Kirjoittaja Aihe: GoT: Kelvollisen lumipallon tekemiseen tarvitaan kaksi kättä (K-11, Jaime/Brienne)  (Luettu 389 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 730
Nimi: Kelvollisen lumipallon tekemiseen tarvitaan kaksi kättä
Fandom: Game of Thrones
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11 (karkean kielenkäytön takia)
Paritus: Jaime/Brienne
Tyylilaji: Romanssi
Tiivistelmä: Nyt on varmaan jo ihan hyvä hetki jättää arvonimet pois.
Kirjoittajan sana: Tämän tekstin otsikko on lainaus Korppien kestit –kirjasta, jossa Jaime ajattelee lumisateessa, että vielä muutamaa vuotta aikaisemmin hän olisi innoissaan tehnyt lumipalloja ja heittänyt niillä Tyrionia.
Tämä teksti on varmasti romanttisinta, mitä GoTista pystyn kirjoittamaan :D. Joten tämän myötä: ihanaa ystävänpäivää!






KELVOLLISEN LUMIPALLON TEKEMISEEN TARVITAAN KAKSI KÄTTÄ



”Tyttö. Anna se minulle.”

Nukkavieru pohjoisen tyttö käänsi katseensa Jaimeen ja siristi silmiään. Jaime näki hänen silmissään välkähtävän pelon, mutta nopeasti ruskeat silmät siristyivät vielä enemmän ja niihin syntyi uhmakas kipinä. Pohjoisen ihmiset opettavat näköjään pienet lapsetkin katsomaan noin, Jaime ajatteli ja huokaisi mielessään.

”Mikset tee omaa?” lapsi kysyi. Jaime kyykistyi tytön tasolle ja kohotti kultaista kättään:

”Kelvollisen lumipallon tekemiseen tarvitaan kaksi kättä.”

Tyttö katsoi kultaista kättä suu auki. Sitten hän kallisti päätään ja siristi jälleen silmiään.

”Mitä sinun kädellesi on tapahtunut? Miksi se on muuttunut kultaiseksi?”

”Se on pitkä tarina.”

”Minä tykkään tarinoista.”

Jaime huokaisi jälleen. Pohjoisen lumet ehtisivät sulaa ennen kuin hän saisi lumipallon tuolta jääräpäältä.

”Jätetään toiseen kertaan”, Jaime sanoi ja nousi ylös. Hän ehti ottaa muutaman askeleen kohti Talvivaaran sisäpihan uloskäyntiä, kunnes tunsi jonkun tarttuvan viittaansa. Hän kääntyi ympäri ja näki ruskeasilmäisen tytön seisovan takanaan ja tuijottavan häntä jälleen pää kallellaan.

”Mitä sinä tekisit tällä lumipallolla?”

”Minä heittäisin sillä… ystävää”, Jaime sanoi ja tunsi itsensä typeräksi.

”Onko sinun ystäväsi tehnyt sinulle jotakin pahaa?”

”Ei. Pikemminkin päinvastoin. Mutta minä haluaisin… yllättää hänet.”

”Sinä olet kummallinen. Mutta hyvä on, saat tämän. Minä voin tehdä itselleni uuden”, tyttö sanoi ja ojensi lumipallon Jaimelle niin juhlavasti, että lumipallon tilalla olisi voinut olla kallisarvoinen timantti.

”Kiitos, arvon lady”, Jaime sanoi ja kumarsi vähän. Tyttö punastui ja kumartui sitten kahmaisemaan lunta uutta palloa varten. Jaime tunsi hänen katseensa selässään, kunnes kääntyi Talvivaaran sisäpihan portista ulos.

Koko eilispäivän oli satanut lunta, eikä portin takana avautuva lakeus näyttänyt enää taistelukentältä. Jaimesta oli vaikea uskoa, että Yön kuningasta vastaan käydystä taistelusta oli kulunut vasta muutama päivä. Kirpeässä pakkassäässä, auringon välkehtiessä uudella lumella, oli vaikea ymmärtää, miten moni oli menettänyt henkensä tällä aukiolla tai sillä kukkulalla, jota kohti Jaime suuntasi kulkunsa.

Kukkula ei ollut erityisen korkea, mutta sen harjanteelta avautui jylhä näkymä jumalmetsään. Tällaisina aurinkoisina pakkaspäivinä lumiset puut näyttivät jopa etelän lämpöön tottuneesta miehestä kauniilta. Oli saarnia, tammia ja mäntyjä, kaikki satoja vuosia vanhoja. Mutta Jaime ei ollut tullut katselemaan maisemia, hän oli tullut etsimään Brienneä. Brienne ei ollut tullut lounaalle, ja Podrick oli kertonut hänen lähteneen kävelylle sille kukkulalle, jota hän oli Jaimen kanssa taistelussa puolustanut.

Jaime olisi antanut melkein (mutta vain melkein) toisen kätensä, jos olisi nähnyt lumista metsää katselevan Briennen ajatuksiin. Nainen seisoi kukkulan laella liikkumattomana selin häneen eikä kuullut Jaimen askelia pehmeällä lumella.

Jaime pysähtyi, tähtäsi huolellisesti ja heitti lumipallon Briennen selkään. Nainen kääntyi nopeasti ja oli jo vetämässä miekkansa vyöltään, mutta jähmettyi Jaimen nähdessään.

”Ser Jaime”, Brienne sanoi ja käänsi katseensa sivuun. Jaimesta näytti, että nainen oli punastunut, mutta ehkä syy oli pakkasessa.

”Nyt on varmaan jo ihan hyvä hetki jättää arvonimet pois”, Jaime naurahti ja Briennen poskien puna syveni. Äkkiä Jaimekin tunsi olonsa jännittyneeksi ja vähän kiusaantuneeksi. Siitä huolimatta hän käveli Briennen viereen.

”Tällaisina päivinä jopa pohjoinen on todella kaunis”, Jaime sanoi. Brienne nyökkäsi ja hetken he katsoivat lumista metsää hiljaisuuden vallitessa.

”En tiennyt, että yhdellä kädellä voi tehdä lumipalloja”, Brienne sanoi lopulta. Jaime olisi halunnut muistuttaa häntä siitä, mitä kaikkea yhdellä kädellä voi tehdä, mutta poskiensa punasta päätellen Brienne taisi muistaa sen itsekin.

”Ei voikaan. Sain sen joltain lapselta.”

”Sait?”

”Pitkän neuvottelun jälkeen.”

Brienne hymähti. Jaime tunsi vastustamatonta halua vetää hänet syliinsä ja suudella samalla tavalla kuin viime yönä, mutta näin päivänvalossa se tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta. Sitä paitsi Brienne ei välttämättä edes haluaisi sitä. Viime yö oli ollut täynnä luottamusta ja lämpöä (ja hermostuneita naurahduksia ja sähläämistä), mutta aamulla Brienne oli lähtenyt herättämättä Jaimea. Jaime olisi halunnut kysyä, katuiko nainen viime yötä, mutta se tuntui aivan liian pelottavalta kysymykseltä.

”Minä voisin jäädä asumaan pohjoiseen”, Brienne sanoi yllättäen, ja Jaimen mieliala laski. Yrittikö Brienne sanoa, ettei halunnut tulevaisuutta hänen kanssaan? Tuntui armottomalta ajatella elämää ilman Brienneä. Briennen sylissä Jaime oli kokenut sellaista rauhaa ja yhteyttä, jota ei ollut tiennyt olevan olemassakaan.

”Minä en tottuisi tähän kylmyyteen koskaan.”

”Ajattele iltoja takan edessä hehkuviinilasi kädessä, ja öitä, jolloin tuuli ujeltaa nurkissa ja me…” Brienne hiljeni ja puri huultaan. Hänen kasvonsa olivat nyt punaisemmat kuin lady Sansan hiukset. Jaime tunsi sydämensä hakkaavan niin kovaa, että se teki lähes kipeää.

”Ja me mitä?”

Mutta Brienne ei vastannut. Sen sijaan hän käänsi katseensa Jaimeen ja tuijotti häntä pää kallellaan ja yhtä vaativasti kuin Talvivaaran sisäpihalla leikkinyt tyttö. Pohjoisen väki on opettanut hänellekin tuon, Jaime ajatteli happamasti.

”Rakastatko sinä Cerseitä?” Brienne kysyi, ja heti hänen saatuaan kysymyksensä ulos uhmakkuus hänen katseestaan suli ja vaihtui peloksi. Jaimea alkoi oksettaa.

”Brienne…”

”Vastaa.”

”Minä… en. Minä luulin rakastavani, mutta sitten, kun tapasin sinut… tai en ihan heti… tai siis en pitkään aikaan… mutta viimeistään silloin, kun sinä pakenit Podrickin kanssa Vuolasvirralta, niin minä ymmärsin… ja varmaan jo ennen sitä, mutta en uskaltanut myöntää sitä edes itselleni.  Tai…”

”Minä olen ihan helvetin rakastunut sinuun”, Brienne keskeytti ja Jaime jäi sanattomaksi. Häntä oksetti yhä, vaikka samalla hän tunsi itsensä Seitsemän kuningaskunnan onnellisimmaksi mieheksi. Mutta miksi Briennen silmissä oli noin tuskainen katse? Jaime oli juuri vastaamassa Briennelle tuntevansa samoin, mutta Brienne ehti jatkaa:

”Minä olen yrittänyt taistella sitä vastaan, hyvät jumalat, miten minä olen yrittänyt, mutta minä en enää pysty siihen.”

”Ei sinun tarvitsekaan.”

”Cersei odottaa sinun lastasi.”

”Vitut siitä. Vitut Cerseistä. Vitut kaikista muista, paitsi meistä”, Jaime sanoi ja tarttui Brienneä kädestä.

Brienne pudisti päätään, mutta ei vetänyt kättään pois Jaimen omasta.

”Et sinä oikeasti ajattele noin. Minä tunnen sinut tarpeeksi hyvin nähdäkseni tuon läpi.”

Jaime tiesi Briennen puhuvan totta. Vaikka Jaime miten yritti hokea itselleen, että Cersei oli paha, kostonhimoinen, myrkyllinen, epäluotettava ja täysin mielenvikainen, oli Cersei kuitenkin myös…. Cersei. Cersei oli hänen sisarensa, Cersei oli Lannister, ja Lannistereille suku tuli aina ensin. Ja jos Cersei todella odotti Jaimen lasta, olisi Jaimen paikka Kuninkaansatamassa hänen rinnallaan. Ei rakkaudesta, mutta velvollisuudesta.

”En usko, että lapsi on minun”, Jaime sanoi hiljaa. Hän tiesi liioittelevansa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt sanoa, että hän ei halunnut uskoa, että lapsi oli hänen.

Brienneä Jaimen sanat eivät saaneet piristymään. Nainen puristi Jaimen kättä nyt niin kovaa, että se teki melkein kipeää.

”Cersei halutaan hengiltä. Pystytkö sinä katsomaan vierestä, kun…”

”Minä en aio katsoa vierestä. Minä en aio lähteä Kuninkaansatamaan. Minä jään tänne”, Jaime sanoi ja yllättyi, miten helposti päätös syntyi siinä hetkessä. Briennen kirkkaansiniset silmät täyttyivät ihmetyksellä, ja Jaime ajatteli ehkä tuhannennen kerran, miten kauniit silmät hänellä oli.

”Tänne? Miksi sinä jäisit tänne? Sinä inhoat pohjoista.”

”Mutta rakastan sinua”, Jaime sanoi ja yllättyi taas, miten helposti sanat tulivat ulos suusta. Miten jumalten nimeen Briennelle oli niin helppo puhua? Ja miten Jaime koskaan oli voinut ajatella, että Brienne oli ruma? Siinä talvipäivän kirkkaudessa, lumiset puut takanaan, katse täynnä ihmetystä ja huulillaan varovainen hymy Brienne näytti niin henkeäsalpaavan kauniilta, että Jaime olisi halunnut pyytää anteeksi kaikkia niitä solvauksia, joita oli Briennen ulkonäöstä lausunut vuosia sitten matkalla Kuninkaansatamaan. Voi jumalat, mikä typerys hän oli ollut. Tuntui uskomattomalta, että niin kammottavan alun jälkeen he olivat päätyneet tähän tilanteeseen, pitämään toisiaan kädestä ja puhumaan rakkaudesta, josta kumpikaan ei osannut puhua.

”Haluatko… haluatko sinä olla minun kanssani?” Brienne kysyi varovasti. Jaime nielaisi. Hän tiesi, että halusi, mutta hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Kenenkään kanssa hänellä ei ollut koskaan ollut niin hyvä olla kuin Briennen kanssa. Briennen seurassa hänellä oli myös hyvä olla itsensä kanssa, hän oli paljon parempi mies Briennen rinnalla kuin ilman tätä. Mutta kuitenkin… pystyisikö Jaime olemaan hänen kanssaan? Vai ajaisiko velvollisuudentunto hänet takaisin Cersein luo?

”Kyllä minä haluan”, Jaime kuuli itsensä sanovan. Briennen kasvoille levisi leveä hymy ja hetken näytti siltä, että hän alkaisi itkeä. Mutta hetki meni nopeasti ohi, kun Jaime tunsi yllättävän kivun selässään ja olisi menettänyt tasapainonsa, ellei Brienne olisi tarttunut häntä käsivarresta. Kesti hetken, ennen kuin Jaime ymmärsi, että joku oli heittänyt häntä lumipallolla, ja samassa hetkessä hän kuuli Tyrionin naurun. Jaime kääntyi ympäri ja näki Tyrionin tulevan vanhan tammen takaa omahyväisesti virnistellen:

”Harvoin kääpiö saa yllätettyä ritarin, puhumattakaan kahdesta yhtä aikaa.”

”Meillä oli mielessä tärkeämpiä asioita kuin kääpiön etsiminen jumalmetsästä. Kuuntelitko sinä meitä?” Jaime ärähti.

”En kuunnellut, älä huoli. Saatte pitää salaisuutenne”, Tyrion sanoi ja hänen virnistyksensä suli lempeäksi hymyksi. Samassa hymy vaihtui irvistykseen, kun Tyrion huomasi Briennen kahmaisevan lunta käsiinsä. ”Ei, älä, minä en…”

Briennen heittämä lumipallo osui Tyrionia rintakehään ja sai hänet kaatumaan istualleen lumihankeen. Tyrion purskahti nauruun, ja Brienne harppoi hänen luokseen ja tarjosi hänelle kättään vetääkseen hänet ylös. Tyrion tarttui hänen käteensä ja sanoi:

”Ja minä kun ajattelin, että Jaime ei voi kostaa, koska kunnollisen lumipallon tekemiseen tarvitaan kaksi kättä. Mutta unohdin, että hänellä on kuin onkin oikea käsi.”

”Niin minulla on”, Jaime sanoi ja hymyili Briennelle, joka vastasi varovasti hymyyn. Sitten Jaime kääntyi katsomaan viittaansa lumesta puhdistavaa Tyrionia. Myös veli hymyili, vaikka yrittikin selvästi hillitä iloaan.

Äkkiä Jaime tajusi, että tässä hetkessä, tällä lumisella kukkulalla, täällä kirotussa pohjoisessa, oli kaikki, mitä hän tarvitsi.

”Jaime, et ehkä halua kuulla tätä, mutta sinuun on tarttunut pohjoisen väen katse. Kallistat nykyään päätäsi ihan samalla tavalla kuin he miettiessäsi jotain. Siristät silmiäsikin samalla tavalla kuin he”, Tyrion sanoi ja hymy hänen arpisilla kasvoillaan leveni entisestään.

Vitun pohjoinen.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 996
  • Kellopelihurmaaja
Ah, toivoinkin (siis oikeasti!), notta kirjoittaisit taas jonkin ihanan ystävänpäiväficin, ja sitten se olikin kaiken muun hyvän lisäksi juuri Brienne/Jaimea! En lainkaan liioittele kun sanon, että ilahdun aina nähdessäni, että sinulta on ilmestynyt jokin juhlapäiväteksti! Olen kyllä surkea niitä kommentoimaan, mutta tiedäpä kuitenkin, että nää on aivan parhaita ja saavat minut aina hihkumaan innostuksesta. :D

Fiilistelin kovasti tämän tekstin nimeä jo ennen kuin klikkasin ficin auki, ja tykkäsin siitä, miten teema (tai ehkä pikemminkin motiivi, jos oikeaa termiä haetaan :D ) kulki läpi koko tekstin. Samoin tykkäsin hurjasti siitä, että pohjoisen ihmisillä oli tuollainen tietty katse, jonka tarttumisen Brienneen Jaime ensin huomasi, ja joutuikin sitten vielä Tyrionin toimesta yhytetyksi itse. Jotenkin hauska, sympaattinen ja liikuttava yksityiskohta. Varsinkin, kun vain hetkeä aiemmin Jaime oli tajunnut, notta pohjoisessa oli kaikki mitä hän kaipasi, ja päättänyt jäädä sinne vaikeista valinnoista huolimatta. Ah!

Fiilistelin myös kovasti tuota Jaimen omahyväisyyttä siitä, että yhdelläkin kädellä petipuuhissa pärjää (hihih) ja toisaalta hänen haavoittuvaisuuttaan ja pehmeyttään ja epävarmuuttaan Briennen suhteen (ja sitä, miten se sama epävarmuus ja pehmeys heijastui myös Briennestä). Tämä oli kieltämättä GoTin maailmaan tosi romanttinen ja lempeä teksti, mutta sopivasti alla oli myös sitä kirpakkaa ja synkempää sävyä, ja välillä on ihanaa lukea näistä hahmoista myös onnellisempina. Jaime, Tyrion ja Brienne kyllä ansaitsevat sen kaiken saamansa höykytyksen jälkeen. (Ja mua liikutti myös ekstrapaljon ajatus siitä, että kun suuri taistelu on ohi, hahmot jatkavat elämäänsä ja alkavat saman tien rakentaa sitä edellisen maailman raunioille, vaikka kaikki onkin monella tapaa muuttunut, eikä paluuta entiseen ole.)

Kiitos, tää oli ystävänpäivään juuri sopiva teksti. ♥


Rowena

  • ***
  • Viestejä: 730
Kaarne,

Lainaus
En lainkaan liioittele kun sanon, että ilahdun aina nähdessäni, että sinulta on ilmestynyt jokin juhlapäiväteksti!
Ihana kuulla! Hauskaa, että oot huomannut mun juhlapäiväteksti-innokkuuden :D. Oon aatellut, että kukaan ei oo kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta mä tosiaan rakastan kirjoittaa ajankohtaisiin juhlapäiviin liittyviä tekstejä :D.

Kiitos ihanasta kommentista <3. Oon tosi iloinen, että myös GoT löytää Finissä lukijoita!

Ps. Täällä on ihana ja luminen talvi, toivottavasti sielläkin!

Grenade

  • Fluff-fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 539
  • Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä
Awww, olipa tämä söpö! Ja mikä tunteiden vuoristorata! Ensin oli söppänä Jaime neuvottelemassa lumipalloista lapsen kanssa ja Briennen yllättäminen ja olin jo ihan, että aww, no tämäpä ihanaa. Ja sitten tulikin Cersei ja tunnelma laski pakkasen puolelle, voi Cersei, miten sinusta on harmia vielä, vaikket edes fyysisesti läsnä koko kohtauksessa. :D Onneksi sitten päästiin takaisin hymyn puolelle ja lopetus kruunasi kaiken!

Olit hienosti punonut tuon koko kaaren tuohon, hetken jo purin kynsiäni, että käykö tässä sittenkin köpelösti vai miten, mutta onneksi sitten puhumalla selvittiin ja asiat saatiin selviksi. Ja hienosti toit sitä menneisyyttä mukaan ja sitä, miten se kaikki näkyy tässä, että ollaan jo yhdessä, mutta ei ihan täysin virallisesti yhdessä, mutta silti jotenkin.

Ja aaaaa, rakkaudentunnustus! Ah, se oli niin hienosti, ja se koko Jaimen kömpelyys sanojen kanssa ja sitten Brienne vaan täräyttää suorat sanat ja aagh, miten hyvää dialogia! Kaikki hahmot kuulostivat ihan omilta itseiltään ja voi että, kyllä!

Apua, olipa tämä kiva! Kiitos tästä! ^^ Nyt lopetan näiden huutomerkkien viljelyn. :D

Hyppää mukaan!


(banneri by Sokerisiipi)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 730
Grenade,

Kiitos ihanasta kommentista! Mulle tuli tosi hyvä mieli sitä lukiessa. Erityisesti ilahduin siitä, että tykkäsit dialogista tässä 😊.

Hauskaa, että tarina sai sut välillä puremaan kynsiä :D. Mä en osaa kirjoittaa romanttista tekstiä ilman, että siellä taustalla häilyy synkemmät sävyt. Ja oli tosi kivaa vaihtelua kirjoittaa Jaimen näkökulmasta, kun oon aiemmin kirjoittanut vain Briennen vinkkelistä.

Kiitos vielä ❤️. Ihanaa, että pidit ja jätit kommentin!