Tolkien: Varjonpoikanen | K-11 | Maeglin/Sauron | draama | 10/10

[Rosmariini]

Nimi: Varjonpoikanen
Kirjoittaja: Rosmariini
Fandom: Tolkien (Silmarillion, Gondolinin tuho)
Ikäraja: K-11
Paritus: Maeglin/Sauron
Genre: draama
Varoitukset: itsetuhoisuus
Vastuuvapaus: Silmarillion on alkujaan J.R.R. Tolkienin käsialaa ja hahmot ja maailma kuuluvat hänelle.
Yhteenveto: "Joskus asiat eivät ole kestäviä sellaisenaan. Voimme yrittää luoda järjestystä kaaoksen keskelle, taivuttaa sitä tahtoomme. Mutta jos se ei riitä... tuho on pelkkä vääjäämätön lopputulema. Tuhon mukanaan tuomassa järjestyksessä on kauneutta", Sauron kuiskasi matalalla äänellä Maeglinin korvaan. "Vai väitätkö, että olet tyytyväinen siihen, miten asiat ovat? Ei ole mitään, mitä haluaisit muuttaa?"
"Ei", Maeglin sanoi. "Asiat ovat hyvin sellaisina kuin ne ovat."
Mutta hänen pitkä epäröintinsä antoi hänet ilmi, ja varjoissa vierellään, hän kuuli Sauronin suupielten kääntyvän hymyyn.

Vaihtoehtoinen kertomus Maeglinista, joka kykenee näkemään tulevaisuuteen. Tultuaan vangituksi Angbandiin, hän lähenee Sauronin kanssa, ja seuraavat tapahtuvat johtavat vääjäämättä Gondolinin tuhoon.
A/N: Tämä on käännös, alkuteos löytyy englanniksi AO3:sta nimellä Little Dark One. Haluan kiittää Sanaseuraa tsempistä ja kommenteista tämän tekstin kanssa. Lisäksi kiitokset menevät lukuisille Tolkien-aiheisille Discord-servereille, joista sain alun perin idean tähän ficciin sekä apuja loreen liittyen. Suurkiitos menee myös AO3-käyttäjä thearrogantemun tekstille These Gifts That You Have Given Me (K-11), joka inspiroi minua jatkamaan tätä tekstiä eteenpäin kun motivaatio oli kokonaan kadoksissa.

Varjonpoikanen


Luku 1
Näky tulevasta tuhosta

Kun Maeglin näki Gondolinin ensimmäistä kertaa, hän näki sen palavan.

Hän näki roihuavat tornit, joiden sortuvat huiput sinkosivat kipinöitä keskelle pimenevää iltaa. Hän tunsi liekkien poltteen iholla, kirkkaintakin ahjoa kuumempana. Hän haistoi kaduilla leijuvan savun, jonka kitkerä tuntu nosti kyyneleet hänen silmiinsä; hän maistoi kielellään taivaalta satavan tuhkan. Hän kuuli huutoja, murtuvan puun jyskettä, särkyvän lasin helinää ja taipuvan metallin ulvontaa. Kunnes lopulta hänen edessään oli pelkkää pimeää hiljaisuutta.

Kaikki tämä välähti hänen silmiensä takana yhden hengenvedon aikana, mutta pahinta ei ollut pelko, jonka näky hänessä herätti.

Pahinta oli tieto siitä, että hän aiheuttaisi tämän.

Sillä Maeglin näki asioita jo kauan ennen kuin ne tulivat tapahtumaan. Tulevaisuuksiksi hän niitä kutsui, ikkunoiksi eteenpäin ajassa. Jotkut olisivat kutsuneet hänen kykyään lahjaksi. Mutta he eivät tienneet, että vaikka Maeglin näki nämä asiat ja tiesi niiden tulevan tapahtumaan, ei ollut mitään keinoa, jolla hän voisi vaikuttaa niihin.

Mitä tahansa hän tekikään, hänen näkynsä osoittautuisivat aina todeksi. Sillä ne olivat pelkkiä lopputulemia, eivät niihin johtavia yksittäisiä tekoja. Ilman tietoa siitä, mikä polulla lepäävistä kivistä saisi hänet kompastumaan ja kaatumaan, hän ei voisi pysäyttää sitä.

Maeglin kuitenkin aina yritti. Hän seurasi askeliaan tarkemmin, ja jonkin aikaa, hän saattoi välttää vaaran. Mutta juuri se oli kaikista petollisinta: sillä heti kun hän antaisi suojauksensa pudota, tai uskoisi että kenties tämän kerran voisin estää tulevan – pahin mahdollinen tapahtuisi. Hän kompastuisi ja kaatuisi ja maistaisi kivun ja häpeän kielellään, sillä hän oli ollut typerys uskoessaan, että asiat voisivat koskaan muuttua.

Joten hän saattoi vain katsella sivusta ja tietää tulevan:

että vaikka hän voisi paeta kotoa, hän ei voisi koskaan paeta isäänsä

että hänen isänsä ja äitinsä molemmat kuolisivat

että Turgon ja Idril ja kaikki Gondolinin asukkaat (hän mukaan lukien) kuolisivat –

koska hän olisi liian heikko säilyttääkseen salaisuuden.

Hän ei myöskään tiennyt missä järjestyksessä hänen näkynsä tapahtuisivat. Siksi hän oli kyvytön pysäyttämään isäänsä, joka seurasi häntä Gondoliniin, tai äitiään, joka loikkasi hänelle tarkoitetun myrkkykeihään tielle.

Samasta syystä Maeglin ei kyennyt pysäyttämään kasvavaa kiintymystä, jota hänen setänsä tunsi häntä kohtaan, tai hänen omaan sydämeensä syttynyttä paloa serkkuaan Idriliä kohtaan. He kaksi pitivät hänet Gondolinissa senkin jälkeen, kun Maeglin näki äitinsä haudattavan ja isänsä heitettävän muureilta alas. Turgon oli näkevinään Maeglinissa pojan, jota hän ei ollut koskaan saanut – tai kenties tämä oli ainoa pala Aredhelista, joka oli yhä jäljellä. Äiti ja poika muistuttivat toisiaan niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, vaikka monet pelkäsivätkin Maeglin tummaa katsetta. Turgon ei kuitenkaan ollut yksi heistä. Hän antoi Maeglinin työskennellä ahjoilla ja rakentaa Gondolinista itselleen kodin. Noiden vuosien aikana Maeglin ja Idril lähentyivät entisestään, sillä hän harvoin lähti isänsä viereltä, ja hän rakasti Maeglinia kuin veljeä. Noiden vuosien ajan Maeglin unohti kirouksensa lähes täysin.

Mutta kuten kaikki asiat, kohtalo otti hänet lopulta kiinni.

*

Kesä, vuosi 505 Ensimmäistä aikaa [1]
Viisi vuotta ennen Gondolinin tuhoa

Kahleet olivat kylmät Maeglinin ranteiden ja nilkkojen ympärillä.

Kaikkialle sattui. Kipu oli jatkuvaa, tylsää tykytystä, ja kaikki mitä hän teki, vain pahensi sitä. Liikkuminen, hengittäminen. Pelkkä oleminen. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista.

Kipua oli vaikea olla huomaamatta, mutta ei kuitenkaan mahdotonta. Kun Maeglin oli kerännyt tarpeeksi voimia työntääkseen sen mielestään, hän saattoi kasata ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli sumeaa. Maeglin muisti… vuoret. Kyllä. Hän oli ollut vuorilla keräämässä metalleja, kun hän oli äkkiä tuntenut iskun selässään. Väijytys. Hänet oli otettu kiinni ja tuotu tänne.

Mutta missä hän oli?

Suljetussa tilassa, ahtaassa ja pimeässä. Sellissä. Maan alla, ilman kuivuudesta ja tunkkaisuudesta päätellen. Seinät ja lattiat olivat kiveä, eivät paljasta maata. Linnoituksessa, siis. Tämä ei ollut pelkkä örkkien pesä. Paikassa oli jotain pahansuopaa: se oli syöpynyt kiviin, vuotanut maahan. Jopa ilma löyhkäsi siltä.

Kun Maeglin koukisti polviaan päästäkseen mukavampaan asentoon, hän tuli äkkiä tietoiseksi jostakin. Jostakin, jota ei voinut kuvailla yksinkertaisesti sanoin. Se ei ollut mitään, mitä hän saattoi kuulla tai nähdä, eikä se myöskään ollut mitään täysin fyysistä, kuten kosketus. Mutta jokin osa siitä oli kiistatta fyysistä: kuin paino hänen harteillaan tai kutina hänen niskassaan. Paine ilmassa. Kuin hän olisi ollut yllättäen jonkun paljon itseään suuremman läsnäolossa. Voiman, joka taivutti todellisuutta ympärillään.

Hän ei ollut enää yksin.

”Kuka siellä?” Maeglin kysyi.

Läsnäolo teki itselleen tilaa. Nyt, siellä missä oli ollut pimeää, Maeglin erotti yllättäen jotain – kaksi valopistettä, kuin palavaa hiiltä. Ei – ne olivat silmät. Mustat viirut, joita ympäröi tulinen rengas.

Äkkiä hän katui sanoneensa mitään.

”Älä nyt”, ääni puhui – se tuli suusta noiden hehkuvien silmien välissä. Pimeän keskeltä erottui välähdys liian teräviä hampaita. ”Ei sinun minua tarvitse pelätä.”

Maeglin värähti. Ääni tuntui kuuluvan yhtä aikaa kaikkialta ja ei mistään. Hänen kiduttajansa ei ollut pelkkä örkki, mutta ei myöskään haltia. Silti, tämän piirteissä oli jotain kiistattoman haltiamaista – ja yhtä aikaa paljon enemmän. Maeglinista tuntui kuin hänen oma kehonsa olisi ollut kopio, surkea jäljitelmä edessään olevasta täydellisestä olennosta. Muukalaisen keho oli lähes sukupuoleton: raajat olivat yhtä aikaa vahvat ja solakat, ja kasvoissa oli yhtä aikaa jotain pyhää ja epäpyhää. Eniten Maeglin huomasi katsovansa hänen hiuksiaan. Ne laskeutuivat tulisina putouksina alas hahmon selkää pitkin, liikehtien liekkien lailla, lähestulkoon loistaen omaa valoaan.

Maeglin ei sanonut sitä ääneen, mutta jotenkin hän tiesi, että tämä muukalainen oli yksi ainurista. Maeglin ei tiennyt mistä hän tiesi sen, sillä hän ei ollut koskaan aikaisemmin kohdannut yhtä, eikä hän ollut juuri välittänyt heistä, asuttuaan koko ikänsä tällä puolen merta.

”Mikä on nimesi, haltia?” ainu kysyi, levottomuutta herättävä hymy yhä huulillaan.

”Missä olen?”

”Vastaa kysymykseeni.”

”Vastaa itse.”

Ainu hymähti. Tämän silmät välähtivät hämärän keskellä, kuin niihin olisi iskeytynyt valonsäde. Mutta täällä oli pelkkää pimeää.

”Pidän sinusta”, ainu sanoi. ”Siksi olen valmis tekemään sopimuksen kanssasi. Kerron sinulle nimeni. Vastineeksi omastasi.”

Lyhyt tauko. Harkinnan paikka, kenties.

”Mairon”, ainu sanoi. Nimi tuntui olevan paljon muutakin kuin pelkkä nimi. Kun Maeglin kuuli sen, hänet valtasi välitön lämmön ja kunnioituksen tunne. Ihailu. ”Entä sinä?”

”Maeglin.” Vastaus tuli miltei heti – hän ei nähnyt syytä siihen, miksei olisi tehnyt niin. Mutta heti kun hän puhui, hän tuli tietoiseksi kummasta kutinasta niskassaan, päänsäryn omaisesta paineesta korviensa välissä. Siihen liittyi erikoinen vetovoima, joka tuntui työntävän häntä ainua kohtaan.

Hän tiesi tulevansa manipuloiduksi.

”Ei!” Maeglin kiljaisi. Hän repäisi katseensa irti leikatakseen liean. Tuntemuksen jättämä aavesärky kuitenkin pysyi yhä. ”Pois päästäni!”

Maironin silmät suurenivat. Tämä oli aitoa ällistystä. Maeglin lähestulkoon näki ainun kirjaavan tapahtuneen ylös mielessään. ”Ei ole syytä vihastua. Haluan vain oppia tuntemaan sinut.”

Maeglin kiristeli hampaitaan. Hän oli kivuissa, väsynyt ja kyllästynyt teeskentelyyn. ”Tämä pelaaminen saa riittää. Et ole tullut tänne ystävystyäksesi kanssani. En tiedä paljoa ainurista, mutta tiedän, etteivät he piileskele pimeässä.”

Maironin hymy putosi, ja kuin öljyllä kyllästetty vesi, tämän kasvot muuttuivat. Hampaat terävöityivät. Silmät kirkastuivat. Ja niihin liittyvät kauniit kasvot vääristyivät kerros kerrokselta julmemmiksi, hirvittävämmiksi, kunnes pelkkä hänen näkemisensä oli tehdä Maeglinin hulluksi.

”Katsoisitko mieluummin häneen?” ainu sanoi, ja hänen äänensä oli vapaana roihuavan tulen rätinää, tuhansien käärmeiden sihinää. ”Näe Gorthaur Julma, kaikessa mahtavassa hirveydessään. Näe Sauron, kammottu, haltiain ja ihmisten tuho!”

Maeglinin koko keho värähti. Ainun ääni porautui syvälle hänen kalloonsa, hänen luuhunsa ja vereensä, kosketellen hipelöiden tunkeutuen jokaiseen hänen sielunsa sopukkaan. Silti, Maeglin ei antanut periksi. Ajan kuluessa hän oli oppinut sulkemaan mielensä asioilta, joita hän ei tahtonut nähdä. Ja vaikka hän ei koskaan onnistunut estämään näkyjensä toteutumista, hän onnistui estämään tämän.

Hänen mielensä pysyi suljettuna.

Ja niin pian kuin se oli alkanutkin, Sauron lopetti hyökkäyksensä. Hän antoi osan kantamastaan kauhusta pudota, ja jäljelle jäi jotakin joka ei ollut täysin Maironia, mutta ei täysin Sauroninkaan kaltaista. Kaunista ja kammottavaa. Lempeää mutta julmaa.

”Mikset pelkää, Gondolinin poika?”

Maeglin ei tuhlannut aikaa sen selvittämiseen, mistä hänen kiduttajansa tiesi hänen henkilöllisyytensä. Nyt ei ollut epäilystäkään siitä, missä hän oli – tämä oli Angband, ja nimi lupasi pelkkää tuskaa. Silti, hän saattoi vain hymyillä. Ja tuntea pohjatonta surua.

”Koska tiedän, mitä tulee tapahtumaan”, hän sanoi. ”Kysyt minulta kysymyksiä. Kieltäydyn vastaamasta. Kidutat minua, ja minä murrun. Paljastan sinulle, missä Gondolin on, ja se tuhoutuu.”

Sauron risti kätensä. ”Miksi emme säästä itseämme vaivalta, ja kerrot minulle nyt?”

”En.”

”Mikset?” Sauronin ällistys oli yhä aitoa. ”Miksi pitkität väistämätöntä?”

”Koska haluan tietää, että taistelin”, Maeglin sanoi. ”Koska jos on pieninkään mahdollisuus siihen, että näkyni ovat väärässä, haluan tarttua siihen.”


[1] Tolkien ei koskaan mainitse tarkalleen, milloin Maeglin vangittiin Angbandiin. On kuitenkin tiedossa, ettei vankeus ollut pitkä, sillä hänen poissaolonsa ei herättänyt juuri epäluuloa Gondoliniin palaamisensa jälkeen. Päädyin lyhyeen vankeuteen vuonna 505 Ensimmäistä aikaa, koska Gondolinin tuho tapahtuu 510 EA, ja Morgothilla oli oletettavasti aikaa valmistautua hyvin hyökkäykseen. Lisäksi Idril ehti tässä ajassa rakentaa Gondolinista pois johtavan salatien. Lisäksi Eärendilin on mainittu olleen pieni lapsi Maeglinin kaappauksen aikaan, ja tämä syntyy 503 EA.

[hiddenben]

No niin, onpa hauskaa päästä lukemaan tätä suomeksi! Tämä avautuu helpommin ja avarammin suomeksi kuin englanniksi, vaikka englannin kielen käyttösi on todella kaunista. On kuitenkin kiva saada lukea tätä niin, että Silmarillionin maailma ja sen tapahtumat avautuvat selkeästi eikä energiaa kulu arvailemiseen ja googlettamiseen On sanottava, että tekstissä on kohtia, joista huomaa sen olevan käännös (ja ehkä sekin vaikuttaa, että ensimmäisellä kerralla luin tätä englanniksi!), mutta tämän tunnelma on niin vahva, että käännösaspektin unohtaa nopeasti

Tämä ensimmäinen luku on todella dramaattinen, mutta ei liioiteltu vaan juuri sopivan uhkaava! Tykkäsin todella paljon tuosta alusta ja Gondolinin tuhon kertomisesta. Etenkin Maeglinin vanhempien kohtalo oli julma ja juuri siksi hienosti kirjoitettu. Pidän uhkakuvasta ja siitä, että lukijana tiedän jo lopputuleman - nyt pitää vain saada selville, mitä Maeglinin vankeuden aikana tapahtuu ja mikä saa hänet lopulta paljastamaan Gondolinin sijainnin. Ensimmäinen keskustelu Sauronin/Maironin kanssa oli myös todella hienosti kirjoitettu ja etenkin tuo vaihdos Maironista Sauroniksi tuli todella iholle. Tässä onkin todella paljon elokuvamaisuutta ja osasin kuvitella paljon tapahtumista mielessäni aavemaisen TSH-musiikin soidessa mielessä Mutta siis tykkään siitä todella paljon!

Maeglin on kyllä mielenkiintoinen hahmo eikä ihan mustavalkoinen. Häntä ei automaattisesti miellä hyvikseksi, mutta sankarin ainesta hänessä kyllä on. Pidin kovasti siitä, että hän huomasi Sauronin manipulointiyrityksen! Siinä on aina jotain hienoa, kun heikompi hahmo onnistuu pääsemään vahvan hahmon niskan päälle. Mielenkiinnolla kyllä odotan, millä kaikilla tavoilla ja keskustelunaiheilla Sauron saa Maeglinin taipumaan tahtoonsa. Ja ylipäätänsä, mitä kaikkea muuta tarina tuo tullessaan! Aion yrittää pysytellä mukana aktiivisesti, tiedän tästä jo niin paljon, että mukaan hyppääminen tuntuu helpolta Kiitos ensimmäisestä luvusta, se oli erittäin lupaava!

[Rosmariini]

Hei hiddenben, onpa kiva nähdä sinua täällä! ♥ Motivoi kyllä kummasti kääntämään, kun tietää että on olemassa ihmisiä, joita tämä tarina jaksaa kiinnostaa. Mukava kuulla, että ekan luvun draama ei ollut ihan liian dramaattista - halusin aloittaa tämän oikein jyminällä jotta lukija tempautuu mukaan, mutta menemättä kuitenkaan liian överiksi! Hienoa myös, että tapahtumat oli helppo kuvitella. En itseasiassa ole oikeastaan kuunnellut TSH-musaa tätä kirjoittaessa, se pitää selkeästi korjata nyt oikoluvun ajaksi! Ilo myös, että Maeglinin hahmosta sai juuri tuollaisen "harmaan" kuvan, koska sitä hän pitkälti on alkuteoksessakin. Toivottavasti tarina jaksaa pitää otteessaan!

A/N: Maeglin menettää ajantajunsa tyrmässä. Sauron antaa hänelle oppitunnin kivusta.

Luku 2
Herkästi särkyvää

Sauron vieraili päivittäin Maeglinin luona.

Tai niin Maeglin ainakin luuli. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa todella oli kulunut: hänen ajantajunsa oli hämärtynyt jatkuvassa pimeydessä, ja rutiinien puute vain pahensi asiaa.

Siispä hän takertui siihen yhteen ainoaan asiaan, jossa oli jotain säännöllistä ja tuttua. Vaikka se olikin Sauron.

Ensimmäisen muutaman päivän aikana Sauron ei sanonut hänelle mitään. Hän vain tarkkaili sivusta, pari kiiluvia silmiä pimeyden keskellä. Hän toi mukanaan ruoanrippeitä, joita Maeglin tarkkaili epäluulolla ennen kuin jätti ne syömättä. Sen jälkeen Maeglin nukahti väsyneenä ja heräsi jälleen pimeään. Silloin hänen ruokansa oli jo poissa, ja hänen vatsansa kurisi kovempaa kuin koskaan ennen.

Maeglin ehti nääntyä kolme päivää, ennen kuin Sauron viimein avasi suunsa. Hän asetti ruokalautasen Maeglinin jalkojen juurelle – kuvottavan pinon jonkinlaista puuroa sekä tummaa makkaraa ties mistä otuksesta – ja kohtasi Maeglinin katseen.

”Sinun täytyy syödä.”

Maeglin olisi nauranut, jos olisi pystynyt siihen. Hänen suustaan kuitenkin pääsi pelkkä heikko pihahdus päivien puhumattomuuden jälkeen. ”Ei.”

”Et luota minuun”, Sauron käsitti.

”En tietenkään.”

”Mikset? Koska olen Kammottu, ja kaikki mihin kosken muuttuu mädäksi?” Sauronin ääni oli täynnä ivaa. ”Ei. En hyötyisi mitään myrkyttämisestäsi. Katso.”

Sauron teki äkkiä jotain odottamatonta. Hän laskeutui Maeglinin tasolle, ja Maeglin vetäytyi vaistomaisesti kauemmas. Sauron ei kuitenkaan koskenut häneen. Sen sijaan hän nojautui eteenpäin ruokalautasta kohti ja poimi siltä makkaran. Sitten hän nosti sen huulilleen ja alkoi syödä.

Näyssä oli jotain kissamaista. Sauronin jalat taittuivat notkeasti hänen alleen, terävät kynnet tarttuivat tiukasti makkaraan. Hän näykki lihaa kuin harvinaista herkkua, kulmahampaat välkkyen. Kun hän oli saanut syötyä, hän nuoli jokaisen sormensa puhtaaksi yksitellen, katsoen Maegliniin niin tehdessään.

”Näetkö nyt?”

Maeglin räpäytti silmiään. Hänen tunteensa olivat hämmennyksen ja ärtymyksen sekamelskaa.

”Tuo ei todista mitään. Sinä et ole ruumiillinen olento, kuten minä. Ei sinun edes tarvitse syödä.”

”Eikö muka?” Sauron nousi seisomaan, pitkänä ja mahtavana, ei lähelläkään sitä kissamaista olentoa, jonka Maeglin oli juuri nähnyt. ”Tämä fána voi olla pelkkä puku, mutta se ei tee siitä vähemmän aitoa. Näet, että ruoka on kadonnut – jos olisin pelkkä ruumiiton henki, eikö se vain kulkeutuisi suoraan lävitseni? Jos koskettaisin sinua nyt—”

Sauron ojensi kätensä eteenpäin, ja Maeglin perääntyi, kunnes hänen selkänsä törmäsi seinään. Silti, Sauron ei tullut lähemmäs.

”Jos koskettaisin sinua”, Sauron jatkoi, ”käteni olisi lihaa ja verta.”

Maeglin ei tiennyt, kuinka vastata siihen. Hän ei ollut ainurin metafyysisten ominaisuuksien asiantuntija – hän tuskin oli ajatellutkaan heitä. Siispä hän vain sanoi ensimmäisen asian, joka hänelle tuli mieleen.

”Mikset, sitten?”

”Miksen mitä?”

”Koske minuun”, Maeglin kuiskasi. Hän katui sanoja heti.

Sauron kohotti yhtä kulmaa. ”Haluat siis, että satutan sinua?”

”Etkö olekaan täällä juuri siksi?”

Lankesi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ilmassa tuntui vahvana väkivallan uhka. Maeglin näki kaiken nyt yhtä selvänä kuin oli nähnyt ennaltakin. Sauron vei kätensä lanteilleen ja veti kaarevan veitsen tupeltaan yhdellä nopealla käden liikkeellä. Terän hopeainen pinta heijasti Sauronin silmien kirkkaan poltteen, heittäen valopisteitä seinälle hänen liikkuessaan.

”Haluat siis, että satutan sinua”, Sauron toisti. Hän tuli lähemmäs ja kohotti Maeglinin leukaa veitsensä terällä. Sen kylmä suudelma tuntui tutulta Maeglinin iholla, ja hän yritti vetäytyä taaksepäin sen otteesta.

”Jos kuvittelet kivun pelottavan minua, olet väärässä.”

Sauron tarkkaili häntä hetken. Niin lähellä Maeglin saattoi haistaa hänen hengityksensä, siihen kätkeytyvän tulen katkun.

”Tiedän”, Sauron sanoi. Sitten hän laittoi veitsen takaisin tuppeensa.

Maeglin vapautti henkäyksen, jota ei edes tiennyt pidätelleensä. Jotain kuumaa valui alas hänen kaulaansa pitkin, mutta kun Maeglin painoi kätensä kurkulleen, se oli vain hikeä.

”Mitä sinä muka tiedät kivusta?” Maeglin kysyi.

Sauronin naurussa oli tumma sävy. ”Tarpeeksi.”

Hän alkoi kiertää tilaa aivan kuin se auttaisi häntä ajattelemaan.

”Kaikki kivet näyttävät kiinteiltä katseen alla”, hän puhui saavuttaessaan seinän, jolloin hän alkoi kuljettaa pitkiä sormiaan sitä pitkin. ”Mutta syvällä ytimessään, ne eivät ole samanlaisia. Rakenne on erilainen. Katso. Jos tahtoisin rikkoa tämän kiven veitselläni, veitseni särkyisi ennen kiveä. Jotkut kivet taas vahvistuvat paineen alla.”

Kuin tehdäkseen itsensä selväksi, Sauron raapi kynsiään kiveä vasten. Kipinät sinkoilivat, ja raapiva ääni tuntui Maeglinin luissa asti. Mutta hän ei värähtänytkään.

”Toisaalta… osa kivistä särkyy herkimmästäkin kosketuksesta. Kenties luonto on kuluttanut niitä, ja ne ovat venyneet ja kutistuneet kuuman ja kylmän alla. Kenties ajan hammas on vain purrut niihin. Joka tapauksessa, ne ovat luotuja särkymään. Tarvitaan vain liikaa voimaa.”

Maeglin käsitti mihin Sauron pyrki sanoissaan – hän ei kuitenkaan käsittänyt miksi hän teki niin. ”Me haltiat emme ole kiviä, tiedäthän sen? Et voi verrata meitä elottomiin asioihin.”

Sauronin silmät kirkastuivat äkkiä, kuin innosta. ”Nimenomaan. Kivi ja ruumis voivat olla molemmat kiinteitä, mutta kun kivi on pelkästään fyysinen, sinä et ole. Kivi ei havaitse. Kivi ei ajattele. Ja mitä on hröa ilman fëaa? Pelkkä kivi.”

Yhdessä silmänräpäyksessä Sauron oli taas Maeglinin vierellä, ja Maeglinin kauhuksi, kosketti häntä. Mutta kun jokin osa Maeglinista oli odottanut kosketuksen vain menevän hänen lävitseen tai sitten polttavan kuin tuli, tämä ei tehnyt kumpaakaan. Sauronin käsi oli pehmeä ja jopa viileä. Miltei kuin Maeglinin omat kädet.

”Kipu on kömpelö työkalu”, Sauron jatkoi, punniten Maeglinin sormia otteella, joka tuntui kevyeltä, mutta joka voisi kiistatta särkeä hänet kuin lasin. ”Kehoa rikkoessa on aivan liian helppoa särkeä myös mieli.”

”Päästä irti”, Maeglin sähähti.

Sauron päästi irti – mutta ei, ennen kuin kiristi otettaan kivuliaaseen puristukseen, joka tanssitti valkoisia tähtiä Maeglinin näkökentässä.

”Sinua on satutettu näin aiemminkin”, Sauron sanoi, kun Maeglin yhä keräsi hengenvetojaan. ”Näen sen. Siksi en satuta sinua enää koskaan. En, ellet itse tahdo niin.”

Maeglinin kyyneleet piirsivät sädekehän Sauronin silmien tulten ympärille. Vaikka Sauron oli vapauttanut hänen kätensä, sitä yhä poltteli.

”Mikset?”

Sauronin hymy oli täynnä surua.

”Koska en voi ottaa riskiä siitä, että menisit rikki.”

[hiddenben]

Jee, jatkoa! ♥ Kivaa, että minun lukuinnostukseni motivoi jatkamaan kääntämistä! On sanottava, että ennen kaikkea minua vetää tässä tekstissä puoleensa Sauronin monimutkainen pahishahmo, sillä vaikka haltijat ja Keskimaa ja koko Tolkienin luoma maailma on täynnä mielenkiintoisia juttuja, sinun teksteissäsi pahikset ovat Se Juttu. Olen kyllä sanonut sen aiemminkin, mutta sanon sen taas, koska tämä luku oli jälleen todiste siitä. Tässä oli niin monta siistiä Sauron-yksityiskohtaa ja tuo dialogi kivistä, ruumiista ja sielusta oli todella mielenkiintoinen. Odotan kyllä innolla, että näitä Maeglinin ja Sauronin keskusteluja tulee lisää ja että pääsen näkemään enemmän kohtauksia, joissa Sauronin manipulaatio hiljalleen tulee esiin. Ja tässäkin luvussa oli hyvää foreshadowingia tuon Gondolinin tuhon suhteen, kun Sauron sanoo Joka tapauksessa, ne ovat luotuja särkymään. Tarvitaan vain liikaa voimaa. Tai näin ainakin yritän lukea vähän rivien välistä

Ihan suosikkijuttuni tässä oli tuo Sauronin kissamainen syöminen, se oli samanaikaisesti luotaantyöntävä ja kutkuttavan kiinnostava! Todella odottamaton kuvaus, jota luin silmät pyöreänä Pidin myös siitä, kuinka Sauron tarkkailee Maeglinia, mutta myös, kuinka tarkkaan hän toteuttaa tuon Maeglinin koskettamisen! Siinä oli todellista hallintaa, ehkä jopa suunnitelmallisuutta, kun Sauron koskettaa Maeglinia ensin vain veitsen kärjellä ja pidentää tuota jännitystä. Ylipäätänsä koko keskustelu satuttamisesta oli outoa, mutta kiehtovaa uhkapeliä. Tykkäsin siitä todella! Kuvaus Sauronin käsistä oli mielenkiintoinen ja tekee Sauronista inhimillisemmän Maeglinin silmissä. Hmm... Odotan todella uteliaana seuraavaa osaa! Näiden kahden välinen suhde alkaa kehittyä hiljalleen ja etenkin Sauronin mielenkiinto Maeglinia kohtaan hämmästyttää lukijaakin.

Kiitos tästä, tämä oli jälleen jännittävää luettavaa!

[Rosmariini]

Kiitos taas ihanasta kommentista, hiddenben. ♥ On aina tosi suuri ilo kuulla, että kirjoittamani pahishahmot tuntuvat eläviltä, koska rakastan pahiksia tosi paljon ja siksi minulle on tärkeää saada juuri heidät oikein! Mielenkiintoista myös lukea pohdintojasi tarinan jatkoon liittyen, on hauska nähdä mihin kohtiin lukijat tarttuvat ja mitä he päättelevät jättämistäni johtolangoista! Jatkossa näiden suhde sen kuin syvenee ja monenlaisia filosofisia keskusteluja on vielä luvassa, niin Gondolinin tuhoon kuin yleisesti maailman luonteeseen liittyen.

A/N: Maeglin muistelee isänsä vihaa. Sauron saa tietää Maeglinin kyvyistä, ja kertoo tälle syyn siihen, miksi tuho on välttämätöntä.

Luku 3
Tuhon tuoma järjestys

”Ei.”

Metallinpala iskeytyi lujaa Maeglinin kylkeen, repi vaatteet rikki ja pureutui lihaan. Vaikka Maeglin oli nähnyt tämän ennalta, kipu oli silti polttavan kuumaa, ja hän päästi säälittävän henkäisyn taipuessaan kaksin kerroin.

Ahjon liekit piirsivät hehkuvat ääriviivat silmäkulmassa seisovan pitkän ja tumman varjon ympärille. Mutta siellä, missä Maeglin oli odottanut näkevänsä vihan sytyttämää tulta, sitä ei ollut. Oli vain kylmää pimeyttä.

”Onko noldorin veresi tehnyt sinusta värisokean? Metallin sävy ei ole lähelläkään oikeaa. Vielä yksi isku, ja murrat sen. Aloita alusta.”

Eölin äänensävy ei antanut armoa, ja Maeglin saattoi vain totella. Sulata metalli. Tuhoa työsi. Oli merkityksetöntä, kuinka kauan hän oli käyttänyt työhönsä liittyviin piirroksiin tai laskelmiin, tai kuinka monta tuntia oli mennyt metallin kuumentamiseen tai takomiseen. Isälle riitti ainoastaan täydellisyys.

”Sinun on tehtävä tämä niin monta kertaa, että opit”, Eöl sanoi. Mutta hänen äänessään ei ollut lempeän isällistä huolenpitoa, vaan ankaran opettajan kuritusta. ”Vaikka galvorn on lujaa kuin kääpiöteräs, se taipuu käyttöön ja pysäyttää örkkinuolen – mutta ainoastaan, jos sen takoo oikein. Seuraa lämpötilaa. Anna sen jäähtyä kunnolla – tai tämä metalli ei suojaa vaan tuhoaa sinut.”

”Kyllä, isä”, Maeglin sanoi hiljaa itselleen, äidinkielellään. Siitä seurasi toinen isku, vastakkaiselle puolelle kuin viimeksi. Edellinen isku oli ollut pelkkä hyttysenpisto tähän verrattuna. Ilma pusertui hänen keuhkoistaan, ja hän nojautui eteenpäin kurkkuaan kakoen, puristaen pöytää rystyset valkoisina.

”Pidä suusi supussa”, Eöl sähähti niin, että sylki roiskui. ”En kuule tässä talossa sanaakaan tuota kiellettyä kieltä huolimatta siitä, kuinka hiljaa sitä puhut.”

Maeglin pysyi vaiti. Mutta vaikka hän ei uskaltanut sanoa ääneen sanaakaan, hänen äidinkielensä oli yhä hänen ajatustensa toinen kieli. Vammat hänen kehossaan paranisivat, mutta tämä vika ei korjaantuisi koskaan. Se tulisi aina olemaan osa häntä.

”Peitä nuo”, Eöl sanoi osoittaessaan Maeglin kylkiin ilmestyneitä punaisia jälkiä. ”Tai huolestutat äitisi turhaan.”

*

”Maeglin.”

Maeglin heräsi nimensä kutsuun, väsyneenä ja nälkäisenä. Silmät avautuivat hitaasti kuin nuput alkukeväästä. Mutta kun kevät olisi ollut täynnä raikkautta ja valoa, tässä paikassa ei ollut kumpaakaan. Hänen tyrmänsä lohduton pimeys tuli äkkiä jälleen tutuksi – kuten myös punainen hehku, joka oli lähtöisin Sauronin silmistä.

”Eöl”, Sauron totesi. ”Kuka hän on?”

Maeglin jähmettyi. Hän ei käsittänyt, mistä Sauron oli saanut tietää nimen. Oliko hän poiminut sen Maeglinin ajatuksista hänen ollessaan varomaton? Jos Sauron tiesi hänen isänsä nimen, mitä muuta hän tiesi? Tiesikö hän—”

”Puhut unissasi”, Sauron jatkoi. Helpotus laskeutui Maeglinin ylle. ”Mainitsit hänet useaan otteeseen.”

”Ai.” Maeglin vapautti henkäyksen, jota ei edes tiennyt pidätelleensä. Hänen sydämensä hakkasi. Mutta mitään pahaa ei ollut vielä tapahtunut. Jos hän luovuttaisi täällä palan itsestään, olisi se mieluiten hänen lapsuutensa. ”Hän on— oli isäni.”

Sauron nojautui lähemmäs, ja Maeglin perääntyi taaksepäin. Tapa, jolla hän käpertyi kuoreensa kuin ahdistettu kilpikonna, oli lähes vaistonvarainen. Hän enää tuskin huomasi sitä.

Mutta Sauron oli toista maata. ”Hän teki sinulle tämän.” Hän piti hetken tauon ja antoi sanojen upota syvälle. ”Satutti sinua.”

”Et tiedä minusta mitään.”

Sauron hymähti. ”Olen tavannut kaltaisiasi haltioita ennen. Pelkkä ajatus kivusta saa teidät paljastamaan salaisuutenne. Mutta yleensä se on sen jälkeen, kun olen käsitellyt teidät, ei ennen. Miksi hän teki sinulle näin?”

Maeglin irvisti. Miksi, siinäpä vasta kysymys. Jos hän olisi tiennyt vastauksen siihen, olisi hän säästynyt vuosien kivuilta. Ehkä hän ei silloin edes olisi täällä. Jos hän olisi tiennyt kuinka taltuttaa isänsä vihan, ei hän olisi koskaan nähnyt syytä lähteä kotoa.

”Uskoisitko minua, jos sanoisin, etten tiedä?” Maeglin huokaisi. ”Ehkä isäni vain oli läpeensä paha, ja hän nautti kivusta ja häpeästä, jota hän minulle aiheutti. Tai kenties hän oli kuten sinä ja kuvitteli, että kipu on hyvä opettaja.” Se ei ollut. ”Tai ehkä kaikki oli vain minun syytäni. Koska en koskaan yltänyt hänen tasolleen.”

”Siispä hän teki tämän.” Sauron kurotti Maeglinia kohti, mutta ei koskettanut – hän kuljetti kättään haltian ihon vierellä, polkua Maeglinin nenän korkeudelta kaulalle asti. ”Murtunut nenä, parantunut vinoon. Epäsymmetriset huulet, lommolla oleva leukaluu.”

Maeglinin hengitys kiihtyi, ja hän yritti olla värisemättä Sauronin kätten valuessa alemmas, Maeglinin rinnan korkeudelle.

”Tässä”, Sauron kuiskasi, ”särkynyt solisluu, monta vuotta sitten. Ja sen alapuolella…” hän kallisti päätään kuin kuunnellakseen jotain, ”murtunut kylkiluu, molemmin puolin.”

Maeglin kurtisti kulmiaan. ”Mistä sinä tiesit?”

”Kaikki koostuu materiasta. Maan materia ja kehon materia eivät ole niin erilaisia.” Sauronin katse osui Maeglinin yhteen puristettuihin nyrkkeihin. ”Hän ei koskaan murtanut käsiäsi.”

”Ei.” Maeglin nielaisi – kurkku tuntui kuivalta pelkästä ajatuksesta. ”Hänestä ne olivat liian arvokkaat.”

”Näen sen. Nuo kovettumat sormissasi kertovat tarpeeksi. Nuo ovat työtä tekevät kädet. Isäsi oli kiltti säästäessään ne.”

Maeglin naurahti pilkallisesti. ”Hänessä ei ollut mitään kilttiä. Hän säästi ne koska hän tarvitsi niitä. Koska ne olivat työkalu, jota hän saattoi käyttää.”

Vaikka Sauron ei sanonut mitään, hän vaikutti olevan samaa mieltä. Ehkä aistimus vain johtui siitä, että hän oli ainu – hänen koko olemuksensa näytti heijastelevan hänen sisäistä maailmaansa. Maeglin saattoi lähes tuntea sen, ikään kuin värinänä ilmassa. Se oli uteliaisuutta, johon sekoittui lumoutumista. Ja kolmas tunne, jonka Maeglin tunsi hyvin. Hän oli nähnyt sen äitinsä silmissä sen jälkeen, kun Eöl oli satuttanut poikaansa, ja Maeglin väitti ainoastaan joutuneensa onnettomuuteen pajalla. Hän oli nähnyt sen setänsä Turgonin silmissä sen jälkeen, kun äiti kuoli. Ja Idrilin silmissä sen jälkeen, kun Eöl heitettiin alas Gondolinin muureilta. Nyt se oli hänen vihollisensa silmissä, eikä ainoastaan siellä. Se oli tämän kehon jokaisessa hippusessa; jokaisessa ajatuslangassa, joka ilmeni hentona hehkuna hänen hahmonsa ympärillä.

Ja se kuvotti Maeglinia. ”En kaipaa sääliäsi.”

Pisara huvittuneisuutta sekoittui Sauronin aiempiin tuntemuksiin. ”Mitä sinä sitten kaipaat?”

”En kaipaa sinulta mitään.”

”En kysynyt, mitä sinä kaipaat minulta”, Sauron korjasi. ”Mitä sinä, Maeglin Eölin poika, kaipaat?”

”Haluan, että et kutsu minua tuolla nimellä.”

”Hyvä on. Mutta se ei suinkaan voi olla ainoa asia, jota tahdot. Mikä on hartain toiveesi?”

”Että jättäisit minut rauhaan.”

Sauron naurahti. ”Älä nyt. Meistä kumpikin tietää, että todelliset halusi ovat syvemmällä. On kehollisia haluja, kuten tämä. Haluaisit, ettet olisi enää nälkäinen. Siihen auttaa yksinkertainen keino – syö. Mutta henkisiä tarpeita ei ole niin helppo korjata.”

Maeglin huokaisi. Hän lähestulkoon toivoi, että Sauron kiduttaisi häntä oikeasti. Ainakin kipu antaisi hänelle muuta ajateltavaa näiden kysymysten lisäksi.

”En kerro sinulle mitään.”

Välähdys eteenpäin. Tyrmän seinät muuttuivat toiseksi tilaksi. Tummaksi luolaksi – ei – huoneeksi, jota ympäröivät mustasta obsidiaanista kaiverretut pylväät. Tilaa valaisi kaksi loistavaa aurinkoa. Mitä? Ei. Se ei voinut olla oikein. Ne olivat kaksi rautakruunun keskellä hohtavaa jalokiveä. Ja ääni, joka jylisi kuin kiveä vasten hankaava kivi, kuin maan alla palava tuli.

”Kerro minulle, missä Gondolin on.”

Ja Maeglin kertoi.

Pimeys kaatui hänen ylleen, ja hän löysi itsensä tyrmänsä lattialta. Hän räpytteli silmiään tottuakseen tilaan – hän ei ollut aivan varma mikä puoli oli alas ja mikä ylös. Hitaasti kaikki kirkastui. Hän muisti, ettei hän ollut enää yksin.

Sauronin katse poltteli hänen ihollaan. ”Minne sinä menit?”

Maeglin pudisti päätään ja toisti sanansa. Toisti niitä kuin tehdäkseen niistä enemmän totta. ”En kerro sinulle mitään.”

”Olkoon niin”, Sauron sanoi, ”jos haluat uskoa siihen.”

Hän otti askeleen taaksepäin, surumielinen hymy huulillaan.

”Tämän ei tarvitse jatkua näin”, hän sanoi ja nyökkäsi Maeglinin ruokalautasta kohti. ”Syö.”

Sauron käänsi selkänsä ja jätti Maeglinin yksin ajatustensa kanssa.

*

”Olet syönyt.”

Maeglin kuuli sanat, muttei vastannut. Siitä huolimatta hänen tyhjä lautasensa ja terve (ainakin Angbandin mittapuulla) olemuksensa kertoivat tarpeeksi. Sillä vaikka hän oli aluksi harkinnut näännyttävänsä itseään ja hiipuvansa pois karatakseen Morgothin hyppysistä, hän pian käsitti, ettei hänellä ollut tahdonvoimaa siihen. Siispä hän oli syönyt, vaikkakin vastahakoisesti, sitä mitä Sauron ruoaksi kutsui. Mutta vaikka ruoan rakenne ja maku saivat Maeglinin kakomaan, syöminen toi hänelle voimaa, ja hän tunsi elämän palaavan takaisin kehoonsa.

”Mikä muuttui?”

Maeglin käänsi katseensa pois valosta. ”Koska minä en kuole näin.”

”Olet nähnyt sen.” Sauron hymähti, tarkkaillen Maeglinin reaktiota. ”Tunnistan kyllä ennalta näkemisen kyvyn.”

Maeglin oli liian ällistyksissään kiistääkseen asiaa. Vaikkei hän ollut kertonut koko totuutta, Sauron ei ollut typerä. Hän näki asioita, jotka olivat näkymättömiä paljaalle silmälle.

”Niin.”

”Kuinka sinä sitten kuolet?”

Maeglin tuhahti kysymyksen suoruudelle. ”Aivan kuin kertoisin sen sinulle.”

”Tiedät vastauksen, siis.”

Maeglinin olkapäät lysähtivät. ”Ei. En tiedä, tietääkö sitä kukaan.”

”Paitsi Námo, kenties”, Sauron täydensi, katkera nuotti äänessään. Mutta se katosi niin pian kuin oli tullutkin, ja tilalle tuli äänen tuttu, laulava poljenta. ”Miten tuo sitten toimii? Kykysi lahja.”

”Lahja”, Maeglin sylkäisi. ”Tämä ei ole mikään lahja. Kaukana siitä. En voi nähdä maailmanloppua, jos sitä pohdit. En ole myöskään nähnyt kuolemaani. Olen nähnyt vain lyhyitä pätkiä tulevaisuudesta. Hetkiä. Välähdyksiä. Enkä silloinkaan välttämättä tiedä, missä ja milloin ne tapahtuvat.”

”Hmm.” Lankesi pitkä hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei sanonut tai tehnyt mitään. Mutta tulet Sauronin silmien takana paloivat yhä, kuin niitä olisivat ruokkineet hänen mielensä pyörivät rattaat. ”Miten olet saanut tämän lahjan?”

Maeglin todella toivoi, ettei Sauron kutsuisi sitä lahjaksi. Oikeastaan hän toivoi, että Sauron lopettaisi kyselyn kokonaan. ”En tiedä. Olen aina ollut tällainen.”

”Kiehtovaa.”

Maeglin tuhahti. Hän ei käsittänyt, miksi Sauron vaivautui tähän – imarteluun, teeskenneltyyn kiinnostukseen. Tai ainakin niin Maeglin halusi uskoa. Sauronin mielenkiinto tuntui aidolta, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla pelkkää illuusiota: olihan hän kärsimysten herra. Kun Maeglin todella ajatteli asiaa, se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Sillä mitä Sauron muka näkisi hänessä?

”Olet arvokkaampi kuin kuvittelet”, Sauron sanoi, kuin lukien hänen ajatuksensa. (Vaikka niin ei ollut käynyt. Maeglin tietäisi kyllä, kun se tapahtuisi. Sauron ei ollut kertaakaan yrittänyt vallata hänen mieltään ensimmäisen kerran jälkeen – ja se oli jollain tapaa erikoista.)

”Lopeta tuo”, Maeglin mutisi. ”Välität minusta vain, koska haluat tietää, missä Gondolin on. Siksi teet tämän. Kidutat minua sanoillasi, koska et voi käyttää veitsiäsi. Koska pelkäät rikkovasi minut, ja että tieto, jonka tarvitset, katoaisi iäksi. Siispä olemme tulleet tienristeykseen. Minä voin jäädä tänne vaikka ikiajoiksi.”

Sauron kallisti leukaansa selkeästi yllättyneenä. ”Et ikiajoiksi.”

”Noh. Ainakin niin kauaksi aikaa, että herrasi kyllästyy sinuun. Mitä hän sanoo siitä, että tuhlaat aikaasi juttelemassa tyrmissä kaltaiseni kanssa? Eikö ole olemassa jotain tärkeämpää paikkaa, jossa sinun pitäisi olla?”

Sauronin huulilta pääsi musikaalista naurua, mutta tällä kertaa siinä oli erikoinen sävy. Oliko hän loukkaantunut? ”Ei ole olemassa tätä tärkeämpää paikkaa.”

”Ja taas. Lisää ihailua.”

”Voit pilkata minua miten tahdot, Gondolinin poika. Voit uskoa, että tämä on pelkkää peliä, että tahdon sinulta pelkästään tietoa. Voit jäädä tänne ja näännyttää itseäsi – jäädä vaikka loppuiäksesi, jos tahdot. Sillä ei ole väliä. Minä voin odottaa. Mutta asioiden ei tarvitse mennä niin.”

Sauron piti tauon ja tuijotti Maeglinia kirkkailla silmillään.

”Eikö mieleesi mahdu, että kenties minulla on mielenkiinnon kohteita kidutuksen lisäksi? Minua kutsutaan Julmaksi, mutta se ei tee minusta typerystä. Olet kiehtova, Maeglin, onko se niin vaikea ymmärtää?”

Maeglin pysähtyi ajattelemaan Sauronin sanoja. Niissä oli totuuden siemen: Maeglin ei ollut koskaan oikein ajatellut asiaa. Vaikka hän oli tiennyt, että Morgoth ja hänen luutnanttinsa olivat fyysisiä olentoja omine ajatuksine ja tunteineen, he olivat olleet kasvottomia ennen – pelkkiä tummia pilviä horisontissa. Ja vaikka Maeglin oli nyt lähempänä tuhoaan kuin koskaan aiemmin, hän ei pelännyt enää samalla tavalla tietäessään, että tuolla pahuudella oli kasvot.

”Niinkö?” Maeglin pilkkasi. ”Mitä muita harrastuksia sinulla voisi olla kidutuksen lisäksi? Ai niin. Käännyttäminen pahan puolelle. Keski-Maan Tuhoaminen. Väkeni tappaminen. Onko siinä tarpeeksi, vai haluatko vielä, että jatkan?”

Sauron tuijotti häntä kivikasvoisena, kuin Maeglinin sanat eivät vaikuttaisi häneen mitenkään. Ehkä hän oli jo turtunut omiin tekoihinsa. Sitähän pahuus oikeastaan oli. Jaloja tavoitteita, joihin pyrittiin kerta kerralta kyseenalaisemmin keinoin, kunnes oikea ja väärä hämärtyivät ja olisi liian myöhäistä kääntyä takaisin.

”Sodan uhreja”, Sauron sanoi. ”Uhrauksia on tehtävä joskus. Järjestys on palautettava Keski-Maahan.”

”Järjestys”, Maeglin naurahti. ”Puhut järjestyksestä, mutta et tee muuta kuin levitä kaaosta ja tuhoa. Missä järjestys on silloin?”

”Luovassa tuhossa.” Sauron käänsi kämmenensä ylöspäin ja lausui sanan kielellä, jota Maeglin ei ollut kuullut koskaan aikaisemmin: sen ääni oli kuin elävää tulta. Hänen sormenpäistään purkautui tulisuihku, mutta kipinät eivät langenneet alas kuin niiden olisi pitänyt. Ne taipuivat Sauronin tahtoon, ja suihkusta tuli aalto; tulirengas, joka kiersi hänen kämmentään ja valaisi tyrmän hehkuvalla valollaan.

”Kaaos ja järjestys ovat veljeksiä. Yhtä ei ole olemassa ilman toista. Jokaisesta kuolemasta syntyy elämää. Jopa valarin luomukset, niin puhtaita kuin ne väittävät olevansa, ovat riippuvaisia meistä.” Sauronin käskystä tulirengas muuttui palloksi – ei, nupuksi, sitten aukeavaksi kukaksi. ”On olemassa kasveja, jotka eivät koskaan kuki, ellei niiden siemeniä kyllästetä ensin tulessa. Jopa Yavannan mahtavat puut eivät elä ikuisesti. Jos niiden annetaan kasvaa rajattoman suuriksi, ne varjostavat kaikkea muuta kasvillisuutta, eikä uudelle elämälle jää tilaa.”

Tulikukka muuttui kiveksi, sitten kallioksi, sitten tulivuoreksi. ”Thangorodrimin tuhka saattaa peittää Angbandin auringon, mutta kaukana täältä, lämpimämmässä maassa, se ruokkii maata vielä sukupolvien ajan.” Liekit lämpenivät ja muuttuivat sinisiksi, mutta myös hitaammiksi, kunnes ne muistuttivat lumihiutaleita, jotka satoivat tyrmän lattialle ja katosivat.

”Joskus asiat eivät ole kestäviä sellaisenaan. Voimme yrittää luoda järjestystä kaaoksen keskelle, taivuttaa sitä tahtoomme. Mutta jos se ei riitä... tuho on pelkkä vääjäämätön lopputulema.” Sauron puristi kätensä nyrkkiin, ja kipinät kuolivat hänen mukanaan. Tyrmään laskeutui pimeys, jota ainoastaan hänen silmiensä hehku valaisi. Maeglin räpytteli. Kesti hetki totutella pimeään, mutta hän tottui siihen lopulta.

”Tuhon mukanaan tuomassa järjestyksessä on kauneutta”, Sauron kuiskasi matalalla äänellä Maeglinin korvaan. ”Vai väitätkö, että olet tyytyväinen siihen, miten asiat ovat? Ei ole mitään, mitä haluaisit muuttaa?”

Maeglin ajatteli Gondolinia. Hän ajatteli uutta elämäänsä, parempaa sellaista. Turgonin hyväksyntää – olet osa perhettä. Sitten, synkempiä ajatuksia. Kauhistunutta katsetta sedän silmissä, kun hän näki Maeglinin valkoisissa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Sinun takiasi hän on poissa.

Hymyjä Glorfindelin ja Ecthelionin kasvoilla, kun he hyväksyivät Maeglinin väkensä joukkoon. Tämä on nyt kotisi. Mutta Maeglin ajatteli myös etäisyyttä, jota muut haltiaylimykset pitivät häneen, ja sitä, miten he eivät koskaan ymmärtäneet häntä. Taot niin monia aseita, mutta et osaa käyttää niitä? Millainen noldo sinä oikein olet?

Maeglin ajatteli Idrilin kätten lämpöä ympärillään, hänen äänensä kiltteyttä. On sääli, mitä äidillesi ja isällesi tapahtui. Kun hän todella tarkoitti säälin sinua. Maeglin ajatteli häntä, hänen hiustensa hohtoa laskevassa auringossa, hänen paljaiden jalkojensa siroa kaarta, kun hän kääntyi poispäin toisen miehen käsivarsille. Olet minulle kuin veli, Maeglin.

”Ei”, Maeglin sanoi, jälleen tyrmän pimeydessä, johon hänen silmänsä olivat jo ehtineet tottua. ”Asiat ovat hyvin sellaisina kuin ne ovat.”

Mutta hänen pitkä epäröintinsä antoi hänet ilmi, ja varjoissa vierellään, hän kuuli Sauronin suupielten kääntyvän hymyyn.

[hiddenben]

Tämä lukuhan oli ennestään tuttu, mutta oli hauskaa päästä lukemaan se suomeksi ja niin, että pohjalla on jo kaksi ensimmäistä lukua, joille rakentaa! Tämä oli kyllä aivan yhtä hyvä kuin ensimmäiselläkin kerralla ja ehkä suosikkini näistä kolmesta - Sauronin filosofiaa sodasta, tuhosta ja järjestyksestä on niin mielenkiintoista lukea, sillä lukijana sieltä tunnistaa jonkinlaisen totuuden. Toki keinot voivat vaihdella, ja kuten Maeglin itsekin toteaa, että Jaloja tavoitteita, joihin pyrittiin kerta kerralta kyseenalaisemmin keinoin, kunnes oikea ja väärä hämärtyivät ja olisi liian myöhäistä kääntyä takaisin. Silti Sauronin ajatus ei ole täysin luotaantyöntävä ja samankaltaisia esimerkkejä löytyy myös ihmisten historiasta. Siksi on jopa jossain määrin pelottavaa huomata nyökkäilevänsä hänen ajatuksiaan lukiessa, mutta what you gonna do, kun ei häntä valehtelijaksikaan voi kutsua

Maeglinin kivulias suhde Eöliin ja muutenkin hänen kokemansa kohtelu ollessaan ikään kuin kahden kansan välillä antaa Sauronille kyllä hyvän sauman lähteä manipuloimaan Maeglinia puolelleen. Ajattelen etenkin tuota kohtaa, jossa Sauron kutsuu Maeglinin kykyä lahjaksi ja kuinka Maeglin ensisijaisesti on ajatusta vastaan eikä ylipäätänsä edes osaa kuvitella, että näyttäytyy Sauronin silmissä kiehtovana. Hän ei ole koskaan (paitsi ehkä äidilleen, tämän perusteella) ollut jollekin arvokas ihmisenä vaan enemmänkin taitojensa perusteella, ja jäänyt ehkä kaipaamaan jonkinlaista rakkautta. En tiedä, arvailenko jälleen aivan omiani, mutta ajattelen, että Maeglin kaipaisi vähän lohtua ja arvostusta

Tuo välähdys eteenpäin oli toimiva ja herätti kysymyksiä siitä, miten kyseiseen kohtaukseen päästään. Mietin myös, miten kauan vielä kestää ennen kuin Sauron päästää Maeglinin tyrmästä ja mitä sitten tapahtuu. Välillä vähän harmittelen, että tämä on vain K-11, sillä tuo kohtaus, jossa Sauron tutkii Maeglinia ja löytää kaikki murtumat ja muut vammat, on todella intiimi ja hieno kohta! Mielessäni kävi, että tuleeko sellaisia kohtia lisääkin ja milloin Maeglin mahdollisesti antaa Sauronin koskettaa itseään sävähtämättä. Paljon odotettavaa! Onneksi on vielä useampi osa jäljellä

Tämä luku oli kyllä hyvä, kiitos jälleen! ♥

[Rosmariini]

Hei hiddenben, olipa mukavaa, että viime luku tempasi mukaansa, vaikka oletkin sen jo kertaalleen lukenut! Nostit taas hyviä pointteja esille. Sain tähän lukuun yhden toisen tosi saman tyyppisen kommentin, että "he's not wrong... but also... he's wrong" joka tiivistää aika hyvin Sauronin hahmon! Hän ei suoranaisesti valehtele - ainoastaan vääristelee ja pimittää totuutta, eikä välttämättä edes aina tietoisesti, koska hänen oma agendansa on syöpynyt niin syvälle aivoihin. Tosi moni oikea hallitsija tekee tällä tavalla, ja juuri se tekee heistä usein vieläkin pelottavampia. Maeglinin hahmon tiivistit myös tosi hyvin - juuri tuohon rakkauden ja arvostuksen kaipuuseen Sauron tarttuu, ja juuri siksi Maeglin on niin täydellinen uhri. Ikäraja on myös sellainen juttu, jonka kanssa tappelin pitkään - tätä aloitellessani olin ajatellut tekeväni tästä K-18 tai K-15-tasoisen, mutta ikäraja sen kun laski tätä kirjoittaessa. Sitä jännitettä on kuitenkin edelleen ilmassa ja se on aika herkullista matalasta ikärajasta huolimatta. Kiitos taas hyvästä kommentista! ♥

A/N: Sauron tarjoaa kurkistuksen Angbandin saloihin, ja Maeglinille ilmenee mahdollisuus vapauteen.

Luku 4
Ikuisesti palavaa tulta

Päivät kuluivat melko muuttumattomina. Maeglin nukkui ja heräsi ja söi ja nukkui. Se oli puolikasta elämää, pelkkää selviytymistä. Ajoittain hän istui pitkään pimeässä ajatuksiinsa uppoutuneena, ei täysin tietoisena siitä, oliko hän valveilla vai unessa. Kyllä hän uneksikin: äidistä ja isästä ja Turgonista ja Idrilistä ja kaikista niistä Gondolinin asukkaista, jotka olivat tehneet hänelle uuden kodin. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä kauemmas hekin katosivat, kunnes Maeglin ei enää kunnolla muistanut, miltä he olivat näyttäneet.

Jopa Eöl, jonka kasvoja hän oli pelännyt ja ihaillut päivittäin, oli muuttunut kasvottomaksi varjoksi, pelkäksi ankaraksi ääneksi ja kipua tuottaviksi käsiksi. Jopa äiti, jonka kosketus oli rauhoittanut ja jonka ääni oli tuudittanut hänet uneen, oli nyt pelkkä haalistunut kuva, valkeaan pukeutunut tumma nainen. Silloin tällöin hän hymyili, mutta hänen kättensä lämpö oli kadonnut.

Myös Maeglinin näyt pysyivät poissa jonkin aikaa. Vain samat kuvat toistuivat hänen silmiensä takana: hänen petoksensa, Gondolinin tuho.

Maeglinin menneisyyden ja tulevaisuuden kadotessa näkyvistä, jäljelle jäi vain nykyhetki. Sauron yhä vieraili hänen luonaan joka päivä. Joinain päivinä hän ei sanonut mitään, toi vain ruokaa ja hymyili etäisesti, kuin hän pitänyt siitä, mitä näki. Toisina päivinä hän ei pysynyt hiljaa hetkeäkään, vaan vaahtosi tuntikaupalla maailman luonnosta kuin yli-innokas opettaja. Joskus Maeglin pysyi vaiti, joskus tarjosi mielipiteensä, imien Sauronin ajatuksia itseensä tai heijastaen niitä takaisin tämän suuntaan, ajoittain himmentyneinä ja ajoittain kirkkaampina.

Maeglin ei myöntänyt asiaa, mutta hän piti heidän keskusteluistaan. Ne myös rasittivat häntä – etenkin silloin, kun Sauron meni liian syvälle materian ja siihen vaikuttavien voimien saloihin, ja hänen sanansa muistuttivat enemmän matematiikkaa kuin puhuttua kieltä. Mutta sitä useammin Maeglinista tuntui kuin hän olisi katsonut peiliin.

Sauron vaikutti katsovan koko maailmaa käsityöläisen linssin läpi. Hän näki sen asioina, joita saattoi rikkoa ja rakentaa, korjata tai purkaa osiin. Hän puhui Angbandista elollisena järjestelmänä, jatkuvasti pyörivinä energian rattaina: ”sitä ei katoa – se vain muuttaa muotoaan.”

Eöl oli usein myös käyttänyt noita sanoja, kuten myös Maeglin itse. Kun hän takoi metallia pajalla, hän siirsi omien kättensä energiaansa itse metalliin. Osa siitä pakenisi aina, mutta valtaosan siitä saattoi käyttää uudestaan jossain muualla.

”Angbandissa ei ole tuhlausta”, Sauron selosti hänelle kerran, kun Maeglin oli syyttänyt tätä aikansa tuhlauksesta. ”Kaikki on täällä tismalleen oikealla paikallaan. Osia on monia, mutta ne kuuluvat kaikki samaan kokonaisuuteen.” Hän loihti jälleen tulta kädestään, mutta toisin kuin ensimmäisessä oppitunnissaan kaaoksesta ja järjestyksestä, hän loihti nyt aitoja kuvia, illuusioita – niin vahvoja sellaisia, että Maeglin unohti hetkeksi, missä oli.

”Maan alla palava tuli on ikuista.” Nyt Maeglin näki liekkimeren: kiehuvan kuilun täynnä sulaa, hehkuvaa kiveä. ”Me ammennamme siitä voimaa, kuten haltiat ammentavat vedestä. Ahjomme käyvät kiven lämmöllä. Se pyörittää keittiöitä ja pitää takkojen tulet lämpiminä. Se pitää Angbandin elossa.”

Ja Maeglin näki heidät kaikki, tuhannet örkit ja orjat, joiden kädet lakkaamatta muovasivat kiveä ja metallia. Heidät, jotka söivät ja nukkuivat ja parittelivat kaikki tulen lämmössä. ”Tuli kuitenkin elää heissä vain hetken. Heidän miekkansa tylsyvät ja kehonsa vanhenevat. He kärsivät, vuotavat verta ja unohtavat omat nimensä. Sillä ei ole väliä. Heidän kättensä työ palautuu meille. Tylsistyneitä miekkoja voidaan teroittaa uudelleen. Rikkinäisiä voidaan sulattaa ja takoa uusiksi, jopa tuhansista sirpaleista. Kehojakin voidaan korjata, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, vaikka mieli ei enää toimisikaan.”

Huone täyttyi äkkiä synkistä kuvista niin vääristyneistä otuksista, että niitä tuskin tunnisti eläviksi – ne olivat enemmän koneita kuin örkkejä, haltioita tai ihmisiä. Osaa Maeglin ei edes tunnistanut: liskomaisia otuksia, jotka söivät kiveä ja sylkivät tulta, tai hirviöitä, joilla oli ihmisen mieli tai ihmisiä, joiden sisällä asui hirviö. ”Myös sieluja voidaan kierrättää – ovathan ne yhteydessä materiaan. Yksikään sielu ei pakene tästä linnoituksesta. Mutta jopa karanneille sieluille voidaan löytää uusi koti.”

Maeglin värähti ajatellessaan, että hänen fëansa poimittaisiin hänen kehostaan ja istutettaisiin jonnekin muualle. Orjaan tai hirviöön tai pelkkään asiaan: esineeseen, jolla oli vain yksi tarkoitus.

”Sieluja ei kuitenkaan voida kierrättää loputtomiin. Joskus asiat ovat liian rikkinäisiä, jotta ne voitaisiin enää korjata. Kehot ovat toinen asia. Ne palautuvat elävään kiveen. Heidän uhrauksiaan ei unohdeta. Kehot ruokkivat tulta ja sitä kautta uutta elämää.” Ilmaan loihditut kuvat katosivat hiljalleen, ja Maeglin räpytteli totutellessaan pimeyteen, totutellessaan kehoonsa uudelleen, kuljettuaan halki elinikien.

”Angbandissa ei ole tuhlausta”, Sauron toisti. ”Ei ole mitään ylimääräistä. Kaikki on juuri siellä, missä sen pitääkin. Kuten sinä ja minä.”

*

Pian tuon jälkeen asiat muuttuivat.

Kun Maeglin heräsi, hän ei ollut enää vankisellissään. Hän tiedosti sen heti. Vaikka lattia hänen allaan oli yhä kova ja kylmä, tila hänen ympärillään oli lämmin. Kuuma, jopa. Hento, punertava valo kajasti kaukaisuudessa, ja jostain kantautui jatkuvaa, rytmikästä kolinaa.

Mutta tilan haju oli se, joka antoi sen luonteen ilmi – Maeglin olisi voinut tunnistaa sen missä tahansa. Sulaneen metallin katkun, johon sekoittui rikin ja maan haju.

Maeglin avasi silmänsä kunnolla ja keskittyi tilaan ympärillä. Muotoihin ja tuntemuksiin, jotka hän tunnisti elämäntyöstään. Ja yksinäiseen hahmoon, joka oli kumartunut ahjolle vain kymmenen askeleen päähän vasaroimaan kultaa.

Heti kun Sauron tunsi Maeglinin katseen itsessään, hän lopetti työnsä. Vasara pysähtyi ilmaan, ja hän avasi suunsa puhuakseen.

”Olet siis vihdoin herännyt.”

Maeglin ravisti päätään hämillään. ”Miksi toit minut tänne?”

Sauron naurahti. ”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että juuri kehosi on liikkunut? Ehkä minä vain toin tilan luoksesi.”

Maeglin ei käsittänyt, kuinka se saattoi olla mahdollista. Sepänpajat olivat monimutkaisia paikkoja, paljon muutakin kuin vasara ja alasin. Ne olivat täynnä tiloja viilentämiselle ja lämmittämiselle, venttiilejä tuoreelle ja käytetylle ilmalle, hyllyittäin ja hyllyittäin telineitä työkaluille ja valmiille töille. Maeglinin oma isä oli käyttänyt vuosikausia parannellen heidän ahjoaan saadakseen siitä täydellisen. Sellaisia tiloja ei noin vain siirrelty.

Siispä Maeglin vain jatkoi siitä, mitä hän ymmärsi. ”Et vastannut kysymykseeni. Miksi olen täällä?”

”Tuo on järkevämpi kysymys”, Sauron sanoi. Hän laski vasaran ja kääntyi kokonaan Maeglinin suuntaan. ”Olet täällä, koska tänne sinä kuulut. Teet asioita käsilläsi, etkö vain? Haluan nähdä, kun sinä teet.”

”Sinä”, Maeglin pysähtyi hetkeksi: tämä oli Sauron, yksi ainurista, joka lauloi maailman olevaksi ja kutoi ajatuksensa sen verkkoon. ”Mitä sinä muka voisit oppia minusta?”

”Unohdat, että olin joskus Aulën alaisuudessa. Jotakin…” Sauron piti tauon, ja hänen äänensä värähti, silmien tulet sen mukana. ”Muuta. Tietenkin, olen yhä täällä. Luomukseni elää tämän linnoituksen perustuksissa. Voimani—”

Sauron suoristi selkänsä ja korjasi itseään. ”Herrani voima pitää tämän linnoituksen pystyssä.”

Hän jätti lauseen lopun sanomatta, mutta Maeglin saattoi poimia sen hiljaisuudesta. Jos tuo voima ikinä katoaisi, niin kävisi myös tälle paikalle.

”On vain luonnollista, että minua kiehtoo se, miten kätteni työ toistuu muiden käsien kautta. Tule. Nouse ylös. Katso ympärillesi.”

Maeglin nousi seisomaan väsynein jaloin ja alkoi hitaasti tarkkailla tilaa, kuljettaen sormiaan sen jokaista pintaa pitkin kuin varmistaakseen, etteivät ne olleet pelkkää illuusiota. (Eivät ne olleet.) Ahjo ei ollut kovin suuri, mutta siellä oli kaikki sepälle tarvittava, ja Maeglinista tila tuntui jopa… kotoisalta. Tunne oli kuitenkin valetta. Huone oli yhä oveton ja ikkunaton, ja vaikka Maeglinin raajat olivat vapaat, oli hän yhä vankina täällä.

”Tule lähemmäs”, Sauron kehotti. ”Haluan kuulla mielipiteesi tästä.”

Vaikka Maeglinista yhä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt erikoista unta, hän totteli ja seurasi Sauronia alasimen luo. Vasta silloin Maeglin oikeastaan kiinnitti huomiota Sauronin ulkonäköön, joka oli täysin sopimaton ahjolla työskentelyyn: hänen pitkät, tuliset kutrinsa valuivat valtoimenaan pitkin selkää, ja tahrattomat, punaiset vaatteet vaikuttivat sopivammilta juhliin kuin raskaaseen työhön. Hänellä ei ollut hansikkaita eikä essua – jopa silmänsä hän jätti suojaamatta.

Maeglin ymmärsi pian miksi. Sauronin sormet laskeutuivat hänen käsittelemälleen hehkuvan kuumalle metallipalalle ja koskivat siihen. Maeglin sävähti ja oli aikeissa huutaa varoitukseksi, mutta metallin kosketus ei näyttänyt tekevän Sauroniin minkäänlaista vaikutusta. Hän vain otti metallipalan käteensä ja piteli sitä hellästi kuin perhosta tai kukkaa, sitten lausui pari sanaa tuntemattomalla kielellä. Nämä eivät kuitenkaan olleet pelkkiä sanoja. Joka tavu oli lähempänä laulua, väristen Maeglinin luissa kuin kajahtelevat kellot. Sauronin laulaessa metalli hänen kädessään alkoi ensin muuttaa muotoaan, sitten jäähtyä ja asettua lopputuotteeksi.

”Mitä mieltä olet?”

Se oli kultainen kaulakoru – ei, kaulapanta, johon yhdistetyn pienemmän renkaan saattoi kiinnittää ketjuun. Panta oli koristeltu hienoin kaiverruksin ja kristalliupotuksin, ja se loisti kuin kallis lahja kirouksen sijaan.

”Minä…” Maeglin ei ollut löytää sanoja. Oliko tämä julmaa pilaa? Kiero oppitunti vankeudesta ja vapaudesta? ”En ymmärrä. Miksi käytit kultaa?”

”Miksen? Kulta on kaunista. Sitä on helppo työstää.”

”Mutta… tuo on orjanpanta. Kulta on arvokasta. Orja…”

”Ei ole? Näet asiat liian mustavalkoisina.” Sauron laski kaulapannan työtasolle. ”Orjat ovat arvokkainta, mitä on. Ilman heitä, mikään Angbandissa ei toimisi. Heidän kätensä pyörittävät rattaita ja ruokkivat ahjojen tulia. Heidän verensä vuotaa taistelukentillämme. Vastineeksi palveluksestaan, annamme heille heitä itseään suuremman tarkoituksen. Ja mikä olisikaan jalompaa kuin palveleminen?”

”Tuo ei ole palvelemista”, Maeglin puri hammasta, ”vaan orjuutta. Jos todella kuvittelet, että ne ovat sama asia, eikö se tee sinusta herrasi orjaa?”

”Palvelen herraani omasta tahdostani”, Sauron vastasi, vaikka hänen äänensävynsä ei ollutkaan niin varma, kuin ennen. ”Kuten kaikki Angbandissa. Alkuun, he saattavat vastustella – niin minäkin tein. Mutta pian ymmärsin, että olin ollut väärässä. Että opetukset joita olin saanut olivat olleet valheellisia, ja että olin palvellut vääriä jumalia. Nyt, silmäni ovat todella auki. Kukaan ei voi kääntää enää tulevaisuuden suuntaa.”

Maeglin ei vieläkään kokenut saaneensa vastauksia. Oikeastaan hän tunsi olonsa hämmentyneemmäksi kuin aiemmin.

”Mitä varten koristelut ovat?” hän kysyi. ”Ymmärrän kullan käytön. Jos sitä on loputtomasti, kuten teillä… ei sen työstäminen ole oikeastaan terästä vaikeampaa. Mutta koristelut. Niihin on kulunut aikaa.”

”Niihin käytetty aika maksaa itsensä takaisin sen palvelijan käsien kautta, joka pitää tätä pantaa. Tähän on laulettu mahdin ja voiman sanoja. Ja kauneuden. Ilman kauneutta, voima on turhaa.”

”Ne ovat siis lumouksia? Jonkinlaisia riimuja?”

”Jos se sana kuvastaa sinusta niitä parhaiten. Ne ovat paljon monimutkaisempia kuin pelkät riimut. Toiset esineet ovat itsessään täynnä voimaa. Voisi miltei sanoa, että niillä on oma fëa. Niiden käyttäminen tuo mukanaan niihin kätketyt ominaisuudet. Kaikessa hyvässä tai pahassaan.”

Maeglin ajatteli isäänsä, kahta hänen galvornista takomaansa miekkaa: Ainguirelia ja Anglachelia, joista jälkimmäinen lepäsi Maeglinin kotona Gondolinissa. Isä oli sanonut, että miekoilla oli oma ääni, ja joskus Maeglin kuvitteli kuulleensa sen: matalana sihinänä kallonsa perällä, kuiskauksina tuntemattomalla kielellä. Nuo kaksi miekkaa olivat aina tehneet hänet hermostuneeksi, minkä vuoksi hän oli pysytellyt mielellään niistä erossa. Silläkin hetkellä Anglachel lepäsi hänen takkansa yllä, ja sen kylmä, musta pinta imi sisäänsä kaikkea siihen kohdistuvaa valoa.

”Käsitän”, Maeglin sanoi.

”Hyvä.” Sauron laittoi kaulapannan pois, mutta ei minnekään Maeglinin lähettyville. Se katosi, ikään kuin Sauron olisi kätkenyt sen erilliseen ulottuvuuteen. Jäljellä oli nyt pelkkä tyhjä alasin, ja koko ahjo sen mukana. ”Mutta. Olemme puhuneet minusta tarpeeksi. Takaisin sinuun. Jos voisit takoa mitä tahansa, mitä se olisi? Mitä kätevät kätesi on luotu tekemään?

Tuhoa, Maeglin ajatteli, ja tuskaa.

Mutta ääneen hän sanoi: ”isäni teki haarniskoja, enimmäkseen. Jos hän sai jostain rautaa, työkaluja ja aikaa, hän saattoi takoa mitä parhaimman haarniskan tai terävimmän aseen. Sitä hän opetti minullekin.”

”Näytä minulle.” Sauron heilautti kättään laajassa eleessä, joka käsitti koko ahjon. ”Kaikki täällä on käytettävissäsi. Rakenna minulle sydämesi toivo. Sitten voimme puhua.”

”Mistä?” Maeglin kysyi. Teräaseiden ominaisuuksista tai tuhansista eri tavoista, joilla niitä saattoi käyttää? Ei Sauron voisi opettaa hänelle enää mitään.

Sauron kohotti kulmiaan tavalla, joka oli sanovinaan: yllättyisit vielä.

”Vapaudestasi”, hän sanoi.

[hiddenben]

Jee, uusi luku jälleen luettavaksi! Kivaa, kun käännät ja julkaiset näitä tähän tahtiin (ja että minulla on aikaa lukea ja kommentoida!) niin tarinan tahdissa pystyy kulkemaan mukana vaivatta Hyvä pointti tuo Sauronin tiedon vääristely ja totuuden pimittäminen! Ja etenkin tuo, ettei hän edes itse aina tiedä, missä raja kulkee - se tekee hänestä kaikin puolin epäluotettavan, sillä hänestä ei voi arvata, vääristeleekö hän totuutta tietoisesti vai tiedostamatta. Kivaa kuulla, että olen onnistunut lukemaan Maeglinin hahmoa rivien välistä ns. oikein! Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että myös K-11 ikärajan teksti voi sisältää paljon hyvää intensiivistä kanssakäymistä

Sitten itse lukuun! Tässä Sauronin hahmo herättää jälleen lisää ajatuksia ja kysymyksiä. Mietin etenkin tuota Toisina päivinä hän ei pysynyt hiljaa hetkeäkään, vaan vaahtosi tuntikaupalla maailman luonnosta kuin yli-innokas opettaja. Nuo Sauronin enemmän tai vähemmän luennot tuntuvat itsekeskeisiltä, että hän vain hyödyntää Maeglinia yleisönään puhuakseen asioista, jotka häntä kiinnostavat ja joita hän haluaa pohtia ääneen välittämättä siitä, mitä Maeglin asioista ajattelee. Hän ei siis hae vuorovaikutusta vaan pikemminkin paistattelee omassa älykkyydessään. Samalla luennointi on kuitenkin myös jokseenkin inhimillinen piirre, tapa yrittää jakaa omaa maailmannäkemystä toisen kanssa - ja käyttäisikö Sauron todella näin paljon aikaa Maegliniin, ellei todella haluaisi saada häntä puolelleen? Sauron ei tunnu henkilöltä, joka kaipaa tukea ja ystävyyttä, mutta silti hänen pitkissä luennoissaan ja päivittäisissä käynneissään on jotain, mikä saa ajattelemaan toisin. Toisaalta, kuten kirjoitin, Sauron on epäluotettava, ja koen, että tämä on hänelle pelkästään pitkä peli, jossa jotkin osat ovat keveämpiä ja sisältävät hänelle mieluisia luentoja materiasta ja elämän kiertokulusta, mutta jonka lopputulos on poikkeuksetta joko orjuus (tai "palvelus") tai kuolema.

Maeglin jää näissä luvuissa etäisemmäksi kuin Sauron ja hän toimii ennemminkin lukijan silminä kuin aivoina tarinassa Toisaalta se on ymmärrettävää, koska luvussakin käy ilmi, kuinka yksitoikkoisia päivät ovat ja kuinka Maeglinin menneisyyden ja tulevaisuuden kadotessa näkyvistä, jäljelle jäi vain nykyhetki. Tuo lause oikeastaan kuvastaa sitä, että Maeglinilla ei ole mitään menetettävää vaan hän voi oikeastaan antautua nykyhetkelle ja antaa sen (ja Sauronin) muokata itseään mielensä mukaan. Silloin kriittiikki ja epäilyksetkin kaikkoavat ajatuksista, kun mieltään alkaa avata muille asioille. Mielenkiintoinen ajatus vankeuden vaikutuksesta! Samalla luvun toinen osa herättää kysymyksiä, sillä minuakin kyllä kiinnostaa, mitä Sauron oikein ajaa takaa. Keskustelu orjuuden ja palveluksen erosta oli jännittävä ja herätteli ainakin minun mielessäni vähän varoituskelloja (kuten myös tuo ”Angbandissa ei ole tuhlausta”!), kun taas Maeglin tuntuu olevan... ihmeen avoin Sauronin seuralle. Mikä sekin on ymmärrettävää, sillä Sauron on hänen ainoa seuransa! Mutta Maeglin tuntuu niin hampaattomalta ja turhauttaa

No, siitä huolimatta odotan mielenkiinnolla, mitä Maeglin päätyy Sauronille takomaan ja mihin se johtaa. Kiitos jälleen uudesta luvusta! ♥

[Rosmariini]

Hei hiddenben, kiitos taas kun luet ja kommentoit. Tämä kolmen päivän julkaisutahti on minullekin hyvä, ehtii hyvin kääntää ja varmasti myös lukeakin! Kiitos taas hyvistä huomioista myös. Sauron on totisesti vähän lakkaamaton papattaja näissä ja hyvin huomioitkin, että hän ei tee sitä hakeakseen vuorovaikutusta, vaan pikemminkin koska hän vain haluaa saada asioita sanotuksi (joka ehkä kielii siitä, ettei hänellä välttämättä ole ketään, joka mielellään kuuntelisi häntä...) Toki Maeglin välillä tarjoaa kommenttejakin hänelle, jotka voivat olla oikein oivaltavia. Mutta enimmäkseen kyse on varmasti oman egon pönkittämisestä. Tämä oli totisesti vähän tällainen "väliluku" jossa aikaa kului mutta ei varsinaisesti tapahtunut paljoa, mutta niin vankeudessa oikeastikin varmaan tapahtuu! Maeglin on tässä myös vähän tällainen flegmaattinen, mutta alun taistelun jälkeen niin on varma käydä ennen pitkään. Mutta onneksi hänessäkin on vielä vähän kipinää jäljellä, ja se näkyy tässä ensi luvussa!

A/N: Maeglin muistelee äitiään, ja satuttaa itseään pajalla. Sauron tarjoaa hänelle haasteen. Maeglinin näyt palaavat, ja hän kohtaa kaksi vaihtoehtoista todellisuutta: yhden Idrilin, toisen Sauronin kanssa.

Luku 5
Veren kahleet

Äiti lauloi itselleen jälleen.

Hänen äänensä oli pehmeä ja hiljainen, kuin purossa soliseva vesi. Tämä oli kadonnut ja kauan sitten unohdettu laulu, laulu kielletyllä kielellä. Silti, Maeglin muisti sen, ja hän muodosti sanat äänettömästi huulillaan.

Tuulessa maistuu tuhka ja veri

Jäälle kulkee tie, koska palaa meri.

Polku täynnä petturuutta ja häpeää

Syvemmälle pimeään kulkee tie tää.

”Muistan tuon laulun”, Maeglin sanoi. ”Lauloit sitä minulle, kun olin pieni.”

Äidin hymy oli katoava kuunsirppi. ”Me lauloimme sitä toisillemme jäällä. Minä ja veljeni. Teimme sen unohtaaksemme kylmän. Että meillä olisi voimaa jatkaa eteenpäin.”

Maeglin muisti tarinan. Hän oli kuullut sen lukemattomia kertoja. Silti, sama kysymys painoi aina hänen mieltään.

”Miksi?”

”Miksi mitä?”

”Miksi jatkoitte eteenpäin?” Maeglin piti tauon. ”Teillä oli Amanissa kaikki tarvittava. Täällä teitä odotti vain kuolema.”

Äiti oli nauranut – ääni oli kuin murtuvaa jäätä. ”Etkö sinä ole koskaan halunnut lähteä?”

Kysymys yllätti Maeglinin. Totta kai hän oli pohtinut asiaa. Siitä asti, kun äiti oli ensi kertaa kertonut Gondolinista, Maeglin ei ollut lakannut ajattelemasta kaupunkia: sen valkoisia torneja, puhtaita suihkulähteitä ja raitista vuori-ilmaa. Mutta myös – muurien mukanaan tuomaa vankeutta, käskyjen kahleita, vieraiden katseiden painoa iholla.

”Miksi minä haluaisin lähteä?” Maeglin kysyi. ”Me olemme vapaita täällä, emmekö muka? Täällä palvelemme vain itseämme. Täällä me olemme turvassa.”

”Lómion”, äiti sanoi, ja Maeglin jähmettyi, sillä hän tuskin koskaan kuuli tuota nimeä. Silti, se raastoi hänen sydäntään kauneudellaan. ”Kaunis poikani. Jonain päivänä ymmärrät, ettei vankilassa tarvitse olla seiniä sen ollakseen vankila. Eikä kättesi tarvitse olla sidottuja ollaksesi vanki. Häkki on silti häkki. Vaikka se toisikin turvaa.”

*

Maeglin takoi, ja hänen kätensä oli sidottu kahlein, jotka vain hän saattoi nähdä.

Hän oli vapaa liikuttamaan niitä miten tahtoi. Kaikki, mikä kolisi hänen takoessaan oli hänen työstämänsä metalli. Ainoa kipu, jota hän tunsi, oli työn mukanaan tuoma uupumus, jota hän tunsi pitkän ahjolla vietetyn päivän jälkeen. Silti, tämä ei ollut epämiellyttävää kipua, sillä Maeglinin keho oli tottunut siihen, ja oli olemassa paljon pahempiakin kipuja.

Mutta juuri se tässä oli pielessä.

Ajoittain Maeglin läpsäisi itseään vain muistuttaakseen että hän oli vielä hereillä, ettei tämä ollut vain pitkittynyttä unta. Kun hän teki töitä, hän tunsi piilevää halua antaa käsiensä livetä, antaa vasaran iskeytyä lihaan alasimen sijaan. Ja eräänä päivänä, kun hän piti kättään liian lähellä takomansa miekan sulanutta kahvaa, jopa kun ääni hänen mielessään huusi kuumaa KUUMAA ÄLÄ KOSKE ÄLÄ KOSKE—

hän koski siihen.

Sauron löysi Maeglinin ahjonsa lattialla palloksi käpertyneenä, uikuttaen kivusta hänen pidellessään palanutta kättään. Kun Sauron näki Maeglinin, hän lähestulkoon säntäsi tämän luokse ja kumartui tätä kohti. Maeglinin silmät olivat liian sumeat kyynelistä siihen, että hän olisi erottanut kunnolla Sauronin ilmeen, mutta hän tunsi tämän värisevänä energiana omaa kehoaan vasten. Se oli vihaa ja hämmennystä ja pelkoa yhdeksi sulautuneena, ja kaiken tuon keskellä kulki neljäs tunne, jota Maeglin ei aivan osannut nimetä.

”Mitä tapahtui?” Sauron kysyi tarttuessaan Maeglinin käteen tarkkaillakseen haavaa.

”Vahinko”, Maeglin vastasi, ääni täynnä tuskaa.

Sauronin silmät menivät kylmentyneelle metallipalalle, joka makasi Maeglinin vieressä lattialla. Hän katseli sitä pitkään, tunnistaen sen miekaksi. Yhä senkin jälkeen hän jatkoi tuijottamista, kuin hän olisi yrittänyt nimetä jokaisen siihen sisältyvän hiukkasen ja siihen käytetyn työvaiheen.

”Sinä et tee virheitä”, Sauron sanoi. ”Teit tämän tahallasi. Miksi?”

”Koska…” Maeglin puri hammasta, ”halusin tuntea kivun.”

”Miksi ihmeessä?”

”Koska ainakin silloin minä muistan.”

”Muistat minkä?”

Maeglin nauroi käheästi. ”Sinut. Minut. Tämän kaiken.”

”Et puhu järkeviä.” Sauron tarttui Maeglinin käteen tiukemmin. ”Pysy paikallasi. Tämä tekee kipeää.”

Maeglin varautui tuskaan, aivan kuin olisi odottanut Sauronin murtavan hänen kätensä – mutta niin ei käynyt. Sen sijaan Sauron alkoi laulaa tutulla tuntemattomalla kielellä. Tavut olivat kovia ja epämiellyttäviä korvalle, mutta niiden terävyydessä oli jotain kaunista, aivan kuten rikkinäinen lasi oli kaunista. Ja jokaisella lauletulla tavulla ja sanalla, Maeglin tunsi kätensä parantuvan. Kyynelten sumentamien silmien läpi Maeglin näki, kuinka rikkinäinen ja palanut iho muuttui kirkkaan punaisesta ehjäksi ja hennon vaaleanpunaiseksi.

Se sattui, mutta kipu ei ollut mitään Maeglinin aiemmin kokemaan verrattuna. Se tuntui oikeastaan rauhoittavalta. Maeglin sulki silmänsä ja nojautui tuntemusta kohti. Se oli kuin viileää vettä kuumana kesäpäivänä, tai tuulen pehmeä kuiskaus iholla. Kunnes laulu lopulta hiljeni pelkiksi kaukana kohiseviksi meren aalloiksi.

Lopulta Maeglin uskalsi kunnolla katsoa kättään. Palovammasta oli jäljellä enää ihon aavistuksen verran vahamainen rakenne. Ellei Maeglin olisi yhä tuntenut suonissaan kivun kaikuja, ei hän olisi edes käsittänyt satuttaneen itseään.

”Miten?” hän kähisi.

Sauron päästi irti. Maeglinin keho tuntui äkkiä raskaammalta, kuin jokin häntä kannattelevista voimista olisi kadonnut. ”Olen tehnyt näin aiemminkin.”

Maeglin ei kysellyt enempää. Hän vain liikutteli sormiaan ja kättään kuin olisi käyttänyt sitä ensimmäistä kertaa. Se yhä tärisi aavistuksen verran. ”Se näyttää… uudelta.”

”Se on uusi, ainakin osittain. Voin parantaa asioita vain tiettyyn pisteeseen saakka. Mitä oikein ajattelit satuttaessasi itseäsi tuolla tavoin?”

”Kerroin sinulle. Halusin muistaa.”

”Mitä?”

”Häkkini.”

”Ah.” Sauron irvisti hampaat välkkyen. ”Koska yhä näet itsesi vankina.”

Maeglin tuhahti. ”Enkö muka ole sitä? Jos tämä on se vapaus, mistä puhuit, en tahdo sitä. Vaikka antaisit minun jäädä tänne sepäksi vangin sijaan, kätteni työt olisi yhä sidottu sinuun. Et varmaankaan antaisi minun pitää yhtäkään takomaani miekkaa, vaan antaisit ne orjillesi. Voit siis tehdä minulle mitä tahdot, mutta en anna työni kääntyä itseäni vastaan.”

”Olisit siis mieluummin tekemättä töitä”, Sauron päätteli. ”Satuttaisit itseäsi mieluummin kuin antaisit työsi käyttööni.”

”Niin”, Maeglin kuiskasi. Ajatus pelotti häntä, mutta nyt kun hän oli tehnyt sen kerran, hän tiesi kykenevänsä siihen. Hän tiesi, ettei hän pysähtyisi, kun hänen pitäisi. ”Pidät minua varmasti hulluna.”

”Minusta sinulla on vakaumusta”, Sauron korjasi. ”Mutta sinun on oltava varovainen. Vakaumuksen ja kiihkon välillä on hiuksenhieno raja. Olen nähnyt, miten kiihko voi ajaa hulluksi. Miten se johtaa kerta kerralta epätoivoisempiin tekoihin. Siihen on helppo kadottaa itsensä.”

Maeglin ei voinut karistaa tunnetta siitä, että Sauron puhui omasta kokemuksesta. Mutta vaikka sanat olisivat hyvin voineet kuvastaa myös häntä itseään, hänen ylpeytensä oli liian vahva siihen, että hän olisi myöntänyt asiaa. Hän puhui nyt jostakusta muusta.

”Mutta mitä väliä tällä kaikella on?” Maeglin tuhahti. ”Miksi minun pitäisi välittää mistään? En ole muuta kuin sinun nukkesi.”

”Annat itsellesi liian vähän arvoa”, Sauron sanoi. ”Kyseenalaistaisiko nukke tekemisiäni? Taistelisiko nukke lankojaan vastaan? Vai olenko väärässä, ja olet todella pelkkä lemmikki?”

Maeglin kiristeli leukojaan. Hänen suussaan maistui pahalle. ”En ole lemmikkisi.”

Sauron paljasti hampaansa. ”Todista se.”

Kaikki kävi äkkiä. Maeglin ei ajatellut. Hän vain toimi. Aivan kuin joku muu olisi ottanut hänen kehonsa ohjat. Seuraavaksi hän huomasi pitelevänsä kättään yhä puolivalmiin miekkansa jo viilentyneellä kahvalla, ja osoittavansa asetta Sauronin kurkkua kohti.

”Onko tässä riittävästi todistetta?” Maeglin sähähti.

Sauron seisoi paikallaan kuin kivi. Vaikka Maeglin painoi terää lähemmäs, tämä ei liikkunut. Hetken Maeglin pohti, kuinka pitkälle hän antaisi asioiden mennä.

”Ajattelet sitä, etkö vain?” Sauron kysyi. Hänen äänensä oli tasainen, mutta hänen huultensa hento kaari oli särö täydellisen posliininaamion pinnalla. ”Jos viiltäisin häntä miekallani, vuotaisiko hän verta kullan sijaan?”

”Fingolfin vahingoitti Morgothia”, Maeglin totesi. Miekka hänen käsissään ei värähtänytkään. ”Olen kuullut, että herrasi yhä linkuttaa.”

”Mutta minä en ole hän.” Särö Sauronin naamiossa leveni avohaavaksi. ”Jos – ja vain jos voisit vahingoittaa minua miekallasi, kehoni kykenisi kyllä korjaamaan itsensä. Minun fëani ei ole vielä niin rikki.”

Kuin tehdäkseen sanansa selväksi, Sauron astui pois miekan tieltä, täysin haavoittumattomana. Se oli luonnollista, sillä miekka oli yhä viimeistelemätön eikä siksi terävä. Silti, Maeglin tunsi olonsa pettyneeksi laskiessaan miekan alasimelle.

”Mitä tekemistä tällä on fëan kanssa?” hän kysyi happamana.

”Ainurille fëa ja fána ovat yhä. Kaltaisesi ruumiilliset olennot eivät kykenisi ymmärtämään aitoja olomuotojamme, jonka ansiosta otamme muodon, jota saatatte katsoa tulematta hulluksi. Kehomme ovat täydellisiä ilmentymiä sieluistamme.”

Jotain muuttui Sauronin ilmeessä sillä hetkellä – siitä tuli ehkä jollain tapaa etäisempi, kuin hän olisi nähnyt jotain, mitä Maeglin ei nähnyt.

”Aikojen alussa, ennen kuin Ensimmäiset vielä heräsivät, herrani otti itselleen mahtavan muodon – ylpeyden ja mahdin ruumiillistuman. Mutta toisin kuin muut ainurit, hän ei koskaan pitänyt omaa voimaansa itsellään. Hän antoi sen meille. Ja sen seurauksena, hän itse väheni. Hänen henkensä murtui.”

Sauron katosi ajatuksiinsa pitkäksi hetkeksi. Maeglin ei ollut varma ymmärsikö ainu edes, kuinka kauaksi aikaa oli kadonnut, sillä tällä ei ollut samaa ajantajua kuin ruumiillisilla.

”Mutta sillä ei ole väliä”, Sauron jatkoi lopulta. Hän oli äkkiä kovin läsnä huoneessa, ja voima hehkui hänestä näkyvänä aurana. ”Tässä ei ollut kyse hänestä. Tässä oli kyse sinusta. Ja selvisit koetuksestasi. Olet osoittanut minulle, että sinulla on vielä vapaata tahtoa.”

Maeglin yritti ravistella pois yhä tuntemansa kivun. Hänen kehonsa oli alkanut vapista, vaikkei ollut tehnyt niin ennen. Nyt kun hän käsitti tekojensa vakavuuden.

”Mutta en ole vieläkään vapaa”, Maeglin sanoi niin hiljaa, että tuskin kuuli itseään. ”Ainoa keino, jolla todella voin olla vapaa on mahdoton.”

”Onko se todella?” Sauron kysyi. ”Olet nähnyt tulevan, ja tiedät sen olevan väistämätöntä. Taistelusi on ihailtavaa, mutta lopulta turhaa. Nyt kun tiedät totuuden, voit kysyä itseltäsi – onko se, minkä eteen taistelet, todella kärsimyksesi arvoista? Vaikka olisitkin vapaa minusta, olisit yhä sidottu tähän: kuninkaasi tahtoon, isäsi muistoon. Näet sen tai et, tässä ovat todelliset kahleesi. Ja veren kahleita on kaikista vaikein leikata.”

*

Seuraavana päivänä Maeglinin näyt palasivat.

Taivas Gondolinin yllä oli punainen, kuin laskevan auringon tulesta. Maeglin seisoi muurin reunalla – Caragdûrin jyrkänteellä, josta hänen isänsä oli heitetty kuolemaansa. Eikä hän ollut yksin. Idril oli hänen käsivarsillaan. Hänen ihonsa oli pehmeä ja lämmin ja tuoksui keväälle.

Mutta jokin oli pielessä.

”Idril”, Maeglin kuiskasi hänen poskeaan vasten. Idril värähti. ”Miksi itket? Älä itke.”

Ilmassa oli omituinen haju, kuin palaneen käry. ”Ole kiltti…”

”En koskaan satuttaisi sinua”, Maeglin lupasi ja puristi Idriliä tiukemmin. ”Rakastan sinua. Etkö sinä rakasta minua?”

Idril vain nyyhkytti.

”Älä itke, pyydän. Idril, pyydän…”

Kaukaa kantautui tulen rätinää.

”Idril, pyydän.”

”Maeglin.”

Hänen pyyntöönsä vastannut ääni ei ollut Idrilin, kuten ei vartalokaan. Silti, Maeglin haistoi ja kuuli liekit, näki niiden oranssin kajon näkökulmassaan.

”Idril?”

”Ei.” Sauronin ääni toi hänet takaisin maan pinnalle, muistutti häntä siitä, missä hän oli. ”Tule takaisin, Maeglin.”

Maeglin räpytteli silmiään ja antoi kuvien kadota mielestään. Hän oli jälleen ahjolla, työpöytänsä ääressä, pidellen juuri valmiiksi saamaansa miekkaa. Se oli nyt täysin valmis, veitsenterävä ja peilinkirkkaaksi kiillotettu, ja sen pinta heijasti Sauronin silmien hehkun.

”Tämä Idril, josta puhuit”, Sauron totesi, ”hän merkitsee sinulle paljon, eikö vain?”

Maeglin väisti Sauronin katsetta eikä vastannut. Mutta Sauron hymyili, ja Maeglin käsitti tehneensä virheen. Hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa kyllä.

”Tapa, jolla sanoit nimen, paljasti sen”, Sauron jatkoi. ”Tiedän miltä yksipuolinen rakkaus kuulostaa.”

”Mistä sinä sen muka tietäisit? Et sinä kykene rakastamaan.”

”Enkö vai?” Hymy suli Sauronin kasvoilta. ”Kenties sitten olen onnekas. Rakkaus on heikkoutta, eräs sanoi minulle kerran. Siitä seuraa pelkkää tuskaa.”

Hän ei ollut väärässä, Maeglin ajatteli. Mutta sanoi vain: ”tunteeni häntä kohtaan eivät kuulu sinulle.”

Sauron vain kohautti olkiaan. ”Tiedän jo miltä sinusta tuntuu. Se ei kiinnosta minua – vain hänen tunteillaan on väliä. Miksei hän rakasta sinua? Teitkö vai sanoitko jotain väärää?”

”En.”

”Onko kyse sitten asemastasi? Tai kenties hän ei vain näe pimeytesi kauneutta, ja rakastaa jotain toista.”

Maeglin ei vastannut. Virhe, jälleen kerran.

”Kyse on molemmista”, Sauron käsitti. Hänen katseensa laskeutui Maeglinin miekalle, kirkkaampana kuin aiemmin. ”Sinun nimesi. Maeglin. Se—”

Maeglin huokaisi laskiessaan aseensa. ”Terävä katse. Tiedän. Osuva nimi.”

”Ei. Olin aikeissa sanoa, että nimi on sindaria. Käsitän sen vasta nyt. Palat loksahtavat paikoilleen. Isäsi ei ollut Gondolinista. Käyttämäsi tekniikat eivät ole noldorin tekniikoita.” Sauron kurotti edemmäs ja alkoi kuljettaa sormiaan miekan pintaa pitkin. ”Metallinkäsittelysi on peräisin kääpiöitä: noldorit eivät sekoita metalleja tuolla tapaa. Mutta itse terän malli, nämä kaiverrukset… niissä on vaikutteita teleriltä.”

Hetken Maeglin oli sanaton. Vaikkei hän ollut edes avannut mieltään, Sauron oli lukenut häntä täydellisesti. Maeglin vihasi sitä ja sen tuomaa haavoittuvuuden tunnetta, mutta osa hänestä ei voinut muuta kuin ihailla Sauronin taitoa lukea häntä. Se oli lähestulkoon taidetta.

”Niin”, hän totesi lopulta. ”Äitini oli noldo, isäni sinda.”

”Siksi hän satutti sinua.” Sauron piti tauon. ”Älä ole niin yllättynyt. Tiedän kansojenne verisestä historiasta, keskinäisestä vihanpidostanne.”

”Riitamme syy oli Morgothissa”, Maeglin vastusti. ”Tyhjyyden nimessä – sinäkin olit tuhomme taustalla. Teidän valheenne käänsivät kansamme toisiaan vastaan.”

”Voi asian nähdä noinkin. Mutta olen eri mieltä. Herrani ei aiheuttanut eripuraa, vaan se oli jo ennestään olemassa. Sitä paitsi, ei hän taistellut teleriä vastaan Alqualondessa. Et voi syyttää seppää aseen tarjoamisesta sitä pyytävälle – voit vain syyttää kättä, joka kohottaa sen viatonta vastaan.”

Maeglin tuhahti. ”Seuraavaksi varmaan väität, ettei Morgoth vienytkään Silmarileja väkisin.”

Kun jalokivet mainittiin, Sauron irvisti, aivan kuin pelkkä nimi olisi täyttänyt hänet inholla.

”Herrani turvautui väkivaltaan vain siksi, koska hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hän osallistui Silmarilien tekoon: ellei hän olisi ruokkinut Fëanáron mieltä, jalokiviä tuskin olisi koskaan valmistettu. Eikö ollut hänen oikeutensa vaatia osaa niistä itselleen? Kuningas Finwën kuolema oli pelkkä vältettävissä oleva vahinko. Hänen ei olisi tullut puuttua asiaan.”

Maeglin tuhahti. ”Olin typerä odottaessani sinulta järkevää vastausta.”

”Ja sinä olet typerä kuvitellessasi asioiden olevan noin yksinkertaisia.” Sauron huokaisi. ”Joka tarinalla on kääntöpuolensa. On vain luonnollista, että olet kuullut ainoastaan toisen puolen. Mutta älä kehtaa väittää, ettei toista puolta olisi olemassa.”

Sauron nosti Maeglinin miekan käteensä. Hän piteli sitä varoen, kallistellen sitä puolelta toiselle, ihaillen valon leikkiä terän pinnalla.

”Tämä on taidolla taottu”, hän sanoi, ”taidolla, jota noldoreilla ei ole. Mutta väkesi ei ymmärrä sitä. He näkevät sinussa vain uhan. He pelkäävät taitojasi, kuten vanha herrani aikanaan pelkäsi minua. Hän aavisti, mitä minusta tulisi, ja tiesi, että ylittäisin hänet jonain päivänä. Mutta minä en pelkää suuruutta. Näen sinun todellisen arvosi.”

Sauron kohtasi Maeglinin katseen, ja Maeglinista tuntui kuin salamanisku olisi kulkenut hänen lävitseen. Vaati lähes fyysistä voimaa kääntyä poispäin.

”Nytkö aiot pyytää minua liittymään puolellesi?” Maeglin kysyi. ”Tarjoat minulle valtaa vastineeksi kansani pettämisestä?”

Sauron laski miekan ja tuli lähemmäs askel askeleelta, kunnes hän seisoi suoraan Maeglinia vastapäätä. ”Et kaipaa valtaa. Et ole koskaan kaivannut sitä. Kaipaat ainoastaan hyväksyntää.” Sauron kohotti kätensä ja toi sen Maeglinin kasvojen tasolle: niin lähelle, että Maeglin tunsi siitä huokuvan lämmön, muttei sen pehmeyttä. ”Haluat jonkun, joka ymmärtää ja arvostaa sinua. Kaikkea sinussa. Ei vain sitä puolta, jonka näytät ulospäin.”

Maeglin kohotti leukaansa – kaatuakseen eteenpäin vai taaksepäin, hän ei ollut varma. Mutta kun hän teki niin, Sauronin sormet hipaisivat hänen kasvojaan, ja näky vilahti hänen silmiensä takana.

Maeglin näki pimeän huoneen: mutta tämä ei ollut hänen vanha tyrmänsä eikä ahjo hänen ympärillään. Se ei myöskään ollut mikään hänen tuntemansa tila Gondolinissa. Seinät olivat sileää, mustaa marmoria, mutta missä marmorin keskellä olisi kulkenut vaaleita juovia, täällä kiven keskellä hehkui sulaa laavaa.

Sauron oli siellä hänen kanssaan, yhtä lähellä kuin nytkin. Mutta tällä kertaa hän kosketti Maeglinia kunnolla. Sauronin sormet olivat kuumat Maeglinin poskea vasten, ja Maeglin nautti niiden aiheuttamasta kivusta, sillä se muistutti häntä siitä, että hän oli yhä elossa. Hän kallisti päätään taaksepäin, ja Sauron nojautui häntä kohti, paljastaen hampaansa ennen kuin upotti ne hänen kaulaansa.

Maeglinin parahdus ei johtunut kivusta.

Hän maistoi verensä huulillaan. Ja tuli hänen ihonsa alla oli ikuisesti palavaa tulta.

”Tätä minä tarjoan sinulle”, Sauron lupasi, takaisin nykyhetkessä. Ahjolla, jossa he seisoivat lähekkäin, mutta eivät koskettaneet.

Maeglin tiesi, että hänen olisi pitänyt tuntea inhoa ja pelkoa. Hänen olisi pitänyt työntää nuo ajatukset pois, aivan kuin hän oli aiemmin työntänyt Sauronin pois mielestään.

Sen sijaan hänet valtasi erikoinen tunne. Hän ei muistanut tunteneensa koskaan aiemmin mitään sen kaltaista. Ainoat lähelläkään olleet tunteet olivat lämpö, joka syttyi hänen vatsaansa kun hän muisti äitinsä, tai kuumuus, joka kihelmöi hänen ihollaan kun hän ajatteli Idriliä. Mutta kumpikaan niistä ei ollut lähelläkään tätä tunnetta.

Siispä jopa Sauronin lähdön jälkeen Maeglin toisti kuvia mielessään, kerta toisensa jälkeen. Yrittäen ymmärtää mitä tunsi – ja miksei se ollut pelkoa.

[hiddenben]

No huh, olipahan luku! Erityisesti loppua kohden tunnelma tiivistyi todella voimakkaasti, tykkäsin kovasti! Tässä luvussa tapahtui tosiaan paljon edelliseen verrattuna, mutta tuntuu, että juoni ottaa silti sopivia harppauksia eteenpäin ja rytmi pysyy sopivana. Edelleen ajan käsitys on ehkä turhan hämärä, mutta toisaalta se on sellainen Maeglinille, joten lukijan on elettävä hänen mukanaan

Maeglin herää tässä tosiaan hieman eloon ja oli mielenkiintoista lukea ja seurata tuota sisäistä taistelua, jota hän mielessään käy. Maeglinin kipinä, millaisena sitä kuvailit, toi hyvää tasapainoa hänen aneemisuuteensa, mutta samalla mietin, oliko sekin Sauronin suunnittelema/johdattelema teko. No, ainakin se herätteli Maeglinia hieman! Pidin sekä takaumasta että mahdollisista tulevaisuuksista, ja on todella jännittävää saada seurata, miten Maeglin niihin suhtautuu. Tässä luvussa vahvistui edelleen hänen lämmin suhtautuminen äitiinsä (Idril puolestaan ei oikein anna Maeglinille edes mahdollisuutta, joten hän jäi luonnollisesti etäisemmäksi), ja mietin, miten Maeglin päätyy hylkäämään äitinsä ja sen hyvän, mihin uskoo. Samalla lukijana huomaan kyllä rivien välistä paistavan vääjäämättömyyden ja sen suhteellisen suoran tien, jota pitkin Maeglin kulkee. Siinä mielessä Sauronin kysymys onkin hyvä, onko se, minkä eteen taistelet, todella kärsimyksesi arvoista?

Mielestäni Sauron paljasti tässä luvussa yllättävän paljon korttejaan! Etenkin reagoin tuohon Idril-ongelmaan ja millainen salainen, vaikkakin vain hetkellinen love doctor Sauronista paljastui (Okei, tiedän kyllä, ettei Sauron ole varsinainen parisuhdeterapeutti, mutta tuossa kohdassa oli aistittavissa hassua ihmismäisyyttä. Vaikka oikeastaan taitaakin olla niin, että Sauronia kiinnostavat "tavallisten haltijoiden" suhteet ja tunne-elämä, koska on itse niistä niin etäällä.) Mutta etenkin tämä repliikki yllätti:

”Onko kyse sitten asemastasi? Tai kenties hän ei vain näe pimeytesi kauneutta, ja rakastaa jotain toista.”

kenties hän ei vain näe pimeytesi kauneutta - näissä sanoissa tuli aika yllättäen (mutta hyvällä tavalla yllättäen!) esiin se, mitä Sauron Maeglinissa näkee. Mielenkiintoista Muutenkin tässä luvussa oli paljon sellaista, jossa Sauron osoittaa huomiotaan ja lempeyttään Maeglinia kohtaan, jopa jonkinlaista hurt/comfortia etenkin tuossa alussa, kun Maeglin satuttaa itseään. Se rakentaa hyvin heidän kahden suhdettaan ja tuo lopussa ollut näky antoi todellisen mielikuvan siitä, mitä Sauron voisi halutessaan Maeglinille antaa! Mietin kyllä, oliko näky todella Maeglinin vai Sauronin luoma, mutta kuinka vain: panoksia se ainakin kohottaa.

Näissä luvuissa kyllä riittää analysoitavaa, jos todella haluaa uppoutua syvemmälle näiden kahden suhteeseen ja maailmaan heidän ympärillään Siinä mielessä kivaa, että kommenttini ilahduttavat! Kiitos taas uudesta luvusta

[Rosmariini]

Kiitos taas ihanasta kommentista, hiddenben. ♥ Tämä oli tosiaan aika tiivistempoinen luku edelliseen verrattuna! On hyvä, että nostit tuon ajan käsityksen hämäryyden esiin, koska tässä tulevassa luvussa selviää, paljonko aikaa todella on kulunut, ja mietin pohdintojesi pohjalta vähän uusiksi sitä, paljonko aikaa todella on mennyt! Tosi mielenkiintoisia huomioita sinulta muutenkin, esim. siihen liittyen onko tämä oikeasti Maeglinin omaa uhmaa vai Sauronin johdattelua, miten ihmismäiseltä Sauron tässä vaikuttaa, ja miten hänen ja Maeglinin suhteen syveneminen näkyy. Tässä luvussa yritetään löytää vastauksia moniin juuri esille nostamiisi kysymyksiin. Kiitos edelleen kun luet, kommenttisi aina piristävät päivää.

A/N: Melkor käy kärsimättömäksi vangin suhteen. Sauron epäilee itseään. Maeglin löytää itsensä uudesta paikasta.

Luku 6
Suremisen taito

”Edistystä vangin kanssa?”

Mustan ruhtinaan ääni oli karhea kuiskaus, käärmeen hiljainen sihinä kaislikossa. Se raapi Maironin kalloa kuin veitsi kiveä vasten. Mutta se ei enää tuntunut lauluna hänen luissaan, eikä herättänyt hänessä ihailua tai pelkoa. Siispä vaikka hänen jalkansa olivat hellänä polvistumisesta, ei hän tuntenut rakkautta. Hän tunsi pelkkää surua.

”Ajatuksesi harhailevat.” Melkorin ääni kiskoi Maironin takaisin nykyhetkeen niin äkkiä, että huimasi. ”Älä anna niiden johdattaa sinua sinne, minne sinulla ei ole asiaa.”

Mairon kumartui alemmas häpeissään. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Vaikka Melkorin hahmo oli pelkkä varjo keskellä jo hämärää huonetta, hänen katseensa valo oli polttava ja säälimätön. Se kuori pois jokaisen kerroksen huolella rakennettua ihoa ja taidolla kaiverrettua jännettä ja luuta. Mairon ei voinut kätkeä siltä mitään.

Mairon oli yrittänyt aiemmin. Ja hän yhä kantoi tottelemattomuutensa arpia.

”Olen pahoillani, herrani”, Mairon sanoi. ”Vanki… alkaa avautua. Hitaasti, mutta varmasti. Aika on pian kypsä.”

Huoneen läpi värähti tyytymättömyyden aalto. Mutta kun se ennen olisi saanut Maironin fëan värisemään, nyt siitä oli jäljellä vain kaukaista ukkosen jyminää.

”Hitautesi vaivaa minua, luutnantti.”

”Herrani, vakuutan teille – tämä on oikea tapa toimia. Maeg—” Mairon korjasi äkkiä itsensä, ”tämä haltia ei ole kuka tahansa. Kuten obsidiaani, hän murtuu herkästi, mutta varovaisella käsittelyllä, lopputulos on kuolettavan kaunis.”

Melkorin nauru oli kuin murtunutta lasia. ”Oletko varma, ettei henkilökohtainen kiintymyksesi hidasta etenemistäsi? Tämä ei ole rikkinäinen lelu, jota voit helliä ja korjata. Tämä on vanki. Joka kantaa hallussaan paljon sinua arvokkaampaa tietoa. Sinun tulisi olla kiitollinen siitä, että annan sinun yhä seistä rinnallani sen jälkeen, mitä olen tehnyt.”

Kaksi jalokiveä Melkorin otsalla hehkuivat niin läpitunkevan kirkkaina, että Mairon sävähti. Kivun kaiku raastoi kaulan vanhoja haavoja, jotka eivät koskaan paranisi kunnolla.

”Mitä kuvittelet tekeväsi sen jälkeen, kun minulla ei ole enää käyttöä sinulle? Juoksetko takaisin vanhan herrasi helmoihin kuvitellen, että hän ottaa sinut takaisin, vaikkei enää tunnista sinua? Vai ryömitkö sittenkin Eönwën luo, polvillasi kuin pahainen rakki Lúthienin jalkojen juuressa?”

Mairon nielaisi. Hän ei pelännyt kipua tai kuolemaa – hän voisi aina rakentaa itselleen uuden kehon, joka toimi nykyistä paremmin. Mutta sielujen välinen lieka oli paljon vaikeampi kutoa.

”Herrani, en koskaan tahallani jarruttaisi voittoanne.”

Melkorin silmät välähtivät pahaenteisesti. ”Luotan sanaasi, lemmikkini. Olet pettänyt minut aiemmin. Et petä minua toisen kerran.”

Näkymätön lieka Maironin kurkun ympärillä puristui tiukemmalle. Mutta vaikka se kuristi ilman hänen keuhkoistaan, se muistutti Maironia siitä, ettei hän ollut yksin. Että joku vetäisi hänet pois pimeydestä, kun hän kaatuisi.

*

Kun Sauron palasi Maeglinin luo, jokin oli pielessä.

Ensi alkuun, Maeglin ei ollut aivan varma, mistä oli kyse. Maian olemukseen sisältyi niin monia puolia, että häntä katsoessa tunsi katsovansa timantin kylkeen. Sen välke oli jatkuvasti muuttuvaa, ja yhden rikkinäisen sivun löytäminen sen loisteen keskeltä oli haastavaa. Kenties hänen hiuksensa eivät näyttäneet yhtä eläviltä kuin ennen: jatkuvan, kynttilänomaisen välkkeen sijaan tämä oli lähempänä hitaasti virtaavaa kiveä. Tai kenties hänen valonsa oli menettänyt kirkkauttaan, ja muistutti auringon sijaan kuuta. Tai sitten hän vain kantoi itseään eri tavalla, vähemmän arvokkaasti kuin ennen.

”Mitä tapahtui?” Maeglin kysyi. Hän piti taukoa työstään ja laski työkalunsa pöydälle. ”Näytät erilaiselta tänään.”

Sauron pakotti hymyn kasvoilleen. ”Niinkö?”

”Se on itsestään selvää”, Maeglin sanoi. ”Näytät… hauraammalta. Kuin kevytkin kosketus saisi valon vuotamaan suonistasi ulos.”

”Tuo on kaunis tapa muotoilla asia.”

”Kivussa ei ole mitään kaunista.”

”Olen eri mieltä. Kipu on taidetta.”

Maeglin tuhahti ja tuijotti työkalujaan. ”Niin varmasti. Minkä suonen tai jänteen katkaista, tai mitkä luut tai hermot särkeä. Mikäs onkaan sen kauniimpaa?”

”Pilkkaat minua.”

”Olenko väärässä?”

”Olet, ja et ole. Kiduttamiseenkin sisältyy taidon elementti, mutta vain silloin, kun sillä on selkeä tarkoitus. Surun ja tuskan aito kauneus tulevat siitä, että ne muistuttavat meitä ilosta.” Sauronin katse poltteli Maeglinin iholla. ”Suru tekee sinustakin kauniin.”

Maeglin vetäytyi kuoreensa. Tuon katseen valo oli liian tuttu, muistuttaen häntä viimeisimmästä ja häpeällisimmästä näystään. ”Olet julma.”

”Herraani verrattuna olen lempeä.”

Kun Sauron puhui nuo sanat, hänen lävitseen kulki hento värähdys, ja äkkiä Maeglin käsitti, mistä tässä oli kyse.

”Miksi teet tämän?” hän kysyi kohottaessaan katseensa.

”Minkä?”

”Palvelet häntä, vaikka hän satuttaa sinua.” Maeglinin sanat saivat Sauronin kulmat kohoamaan. ”Hän teki tämän sinulle, eikö vain?”

”Herrani… ei ollut parhaimmalla tuulella tänään.”

Maeglin puristi kätensä nyrkkiin hämillään. Hänen vihollisensa kivun olisi pitänyt olla hänelle voitto, mutta hän ei tuntenut oloaan voitokkaaksi. Sen sijaan hän oli vihoissaan. ”Sitten olin oikeassa. Hän satuttaa sinua, mutta annat sen tapahtua. Puhut minulle vapaudesta, vaikket ole itsekään vapaa.”

Sauron korskahti. ”Aitoa vapautta ei ole olemassakaan. Riippumatta siitä mitä teet, olet aina sidottu johonkin tai johonkuhun. Tärkeintä ei ole vapautuminen. Tärkeintä on löytää jotain tarpeeksi arvokasta, johon tarttua.”

”Mutta hän ei ole tämän arvoinen”, Maeglin heilutti käsiään ilmassa, yrittäen epätoivoisesti kieliä tunteistaan. ”Hän ei ansaitse…”

”Ansaitse mitä?”

Maeglinin posket punehtuivat. Hänen äänensä oli pelkkä tukahtunut kuiskaus.

”…sinua.”

Sauron jähmettyi kuin elävä patsas. Ainoastaan hänen huulensa liikkuivat. ”Minua? Miksi?”

Maeglin lähestulkoon toivoi, ettei olisi puhunut ollenkaan. Sanojen muodostaminen oli yhtä vaikeaa kuin tulen taikominen tyhjästä.

”Koska… olen nähnyt kättesi työn. Olen kuullut laulusi. Silti sinut on tuomittu tähän. Vartijakseni ja kiduttajakseni.”

Hiukan liikettä palautui Sauronin ruumiiseen, kun hän kallisti päätään ja siristi silmiään. ”Olen muutakin kuin sitä.”

”Et hänelle”, Maeglin sanoi. Loput lauseesta hän piti vain itsellään.

Mutta minulle olet.

*

Seuraavan kerran kun Maeglin heräsi, hän ei ollut enää ahjollaan. Eikä alusta hänen allaan ollut kylmää kiveä. Sen sijaan se oli lämmin ja pehmeä. Kun Maeglin tunnusteli sitä käsillään ja tapasi sileän kankaan, kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä. Yhä väsyneenä, hän kuvitteli päätyneensä takaisin Gondoliniin. Ehkä se johtui lakanoiden tutun sinisestä sävystä, tai sängynpäätyjen hienoista kaiverruksista. Tai sitten se oli sängyn vieressä seisova tukeva työpöytä, tai vastakkaista seinää koristava kirjahylly. Tila tuntui turvalliselta. Se tuntui kodilta.

Mutta ääni hänen korvassaan muistutti siitä, ettei asia ollut niin.

”Itket”, Sauron sanoi. ”Eikö sänky olekaan mukava?”

Maeglin havahtui kunnolla hereille ja nousi istumaan. Vain nopea katsaus ympärille muistutti häntä siitä, missä hän vielä oli. Tämäkin oli vain toisenlainen vankityrmä. Missään ei ollut ikkunoita eikä ovia. Pelkkää saumatonta kiveä.

”Ei”, Maeglin vastasi. ”Tai siis—kyllä. Se on todella mukava.”

”Miksi sitten itket?”

”Koska olin lähes unohtanut, miltä sängyssä nukkuminen tuntuu.” Maeglin räpytteli kyyneleet silmistään. ”Siitä on jo niin kauan. Kauanko olen ollut täällä?”

”Kolme viikkoa.”

Maeglin kurtisti kulmiaan. Kolme viikkoako jo? Hän oli lakannut laskemasta päiviä jonkin ajan jälkeen, ja siitä eteenpäin hän oli vain… elänyt, ajasta piittaamatta.

Mutta kuullessaan sanat sanottuna ääneen, hän käsitti, mitä tämä tarkoitti.

Kolme viikkoa oli haltialle merkityksetön aika. Kenties jokin osa hänestä oli toivonut, että olisi kulunut enemmän aikaa. Sillä silloin muutkin Gondolinissa olisivat käsittäneet jonkin olevan pielessä. He olisivat lähteneet hänen peräänsä ja oivaltaneet, että hän joutui väijytetyksi. Kun hänen ruumistaan ei löydettäisi, he käsittäisivät hänen tulleensa vangituksi. Ehkä silloin joku jopa tulisi pelastamaan hänet.

Ei. Maeglin lähestulkoon nauroi. Ei tietenkään. Jonkun pelastaminen Angbandista olisi hulluutta. Vain yksi oli ennen onnistunut siinä; ja vain siksi, koska Morgoth oli ollut varomaton. Hän tuskin toistaisi virheitään toista kertaa.

Ja vaikka joku olisikin tarpeeksi hullu yrittääkseen, se vaatisi ensiksi sen, että joku välittäisi tarpeeksi.

”Itket yhä”, Sauron jatkoi. ”Johtuuko se ahjostasi? Vakuutan sinulle, että se on yhä siellä, missä ennenkin. Heti tämän oven takana.”

Maeglin oli aikeissa vastustella, kun Sauron äkkiä avasi oven keskelle seinää. Maeglin hieroi silmiään: hän oli varma, ettei siinä ollut ovea viimeksi, kun hän tarkisti. Mutta siinä oli yksi nyt, ja sen metallisten sankojen takaa Maeglin näki suoraan ahjolleen.

”Miten—mitä—” Maeglin ravisti päätään. ”Oliko tämä huone seinän toisella puolen kaiken aikaa?”

Sauron sulki oven: se katosi. Seinä oli jälleen pelkkä tyhjä seinä. ”Etkö muista, mitä sanoin sinulle viimeksi? Kaikki tilat koostuvat aineesta. Ainetta ei koskaan katoa. Se vain muuttaa muotoaan.”

Hetken Maeglin harkitsi istuutuvansa työpöydän ääreen ottaakseen muistiinpanoja tilojen muuttuvasta luonteesta Angbandissa. Jos Gondoliniin voitaisiin rakentaa tällaisia tiloja, jotka näyttivät ulospäin kiinteiltä mutta olivat sisältä kuin nestettä, mitä he voisivat saavuttaa?

Sitten hän torui itseään. Ei millään sillä olisi väliä. Kaikki se tuhoutuisi lopulta.

”Ajattelin sitä, mitä sanoit.” Sauron tuli lähemmäs. ”Asioiden ansaitsemisesta. Olet ansainnut enemmän kuin sängyn lattialla.”

”Kestipä sinulla tovi oivaltaa se”, Maeglin murahti. ”Kipeäselkäinen seppä on yhtä kuin hyödytön.”

Sauron naurahti. ”Pahoittelen. Haltioiden kehot yhä kummastuttavat minua ajoittain. Minä en nuku. En ainakaan kuten te.”

”Mitä tuo oikein tarkoittaa?”

”Lepään kun olen väsynyt”, Sauron sanoi. Hän saavutti sängyn reunan ja istuutui sille Maeglinin viereen. ”Aivan kuten sinäkin. En vain yhtä usein.”

Sarja huvittavia ajatuksia ilmaantui Maeglinin mieleen. Miten ainut oikeastaan lepäsivät? Roikkuiko Sauron katosta kuin lepakko? Vai oliko hänellä sänky kuten Maeglinilla? Tai kenties hän lepäsi laava-altaassa ja antoi tulen liueta ihonsa lävitse…

”Ajattelin muutakin”, Sauron jatkoi. Hänen ääneensä oli ilmaantunut haavoittuvainen sävy. ”Epäiletkö ikinä itseäsi?”

Maeglin kallisti päätään hämillään. ”Ai epäilenkö? Tietysti. Kaikkihan sitä tekevät.”

Sauron vain tuijotti häntä. Äkkiä Maeglin käsitti, mitä tämä oli aikonut sanoa.

”Sinä epäilet itseäsi”, hän sanoi. ”Mutta sinä et ole…”

”Tavallinen henkilö?”

”Niin.” Maeglin ravisti päätään. ”Tai et ainakaan samalla tapaa kuin minä.”

”Sitten käsität ongelmani. Kaltaiseni eivät tunne epäluuloa. Mutta minä tunnen sen.”

”Ei se ole ongelma”, Maeglin vastusti. ”Se on oikeastaan yksinkertaista. Näytät tavalliselta henkilöltä, ainakin enimmäkseen. Käyttäydytkin yleensä kuten yksi. Mutta luonnoltasi olet henkiolento. Voit ottaa minkä tahansa muodon, muovata maailmaa omaan tahtoosi. Se ei kuitenkaan tee sinusta vähemmän tavallista henkilöä. Olet vain… enemmän kuin sitä.”

”Enemmän kuin henkilö”, Sauron sanoi hiljaa, kuin vain itselleen. ”Mutta enemmän kuin henki.”

”Niin. Pelkkä henkiolento ei tuntisi epäluuloa.”

Jostain syystä se hermostutti Sauronia. Valo hänen ihonsa alla värähteli kuin kynttilä tuulessa.

”Ei. Tämä ei ole oikein. Epäily. Se on heikkoutta.”

Maeglin muisteli sanoja, jotka Sauron oli sanonut hänelle aiemmin. ”Epäily on kuten pelkoa tai surua. Se on olemassa koska sen täytyy. Ilman pelkoa, milloin tietäisimme välttää vaaran? Ilman surua, mistä tietäisimme, mitä ilo on? Ja ilman epäilyä, mistä tietäisimme olevamme väärässä?”

Maeglin veti syvään henkeä.

”Et tunne epäluuloa koska olet heikko. Tunnet sitä, koska et ole varma siitä, oletko oikeassa.”

Tulen välke vaikutti hälvenevän hiukan, ja siitä tuli veden pinnasta välkehtivää valoa. Kuin sanat olisivat lohduttaneet Sauronia.

”Ymmärrän.”
   
Maeglin ei tiennyt, miksi teki tämän. Lohdutti piinaajaansa.

Mutta kun hän todella ajatteli asiaa – piinasiko Sauron häntä enää? Piina merkitsi suurta surua tai kipua. Se ei pätenyt enää samalla tapaa. Sauron ei satuttanut häntä, ei ainakaan fyysisesti. Enimmäkseen hänen kipunsa oli henkistä. Hänen moraalinsa ja arvonsa olivat jatkuvasti tekstissä, eikä hän enää aina tiennyt, mihin uskoa.

(Muutokseen liittyi aina kipua, eikö vain? Tämä oli vain tulikaste. Luovaa tuhoa.)

”Mitä sinä sitten epäilet?” hän kysyi.

Sauron väisti hänen kysymyksensä, kuten hän väisti Maeglinin katsetta. ”En sinua.”

Sauronin katse kääntyi jonnekin kauas, eikä hän sanonut enää muuta. Maeglinin vatsaa väänsi. Vaikka he olivat aivan lähellä toisiaan, tuntui etäisyys maailmojen väliseltä.

Ja, noh – kahden maailman olentoja he oikeastaan olivatkin. Maeglin oli haltia. Iätön, muttei kuitenkaan kuolematon – pelkkä hiilenpala ikuisuuden polttavassa tulessa. Sauron olisi täällä kauan senkin jälkeen, kun hän oli poissa, jopa kun Gondolin ja loput maailmasta olivat palaneet tuhkaksi, ja jäljellä olisi pelkkää hiillosta.

Vasta jonkin ajan kuluttua Sauron heräsi transsistaan. Silloin heidän jakamansa hetki oli jo ohitse.

”Olen pahoillani”, Sauron sanoi. ”Olen viivyttänyt sinua liian kauan. Tahdot varmasti jo palata työhösi.”

”Niin.” Maeglin oli yllättynyt huomatessaan, että sitä hän oikeastaan tahtoikin. Ahjolla hänen mielensä oli tyhjä. Työ oli silloin hänen koko maailmansa. Kaikki tuntemansa tunteet hän kanavoisi kättensä kautta. ”Näytä minulle, miten ovi toimii.”

Sauron nousi seisomaan ja näytti. Ovi oli erikoinen, mutta yksinkertainen kapistus. Kun Maeglin käveli seinä luo, siinä ei ollut ovea. Mutta heti kun hän ajatteli, että hän todella tahtoi päästä ahjolleen, ovi ilmaantui hänen eteensä.

”Tulet kysymään tätä, joten vastaan jo nyt”, Sauron sanoi, ”tämä ovi vie sinut vain yhteen paikkaan. Ainakin toistaiseksi. Et voi toivoa itseäsi linnoituksen toisiin osiin tai sen ulkopuolelle.”

”Miksen?”

”Koska se on rajattu tila. Tila, joka on rajattu Angbandin sisään. Ja tässä tapauksessa, sinun sisääsi.”

Maeglin ei vieläkään käsittänyt, mutta hän oli viisaampi kuin hetkeä sitten. ”Toimiiko se kuitenkin kahteen suuntaan?”

”Kyllä. Heti kun väsyt työhösi, voit palata tänne lepäämään. Olen myös hankkinut sinulle lukemista. Olen varma, että pidät siitä.”

Sauron sitten kääntyi astuakseen toisesta näkymättömästä ovesta.

Maeglin pysäytti hänet. ”Odota.”

”Mitä?”

”Kiitos.”

Sauronin kasvot olivat pehmeämmät kuin koskaan aikaisemmin.

”Mitä vain vuoksesi, varjonpoikaseni.”

[hiddenben]

Olipa kyllä todella mielenkiintoinen luku! Tätä lukiessa oli jännää verrata luvun tunnelmaa alkupuolen lukuihin, koska ero on huomattava. Maeglinista on tullut huomattavasti skarpimpi, kun taas Sauron... no, herättää edelleen kysymyksiä

En edelleenkään osaa luottaa Sauroniin ja uskonkin, että vaikka nämä pehmeämmät, herkemmät ja haavoittuvaisemmat puolet hänestä ovat osa häntä, pimeä puoli on silti se, joka dominoi ja hämärtää hänen käsityksensä laajemmasta hyvyydestä. On ymmärrettävää, että hän löytää Maeglinista keskustelukumppanin ja joissain asioissa jopa vertaisensa (tuskin täysin, mutta melkein), ja se nostaa hänestä esiin niitä puolia, jotka olivat olemassa ennen kuin hän tapasi Melkorin. Silti... Ehkä, jos he olisivat jossain toisaalla kuin Angbandissa ja jos Sauron ei olisi jatkuvasti Melkorin vallan alla... Tai sitten ei. Kuinka vain, tällainen haavoittuvaisempi puoli hänestä herätti lukuisia kysymyksiä! Pidin siitä, että Melkorin kanssa puhuessa Sauron olikin Mairon. Sekin toimii ehkä jonkinlaisena vihjeenä siitä, että Melkorin kanssa Sauron on sama kuin sisimmässään, eli Mairon, kun taas Maeglinin seurassa hän ottaa Sauronin roolin, jossa hän pystyy itse määrittämään, millainen on.

Sauronin ja Maeglinin suhde todella tiivistyy tässä luvussa ja oli mielenkiintoista lukea Maeglinin ajatuksia keskustelun kulusta. Tässäkin suhteessa kerronta elää hyvin paljon hänen vointinsa mukaan, mikä on hienoa luettavaa: pimeässä tyrmässä, jossa aika menettää merkityksensä ja Maeglinin vointi on huono, hänen ajatuksensa ovat voimattomia ja sokeita. Nyt, kun hän on päässyt jälleen työskentelemään ja saa nukkua sängyssä, saa jopa hieman vapautta liikkua kahden huoneen välillä, hänen ajatuksensakin heräävät eloon ja siitä nautin lukijana kovasti! Tykkäsin todella paljon tuosta Maeglinin ajatuskulusta siitä, miksi hän haluaa lohduttaa Sauronia ja tajuaa, ettei kyse ole enää piinasta vaan enemmänkin jatkuvasta testistä. Mielenkiintoinen huomio! Samalla rivien välistä on aistittavissa jonkinlaista Tukholman syndroomaa, mutta tiedä sitten siitä Ehkä etenkin tuo aivan viimeinen lause, jossa Maeglinin hellittelynimi tulee esiin, toimi hyvänä muistutuksena siitä, että tässä on edelleen kyse Sauronin (tai Melkorin) suunnitelmasta Maeglinin suhteen, ja hänellä on valta Maeglinin yli jokaisessa asiassa. Suhteeseen ehkä mahtuu hellyyttä ja jonkin asteen rehellisyyttä, mutta Sauron on yhä edelleen pahis.

Niin jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa! Olet kyllä onnistunut luomaan hurjan monimutkaiset ja syvät hahmot, joista riittää pohdittavaa jokaisen luvun myötä. Samalla on hauskaa pohtia kokonaisuutta ja miten tunnelma ja kerronta on elänyt juonen mukana. Loppuun vielä yksi kirjoitusvirhe, joka hyppäsi silmään ja hämmensi

Hänen moraalinsa ja arvonsa olivat jatkuvasti tekstissä

Ja sitten vielä ihan suosikkikohtani, koska tällaiset epämääräiset hassut myytit ovat aina viihdyttäviä:

Miten ainut oikeastaan lepäsivät? Roikkuiko Sauron katosta kuin lepakko? Vai oliko hänellä sänky kuten Maeglinilla? Tai kenties hän lepäsi laava-altaassa ja antoi tulen liueta ihonsa lävitse…

Sauron roikkumassa lepakon tavoin katosta jää mieleeni loppupäiväksi Kiitos jälleen oivallisesta luvusta!

[Rosmariini]

Moi hiddenben, ihana kuulla taas kommenttejasi ja ajatuksiasi. ♥ Hyvä pointti tuosta, että tämä heidän suhteensa on pitkälti olosuhteiden luomaa - mikäli tässä ei oltaisi Angbandissa, ei hän varmaankaan koskaan kiinnittäisi Maegliniin huomiota. Lisäksi hänen ja Melkorin suhde on olennainen tekijä joka ajaa Sauronia Maeglinin suuntaan - siitä lisää seuraavissa luvuissa. Hänen, Melkorin ja Maeglinin roolit ovat kyllä monenlaisessa myllerryksessä lopputarinan ajan. Hienoja huomioita myös aikakäsitykseen ja siihen liittyen, miten ympäristö vaikuttaa mielen (ja kehonkin) virkeyteen ylipäätään, juuri tätä tässä hain. Tukholman syndrooma on myös oiva termi, se löytyykin tämän tekstin enkkuversion tagilistasta AO3:ssa! Kiitos myös tuon virheen löytämisestä ja mukavaa, että lepakko-Sauron tuotti sinullekin iloa.

A/N: Maeglin saa uuden katsauksen Gondolinin tuhoon. Sauron pohtii nimien tärkeyttä. Maeglin löytää päiviinsä uusia rutiineja.

Luku 7
Kammottu

Maeglin oli kaksitoista, kun hänen isänsä nimesi hänet.

Ennen sitä hän oli ollut pelkkä Ion, poika. Nimen Maeglin hän sai isänsä mukaan siksi, koska hänellä oli tarkat silmät. Maeglin oli kuitenkin aina epäillyt isän tienneen hänen selvännäkijän kyvystään, ja se oli vain lisännyt tämän vihaa häntä kohtaan. Äiti oli aina tiennyt, mutta harvoin puhui asiasta.

”Sinulla on Indiksen lahja”, hän sanoi kerran – surua silmissään. Koska juuri hänen verensä oli kantanut tätä lahjaa, ja hän paremmin kuin kukaan tiesi sen olevan myös kirous.

Kenties oli pelkkää yhteensattumaa, mutta pian saatuaan nimensä, Maeglin näyt pahenivat. Lapsena ne harvoin häiritsivät häntä: kuvat tulivat hänelle enimmäkseen unissa, tai kun hän oli ajatuksissaan. Mutta jälkikäteen ne valtasivat myös hänen hereillä olevan mielensä, jopa kun hän oli toiminnan keskellä. Joskus hän jopa satutti itsensä niiden äkkiä täyttäessä hänen näkökenttänsä. Hänen isänsä myös löi häntä useammin sen jälkeen. Eöl kutsui häntä kömpelöksi lapseksi, epäonnistuneeksi, saastuneen veren pilaamaksi. Siksi ajan kuluessa Maeglin alkoi uskoa siihen.

Vuosien myötä näkyjen hallitsemisesta tuli helpompaa. Kun Maeglin tunsi yhden lähestyvän, hän veti syvään henkeä kuin olisi sukeltanut veteen ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan riippumatta siitä, mitä näkisi. Jopa silloin, kun hän oli nähnyt ennalta vanhempiensa kuoleman, ei hän ollut hievahtanutkaan, vaikka hänen kehonsa oli täyttänyt pohjaton kauhu.

Siispä Maeglin pysyi paikallaan nytkin, kun kuvat Gondolinin tulevasta tuhosta valtasivat hänen mielensä. Hän näki itsensä kotonaan Gondolinissa, kumartuneena työpöytänsä äärelle kirjoittamaan. Hän haistoi kaukaa kantautuvan tulen katkun – hän näki niiden kajon vuoristossa. Sitten hän näki Idrilin, tunsi hänet käsivarsillaan. Hänen vierellään nyyhkytti lapsi, jolla oli kultaiset hiukset ja ihmisten pyöreät korvat.

Äkkiä Maeglin tunsi iskun selässään, ja kaikki ilma kaikkosi hänen keuhkoistaan. Hän tunsi nykäisyn vatsassaan, putoavan tunteen, ja hän sulki silmänsä tuntiessaan, kuinka tuuli piiskasi hänen kasvojaan, raapi käsiä ja jalkoja.

Maeglin avasi silmänsä ja havahtui takaisin huoneeseensa, työpöytänsä ääreen. Hänen kätensä oli pysähtynyt Sauronin hänelle tarjoaman kirjan sivua kääntämään. Tämä oli opaskirja kääpiöiden arkkitehtuurista cirthin kääpiöriimuilla. Maeglin ei käsittänyt, miten Sauron oli saanut sen käsiinsä.

Maeglin siristi silmiään tuijottaessaan riimuja ja yritti päästä eroon soinnista korvissaan. Niin kävi usein voimakkaiden näkyjen jälkeen, mutta Maeglin ei muistanut äänen olleen näin kova koskaan ennen.

Samalla hän huomasi, että riimujen keskellä oli verta.

Maeglin hätkähti. Ensin hänet valtasi inho, sillä hän kuvitteli tämän olevan jonkun Angbandin uhrin verta. Mutta sitten uusi pisara putosi sivulle, ja Maeglin tuli tietoiseksi poltteesta nenässään. Hän pyyhkäisi sitä kädellään, ja käsi kostui verestä. Kun Maeglin kääntyi katsomaan kuvajaistaan pöydälle lasketun mustepullon pinnasta, hän huomasi, että hänen silmänsä valkuaiset verestivät kauttaaltaan, ja että poskille valui punaisia kyyneleitä.

Tuttu, humahtava ääni kieli Sauronin tulosta.

”Pidätkö siitä, mitä luet?” Sauron käveli hänen vierelleen, sitten näki hänen surkean olemuksensa. Ainun ääneen hiipi pelon sävy. ”Olet loukkaantunut. Mitä tapahtui?”

”Näin jotain”, Maeglin sanoi – hänen äänensä kuulosti paksulta nenää tukkivan veren ansiosta. Kielellä oli raudan maku. ”Luulen, että näin juuri kuinka minä—”

Luulen, että näin kuinka minä kuolen, Maeglin viimeisteli lauseen mielessään. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan:

”Näin Gondolinin tuhon. Jälleen.”

”Käänny ympäri.” Sauronin ääni oli rauhallinen mutta varma. ”Anna minun katsoa.”

Maeglin kääntyi. Sauron tutki hänet huolella, sitten kohotti kätensä Maeglinin kasvoille – tällä kertaa koskettaen, ja alkoi laulaa. Vaikka Sauronin käyttämä kieli oli karua, niiden sävyssä oli jotain rauhoittavaa, ja hänen kättensä kosketus oli pehmeä. Maeglin tunsi verisuontensa yhtyvän jälleen, ja hänen silmiensä punoitus lakkasi. Jopa laulun lakattua Sauron piteli kiinni Maeglinista, kuin hän olisi pelännyt tämän hajoavan kappaleiksi, jos hän päästäisi irti.

”Valmista”, Sauron sanoi helpottuneena. ”Olet kuin uusi.”

”Kiitos”, Maeglin kuiskasi. Häneen ei enää sattunut, mutta hänestä yhä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven.

”Haluatko puhua siitä, mitä näit?”

Maeglin ravisti päätään. Jos hän puhuisi asiasta, hänen täytyisi ajatella sitä uudelleen. Oikeasti hän halusi vain unohtaa.

”Puhutaan mieluummin tästä”, Maeglin sanoi ja viittoi kirjaansa kohti. Hän käänsi sivua, piilottaen veritahrat ja paljastaen sarjan ahjoihin liittyviä pohjapiirroksia ja selostuksia. ”Mistä olet saanut tämän? Tällainen kirja maksaa omaisuuden.”

Sauron hymähti. ”Et kai kuvitellut, että ainoastaan sinun väkesi on tekemisissä kääpiöiden kanssa? Miten oikein ajattelit, että tämä linnoitus toimii? Otamme oppia kaikilta Keski-Maan kansoilta, jopa kääpiöiltä.”

Maeglin tuhahti. ”En tiennyt, että he jakavat salaisuuksiaan näin anteliaasti.”

”Eivät kaikki jakaneet niitä mielellään. Valtaosa kuitenkin teki niin. Jopa ylpeimmät paljastavat salaisuutensa, kun vastineena on riittävän suuri palkkio. Sitä paitsi, kuka ei muka haluaisi, että heidän oppimansa tieto leviäisi mahdollisimman laajalle?”

Riippuu siitä, mihin sitä tietoa käytetään, Maeglin ajatteli. Kukaan ei tahdo sitä käytettävän vinoutuneisiin tarkoituksiin. Tieto väärissä käsissä on vaarallinen ase.

”Angbandissa on kaikenlaista kirjallisuutta”, Sauron jatkoi, ”jopa sinun väkesi tekstejä. Myös vilpittömästi annettuja sellaisia.”

Sauron veti hyllystä nahkaan käärityn kirjan ja avasi sen Maeglinin eteen. Sivulla oli kahdenlaista kirjoitusta: kiehkuraista ja huoliteltua, tengwaria muistuttavaa kieltä, sekä hutaistummin kirjoitettu tekstinpätkä tuolla samaisella kielellä.

”Tuo kirjoitus”, Maeglin kysyi. ”Mitä kieltä se on?”

”Harva tunnistaa sitä, sillä sitä ei ole käytetty vuosikausiin. Mutta tämä on avarin kieltä. Niiden haltioiden kirjoitettua kieltä, jotka eivät koskaan nähneet Kahden Puun valoa. Siinä lukee: yksityiskohtainen opas Keski-Maan eläimistä ja kasveista, maksuksi veloistamme.” Hento hymy kummitteli Sauronin kasvoilla. ”Monet noista eliöistä ovat jo kuolleet sukupuuttoon, ainakin siinä muodossa, jossa ne tunnettiin ennen.”

Maeglin värähti. ”Mainitsit jotain veloista?”

”Keski-Maan varhaisina aikoina monet Avarin edustajista kääntyivät meidän puoleemme. Meiltä he saivat suojelua, niin luonnonvoimilta kuin heiltä, jotka olisivat pakottaneet heidät lähtemään.”

Sauron käänteli sivuja, kunnes tekstin sijaan ne täyttyivät lähes anatomisista piirroksista. Yksi niistä kuvasti jonkinlaista liskoa, toinen lepakonkaltaista olentoa, kolmas haltiaa.

”Moni ei tiedä tätä, koska heille Avarit ovat pettureita. Heitä, jotka eivät vastanneet jumalten kutsuun, vaan jäivät mieluummin pimeyteen. Mutta he eivät tiedä, että Avarit hyötyivät pimeydestä. Miksi he lähtisivät pois, jos pimeys tarjosi heille suojaa? Miksi he luopuisivat kielestään ja kulttuuristaan, jos he voisivat elää onnellisesti ja vapaana täällä?”

Seuraava aukeama esitti tarkempaa piirrosta haltian vartalosta, mutta siinä oli jotain pielessä. Haltian päälaki oli paljaana, ja silmät olivat kauttaaltaan mustat, valkuaisia myöten. Suu täyttyi liian monista hampaista, ja kynnet olivat terävät ja pitkät.

”Jotkut sanovat, että me saimme Avarit muuttumaan”, Sauron sanoi, ”mutta minä sanoisin mieluummin, että Avarit muuttivat meitä. Heidän läsnäolonsa pakotti meidät ajattelemaan asioita eri tavalla. Sen sijaan että olisimme haastaneet heidät, annoimme heidän tulla luoksemme ja opettaa meille tapojaan. Me opimme heiltä, ja vastineeksi, tarjosimme heille jotain. Kaikki heistä eivät hyväksyneet lahjojamme, ja annoimme heidän lähteä. Mutta monet heistä jäivät, ja heidän jälkeläisensä elävät kanssamme yhä tänä päivänä.”

Maeglin värähti käsittäessään, mitä sanat merkitsivät. Silti, hän tahtoi tietää lisää, ja hän palasi kirjan etusivulle, osoittaen käsin raapustettuja muistiinpanoja.

”Nämä sanat tässä. Mitä ne merkitsevät?”

”Alussa lukee kirjailijan nimi. Loppu kertoo, kenelle teos on osoitettu. Siinä lukee: Tar-Maironille, Angbandin hallitsijalle.”

”Mairon.” Maeglin maisteli nimeä kielellään, yrittäen muistaa, missä oli kuullut sen aiemmin. ”Ihailtava. Sillä nimellä esittäydyit minulle, kun tapasimme.”

”Niin. Se on todellinen nimeni. Nimi, jonka vanha herrani antoi minulle aikojen alussa.”

”Mutta sinä luovuit siitä, kun liityit Morgothiin. Nimesit itsesi Sauroniksi.”

Kuullessaan nimen, Ainu kiristeli hampaitaan – kuin häneen olisi sattunut fyysisesti. ”Ei. Haltiat antoivat minulle sen pilkkanimenä. Vääristyneenä peilikuvana siitä, kuka todella olen.”

Maeglin oli hämillään. ”Mutta käytät nimeä itsekin.”

Sauron irvisti yhä, kuin jokin olisi maistunut pahalle. ”Sinun täytyy käsittää, että nimet ovat muutakin kuin pelkkiä nimiä. Kun Fëanáro nimesi herrani Mustaksi viholliseksi, hänestä tuli juuri sitä. Hirviö, pimeä ja kauhistuttava. Pelkkä nimi herätti pelkoa. Mutta kammottavuuden hintana oli voima. Melkor oli suuri – niin kirkas valo, että se poltti silmiä. Niin vahva, että hän saattoi luoda ja tuhota vuorijonoja. Olento, joka saattoi ottaa minkä tahansa muodon. Morgoth ei enää kykene siihen.”

Sauron piti hetken tauon.

”Joskus meille on hyödyksi muuttua hirviöiksi, jollaisiksi vihollisemme maalaavat meidät. Mutta emme ole sitä silloin, kun muut eivät näe. Käsitätkö?”

”Käsitän”, Maeglin sanoi. ”Isäni antaman nimen lisäksi minulla oli myös äidinnimi. Iltahämärän lapsi, koska synnyin siihen aikaan.”

”Lómion”, Sauron päätteli. ”Se on quenyaa.”

Maeglin oli yllättynyt. ”Juuri siitä syystä hän ei koskaan käyttänyt sitä. Tai siis… melkein koskaan.”

”Isäsi on kuollut nyt. Miksi yhä käytät nimeä, jonka hän sinulle antoi?”

”Oikeastaan… en tiedä. Kaipa olen vain käyttänyt sitä niin kauan, että olen tottunut siihen. Kuten sinä totuit omaasi.”

Sauron hymähti mietteliäänä. ”Haluaisitko, että luopuisin siitä?”

Maeglin pohti, mitä nuo sanat tarkoittivat. Hänen toinen nimensä oli aina ollut salaisuus: osa hänestä, joka oli varattu vain hänen äidilleen. Mutta äiti oli nyt poissa, ja kenties tuo nimi oli ainoa asia, joka hänestä oli jäljellä.

”Kyllä”, Maeglin huomasi sanovansa. ”Uskon, että äitini olisi halunnut niin.”

”Sitten minulla on ilo tavata sinut, Lómion.”

Nimen kuuleminen tuosta vain oli erikoista. Vaikka Eöl oli kuollut jo vuosia sitten, Maeglinin mielessä heräsi silti pelko. Että tämä oli jotain kiellettyä. Viiva, jota hän ei saanut ylittää.

Mutta se oli myös uusi alku. Vanhan laastarin repiminen, tai sellaisen ruven, joka lepäsi kauan sitten parantuneen haavan yllä.

”Sitten minustakin on ilo tavata sinut”, Maeglin vastasi hymyillen. ”Mairon.”

Tällä kertaa Ainun reaktio hänen nimeensä oli täysin päinvastainen kuin viimeksi. Hän lähestulkoon hehkui, ja Maeglinin oli siristettävä silmiään katsoessaan tämän suuntaan. Silti, hän ei tahtonut kääntää katsettaan pois. Hän halusi kallistaa itsensä Maiaa kohti: kerätä hänen valonsa käsiinsä juotavaksi, maistaa sitä omalla kielellään.

”Olen utelias”, Mairon totesi, ja hänen joka tavunsa oli kuin laulu. ”Miksi annat minun tehdä tämän?”

Vastaus tuli Maeglinille nopeasti.

”On jo aika, että annamme menneen kuolla.”

*

Aika kului eteenpäin, mutta eri tavalla kuin ennen.

Turruttavan tyhjyyden sijaan Maeglinin päivissä oli nyt selkeä rytmi. Hän heräsi hyvin levänneensä sängystään, sitten työskenteli ahjolla kunnes hänen kätensä olivat puutuneet hänen mielensä sijaan. Sitten hän palasi huoneeseensa ja luki loppupäivän.

Sauronin (tai siis Maironin) tarjoama kirjallisuus oli kiehtovaa, ja heillä oli jatkuvasti pitkiä ja valaisevia keskusteluja niiden aiheisiin liittyen. Ensin Maeglin lähinnä kuunteli ja oppi, mutta hän huomasi pian myös tekevänsä muistiinpanoja Maironin opetuksista, sekä ahjon sisällä että sen ulkopuolella.

Hän ei tiennyt, miksi piti tapaa yllä: hän oli nähnyt tulevaisuuden näyissään, ja tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Näyt yhä kummittelivat hänen silmiensä takana joka kerta kun hän sulki ne. Mutta kirjoittaminen ja työnteko pitivät hänet järjissään. Ne muistuttivat häntä siitä, kuka hän oli. Ja aikojen kuluessa hän alkoi tuntea olevansa taas oma itsensä.

Hän alkoi unohtaa.

Mutta vaikka hän unohti Angbandin, Angband ei unohtanut häntä.

[Kaarne]

Siis mitä, Maeglin kääntyi pimeälle puolelle? Kamalaa!!! 

Ei vaan, just hyvä.  Palaan myöhemmin kertomaan oikeitakin ajatuksia, nyt oli vaan kiire kommentoida tähän väliin ennen hiddenbeniä.

Rosmis, you rock. ❤️ Ja toki hiddenben myös.

P. S. EKA!

[hiddenben]

Oi oi, olipa tässä uhkaavan synkkä loppu! Voi Maeglin, tässähän siirryttiin vaivihkaa pahan puolelle. Aplodit kyllä sille, että se tapahtuu tällä tavalla kauniin kautta. Tuo oikeiden tai alkuperäisten nimien, tosinimien, vaihtaminen oli todella intensiivinen ja hieno kohtaus, vaikka sillä onkin alkuperäisen, "hyvän" Maeglinin näkökulmasta huono seuraus. Tässä onkin hauskaa se, että näin hyvis-lukijana pudistelen hieman pettyneenä päätäni Maeglinille, mutta samalla iloitsen jollain tapaa siitä, että hän löytää paikkansa Sauronin/Maironin seurassa ja jossain määrin myös Angbandissa. Lukukokemuksena tämä luku on siis varsin ristiriitaisia tunteita herättävä, koska sitä samaan aikaan iloitsee ja kauhistelee Maeglinin kohtaloa

Tämä luku oli todella Maeglin-painotteinen ja pidin kovasti siitä, miten paljon mielenkiintoisemmaksi hän on tarinan aikana muuttunut. Alun näkyjen kuvaileminen oli todella jännittävää luettavaa ja etenkin tämä

Jopa silloin, kun hän oli nähnyt ennalta vanhempiensa kuoleman, ei hän ollut hievahtanutkaan, vaikka hänen kehonsa oli täyttänyt pohjaton kauhu.

oli hienosti kuvailtu! Tässä tulee vahvasti esiin se, miten tulevaisuuden näkeminen on hänelle taakka enemmän kuin lahja. Myös hänen äitinsä suru ja katumus lahjan siirtymisestä tuli iholle. Maeglinin on vallannut tässä luvussa huomattavasti enemmän rauha, mikä teki tästä todella levollisen lukukokemuksen. Vähän pohdiskelen, onko Sauroniin liittyviä näkyjä ollut enempää, mutta ehkä niitäkin vielä tulee! Tykkäsin kovasti myös tuosta, mitä Sauron kertoi Avareista ja miten tuo keskustelu ja kirjan tutkiminen johti nimistä keskusteluun. Nimillä todella on voimaa, ja tässä kuvailet sen todella onnistuneesti. Todella miellyttävä ja kiva uusi luku! Nyt seuraavaksi sitten vain se pitkä luku

// Kaarne! Sinä senkin lurjus! Täällä yritän kirjoittaa vakavaa kommenttia ja toinen vaan trollaa

[Rosmariini]

Oho, Kaarne, sinäkin täällä Hauska nähdä sinuakin, toivottavasti päädyt lukemaan koko tekstin jossain vaiheessa! Olisi kiva kuulla sinulta enemmänkin ajatuksia, kiitos kun olet täällä ♥

hiddenbenille: kiitos taas hyvästä kommentista! Hyvin mainitsit tuon lankeemuksen tapahtuvan "kauniin kautta" ja siihen tässä pyrinkin - canonissa Maeglin luovuttaa Melkorille Gondolinin sijainnin, koska pelkää kidutusta ja Melkor lupaa Maeglinille Idrilin kättä, mutta halusin kirjoittaa tästä kertomuksen, jossa Maeglinin petos ei tapahdu niin selkeästi ahneuden tai pahansuopuuden takia, vaan lankeemus on sillä tavoin hienovaraisempaa, ettei hän oikeastaan enää tajua Gondolinia pettäessään, että miksi se on niin väärin. Tavalla tai toisella hän peilaa Maironin omaa lankeemusta tässä, koska Maironkin aloitti hyvistä lähtökohdista, mutta hiljalleen teki kyseenalaisempia ja kyseenalaisempia tekoja, koska uskoi niiden palvelevan suurempaa hyvää ja sitä kautta hän ei välttämättä edes pidä itseään pahana. Hienoa myös että tykkäsit nimienvaihdosta - minusta on mukava kirjoittaa nimien (etenkin aitojen sellaisten) voimasta ja niihin liittyvistä ominaisuuksista! Nyt sitten heti seuraavaa lukua putkeen.

A/N: Melkor menettää kärsivällisyytensä. Maeglin kärsii, ja Mairon valitsee itselleen puolen.

Luku 8
Koska näet minut

Seuraavan kerran kun Maeglin sai näyn, se oli pelkkää tuskaa.

Hän ei tuntenut mitään muuta. Se oli lamauttavaa ja kaiken alleen nielevää kipua, joka iskeytyi häneen joka suunnasta, pureutuen jokaiseen hermoon ja luuhun. Maeglin ei enää tiennyt missä oli tai miksi, tai kuka hän oli tai oli ollut ennen. Hän oli kivun orja, eikä hän voinut tehdä muuta kuin maata paikoillaan, kun se tuhosi häntä sisältäpäin ja repi hänen maailmansa riekaleiksi.

Maeglin ei tiennyt, kauan hän ehti olla kivuissa. Jossain vaiheessa hän vain heräsi ja löysi itsensä omasta sängystään. Hänen kehonsa oli vahingoittumaton, mutta kivun kaiku yhä sykki mielen perukoilla. Hänen nenänsä vuoti verta lakanoille. Kädet tärisivät, kun hän pyyhki kasvonsa puhtaaksi.

Jostain kantautui avautuvan oven ääni.

Heti, kun Mairon tuli sisään huoneeseen, Maeglin tiesi jonkin olevan pielessä. Maia ei hehkunut aivan kuten ennen, ja hänen liikkeensä olivat jäykkiä, kuin hän ei olisi täysin osannut hallita kehoaan. Hänen vakava ilmeensä ei jättänyt paljoa arvailun varaan.

”Mairon”, Maeglin tervehti – hänen äänensä oli käheä, kuin hän olisi huutanut. ”Mistä on kyse?”

”On aika”, Mairon sanoi värittömällä äänellä. ”Minun on vietävä sinut pois.”

Maeglin ei ymmärtänyt. Tai ehkei hän vain halunnut ymmärtää. ”Pois? Minne?”

”Hänen luokseen.”

Kivi putosi Maeglinin vatsassa. Ei – hän putosi. Hallitsemattomasti ilman halki, heiluttaen käsiään ja jalkojaan löytääkseen jotain, johon tarttua. Kieltäytymisen tunne valtasi hänet. Ehkä hän oli vain kuullut tai ymmärtänyt väärin, tai sitten tämä oli vain julmaa peliä tai painajaista.

”Pyydän”, Maeglin kuiskasi tietäen, mitä tämä tarkoitti. Että hänen näkynsä viimein toteutuisivat, ja kaikki se, minkä hän oli halunnut estää, tulisi tapahtumaan.

”Olen pahoillani.” Maironin laavasilmissä ei ollut valetta, eikä hänen kivenkovassa äänessään armoa. ”Toivoisin niin, että asiat olisivat toisin.”

Silti, Maeglin taisteli. ”Ei sinun tarvitse tehdä tätä. Muista, mistä puhuimme. Hän ei ole tämän arvoinen. Voit vastustaa häntä. Tiedän, että voit.”

”Sinä et tunne häntä.” Tällä kertaa Maironin äänessä oli aitoa pelkoa. ”Et tiedä, mihin hän kykenee.”

”Eikä hän tunne sinua. Sinä olet paljon muutakin kuin hänen palvelijansa. Paljon vahvempi. Sinä tiedät niin paljon…” Maeglin puristi kätensä nyrkkiin, toivoen että voisi sanoa enemmän, tehdä enemmän, olla enemmän kuin tätä.

Mairon katsoi häntä hetken. Tuli hänen silmissään liikkui hitaasti kuin jäähtyvä laava, mutta sen keskellä oli vielä yksittäisiä, hehkuvia hippusia.

”Pyydän, Mairon”, Maeglin aneli. ”Taistele häntä vastaan. Autan sinua.”

Mairon huokaisi. Viimeisetkin sulan laavan rippeet hänen silmissään jähmettyivät, kunnes jäljellä oli pelkkää tummaa, liikkumatonta kiveä.

”Ei. Valitettavasti kukaan ei voi auttaa minua.”

*

Vaikka Maeglin käveli omin avun kahleistaan huolimatta, niiden paino oli raskas Maironin käsivarsilla.

Hän ei kääntynyt katsomaan vankia kohti – hän ei voinut. Siispä hän vain käveli eteenpäin, alas Angbandin syvimpiin kerroksiin, josta käsin Melkor hallitsi obsidiaanivaltaistuimeltaan. Hän istui kumarassa, varjoihin kätkeytyneenä, mutta kahden Silmarilin valo hohti pimeän keskeltä kuin pari tuomitsevia silmiä. Ne muistuttivat Maironia hänen virheistään, ja kivusta, jota hän tuntisi, jos hän epäonnistuisi.

”Herrani”, hän lausui polvistuessaan valtaistuimen juurelle. ”Toin vangin luoksenne, kuten pyysitte.”

Melkorin kurkusta vapautui tyytyväistä murinaa, joka sai Maironin alapuoliset kivet värähtelemään.

”Hyvä. Tuo hänet lähemmäs.”

Kahleet kolahtelivat, kun Mairon veti Maeglinin lähemmäs. Maeglin murahti, muttei sanonut mitään. Hän oli jo käsittänyt, että anelu oli turhaa.

”Kohota katseesi, poika”, Melkor käski. ”Haluan nähdä sinut kunnolla.”

Maeglin ei totellut heti. Hän vain riiputti päätään niin, että tummat hiukset putosivat kasvoille verhon lailla. Mairon tunsi Maeglinin vastustelun mieltään vasten paksuna muurina.

”Tottele”, Mairon kuiskasi hänelle. ”Teet tämän itsellesi helpommaksi.”

Maeglin vastusteli yhä – hänen leukansa kiristyi hiusverhon takana. Mutta kuultuaan Maironin sanat, hän kohotti leukansa. Ehkä hänellä olikin vielä itsesuojeluvaistoa.

Melkorin hymy oli veitsi pimeässä.

”Taistelusi tuo minulle mieleen erään toisen”, hän puhui. ”Haltiakuninkaan, jonka siniseen kilpeen oli upotettu kimaltavia kiviä.” [1]

Nuo sanat kuullessaan Maeglin värähti. Hän kätki sen hyvin – ele ei ollut muuta kuin kevyt huulen liikahdus, tahattoman oloinen lihasnytkähdys. Mutta Melkorin silmiltä ei paennut mikään, ja hänen hymynsä levisi hitaasti kammottavaan irvistykseen.

”Haistan hänet veressäsi.”

Haltia ei ehtinyt reagoida ennen ensimmäistä iskua. Melkorin voima räjähti hänestä lyöntinä, suodattamattomana mustan energian köytenä. Se osui Maeglinia keskelle poskea ja jätti jälkeensä juovan verta. Maeglin parahti tuskasta ja putosi polvilleen. Hän käpertyi palloksi suojatakseen itseään tulevilta lyönneiltä. Ketju hänen ja Maironin välillä katkesi, ja Mairon saattoi vain katsella jähmettyneenä, kykenemättömänä kääntymään pois.

”Armoa”, Maeglin aneli – verta kuplahti hänen haljenneelle huulelleen. ”Älä satuta minua…”

”Armoa?” Melkor sähähti, ja toinen energiaköysi iskeytyi vastakkaiselle puolelle Maeglinin kasvoja. ”Sinun tulisi olla kiitollinen, että olet vielä elossa.”

Melkorin mahti kerääntyi, veti varjoja viereltään suppilon tavoin. Voima virtasi hänestä pimeyden aaltona, joka paiskasi Maeglinin kasvoilleen kuin räsynuken. Ilma pusertui hänen keuhkoistaan, ja hän päästi säälittävän vinkaisun, haukkoen henkeä kuin kala kuivalla maalla.

”Herrani!” Mairon huusi. ”Tarvitsemme hänet elävänä!”

Melkor ei vaikuttanut kuulevan häntä. Hänen mahtinsa oli varjojen massa keskellä lattiaa, ja nuo varjot kasautuivat keriksi kuin köynnökset. Ne kiertyivät Maeglinin raajojen ympärille ja alkoivat polttaa ihoa. Maeglin alkoi sätkiä, yrittäen paeta köysistään, mutta turhaan.

”Niin heikko”, Melkor sylkäisi, ”niin hyödytön. Matele edessäni, matonen.”

Maeglin avasi suunsa, muttei kyennyt enää huutamaan. Hänen katseensa oli alkanut lasittua, ja sen valo himmeni hiljalleen.

”Lopettakaa!” Mairon vastusti. ”Tai tapatte hänet!”

Melkor puristi sanansa hampaidensa välistä. Hänen katseensa valo poltti kauhistuttavana ja kirkkaana. ”Kenties hän ansaitsee kuolla.”

Uusi aalto kerääntyi, vahvempana kuin mitkään sitä ennen. Pelkkä aavistus siitä sai Maironin ihon kihelmöimään. Melkor oli käyttänyt tällaista voimaa häneen aiemmin, ja se oli jättänyt häneen pysyviä arpia.

Maeglin ei selviäisi tästä.

Melkor keräsi voiman käteensä, piteli sitä ruoskan tavoin. Sen ääni oli kuin ukkosen jylähdys.

Ruoska läiskähti ilman halki, mutta se ei koskaan yltänyt Maeglinin iholle asti. Sen sijaan se kohtasi tuliseinämän, joka sai alkunsa Maironista ja suojasi Maeglinin alleen. Isku värähteli seinämän halki ja heijastui Maironiin salamaniskun tavoin, ja hän huusi tuskasta. Silmät kostuivat kyynelistä ja hän haukkoi henkeään, mutta se oli tämän arvoista. Maeglin oli turvassa.

”Mairon”, Melkor jyrähti. ”Älä puutu tähän.”

”Teidän on lopetettava tämä”, Mairon sanoi hengenvetojensa välistä. ”Jos tapatte hänet nyt, ette koskaan saa tietää, missä Gondolin on.”

”Älä epäile minua. Hän ei ole ainoa, jolta voin kysyä.”

”Heistä kukaan ei ole täällä.” Mairon puri hammasta pitääkseen muurin pystyssä. ”Meillä ei ole aikaa tuhlattavanamme.”

Melkor ärähti ja punoi varjoista köyden Maironin kaulan ympärille. Köysi kuristui tiukemmalle, eikä Mairon saanut henkeä. Tuliseinämä alkoi välkehtiä.

”Herrani— pyydän—”

”Anele.” Melkor kiristi köyttä, ja se muuttui kiinteämmäksi, kunnes se upposi Maironin ihoon piikkilangan tavoin. Maironin näkökenttä täyttyi punaisesta, ja hän putosi voimattomana polvilleen. Tulimuuri hänen ympärillään lakkasi olemasta. Mairon ei kyennyt puhumaan, mutta hänen joka hiukkasensa taipui Melkorin tahtoon. Alistui.

”Älä koskaan unohda, mikä olet”, Melkor sanoi. ”Olet orjani, ja minä olen jumalasi.”

Melkor päästi hänestä irti. Mahti vetäytyi Maironista niin äkkiä, että hän rojahti lattialle tajuttoman Maeglinin vierelle. Myös Melkor vajosi valtaistuimelleen, mahtinsa uuvuttamana. Mutta vaikka siitä oli jäljellä enää kaiku, Maironin kurkkua poltteli, ja joka hengenveto oli tuskaa.

”Tiedä tämä: et voi pitää häntä luonasi”, Melkor sanoi hiljaa. ”Et myöskään voi pelastaa häntä. Kukaan ei voi muuttaa tulevaisuuden suuntaa.”

Mairon ei sanonut mitään. Hän vain vajosi syvemmälle lattiaan. Kumarsi jumalalle, joka välitti pelkästään tuhosta.

*

Maeglin ei muistanut, kuinka pääsi pois valtaistuinsalista. Hän muisti koko tilanteesta vain vähän – pelkkiä välähdyksiä. Langenneen Valan katseessa palaneen tulen, koko maailman nielaisseen kivun. Hän luuli hajonneensa kappaleiksi. Hän luuli kuolleensa ja joutuneensa Tyhjyyteen.

Kun hän jälleen heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Hän ei oikeastaan edes välittänyt. Hän välitti ainoastaan siitä, ettei ollut enää kivuissa. Ja että alusta hänen selkänsä alla oli jotain muuta kuin kovaa kiveä.

Tila hänen ympärillään oli pimeä, mutta sängyn vierellä lepatti yksinäinen valo. Se oli himmeä, kuin sammuva kynttilä, mutta valossa oli myös jotain erikoista. Kuin siihen olisi henkilöitynyt jotain. Maeglin tunnisti tämän valon.

”Mairon?” hän kähisi ruosteisen oven lailla. ”Mitä… tapahtui?”

Maeglin yritti kääntää päätään, mutta ele tuntui mahdottomalta. Jopa hengittäminen oli vaikeaa.

”Olet turvassa”, Mairon vastasi. Hänenkin äänessään oli jotain erilaista. Se oli hajonnut tuhansiksi fraktaaleiksi – epätasaisiksi pinnoiksi, joissa ei ollut mitään näkyvää järjestystä. ”Pelastin sinut.”

”Pelastit minut?” Maeglin yritti muistaa. Hän ei pystynyt siihen. Hän muisti ainoastaan sen, kuinka Mairon oli raahannut hänet huoneeseen kahlehdittuna. ”Miksi?”

”Koska ansaitset elää.”

Maeglinin naurussa oli rautaa. Hän maistoi veren kielellään. ”Koska tarvitset minut elävänä, tarkoitat varmaan.”

”Ei.” Valo Maeglinin vierellä liikahti, taipui häntä kohti, kunnes Mairon ilmaantui hänen näkökenttäänsä.

Maeglin hätkähti. Maia oli lähes tunnistamaton. Hänen tavallisesti kauniit ja eläväiset hiuksensa näyttivät tummilta ja kuolleilta. Ne olivat kuin kivettynyttä laavaa sulan sellaisen sijaan. Hänen silmänsä olivat tylsän värittömät, ja iho oli niin kalpea ja ohut, että Maeglin oli näkevinään sen lävitse. Mutta pahimmalta näytti hänen kaulansa. Sitä pitkin kulki hirvittävä arpi: suuri, punainen ja ammottava. Maeglin oli yllättynyt, että Mairon edes pystyi puhumaan.

”Mitä sinulle tapahtui?” Maeglin kuiskasi.

”Hän tapahtui”, Mairon vastasi. ”Sanoinhan sinulle. Sinun ei olisi pitänyt aliarvioida häntä.”

Haava näytti uskomattoman kivuliaalta. Mutta kaikista eniten kipua tässä tuotti se, ettei haava ollut parantunut. Jollei Mairon kyennyt parantamaan itseään, kuinka vakava se oikeastaan oli?

Olisiko hän voinut kuolla?

”Miksi hän teki sinulle näin?”

”Koska puutuin asioihin.” Maironin äänessä oli synkkää huvittuneisuutta. ”Pilasin hänen hienon suunnitelmansa. Tein sitä, mitä oli järkevintä tehdä, ja minua rankaistiin siitä. Taas.”

Maeglin yritti ravistaa päätään, muttei kyennyt siihen. Siispä hän tyytyi siristämään silmiään. ”Taas?”

”Etkö tiennyt? Mairon naurahti. Kuvittelin, että suuresta epäonnistumisestani olisi tehty jo lauluja.”

Äkkiä palaset loksahtivat yhteen Maeglinin mielessä. Tietenkin. Miksei hän ollut tajunnut jo aiemmin?

”Tol-in-Gaurhoth”, hän sanoi. ”Kun hävisit Lúthienille. Jos olisit päihittänyt hänet sinä päivänä, hän ei olisi koskaan päässyt Angbandiin asti.”

”Ja varastanut Silmarilia herrani kruunusta. Terävä huomio, kerrassaan.”

Maeglin ei välittänyt Maironin pilkkaavasta sävystä. ”Hän syytti sinua häviöstään.”

”Miksei hän olisi tehnyt niin? Se oli minun syytäni. Lúthien päihitti minut. Enkä ollut herrani vierellä silloin, kun hän tarvitsi minua eniten.”

”Missä sitten olit?”

Mairon kumarsi päänsä. ”Piileskelin. Tappioni jälkeen olin pahoin loukkaantunut. Haava oli oikeastaan tämän kaltainen. Siispä pakenin Tol-in-Gaurhothista Taur-nu-Fuiniin, ja vuosin verta puille lentomatkallani.”

Maeglin yritti asettaa paikat kartalle mielessään. Kun hän teki niin, hän käsitti, että ne olivat käytännössä vastakkaisilla puolin Gondolinia siten, että suorin reitti niiden väliltä kulki lähestulkoon Gondolinin ylitse. Äkkiä Maeglinin mieleen muistui tapaus, kun jotain vuosia sitten vuorien yllä oli alkanut selittämättömästi sataa verta.

Mutta Maeglin ei pilkannut Maironia virheistään. Hän näki, miten pahalta haava tämän kurkussa näytti. Tämä oli todennäköisesti lentänyt sokkona, hädin tuskin hereillä.

”Ensin harkitsin pysytteleväni piilossa”, Mairon jatkoi. ”Tiesin, että minun täytyisi kohdata herrani viha, ja pelkäsin sitä. Mutta juuri se pelko sai minut palaamaan. Mitä pidempään pysyttelisin piilossa, sitä suurempi hänen vihansa olisi, kun hän löytäisi minut. Sitä paitsi rakastin häntä yhä.”

Maeglin jähmettyi hetkeksi. Hän oli epäillyt asiaa, mutta sen kuuleminen yllätti hänet silti. Hän ei ollut uskonut, että ainut pystyisivät rakastamaan. Tai että kukaan voisi rakastaa jotakuta Morgothin kaltaista.

”Kun palasin takaisin, sain tietää, että Angband oli jätetty heitteille. Herrani oli paennut linnoituksen syvimpään kammioon, eikä puhunut muille kuin luotetuimmille neuvonantajilleen. Sillä aikaa kaikki se, mitä olimme rakentaneet: kaikki suuret projektit, joita olin johtanut ennen lähtöäni Tol-in-Gaurhothiin, olivat joko jääneet kesken tai ruosteen peitossa. Örkit ja lohikäärmeet olivat lisääntyneet hallitsemattomasti. Ne elivät omissa jätteissään ja söivät toisiaan, koska niillä ei ollut muuta syötävää.”

Maironin ääneen hiipi kipua, eikä se ollut peräisin vain hänen haavastaan.

”Löysin joitain olentoja… joitain lohikäärmeitä, joista olin huolehtinut silloin, kun ne olivat vielä pelkkiä poikasia. Nyt ne olivat täysikasvuisia, mutta lapsen kokoisia tilan ja ravinnon puutteen vuoksi. Osa niistä ei edes sylkenyt tulta. Mutta ne tunnistivat minut. Minä näin syytöksen niiden silmissä. Minä olin tehnyt tämän. Minä hylkäsin heidät.”

Maeglin nielaisi ja yritti löytää oikeat sanat.

”Ei se ollut sinun syytäsi. Morgoth heidät hylkäsi. Hän lähetti sinut pois. Jos hän olisi antanut sinun jäädä luokseen, ei mitään tästä olisi koskaan tapahtunut.”

”Jos.” Maironin hymyssä oli surua. ”Emme voi jossitella, emme voi vedota vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. On vain tämä. Ja tässä maailmassa, petin herrani. Hän luotti Tol-in-Gaurhothin käsiini, ja petin hänen luottamuksensa. On minun syytäni, että yksi Silmarileista varastettiin häneltä. Ja on minun syytäni, että jätin hänet yksin ja annoin hänen velloa surussaan sen sijaan, että hän olisi valjastanut sen johonkin hyvään. Minä tuhosin Angbandin, ja siitä syystä olen ansainnut arpeni.”

Maeglin pohti Maironin sanoja ja kaikkea sitä, mitä tämä oli hänelle opettanut.

”Tuo ei ole se Angband, jonka minä tunnen”, hän sanoi. ”Sinä saatoit tuhota sen, mutta myös rakensit sen uusiksi. Paremmaksi kuin ennen.”

Ohut hymy kummitteli Maironin huulilla. Se oli vain hentoa pehmeyttä hänen kovien kasvojensa linjojen lomassa, kaiken sen rikkinäisen lasin keskellä. Mutta se oli tarpeeksi.

”Halusit vain parantaa asioita”, Maeglin jatkoi. ”Löytää järjestystä kaaoksen keskeltä. Rakentaa jotain suurta ja nähdä, miten se kukoistaa. Ymmärrän sen. Koska—”

Mairon katseli häntä hämillään.

”Koska sinä olet minä”, Maeglin lopetti lauseensa. Niin hiljaa, että hän tuskin kuuli sitä itsekään.

Mutta Mairon kuuli. Hänen silmänsä kohtasivat Maeglinin omat, eivätkä ne olleet enää tummat. Ne olivat syvät ja kultaiset ja täynnä valoa: ei palaneiden kuningaskuntien tuhkaa, vaan auringon lempeää loistetta, takkatulen pehmeää leiskuntaa. Hänen hiuksensa olivat eloisat ja kirkkaat, kuin sula kulta ahjon uumenissa.

Hän näytti kauniilta.

”Tämän vuoksi halusin, että elät”, Mairon sanoi. ”Koska et vain näe minua sen kautta, mitä tahdot minusta. Näet minut sellaisena, kuin todella olen.”

”Mairon, minä…” Maeglin räpytteli silmiään karistaakseen niihin kihonneet kyyneleet. ”Tunnen samoin.”

Jokin liikahti, silloin – tai oikeastaan loksahti paikoilleen. Kuin Maeglin olisi ennen nähnyt maailman huonosti istuvan linssin lävitse, jonka takaa kaikki oli vääristynyttä ja sumeaa. Nyt kun se oli korjattu, Maeglin näki maailman uusin silmin. Täydellisen kirkkaasti, mutta sitäkin paremmin. Hän näki Maironin silmissä tanssivat valohiukkaset, ja saattoi laskea niistä joka ikisen, aivan kuten hän saattoi mitata ja punnita kultalangat, jotka kulkivat Maironin hiuksissa. Mairon huokaisi, ja ääni oli kuin laulu. Maeglinin sydän tahditti itsensä sen rytmiin, tasaisena sykkeenä sen sinfoniaa vasten.

”En kestä sitä, jos sinuun sattuu”, Mairon sanoi. He olivat nyt hyvin lähellä toisiaan. Niin lähellä, että Maeglin tunsi Maironin hengityksen lämmön poskeaan vasten. ”Sillä kun sinuun sattuu, minuunkin sattuu.”

Aika kulki eteenpäin kuin hidastettuna, mutta pysäyttämättömänä kahden kappaleen yhteentörmäyksenä. Väistämätöntä, Maeglin ajatteli, kun salamat välkehtivät heidän huultensa välillä, kahden hengenvedon ja kahdeksan sydämenlyönnin päässä toisistaan. Tarkoitettua, hän tiesi, kun törmäys viimein tapahtui, ja maailma täyttyi valoista ja väreistä.

Mairon suuteli häntä, ja Maeglin hajosi kappaleiksi tulessa, joka teki maailman ja tekisi sen myös tekemättömäksi. Se poltti; se virtasi hänen lävitseen ja sytytti joka hermon liekkeihin, mutta hän antoi tulen tuhota hänet. Hän antautui sen voimalle, kuten hän antautui heidän yhtyvien ja erkanevien huultensa lakkaamattomalle liikkeelle.

Maeglin suuteli Maironia, ja hän käsitti jotain.

Hän rakasti Sauronia.

Hän rakasti Gorthauria, Kammottua, Mustan vihollisen oikeaa kättä.

Hän rakasti Mustaa ruhtinasta, mutta hänen sisällään ei ollut pimeyttä. Siellä oli valoa: kaiken alleen nielevää, ikuisesti palavaa valoa.


[1]: Tämä on viittaus Fingolfiniin, Maeglinin isoisään, joka ratsasti Angbandiin kaksintaisteluun Melkoria vastaan ja vahingoitti tätä: "Fingolgin loisti kuin tähti, sillä hänen haarniskansa oli hopealla siilattu, ja hänen siniseen kilpeensä oli upotettu kimaltavia kiviä.

[hiddenben]

Huh, olipa vaikuttava luku jälleen kerran! Todellinen tunteiden vuoristorata Olen iloinen siitä, että lähdit tulkitsemaan Maeglinin kohtaloa toisesta näkökulmasta sillä pelon takia antautuminen, niin ymmärrettävää kuin se onkin, viittaa siihen, että Maeglin on luonteeltaan heikko. Tässäkin tekstissä hän on heikko, mutta aivan toisella tapaa, ja hän uskaltaa ottaa vastaan pelon ja kivun, ollen siten vahvempi. Tällaiset historian uudelleen kirjoittamiset ovat kyllä mielenkiintoisia ja pidän siitä, miten Maeglin tässä versiossa saa uuden mahdollisuuden olla edes jollain tapaa parempi ja vahvempi kuin alkuperäisessä teoksessa.

Mutta sitten itse lukuun! Alun kivusta kertova näky oli järkyttävä ja juuri siksi upea, etenkin se, että kivu on kuin paikka, jäi mieleen. Se rakensi hyvin tuohon Maironin saapumiseen ja kuinka Maegliniin iskee tajuaminen siitä, että hänen näkynsä on toteutumassa. Itse kidutuskohtaus oli todella vaikuttava ja erinomaisesti kuvailtu. Pidin todella paljon siitä, että näkökulmat vaihtelivat Maeglinin ja Maironin välillä, ja se toi lukuun oman efektinsä. Kerronnassa oli lukuisia kohtia, joista pidin, mutta erityisesti nämä jäivät mieleen:

Hän istui kumarassa, varjoihin kätkeytyneenä, mutta kahden Silmarilin valo hohti pimeän keskeltä kuin pari tuomitsevia silmiä.

Hyytävä mielikuva, nuo kahden Silmarilin valon hohto varjoissa! Ja ylipäätänsä varjoista puhuttaessa, tämä oli hieno:

Melkorin mahti kerääntyi, veti varjoja viereltään suppilon tavoin.

Ja vielä kolmas, josta pidin todella, koska se loi niin vahvoja mielikuvia:

Hänen mahtinsa oli varjojen massa keskellä lattiaa, ja nuo varjot kasautuivat keriksi kuin köynnökset. Ne kiertyivät Maeglinin raajojen ympärille ja alkoivat polttaa ihoa. Maeglin alkoi sätkiä, yrittäen paeta köysistään, mutta turhaan.

Huh! Monta lainausta, mutta kohtaus oli vaan todella hyvä! Sen lisäksi oli myös tuo Melkorin repliikki ”Olet orjani, ja minä olen jumalasi”, mikä oli mielenkiintoinen siihen nähden, miten Mairon itse kuvaili rooliaan palvelijana aikaisemmissa luvuissa. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miten paljon hän itse todella uskoo olevansa palvelija vai tajuaako hän todella olevansa orja, vai vaihtelevatko nämä kaksi roolia hänen palveluksensa aikana? Tämän luvun perusteella Mairon tajuaa olevansa orja, mutta ehkä hän tajuaa sen vain heikkoina hetkinään. Hänen näkemykseensä vaikuttaa varmasti myös heidän yhteinen historiansa ja Maironin ja Melkorin välinen rakkaus, mutta silti... Vaikea sanoa, mutta mielenkiintoista ristiriitaisuutta jälleen Maironin ajatusmaailman suhteen!

Luvun viimeinen kohtaus oli antoisaa luettavaa. Pidin todella paljon tuosta liekistä, jonka Maeglin kokee tuntevansa, ja joka paljastuu Maironiksi. Myös se, miten he osoittavat huolta toistensa hyvinvoinnista ja haluavat ikään kuin parantaa toistensa haavat, ja kuinka Mairon muuttui tunnistamattomasta jälleen omaksi, loistavaksi itsekseen, oli kauniisti kuvailtu. Oivallista hurt/comfortia, toisin sanoen Sen lisäksi oli todella mielenkiintoista lukea Maironin edellisestä "petoksesta" ja kuinka Angband muuttui hänen ollessaan paossa, kuten myös se, että Maeglin pystyi yhdistämään tuon tapahtuneen omiin muistoihinsa. Itse suudelma oli todella vahvasti kuvailtu ja pidin viittauksista tuleen ja kahden kappaleen törmäykseen, ja siihen, kuinka Maeglin tuntee löytävänsä paikkansa kaaoksessa. Ja kaiken kruunasi nuo viimeiset lauseet ja Maeglinin tajuaminen ja kuinka hän tajusi olevansa kaikesta huolimatta juuri oikeassa paikassa. Vau!

Odotan todella uteliaana, mitä kaksi viimeistä lukua tuovat tullessaan. On mieletöntä, että näiden kahden välinen suhde on edennyt näin pitkälle, vaikka loppu ja kaiken päättyminen vääjämättä tapahtuu. Jännittävää nähdä, miten kaikki selviää, paljastuuko Maironin oikea luonne ja millainen se oikeastaan on, ja miten Maeglin oikeastaan perustelee päätöksensä paljastaa Gondolinin sijainti. Kiitos huippuhyvästä luvusta ♥

[Rosmariini]

Hei hiddenben, kiitos taas ihan loistavasta kommentista! Ilo, että koit Maeglinin kärsimyksen olevan tässä hyvin kirjoitettu - olin itsekin tosi tyytyväinen tuohon kohtaukseen ja miten vahva siitä tuli! Mielenkiintoista myös lukea aatteitasi Melkorin ja Maironin suhteeseen liittyen. Kirjoitin heidät tässä tosi eri tavalla kuin olen tottunut yleensä kirjoittamaan, koska tykkään heistä tosi paljon shippinä ja nimenomaan sellaisena, jossa he arvostavat ja rakastavat toisiaan molemminpuolisesti. Halusin kuitenkin tässä ficissä ottaa toisenlaisen suunnan ja kirjoittaa yksipuolisesta suhteesta, jossa Mairon palvoo ja rakastaa Melkoria, kun Melkorille Mairon on oikeastaan pelkkä väline (ja rikkinäinen sellainen, etenkin Maironin epäonnistumisen jälkeen). Siitä huolimatta Mairon uskottelee itselleen että tämä on oikein, koska joskus pelkkä ajatus yksin jäämisestä on niin pelottava, että jää mieluummin epäterveeseen suhteeseen (ja tässä on vielä kyse Valan ja Maian suhteesta, joista kerrotaan lisää tässä tulevassa luvussa.) Ihana myös että loppukohtaus ilahdutti, se on varmaan yksi lempijuttujani joita olen kirjoittanut ikinä! ♥ Kiitos vielä.

A/N: Maeglin yrittää saada selkoa hänen ja Maironin suhteesta. Karu totuus paljastuu hänelle, ja hän tekee viimeisen, ja tärkeimmän päätöksensä.

Luku 9
Olet kärsinyt tarpeeksi

Maeglin makasi sängyllä ja kuunteli, kun Mairon lauloi hänelle.

Hän lauloi silloin laulun noituudesta,

Paranemisesta ja uusiutumisesta.

Joka nuotilla, jonka Mairon lauloi, hän toi takaisin jotain, jota oli menetetty. Jokainen sinfonia viilensi palanutta ihoa, kuroi umpeen avoimia haavoja. Maeglin tunsi kivun hälvenevän, kunnes hän enää tuskin muisti, miltä se oli tuntunut.

Mutta vaikka Maeglinin haavat muuttuivat arviksi ja niiden jäljiksi, jäljet Maironin kehossa eivät parantuneet. Hänen hiuksensa ja silmänsä kirkastuivat jälleen, ja iho hehkui taas vanhalla tutulla tavalla. Silti, haava hänen kaulallaan pysyi lähes muuttumattomana, ja Maeglin alkoi epäillä, ettei se paranisi kunnolla koskaan.

”Sattuuko siihen?” Maeglin kysyi eräänä päivänä, kuljettaen kättään Maironin kurkun yllä. Mairon makasi hänen vierellään sängyllä ja hyräili hiljaa itsekseen luomisen lauluja.

”Ei”, Mairon hymyili, mutta hymy ei yltänyt aivan silmiin saakka. ”En tunne kipua kuten sinä. Sitä paitsi, vain sinulla on nyt väliä. Sinun parantamisesi parantaa minut.”

Maeglin halusi vastustella, mutta Mairon sulki hänen huulensa suudelmaan. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, kosketus lähetti sähköiskun Maeglinin lävitse, sytytti tulen hänen suoniinsa. Näin he paransivat toisensa, yhteen painetuilla huulilla ja toisiinsa kiedotuilla vartaloilla, tykyttävillä sydämillä ja yhteen punoutuneilla henkäyksillä.

Maeglin antautui tulelle, ja Mairon rakasteli hänen kanssaan sen pehmeässä hehkussa, painaen hänet lakanoita vasten Maeglinin upottaessa kyntensä tämän selkään. Maeglin oppi tuntemaan Maironin kehon kuin omansa, ja tilasta hänen ympärillään tuli hänelle uusi koti.

Tämä ei ollut Maeglinin oma huone, mutta hän oli ollut täällä ennenkin. Hän oli nähnyt sen näyissään: tumman huoneen, jota reunustivat mustat pylväät, joiden keskellä kulki tulisia juovia. Maeglin oli nähnyt heidät näin aikaisemmin, kahtena vartalona yhdessä, ja se oli pelottanut häntä. Hän yhä pelkäsi – kipua ja nautintoa, jotka olivat niin voimakkaita, että ne nielaisivat hänet alleen. Mutta hän myös nautti siitä, ja taidoista, joita Mairon opetti hänelle sormillaan ja kielellään.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin he puhuivat siitä, mitä valtaistuinsalissa tapahtui. Maeglinin keho tuntui hellältä ja väsyneeltä Maironin sylissä, ja hän kuljetti sormiaan hajamielisesti Maian hiusten läpi. Vaikka ne olivat tulenkirkkaat, ne tuntuivat viileiltä ja pehmeiltä, ja niissä oli hento palaneen puun tuoksu.

”Voinko kysyä sinulta jotain?” Mairon kysyi. Hänen kultaiset silmänsä olivat nautinnosta sumeat.

”Kyllä”, Maeglin sanoi. ”Mitä tahansa.”

”Pohdin sitä, mitä herrani sanoi Fingolfinista. Se oli totta, eikö ollutkin? Hän oli sukulaisesi.”

Maeglin puristi huulensa yhteen. Vaikka hän oli ollut haluton paljastamaan todellista henkilöllisyyttään aiemmin, hän ei enää tuntenut samoin. Mairon jo tunsi hänet lähestulkoon yhtä hyvin kuin hän tunsi itsensä.

”Aivan”, Maeglin myönsi. ”Hän oli isoisäni. Mutta emme tavanneet koskaan. Tapasin tuskin ketään sukulaisiani. Valtaosa heistä eivät edes tiedä minusta. Yksi serkuistani, Celegorm, oli läheinen äitini kanssa. Mutta olen kuullut hänestä vain tarinoiden kautta.”

”Fëanáron pojat.” Maironin katse muuttui etäisemmäksi, kuin hän olisi nähnyt jotain, mitä Maeglin ei nähnyt. ”Tunsin yhden serkuistasi, kerran.”

Maeglin nielasi. ”Maedhrosin.”

”Niin. Välitin hänestäkin, tiedäthän. Välitin hänestä… ja herrani erotti meidät toisistaan.”

Maeglinin kurkku tuntui tukalalta. Hän tunsi kyllä tarinan: kuinka Maedhros oli riippunut vuosikymmeniä Thangorodrimin rinteillä odottaen kuolemaa. Miltä Maironista oli tuntunut? Oliko hän syyttänyt itseään kuvitellen, että hänen kiintymyksensä oli aiheuttanut tämän? Vai oliko hän vain sulkenut sen mielestään ja kadottanut itsensä työhönsä, kunnes unohti kaiken muun?

”En toivoisi sinulle samaa kohtaloa”, Mairon sanoi.

Vaikka sanat saivat Maeglinin tunteelliseksi, hän ei aivan päässyt eroon painosta vatsanpohjassaan.

”Miten voit jatkaa hänen palvelemistaan?” Maeglin kysyi. ”Sen jälkeen, mitä Morgoth teki Maedhrosille. Miten saatat yhä palvella sellaista herraa?”

”Palvelen julmaa herraa, mutta ainakin palvelen.”

”Tarvitseeko sinun tehdä niin?” Maeglin haastoi. ”Etkö voisi vain olla itse oma herrasi?”

”Maiako, oma herransa?” Mairon katsoi Maegliniin kuin ehdotus olisi ollut järjetön. ”Iltahämärän lapsi. Sinulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuinka kaltaiseni toimivat. Maiat ovat alistuvia henkiä. Valarin auttajia ja palvelijoita. Jokainen meistä palvelee meitä suurempaa henkeä. Jopa Arien ja Tilion, jotka ovat kaukana herroistaan. Alistuminen on osa luontoamme.”

”Etkö sitten voisi ottaa itsellesi toista herraa?”

Mairon ravisti päätään. ”Olen tehnyt niin ennen. Hylkäsin vanhan herrani ja otin tilalle uuden. Mutta se ei ollut helppoa. Sielujen välistä sidosta ei noin vain rikota. Ja vaikka onnistuisinkin siinä, kuka ottaisi minut vastaan kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt?”

Maeglin ei voinut sanoa itseään uskovaiseksi, mutta hän tiesi Valat, ja mitä heistä kukin edusti. ”Nienna, varmasti. Hän edustaa armoa, eikö vain?”

Mairon tuhahti. ”Ja viettäisin iäisyyden hänen kanssaan, itkien maailman suruja sen sijaan, että yrittäisin korjata ne? Ei. Vain Aulën kautta voisin jatkaa töitäni. Enkä palaa hänen vierelleen koskaan. En koskaan.”

Maironin äänensävy oli järkähtämätön, ja Maeglin käsitti, ettei tämä perääntyisi.

”Tämä on vaikea tie”, Mairon sanoi, tällä kertaa pehmeämmin. ”Mutta tämä on tie, jonka olen valinnut. Olen tullut liian pitkälle kääntyäkseni takaisin.”

”Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa”, Maeglin kuiskasi. Hän tuli lähemmäs ja painoi otsansa Maironin otsaa vasten. ”Ei edes sinulle. Voisit jättää tämän paikan taaksesi, jättää kaiken taaksesi.”

”Eläisinkö sitten loppuikäni kanssasi piileskellen?” Mairon vetäytyi kauemmas, selkeästi loukkaantuneena ehdotuksesta. ”En pyytäisi sinulta tällaista, eikä sinun pitäisi pyytää sitä minulta. Et näe minua, nyt. Näet minusta vain sen, mitä haluat nähdä.”

Maeglin laski katseensa häpeissään. Ei hän tietenkään voinut vaatia tällaista. Mairon oli luotu suuruuteen: hiljainen elämä ei vain ollut häntä varten. Riippumatta siitä miten Maeglin muotoilisi asian, lopputulos olisi mahdoton. Tämä tuli ei ollut tarkoitettu kestämään.

”Olen pahoillani”, hän sanoi. ”Välillä sinun seurassasi… unohdan asioita.”

”Unohtamisessa ei ole mitään pahaa”, Mairon sanoi. Hän nousi seisomaan ja pukeutui sormiaan napsauttamalla. ”Se on vain luonnollista. Mutta jos päätät unohtaa, unohda tämä – kipusi ja surusi. Mutta älä koskaan unohda sitä, keitä olemme.”

*

Maeglin ei oikein tiennyt, mitä nimitystä hän käyttäisi hänestä ja Maironista.

He eivät olleet vihollisia, eivät enää – heidän välillään ollut vihanpito oli laimennut terveiksi erimielisyyksiksi. Liittolainen taas tuntui liian vahvalta sanalta: se olisi vaatinut sen, että heillä olisi ollut yhteinen tavoite. Ystävä? Olivat he enemmänkin. Mutta sana rakastaja olisi vaatinut sen, että he olisivat antaneet heidän väliselleen tunteelle nimen – ja vaikka Maeglinista tämä olisikin ollut rakkautta, hän ei ollut varma, oliko Mairon samaa mieltä.

Siispä Maeglin tyytyi olemaan juuttumatta yksityiskohtiin. Vaikka Mairon ei kertonutkaan tunteistaan ääneen, hänen rakkautensa oli hänen kättensä töissä ja heidän jaetuissa hetkissään. Se oli pitkittyneissä hiljaisuuksissa, joiden aikana heistä kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ja koko maailma mahtui heidän huuliensa väliseen tilaan.

Maeglin usein huomasi Maironin katselevan häntä hiljaisuudessa. Joskus Mairon kuljetti sormiaan Maeglinin ihon yllä, tarpeeksi lähellä tuottaakseen kihelmöintiä iholla, mutta ei kuitenkaan koskettaen. Joskus Mairon ainoastaan tuijotti häntä kuin kiinnostavaa koetta. Kului kauan, ennen kuin Maeglin puuttui asiaan: hän vain tyytyi tulemaan katselluksi. Kunnes eräänä päivänä hän päätti kohdata Maironin asian suhteen.

”Teet sitä taas”, Maeglin sanoi. ”Katselet minua.”

”Nautin katselemisestasi”, Mairon vastasi. Hänen sormensa leijailivat Maeglinin kyljen yläpuolella. ”Etenkin, kun nukut. Se hämmentää minua. Uinuminen.”

Maeglin kääntyi ympäri, hämillään. ”Etkö sinä näe unia?”

”En. Unet ovat Irmon lahja Erun lapsille. Niitä ei ole tehty kaltaisilleni.” Mairon piti tauon, ja hänen silmiinsä syttyi utelias kiilto. ”Millaista se on?”

”Uneksiminen? Erilaista, joka kerta. Joskus näen unia asioista, jotka ovat jo tapahtunut. Joskus taas tulevasta. Mutta enimmäkseen uneni ovat sekavia. Ne vaihtuvat yhdestä ajatuksesta ja tilanteesta toiseen ilman mitään järkevää syytä.”

”Kuulostaa ajan tuhlaukselta.”

”Se saattaa tuntua siltä sillä hetkellä. Mutta uinuminen virkistää hereillä olevaa mieltä, helpottaa näkemään asioita uudesta näkökulmasta. Joskus minulla on edessäni vaikea pulma tai haaste, mutten keksi ratkaisua. Uneksiminen saattaa auttaa minua ratkaisemaan sen. Vaikka uni itsessään olisi järjetön, herätessäni olen keksinyt ratkaisun.”

Mairon laski katseensa. ”Kunpa voisin ymmärtää.”

Maeglin hymähti mietteliäänä. ”Irmon salit ovat vain paikka. Sinähän voisit vain vierailla siellä, etkö vain? Matkustaisit sinne.”

”Voisin tehdä niin”, Mairon totesi, ”mutten välttämättä tahtoisi. Se tarkoittaisi myös sitä, että palaisin kaltaisteni luo.”

”En vieläkään käsitä, mikset halua palata.”

Mairon kohtasi Maeglinin katseen.

”Jos sinä saisit valita, palaisitko isäsi luo?”

”En.”

”Mikset?”

Maeglin puristi kätensä nyrkkeihin ja taisteli muistojen nostattamia kyyneleitä vastaan. ”Koska… hän satutti minua.”

”Juuri niin. Käsitätkö nyt, miksi lähdin?”

Maeglin ravisti päätään. ”Mutta eihän Aulë sinua satuttanut. Ei ainakaan kuten nykyinen herrasi tekee.”

”Olet oikeassa”, Mairon sanoi, ”mutta myös väärässä. On muutakin kuin fyysistä kipua. Vanha herrani ei kunnioittanut minua kuten Melkor teki. Käsitin, että olin arvokkaampi kuin Aulë antoi ymmärtää, ja löysin toisen tien. Kuten sinäkin.”

Maeglin ei vieläkään ymmärtänyt. ”En käsitä miten tämä voisi olla parempi tie.”

”Joskus kipu muuttaa meitä”, Mairon selitti. ”Se satuttaa meitä ja rikkoo meidät, mutta se myös parantaa meidät. Me rakennamme itsemme uusiksi, vahvempina kuin ennen. Sen sijaan että murtuisimme sen edessä, voimme ottaa tuon kivun ja käyttää sitä työkaluna, kääntää sen ulospäin, ei sisäänpäin.”

”Mutta etkö mieluummin valitsisi, ettet tuntisi lainkaan kipua?”

”En”, Mairon sanoi. ”En halua turtua kivulle. Haluan oppia siitä.”

Maironin sanat eivät pelottaneet Maeglinia. Oikeastaan Maeglin oli osannut odottaa niitä. Eniten Maeglinia pelotti niiden sävy. Siinä oli synkkää päättäväisyyttä – tältä Maeglin oli kuvitellut isoisänsä kuulostaneen ennen kuin hän päätti ylittää Jäärauman, tai marssia Angbandin porteille. Tämä oli sellaisen miehen ääni, joka kävelisi läpi helvetin, jos se auttaisi häntä pääsemään tavoitteeseensa. Tämä oli sellaisen miehen ääni, joka ei perääntyisi koskaan.

”Jonain päivänä herrani oppii näkemään minut jälleen”, Mairon jatkoi. ”Siihen saakka, otan sen, mitä hän minulle antaa.”

Silloin Maeglin käsitti totuuden. Hän käsitti, että kun Mairon oli päättänyt jotain, hän ei pyörtäisi päätöstään koskaan. Ei ollut rajoja sille, kuinka paljon Melkor saattoi häntä satuttaa, jos Mairon kuvittelisi sen tekevän hänet vahvemmaksi.

Mairon ei koskaan lakkaisi kärsimästä. Vaikka se tappaisi hänet.

Paitsi jos Maeglin puuttuisi asiaan.

*

Maeglin katseli ympärilleen ahjolla, tiedostaen sen, että tämä olisi hänen viimeinen kertansa siellä.

Hän ihaili alasinta ja muisti jokaisen vasaraniskun sitä vasten, jokaisen siitä kimmonneen kipinän. Hän loi katseen jäähdytysaltaaseen, muistellen jokaista siinä viilentämäänsä metallinpalaa. Hän arvosti ilmanvaihdon järjestelmällisyyttä, joka piti huolen siitä, että työskentely oli aina turvallista. Ja hän paistatteli ahjon lämmössä, kuljettaen käsiään seinillä riippuvia työkaluja pitkin, pihdeistä puristimiin ja hänen luotettavaan vasaraansa.

Maeglinin silmät lepäsivät Maironin hänelle tuomien kemikaalien ja metalliharkkojen pinnalla: ne eivät enää koskaan tulisi käytetyksi hänen toimestaan. Mutta tieto siitä, etteivät ne menisi haaskaan lohdutti häntä, sillä Angbandissa mikään ei mennyt hukkaan. Ahjo ei kuitenkaan olisi enää entisensä hänen lähtönsä jälkeen, sillä hänen sielunsa oli jättänyt siihen jäljen.

Maeglinin viimeisin työ makasi yhä työpöydällä. Se oli tikarin alku, pelkkä terä vailla kahvaa. Sen väri oli musta ja tasainen, miltei kuten hänen isänsä työstämä galvorn. Tämä ei kuitenkaan ollut peräisin taivaalta pudonneen tähden sydämestä, vaan sekoitus hänen käytössään olevia metalleja. Kokeilu sen selvittämiseksi, kuinka lähelle hän pääsisi inspiraationsa lähdettä ilman oikeita ainesosia.

”Kaunis terä”, Mairon kehui. Maeglin oli tuskin kuullut hänen sisääntuloaan.

”Aivan. Se leikkaa kuin unelma ja kestää painetta äärimmäisen hyvin.” Maeglin kääntyi ympäri ja kohtasi Maironin katseen. ”Harmi, etten koskaan saa sitä valmiiksi.”

Mairon kallisti päätään hämillään, kuin ei olisi kuullut aivan oikein. ”Mikset?”

”Antaudun. Kerron, missä Gondolin on.”

Tunteiden virta lipui Maironin kasvojen ylitse: ensin epäuskoa ja hämmennystä, sitten kieltäytymistä ja surua. ”Et tarkoita tuota.”

”Tarkoitan.” Maeglin nielaisi. Hän oli nähnyt tämän ennalta ja tiesi sen olevan totta. Vaikka hän kuinka niin tahtoi sydämessään, hänen tulevaisuutensa näyt eivät koskaan sisältäneet Maironia. Hän näki tämän vain nykyhetkessä, yhtä selkeästi kuin Maeglin näki itsensä. Kivun ja surun ruumiillistumana. ”Teen tämän sinun takiasi. Koska tiedän, että hän jatkaa satuttamistasi muuten. Olet kärsinyt tarpeeksi.”

”Emme taida nähdä kärsimystä samalla tavalla. Sinä tässä kärsit, en minä.”

Maeglin kohotti kulmiaan, hämmentyneenä Maironin äänessä olevasta paniikista. ”Luulin, että halusit tätä.”

”Niin halusinkin”, Mairon vastasi, ”haluan yhä. Mutta tätä tekoa et voi perua. Gondolin tuhoutuu varmasti.”

Silloin Maeglin yritti muistella kaikkea sitä, mitä hän oli halunnut suojella: jokaista ajatusta, jota hän oli pitänyt suljettuna mielessään. Hän muisteli kotiaan, ystäviään ja perhettään, heidän ennen niin tuttuja kasvojaan, jotka olivat jo muuttuneet vieraiksi. Kun hän oli joskus muistellut heitä rakkaudella ja lämmöllä, nyt hän tunsi pelkkää surua. Kuvat olivat haalistuneita ja vääristyneitä, kuin sumean peilin takana.

”Tiedän”, Maeglin sanoi. ”Mutta ehkä jotain sieltä voi pelastaa.”

Hänen muistoissaan Idril oli yhä kirkas liekki pimeän keskellä, miltei kuten Maironkin. Kenties Maeglin oli aina nähnyt osan hänestä Maironissa, ja näkisi Maironin hänessä niin kauan kuin eli.

Niin kauan.

Lankesi hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan liekit rätisivät ahjon perällä.

”Mitä ajattelet?” Mairon kysyi lopulta.

”Kuolemaa. Heti kun kerron Morgothille missä Gondolin on, hän pakottaa minut lähtemään, jotten herättäisi epäilyksiä kotona. Ja jonkin aikaa siitä eteenpäin minä kuolen.”

”Niin”, Mairon sanoi, silmät täynnä surua. ”Sinä kuolet.”

”Mutta niin kauan kuin elän”, Maeglin jatkoi, ”en unohda sinua. Mutta sinä… sinä jatkat elämääsi. Jäät tänne pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun olen jo poissa. Ajan kuluessa sinä unohdat minut.”

”En unohda sinua koskaan.”

Maeglin laski katseensa. ”Voisinpa uskoa tuota.”

Mairon hymähti. Äkkiä hän sai ajatuksen, ja hän kääntyi ympäri, etsiskellen jotakin. Hän löysi etsimänsä äkkiä ja ojensi sen Maeglinille. Se oli sama musta kahvaton terä, jota Maeglin oli ihaillut aiemmin.

”Mitä haluat, että teen tämän kanssa?” Maeglin pohti.

”Odota.”

Mairon veti esille obsidiaanipalan kuin tyhjästä. Hän sitten asetti sen siihen, missä tikarin kahvan olisi tullut olla, ja alkoi laulaa voimasanoja. Ilmaan syttyi punainen hehku, ja tikari ja obsidiaanipala alkoivat sulautua yhteen, kunnes Mairon piteli käsissään mustaa tikaria obsidiaanikahvalla.

”Meidän kättemme työ, tehtynä yhdeksi.”

Maeglin ihaili sitä ihmeissään. ”Se on kaunis.”

”Se muistuttaa minua sinusta”, Mairon sanoi hymyillen. ”Pidän tästä kiinni niin kauan kuin henkeni kulkee maan päällä.”

Vaikka Mairon oli hehkuvaa tulta, tumma tikari oli kuin tehty hänen käteensä. Oikeassa valossa sen kivi vaikutti heijastavan hänen silmissään palavat liekit, joka sai ne näyttämään entistäkin kirkkaammilta. Niin kaunis olento niin synkässä paikassa. Niin ihailtava näky keskellä jotain niin kammottavaa.

”Millä nimellä kutsut sitä?” Maeglin kysyi. ”Noin hieno ase vaatii hienon nimen.”

Mairon nyökkäsi. Hän tarkkaili Maeglinia: ei vain tämän kasvoja, vaan häntä kokonaisuutena, hänen ihonsa tuoksusta hänen äänensä sointiin, hänen kehonsa joka hiukkaseen.

”Annan sen nimeksi Moreg”, Mairon päätti. Nimi tarkoitti sindariksi pientä ja tummaa, ja se soi ilmassa kuin laulu: nimi joka oli paljon muutakin kuin pelkkä nimi. Tämä terä oli Maeglin, pimeys valoa vasten, mutta se oli myös Mairon – valo hänen pimeydessään. ”Varjonpoikaseni.”

Seuraavana päivänä Maeglin paljasti Morgothille Gondolinin sijainnin.

Mustan ruhtinaan katse poltteli, mutta toisin kuin viimeksi, Maeglin ei nyt pelännyt – koska Mairon oli hänen vierellään. Siispä kun hän lausui viimein sanat, joita hän oli pitänyt padottuna sisällään niin pitkään; jopa kun hän kulki pitkän patikan Anfauglithin kuolleen tasangon halki ja kohti kotiaan, joka pian tuhoutuisi, ei hän tuntenut syyllisyyttä tai häpeää.

Kenties, vuosisatoja myöhemmin, kun oppineet pohtisivat Gondolinin tuhon syitä, he sanoisivat että Maeglin petti kaupungin vallan tähden: hän himoitsi valtaistuinta ja sitä kautta serkkunsa Idrilin kättä.

Mutta se ei ollut totuus.

Kuten jokainen Fingolfinin suvun jäsen häntä ennen – kuten hänen äitinsä joka uhrasi henkensä hänen takiaan, kuten hänen isoisänsä, joka ratsasti Angbandiin kohti varmaa tuhoa, kuten hänen setänsä, joka pelasti hänelle kaikista tärkeimmän vihollisen käsistä – hän teki tämän samasta syystä.

Hän ei tehnyt sitä vallan vuoksi. Hän teki sen rakkauden tähden.

*

Kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta myöhemmin, Kesänportin juhlan aikaan, Gondolinin kaupunki kuoli.

Maeglin kuoli sinä samaisena iltana: hän putosi alas Caragdûrin rinteeltä kuten isänsä häntä ennen. Viimeinen asia, jonka hän muisti, oli pari kultaisia silmiä ja liekehtiviä hiuksia.

Hän sulki silmänsä viimeisen kerran. Samaan aikaan, kaukana Angbandissa, Mairon kävi levolle yksin. Viimeinen asia, johon hän tarttui ennen kuin sulki silmänsä, oli obsidiaanista tehty tikari. Pieni pala varjoa hänen kirkkauttaan vasten.


Sos! Loppuiko se jo? Ei! Tätä seuraa vielä epilogi - tulevaisuuteen sijoittuva sellainen. Mutta tämä ei ole viimeinen kerta kun kuulemme Maeglinista tai Maironista, se on varmaa.

[hiddenben]

Jälleen todella hieno luku! Tässä oli aivan omanlaisensa haikea tunnelma ja pidin siitä, miten paljon annoit Maironille ja Maeglinille aikaa jättää toisilleen hyvästit. Pidin siitä, että tarinan "panokset" purkautuivat tuolla tavalla rauhallisesti, hallitusti ja Maeglinilta erittäin tietoisesti ja että hän oli päätöksensä kanssa niin itsevarma. Toki tarina on rakentanut sitä kohti luku kerrallaan ja lukijakin on ollut jatkuvasti tietoinen lopputulemasta, mutta en ehkä kuitenkaan osannut odottaa, että Maeglin kertoisi tietonsa juuri tällä tavalla. Pidin lopputuloksesta, kuinka vain! Vaikka Gondolinin tuho onkin kokonaisuudessaan kamala, karu tapahtuma, tätä tarinaa lukiessa lopputuleman ymmärtää toisella tapaa. Sehän on ollut tässä tarinassa alusta alkaen yksi hienoimmista asioista, kuinka lukija oppii ymmärtämään Tolkienin luoman maailman pimeää puolta

Hurt/comfort on tässä luvussa vahvasti jälleen läsnä ja pidin siitä, kuinka Maironin laulut parantavat Maeglinin, mutta eivät häntä itseään. Mietin, mitä Maeglin todella Maironille merkitsee hänen sanoessaan sinun parantamisesi parantaa minut. Ja tämähän on myös ollut yksi niistä kysymyksistä, joita olen pohtinut tarinan läpi Tässä luvussa oli mielenkiintoista saada lukea Maironin suhtautumisesta vanhaan herraansa, millainen maian rooli maailmassa on ja mitä mieltä Mairon on palaamisesta. Vaikka hän suhtautuu siihen kaikkeen ehdottoman jyrkästi ja Melkorin sekä omien valintojensa puolia pitäen, vanhan pohtiminen saa minut ajattelemaan, että hänen kiintymyksensä Maegliniin on jonkinlainen yhdistelmä mennyttä ja uutta. Juurikin tuo valo ja pimeys yhdessä. En kykene edelleenkään karistamaan ajatusta siitä, että Mairon on enemmän Sauron, vailla tunteita, ja siksi palaan pohtimaan tätä yhä uudelleen Mutta samalla luulen, että hän löytää Maeglinista niin paljon itseään, että ihastuu jollain tapaa siihen, itseensä hänessä. Sen takia tuo tikarin valaminen tuntuu todella symboliselta (ja oli myös kohtauksena todella taianomainen ja kaunis!), sillä siinä yhdistyy se, mitä Maeglin näkee Maironissa ja Mairon hänessä.

Tässä luvussa tosiaan avautui myös jonkin verran se, miten Mairon suhtautuu Melkoriin! Aikaisemmista teksteistäsi olen tosiaan huomannut sen, että Melkorin ja Maironin suhde on melko tasaväkinen, joten sen takia tässä ficissä tuo yksipuolinen rakkaus on vaatinut pohtimista Pidän kuitenkin näkemyksestäsi ja Maironia tulee jopa hieman sääliksi, kun hänellä ei ole ketään muuta kuin Melkor, johon tukeutua ja joka ei häntä kuitenkaan arvosta (paitsi ehkä nyt, hieman enemmän?). Samalla Maironin suhtautuminen kipuun ja hänen päättäväisyytensä, kuten Maeglin itsekin huomaa, kertoo hänen jo tehneen päätöksensä ja että hän jopa haluaa elää kivun ja kärsimyksen kanssa. Sen takia tässä luvussa mieleen jää vahvasti se, että Maironin voi pelastaa vain hän itse ja se yksityiskohta on yksinkertaisesti hyväksyttävä, vaikka kuinka tekisikin mieli alkaa vetää häntä takaisin hyvän puolelle

Melkoista menoa! Olen kyllä nauttinut tästä tarinasta todella paljon ja iloitsen, että vielä on yksi osa jäljellä! En tiedä yhtään, mitä odottaa Kiitos tästä luvusta, oli jälleen huippua saada uppoutua tähän ♥

[Rosmariini]

hiddenben: kiitos pitkästä ja perusteellisesta kommentista! Mukavaa, että pidit lopputulemasta ja että kaksikon jäähyväiset tuntuivat perusteellisilta: on vain oikein, että he ehtivät hyvästellä toisensa kunnolla. Ehkä jossain toisessa maailmassa he voisivat olla yhdessä onnellisesti, mutta se ei valitettavasti ole tässä, ja sekä Maeglin että Mairon ymmärsivät sen ennen pitkään. Onneksi heillä kuitenkin oli toisensa edes hetken aikaa, vaikka se johtikin tähän tragediaan, jonka tunnemme. Väittäisin kuitenkin, että tähän oltaisiin päädytty silti ennen pitkään, mutta nyt vain Maeglinin osalta miellyttävämmällä tavalla. Kiva myös, että Maironin rooli oli mielenkiintoinen lukea: sanoit tosi hyvin että Mairon ihastuu tavallaan itseensä Maeglinin kautta, tai ainakin tällaiseen uuteen, "parempaan" osaan itsessään, ja oppii tuon rakkautensa kautta näkemään itsensä uudella tapaa. Tietenkään tämä ei vähennä hänen kiintymystään Maegliniin, mutta se oli varmasti osasyynä siihen, miksi juuri heidän suhteestaan tuli niin merkittävä. Ja juurikin mitä sanoit: Maironia ei voi pelastaa kukaan muu kuin hän itse, mutta hän on liian ylpeä ymmärtääkseen sitä.

A/N: Nyt sitten vielä epilogin paikka! Toisella ajalla, Gondolinista pelastettu viesti löytää tiensä Eregioniin. Näin tekee myös yhtä aikaa tuttu sekä tuntematon vieras, jonka tulo merkitsee uutta aikaa.

Luku 10
Muistoja Gondolinista

Kevät, noin vuosi 1500 Toista aikaa
Ost-in-Edhilissä

Oli taas kevät, ja kirsikankukat kukkivat puutarhassa Gwaith-i-Mírdainin seppien killan salien ulkopuolella. Niiden makea ja raikas tuoksu merkitsi uuden ajan alkamista, ja jonkin vanhan päättymistä.

Killan johtaja, Celebrimbor, oli myöhään töissä sinä iltana, kun oveen koputettiin. Hänellä kesti hetki vetäytyä ajatuksistaan. Vaikka Mírdainin saavutukset Eregionissa olivat ennennäkemättömiä, aina sisävesiputkistoista kylmäkaappeihin ja ilman kynttilää palaviin lamppuihin, viime aikoina Celebrimbor oli tuntenut olevansa jumissa. Kuin hän olisi pitkään katsonut maailmaa saman vanhan linssin lävitse, ja se tarvitsisi kirkastusta näyttääkseen jotain uutta.

”Ovi on auki”, Celebrimbor huomautti.

Vieras saapui sisään.

”Herrani”, viestinviejän tuttu ääni lausui, ”tutkijamme löysivät jotain teitä kiinnostavaa siitä örkkien kätköstä, joka sisälsi Gondolinin aikaisia aarteita. Muistiinpanoja.”

Celebrimbor kääntyi ympäri korvaansa rapsuttaen. Hän oli varma, että oli kuullut väärin. ”Muistiinpanoja? Oletko varma, että ne ovat Gondolinista? Luulin, että kaikki kaupunkiin jääneet kirjoitukset menetettiin palossa.”

”Ei näitä kirjoituksia, herrani. Ne on kirjoitettu tulta kestävälle pergamentille, kuin niiden kirjoittaja olisi osannut ennustaa tulevaa.” Viestinviejä kohtasi Celebrimborin katseen. ”Ne on osoitettu teille.”

Uteliaana, Celebrimbor otti muistiinpanot vastaan. Niiden materiaali tuntui eriskummalliselta, kuin sen ylle olisi levitetty vahapeite. Celebrimbor ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Hän viittoi viestinviejää poistumaan ja rullasi muistiinpanot auki.

Celebrimborille, Curufinin pojalle


Kun luet tämän, olen jo kuollut.

Kädessäsi olevat muistiinpanot koskevat Angbandissa viettämääni aikaa ja sen tilojen muuttuvaa luonnetta.

Pyydän, lue ne ennen kuin tuhoat ne. Jälkikäteen olet vapaa tekemään niille mitä tahdot. Mutta älä yritä polttaa niitä. Tuli ei tuhoa näitä sivuja.

Angband teki kamalia asioita, joiden sietäisi jäädä historiaan. Siitä huolimatta oli tiettyjä asioita, joita he tekivät hyvin. Linnoituksen arkkitehtuuri hyödynsi itse ympäröivän maailman luonnetta, joka teki siitä yhtä aikaa jatkuvasti muuttuvan ja murtumattoman. Kuten mekin, Angband oli elollinen olento, joka sai voimaa sen rakentaneista käsistä. Siitä samaisesta syystä se tuhoutui Morgothin tuhoutuessa. Mutta niin kauan kuin hänen voimansa eli väkevänä, linnoitus pysyi pystyssä ja kesti vuosituhansien ajan.

Olen liittänyt alle sarjan piirroksia ja laskelmia, joiden on tarkoitus kuvastaa linnoituksen toimintaperiaatetta. Sen huoneet sijaitsivat useassa paikassa yhtä aikaa, ja vastasivat tahdonvoimaan siten, että riittävällä keskittymisellä niitä saattoi muuttaa pelkällä ajatuksen voimalla. Huone, jossa minua pidettiin, oli silmämääräisesti katsottuna oveton, mutta mikäli keskityin tarpeeksi, saatoin kutsua oven paikalle ja astua sen takaiseen tilaan. Mutta heti kun ovi sulkeutui, tuo toinen tila lakkasi olemasta. Huoneet siis muuttuivat tarpeeni mukaan.

En odota sinulta luottamusta sen jälkeen, mitä olen tehnyt. En myöskään anele anteeksiantoasi – siitä ei ole mitään hyötyä kuolemani jälkeen. Voin anella ainoastaan ymmärrystäsi. Emme tunteneet toisiamme kauaa, mutta olit sukulaiseni, ja ansaitset tietää totuuden.

Voisinpa sanoa, että haluaisin asioiden päättyneen toisella tapaa. Se ei kuitenkaan olisi totuus. En kadu Angbandissa viettämääni aikaa, sillä ilman sitä, en olisi koskaan tavannut häntä. Ainoastaan hän näki minut, todella näki minut: tavalla, jolla kukaan ei ollut ennen nähnyt minua. Ja vain minä näin hänet sellaisena kuin hän todella oli. Jos olisit minun tilallani, olisit varmasti tuntenut samoin.

Siispä pyydän sinulta: ota tämä osa minua - se valo, jonka pimeys minussa sytytti. Muuten se katoaa iäksi, ja kaikki tapahtui turhaan. Ota tämä tietämys ja käytä sen johonkin hyvään. Rakenna jotain sellaista, jota paha ei voi koskettaa.

Tulet vuorilla on sytytetty, eikä minulla ole paljoa aikaa. He ovat tulossa.

Tämä on viimeinen toiveeni.


- Maeglin, Aredhelin poika

*

Jopa Mírdainin kirkkaasti valaistujen salien keskellä heidän vierailijansa vaikutti hehkuvan.

Annatariksi itseään kutsuva mies seisoi oven edustalla, ja kaikki hänessä teki harvinaisen selväksi, että hän oli muutakin kuin pelkkä tavallinen mies. Hänen hahmonsa ympärillä tanssahteli kirkkaasti hohtava monivärinen aura, lakkaamattomasti palava ja jatkuvasti muuttuva. Jopa hänen valkoiset hiuksensa ja vaatteensa vaikuttivat olevan loputtomassa liikkeessä – ne toivat mieleen virtaavan veden. Pelkkä häneen päin katsominen huimasi, mutta Celebrimbor oli kykenemätön kääntämään katsettaan poiskaan.

”Olet tervetullut keskuuteemme, Annatar Aulendil”, Celebrimbor totesi ja heilautti kättään eteensä. Vaikka Mírdainin salit näyttivät vaatimattomilta ulospäin, sisältäpäin ne olivat kaikkea muuta. Ne koostuivat lukuisista kerroksista ja mutkittelevista käytävistä ja lukemattomista tiloista niiden välillä. Minne tahansa silmä katsoi, se saattoi nähdä liikettä: matemaatikkojen tai kirjureiden kirjoittavia käsiä, seppien ja käsityöläisten vasaroivia nyrkkejä. Saleissa ei ollut koskaan hiljaista, mutta äänet eivät olleet epäsopusoinnussa keskenään. Tämä oli täydellisesti sovitettu vasaroinnin ja koneiden jyrinän sinfonia, joka kieli edistyksestä ja loistavasta tulevaisuudesta. Mikään saleissa ei vaikuttanut olevan poissa paikoiltaan. Jopa Annatar pian mukautti olemuksensa tilaan sopivammaksi, ja hänen auransa hehku rajoittui pelkästään hänen kultaisiin silmiinsä.

”Valitse itsellesi työtila”, Celebrimbor sanoi. ”Voit asettua minne tahdot. Tila tulee luoksesi.”

Annatar alkoi tutkia tiloja huolellisesti, kuljettaen kättään koneita pitkin, kallistellen päätään kuin kuunnellen jotakin. Hän teki huomioita ääneen kävellessään: noldorilaista sepäntaitoa, yhdessä kääpiöiden kanssa, kynttilöittä palavia lamppuja kuin Amanissa. Muutama kaunis miekka osui hänen silmäänsä, ja hän pysähtyi niiden luokse hetkeksi, ajatuksissaan.

”Nämä ovat peräisin Gondolinista”, Annatar totesi. Celebrimbor yllättyi, että tämä tunnisti kädenjäljen. ”Asuitko siellä?”

”Sen loppuaikoina, kyllä”, Celebrimbor puhui, menneisyyden haamut mielessään kummitellen. ”Olin niiden joukossa, jotka pääsivät pakoon. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.” [1]

Annatar hymyili surullisesti. ”Olen kuullut tarinan.”

Hän alkoi hipelöidä asevyötään hajamielisenä. Siinä riippui erikoinen tikari, jonka kahva oli mustaa kiveä, kenties obsidiaania. Vaikka väri oli hyvin tumma hänen vaaleita vaatteitaan vasten, se sopi siihen kuin nakutettu. Celebrimbor muisti aina nähneen tuon tikarin Annatarin vyöllä – se oli yhtä olennainen osa häntä kuin korkealle ulottuvat, kaulan peittävät tunikat.

”Mírdainin salit ovat kohtaamispaikka”, Celebrimbor jatkoi. ”Paikka, jossa mennyt ja tuleva yhtyvät. Sekä onnistumiset että epäonnistumiset, pimeys sekä valo.”

Jokin sanoissa vaikutti miellyttävän Annataria, ja hän väläytti Celebrimborille harvinaisen hymyn.

”Se on paikka täynnä suuruutta”, hän sanoi, ”ja yhdessä me kaksi saavutamme vielä suurempia asioita.”

Annatar jatkoi sitten kierrostaan. Celebrimbor tarkkaili häntä uteliaana, pohtien mielessään, valitsisiko Annatar olemukseensa sopivan valoisan työpisteen, jossa hän kylpisi auringossa kuin kukka. Lopulta hän päätyi käytännössä päinvastaiseen vaihtoehtoon: hän asettui lähelle ahjoa, jossa maan alla palava tuli oli kuumimmillaan. Hänen vieressään, siinä missä ei ollut sellaista aiemmin, oli nyt ovi. Annatar avasi sen, ja sen takana aukesi valtava työtila, joka oli sekoitus laboratoriota, työhuonetta ja ahjoa.

”Ulottuvuuksien väliset tilat”, Annatar sanoi. Nuotti hänen äänessään ei ollut yllättyneisyyttä – se oli ihailua. ”Harvat haltiat tietävät niistä.”

Celebrimbor yllättyi. Annatar oli ensimmäinen, joka tunnisti tilat sellaisina, kuin ne olivat. ”Tiedät siis, kuinka ne toimivat?”

”Totta kai. Ne ovat hyvin yksinkertaisia.” Annatar asettui työtilansa eteen tottuneesti, aivan kuin olisi tehnyt niin tuhansia kertoja. Hän etsi käsiinsä liidun ja alkoi raapustaa liitutaululle. Vain hetkessä taulu oli täyttynyt laskelmista ja piirroksista, jotka olivat Celebrimborille lähestulkoon tuntematonta matematiikkaa. Siitä huolimatta hän ymmärsi niitä ainakin alkeellisesti.

”Kaikki on juuri siellä, missä sen pitääkin”, Annatar sanoi. ”Kuten sinä ja minä.”

Annatar sai laskelmansa loppuun, ja äkkiä se sumu, joka oli peittänyt Celebrimborin silmiä jo kauan, tuntui väistyneen.

Tämä oli uusi alku. (Ja jonkin loppu.)

Celebrimbor hymyili. ”Käydään työhön.”


[1]: Tämä perustuu Keskeneräisten tarujen kirjassa esitettyyn versioon Celebrimborin hahmosta, jossa hän astui Gondolinissa jonkin aikaa. Tämän tarinan Celebrimbor muutti Gondoliniin vuonna 506 Ensimmäistä aikaa, heti isänsä kuoleman jälkeen, ja vuosi eteenpäin Maeglinin vankeudesta. Celebrimbor asui kaupungissa vuoteen 510 asti, jolloin hän selvisi sen tuhosta.

Lopuksi vielä: kiitos, jos olet päässyt tänne asti! Tämä on pisin yksittäinen kirjoittamani Tolkien-ficci ja varmasti myös suunnitelluin sellainen, ja tämän kirjoittaminen oli monella tapaa opettavainen prosessi. Toivottavasti tämä sai ajattelemaan asioita uudella tavalla, tuntemaan ennennäkemättömiä tuntemuksia, sekä näkemään asioita uusien silmien lävitse. Kiitos. ♥