Kirjoittaja Aihe: suopursupäiväkirja | K11 | tunnehaaste, hahmolastuja, renessanssifantasia  (Luettu 390 kertaa)

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 10
Nimi: Suopursupäiväkirja eli lastuja originaaliprojektini näkökulmahenkilön ulkopuolelta
Kirjoittaja: haikailutaide
Fandom: originaalitekstiä, pitkä projekti yhdeltä työnimeltään Karhunkaato
Tyylilaji/Genre: historiallinen fantasia, draama, angst, fluff, hahmotutkielmat
Haaste: Teelusikan tunneskaala
Ikäraja: K11 tai alle
Päähenkilöt: Omat hahmoni, vaihtelevat pätkästä pätkään
Varoitukset: raapalekohtaisesti, lähinnä lievää kiroilua ja yleistä angstia tai satunnaismainintoja väkivallasta ja kuolemasta



SANANEN

Kyseessä on pituudeltaan vaihtelevien lastujen kokoelma, joka on sisällöllisesti lähinnä yksittäisiä kohtauksia eri hahmojen näkökulmista. Olen etsinyt kivaa formaattia kirjoittaa pieniä syvennyksiä originaaliprojektini hahmoihin. Nyt kun tein tunnukset finiin, niin Teelusikan tunneskaalahan olikin just eikä melkein sitä mitä etsin! Eli kymmenen tunnetta, kymmenen pätkää, toivottavasti kymmenen hahmoakin.

Alta löytyy linkki joka pätkään. Tämä tuskin on hirveän henkevää luettavaa ilman kontekstia, mutta jos palautetta tai kysymyksiä on, juttelen pätkistä mielelläni! Pienenä johdatteluna sanottakoon, että koko projekti on perus fantasiaseikkailu, mutta yhdistelee sävyltään hieman eri tyylisiä fantasian ja historian alagenrejä. Maailma on päällisin puolin renessanssihenkinen/vaasanaikainen, ja päähenkilöt asuvat pienessä Karhuvuonon kuningaskunnassa, joka käsittää vuonon ja saariston sen suulla. Inspiraatiokirjastosta mulla löytyy sekä islantilaissaagoja, englantilaisia balladeja, että työväenarkistojen kuvastoa, elikkä aika kirjavaa, mutta punainen lanka on että kaikilla on lähtiessä vähän kurjaa.

Kalastajakylästä kaupunkiin saapuva näkökulmahenkilöni Vardu on se, jonka pään sisällä vietän valtaosan kirjoittamistani kohtauksista. Välillä muista tyypeistä kuitenkin puuttuu syvyys, jos en ole ehtinyt tutkiskella heitä kunnolla pääjuonessa... Omistan tämän siis kaikille turhanpäiväisille sivuhahmoilleni, jotka ovat takuulla oman elämänsä päähenkilöitä kuitenkin.



TUNTEET

Sulkeissa ikäraja teille, ja hahmon nimi, jota teksti koskee, minulle itselleni. Tarkemmat varoitukset ja tiivistelmä lastun alussa.

Haasteessa myönnetyt

Haaveellisuus:
Pitkästyneisyys: Joka joulu sama (S, Goslav) | 3.9.2022
Kiitollisuus:
Nolous:
Syyllisyys:

Omat

Kateus: Kivi vasten Vuonon vettä (S, Geir) | 1.9.2022
Sääli:
Sisuunnus:
joku vielä
ja joku toinenkin
« Viimeksi muokattu: 03.09.2022 19:29:28 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 10
Nimi: Kivi vasten Vuonon vettä
Haaste: Kateus Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: Susijalon Geir, drotsi Susijalo, Gostislav II, Susijalon Leif
Ikäraja: S
Varoitukset: kirosana ja maininta lasten ruumiillisesta kurituksesta, muttei mitään konkreettista



SANANEN

Kuparimarkiisi Geir on myöhemmässä elämässään Karhuvuonon etelärajan kreivi. Tässä hetkessä reilu vuosikymmen aiemmin hän on kuitenkin 14-vuotias hovipoika. 700 sanaa kateudesta.



KIVI VASTEN VUONON VETTÄ

"Teidän korkeutenne, pyydän. Kysymys on tärkeä."

Geir katseli isäänsä hiljaa, ja häntä puistatti, vaikka oli toukokuu. Aamu oli jo pitkällä ja ikkunoiden alla kuninkaanlinnan käytävät olivat karistaneet pahimmat yön viluista. Isän pitkä sininen takki ja susiturkki näyttivät liiankin lämpimiltä, ja häntä katsellessa olisi kai pikemmin pitänyt hikoilla, mutta isä olikin usein kylmä. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
Leif vaikutti yleensä siltä, ettei uskaltanut puhua hänelle edes silloin, kun sai luvan. Jos veli olisi ollut äänekkäämpi ja Geir itse vähemmän kunnollinen, ehkä isä olisi puhunut heille enemmän. Torunut, ainakin. Edes katsonut pahasti. Häntä oli vaikea ärsyttää niin, että siitä seurasi mitään sen suurempaa.
Geir toivoi, että saisi luvan puhua pian. Ei hänellä edes ollut sanottavaa, mutta olisi silti tuntunut paremmalta puhua jotakin, kuin istua ääneti tummalla puupenkillä neuvossalin nurkassa ja odottaa tietämättömän pitkän aikaa ei-mitään.
Isä koukisti toisen polvensa ja kumartui kuninkaan eteen. Se ei ollut kunnioittava kumarrus, vaan tapa, jolla isät yleensä kohtasivat lapsiaan, kun sanottavana oli jotakin vakavaa. Isällä oli kuninkaalle aina jotakin sanottavaa, Geirille ja Leifille tuskin koskaan. He näyttivät molemmat ikkunasta lankeavassa aamun valossa kalpeilta paksuine takkeineen, mutta isälle se sopi. Hänen terävä nenänsä ja kapeat, vaaleat silmänsä vaativat sellaista kirkkaanvalkoista valoa taakseen. Se nousi lahden ja saariston yli niin pistävänä, että sai Geirin omat silmät kirvelemään.

"Gostislav? Kuunteletko sinä minua?" isä kysyi hyvin hyvin hiljaa. Kuningas seisoi vaiti ja tuijotti eteensä. Hän puristi vitivalkoisia käsiään yhteen niin tiukasti, että pehmeät rystyset olivat sitäkin valkoisemmat. Sairas, isä sanoi välillä, mutta Geir ei tiennyt mikä sairaus se oli, joka laittoi ihmisen seisomaan kuin patsas, eikä isä koskaan kertonut tarkemmin.
Jos Geir olisi ollut sairas, olisiko isä välillä laskenut kätensä hänenkin olalleen ja kysynyt, oliko kaikki hyvin?
Ehkei. Eihän Geir ollut kuningas. Mutta olisi siihen varmasti ollut suurempi mahdollisuus.

Nyt hän puri vain kieltään, jottei olisi sanonut mitään ääneen, sillä kuningaskaan ei puhunut sanaakaan. Geir joutui puristamaan omatkin kätensä ristiin, jottei olisi tehnyt mitään tyhmää. Teki mieli nousta ja harppoa kuninkaan luo, ravistella tätä oikein kunnolla ja kysyä, eikö mokoma noidanpenikka oikeasti ymmärtänyt, ettei isä lämpimikseen hänelle puhunut.
Isä puhui vain syystä, ja silti ääni suli silloin vakavasta miltei lempeäksi: "Tiedän, että tämä on uutta Teidän korkeudellenne. Mutta olen kutsunut kaikki koolle ainoastaan kruunun hyväksi, kuten aina ennenkin. Kaikki on hyvin."
"En tunne heitä."
"Voi, kyllä tunnet. Olet tavannut kaikki paitsi uuden kamreerin ennenkin. Ja rouva on melkein sinun ikäisesi. Välissänne ei vuosia ole kymmentäkään."
"En tiedä, mitä minun pitää tehdä."
"Mutta minä tiedän. Katsot vain ja kuuntelet, ja kaikki sujuu hienosti", isä lupasi, ja Geirin teki mieli lyödä - isää, kuningasta vai Leifiä, sitä hän ei tiennyt. Sitten isä lisäsi, melkein kiusoitellen: "Ja kuinka kuningas puhuu hoville kruunua kantaessaan?"
Pitkään oli hiljaista. Lempeys haihtui ja tuttu jää jäi.
"Kuinka Teidän korkeutenne puhuu hoville?"
Kuningas takelteli hetken. "Me... Me emme-"
"Sanotte: 'Me kuulemme teitä kyllä. Kiitos.' Ja sen enempää Teidän ei tarvitsekaan, sillä minä hoidan asian puolestanne", isä sanoi terävästi, ja kuningas nyökkäsi hiljaa. Hän rutisti yhä käsiään yhteen ja näytti siltä, että alkaisi pian itkeä. Sitten hän itkikin, ääneen, ja Geir valmistautui korvapuustiin. Sen ikäisen ei enää kuulunut nyyhkyttää.

Kovaa läimäystä, kiveä vasten Vuonon vettä, ei koskaan tullut.
"Noh... Poikakulta."
Isä silitti kuninkaan tummanruskeita hiuksia hellästi, ja Geir ihmetteli, miksi ele näytti niin lämpimältä verrattuna siihen, kuinka hän heitä, omia kultaisia poikiaan, harvoin taputti olalle.
Poskia poltti, niskassa kihelmöi ja harteita karmi, kun isä sulki heidän serkkunsa hetkeksi syliinsä ja kuiskasi tälle jotakin niin hiljaa, ettei Geir saanut kuulla sitä lainkaan.

Leif huokaisi kyllästyneenä ja Geir löi häntä kylkeen niin kovaa kuin lähti. Veli huusi. Isä kääntyi ympäri niin että susiturkki heilahti ja katsoi heitä julmistuneena.
"Pojat! Nyt, Geir, helvetti soikoon! Mitä sinä puuhaat?"
"En minä mitään", Geir intti. "Leif puuskii."
"Geir löi!"
"Teki Leif mitä tahansa, niin annakin olla viimeinen kerta kun kuulen sieltä penkiltä hiiskaustakaan", isä sihisi. "Ymmärrätkö? Tai lennätte kumpikin ikkunasta ulos! Tämä ei ole mitään leikkiä."
Kuningas pyyhki silmiään hihansuillaan, ja Geir toivoi hänen tukehtuvan itkuunsa, tai sinä iltana ruokaansa, tai seuraavan kerran siihen vanhaan karhuturkkiin, jota isä usein pojan harteille sovitteli kuin odottaen, että tämä vihdoin jonakin aamuna äkkiä olisi kasvanut sen mittoihin.
Geir oli vuorenvarma siitä, että hänen harteensa kasvaisivat Karhuviittaan sopiviksi heistä ensin. Ja sen olisi pitänyt merkitä jotakin, totisesti olisi.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2022 19:30:18 kirjoittanut haikailutaide »

haikailutaide

  • ***
  • Viestejä: 10
Nimi: Joka joulu sama
Haaste: Pitkästyneisyys Teelusikan tunneskaalaan
Hahmot: Gostislav II, drotsi ja rouva Susijalo, kamreeri Sorja ja herra Raud Silverhäls, mainintoja muista
Ikäraja: S
Varoitukset: lopussa kerran parin sanan kiroaminen



SANANEN

Hiljattain (tai ehkä useampi vuosi sitten) täysi-ikäiseksi tultuaan valtaan noussut kuningas viettää murmelinpäivää. 702 sanaa pitkästyksestä.



JOKA JOULU SAMA

Kylmä talvituuli puhalsi hiuksia kasvoille jatkuvasti. Raskaiden kavioiden ääni tömisti taas teltan ohi, eikä ratsastajaa ehtinyt tunnistaa silmiä pyyhkiessään. Se ei kyllä haitannut, kun hevoskilvasta oli kadonnut hohto jo aikaa sitten. Jollei puhuri olisi välillä pyyhkinyt teltan ohi ja sisään, talvivaatteissa olisi rakovalkean lämmössä ollut tukala istua. Maa oli sula ja mutainen saappaiden alla, ja siinä alkoi olla jo muutama kuoppa päkiällä kaivamisesta. Hihalle lenteli välillä lumihiutaleita.
Että voikin olla tyhjänpäiväistä.
Drotsi istui vasemmalla ja kamreeri oikealla, ja kumpikin vuorostaan kuiskasi jotakin yhtä merkityksetöntä. Näittekö tuota, kuulitteko tätä, eikö Leif ollutkin komea noin tehdessään, kylläpä tuo Vera-rouvan uusi orivarsa vielä uljaaksi tulee. Tulen laidalla Vera-rouva nyökytteli drotsin käsipuolessa ja toisella Raud-herra pudisteli päätään omalle vaimolleen.
"Kyllä minä olisin päästänyt laukalle noin suoralla tiellä tässä vaiheessa peliä", ukko nurisi niin kovaan ääneen, että he kaikki joutuivat sitä kuuntelemaan, ja kamreeri toppuutteli häntä. Olisi jo ollut hiljaa. Kaikki tiesivät, ettei Raudista jalkoineen ollut satulaan enää kuin matkustaakseen.
"Siitä on jo muutama vuosi, kun olet viimeksi pelannut", kamreeri sanoi.
"Ja jos vielä voisin, näyttäisin kyllä noille jannuille", Raud-herra tuhahti ja raapi mustaa partaansa kuin pohtien, kuinka lipunryöstö ja miekkamittelö vielä onnistuisivat.
"Vaimonne on tuon toisen 'jannun' ikäinen ja poikani kuninkaan", Vera-rouva huomautti hiljaa.   
Herraa-rouvaa, tukikkaa jo turpanne.
Joka joulu oli samanlainen. Hevoset pelissä vain vaihtuivat.

"Herrani", palvelusmies sanoi vuorentakaa murtaen, kun kurkisti sisään, ja herroitteli ja rouvitteli kaikki muutkin päälle. "Keittiömestari..."
Suu kiinni.
Poski alkoi puutua, oli pakko nojata taas otsaan. Kamreeri veti henkeä kuin pahastunut kissa, kuten aina, kun jokin ei hänestä ollut soveliasta. Mies mykistyi, onneksi.
Oma hevonen tömisteli ohi suu vaahdossa marskin alla. Sylki lentäen marskikin huusi, kuin kukko matkalla pataan ja yhtä punaisena kasvoiltaan. Leif huusi takaisin kentän poikki, mutta hänen äitinsä onneksi räävittömyyksistä ei saanut selvää. Sisään katoksen alle puhalsi pari lumihiutaletta lisää.
Jos hihalle ja käsineen suulle osuneita laskeskeli, niitä oli ehkä kolme, viisi, kuusi... Miksi helvetissä sitä piti itselläkin olla ratsastushanskat kädessä, jos koko päivä meni katsomossa istuen? Nahka oli niin käyttämätöntä, että sormet hädin tuskin sai puristettua nyrkkiin hansikkaan narskumatta.
"Kertokaa minulle", drotsi kehotti villahihoissaan hytisevää keittiön juoksupoikaa, ja antoi ymmärtää olevansa kovinkin hienovarainen ja tahdikas niin tehdessään. Laupea, suorastaan. Ikään kuin matka keittiöstä tallien taakse olisi ollut retki rajalta rajalle.
"Keittiömestari lähettää terveisensä teille, koko hoville, Teille", hän pokkasi silloin kohti, "ja pyytää kysymään, onko amiraali vahvistanut vierailuaan."
"Mitä sanoo rouva kamreeri?" drotsi kysyi ja nojasi ohi.
"Voi, minä niin toivoin että hän olisi ilmoittanut teille, Adulf." Rouva näytti huolesta niin lohduttomalta, ettei varmasti ollut kaukana sinisten silmiensä teatraalisesta taputtelusta nenäliinalla. "Raud? Onko Ruusa ollut sinuun yhteydessä."
"Kysytkö tosissasi? Ei ole, kulta, eikä ole ennenkään. Ja miksi olisi, hän varmaan nauttii ihmisten säikyttelystä", mies vastasi, ja puhui kerrankin asiaa. Koko keskustelu alkoi haukotuttaa niin, että lähes hävetti. Tai koko päivä. Koko viikko, koko joulu, koko vuosi.
Joka joulu, joka vuosi.
Drotsi kääntyi tuolissaan jälleen palvelusmiehen puoleen. "Valitettavasti emme osaa sanoa. Mutta kattakaa hänelle ja Arva-neidollekin, siltä varalta, että he saapuvat. Hänen korkeutensa on kutsunut myös Kruununsaaren väen. Hovivouti puolestaan lupasi saapuvansa hieman päivänkellon jälkeen, ja tämän olen kuullut häneltä henkilökohtaisesti."
"Entä... entä teidän poikanne?" mies kysyi varovasti. Nyt drotsi vaikeni. Ikään kuin yhden vieraan puuttumisella olisi ollut sen enempää väliä kuin toisen.
"Kattakaa myös kreiville. Toivon hartaasti, että hän saapuu", hän sanoi.
Ei saavu, turhaan toivot.

Keittiörenki puhui vielä kerran: "Mestari pyytää myös kertomaan, että glögi ja piiraat ovat valmiita. Ne voidaan tuoda kuumina tännekin, mikäli peli vielä jatkuu, ja Hänen korkeutensa ja hovi niin toivovat."
Antaa olla.
"Se kuulostaa hyvältä", drotsi sanoi ja hymyili. "Eikö vain?"
Mikään ei voisi olla vastenmielisempää.
"Voi, se olisi ihanaa! Mitä kaikkea keittiömestari onkaan tänään laittanut piiraisiin?" kamreeri kysyi ihastuksissaan, aivan kuin ei olisi koskaan ennen juhlaruoista kuullutkaan, saati itse ollut jouluvalmistelujen varainhoitaja. "Tuokaa nyt ihmeessä ainakin kuumaa juotavaa-"

Älkää nyt jumalauta tuoko! Jo pelkkä ajatus saa ähkyyn, sitä on oltu täynnä ja päissään eilisestä asti.
Helvetti, joka joulu sama!

Kaikki tuijottivat tulta tavalla, joka kertoi, että he yrittivät olla tuijottamatta kohti. Palvelusmies rutisti käsiään yhteen rystyset valkoisina.

"Ääneenkö Me tuon sanoimme?"
Drotsi rykäisi kurkkuaan kerran, ja vastasi rauhallisesti: "Kyllä, Teidän korkeutenne. Ja asia on harvinaisen selvä. Puolestanne voi kertoa keittiömestarille, että keittiö kattaa vain illallista ja saapuvien vieraiden vastaanottoa varten, emme kaipaa muuta vielä hetkeen."
"Kiitos, arvon drotsi, Teidän korkeutenne. Arvon rouva kamreeri. Rouva, herra." Keittiöpoika poistui.
Raskaiden kavioiden ääni tömisti taas teltan ohi.