Täällä Pohjantähden alla/Tuntematon sotilas: Keltainen | K11 | Kaarina Koskela/Urho Hietanen | 13. osa 28.9.2026

[Aladdin Sane]

Nimi: Keltainen
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla; Tuntematon sotilas
Genre: Ficletsarja. Alkaa jokseenkin ahdistuneena draamana ja hahmotutkielmana, myöhemmin kasvaa pehmeämmäksi ja söpömmäksi
Ikäraja: K11
Paritus: Koskelan Kaarina/Hietasen Urho; Koskelan Kaarina/Kiviojan Aulis
Yhteenveto: Kohtauksia isoveljen ja pikkusiskon sisarusbondauksesta, erään kaikin puolin kauhean kihlauksen päättymisestä, ja erään erittäin kauniin ystävyyden (ja ystävyyden) alusta epälineaarisessa järjestyksessä kerrottuna.
Varoitukset: Mainintoja seksuaaliseen tekoon pakottamisesta ja painostusyrityksistä, joista uhri ajalle ja canonille tyypillisesti syyttää itseään. Sodan kauhut ja haavoittumisen lievä kuvaus.
Vastuunvapaus: Hahmot ja miljöö ovat Väinö Linnan luomuksia. Minä en hyödy mitään.

A/N: Heh. Moi. Nii minähän aloin julkaista tätä ficciä oikeasti jo viime vuoden lopussa, mutta sen kanssa kävi niin, että yritin tehdä sitä liian nopeasti, kun yritin saada sitä valmiiksi rakkaudentunnustushaasteen deadlineen mennessä, joka siinä vaiheessa oli uudenvuodenaattona. Myöhemmin dedistä siirrettiin, mutta minä olin siinä kohtaa jo ns. tehnyt itsestäni narrin. Hosumiseni iski takasin, koska mulla ei ollut oikeasti kunnollista suunnitelmaa tai rakennetta mietittynä, vaikka yritin väittää itselleni niin. Ironista kyllä, tein siihen haasteeseen lopulta Muuttolinnuista (K11), joka loksahti tähän verrattuna kasaan naurettavan nopeasti ja helposti ja josta tuli loistava, vaikka itse sanonkin.

Anyway. Nyt teen tätä omaan tahtiin ja kaikessa rauhassa, koska tää on tarina jonka haluan kertoa kunnolla. Siitä huolimatta, että samaan aikaan asenteeni on "tässä tapahtuu näin ja perustelen valintani sillä, että haluan, että tässä tapahtuu näin". Osien määrästä en ole varma, mutta sen verran lyhyitä nää on että liekö tuolla hirveesti väliä tässä vaiheessa. Osallistun tällä edelleen fanficsataseen sanalla 013 (keltainen), koska sama tarina tää pohjimmiltaan on ja poistin sen alkuperäisen anyway. Samaan aikaan osallistun näillä ficletkolmesataseen, koska vaikka tarina on sama ja tekstikin osittain, niin tämä uudelleenmuotoilu tuottaa luonnollisesti myös uutta tekstiä ja kokonaisuus hahmottuu sen verran eri tavalla, että... siis. Oikeesti mulle vaan ei tuu huonoa omatuntoa tästä. That's all. Jos tulis niin en tekis tälleen. Yhdeksännestä osasta eteenpäin Ficlet300 jatkuu Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta.

Tämän tuo meille se, että Vilhon ja Kaarinan sisarussuhde on mulle hyvin tärkeä juttu, jota mun on ollut tarkoitus pohtia ficcimuodossa jo kauan. Kaarina on mulle hyvin rakas hahmo, joka ansaitsee paljon parempaa kuin se canonissa saa. Ja arvaatteko kuka toinen hahmo ansaitsee enemmän kuin mitä se canonissa saa? No kersantti Urho Hietanenhan se, tuo maailman hiilisin ahvena. Ja tiedättekö mitä ne kumpikin ansaitsee? No TOISENSA. Aamen. Ihana kirjoittaa näille teoksille se loppu joka niillä olis oikeesti pitänyt olla.




KELTAINEN




1 (Ficlet300: 194 epäusko, 305 sanaa)


”Herra Jumala”, äiti ähkäisee. Kämmen nousee suun eteen, kun hän puoliksi istuu ja puoliksi putoaa tuvan penkille ja tuijottaa ikkunasta ulos. Isä seuraa hänen katsettaan pihalle ja kalpenee silminnähden.

”Mikäs ny on”, mummukin havahtuu.

”Rovasti… rovasti on tulossa tänne.”

Äidin hartiat menevät kyyryyn kuin hän valmistautuisi jo uutisiin. Juhani on pongahtanut kireäksi kuin jännitetty jousi ja värisee kuin olisi karkaamaisillaan vinttikamariinsa, muttei kehtaisi. Kaarinan on puristettava kätensä pöydällä ristiin, jotta ne eivät tärisisi. Älä anna sen olla, mielessä vilahtaa kavalasti. Älä anna sen olla, anna että minulle tulisivat kertomaan että –

”Mes äkkiä päästään se taloon”, mummu suhahtaa isälle.

Rovasti riisuu hattunsa ovella ja jää pitelemään sitä sinisistä verisuonista kirjavissa käsissään.

”Olisi uutisia Vilhosta”, hän aloittaa. ”Halusin itse tulla kertomaan teille.”

Äidin pää painuu nytkähdellen alas vastaanottamaan iskua. Isä tuijottaa rovastia silmiään räpäyttämättä ja hammasta purren. Juhani pidättää hengitystään. Mummu suipistaa suunsa ja odottaa.

”Vilho on haavoittunut vakavasti johtaessaan komppaniansa hyökkäystä. Häntä toimitetaan parhaillaan Helsinkiin sotasairaalaan.”

Sanat jättävät jälkeensä typertyneen hiljaisuuden, jonka rikkoo vain Juhanin kiihtynyt hengitys, jota hän on lakannut pidättelemästä. Kaikkien silmät ovat nauliutuneet rovastiin, joka katsoo hämillisen näköisenä vuoroin jokaiseen. Kaarinan päässä kohisee. Kysymys lipsahtaa häneltä niin vahingossa, että kaikki saavat kuulla epäuskon hänen äänessään.

”Vilho siis elää?”

”Hän elää”, rovasti vahvistaa. Paperinohuiden kasvojen ilmeeseen tulee hieman samaa varmuutta ja päättäväisyyttä kuin joskus parempina aikoina. ”Jumalan armosta Vilho elää. Hänet on oikeastaan luultavasti jo saatu Helsinkiin asti, tiedättehän tekin millaisia viiveitä tiedonkulussa tällaisina aikoina on…”

Äiti nyyhkäisee kämmeneensä, ja se jotenkin laukaisee koko tilanteen. Isä astuu äidin luo ja laskee käden hänen olalleen. Juhanin sormet ovat takertuneet pöytäliinaan. Mummun kasvoille on noussut pieni hymy, ja rovastikin uskaltaa varovasti hymyillä kohdatessaan hänen katseensa.

Kaarina puristaa käsiään tiukemmin ristiin ja rutistaa silmänsä kiinni, niin että pari kyyneltä putoaa poskille ja pöytälevylle. Kihlasormus painaa hänen sormiensa välissä kuin se olisi kuullut hänen salaisen kaupankäyntinsä Jumalan kanssa.

[Aladdin Sane]

2 (Ficlet300 216 sanattomuus, 300 sanaa)


Vilhon hiljaisuus tuntuu loma lomalta raskaammalta. Jokin siinä saa heidät kaikki suhtautumaan häneen jotenkin kunnioittavasti, nöyrästikin. Hän ei paljastele mielialojaan sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan, pitää puheensa niukkoina ja sävynsä asiallisena puhuessaan heidän kanssaan, mutta aina sodan ollessa puheenaiheena on hänen kulmissaan jotakin väsynyttä. Kuin hän näkisi tilanteessa jotakin, mitä toiset eivät, mutta mitä hän ei halua tai osaa selittää.

”En kai minä sen kummempi ole kun ennenkän”, Vilho itse arvioi pihakeinussa, kun Kaarina mainitsee asiasta. Hän polttelee tupakkaa kolhiintuneen imukkeen päässä. Kaarina polkaisee keinun pieneen liikkeeseen. Aurinko ei ole vielä laskenut, mutta se on alkanut painua; juhannusruusut ovat lakastumaan päin, mutta illan kellertävä valo tekee niistä vielä komeat. Ilma ei ole kylmä, mutta Kaarinan kädet menevät silti vaistomaisesti puuskaan.

”Sitä vaan että, että ei kai se siellä mukavaakan voi olla”, hän takeltelee. ”Että vaikket sinä pelkääkkän niin onkos se nyt mikään ihme jos se sinuunkin vaikuttaa. Sitä minä vaan.”

Vilho on vaiti. Kaarina menee punaiseksi ja katsoo poispäin. Hän tietää, että veli pitää häntä yhtä lapsellisena kuin ennen. Mutta kun Vilho puhuu, hänen äänessään on rehellinen ja hyväntahtoinen sävy, ei niin sulkeutunut kuin isän ja äidin seurassa.

”Niin.” Hetken Vilho miettii otsa rypyssä, mitä sanoisi. Sitten hän sammuttaa tupakan ja panee holkkinsa rintataskuun. ”Ei ihmistä oo tarkotettu semmotteessa paikassa oleen. Mutten minä sille mitään voi. Ja minä nyt pärjään kyllä… pitää vaan kattoo että pojaat pärjää kanssa. Tiedä vaan miten pitkään meittiä sielä vielä meinataan pitää.”

Hän ei edes yritä peittää väsymystä äänessään.

Kaarina nyökkää. Hän on liikuttunut sanattomuuteen asti siitä, että Vilho puhuu näin suoraan, ja Vilho näkee sen ja näyttää siksi hiukan vaivaantuneelta. He istuvat keinussa vaiti vielä jonkin aikaa, kunnes tunnelma tasaantuu taas niin arkiseksi kuin se Vilhon lyhyiden lomien aikana voi.

”Hei ny”, Vilho sanoo noustessaan.

”Hei. Kirjota.”

Vilho ei lupaa mitään. Hän harvemmin kirjoittaa.

[Aladdin Sane]

3 (Ficlet300 085 perheenjäsen, 310 sanaa)


Sodan kestäessä rovasti on jättänyt ensin suru-uutisten viemisen ja yhä enenevissä määrin myös jumalanpalvelusten ja muiden kirkollisten toimitusten järjestämisen avustajansa vastuulle. Hän on kovin masentunut ja väsynyt sodan tuomasta murheesta, ja hänen everstipoikansa kaatuminen Talin-Ihantalan taistelussa vähän ennen Vilhon haavoittumista tuntuu olleen viimeinen isku hänen takkiinsa.

Yhä hän kuitenkin vaikuttaa pitävän Koskelaa jonkinlaisena periaatteellisena poikkeuksena sääntöihinsä ja jaksamiseensa. Siksi hän on halunnut tuoda uutiset Vilhosta heille henkilökohtaisesti. Ja siitä kai johtuu sekin, että kun äiti tahtoo matkustaa Helsinkiin varmistumaan siitä, että Vilho todella on hengissä, ehdottaa rovasti melkein häpeillen, että kustantaisi matkan itse. Koskelassa ei olisi sellaiseen matkaan varaa, kaksin varsinkaan, eikä isä tahdo äidin menevän yksinkään.

Ensimmäistä kertaa elämässään isä hyväksyy rovastin avun tuosta vain. Sellainen tapaus leviää heti kylässä, jossa isän tavat hyvin tunnetaan.

”Elinan takia se sen otti”, nyökkäillään kaupalla heti. Koskelan menetykset talvisodassa muistetaan hyvin. Äidin muistetaan surreen itsensä välirauhan kesänä ”ihan tollain noin yhdessä yössä harmaaks”.

Kiviojallekin tieto kulkeutuu, ja Vikki ja Lauri kutsuvat itsensä Koskelaan isän ja äidin ollessa poissa. Kaarina kaataa höyryävää korviketta heille ja mummulle ja keskittyy olemaan nyrpistämättä ilmettään, kun Laurin puhe vähän väliä keskeytyy rohisevaan yskäkohtaukseen.

”Rovaastin rahoilla meni Aksu ja Elina… hää… ois Latelta kysyneet…”

”Ei kai sitä ny kieltääkkän parane kun itte rovasti tarjoo”, mummu sanoo.

”Kylällä sanoovat että se pyys vallan… minä sanon että on se jumaa… on ny mailmankirjat sekasin”, Vikki mekastaa huitoen kuppiin toppaamaansa korppua niin että pisaroita lentelee.

”Pyys niin”, mummu nyökkää. ”Sano että kunnei hänellä oo täälä muutakan… vaikka minä kyllä luulen että se johtuu siittä everististä kun hänkin sielä… että kun hän on pojaan kastanu ja ripittäny ja ennen sitäkin kaikkia…”

”Ää… tie saatana vaikka katumapäälle tulee”, Lauri nauraa. ”Kyllä sitä meinaan Lateltakin senverta olis… Ollaan reiluja poikia nääs. Melken jo perheenjäseniäkin ollaan…”

Kaarina koettaa hymyillä parhaansa mukaan, mutta suupielet eivät taivu.

Hän päättää sen johtuvan siitä, että hän on Vilhosta huolissaan.

[Aladdin Sane]

4 (Ficlet300 223 uupumus, 420 sanaa)


Vilho ei ole osunut Auliksen kanssa samaan aikaan lomille kertaakaan. Jos hänellä on kihlauksesta mielipiteitä, on hän pitänyt ne visusti itsellään. Eikä hän niitä mielellään sanoisi silloinkaan, jos häneltä kysyisi suoraan. Ei Vilho koskaan sano, jos asia ei suoraan hänelle kuulu.

”Mitäs se Aulis puuhaa?” hän kysyy kerran. Kaarina tietää hänen olevan pikemminkin kohtelias kuin oikeasti kiinnostunut, mutta punastuu silti mielihyvästä, kun Vilho kerran ottaa Auliksen puheeksi itse. ”Vieläkö se on sielä Laguksen joukoissa?”

”On se”, Kaarina vahvistaa.

”Nekin varmaan on sitten asemissa jossain.”

”On ne. Mutta Aulis on autokuskina, niin se pääsee eri tavalla liikkuun.”

Vilho nyökkää. ”Niin, äite tais kirjottaakkin siittä. Sehän on sille sopivaa hommaa, kun on kokemustakin.”

”Niin.” Kaarinan hymy jännittyy, kun hänen mieleensä tulee kysymättä edellinen kerta, kun hän oli Auliksen kanssa autossa. Hän pyörittää sormusta nimettömässään. Vilhon katse seuraa liikettä. Kaarina vilkaisee hänen ilmettään, ja katuu heti.

Vilho näyttää kiusaantuneelta niin kuin muutenkin henkilökohtaisia puhuessaan, mutta ei yhtä uupuneelta kuin vielä hetki sitten. Rypyn oire on yhä takertunut hänen kulmiensa väliin. Hän näyttää huolestuneelta, ja Kaarinaa hävettää. Hänen käsivartensa karkaavat puuskaan, katse harhailee ja leuka vavahtaa.

”Isä sano että se on katkastava alkuunsa tai pantava viralliseksi. Sillä se kosi”, hän sanoo. Ääni tulee ulos pienenä ja ohuena.

”Niin.”

”Me oltiin kirjotettu sitä ennen. Mutten minä… en minäkän olis arvannu että se noin vaan.” Kaarina koettaa naurahtaa, ja se kuulostaa niin luonnolliselta, että hän on tyytyväinen itseensä ja rentoutuu hiukan. Pitääkin arastuttaa näin.

”Niin”, Vilho sanoo. Hän kuulostaa jotenkin välttelevältä, niin kuin isän puhuessa maailman tilanteesta. ”Ei kai sitä ensimmäisenä odottas kun tietää sen.”

”On se erillainen kumminkin kun sanotaan.”

”Varmasti.”

Kaarinaa puistattaa taas. Hänen on nielaistava karvas pala kurkustaan, niin kuin aina kun kotona on pitänyt pitää Auliksen puolia hänen ollessaan poissa.

”Minkä takia te ette kukaan siittä pidä”, hän mutisee. Ihan inhottaa, miten lähellä kyyneleet taas ovat. Vilho yskäisee nolona.

”Noin. Ei kai sen ole väliä mitä minä siittä pidän”, hän sanoo sovittelevasti. ”Tai isä, tai kukaan. Se kai siinä eniten on, että ollaan huolissaan. Ettei tässä millään pahalla.”

”Olekko sinäkin huolissas”, Kaarina kysyy. Vilho välttää katsetta keskittymällä uuden tupakan esiin kaivamiseen ja sen sytyttämiseen. Kun hän vilkaisee Kaarinaa silmäkulmastaan saatuaan tulen tarttumaan, on hänen ilmeensä jotenkin tutkimaton ja selkeä samalla kertaa.

”Kai minä oon. Miksen olis.” Hän vetää pitkät henkoset ja huokaa savua ulos vielä pidempään. ”Mutta kai tässä huolittaisiin vaikka se kuka olis. Ei siittä sen turhempia kannata lukee.”

Kaarina ei voi olla hymyilemättä liikuttuneena, mutta vieläkin kalvaa. Ja Vilhokin katsoo edelleen niin tarkasti. Niin kuin hän näkisi mieleen. Ja tietäisi.

[Aladdin Sane]

5 (Ficlet300 089 äiti, 195 sanaa)


Vilhoa ei päästetä kotiin pitkään aikaan.

Selviytyminen on ollut täpärällä. Hänen sanotaan räjäyttäneen vihollisen panssarivaunun juuri ennen haavoittumistaan. Konepistooli on sylkenyt hänen ylävartaloonsa neljä luotia, ennen kuin hän onnistui puolitajuttomana ryömimään kuolleeseen kulmaan. Sieltä joku hänen miehistään haki hänet kieltoja uhmaten heti, kun se oli vähänkään turvallista, tietämättä hakiko sieltä elävää vai kuollutta miestä. Luodeista kaksi meni vaarallisen läheltä suuria verisuonia. Pienikin virheliike, ja ne olisivat revenneet.

Tietenkään vaikeudet eivät siitä katoa, että Vilho elää. Elämisen laadusta ei kukaan osaa vielä sanoa mitään varmaa. Hänet on leikattu kahdesti, ja toipuminen on raskasta siinä kunnossa kuin hän nyt on. Äidin helpotus kuitenkin peittää muut huolet alleen, eikä isäkään henno himmentää sitä aivan vielä, kun se niin herkästi ratkeaa itkuksi, josta äiti tuntee syyllisyyttä.

”On vaan niin… laps parkani… sideharsolla koko rinta… verillä…”

”Äite”, Kaarinankin ääni särkyy hänen viedessään äidille nenäliinan. Äiti nyökyttelee silmiään pyyhkien.

”Minä tien… täytys vaan… kumminkin henkissä.”

”Eteenpäin tästä mennään”, mummu toteaa nurkastaan levollisesti.

Niin kuin mennäänkin. Päivä päivältä he tottuvat ajatukseen, että Vilho on hengissä ja jää henkiin. Että Vilho on turvassa, saa hoitoa ja parantuu. Äidin ilme rentoutuu hiljalleen askareiden lomassa, vaikka kyyneleet eivät koskaan ole kovin kaukana.

Ja Vilho elää.

[Aladdin Sane]

6 (Ficlet300 202 katkeruus, 225 sanaa)


Vilhon viimeinen loma kestää viikon. Hän saapuu silmät syvällä kuopissaan ja poskiluut koholla, ja vanha siviilipaita roikkuu hänen päällään, kun hän auttaa peltotöitä eteenpäin niin rutkasti kuin yksi mies pystyy. Töiden väliin jäävänä aikana hän on lähinnä omissa oloissaan. Ensi kertaa hän ei käy koko loman aikana kylällä lainkaan.

Isältä hän saa kuulla Siukolan Aarnen rintamakarkuruudesta. Hänen suupielissään väreilee hiukan huvittunutta katkeruutta, kun isä kertoo Siukolassa käyneistä poliiseista ja suojeluskuntalaisten suorittamasta yöllisestä päivystyksestä siltä varalta, että Aarne olisi jotenkin päässyt kenenkään huomaamatta Itä-Karjalasta kotiinsa. Jopa Töyryn Arvo on kytännyt lepikossa vanhan haulikkonsa kanssa, vaikkei vuoden kahdeksantoista jälkeen ole mielellään sekaantunut niin aggressiiviseen menoon.

”Niin. En minä tässä vaiheessa jaksa semmotteita ihmetellä tai syyttääkkään. Ei tää peli tämmösenä enää kauaa vetele”, Vilho tuumaa. ”Muttei juoksemisesta hyötyä ole sen enempi kun mistään muustakaan. Yhtä todennäköisesti sitä joutuu ammutuksi kumminkin.”

Kaarina näkee sinä iltana, kuinka Vilho seisoo kamarin lipaston äärellä Eeron ja Voiton kehystettyjä sotilaspassikuvia katsoen. Hänen ilmeessään on jotakin sellaista, että Kaarinan tekisi mieli mennä puhumaan hänelle. Samalla hänen piirteissään on kuitenkin sellainen synkkyys, jota Kaarina ei osaa eikä uskalla lähestyä. Hän perääntyy omaan kamariinsa varoen, etteivät hänen askeleensa narisuta lattialautoja, soimaten itseään mielessään pelkuriksi. Vilho ei kiinnitä häneen mitään huomiota.

Kolme päivää hänen lähtönsä jälkeen Töyryn Arvo ja muut suojeluskunta-aktiivit jättävät Siukolan edustan taas rauhaan, kun viranomaisille saapuu tieto, että Aarne on saatu kiinni ja ammuttu.

[Aladdin Sane]

7 (Ficlet300 203 kärsimättömyys, 450 sanaa)


Aulis sattuu osumaan lyhyelle lomalle, kun isä ja äiti matkustavat syyskuun korvilla uudelleen Helsinkiin. Kaarina keittää heille ja mummulle korvikkeet uudella puolella kiitollisena siitä, että Auliksen loppumaton puhe pitää hänen ajatuksensa muualla kuin Vilhossa.

Vilho ei vielä ole laisinkaan terve, mutta haavoittuneita on paljon, eikä hänelle voida tällä erää tehdä sairaalassa enää mitään, mihin ei täällä pystyttäisi aivan yhtä hyvin. Siksi isä on pitkin hampain hyväksynyt Kiviojalaisten tarjoaman matkakuluavun sekä itselleen että äidille, joka välttämättä haluaa olla mukana, kun Vilho viimein päästetään kotiin toipumaan.

”Pitäs reakoida nopeemmin”, Aulis tuumaa, kun Kaarina vielä kertaa, mitä Vilholle on käynyt. ”Semmonen luoti lentää saatanan nopeesti.”

”Älä puhu tommosia.”

Kaarinaa puistattaa, ja Aulis laskee käden hänen käsivarrelleen ja hymyilee.

”En. Se olikin typerästi sanottu, anteeks.”

Kaarina vastaa hymyyn huterasti ja yrittää olla ajattelematta mitä olisi käynyt, jos Vilho olisi ollut sekunninkin hitaampi. Silmänräpäyksenkin, pienen hampaankalinan verran. Hän piilottaa ilmeensä kahvikupin taa.

”Olisko se aika jättää mummu huokaamaan”, Aulis jonkin ajan kuluttua sanoo, kun korvikkeet on juotu ja sen vähäiset särpimet syöty. Mummu nauraa hessuttaa, kun Aulis iskee hänelle silmää. Kaarina punastuu. Heidän on tarkoitus mennä Kiviojalle ja istua siellä iltaa, mutta kello ei ole vielä paljoakaan. Ohut hihitys tahtoo karata Kaarinankin kurkusta, mutta hän saa sen pysymään hymyn takana.

”Menkää menkää”, mummu kehottaa puristaen Auliksen ojentamaa kättä. ”En kai minä täälä nuoria ihmisiä vankinani pitään ala. Niin harvoin pääsette näkeenkin.”

He vaihtelevat salaisia hymyjä ja vilkaisuja pihan poikki mennessään, ja yhden naurahtaessa tirskahtaa toinenkin. Kivivuoren kohdalla he poikkeavat tieltä, samoavat käsi kädessä harmaaseen saunaan läpi syysauringon kellastaman heinän. Aulis avaa oven, ja hetken kaikki on hyvin.

Sitten Aulis kuitenkin likistää hänet aivan lähelleen ja suutelee kielen kanssa, ja Kaarina jähmettyy paikalleen.

”Älä… älä tolleen”, hän sanoo hätäisesti ja kääntää päänsä pois. Ei tunnu oikealta, ei nyt, ei kun ajatukset koko ajan karkaavat ja hän on huolissaan.

”Minä vaan pelkään”, hän inahtaa.

”Mitä pelkäät”, Aulis yrittää puhua lempeällä äänellä, mutta hän puristaa yhä tiukasti Kaarinan olkia, peukalo silittää liian levottomasti. ”Minä tässä oon.”

”Ei kun minä pelkään Vilhon takia.”

”Mitä sen takia pelkäät… kotio pääsee.” Aulis hymähtää hellästi, vie lämpimän käden Kaarinan poskelle, kääntää häntä itseensä päin. ”Tulisit ny vaan.”

”En minä… ei nyt.”

Aulis huoahtaa syvään ja päästää hänestä kokonaan irti, kiroaa hiljaa mennessään.

”Anteeks. Anteeks, nyt on vaan…”, Kaarina koettaa selittää, mutta sanat haipuvat päänpudistukseen. Eikä Aulis häntä katsokaan. Hän huokailee itsensä tasapainoon ja hymyilee sitten Kaarinalle väkinäisesti.

”Jaa. Eikös meitin pitäny sinne Kiviojalle mennä.”

Kaarinan kielen päällä on pelkkiä anteeksipyyntöjä, joten hän ei vastaa mitään, nyökkää vain vaisusti ja yrittää hymyillä takaisin, yrittää.

”Sielä kai jo vartoovat”, Aulis toteaa makeasti tarjotessaan Kaarinalle käsivarren, josta tarttua.

Hänen askeleensa maantien laidalla ovat niin pitkät ja nopeat, että Kaarinan on mentävä lähes puolijuoksua pysyäkseen tahdissa.

[Aladdin Sane]

8 (Ficlet300 147 varjo, 375 sanaa)


Äidin kädet Kaarinan vapisevilla hartioilla ovat rauhalliset ja lämpöiset.

”Oletko sinä sitten ihan varma että sinun täytyy päästä?”

Kaarina niiskaisee ja ymmärtää sillä hetkellä kirkkaammin kuin koskaan, että hänen todella täytyy päästä. Hänen täytyy päästä, hänen täytyy tämän kerran saada tahtonsa läpi kotoväen tahtoja vastaan.

Koko ikänsä, koko kahdeksantoista vuotta, on hän elänyt elämäänsä puoli varjona. Kun hän on sisko, pikkusisko, on hän tottunut elämään elämäänsä ja valitsemaan valintojaan aina ennen kaikkea se mielessä, mitä kotoväki on mieltä. Jos isä on jotakin mieltä jostain. Jos äite katsoo jollain tavalla tai mummu. Mikä tuo veljiltä vähiten huomiota, vähiten kiusaa.

Veljiä ei pysty ajattelemaan liikaa, mutta pilkan muisto on iskostettu Kaarinan luihin ja ytimiin, vieläkin se vie hänen niskansa kumaraan. Tekee hänet pienemmäksi, vie syvemmälle nurkkaan, näkymättömäksi. Plikka, kaadas kahveeta. Plikka, tuo se ja toi. Väistäs kun toiset menee. Vielä ois kyllä oiken asiaa minkän mennä. Ja koko ikänsä Kaarina muistaa isän ja äidin ja sitten poikienkin puhuneen Kiviojalaisista samalla tavalla. Miten ne ovat kaikki samanlaisia tuurilla eläviä velmuja aina vanhasta Vikistä lähtien.

Ja Aulis on ehdottomasti Kivioja, ääntä ja luontoa ja luita ja ytimiä myöten, mutta hänessä on myös jotakin erikoista ja kiehtovaa. Koko kylä sen tietää, vaikka kotona puhuttaisiin mitä. Aulis on komea antaessaan tukkansa mennä vähän laineelle niin kuin viimeksi sotien välissä, nahkakäsineissään ja kuskinlakissaan. Rippikoulusta asti hän on ollut kaikkien kylän tyttöjen ihastus ja poikien ihanne, jonka kanssa kaikki parhaansa mukaan kaveerasivat. Auliksella on jotenkin maailmallisen sulavat tavat ja puheet, on auto ja rahaa, ja hän haluaa Kaarinan.

Ei kukaan ennen ole katsonut sillä lailla kiinteän kiinnostuneesti hänen menoaan, tai hakenut tanssimaan montaa valssia perätysten. Tai sanonut mitään sellaista kuin Aulis, että hänellä on kivat silmät ja nätti ääni, pehmoinen. Semmoinen saa Kaarinan punastumaan. Auliksen sanankäyttö on niin vierasta kotoväkeen verrattuna, että se tuntuu aivan hullulta. Mutta toisin kuin isän mielestä, ei se Kaarinasta ole paha asia laisinkaan. Päinvastoin, se tekee Auliksesta vieläkin kiehtovamman ja saavuttamattomamman, ja kiehtovuudestaan ja saavuttamattomuudestaan huolimatta Aulis haluaa kaikista tytöistä juuri hänet.

Ja siksi, kun äiti jouluaattona kysyy häneltä, onko hän nyt ihan varma että hänen täytyy päästä Auliksen morsiameksi, Kaarina puree huultaan ja päättää, että kyllä, kyllä hänen täytyy. Hänen täytyy ottaa sellainen askel, jota isä ja äiti eivät tahdo hänen ottavan, ja hänen täytyy saada yrittää saada Kiviojan Aulis itselleen.

”Olen”, hän nyyhkäisee itkusta huteralla ja katkeilevalla äänellä.

Se tuntuu siltä kuin hänelle kasvaisi siivet selkään.

[marieophelia]

Ai että, fix it -loppu! Ja vieläpä tällainen, miksi sitä nyt sanoisi double fix it (?). Ihan mahtavaa! Ylipäätään kaikki ristikkäisviittaukset Tuntemattoman ja Pohjantähden välillä vetoavat muhun. (Siis jos itse olisin Väinö Linna, en olisi malttanut mieltäni, vaan heittänyt huomattavasti enemmän Tuntematon-läppää Pohjantähteen. )

Ihan paras ratkaisu, että Vilho jää henkiin! Osien epäkronologinen järjestys vähän ensin hämäsi mua ja melkein pidättelin hengitystä, että jääkö Vilho nyt ihan varmasti eloon. Kerrontatapa toimii kyllä hyvin! Olet oivaltavasti kuvannut Koskelan perhesuhteita, Kaarinan hankalaa asemaa ja miten hän on vähän puolivahingossa päätynyt yhteen Auliksen kanssa ehkäpä vaan siksi, että haluaa todistaa, että pystyy itse päättämään omista asioistaan.

”Niin”, Vilho sanoo. Hän kuulostaa jotenkin välttelevältä, niin kuin isän puhuessa maailman tilanteesta. ”Ei kai sitä ensimmäisenä odottas kun tietää sen.”

”On se erillainen kumminkin kun sanotaan.”

”Varmasti.”

Sattuu sydämeen tässä luvussa! Siis tavallaan kaunista, että Vilho antaa Kaarinan tehdä omat ratkaisunsa, mutta kun Vilhon mielipiteellä oikeasti voisi olla Kaarinaan suurempi vaikutus kuin vanhempien mielipiteellä, raastaa mieltä, ettei hän sano suoraan, mitä ajattelee! Ja Kaarina vaan mielessään uskottelee, että Aulis on joku palkinto.

Odottelen innolla, miten tuot Hietasen tähän mukaan ja miten hänen kohtalonsa eroaa canon-tapahtumista! Mutta eipä mitään kiirettä kirjoittaa valmiiksi, arvostan sitä, että haluat antaa tarinalle aikaa muotoutua! <3

[Aladdin Sane]

Kiitos kommentista, marieophelia! Mietin itsekin pitkään eri vaihtoehtoja, ennen kuin päädyin tähän epäkronologiseen kerrontatyyliin, koska tosiaan en ole aivan super satavarma siitä, mitä kaikkea tahdon sisällyttää tähän, ja pelkäsin että tää jumahtaisi sitten jossain kohtaa pelkästään sen takia, että mulla ei olisi seuraavaa hetkeä valmiina. Monta "kohtausta" kyllä on ideoituna ja luonnosteltuna, että ei tämä aivan kesken jää! Kaarina ansaitsee onnellisen kohtalon ja sellaisen se hitto vie aikanaan saa, jos se on minusta kiinni

[Metkuilija]

Vitsi miten hyvä. Odotan jo jatkoa ja sitä kun Hietanen astuu kuvioihin mukaan. 😍
Olet todella taitava kirjoittaja. Tää imi mukaansa.🙏🏻

[Aladdin Sane]

Kiitos kommentista, Katu87! Tähän tulee kyllä jatkoa aikanaan, mutta tarkkoja aikoja en uskalla antaa, kun paljon ideoita on monesta muustakin asiasta. Mutta ehdottomasti teen tämän jossain vaiheessa loppuun, suunnitelma on olemassa - sukellan tähän kun idea iskee kunnolla! <3

[Metkuilija]

Saadaanko menetetyn itsenäisyyspäivän kunniaksi vähän tuntematonta sotilasta? 😜

[Aladdin Sane]

Metkuilija, mää en ikinä uskalla luvata mitään potentiaalisia aikatauluja yhtään millekään keskeneräisille ficeille just siks, että niiden kanssa voi käydä niin kuin tälle (ts. inspiraatio karkaa jonnekin aivan muualle viideksi (5) vuodeksi eikä tätä ole toivoakaan jatkaa kun en oo aivan varma mihin kohtaan oon menossa tän kanssa ja mitä reittiä pitkin :'D) Pahoittelut pitkästä odotuksesta, en uskalla luvata saavani tätä tälläkään kerralla loppuun asti mutta eteenpäin mennään kumminkin jotenkin!






9 (Ficlet300 vapaavalintainen 295 lähtö, 100 sanaa)


Kaarina saattaa Auliksen asemalle, kun tämän on taas aika lähteä takaisin rintamalle.

”Hei ny”, hän sanoo. Juna sihahtaa taustalla.

”Moi. Minä kirjotan kun vaan sankartöiltäni kerkeen.”

Sitten Aulis vetää Kaarinan suudelmaan niin äkisti, että hän pyristää vastaan ja kiljahtaa naurusta, kun Aulis puristaa häntä vyötäisiltä. Kun Kaarina viimein huomaa vastata suudelmaan riittävän kunnollisesti, päästää Aulis irti ja vie käden laiskasti lakkinsa lippaan mutristaen suunsa hymyyn.

”On minkä puolesta taistella.”

”Sinä olet ihan hullu.”

”Ja sinä hullun morsian.”

Silmää iskien Aulis nousee junaan. Kun se lähtee liikkeelle, Kaarina jää vilkuttamaan hänen peräänsä.

Junan mentyä hän jää seisomaan asemalaiturille vielä pitkäksi aikaa.

[Aladdin Sane]

10 (Ficlet300 236 halloween, 310 sanaa)


Vilho palaa kotiin harmaana ja laihtuneena. Töihin hänestä ei vielä ole, eikä tule olemaan vielä hyvään aikaan. Kuulemma hänen ei pidä nostella mitään vesikauhaa painavampaa, ja etenkin pahemman osuman saaneella vasemmalla puolella on käsivarsi vielä aivan voimaton. Kaikki näkevät hänen olevan kireä ja turhautunut, mutta koskaan hän ei valita ääneen, vaikka pelkästään pukeutuminen tekee ensi alkuun niin kipeää, että hän istuu hengästyneenä penkillä monta minuuttia ennen kuin voi edes yrittää tehdä muuta.

Myös hänen kuulonsa on vaurioitunut viimeisessä hyökkäyksessä. Hän on sen takia ruvennut puhumaan korostetun hiljaa, koska muuten äänensä saattaa kohota niin hallitsemattomasti, että se nolottaa häntä huolimatta siitä, ettei kukaan muu välitä. Mummua varsinkin huvittaa se, että niin nuoresta pojasta kuin Vilhosta on kerralla tullut melkein yhtä kuuro kuin hänestä. Se kirvoittaa Vilhostakin pienen hymynkareen, jollaiset ovat viimeisten lomien aikana olleet kovin harvassa.

Hän saa ensimmäisten viikkojen aikana muutamia kirjeitä entisiltä joukkuelaisiltaan ja lukee jokaisen tarkkaan, otsa rypyssä ja olat koholla. Hän vastaa tunnollisesti jokaiseen kirjeeseen, mutta Kaarina ei uskalla kysyä niistä tarkemmin, kun Vilho näyttää niiden takia huolestuneemmalta ja tyytymättömämmältä kuin Kaarina muistaa koskaan nähneensä häntä.

Vasta pyhäinmiestenpäivän aattona tulee kirje, jonka lukeminen saa Vilhon rentoutumaan silminnähden.

”Mitäs ny”, Kaarina kysyy Vilhon taittaessa kirjeen kahtia näyttäen levollisemmalta kuin pitkään aikaan.

”Minä olin jättäny yhden pojista sairasautoon vähän ennen kun minuun sattu”, Vilho sanoo. ”Ja kun sielä kohta hyökättiin jonkin sairasauton kimppuun niin kukaan ei tienny oliko se se sama auto.”

”Mutta ei ollu”, Kaarina puoliksi täydentää, puoliksi kysyy.

”Ei ollu”, Vilho vahvistaa. ”Se ehti sieltä alta pois.”

”Siinäkin yks Jumalan onni”, Kaarina huokaa. ”Kuinka sen kävi?”

Vilho katsoo syrjään.

”Silmät sillä meni”, hän sanoo. ”Tää kirje on sen siskolta. Kun ei siltä se kirjottaminenkaan enää oikein käy.”

”Mutta muuten on kunnossa?”

Vilho nyökkää.

”Muuten on kunnossa”, hän vahvistaa. ”Ja ny sekin on päässy kotionsa.”

”Vihdon viimmen”, Kaarina sanoo, ja Vilhon silmänurkissa väreilee taas hymy.

”Vihdon viimmen niin.”

[Aladdin Sane]

11 (Ficlet300 171 lounas, 135 sanaa)


”Kuinka sinä ittes semmotteen tielle panit”, Aulis kysyy. Hänet on vihdoin päästetty siviiliin, ja tänään hän on rientänyt Koskelaan lounaalle Kaarinan ja Vilhon kanssa, koska ei ole tätä heidän kihlauksensa aikana ehtinyt kertaakaan tavata. ”Minun ei olis tullu mieleenkään panna itteeni niin typerään paikkaan.”

Vilho kohauttaa lyhyesti olkiaan ja katsoo Aulista sillä tavalla rävähtämättömästi kuin hänellä on palattuaan ollut tapana voidakseen arvata mahdollisimman paljon keskustelukumppanien puhetta huulilta lukemalla.

”Jonkun siinä piti jotain tehdä”, hän sanoo.

”Häh. Ja omaa nahkaansa aatella niin yhtään”, Aulis tyrskähtää. ”Sinäkin luutnanttismiehenä hyvin olisit voinu panna jonkun toisen meneen.”

”Ei semmoseen paikkaan niin vaan miehiä käsketä.”

”Sitä suuremmalla syyllä ei pitäs mennä ittekkään. Kerta jotain piti tehdä niin olis joku toinen saanu mennä sitten.”

Siihen Vilho ei sano mitään. Kaarinan pitää katseensa lautasellaan, posket häpeästä poltellen sittenkin, kun Aulis vaihtaa puheenaihetta.

[Aladdin Sane]

12 (Ficlet300 vapaavalintainen 296 käsky, 305 sanaa)


”Eikö siihen voi anoa siirtoa tai jotakin”, Kaarina kysyy. ”Ei kai ne sinua aivan minkä tahansa voi pakottaa?”

Vilho imaisee tupakkiaan ja katsoo välttelevästi hänen ohitseen tuupatessaan pihakeinun pieneen liikkeeseen.

”Kyllä minun on mentävä sinne minkä ne käskee”, hän sanoo, niin kuin hän aiemmin päivällä sanoi isälle tämän tivatessa samaa asiaa.

”Vaikka se olis toisella puolen maata?”

”Vaikka niin.”

Vilhon ilme on tutkimattomuudessaan hämmentävän levollinen siihen nähden, kuinka murtunut äiti ja huonotuulinen isä on hänen uutisensa jäljiltä.

”Tiekkö sinä vielä yhtään minkälaista sielä on”, Kaarina kysyy kohta.

”Vähän”, Vilho vastaa. ”Lähin kaupunki on Joensuu.”

Se ei sano Kaarinalle mitään, mutta hän nyökkää kuitenkin.

”Onko se suuri kaupunki?”

”Eipä kai”, Vilho sanoo. ”Mutta jotakin uutta kumminkin.”

Hän puhaltaa savua ulos ja vilkaisee Kaarinaa, ja jotenkin se saa Kaarinan ymmärtämään, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Että Vilho ei ole ainoastaan menossa sinne minne käsky käy, vaan hän on menossa juuri sinne minne haluaa. Ei sinne, missä on ollut jo, vaan jonnekin muualle. Uuteen paikkaan.

Kaarina tietää pelkän upseerikoulun olleen isälle ja äidille kova paikka. Työapua tietysti olisi tarvittu, kun Eeroa ja Voittoakaan ei enää ole auttamassa, ja heidän takiaan he tietysti olisivat halunneet edes Vilhon olevan kotona. Isä oli ehtinyt siitäkin jo puhua, että talon pian voisi siirtää hänelle. Nyt sellaisesta ei voi oikein päättää mitään.

”Olis kai niitä uusia paikkoja ollu lähempänäkin”, Kaarina sanoo varovasti.

”Niin kai”, Vilho tuumaa. ”Tuonne mun kumminkin osotettiin.”

Hetken he katsovat toisiaan silmiin puhumatta mitään.

”Olisikko sinä hakenu siirtoa lähemmäs jos oisit voinu”, Kaarina kysyy sitten. Hän on niin varma vastauksesta, ettei se oikeastaan edes kuulosta kysymykseltä.

”Ei kai semmosen miettiminen ketään auta”, Vilho sanoo. ”Ei sille kumminkaan mitään voi.”

”Niin.”

Kaarina luulee ymmärtävänsä kyllä. Hän ei ehkä osaa puhua siitä, ei sen enempää kuin Vilhokaan, mutta tunnelma tuntuu silti jotenkin keventyvän.

”Minä koitan kyllä kirjottaa”, Vilho lupaa.

”Parempi olisi”, Kaarina hymyilee.

[Aladdin Sane]

13 (Ficlet300 vapaavalintainen 297 huoli, 320 sanaa)


”Mitenkäs Aulis”, Vilho kysyy, kun Kaarina on saanut hänen petinsä laitettua hänen paluuiltanaan.

”Vaikeeta se on niilläkin”, Kaarina sanoo.

Vilho katsoo häntä pitkään, kuin yrittäisi lukea ajatuksia.

”Entä miten sinä?”

Kaarina jännittää kämmenensä suoriksi ja rentouttaa ne taas, huokaa syvään. On hiljaa liian pitkään ja tietää sen itsekin.

”Isä on vihdon viimmen ruvennu sulaan sille”, hän lopulta sanoo. ”Ja Kiviojalaiset on nyt auttaneet meittiä monessa paikassa. Ei vaan niissä luovutuksissa vaan muutonkin.”

Se ei ole mikään vastaus Vilhon kysymykseen, ja Kaarina tietää sen. Vilho myös ymmärtää selityksen pohjimmaisen sävyn, ja Kaarinaa hävettää sellaisen sanattoman huolen alla. Tämän takia hän ei ole puhunut Vilholle suoraan. Vilhon huolen takia kukaan ei ole suoraan kertonut sitäkään, kuinka paljon Kiviojalaisten avun varassa he ovat oikeastaan olleet. Kaarina ei ole uskaltanut edes ajatella, kuinka paljon siitä avusta lopulta onkaan hänen varassaan. Ja nyt Vilho ymmärtää kerralla kaiken.

Eikä Kaarina tahdo hänen tai toistenkaan ajattelevan Auliksesta pahaa vain sen takia, että hän itse on tehnyt tästä vaikeaa itselleen. Eihän Aulis häntä ole satuttanut. Hän puhuu aina kauniisti kirjeissään ja silloin, kun on Kaarinan kanssa kahden ja vie heidän käsiään minne mielii. Edes kiihtyessään hän ei ole satuttanut Kaarinaa, vaikka loukkaantuminen paistaisi kauas hänen koko olemuksestaan, tai vaikka hän potkaisisi jonkin halkopinon kumoon tai löisi nyrkkinsä riihen seinään. Hän on kiihkeä. Kaarina on tiennyt sen.

”Entäs sitten kun sota loppuu”, Vilho keskeyttää hänen ajatuksensa.

”Koska se loppuu”, Kaarina kysyy naurahtaen väkinäisesti. Vilhokin hymähtää, mutta huoli on liian selkeä hänen silmissään.

Edelleen Kaarina pelkää, että joku tietäisi hänen ajatuksensa. Että hän rovastin nähdessään oli hetken toivonut Auliksen kuolemaa. Ajatus tukahduttaa hänen henkeään öisin, kun Auliksesta ei ole vähään aikaan kuulunut, ja hän on pelännyt Jumalan sittenkin kuulleen hänen rukouksensa, vaikka tietysti hän tietää sellaisen olevan hiukan lapsellista.

Ja siitä huolimatta pelkkä sodan päättymisen ajattelu puistattaa häntä. Pahat aavistukset täyttävät hänen mielensä, kun hän ajatteleekin Auliksen kotiinpaluuta.

Ja jos Aulis onkin jonkinlainen mies, niin minkälainen morsian Kaarinakaan oikeastaan on.