16 (Ficlet300 108 joulukuu, 495 sanaa)
”Älä”, Kaarina inahtaa ja tarttuu Aulista ranteesta, kun hän jälleen käpälöi hänen sisäreittään ja kaikkea muuta siltä suunnalta löytyvää. Aulis hengittää raskaasti, ja totta kai tämäkin on Kaarinan vika, koska yleensä hän ei päästä Aulista tännekään asti, mutta oikeassahan Aulis siinä on, etteivät he ole aikoihin päässeet näkemään. Ja Aulis on juuri päässyt kotiinkin. Ja niin harvoin sitä kumminkaan päästään kahdestaan olemaan, ja talven kylmällä se on vielä enemmän semmoista. Pitää puikahtaa noentuneen lyhdyn valossa Koskelan lämpiävään saunaan.
”Älä ny tolleen”, Aulis mutisee ja hymyilee vetoavasti Kaarinalle sivellen peukalollaan puristamaansa reittä. Hän nojaa suutelemaan Kaarinaa, mutta tämä kääntää päänsä pois.
”Kaarina.”
”En minä tahdo… en semmosta”, Kaarina sanoo. ”Jos joku sittenkin tulee.”
”Ei ne tänne tule”, Aulis rauhoittelee. Hän laittaa toisen kätensä Kaarinan poskelle ja sipaisee hänen alahuultaan, joka tuntuu turvonneen kaikesta suutelemisesta. ”Kai nekin sen verran miestä ymmärtää.”
”En minä silti tahdo.”
Aulis katsoo häntä epäuskoisena. Hän koettaa vielä, mutta Kaarina puristaa hänen rannettaan niin tiukasti kuin voi.
”Mitäs saatanan peliä se tommonenkan on että ensin päästää toisen niin lähelle että pitäs kyllä samalla vaivalla päästää loppuunkin asti mutta sitten viime tipassa rupeekin pihtaan?”
”Älä puhu tommosta”, Kaarina sanoo hiljaa. Häntä hävettää. Hän oli toivonut, että antamalla Auliksen kopeloida enemmän kuin tavallisesti hän saisi tämän jotenkin – jos ei tyytyväiseksi, niin rauhoittumaan vähän edes. Aulis on niin pitkään ollut niin kamalan kärsimätön.
Hän on selittänyt Kaarinalle sen johtuvan siitä, että miehillä on erilaisia tarpeita kuin naisilla. Että niille on pakko tehdä jotakin. Kyllä Kaarina sen jotenkin käsittää. Ja jos sota olisi loppunut aiemmin – tai jos sitä ei olisi syttynyt ollenkaan – niin he olisivat olleet naimisissa jo monta vuotta. Mutta jos sota ei olisi syttynyt, niin tuskin he olisivat toisilleen mitään kirjeitä kirjoitelleet. Se ensimmäinen autoajelu olisi jäänyt ainoaksi, ja Kaarina olisi pitänyt koko tapauksen visusti itsellään, vaikka äiti ja isä olisivat tietysti epäilleet jotakin.
”Älä puhu tommosta”, hän pyytää uudestaan. Hänen kurkkuunsa on kohonnut pala, jota hän yrittää nieleksiä sieltä pois.
”Mitä tommosta”, Aulis tuhahtaa. ”Minä sanon vaan niinkuma asian nään.”
”En minä sillä.”
”En minä tie”, Aulis sanoo. ”Sen minä sanon että sielä kaukana jaksoin valittamatta kun tiesin että sinä täälä vartoot ja että täälä sitten pääsee… ja sitten kun melkein pääsee niin sitten ei annetakkaan.”
”En minä sillä”, Kaarina toistaa. ”Sillä vaan kun… kun ei olla naimisissakan.”
Aulis puuskahtaa. Hän vetää vihdoin kätensä pois Kaarinan reideltä, tarttuu hänen kasvoihinsa molemmin käsin.
”Pitää sitten ruveta häitä hankkiin”, hän sanoo. Hänen hymynsä ei yllä silmiin asti. ”Jossei joulukuussa vielä ehditä niin kohta kumminkin. Luulekko sinä että rovasti nopeuttas sitä jos sinä siltä kävisit pyytämässä?”
Kaarina tirskahtaa yllättyneen naurun.
”Ei se käy päinsä. Sen pitää mennä tietyllä tavalla.”
”Opetettiinko rippikoulussa niin? Minä saaton jättää sillon kuuntelematta.”
”Sinä olet ihan kummallinen.”
”Sinähän se minua kummastutat”, Aulis sanoo. ”Tehdään sitten sillä tietyllä tavalla. Mutta sitten minä en päästäkään rouvaani altani vällyistä yhtään minnekään. Niin kauan minä olen kärsiny ja varronnu.”
Kaarina ei uskalla olla vastaamatta hänen hymyynsä, vaikka hänen kasvonsa eivät tahdo taipua ja totella vaan jäykistelevät vastaan.
