Kirjoittaja Aihe: Tähtitorni romahtaa (S) Regulus ja Sirius Musta, 2/x lukua  (Luettu 106 kertaa)

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Nimi: Tähtitorni romahtaa
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Regulus, Sirius, Walburga ja Alphard Musta
Tyylilaji: perhedraama
Haasteet: Osallistuu FinFanFun1000-haasteeseen sanalla torni.
Yhteenveto: Regulus tiesi, että äiti inhosi jos jonkinmoisia asioita. Mutta ei kai kukaan inhoaisi omaa veljeään?

A/N: Tämä ficci sijoittuu samaan verseen kuin esikoiseni Serpent Noir, S. Samaan verseen kuuluu myös Kirjeitä (Vähän ennen välirikkoa), S, joka kertoo Siriuksen koulunaloituksesta. Periaatteessa on kuitenkin yhdentekevää, missä järjestyksessä ficit lukee. Serpent Noirista on ehkä hyvä tietää, että se on Phineas Nigellus Mustan aikanaan ostama kartano Etelä-Ranskassa ja tämän ficin tapahtumahetkellä Siriuksen ja Reguluksen isoisä Pollux Musta asuu siellä ja kasvattaa hevostaikaeläimiä. (Mun mutkikkaassa head canonissa siis, mutta miksipä ei voisi ihan canoniinkin sopia tällainen kartano.) Vuosi tässä alussa on 1971, eli viimeinen kesä ennen kuin Sirius lähtee Tylypahkaan.

Julkaisen tätä nyt lyhyemmissä osissa, en vielä tiedä, tuleeko julkaisukertoja kaksi vai kolme ja milloin. Mutta alussa mikään ei vielä romahda, joten kyllä tälle jatkoa tulee :)

Jätäthän kommenttia!




Tähtitorni romahtaa


LUKU 1

Erään erittäin helteisen kesäkuun päivän taittuessa kohti painostavan kuumaa iltaa eksyi pieni tuulenvire yllättäen harhailemaan Serpent Noirin kartanon tiluksille. Se pyyhälsi yli auringon kellastamien laidunmaiden, hätisti hetkeksi kärpäset yksisarvisten ja hevosten nihkeäkarvaisilta kupeilta, pyörähti tiukasti kiinnisalvatun tähtitornin ympäri ja kiihdytti sitten vauhtiaan kohti kartanon päärakennusta. Matkallaan se huomasi koiralauman keskellä ilman paitaa vipeltävän mustahiuksisen pojan ja rujonnäköisen miehen, joka kärräsi kottikärryissä kuollutta seepraa kohti sammaloitunutta maitokamaria. Mihin merkilliseen paikkaan tuuli olikaan eksynyt? Oliko se harhaillut merellä niin, että olikin Ranskan sijasta rantautunut jollekin tuntemattomalle mantereelle? Pieni tuulenvire ei uskaltanut lähestyä kummallista seuruetta, vaan jatkoi kulkuaan. Se kaipasi seuraa, ihmistä, jonka kasvoille puhaltaa henkäyksen raikasta meri-ilmaa. Läntisen kamarin kohdalla se joutui kuitenkin muuttamaan pettyneenä suuntaa, sillä Serpent Noirin väliaikainen emäntä oli paitsi sulkenut ikkunan myös vetänyt sen eteen raskaat hopeakirjaillut pimennysverhot. Tuulenvire ei luovuttanut. Se syöksyi alaspäin ja huomasi riemukseen kuistin portailla pojan, joka piteli sylissään pölyistä oppikirjaa.

Regulus Musta havahtui raukeasta iltapäivähorteestaan pienen kristallikoristeisen tuulikellon helähdykseen. Keijukuningattarelleni Irmalle, hänen kuudentenatoista syntymäpäivänään, oli tuulikellon sydämeen kaiverrettu. Regulus kallisti päätään taaksepäin ja tunsi viileän meri-ilman hyväilevän kasvojaan, pyyhkäisevän hiestä kosteita hiuksia sivuun kalpealta otsalta. Hän hengitti syvään ja maistoi suolaisen maun huulillaan.

Tuulenvire kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Mutta se oli tehnyt tehtävänsä: pieni yksinäinen poika tunsi hetken olonsa virkeämmäksi.


Regulus moitti mielessään itseään siitä, että oli antanut ajatustensa sumentua iltapäivän kuumudessa. ”1300-luvun noitavainojen uhrit”, josta kotiopettaja Hurley oli häntä käskenyt laatimaan tiivistelmän, olisi kiinnostanut häntä minä tahansa muuna päivänä. Mutta tänään Regulus tunsi olonsa kuumeiseksi. Kehtaisiko hän pyytää Florrie-kotitontulta lasillisen sitruunamehua? Regulus arasteli vielä Serpent Noirin tonttuja, eikä asiaa auttanut, että Sirius oli heti ensimmäisenä päivänä kiusannut niitä muuttamalla keittiön lattian luisteluradaksi. Kotitontut suhtautuivat molempiin lapsiin epäluuloisesti, vaikka Regulus ei ollut tehnyt niille mitään.

Reguluksen ajatukset katkesivat sisältä kartanosta kantautuvaan rivakkatahtiseen kengänkorkojen kopinaan. Ovi Reguluksen takana työnnettiin auki, ummehtunut sisäilma tervehti hiostavaa ulkoilmaa. Regulus painoi katseensa nopeasti oppikirjaan.

”Missä Sirius on?” Walburga Mustan ääni kysyi ovelta.

Walburga oli pukeutunut säähän sopimattomaan mustaan kaapuun, jonka korkeaa kaulusta koristivat hyvin hienot vihreän ja kullankirjavat brodeeraukset. Reguluksen ei tarvinnut katsoa äitiään tietääkseen, että tämä oli huonolla tuulella.

”Niityllä kai”, Regulus vastasi vältellen. ”Keräämässä kukkia yrttitiedon kasviota varten.”

Oikeasti Regulus tiesi, että Sirius hyvin epätodennäköisesti teki mitään koulutehtävien tapaistakaan. Hän pelkäsi, että veli äidin kielloista huolimatta oli livistänyt vanhassa maitokamarissa sijaitsevaan Alphard-enon työverstaaseen, jota Walburga nimitti lääväksi. Mutta Regulus ei halunnut olla se, joka kanteli, ettei Sirius tehnyt opiskelutehtäviään kunnolla.

”Hmp”, Walburga tuhahti. ”Kun hän suvaitsee ilmaantua, käske hänen välittömästi tulla suorittamaan laskuharjoituksensa loppuun. Opettaja Hurley ei ollut ollenkaan tyytyväinen hänen keskittymiskykyynsä tänään. Minä en suvaitse laiskottelua.”

Walburga loi pistävän katseen Reguluksen laiminlyötyyn taikahistoriankirjaan. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja pamautti oven kiinni. Ikkunalasit helisivät kuin ilkkuakseen auringolle, että siellä missä Walburga Musta hallitsi, ei moista keltakasvoa kunnioitettu.

Regulus sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne melkein välittömästi. Edes hänen pitäisi opiskella.


         
      

”Hiiohoi!”

Regulus nosti katseensa kirjastaan. Sirius juoksi hedelmätarhasta kohti kartanoa. Hänen perässään nelistivät Alphard-enon koirat Tomppeli, Pisikinttu, Rimppahäntä ja Voivoivoittelu. Koiralauma ihmisjohtajineen löyhkäsi kuolalta, ojanpohjan mudalta ja kuivamuonalta. Sirius remusi koirien kanssa niin innokkaasti, että Alphard ennusti pojan vielä muuttuvan koiraksi itsekin. Regulus olisi kaivannut mieluummin kissaa, mutta sitä hän ei sanonut ääneen.

”Hiiohoi”, Regulus vastasi, kun Sirius laumoineen saavutti portaikon. ”Äiti etsii sinua.”

”Tuki kuonosi, Alphardille tuotiin juuri seepra!” Sirius ilmoitti. ”Tule katsomaan!”

”Kuollut seepra?” Regulus kysyi varovasti.

”Tietysti kuollut, mutta seepra se on silti. Omistaja väittää, että sillä on kultaiset hampaat, mutta Alphard ei ole vielä saanut ruhon suuta kammettua auki. Ala tulla!” Sirius hoputti.

Regulus empi. Hän inhosi entisen maitokamarin pinttynyttä veren tuoksua, seinällä roikkuvia eläimen raatoja ja epämääräisiä ämpäreitä, joissa Alphard vuoroin säilytti gäädän aivoja, vuoroin valmisti simaa.

”Jätän väliin”, hän sanoi.

”Haloo! Kultahampainen seepra!” Sirius voihkaisi.

Mutta Regulus pudisti päätään. Sirius kohautti olkiaan ja vihelsi koirat seuraamaan itseään. Jos hän oli pettynyt veljensä vastaukseen, hän unohti sen pian. Regulus puolestaan tunsi olonsa selittämättömän hylätyksi.






LUKU 2


Yksisarviset ovat yleensä rauhallisia eläimiä, mutta kiima-aikaa sekoittaa harmonisimmankin mielen. Niinpä eräänä varhaiskesän iltana, kun Serpent Noirin kunnianarvoisa isäntä Pollux Musta ystävällisellä kommennuskirouksella kehotti friisiläisoriaan astumaan yksisarvislaumansa valiotamman, kirouksen ote yllättäen herpaantui yksisarvisesta. Täysin varoittamatta se torjui orin lähentelyt ja päälle päätteeksi potkaisi kasvattajaansa vatsaan. Kenties se halusi ilmaista mielipiteensä Polluxin rodunjalostuksellisista tavoitteista ja niiden saavuttamiseen käytetyistä keinoista. Mustaa varsaa se ei missään nimessä haluaisi synnyttää!
 
Maksan repeäminen tiesi Polluxille kahden kuukauden sairaalareissua. Alphard olisi tietenkin jäänyt mielellään isännöimään Serpent Noiria, hän kun asui kartanossa muutenkin. Mutta Walburga ei halunnut tällaisesta kuulla puhuttavankaan. Alphard häpäisi koko suvun, tekisi kartanosta eläintarhan tai juottolan, mitä nyt vain sattuisi keksimään. Hullun aivoituksia ei voinut ennustaa.

Kukaan muu suvusta kuin Walburga ei valitettavasti pitänyt Alphardia niin hulluna kuin tämä oli. Cygnus ja Druella eivät Ranskaan suostuneet matkustamaan: Druella touhotti Bellatrixin joulukuussa koittavia häitä ja Cygnus poti päänsärkyä. Heille oli yhdentekevää, vaikka Alphard polttaisi Serpent Noirin.

Siksi Walburga koki velvollisuudekseen pakata kalleimmat kaapunsa ja kiiltävimmät korunsa matka-arkkuun ja tilata porttiavaimen synnyinkotiinsa. Maineesta piti pitää kiinni kanaalin molemmin puolin. Lapset, yksitoistavuotias Sirius ja yhdeksänvuotias Regulus, lähtivät mukaan, kuten tietysti heidän kotiopettajansa Artemis Hurleykin, sillä kesälomaa Mustat pitivät jästin laiskimusten keksintönä. Orion Musta sen sijaan jäi Englantiin.

”Kalmanhanaukiota ei voi jättää tyhjilleen”, Walburga selitti. ”Muuten hutsut pesiytyvät verhoihin.”

Regulus ei voinut ymmärtää, miksi Alphard nauroi Walburgan selitykselle. Hutsuista todellakin oli riesaa, viime keväänä yksi oli järsinyt sukupuuta esittävän kuvakudoksen reunaa.

”Oletko varma, että haluat jättää Orionin hutsuja päivystämään?”Alphard hohotti. Siriuskin nauroi, vaikkei Regulus uskonut, että veli ymmärsi Alphardin puheita sen enempää kuin hänkään.
   



Sirius oli viihtynyt Serpent Noirissa heti ensi hetkestä asti.
”Vau, mahtavaa!” hän oli hihkunut isoisänsä hevoslaumat nähdessään ja suorastaan villiintynyt, kun Alphardin koiran olivat juosseet nuolemaan hänen kasvojaan.

Sirius vaelteli kartanon tiluksia päästä päähän ja innostui kaikesta, minkä näki niin paljon, että ehdotti Regulukselle, että heidän pitäisi laatia kartta kartanon maista. Regulus suostui, mutta huomasi pian, että Siriukselle kartan piirtäminen tarkoitti hieman eri asiaa kuin hänelle. Veljelle ei riittänyt, että karttaan piirsi tallin vintin: hän halusi sijoittaa kartalle lisäksi kaiken roinan, mitä vintille oli kertynyt. Ja kun hänelle selvisi, että vintillä säilytettiin ruumisvaunuja, ei riittänyt, että vaunut piirrettiin karttaan – piti selvittää myös, mitä vaunujen sisällä oli.

Regulus näki monta yötä painajaisia isoisoisoisä Phineaksen kuolinnaamiosta.

Walburgassa Siriuksen into tutkia kartanon maita aiheutti ylpeyttä. Poika halusi kartoittaa omaisuutensa, mikä todisti, että esikoinen oli aivan selvästi vapaaherra-ainesta! Mutta Alphard väitti tapansa mukaan vastaan ja sanoi, että Siriuksella oli pikemminkin seikkailijan luonne.

Regulus puolestaan kaipasi kotiin Kalmanhanaukiolle, kaipasi Oljoa ja olohuoneen pianoa, omaa huonettaan ja rakasta luutaansa. Hän oli ujosti ehdottanut, jos voisi harjoitella Serpent Noirin pihalla huispausta, mutta kaikilla oli kiire, eikä kukaan ei ollut kuunnellut häntä. Regulus ei tiennyt, mihin lukuisista matka-arkuista äiti oli hänen Komeettansa pakannut. Sirius ehdotti avuliaasti arkun tiirikoimista auki, mutta Regulusta pelotti niin omavaltainen käytös ja hän ehdotti, että he lähtisivät mieluummin katsomaan isoisän hevosia.

Katsellessaan miten Sirius yritti pysyä pukittelevan (ja edelleen kiimaisen) friisiläisorin selässä, Regulus mietti, ettei hänestä itsestään olisi sen paremmin vapaaherraksi kuin seikkailijaksikaan.

Serpent Noirin mailla häntä kiinnosti ainoastaan pienehkö kupolikattoinen rakennus, jonka Alphard kertoi olevan tähtitorni. Torni, joka oikeastaan ei korkeutensa puolesta yltänyt tornimaiseen mittaan, sijaitsi pienellä mäennyppylällä hedelmätarhan länsipuolella. Katon ikkunat oli peitetty ja ovi lukittu. Sirius tietysti ehdotti, että hän ja Regulus voisivat murtautua rakennukseen sisään, mutta Regulus pelkäsi, että veli rikkoisi jotain pysyvästi. Siksi hän tyytyi vain haaveilemaan tähtitaivaan rauhasta, kun Sirius putosi Pyhää Mungoa huutaen hevosen selästä maahan.




Poikien kotiopettajan, Artemis Hurleyn, ei tietenkään ollut sopivaa syödä pienintäkään suupalaa samassa pöydässä herrasväen kanssa. Opettaja Hurley oli Orionin vanha luokkatoveri, jonka perhe erään huonon liiketoimen seurauksena oli menettänyt melkein koko omaisuutensa. Siksi hän joutui työskentelemään palkollisena ja asumaan parempiensa nurkissa.  Serpent Noirissa hänen paikkansa oli keittiössä kotitonttujen luona, ei ruokasalin kristallikruunun loisteessa.

”Lihotatko miestä joulupöytää varten, Walburga?” Alphard hörötti. ”Kyllä hänen keittiössä kelpaa, kun tontut tuputtavat joka lajia lisää ja paistavat vaikka jakkihärän, jos kasvishöystö ei maistu. Syöttöporsaan sinä olet tänne rahdannut.”

”Pyh, minä en siedä palvelusväkeä ruokasalissani”, Walburga vastasi kopeasti.

Mutta Alphard luopui harvoin mistään mehevästä mielikuvasta, jonka hän säädyttömän mielensä sopukoissa loi. Siitä eteenpäin hän kutsui Artemis Hurleyta ”Potsiksi”.

Alphard Mustaa saattoi sanoa erikoiseksi mieheksi missä tahansa ympäristössä, mutta varsinkin Mustan suvussa hän poikkesi selvästi siitä, mitä hänen olisi voinut olettaa olevan. Toiset sanoivat, että Alphard oli perinyt äitinsä Irma Crabben suvusta rahvaanomaisen luonteen (tyttö kun oli lähtöisin varsin alhaisista piireistä), toisten mielestä Alphard vain yksinkertaisesti oli hullu. Hän ei välittänyt muodollisuuksista, vaan viittasi kintaalla kaikelle, mitä piti joutavana hienosteluna. Kun hän nuoruudessaan oli menettänyt lähes kaikki rahansa vedonlyönnin ja muiden nimeltä mainitsemattomien heikkouksien houkuttelemana, hän ei suinkaan korjannut asiantilaa naimalla rikasta ja puhdasveristä morsianta, kuten kuka tahansa muu Musta olisi tehnyt. Hän opiskeli itselleen ammatin ja ryhtyi harjoittamaan taksidermiaa – suvun parissa siedettyä, mutta kieltämättä vulgaarina pidettyä taiteenalaa – joka tavallisen kansan keskuudessa tunnettiin eläinten täyttämisenä. Velhojen neuvoston perustajien, Tylypahkan rehtoreiden ja muutenkin taikayhteisön vankkumattomien tukipilareiden sukuun käytännöllisen alan taitaja istui huonosti.

”Alphard, pukeutuisit säätysi mukaisesti”, Walburga komensi inhoten eräälläkin perhelounaalla, kun Alphardin vantteraa vartta verhosi jonkinlainen pressukankaasta karkeasti leikattu hihaton viitta.

”Ahhah, minulle tuotiin tänä aamuna hopeahaisku, joka saattaa olla vielä elävä. En ole ihan varma, jos se sätkii kuolinkouristuksissaan vai muuten vaan”, Alphard tokaisi ja keihästi perunan veitsellä.

Walburga sulki silmänsä, kun Alphard tunki perunan kokonaisena suuhunsa.




”Äiti taitaa inhota Alphardia”, Sirius arveli, kun hän ja Regulus myöhemmin heittelivät pihalla palloa.

Regulus tuijotti Siriusta niin ihmeissään, että unohti ottaa kopin ja pallo pääsi vierimään ojaan. Ei kai kukaan inhoaisi omaa veljeään? Tietysti äiti inhosi asiaa jos toistakin, edes Regulus ei ollut niin sokea, ettei olisi sitä tajunnut. Walburga inhosi hormiverkossa matkustamista, köyhiä kotiopettajia, kirkkaita värejä, Druellan jästipastilleja (joita Sirius kutsui samanmaun rakeiksi: erivärisinäkin pastillit maistuivat täsmälleen samalta). Hän inhosi pullantuoksua, huonoa ryhtiä, Artemis Hurleyta, sinne tänne sojottavia hiuksia, laihaa kahvia ja useimpia eläimiä. Jossain vaiheessa Regulus oli myös tajunnut, että äiti inhosi isää.

Mutta omaa veljeään ei kukaan voisi inhota.

”Saat vielä nähdä”, Sirius vakuutti ja juoksi etsimään palloa.

Regulus irvisti sisimmässään. Hän tiesi, että Sirius rakasti oikeassa olemista enemmän kuin perhesopua.

      



”Äiti, haluaisin opetella kaikki Mustan suvun perinnäistavat”, Sirius kailotti vielä samana iltana Serpent Noirin illallispöydässä. ”Osaan jo keittää Canopus Mustan verenseisautuslientä ja punoa Elfrida Mustan jästinhirttonarua.”

Ruuaksi tarjottiin jo kolmatta päivää lanttumuhennosta. Walburga inhosi sitä, mutta eräs Alphardin asiakkaista oli tarjoutunut maksamaan kimeeransa täytön kuudella säkillisellä lanttuja, eikä Alphard koskaan kieltäytynyt tilaisuudesta sorkkia niin harvinaisen eläimen sisuskaluja.
 
Nyt Walburgan nyreä ilme kuitenkin kirkastui. Siriuksen puhe perinnäistavoista kuulosti enkelten laululta hänen lanttua pursuavissa korvissaan.

Mutta Regulusta inhotti, sillä hän aavisti, että Sirius johti äitiä harhaan.

”Tähtikartoista sopii tietenkin jatkaa”, Walburga tokaisi. ”Sukuperinteet ovat tuiki tärkeitä ja olen hyvin mielissäni, että otat niiden opiskelun vakavasti.”

Reguluksen sydän hypähti niin, että hän hetkeksi unohti pelätä, mikä Siriuksen perinnäistietoinnostuksen todellinen syy oli. Tähtitiede! Mainitsiko äiti juuri hänen salaisimman haaveensa?

”Tähtikartat onkin avattu viimeksi 1500-luvulla”, tokaisi Alphard suu täynnä muhennosta.

”Mustan suvussa tähtitiede kulkee perinnäistapana jo kymmenten sukupolvien ajalta. Jälkeläisemme nimetään tähtien tai tähdistöjen mukaan!” Walburga puuskahti.

”Paitsi sinut”, Alphard hirnahti ja osoitti sisartaan haarukalla. ”Sinut nimettiin imettäjän mukaan.”

”Ole vaiti, sinä häpäiset koulusivistyksesi”, Walburga sanoi, ”Walburga on asteroidi.”

”Ja imettäjä”, Alphard lisäsi suupielestään. ”Mainiota maitoa, etten paremmin sano.”

”Ilmoitan kotiopettaja Hurleylle, että alkaa huomisesta lähtien käydä perusteita läpi kanssanne”, Walburga ilmoitti Alphardista välittämättä.

”Potsi ei olekaan ensimmäinen kotiopettaja täällä. Phineas Nigellus -ukollakin oli oma tähtitieteen opettajansa”, Alphard sanoi. ”Tiedättehän”, hän lisäsi Siriukselle ja Regulukselle, ”Sen papparaisen, joka osti tämän hökkelin päästäkseen eroon vaimostaan.”

Regulus näki, että Walburgan silmäkulmassa nyki elohiiri. Mutta Sirius melkein keinui tuolillaan. Regulus tiesi, että hän odotti ahnaasti Alphardin seuraavaa siirtoa Walburgan kopeuden nujertamisessa.

Räyhähenkeä muistuttava, mutta erittäin aineellinen Alphard jatkoikin: ”Tiedättekös mitä varten meillä on täällä tähtitorni? Jossainhan papan piti harjoittaa perinnäistaitoja jalkavaimonsa kanssa. Gwendolyn Kanahaukka oli typykän nimi. Kun vaari jäi eläkkeelle Tylypahkasta, hän houkutteli tähtitieteen opettajan mukaansa. Kesken lukukauden vieläpä.”

”Älä levitä valheita! Mustien perinnäistaidot ovat vuosisatoja vanhoja ja pyhiä. Tähtitorni rakennettiin esi-isämme sekstantin keksijä – en-nyt-muista-hänen-nimeään -- muistolle”, Walburga sanoi.

”Mistä muusta kuin vanhasta perinnäistavasta minä tässä puhun, sisko hyvä! Ensimmäinen jalkavaimo taisi olla Mefistoteles Mustalla. Klythaimestra Lotharus 500-luvulla nimittäin. Heistä sikisi Lotharin sukuhaara, joka nykyisin tunnetaan Lestrangeina.”

”Kuinka sinä irvileuka julkeat puhua tuollaista omasta suvustasi?” Walburga kivahti jo melkein malttinsa menettäneenä.

Sirius nojautui innoissaan eteenpäin tuolillaan. Jo siinä vaiheessa, kun Alphard oli maininnut imettäjän, Sirius oli potkaissut Regulusta pöydän alla ja sihahtanut suupielestään:

”Siinä näet! Äiti inhoaa häntä!”

Mutta Regulusta äidin ja enon riita kammotti. Hän oli lakannut syömästä muhennostaan ja halusi vain kadota, pöydän alle tai jonnekin. Mutta eihän se käynyt päinsä! Hän tiesi, mitä Sirius yritti ja vain hän voisi pysäyttää tämän lapsellisen suunnitelman. Ja sitten vasta kadota, kun kaikki olisi taas hyvin.

Kun Alphard nielaisi vahingossa retiisinpalan väärään kurkkuun, Regulus näki tilaisuutensa koittaneen.

”Äiti!” Regulus vingahti.

Walburga katsoi epäluonteenomaisen hölmistyneenä ympärilleen ennen kuin tajusi, että ääni lähti hänen nuorimmasta pojastaan.

”Olisiko hedelmätarhan länsipuolella sijaitsevaan tähtitorniin sopivaa mennä? Meidän voisi olla hyvä opiskella siellä ja tähtitiede kiinnostaa minua. Opettaja Hurley mainitsi jotakin siitä, että tähtitiede on hankalimpia aineita Tylypahkassa”, Regulus sopotti henkeä vetämättä. ”Minusta torni näyttää hyväkuntoiselta. Eikö olisi hyödyllistä oppia käyttämään kaukoputkea? Emme sitten nolaisi itseämme Tylypahkassa.”

”Sinäkin siis haluaisit opiskella tähtitiedettä?” Walburga sanoi nopeasti kuin näyttääkseen, että hänen älynsä oli tallella, vaikka hän äsken melkein oli sortunut huutamaan.

”Niin äiti”, Regulus sanoi. ”Jos se sopii kaikille.”

”Tjaa. Tähtitorniin voi olla pesiytynyt mörkö”, yskähti Alphard, joka oli saanut henkitorvensa avattua.

Hänkin vaikutti yllättyneeltä, sillä hän ei ollut aikaisemmin kuullut Reguluksen puhuvan enempää kuin kaksi sanaa kerrallaan.

”Mörkö!” Sirius hihkui. ”Mennään etsimään se!”

Hän oli nipistänyt Regulusta, kun tämä oli keskeyttänyt Walburgan ja Alphardin hyvin alkaneen riidan, mutta irrotti nyt otteensa veljensä reidestä.

”Syövätkö möröt lanttua? Minä voisin koettaa kesyttää mörön!” Sirius hihkui.

”Hmp, mörönkarkotusloitsua kotiopettaja Hurley ei olekaan lapsille vielä opettanut”, sanoi Walburga. ”Siihen tuskin tulee näin hyvää tilaisuutta.”

Alphard lähti saman tien tarkistamaan tähtitornin kuntoa. Hän lähti mielellään, sillä häntä kiinnosti, voisiko mörön mahdollisesti täyttää. Sirius juoksi innoissaan mukaan ja Regulus seurasi vaitonaisempana, mutta jännittyneenä ja edelleen omasta uskaliaisuudestaan tärisevänä perässä. Walburga sen sijaan jäi sisälle neuvottelemaan opettaja Hurleyn kanssa seuraavan viikon opetusohjelmasta.




”Katsotaanpas”, Alphard jupisi ja tähtäsi alohamoran tähtitornin ruosteiseen lukkoon. Sitten hän heilautti sauvallaan katon suojukset syrjään. Ikkunat vaikuttivat ehjiltä. Keskellä suuren pyöreän huoneen lattiaa nökötti kaiverretulla jalustalla suuri ja vanha kaukoputki. Jonkun oli täytynyt loitsia torniin pölynkarkoitusloitsu, sillä kaikki näytti viimeisen päälle puhtaalta. Tai sitten kotitontut kävivät siellä salaa siivoamassa, se olisi kovasti niiden tapaista.

Sirius konttasi jo innoissaan seinustaa peittävien kaapistojen uumenissa ja huhuili mörköä.

Regulus käänsi katseensa taivaalle ja hymyili. Hän tiesi, ettei ollut peloton seikkailija eikä huoleton vapaaherra. Mutta ehkä hän kuitenkin jonain päivänä olisi vielä jotakin.





A/N2: Jos joku ihmettelee, miten kotiopettaja opettaa lapsille taikojakin, ajattelen, että osa Mustien puhdasverisyys-propagandaa olisi voinut olla, että lapsille opetettiin taikoja jo etukäteen, jotta he vaikuttaisivat koulussa lahjakkaammilta kuin jästisyntyiset. Ranskassa ministeriö ei ehkä valvo niin tarkkaan. :)
« Viimeksi muokattu: 28.03.2021 20:02:01 kirjoittanut marieophelia »
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 658
Tämä on kyllä yksi suuri lukunautinto! Oli erittäin hyvä idea lukea ensin Serpent Noir ja sitten tämä, sillä ehdin ihastua tähän osaan velhomaailmaa jo kovasti. Hauskaa, että tässä kuitenkin päästään seuraamaan alkuperäisessä ficissä hieman taka-alalle jääneitä hahmoja. Alphard on melko hulvaton hahmo hävyttömine kommentteineen ja mieltymyksineen, vaikka en usko, että haluaisin jakaa päivällispöydän hänen kanssaan :D Sirius on myös aivan elementissään tässä ja pidän siitä, miten hänen kapinallisuutensa ja halunsa nujertaa äitinsä kopeus tulevat tässä esiin. Reguluksen herkkyys puolestaan on hienovaraista ja mielenkiintoista. Ylipäätänsä tykkään siitä, miten olet lähtenyt tutkimaan Reguluksen hahmoa. Serpent Noirissa hänestä tuskin tiedetään mitään eikä kukaan oikeastaan edes halua tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Tässä hänestä avautuu ihan oikea ihminen, kun hän pääsee tarinan kertojaksi :) Halu palata tutulle Kalmanhanaukiolle, tunnollisuus, toive saada harjoitella huispausta ja pianonsoittoa kertovat hänestä niin paljon. On sydäntä särkevää huomata, miten vähälle huomiolle hän perheessään jää, kun Sirius vie kaiken huomion.

Ensimmäisen luvun tuulen kuvailu oli ihana ja lempeä tapa aloittaa tarina etenkin, kun päähenkilönä on Regulus. Samalla siinä tulee hauskasti esiin tuo Walburgan halu pitää kartano pimeänä paikkana ja estää niin tuulta kuin aurinkoakin kurkistamasta sisälle. Siriuksen juoksentelu koirien kanssa on kovin osuva ajanviete enkä yhtään ihmettele, että hän viihtyy Serpent Noirissa niin hyvin. Etenkin kartan piirtäminen nauratti! Regulus puolestaan muistuttaa osittain hieman Alphardia, etenkin tuon "käytännön alan ammatin" valitsemisen suhteen. Tähtitorni taas on sopivan mystinen elementti tässä varsinkin, kun tarinan nimi antaa jo ymmärtää sen olevan tärkeä tapahtumapaikka. Mietinkin, mikä tai kuka saa tornin romahtamaan... Sirius olisi helppo vastaus, mutta voisiko myös Regulus yllättää?

Tässä tekstissä on niin paljon hauskoja juttuja dialogista yksityiskohtiin! Nautin tästä niin paljon. Huippua, että kirjoitat! Kiitos siis näistä ensimmäisistä luvuista, odotan erittäin uteliaana jatkoa :)

between the sea
and the dream of the sea