Kirjoittaja Aihe: Täällä Pohjantähden alla: Takasin | k11 | Akseli Koskela/Elina Koskela | myös podficcinä!  (Luettu 699 kertaa)

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
Nimi: Takasin
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Darkfluff, tai ainakin yksi tulkinta siitä miten se toimii. Synkkä ja ahdistunut tapaa kevyemmän pehmoilun.
Ikäraja: k11
Paritus: Koskelan Akseli/Koskelan Elina
Yhteenveto: Akselin ja Elinan ensimmäinen yö Akselin päästyä ehdonalaiseen ja kotiin: extended take
Varoitukset: Hiukan puhutaan kuolemantuomioista ja vankilassa olon traumoista
Vastuunvapaus: Hahmot ja Täällä Pohjantähden alla yleensä kuuluvat Väinö Linnalle. Pari repliikkiä on kirjasta suoraan.

A/N: Niin kuin yllä tulinkin maininneeksi, niin tämä osallistuu Tutkimusmatka darkfluffiin -haasteeseen. Darkfluffille ei oikein ole yleispätevää määritelmää, minkä takia tämäkin on vain yksi mahdollinen tulkinta tästä genrestä - synkkä ja ahdistunut fiilis kohtaa kevyen (tai edes vähän kevyemmän) pehmoilun. Osallistuu myös fanficsataseen sanalla 041 (muodot).

Tämä löytyy myös Archive of Our Ownista sekä sambin lukemana podficcinä täältä!






TAKASIN




Elina päästää hiuksensa vapaaksi ja sammuttaa viimeisen valon.

”Tästä sinun vierestäshän minä lähdin”, mies hänen vieressään kuiskaa.

Hengitys kuin ennen, Akselin hengitys, mutta kaikki muu on poissa. Kaikki muu. Mitä se ihmiselle tekeekään, semmoisessa paikassa olla.

Elina nielaisee kyyneleet vielä hetkeksi pois ja kömpii sänkyyn, vetää peiton ylös. Sättii itseään siitä, että nyt äkkiä jotenkin pelkää.

Puukehikko narahtaa, kun Akseli vaihtaa asentoa hänen vieressään. Hän kääntyy Elinan suuntaan, muttei katso häntä, ei aivan koskekaan. Pala kasvaa Elinan kurkussa. Niin lähellä, ja miksi silti niin kaukana.

”Ei minusta nyt kyllä paljon iloo ole… Juur pystyssä pysyn”, Akseli koettaa vitsailla.

Se livahtaa Elinan pelkojen alle. Naurahdus karkaa hänen kurkustaan, ja posket karahtavat kuumiksi. Jotakin hymähtelee Akselikin, kun Elina vanhasta tavasta painautuu hänen kainaloonsa.

”Suotta siinä piiloon mene”, Akseli supisee aivan yhtä vanhasta tottumuksesta, ja lapsellinen hihitys täristää Elinan kylkiä, kun hän tulee vielä lähemmäs. Akseli vetää hänet syliinsä ja pitää häntä siinä.

Hän on aivan luuta ja nahkaa. Ennen niin voimakkaat, kireät lihakset Akselin käsivarsissa ovat kuihtuneet. Luut painavat, ja ranne osuu ikävästi Elinan hartioiden väliin.

On kuin Akseli huomaisi saman, sillä hän siirtyy vähän ja liikuttaa ruumistaan kuin ei tuntisi sitä itsekään. Ote Elinasta herpaantuu.

”Älä”, Elinalta pääsee. Äkkiä hän on hädissään, että Akseli päästäisi hänestä irti ja katoaisi siitä. Eihän hän ole vielä kunnolla ymmärtänyt hänen palaamistaankaan.

”Mitä”, Akseli kysyy. Ääni on matala ja kireä, muttei vihainen. Se on vanha ääni. Akselin on vaikea olla, ja se on liikaa.

Viimein Elina purskahtaa äänettömään itkuun, joka ei alettuaan lopu pitkään aikaan.

 

*

 

Itku kestää kauan, sillä samoissa kyynelissä purkautuvat sekä onni Akselin paluusta että koko vanha pelko ja suru hänen puolestaan. Ilo siitä, että hän on yhä hengissä, yhä siinä, ja nyt kotona Elinan vierellä, ja samalla epätoivo joka kerrasta, kun kirjeeseen piti lisätä sen menevän kuolemaantuomitulle. Perheen kokonaiseksi tulemisen helpotus, ja kaikki pelko siitä, kun ei lainkaan tiennyt, minne sitä kolmen pienen lapsen kanssa joutuisi, kun vanhemmat olivat huonona eikä miestä olisi ehkä kohta enää laisinkaan.

Akseli kiertää käden Elinan hartioille, ensin hitaasti kuin arastelisi, ja laskee kämmenen hänen takaraivolleen. Elinan poski painautuu luisevaa olkaa vasten, ja hän puristaa silmänsä kiinni. Akseli ei puhu mitään, on vain. Hengittää. On siinä, lähellä, kotona hänen vierellään.

Vähä vähältä Elinan itku rauhoittuu niiskutukseksi, ja hän pyyhkäisee kädellään nenänsä alta häveten hiukan kohtaustaan. Akseli on alkanut silitellä varovasti hänen hiuksiaan, kuljettaa sormiaan niiden läpi.

”Tässä ny… poraamaan ruveta”, Akseli mumisee. Se on sellainen kömpelö ja kiusaantunut lohdutus, joita parempaan hän ei koskaan ole pystynyt. Elina nyökkää ja pudistaa päätään, koettaa huokailemalla rauhoittaa hengitystään ja oloaan. Akselin rinta kohoilee tasaisesti hänen allaan, ja se auttaa hiukan.

”Ei… Mutta ei sitä… lastenkan aikana… Kun muutenkin…”

”Sitä suotta… tässä kumminkin.”

Jäinen sade rapisee marraskuisten tuulenpuuskien mukana ikkunalasia vasten.

 

*

 

”Tulikko sinä mielelläs kotio?” Elina kysyy. Arastuttaa, mutta hänen on pakko.

”Kuinka niin… Tietysti.”

”Kun…”, Elina nieleskelee. Hän tietää kuulostavansa lapselliselta; vankilassako Akseli olisi ennemmin ollut kuin täällä, kotonaan, turvassa heidän kanssaan. Mutta hänen on kuultava se Akselin äänellä. ”Minä vaan aattelin… Kun sinä olet niin hiljainen ja synkkä.”

”Enhän minä… Sen kummempi…”, Akseli hymähtää. Tuhahduksessa ei ole iloa mukana, muttei myöskään ilkeyttä. ”Sinä vaan olet kuvitellu jotakin vanhaa, ja se panee tuntuun semmoselta…”

Kai Elina onkin. Voittokin on jo kolmen, kun viimeksi Akselin tästä lähtiessä hän makasi kapaloissa. Sitten oli vain kuulopuheita, pelkoa ja epätoivoa. Miltä se on Akselistakaan mahtanut tuntua. Ei Elina kestä edes ajatella semmoisia. Kirjeet, joihin oli lapsi kirjoittanut nimensä alle, ja Elina tunnollisesti lisännyt vastaanottajan nimen eteen KUOLEMAANTUOMITTU.

Puhe vaikenee. Elinan silmäluomet ovat itkun jäljiltä raskaat, ja hän nukkuisi äkkiä, jos vain päättäisi. Äänettömyydessä on kuitenkin vielä sellainen jännite, että hän pysyy valveilla ja odottaa.

 

*

 

Akseli kampaa yhä Elinan hiuksia sormillaan. Ne sentään vielä ovat samat, sormet ja ääni ja hengitys, vaikka muuten koko mies on täynnä sellaisia kulmia ja kovia linjoja, jotka eivät olleet siinä ennen. Akseli ei itsekään tunnu tietävän miten olla. On kuin hän ei sopisi Elinaa vasten yhtä saumattomasti kuin aiemmin. Tai sitten hän on kokonaan unohtanut, miten pidellä Elinaa.

Pikkuhiljaa heidän syleilynsä muuttuu. Akselin käsi laskeutuu Elinan vyötärölle ja liikkuu yöpaidan päällä varovasti, tunnustelee. Se tuntuu hyvältä ja lämpimältä, ja Elina henkäisee mielihyvästä Akselin olkaan.

”Sussa on vieläkin kaikki niin pehmeää”, Akseli mutisee. ”Sinussa aina oli.”

Elina hymyilee, koska Akselin sanat tuntuvat hyvältä. Elinakin on laihtunut kolmen vuoden aikana, tullut suorastaan kulmikkaaksi. Hänen kätensä ovat kuluneet ja kovettuneet työssä siinä kuin muidenkin. Hän taipuu mielissään hyväilyjen alle ja vastaa niihin omillaan, kuljettaa sormenpäätä Akselin solisluun viivalla ja selkärangan kuopilla. Akselin kämmenet liukuvat hänen vyötäröltään tutustumaan uudestaan lantion kaareen ja rinnan lämpimään kohoumaan, ja Elina tuntee sisällään polttelevan saman ujon halun kuin aivan ensimmäisinä öinä Akselin kanssa.

Sitten Akseli irrottaa. Hän käy makuulle, tuijottaa kattoon eikä enää Elinaa kohti. Hän puuskahtaa tuskastuneen kuuloisesti, ja hänen muodossaan on vihainen kireys.

”Mikä on?” Elina kuiskaa huolissaan.

”Ei… Mitään tässä…”

”Teinkö minä… pahasti jotain?”

”Ee…semmosia… Minä vaan… Käydään vaan nukkuun.”

Elina ei sano mitään, mutta hänen katseensa alla Akseli lopulta lisää hyvin vaimealla äänellä:

”En minä muista enää mimmosta se onkan.”

Elina tietää, milloin Akselin huono tuuli kohdistuu häneen ja milloin ei, mutta se ei riitä patoamaan uusia kyyneliä, jotka valahtavat hänen poskelleen.

”En minä… sun tarvittekkan…”, hän sopottaa ja nielaisee nyyhkäisyn vaikeasti. ”Kyllä minä… mutta jos et sinä niin…”

Akseli kääntää päätään. Pimeässä hänen ilmettään ei näe, mutta Elina tuntee sen silti. Akseli on yhä Akseli, eikä heidän sanaton kielensä ole kolmessa vuodessakaan kuollut. Elina hengittää syvään rauhoittaakseen itsensä, sisään ja ulos.

”Nukutaan.”

 

*

 

Elina havahtuu, kun viileä ilma livahtaa peiton alle. Hän ei jaksa avata silmiään, jotka tuntuvat liimautuneen kiinni, mutta kuulostelee Akselin hengitystä ja liikehdintää, ja tajuaa hänen istuvan sängynlaidalla.

”Mikset sinä nuku?”

Akseli huokaa raskaasti. Kohta hän nostaa jalkansa takaisin vuoteeseen ja asettuu makuulle.

”Muuton tossa heräsin… en tiedä…”

Elina venyttelee hiukan, kierähtää Akselin puolelle petiä ja kietaisee käsivarren hänen ympärilleen. Hän on liian unelias ja viluissaan ujostellakseen enää näin lähelle tulemista.

”Näikkö sinä unta”, hän kysyy hellästi. Hän ei odota, että Akseli vastaa lainkaan, mutta kohta Akseli pudistaa päätään.

Monta tovia kuluu. Ulkona ropisee edelleen vettä, ja sen ääni saa mielen horteeseen. Elina on miltei nukahtanut uudestaan Akselin lämpöön, kun tämä puhuu.

”Sitä sentän… Kun kolme poikaakin tehny… ettei se ny sillä tavalla…”

Elina huokaa ja suukottaa Akselin hartiaa.

”…semmosia… Meitillä on loppuelämä aikaa”, hän kuiskaa. Hänestä tuntuu, ettei Akselia vaivaa vain iltainen. Että hän pelkää sen olevan muuta, jotakin suurempaa. Elina ei halua kiusata häntä puhumalla suoraan tai väittämällä mitään, eikä hän varmaan asian arkaluontoisuudesta johtuen kehtaisikaan, mutta hänen sydäntään pakottaa katsoa Akselia tällaisena.

”En minä muuta… kunhan sinut. Takasin ja henkissä”, hän lisää. ”Minä niin kauvan kaipasin ja pelkäsin… Mutta nyt sinä olet palannu. En minä muuta tarvitte.”

 

*

 

Syleily on Elinan puhuessa muuttunut taas. Elinan poski on Akselin rinnalla, ja hän silittää nyt vuorostaan Akselin karheaa tukkaa. Sekin tuntuu harvenneen, hiusraja on karannut kauemmas ohimoille. Kohta Akselin käsi liukuu taas merkitsevällä tavalla hänen vyötärölleen, ja Elina hymyilee. Toinen käsi asettuu lantiolle, niin että Elina kellahtaa kahareisin Akselin syliin. He vaihtavat ensimmäiset kunnolliset suudelmansa siinä, kaikessa rauhassa, ja hiljalleen kohtaus kehittyy; kummankin hengitys käy raskaaksi, käsi eksyy paidan alle. Akseli likistää varovasti Elinan rintaa ja saa hänet henkäisemään.

”Muistakko sinä”, Elina kuiskaa suudelmien välissä. Hän hymyilee, kun osa Akselista ainakin tuntuu alkavan muistaa. Se tuntuu samalta kuin Elinan muistoissa. Akseli ähkäisee mielihyvästä, ehkä myös helpotuksesta.

Akseli kiepauttaa heidät toisin päin niin, että sänky narahtaa, ja Elina on taas itkeä kaikesta häntä kohtaan tuntemastaan rakkaudesta. Kömpelösti Akseli hyväilee Elinan kasvoja, halkeilleet huulet raapaisevat hänen otsaansa, ja hän on juuri sanomaisillaan jotain, kun tuvassa rapisee. Akseli huokaa syvään, kun vähä vähältä oven läpi alkaa kuulua poikien hiljaiseksi tarkoitettua supinaa. Välistä erottuu Voiton ääni kärsimättömän heleänä, ja Vilho ja Eero hyssyttelevät häntä pikkulapsen tomeruudella.

”Pojaat rupee herään”, Akseli mutisee anteeksipyytävään sävyyn. Elina nyökkää ja hengittelee hetken.

”Menenkö minä laittaan tulta? Jos sinä lepäisit vielä?”

”Kai minäkin… mutta jos sinä jo menossa olet…”

Orpo olo leviää Elinan mieleen, kun vieressä kylkeä kääntävä mies on taas yhtä vieras kuin illalla, kun hän varoittamatta astui tupaan toivottaen ehtoota. Jokin Akselissa on kaukana poissa. Se kuuluu hänen äänessään, näkyy synkän hajamielisessä ilmeessä. Elina saattaa vain toivoa, että loputkin hänestä löytää aikanansa takaisin kotiin, takaisin hänen luokseen.
« Viimeksi muokattu: 11.01.2021 20:13:18 kirjoittanut Aladdin Sane »
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

mimamu

  • ***
  • Viestejä: 905
    • ficcilistaus
Heippa! En olekaan ennen tätä fandomia kommentoinut, mikä hieman harmittaa, koska minusta on jotenkin niin hienoa, että suomeksi kirjoitetaan suomalaisista tuotoksista, etenkin jostain tällaisesta kansallisesta kulmakivestä. Syykin mulla kuitenkin on, ja se on se, että siitä on jo vierähtänyt vuosi jos toinenkin, kun Pohjantähden luin, joten en pysty ficcejä kovin laadukkaasti kommentoimaan. Muistan kuitenkin, että kirjaa lukiessani itkin kokonaisen valtameren enkä millään jaksaisi käydä läpi samaa uudelleen.

Tykkäsin tästä tarinasta kovasti. Akselin ja Elinan välit oli kuvattu arkisen kauniisti. Vaikka Akselin asiat olivat hieman kurjalla tolalla, niin tunnelma oli pohjimmiltaan kuitenkin toiveikas. Ja vanhempiensa lemmekkään hetken keskeyttävät lapsukaiset ovat varmaankin ikuisuusongelma sukupolvesta toiseen :)

ficcilistaus: Fini | AO3 ~ fanitaide: DeviantArt

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
mimamu, heippa heippa ja kiitos paljon kommentista! Akselin ja Elinan suhde on suurimmaksi osaksi varsin wholesome, ja tykkään siitä niiden ei tarvitsekaan olla kovin monisanaisia toisilleen, koska ymmärtävät toisiaan niin hyvin. Pohjantähdet osaa kyllä olla emotionaalisesti uuvuttavia kirjoja, että ymmärrän ihan hyvin tuon ettei halua satuttaa sieluaan niillä toistamiseen. :D Toisaalta niissä on niin rikas maailma ja niin hyviä hahmoja, että kyllä niistä sietääkin ficciä kirjoittaa.
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

summerblue

  • Vieras
Lainaus
”En minä muuta…kunhan sinut.

Tässä kohdin taisi sitten tulla itku.

Tosi hieno ja koskettava teksti. Sellainen vähäeleinen, jossa sanottiin paljon siellä rivien välissä. Erityisesti toinen osa tässä trilogiassa on mulle tosi hankala, ja siksi en halua siihen useinkaan palata, mutta rohkaistuin tämän avaamaan, kun ajattelin, ettei tämä varmastikaan kovin synkkä voi olla.
Tässä oli paljon kauniita repliikkejä ja mulle tuli näiden kahden parisuhteesta kotoisa olo. Tämä sattui sydämeen, mutta jotenkin positiivisella tavalla.

Kiitos lukukokemuksesta!

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
summerblue, kiitos tosi paljon <3 Trilogian kakkososa on kieltämättä raskas ja ahdistava sisällissodan ja sen seurausten takia, mutta sen takia yritänkin keskittyä niihin harvoihin valopilkahduksiin mitä siellä synkeyden seassa on. Ne tuntuvat sitten sitäkin kirkkaammilta. Tässäkin, vaikka Akseli on vankilan jäljiltä fyysisesti ja henkisesti romuna, niin ennen kaikkea se on turvassa ja kotona ja perheensä kanssa. Täysillä ei mennä, mutta plussan puolella kuitenkin ja suunta on ylös.
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

sambi

  • ***
  • Viestejä: 11
Moi!

Äänitin tästä ääneen luetun version niille, joita kiinnostaa moinen:
Linkki äänitteeseen

Todella hyvä teksti. Tosi kivan intiimi ja tykkäsin miten kuvasit Elinan tuntemuksia :). Toivottavasti tämä tuli nyt tähän tekstiin sopivasti luettua.

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
Kiitos sekä kommentista että eritoten podficistä, sambi! Kiittelinkin jo yksällä, mutta oon edelleen ihan täpinöissäni tästä ja oon varmaan vielä pitkän aikaa :D Olen otettu, että kirjoitukseni inspiroi.
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

Felia

  • ***
  • Viestejä: 1 195
  • jokainen päivä on sun arvoinen
Kommenttiarpajaisista moi!

Tämä fandom ei olekaan ennestään tuttu ja juuri siksi valitsinkin tämän: halusin haastaa itseäni lukemaan jotain uutta. :) Tämä oli haikea teksti, mutta toiveikkuuden vivahdus paistoi rivien välistä koko ajan. Minusta tämä sopi loistavasti darkfluffin alle! :D

Tässä on ihanaa vanhanaikaisuutta, sitä hieman rosoisempaa eloa, jota joskus on ollut. Akselin aika vankilassa on tosiaan jättänyt jälkensä mieheen ja se heijastui hyvin tässä tekstissä. Hänen ja Elinan välit olivat lämpimät, vaikka vankilavuodet pakottivatkin heidät hieman kauemmas toisistaan. Sinä aikana tutusta ja turvallisesta oli tullut vähän vierasta, ja se vaatii aikaa ja ymmärtäväisyyttä taas löytää se, mitä ennen sitä oli. Ei se kummallekkaan helppoa ole - molemmat kipuili tahollaan - mutta kuten tekstissä tulikin ilmi, tärkeintä on, että Akseli oli taas palannut kotiin.

Tämän arkisuus oli ihanaa, vaikkakin haikeahkoa sellaista. Mutta eihän se arki aina ruusuilla tanssimista ole ja kun ongelmia tulee vastaan, niihin on sopeuduttava ja ne on pyrittävä ratkomaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tässä asioiden laita ei ollut mitä parhain, mutta suunta oli kuitenkin ylöspäin, kohti parempia aikoja. Veikkaanpa, että perhe on Akselille hyvin tärkeä osa toipumista. Ne arvet, jotka vankilassa olo on jättänyt, eivät varmasti helposti parannu.

Kaikesta ikävistä seikoista huolimatta tästä tuli lämmin fiilis. :) Suuret kiitokset tästä erilaisesta lukukokemuksesta! ♥

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
Hyvää iltaa ja kiitoksia kovasti, Felia!

Akselin ja Elinan liitossa on paljon sellaista, jonka itse miellän just sellaiseksi darkfluffiksi, ja siksi tuntuikin luontevalta kirjoittaa heistä tuohon haasteeseen, hyvä kyllä kuulla :D Niiden yhteisiin vuosiin mahtuu ihan hirveän paljon tragediaa, paljon surullisia ja kamalia asioita tapahtuu niille ja niiden läheisille, mutta paljon tapahtuu kauniitakin asioita. Ja aina niillä on toisensa, ne pystyy aina luottamaan toisiinsa ja ymmärtämään toisiaan puolesta sanasta ja se jos mikä on ihanaa. Se tuo niihin semmosta mukavaa, kodikasta arkisuutta, jota yritin tässäkin kaikesta huolimatta tavoittaa.

Ja just niin kuin arvelitkin, perhe todella on hyvin tärkeä osa Akselin toipumista kun se palaa kotiin! Se on kuvattu Pohjantähdissä oikein hyvin. <3
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 985
  • Kellopelihurmaaja
Voi että. Nappasin tämän kommenttikampanjasta ja kyllähän se taas kannatti, niin kuin sinun ficciesi suhteen aina. Ei mennyt kauankaan, kun aloin itkeä. ♥ Kirjoitat Akselin ja Elinan vaan tosi hienosti ja tavoitat muutenkin ihmisyydestä jotain sellaisella lempeydellä ja tarkkuudella, mitä alkuperäisessäkin Pohjantähti-trilogiassa on. Se on upeaa luettavaa!

Mitähän tästä nyt osaisin sanoakaan? Tämä oli kouriintuntuva, tunnelmaltaan hauras ja rosoinen samaan aikaan, ja tuo varovainen onni ja vuosien patoutunut suru tuli iholle asti. Akseli ja Elina kuulostivat ja tuntuivat omilta itseltään, ja pidin hirveästi siitä, miten lapsetkin olivat tässä taustalla läsnä. Huoneen ja tapahtumapaikan kuvailua oli niukalti, mutta silti kaiken pystyi näkemään hyvin mielessään - tai ehkä pikemminkin tuntemaan, kun teksti tapahtui enimmäkseen pimeässä.

Tää oli vaan taas kerran tosi kaunis ja itkettävä teksti, kiitos! ♥
sinä tarjosit salmiakkia
minä olin hölmö, panin peliin koko elämän

Aladdin Sane

  • [ə læd ɪnˈseɪn]
  • ***
  • Viestejä: 333
  • lunki, pinnari,
    • tumblr
Kaarne, kiitos kovin paljon, ja kauheeta miten luen mitään kommenttia jossa kerrotaan ficin herättäneen tunnereaktioita ja oon heti ihan sillee [palpatine voice] good... good :'D koska tunnereaktioitahan tässä luonnollisesti tavoiteltiinkin, totta kai, mitä varten kukaan kirjoittaa tunteellista tekstiä kuin purkaakseen omiaan ja/tai herättääkseen muilta reaktioita :D mutta niin. Vakavammin puhuen, ihana kuulla, että onnistun tavoittamaan sellaisia viboja että ne tekevät alkuperäisteokselle oikeutta, se on ilo kuulla aina. <3
he thrusts his fists against the posts and still insists he sees the ghosts

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 259
Jaan aika samanlaiset tuntemukset fandomin suhteen kuin mimamu: trilogia on kovin rakas ja raskas, mutta lukemisesta paljon aikaa. Tutkiskelin kuitenkin darkfluffy-haasteen tuotoksia ja koska olen kovasti pitänyt muista haasteen teksteistä, rohkaistuin avaamaan tämänkin. Enkä kyllä kadu yhtään!

Olet todella taitavasti omaksunut hahmoille luonteenomaisen puhetyylin ja murteenkin. Kerronnassa ja hahmojen kuvauksessa näkyy minusta hienosti, miten sota- ja vankileirikokemukset ovat niin Akselia kuin Elinaa vanhentaneet, vaikka toisaalta he ovat vielä aika nuoria. Tunnelma on lamaantuneisuudessaan vaikuttava. Tykkäsin myös lopusta: siinä hauskalla tavalla irtaudutaan aivan synkimmästä tunnelmasta, kun lapset muistuttavat olemassaolostaan ja itselleni tuli ainakin siitä sellainen "elämä jatkuu" -olo. "Lempeän synkkä" kuvaa ehkä parhaiten tuntemuksiani tästä.

Kaiken kaikkiaan todella hieno ja alkuperäiselle uskollinen ficci. Kiitokset! :)
Show me that I'm everywhere, and get me home for tea

Ava: Ingrid