Kirjoittaja: Thelina
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: Draama, angst, romance, wings!AU
Ikäraja: K-11
Paritus: Marty/Rust
Yhteenveto:
Hän sanoi nähneensä miehen lentävän parkkipaikan yli. Siivekkään miehen.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.
A/N: Osallistuu
Tropes-haasteeseen troopilla wings!AU. Tämä ajoittuu True Detectiven 1. kauden viimeisen jakson tapahtumiin ja ammentaa jaksosta paljon inspiraatiota. Tarina sijoittuu vuoteen 2012. Osallistuu myös
FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 950.
reinkarnaatio.
Kehäpisteessä”Rust…”
Marty ryömi hitaasti lähemmäksi. Rustin silmät pysyivät hädin tuskin auki ja hänen repaleisen paitansa valkoinen kangas oli värjäytynyt edestä punaiseksi. Liian punaiseksi. Marty painoi kätensä Rustin vatsan päälle, silittäen toisella kädellään tämän poskille liimautuneita hiussuortuvia. Voi, miten hän olikaan inhonnut Rustin pitkää tukkaa! Nyt sen karheus tuntui olevan ainut asia, josta hän saattoi vielä pitää kiinni Rustin lipuessa hetki hetkeltä kauemmaksi pimeyteen.
”Rust, kuuletko sinä?”
Väri pakeni Rustin kasvoilta maahan valuvan veren mukana. Se sotki Martyn käden ja levisi hitaasti paidan hihaa pitkin ylöspäin. Martyn rintaan koski ja kerrankin hän tiesi varmasti, ettei kyse ollut pelkästään hänen omista haavoistaan.
”Et helvetti soikoon kuole minun käsiini”, Marty voihkaisi.
Marty olisi melkein halunnut itkeä, mutta yhtäkään kyyneltä ei tullut. Hän puristi Rustin kättä. Se oli verestä liukas.
Vasta kun valoraketti valaisi taivaan aivan heidän yläpuolellaan, Marty alkoi nyyhkyttää. Kyyneleet putoilivat Rustin kasvoille ja rinnalle, joka vielä kohoili hitaasti katkonaisen hengityksen tahtiin.
Tiheikön takaa kantautui kaukaisen sireenin ääni.
***Ambulanssin kattovalo loisti kirkkaana. Marty puristi silmiään kiinni, mutta luomien läpi kajastava hehku vihloi silti näköhermoja. Hän yritti pysyä perillä ympärillään työskentelevistä käsistä: paita leikattiin auki, haavaa painettiin, kääreitä sidottiin, joku ujutti kanyylia käsivarteen. Jossakin vaiheessa auto lähti liikkeelle heilahdellen kevyesti kuoppaisella tiellä, kunnes saavutti tasaisen valtaväylän. Kasvava vauhti tuntui makuuasennossa omituiselta ja sai Martyn huimaamaan. Hän sulki silmänsä ja yritti keskittyä hengittämiseen.
Rust oli viety toisen auton kyytiin, eikä Marty voinut olla ajattelematta tämän kättä, joka vain hetki sitten oli hervahtanut pois hänen omastaan pelottavan elottomana. Hän räväytti silmänsä auki, pälyillen hätääntyneenä hoitajaa.
”Selviääkö hän?” Marty yskäisi käheästi. ”Rust?”
”Olette hyvissä käsissä, kumpikin”, ensihoitaja vastasi rauhallisesti.
Marty yritti hymyillä, mutta sai aikaan lähinnä tuskaisen irvistyksen. Kanyyli tihkutti kipulääkettä hänen suoniinsa, mutta jäljelle jäi silti puristus, johon ei ollut muuta parannusta kuin unen autuas tiedottomuus.
Luoja, anna hänen selvitä, Marty rukoili ääneti, yhä uudestaan ja uudestaan, kun auton tasainen kulku ja himmentyvä kattovalo saivat hänen olonsa raukeaksi ja oudon sumeaksi. Ajatukset katkesivat kesken ja Marty antoi itsensä lipua pimeyteen.
***Hän oli sairaalassa. Desinfiointiaineen tuoksu tuntui voimakkaana nenässä, mutta kaikkein vahvimpana Marty haistoi hien ja veren ihollaan. Hän kosketti varovasti rintaansa peittävää sidettä. Kääreiden alta tihkuva veren haju kuvotti häntä, mutta vatsassa ei ollut enää mitään, mitä oksentaa.
Marty käänsi varovasti päätään. Kaihtimien raosta kajasti katuvalojen himmeä hehku. Oli yö, tai ainakin myöhäinen ilta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli nukkunut. Missä kaikki oikein olivat?
Käytävältä kuului askelia. Oliko se Rust?
Marty kohottautui vaivalloisesti ylemmäs. Askeleet loittonivat hiljalleen, kunnes jostain kauempaa kantautui sulkeutuvan oven kolahdus. Kukaan ei tullut huoneeseen.
Huomenna etsin hänet, Marty lupasi itselleen ja painoi päänsä takaisin tyynyyn.
Huomenna.
***Kului päiviä, ennen kuin Marty oli riittävän hyvässä kunnossa päästäkseen liikkumaan käytävillä itsekseen. Hoitajat antoivat hänelle luvan sillä ehdolla, ettei hän rasittaisi itseään liikaa. Marty lupasi ja väisti pyörätuolillaan ovenpieleen nojaavaa roskapussia rullatessaan käytävään.
Rustin huoneesta kuului rauhallisen hengityksen lisäksi vain laitteiden ajoittainen piippaus ja hurina. Marty hivutti tuolinsa aivan sängyn viereen. Rust näytti kamalalta. Kasvot olivat mustelmien peitossa, hiukset takkuisena kehyksenä pään ympärillä. Puukotushaavat oli arvatenkin saatu tikattua ja hoidettua, mutta jäivät piiloon ohuen peiton alle. Vammat kehossa ja päässä olivat kuitenkin niin vakavia, että Rust oli vaipunut koomaan.
Marty tarttui peiton päällä lepäävään käteen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta kurkkuaan kuristi liikaa. Eikä Rust kuitenkaan kuulisi. Marty piteli tämän lämmintä kättä omassaan ja puristi sitä lempeästi vastausta saamatta. Hän ei voisi muuta kuin odottaa, olla vierellä kunnes Rust heräisi.
Toisen vaihtoehdon ajatteleminenkin kylmäsi hänen sydäntään. Hän ei voisi menettää Rustia, ei nyt kun vuosien jälkeen oli jälleen saanut tähän yhteyden.
Rustin olisi pakko herätä.
***Viikon kuluttua Marty oli toipunut riittävästi päästäkseen lähtemään sairaalasta. Maggie oli käynyt katsomassa häntä edellisenä päivänä ja sanonut, että Marty olisi tervetullut kotiin. Marty oli katsonut ikkunaan ja kiittänyt hiljaa. Kotiinpaluuta ajatellessaan hän ei ollut ajatellut vanhaa paikkaansa Maggien vieressä, vaan omaa asuntoaan toimistonsa lähellä tai karusti sisustettua huonetta Rustin yläkerrassa vuonna 1995. Mahtoiko Rust muistaa ne ajat yhtä kirkkaasti kuin hän?
Koottuaan vähäiset tavaransa reppuun Marty vaihtoi sairaalavaatteet farkkuihin ja t-paitaan, tunki lääkärin antaman särkylääkereseptin taskuunsa ja suuntasi Rustin huoneeseen.
Se oli tyhjä. Vaalea verho heilui kevyesti ikkunan edessä: se oli kauttaaltaan auki ja aamuaurinko tulvi lämpimänä sisään nyt kun lasi ei ollut hidastamassa säteiden kulkua. Petivaatteet olivat mytyssä sängyn jalkopäässä. Näytti siltä, kuin siinä olisi hetki sitten vielä maannut joku.
”Kun tulimme aamukierrokselle, hän oli poissa.”
Marty käännähti ympäri. Sairaanhoitaja piteli käsissään lakanapinkkaa ja laski sen sängylle.
”Lääkäri ei missään tapauksessa olisi antanut hänelle lupaa lähteä. Mutta kaikkein merkillisintä tässä on se, että hän sanoi nähneensä miehen lentävän parkkipaikan yli”, hoitaja sanoi viitaten kädellään ikkunaan. ”Siivekkään miehen.”
”Mitä?” Marty kysyi, mutta soittokello hälytti sairaanhoitajan viereiseen huoneeseen, eikä hän saanut kysymykseensä vastausta.
***Taksi jätti Martyn hänen rivitaloasuntonsa pihaan. Hän kiiruhti ovelle ja väänsi avainta lukossa.
Eteisessä oli hämärää ja hiljaista. Marty poimi lattialta kasan kirjeitä ja sanomalehtiä, pinosi ne lipaston päälle ja laski sitten reppunsa matolle kenkätelineen viereen. Vaihdettuaan likaiset tennarinsa kotitohveleihin hän kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi Rustin numeron. Hän kuunteli hälytysääntä kauan, mutta kukaan ei vastannut.
Terassin lasiovelta kuului kolahdus. Martyn sydän hakkasi epämiellyttävän lujaa, kun hän astui eteisestä olohuoneeseen ja kohtasi ulkona seisovan hahmon katseen.
Rust nojasi käsillään ikkunaan, hiukset poskilla roikkuen, harmaat siivet levällään selkänsä takana.
***”Mitä helvettiä sinulle oikein tapahtui?” Marty kysyi, kun he istuivat vierekkäin terassin portaille. Rust laskosti siipensä kokoon ja kaivoi repaleisen sairaalakaapunsa taskusta Camel-askin ja sytkärin.
”Ei aavistustakaan”, hän sanoi ja sytytti tupakan.
Marty katseli Rustia hiljaa. Ruhjeet tämän kasvoilla olivat parantuneet lähes kokonaan, mutta siipien repimän sairaalatakin alta pilkotti yhä sideharsoa. Rust ojensi paljaat jalkansa suoriksi ja veti savukkeestaan henkosen. Siivenkärjet värisivät terassilautoja vasten: niiden muoto muistutti hämmästyttävän paljon Rustin käsivarteen tatuoidun linnun siipiä.
Vasta katsoessaan jälleen Rustin kasvoihin Marty tajusi, että hän itki.
”Olin lipunut tyhjyydessä niin kauan, kivun ja valon tuolle puolen. Tunsin vain tumman aineen ympärilläni ja sen, että yhä hengitin. Mutta kaukana tyhjyydessä oli pieni valoympyrä. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes tajusin, että ympyrä olikin peili, jonka toisella puolella näin tyttäreni kasvot.”
Rust pyyhki hiljaisia kyyneleitä kämmenselkäänsä. Marty ojensi varovasti kättään ja puristi Rustin polvea sairaalakaavun liepeen läpi.
”Jos olisin kulkenut läpi, olisin päässyt hänen luokseen”, Rust jatkoi, karistaen savukkeestaan tuhkaa portaiden viereen. ”Mutta ympyrää ei voi sulkea kulkematta koko kehää. Vaikka antauduin pimeälle, herätessäni olin yhä elossa.”
”Entä nuo?” Marty kysyi hiljaa ja vilkaisi siipiä. Rust pudisteli päätään.
”Heräsin tällaisena.”
Marty nyökkäsi ja oli ymmärtävinään, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä parhaillaan tapahtui.
***Aurinko kääntyi pihaa reunustavien puiden taakse heittäen varjon heidän jalkojensa päälle. Marty tajusi puristavansa edelleen Rustin polvea. Hän aikoi vetää kätensä pois, mutta Rust tarttui häntä ranteesta ja esti liikkeen.
”Älä”, Rust sanoi. ”Olen kaivannut sitä.”
Marty muisti kesän 1995: pitkät illat Rustin asunnolla ja autossa johtolankoja jahtaamassa, ranskanperunoista rasvaiset sormet, jotka hän oli pyyhkinyt servettiin ja laskenut sitten Rustin reidelle liiankin pitkäksi aikaa. Hän oli saanut osan siitä kaikesta takaisin Rustin palattua kaupunkiin ja luullut menettävänsä kaiken Carcosassa. Mutta kuten Rust oli aina sanonut, aika ilmeisesti oli litteä ympyrä, jonka kehällä kumpikin heistä yhä oli, samassa kehäpisteessä.
”Niin minäkin”, Marty sanoi. Hän laski kätensä entiselle paikalleen ja silitti sairaalakaavun pehmeää puuvillaa peukalollaan. Rust suki poninhännästä irronneet hiukset takaisin korviensa taakse ja sytytti uuden tupakan.
Marty haistoi kitkerän savun ja tunsi pehmeän siivenkärjen painuvan selkäänsä vasten, uuden ajan merkkinä.