Kirjoittaja Aihe: Juuret, S  (Luettu 2364 kertaa)

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 479
Juuret, S
« : 01.11.2020 20:28:53 »
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: hieman melankolinen slice of life
Ikäraja: S
Hahmot: Minä ja äiti
Yhteenveto: Onko täällä aina ollut näin hiljaista, vai olenko minä vihdoinkin tottunut kaupungin sykkeeseen?
Kirjoittajalta: Osallistuu Originaalikiipeilyyn sanalla juuret. Tämä on saanut vahvasti vaikutteita oikeasta elämästä, mutta hahmot eivät kuitenkaan ole suoraan todellisia ihmisiä eikä tapahtumapaikka tunnistettavissa.



Juuret


Äiti on tapansa mukaan taas myöhässä. Aseman parkkipaikalla on muutama auto, joista yksikään ei ole meidän tummanvihreä pösö, eikä muutenkaan minulle tuttu, vaikka näin pienellä kylällä kaikki muka tuntevat toisensa. Takanani seisova juna lähtee kirskahtaen eteenpäin. Katselen entisen asemarakennuksen seinustalta, kuinka tällä pysäkillä kanssani poisjääneet vähät matkustajat nousevat yksi kerrallaan hakijoidensa kyytiin, jättäen minut yksin muutaman katulampun valaisemalle pimeälle pihalle.

Vilkuilen kelloa toivoen, ettei äiti myöhästyisi kovin paljoa tällä kertaa. Olen väsynyt pitkästä koulupäivästä ja junamatkasta, enkä haluaisi muuta kuin päästä kotiin omaan vanhaan huoneeseeni. Kiedon viikonloppukassin hihnan paremmin käteni ympärille ja vaihdan viluissani painoa jalalta toiselle. Lasken odotellessani ohikulkevia autoja, joita ei kyllä kovin montaa ole. Onko täällä aina ollut näin hiljaista, vai olenko minä vihdoinkin tottunut kaupungin sykkeeseen niin, että kotikylä tuntuu sen rinnalla lähes kuolleelta? Aivan kuin juureni olisivat katkenneet, tai ainakin murenemassa pikkuhiljaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin erotan mutkan takaa tutunnäköisten etuvalojen kajastuksen. Hetken kuluttua äiti jarruttaa risteykseen ja kääntyy aseman pihaan. Astelen ripeästi takaovelle, heitän kassini sisään ja istun sitten pelkääjän paikalle, kopistellen enimmät hiekat kengänpohjistani auton ulkopuolelle ennen kuin nostan jalatkin kyytiin.

“Moi, et kai sie kerenny kovin pitkään ootella? Miun piti viijä muovit ja lasipurkit tuonne kerräyspisteelle. Ku tää auto on aina niin täynnä tavaraa”, äiti selittää, vaihtaa vaihteen ykköselle ja lähtee liikkeelle kylän suuntaan.

“En mie kovin pitkään”, sanon, niin kuin aina, vaikka olisinkin joutunut odottamaan.

“Oliko junassa porukkaa?” äiti kyselee, mutten ehdi edes vastata, kun hän jo jatkaa: “Tarviitsie kaupalta mittää? Siellä on kyllä kallaa huomiseks, mut mie aattelin jos hakis K-marketista vielä niitä perunapiiraita iskälle.”

“Voisin mie jotakin iltapallaa ostaa”, vastaan. “Kauhee nälkä.”

“Mie tein eilen lasagnee. Sitä jäi vielä vähäsen, jos kelpaa”, äiti juttelee. “Mutta osta jottain semmosta ruokaa, mitä ihe halluut syyä. Sannille on sit niitä kasvispyöryköitä, kun se ei sitä kallaa ota kumminkaan.”

Saavumme kaupan pihaan muutamassa minuutissa. Äiti parkkeeraa aivan etuoven lähelle invapaikan viereen ja ottaa takapenkiltä kukkakuvioisen kestokassin.

“Kai tää yks riittää?” hän miettii ääneen.

“Eiköhän, ei kai myö niin paljoo olla ostamassa.”

Kaupassa on hiljaista tähän aikaan illasta: ihmiset taitavat olla jo saunapuhtaina kodeissaan, odottamassa perjantai-illan elokuvan tai tietovisailun alkamista. Kuljen edestakaisin autioissa hyllyväleissä ja valikoin itselleni pari erilaista pikkujogurttia ja pussillisen pähkinäsekoitusta sillä aikaa, kun äiti laskee paperipussiin kymmenen perunapiirakkaa ja ottaa kylmäkaapista piimäpurkin. Karkkihyllyllä koriin päätyy vielä äidille salmiakkiaski ja minulle Fazerin sininen. Paistopisteen tuttu tuoksu seuraa meitä piiraspussin mukana kassalle ja sieltä autoon.

Kotimatkalla äiti kertoo kaikkien tuttujen tuoreimmat kuulumiset ja kyselee samalla omiani. Selitän epämääräisesti yliopiston ryhmätöistä ja deadlineista, kerron illanistujaisista, kirpputorilta ostamastani keltaisesta neuleesta ja kaverini koirasta, joka on tulossa seuraavana viikonloppuna hoitoon luokseni pieneen solu-asuntooni.

“Ei kai se siun kämppis sit oo allerginen?” äiti kysyy huolestuneena. “Kai sie muistit kyssyy siltä, käypikö se?”

“Ei se oo allerginen, sen vanhemmilla on kuulemma kans koira.”

Käännymme pois kylän katuvalojen vaikutuspiiristä ja äiti naksauttaa pitkät päälle, kun jatkamme peltojen välissä mutkittelevaa tietä eteenpäin. Auton valojen kajossa erotan valkoiset heinäpaalit siisteinä riveinä ojan reunalla, samassa paikassa kuin aina ennenkin.

“Myö sanottiin noita pienenä dinosauruksen muniksi”, sanon yhtäkkiä ja osoitan sormellani pimeään.

“Ai paaleja? Niin olikii”, äiti naurahtaa.

Nojaan päätäni taakse ja kuuntelen äidin hyväntuulista höpötystä puolella korvalla, katse tummassa ikkunassa. Pimeässäkin erotan tutut pellot, metsälaikut ja kalliot, tunnen allani tutut mutkat ja mäennyppylät. Siinä kohtaa, kun päästään toisen pienen mäen päälle, ollaan jo melkein perillä. Hymyilen itsekseni, kun huomaan mittaavani matkan kulumista tismalleen samoilla maamerkeillä kuin lapsena ja tavoittavani yhä sen saman lämmön ja odotuksen tunteen, jonka viimeisen mutkan takana pilkottavat valot sytyttävät.

Pihatien päässä äiti käyttää tunnollisesti vilkkua, vaikka ketään ei tietenkään näy missään. Liiketunnistin sytyttää lyhdynmuotoiset pihavalot, kun lähestymme taloa. Hyppään pois kyydistä autotallin edessä ja otan takapenkiltä kassini, ennen kuin äiti ajaa pösön suojaan ja sammuttaa moottorin.

Sanni tähyilee meitä keittiön ikkunasta, kun kävelemme pihan poikki. Vilkutan hänelle hymyillen, vaikkei hän varmaankaan erota kasvonpiirteitäni ikkunan läpi. Saunan piipusta nouseva savu kiemurtelee ylös taivaalle, jota tähdet pilkuttavat täällä moninkertaisesti kirkkaampina kuin kaupungissa. Kuistilla on rivissä kokoelma kumisaappaita ja alan taas pikkuhiljaa muistaa, miksi lapsuudenkoti tuntuu yhä kodilta, vaikka asunkin nykyisin suurimman osan ajasta muualla.

Hengitän vielä kerran syvään kylmää syysilmaa, jossa haistan kotoisan häivähdyksen savua ja viereisen metsän havuntuoksua. Pyyhin jalkani karheaan kynnysmattoon, painan ovenkahvan alas ja astun sisään. Tutuntuoksuinen lämpö tulvahtaa hyökynä kasvoilleni ja tunnen juurieni jälleen vahvistuvan.

Pohjimmiltani tiedän, etteivät ne voisi koskaan katketa.
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Larjus

  • Отабекқызы
  • ***
  • Viestejä: 3 055
  • En kaipaa teksteihini mitään negaa kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Juuret, S
« Vastaus #1 : 05.11.2020 10:34:06 »
Tätä oli jotenkin erityisen kiva lukea jo siitäkin syystä, etten itse kykene omakohtaisten kokemusteni perusteella samaistumaan tähän aiheeseen (ja sen synnyttämiin tunteisiin) sitten niin lainkaan ;D (olen stadilainen, isänkin puolelta ties kuinka monennesta polvesta, ja asunut Helsingissä aina. Oon niin kuin aina siis pysynyt juurillani :D) Mutta omakohtaisten kokemusten puuttumisesta huolimatta tätä pystyy ymmärtämään tunnepuolellakin hyvin, täytyy vain kuvitella.

Pidin tosi paljon käytetystä kuvailusta ja kerronnasta! Etenkin mieleeni jäi kohta, jossa päähenkilö puhuu siitä, että pienellä paikkakunnalla kaikki muka tuntevat toisensa, mutta hänellä ei ole hajuakaan, kenen autoja parkkipaikalla on. (On kyllä jotenkin ihan kauhea ajatus, että asuisin paikkakunnalla, jolla kaikki tuntevat toisensa 😬 Mä en tunne edes kotitalostani ketään, ja hyvä niin.)
Dialogikin oli kivaa luettavaa. Murteen käyttö toi siihen mukavasti kotoisuutta (verrattuna siihen, että olisi kirjoitettu yleiskieltä). Ja onhan se pakko myöntää, että mun stadilaiskorviin miet ja siet jne. kuulostaa aina niin kovin eksoottisilta ;D

Sisällöltään tää oli tosi arkinen, mutta mun mielestä on aina jotenkin niin kiva lukea arkijuttuja! Siis ihan vaikka jo tota, että käydään kaupassa ja mitä sieltä ostetaan. Mun viihdyttäminen on helppoa ;D Se myös toi mukaan hyvin sitä kotoisuutta, ja koti (ja omat juuret) tässä olikin se tarinan pointti. Minäkertojakin sopi tähän tosi hyvin, mielestäni jopa paremmin kuin hän-muoto. Päähenkilön ajatuksista tulee siten jotenkin aidompia, niitä on helpompi fiilata.

Pidin myös siitä, miten alku ja loppu nitoutuivat yhteen (ja loppu lopulta tavallaan kumosi osan alusta). Päähenkilö epäili omien juuriensa säilymistä, mutta kun sitten pääseekin taas omaan tuttuun lapsuudenkotiin, hän saakin vahvistuksen siihen, että eivät ne katkea :)

Oikein kivaa luettavaa heti tähän (hitaaseen) aamuun ^^ Kiitos!

Жүрегім сені таңдады.

Seila

  • Vieras
Vs: Juuret, S
« Vastaus #2 : 08.11.2020 19:42:34 »
Kommenttikampanjasta heips!

Luin tämän jo aiemmin tällä viikolla, mutta kommentointi jäi silloin. Lukaisin nyt uudemman kerran tämän ja tykkäsin tästä yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tässä oli miun mielestä kiva tunnelma ja pystyin jotenkin samaistumaan tähän tekstiin. Itsekin olen pieneltä paikkakunnalta ja asunut nyt kohta kuutisen vuotta isommassa kaupungissa niin kyllä aina kotiinkotiin meneminen tuntuu jotenkin hassulta ja siltä, että lapsuudenkoti on ihan hiljaisessa paikassa jossain maalla (vaikkei miun kotipaikka nyt maaseutua olekaan :D). Täälläkin tosi moni tuntee ja tietää toisensa, mutta itse en kyllä onneksi (miun isä kyllä tyyliin tuntee kaikki!).

Tykkäsin kirjoitustyylistä, oli kiva lukea. Myös murteen käyttö oli miusta kiva juttu! Toi sellaista persoonallisuutta sekä äitiin että päähenkilöön. Varsinkin äidistä miulle välittyi tietynlainen persoona, tuli vähän oma isä mieleen :D Luonnon kuvailusta tykkäsin ja tässä oli yksityiskohtia, joista myös pidin kuten kuistilla rivissä olevat kumisaappaat, paalit (dinosauruksen munat!) ja keltainen neule kirpputorilta.

Lopussa oli kivasti todettu, että eivät päähenkilön juuret kuitenkaan ikinä katkea, vaikka itse tuntisi jotenkin itsensä irralliseksi juuristaan. Tykkäsin tästä paljon. Kiitos tästä! :3

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 479
Vs: Juuret, S
« Vastaus #3 : 11.11.2020 20:35:52 »
Larjus: Olipa hauskaa lukea kommenttiasi, kun omat lähtökohtasi ovat varsin erilaiset kuin tarinan päähenkilön (joka siis tietenkin on jonkinlainen omakuvani). Minusta ei varmaan saa stadilaista tekemälläkään, vaikka olenkin asunut pääkaupungissa jo monta vuotta :D minulla kesti varmaan neljä vuotta, ennen kuin lakkasin ikävöimästä jatkuvasti pois täältä, kotiin tai jonnekin pienempään kaupunkiin. Mutta nyt olen jo tottunut, vaikka kotikotiin on aina välillä kova ikävä. Kiva kuulla, että pidit kuvailuista ja murteesta! Ja olen samaa mieltä arkijutuista, niitä on kiva lukea! Kiitos kommentista :)

Seila: Kiva kuulla, että tähän pystyi samaistumaan! Arvelinkin, että täältä voi löytyä ihmisiä, joilla on ollut näitä samoja ajatuksia. Ja mukavaa, että sinäkin tykkäsit murteen käytöstä, en ole ennen kirjoittanut vastaavaa, joten sitä oli hauska kokeilla. Kiva kuulla myös yksityiskohdista, joista pidit. Kiitos kommentista!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Lancelot

  • Lyhdynkantaja
  • ***
  • Viestejä: 86
Vs: Juuret, S
« Vastaus #4 : 18.11.2020 13:18:56 »
Tulipas tuosta murteesta ja tästä tekstistä kotoisa olo! Olit tavoittanut tunteet jotenkin tosi elävästi ja koskettavasti, ihan herkistyin. Kiitos!


kavereiden kesken Lance

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 479
Vs: Juuret, S
« Vastaus #5 : 20.11.2020 20:44:06 »
Lancelot, ihanaa kuulla, että tämä toi kotoisan olon! Samoin kiva kuulla, että tunteet välittyivät. Kiitos kommentista :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

sugared

  • kunoichi
  • ***
  • Viestejä: 1 350
Vs: Juuret, S
« Vastaus #6 : 06.01.2021 18:25:12 »
Vau, olipa vähäeleisyydessään hätkähdyttävä teksti! Samaistuin tähän siltä osin vahvasti, että olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja muuttanut sittemmin Helsinkiin. Pimeä asema keskellä-ei-mitään, kotimatkan kauppareissu ja muovitetut heinäpaalit (me kutsuttiin niitä lapsena jättiläisen muniksi :--D) tuntuivat tuttuakin tutummilta, varsinainen kansallismaisema (ja mun isäkin kysyy aina ensimmäiseksi, että oliko junassa paljon ihmisiä :''D). Mä olen autofiktion suuri fani, ja siinäkin mielessä tätä oli tosi kiinnostavaa lukea, ja tykkäsin tästä kyllä kovasti!

Tunnelmaltaan tämä oli munkin mielestä hyvin kodikas, lämmin ja inhimillinen, vaikka melankolinen vire oli läsnä myös. Kuvaat sekä ympäröivää että päähenkilön mielenmaisemaa todella tarkasti, ja kaikki nuo arkiset yksityiskohdat tekevät tästä todentuntuisen ja hyvin henkilökohtaisen. Murteen käyttö ja minäkertoja olivat tässä minunkin mielestäni oivallisia valintoja, ja tykkään erityisesti siitä, miten äidin hahmo niiden kautta rakentuu. Onnistut tavoittamaan tosi elävästi ja koskettavasti tunteita, joita on vaikea sanoittaa.
Lainaus
Onko täällä aina ollut näin hiljaista, vai olenko minä vihdoinkin tottunut kaupungin sykkeeseen niin, että kotikylä tuntuu sen rinnalla lähes kuolleelta?
Tästä esim. mulle tulee mieleen se hämmentävä vierauden tunne, joka välillä iskee, kun lapsuudenkodin maisemiin palaa.

Lainaus
Hymyilen itsekseni, kun huomaan mittaavani matkan kulumista tismalleen samoilla maamerkeillä kuin lapsena ja tavoittavani yhä sen saman lämmön ja odotuksen tunteen, jonka viimeisen mutkan takana pilkottavat valot sytyttävät.
Tämä on mun lempikohta! Hassua, miten tarkasti tutut maisemat ja niiden muutoin yhdentekevät yksityiskohdat piirtyvätkään mieleen. Mä en yhtään kaipaa sinne, missä mun lapsuudenkoti on, enkä koe "juurteni" olevan siellä, mutta tämä nimenomainen kotiinpaluun tunne on kuitenkin tuttu, ja puet sen osuvasti sanoiksi.

Kiitos kovasti vähän erilaisesta, elämänmakuisesta lukukokemuksesta!

her shaking shaking
glittering bones

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 479
Vs: Juuret, S
« Vastaus #7 : 10.01.2021 18:43:18 »
sugared: hauskaa, että sinullakin on monelta osin samanlainen tausta kuin minulla ♥ melankolisuus ja toisaalta lämpö johtuvat täysin siitä, millaisia muistoja kotipaikkakunnalle liittyy: paljon hyvää, mutta paljon kaikkea ikävääkin. Tästä tuli aika henkilökohtainen teksti murteen, tunnelmien ja yksityiskohtien kautta, vaikkei tämä suoraan mikään tositarina olekaan. Siksi onkin erityisen kiva kuulla, että tykkäsit tästä ja ihanaa kuulla myös tuo suosikkukohtasi ♥ Voih, aivan liikutun ihanasta kommentistasi, kiitos kun luit ja kommentoit!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 261
Vs: Juuret, S
« Vastaus #8 : 14.04.2021 15:41:22 »
Terveisiä kommenttikampanjasta! Ajattelin, että voisin välillä lukea originaalia, joten valitsin listaltasi tämän. Kertomus tuntui lievässä melankoliassaan ja kuitenkin kotoisassa lämmössään hyvin samaistuttavalta tekstiltä. En ole vähään aikaan lukenut tekstiä, joka näin hyvin resonoisi omaan mielenmaisemaan.

Itse olen niin pieneltä paikkakunnalta kotoisin, ettei sinne ole pysähtyneet junat sitten 1980-luvun. Eikä mun äiti ole melkein koskaan myöhässä :) Kaikki muu kuitenkin tuntui hyvin samalta kuin omatkin vierailut vanhempien luona. Yhtäkkiä on niin kovin pimeää eikä ketään missään. Eikä oikeastaan ole sitä mahdollisuutta, että kävelisi perille, vaan on riippuvainen vanhempien kyydistä. Tuo maamerkkien tarkastelu on myös niin tuttua. Etsin niitä itsekin: jo varmaan 20 kilometriä ennen kuin ollaan perillä, tuntuu, että ollaan jo ihan lähellä kotia. Etäisyydet tuntuvat niin erilaisilta maalla kuin kaupungissa ja niitä hahmottaa eri tavoin! Tekstin kerronta kuvasti muutenkin hyvin pienemmälle paikkakunnalle siirtymistä. Hahmojen puheesta saattoi päätellä missä päin Suomea ollaan, mikä on tosi hienoa. Mietin, olisikohan tekstin minäkertoja puhunut jollekin muulle kuin äidilleen enemmän yleiskielisesti. Itse puhun mielestäni aina samalla tavalla, mutta poikaystäväni väittää, että äidilleni puhun välillä sellaista "kieltä", ettei hän ymmärrä. :)

Usein tuntuu, ettei moni kaverini ymmärrä, ettei maalla ole paikallisbussia, jota odotella tai ettei kauppaan siellä mennä yhden ostoksen vuoksi, vaan hoidetaan samalla muutkin asiat. Muutto kaupungista pienemmälle paikkakunnalle ei ole vain asuinpaikan vaihdos, vaan oikeastaan koko ajatusmaailma ja miten on tottunut hoitamaan arkipäiväiset asiat muuttuu. On jotenkin vaikeaa juurtua kaupunkiin, kun on kasvanut toisenlaisessa ympäristössä. Ja sitten taas toisaalta tuntuu omituiselta palata lapsuudenkotiin, kun on tajunnut, ettei se, miten siellä eletään olekaan ainoa mahdollinen tapa elää, vaikka lapsena niin luuli. Siksi tuntuu, että tämä teksti oli suoraan omasta kokemusmaailmastani ja tuntui lohdulliselta ajatella, että joku toinen on tavoittanut jotain omasta melankoliastani, jota omien juurien pohdinta väistämättä herättää. Monet pyrkivät kovasti eroon maalaisuudestaan, mutta itse koen, että se on osa minua, enkä osaisi tai haluaisi olla toisenlainen. Toivottavasti et sinäkään :) Kiitos, että kirjoitit!♥
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 479
Vs: Juuret, S
« Vastaus #9 : 17.04.2021 20:26:37 »
marieophelia, kiva että sinullekin löytyi tästä tekstistä tuttuja ja samaistuttavia asioita! Joskus kotona käydessä kyllä nolottaa olla niin toisten kyytien varassa, tuntuu ettei siellä kylillä pidetä ihan aikuisena, jos ei aja omalla autolla :D Ja tuo etäisyyksien hahmottaminen eri tavalla on kyllä niin totta, kaupungissa usein puhutaan, että jonnekin on tunnin matka tai puolen tunnin matka, kun taas maalla matkaa mitataan kilometreissä. Itse ainakin huomaan murteen palaavan kotiseudulla vahvemmaksi ja tasoittuvan taas, kun palaan pääkaupunkiin. Voin siis hyvin kuvitella, että juuri niin myös tämän tarinan henkilö tekisi, onhan hän jonkinlainen omakuvani. Ihanaa, että tämä kohtasi oman kokemusmaailmasi kanssa - vaikka lopulta sitä on jollakin tavalla tottunut kaupungin hälinään, niin minäkään en missään nimessä halua unohtaa, mistä olen kotoisin ♥ Kiitos ihanasta kommentista!
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥