Kirjoittaja Aihe: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 5/7  (Luettu 4001 kertaa)

Livingstone

  • Tähtitaivas
  • ***
  • Viestejä: 153
  • Sirius, taivaankannan kirkkain tähti.
Nimi: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle
Kirjoittaja: Livingstone
Ikäraja: K-11 (ihan vain rankan aiheen vuoksi, mitään ikävää ei kuvailla yksityiskohtaisesti)
Henkilöt/Paritukset: Minerva McGarmiva (maininta Minerva McGarmiwa/Douglas McGregor), Sirius Musta (tulkinnanvarainen Sirius/Remus), Remus Lupin, (pienessä roolissa Remus Lupin/Nymfadora Tonks) James Potter/Lily Evans, Peter Piskuilan, Mary MacDonald, Marlene McKinnon
Yhteenveto: Viimeisenä päivänään Tylypahkassa Minerva McGarmiwa saa kelmeiltä lahjaksi esineen, johon jokainen on langettanut oman loitsunsa. Vuosien saatossa esineen loitsut sammuvat, kelmien kuoltua ja loitsujen murrettua. Tämä ei ole iloinen tarina, vaikka pieniä humoristisia hetkiä onkin. 
A/N: Minervan elämäntarinaan, ensimmäisen velhosotien tapahtumiin, henkilöhahmojen nimiin yms. olen käyttänyt mm. Harry Potter-kirjasarjassa kerrottuja asioita sekä Pottermoresta ja Potterwikistä löytyvää infoa.

1. Hyvästit

1978 – lukuvuoden viimeinen ilta

Mary Macdonald, Marlene McKinnon, James Potter, Lily Evans, Sirius Musta, Peter Piskuilan ja Remus Lupin muodostivat sen rohkelikkojen vuosikurssin, jota Minerva McGarmiwa ei kyennyt koskaan unohtamaan. 

Minerva ei olisi syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1971 kyennyt uskomaan tämän kyseisen seitsikon nähdessään, miten he tulisivat vuosien saatossa hänen hermoparkojaan koettelemaan. Etenkin neljä heistä, jotka myöhempinä vuosina tulivat keräämään mainetta Kelmeinä. Ja kuinka Minerva oli muiden opettajien kanssa vuosien varrella laskenut päiviä siihen autuaaseen hetkeen, kun tämä vuosikurssi vihdoin valmistuisi ja tiuhaan tahtiin keppostelevat Kelmit viimein jättäisivät Tylypahkan. Ja nyt kun tuo viimeinen päivä oli koittanut, Minerva ei tuntenut oloaan iloiseksi tai helpottuneeksi. Tunnelma oli hyvin haikea. 

Vaikka hänen tummien hiustensa sekaan oli ilmestynyt useita harmaita hiuksia, erityisesti James Potterin ja Sirius Mustan vuoksi, oli Minerva silti aina pitänyt kaksikosta. Nämä olivat ehdottomasti yksiä vuosikurssinsa lahjakkaimmista velhoista ja he olivat osoittautuneet olevansa erityisen lahjakkaita juuri muodonmuutoksissa. Aineessa, jota Minerva opetti.

Hänen toimistonsa oveen koputettiin huolimatta siitä, että ovi oli jo valmiiksi auki. Minerva nosti katseensa ovelle ja näki punatukkaisen Lily Evansin kasvojen pilkottavan ovenraosta. Minerva soi tytölle lämpimän hymyn. Hän oli aina pitänyt Lily Evansista, tämä oli Potterin ja Mustan tapaan lahjakas, tämä ei antanut syntyperänsä lannistaa itseään ja tämä oli tehnyt Minervan valtavan ylpeäksi vuosien varrella ollessaan valvojaoppilas ja vielä johtajatyttö sen jälkeen. 

          “Evans, tule peremmälle.” 

          “Meillä on jotain, mitä haluamme antaa sinulle”, Evans totesi nyökäyttäen päätään kohti käytävää. 

Lilyn perässä marssivat sisälle hänen työhuoneeseensa jokainen hänen viimeisen vuoden rohkelikkonsa. James Potter ja Sirius Musta kulkivat ryhmän etumaisina ja kantoivat  arvokkaasti laatikkoa, jonka kuka tahansa olisi helposti kantanut yksinäänkin, mutta ilmeisesti pojista kumpikaan ei halunnut antaa toisilleen kunniaa ojentaa pakettia yksinään Minervalle, vaan olivat päättäneet tehdä sen yhdessä. Erottamattomia kun olivat. 

          “Se on kiitokseksi kaikista näistä vuosista”, James Potter totesi nyökäyttäen päätään käsissään olevaa pakettia kohti. 

          “Niin tai ehkä enemminkin anteeksipyyntö”, Sirius Musta virnisti. Remus Lupin hieraisi niskaansa ja loi hyvin pahoittelevan katseen Minervaa kohti. Tämä oli aina ollut hyvin pahoillaan ystäviensä puolesta (vaikkei ollut itsekään täysin puhdas pulmuinen). 

          “Se on meiltä kaikilta, me kaikki osallistuimme siihen”, Peter Piskuilan katsoi asiakseen mainita ylpeänä. Mary Macdonald nyökäytti päätään Piskuilanin takana innokkaasti.

          “Meistä jokainen lisäsi siihen oman loitsunsa”, Marlene McKinnon vahvisti Piskuilanin sanat todeksi. 

Minerva hymyili. Tämä ei ollut ensimmäinen vuosi, kun hän sai lahjan tupalaisiltaan. Mutta hän todella odotti suurella mielenkiinnolla mitä tämän vuosikurssin oppilaat olivat keksineet. Hänen odotuksensa olivat korkealla, toista yhtä kekseliästä ja lahjakasta vuosikurssia hän ei ollut vielä tavannut. 

          “Antakaa se jo”, Lily Evans sähähti hiljaiseen ääneen Mustalle ja Potterille, jotka sanojen seurauksena ojensivat paketin hyvin suurieleisesti professorilleen. Minervan oli vaikeaa estää itseään hymyilemästä huvittuneesti, Musta ja Potter olivat pudonneet jopa polvilleen ojentaessaan pakettia. 

Kun Minerva varovasti – ja aavistuksen pahaa-aavistelevana – alkoi aukoa pakettia, hän huomasi jokaisen oppilaansa seuraavan tarkkaavaisesti hänen jokaista elettään ja Minerva ymmärsi kuinka paljon heidän oli täytynyt nähdä vaivaa lahjan vuoksi. Vaikutti siltä, että heille oli todella tärkeää Minervan pitävän lahjasta. 

          “Olin tehnyt kortinkin, mutta Remus ei antanut minun antaa sitä sinulle”, Sirius Musta totesi luoden katkeran katseen mainitsemaansa tupatoveria kohti. 

          “Olen varma, että herra Lupinilla oli siihen erinomainen syy”, Minerva napautti. 

          “Niin minulla olikin. Et olisi halunnut nähdä sitä korttia, professori”, Remus Lupin loi toruvan katseen Mustan suuntaan. James Potterin virneestä päätellen Lupin oli oikeassa, Minerva tuskin olisi halunnut nähdä kyseistä korttia. Hän odotti vain kaikkein pahinta Sirius Mustalta.

Kun Minerva oli avannut paketin kokonaan auki ja nostanut sen sisällä olevan esineen ilmaan, hän ei heti tiennyt mitä katsoi. Seitsemän rohkelikkoa tapitti häntä nyt niin jännittyneenä, ettei heistä yksikään tuntunut muistavan hengittää. 

Minerva tutkaili esinettä katseellaan. Vaikkei hän heti ollutkaan ymmärtänyt mikä esine oli tai mitä taikoja siihen oli luotu, hän kiinnitti huomiota heti siihen, että esine oli hyvin kaunis. Se oli jonkin lainen pienoismaailma ja mahdollisesti se oli tarkoitettu koriste-esineeksi. 

Pienoismaailma sai Minervan tuntemaan koti-ikävää, sillä se oli kuin ilmetty pienoiskoossa oleva Skotlanti, josta Minerva oli kotoisin. Pienoismaailma ei ollut paikallaan tai äänetön, niin kuin jästien vastaavanlaiset koristemaailmat olivat, vaan tässä pienoismaailmassa meren aallot pauhasivat lyödessään vasten kohoavaa jyrkännettä, aukion reunustalle olevien puiden oksat kahisivat heiluessaan tuulen vaikutuksesta. Auringon säteet välkkyivät liikkuvien pilvien lomista ja ne valaisivat jyrkänteen päällä olevan vehreän aukion, jonka keskellä kohosi kivinen pieni linna. Linnut visersivät tuulen huminan ja aaltojen jylinän ylitse. 

Pienoismaailmassa oli selvästi kesä, puissa olevat lehdet eivät olleet enää keväisen vaaleanvihreitä, vaan ne olivat saaneet paljon tummemman sävyn. Aukiolla kasvavat neilikat olivat täysin avautuneet ja kukinnat olivat saavuttaneet näyttävimmän loistonsa. Tarkastellessaan neilikoita tarkemmin, Minerva huomasi, että kukkien luona parveili hyönteisiä, jotka liikkuivat kukasta toiseen aivan kuin oikeatkin hyönteiset liikkuivat. Kukkien ympärillä tepasteli hyvin majesteettisin askelin kissa, joka muistutti erehdyttävän paljon Minervan animaagi-muotoa. Taivaalla liihotteli pääskyjä muistuttavia lintuja, jotka maiseman reunaan lentäessään haihtuivat pois, tullen maiseman toiselta laidalta taas uudelleen esiin liihottamaan. 

Minerva McGarmiwa jäi harvoin sanattomaksi. Mutta nyt oli hetki, kun hänen oli vaikea muodostaa sanoja. Maisema oli ehdottomasti kaunis ja siihen loihditut taiat olivat vaikuttavia. Vaikka Minervan täytyi myöntää, että Potterin ja Mustan tasoiset oppilaat olisivat kyenneet johonkin vielä taidokkaampaankin. 

          “Professori?” Macdonald kysyi varovaisesti. 

          “Pidätkö siitä?” Potterin epäilevä ääni kysyi seuraavaksi. 

Edelleen täysin kykenemättömänä puhumaan, Minerva nyökäytti päätään saamatta katsettaan irti maisemasta. 

          “Se ei aina näytä tuolta”, Musta hihkaisi ilmeisesti helpottuneena siitä, että Minerva tosiaan piti saamastaan lahjasta ja jatkoi hyvin ylpeänä, “vuodenajat muuttuvat sen mukaan mikä oikea vuodenaika on.”

          “Ja kun oikeasti sataa, myös maisemassa sataa”, Potter selitti. 

          “Ja kun on oikeasti yö, niin maisemassakin on yö”, McKinnon kertoi. “Minä loihdin vuorokauden ajat muuttumaan oikean ajan mukaan.”

          “Äänet ovat minun tekosiani”, Piskuilan sanoi ja lisäsi pahoittelevasti hymyillen, “taika tuskin kestää vuotta kauempaa.” 

Opetettuaan Piskuilania seitsemän vuoden ajan McGarmiwa oli täysin varma, ettei taika kestäisi puolta vuotta kauempaa. Piskuilan ei ollut tupatoveriensa tapaan lainkaan yhtä lahjakas.

          “Ympäristö vanhenee vuosien mittaan”, Macdonald lupasi. McGarmiwa oli vaikuttunut, jos näin todella tapahtuisi, Macdonald ei ollut hänen huonoin oppilaansa, mutta tämänkaltainen muodonmuutos oli huomattavasti tytön tason yläpuolella. 

          “Kukat ja kasvit ovat minun tekosiani, ne vaihtuvat joka lukuvuosi eri lajeihin”, Evans selitti. 

          “Eläimet vaihtuvat myös”, Lupin osoitti aukion keskellä tepastelevaa kissaa. “Siihen on sääntö minkä mukaan ne vaihtuvat, mutta saat selvittää sen itse.”

Minerva piti kissasta. Hän toivoi, ettei se vaihtuisi. Ainakaan kovin pian. 

          “Maisemassa on muutama muukin salainen asia, joka selviää sinulle myöhemmin”, Potter hymyili ja kääntyi vinkkaamaan Mustalle silmäänsä. Minerva ei pitänyt tästä lainkaan ja hetken aikaan hän pohti olisiko kaikkein turvallisinta asettaa maisema hänen työpöytänsä reunustan sijaan varmuuden vuoksi hyvin syvälle jonkin kaapin perukoille. Tai olisiko kaikkein viisainta vain saman tien polttaa se. Mustalta ja Potterilta pystyi odottamaan mitä vain, sen olivat kuluneet seitsemän vuotta opettaneet Minervalle.

          “Kiitos”, Minerva lausui hymyillen ja jatkoi sellaisella kehulla jota hyvin harvoin lausui, sillä hyvin harvoin hän todella tunsi niin. “Olen hyvin vaikuttunut.”

Ja se kehu sai jokaisen hänen seitsemästä rohkelikostaan hymyilemään leveämmin ja ylpeämmin, kuin Minerva oli koskaan näiden vuosien aikana nähnyt. Ja silloin Minerva tunsi sen, minkä oli tiennyt jo tämän lukuvuoden alusta alkaen. Sen, että hän tulisi ikävöimään näistä jokaista suunnattomasti. 

Oli hämmentävää tajuta, että nämä tosiaan seisoivat nyt jo koulu-uransa viimeisenä iltana hänen edessään, vastahan heistä jokainen oli astunut Tylypahkaan ensikertaa. Ja miten pieniä he olivat silloin olleet, miten Minerva oli saanut nähdä heistä jokaisen kasvavan ja aikuistuvan. 

Suurin muutos oli tapahtunut James Potterissa, miten tästä oli vuosien varrella tullut jotain, mitä Minerva ei ollut osannut odottaa. Tämä oli etenkin alkuvuosien aikana ollut varsinainen rämäpää ja oli vastuussa puolista harmaista hiuksista Minervan päässä. Samanlainen rämäpää kuin Sirius Mustakin edelleen oli. Mutta sitten jotain oli tapahtunut kuudennen vuoden aikana ja sama muutos oli vaikuttanut vielä seitsemäntenä vuotena. James Potter oli aikuistunut. Tämä oli alkanut ottaa vastuuta teoistaan, tämä paimensi Mustaa, keskittyi opiskeluun ja Merlinille kiitos – pysytteli erossa hankaluuksissa (ei kokonaan, mutta huomattavasti enemmän). 

Arasta Marlene McKinnonista oli puhjennut kolmannen tai neljännen vuoden aikana puhelias ja itsevarma. Oppimisvaikeuksista alkuvuosina kärsinyt Mary Macdonald oli löytänyt itselleen keinon päästä eroon hankaluuksistaan ja tytön numerot olivat nousseet roimasti juuri sopivasti V.I.P:ejä varten. Peter Piskuilan oli myös McKinnonin tapaan löytänyt itsevarmuuttaan ja tämän numerot olivat nousseet Macdonaldin tapaan, mutta kumpikaan muutos ei ollut tyttöjen tapaan valtaisa.

Sirius Musta ei ollut muuttunut lainkaan. Mikä oli valitettavaa. Mutta toisaalta tämä oli niin omanlainen persoonansa, että maailma olisi menettänyt paljon, jos tämä ei olisi ollut siinä.

Remus Lupinin ja Lily Evansin kohdalla muutos oli ollut oikeastaan käänteinen. Ehdottomasti näistä kaikkein kilteimmät, poissa hankaluuksista pysyvät, ahkerat opiskelijat olivat löytäneet keppostelun ihmeellisen maailman – kenenkään muiden kuin Potterin ja Mustan avulla tietenkin. 

Mutta seitsemän pienen ensiluokkalaisen sijaan hänen edessään seisoi nyt seitsemän aikuista (vaikka Minervan silmissä he olivat edelleen lapsia), jotka olivat valmiina kohtaamaan aikuisuuden haasteet. Ainakin Minerva toivoi, että he todella olivat valmiita. Sillä jo yksinään aikuistuminen ja itsenäistyminen oli haastavaa, mutta kun vielä parhaillaan oli sota. 

Ja Minerva todella toivoi, että he olivat valmistautuneita astelemaan Tylypahkan turvallisilta mailta keskelle epävarmoja aikoja ja kuolonsyöjien täyttämiä velhokatuja.

Ehkä Minervan synkät ajatukset olivat näkyneet hänen kasvoiltaan, sillä Evans hymyili hänelle lempeästi ja lausui:

          “Älä huoli, professori, me pärjäämme kyllä.”

          “Niinpä”, Macdonald nyökäytti päätään, “emme opiskelleet seitsemää vuotta täysin turhaan.”

Sitä Minerva juuri pelkäsikin. Nuoret eivät osanneet pelätä. He tunsivat itsensä kuolemattomaksi ja voitammattomaksi. Mutta totuus paljastuisi heille pian, se miten seitsemän vuoden opinnot olivat olleet vasta taikojen alkeet. Ja kuinka Voldemort seuraajineen osasi paljon monimutkaisempaa ja edistyneempää taikaa, kuin mitä Tylypahkassa nuoret olivat oppineet.

          “Ja tuskin saimme loistavia arvosanoja vain upean ulkomuotomme vuoksi”, Musta iski Minervalle silmäänsä. Minerva ei kyennyt estämään itseään pyöräyttämästä silmiään Mustan hävyttömyydelle. 

Mustan sanoissa oli kuitenkin jotain perää: tämä, Potter, Evans ja Lupin olivat saamassa hyvin loisteliaat S.U.P.E.R.-tulokset. Ja Minerva oli tästä varsin ylpeä, mutta samalla tiesi, ettei upeat koetulokset auttaisi Voldemortia vastaan. 

          “Ja jottei sinulle tulisi meitä ikävä, lupaamme kirjoittaa joka viikko”, Potter vannoi. 

          “Joka viikko?” Musta parahti hyvin dramaattisesti. 

          “Sinun ei tarvitse”, Lupin mulkaisi Mustaa, “mutta me muut aiomme.”

          “Näin on”, McKinnon totesi, “sillä emmehän voi sallia sitä, että unohtaisit meidät.”

Mutta Minerva tiesi, ettei kykenisi siihen koskaan. Ei, vaikka haluaisikin. 

          “Se tuskin on mitenkään mahdollista”, Musta naurahti. “Ja sitä paitsi, vaikkemme kirjoittaisikaan sinulle – varsinkaan joka viikko – niin tulisit silti kuulemaan meistä. Tavalla tai toisella.”

Ja niin Minerva tulikin. Mutta ei tuolloin olisi koskaan villeimmissäkään kuvitelmissa osannut kuvitella vielä jonain iltana lukevansa Päivän Profeetan etusivun otsikon, jossa komeilisi hänen vanhan oppilaansa nimi hyvin epäimartelevassa valossa. 

          “Hei professori”, ilme Mustan kasvoilla ei ennustanut mitään hyvää, “nyt kun tiemme ovat eroamassa, haluaisin kysyä – ”

          “Ei, ole kiltti ja älä”, Lupin parkaisi. Tämäkään reaktio ei ennustanut mitään hyvää. 

          “ –  asiaa, jota olen monen vuoden ajan pohtinut. Nimittäin sitä, että – ”

          “Jos olisin sinä, en lopettaisi tuota lausetta”, Potter painotti rikoskumppanilleen hyvin merkitsevän katseen kera. Tämä ainakaan ei ennustanut yhtään mitään hyvää. 

          “ – lähtisitkö viimein kanssani treffeille?” Sirius Musta päätti lauseensa hyvin leveän virneen kera. Virneen, johon Minerva otaksui monen noidanalun lankeavan. 

McKinnon ja Piskuilan tyrskähtivät Mustan kysymykselle. Loput loivat hyvin kyllästyneet katseet Mustaan – jopa James Potter Minervan yllätykseksi. 

Minerva itse hymyili. Ei mitenkään iloisesti tai otettuna oppilaansa epäsopivasta huomiosta. Hänen hymynsä oli pahaenteinen ja sarkastinen. 

          “Olen odottanut kauan tätä hetkeä”, Minerva totesi edelleen hymyillen.

Evans ja Lupin loivat oudoksuvat katseet professoriinsa ja Musta kohotti hämmentyneenä kulmiaan. Tämä totta kai oletti Minervan kieltäytyvän tai suuttuvan kysymyksestä. 

          “Sinä... olet?” Piskuilanin suusta pääsi. Tämä loi professoriinsa hyvin epäilevän katseen. 

          “Kyllä vain”, Minerva nyökäytti Piskuilanille päätään. “Olen odottanut seitsemän vuoden ajan tätä hetkeä. Nähnyt unia tästä hetkestä.”

Minerva kääntyi Mustan puoleen vakavana ja lausui:

          “Sirius Musta, sinut on erotettu Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta.”

Kaikki – jopa Sirius Musta itse – räjähtivät nauruun Minervan sanoille. Eikä Minervakaan kyennyt pitämään naamaansa aivan peruslukemilla. 

          “Mutta koska lukuvuotta on jäljellä enää vain tämä ilta, saat jäädä loppuun asti.”

          “Voi kiitos, professori, miten jalomielistä”, Musta nauroi. 
« Viimeksi muokattu: 12.02.2021 21:09:15 kirjoittanut Livingstone »

Parris

  • menteur artistique
  • ***
  • Viestejä: 3 185
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 1/7
« Vastaus #1 : 21.07.2020 22:15:15 »
Olipa tämä kiva iltalöytö uusimmista viesteistä! Tässä oli ihanan haikea tunnelma - kokonaisen kaveriporukan yhteinen lahja opettajalleen on hauska konsepti (jonka voisin nähdä myös myöhemmän sukupolven kohdalla, siitäpä siis spinoff-ficci :p). Kuvailet kivasti pienoismaailman muutoksia ja jokaisen kelmin panostusta kokonaisuuteen, ja pelkäänkin jo nyt myöhempiä osia; yhteenvedon "uhkaavan" tunnelman myötä luulen, että jokunen kyynel saattaa parhaimmillaan tämän ääressä vierähtää myöhemmin! McGarmiwa on yksi suosikkihahmojani saagassa, ja on ihanaa, että olet nostanut hänet tässä pääfokukseen. Hänessä on lempeyttä, jämäkkyyttä ja huumoria, ja odotan innolla seuraavien osien menoja. Kiitokset tästä! <3

Welhokaniini

  • ***
  • Viestejä: 727
  • Kaninkoloon eksynyt
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 1/7
« Vastaus #2 : 21.07.2020 23:58:31 »
En tiedä mitä sanoa, olen samaan aikaan sekä innoissani että peloissani jatko-osista sillä kuten Parriskin sanoi, jokunen kyynel tulee varmasti vierähtämään poskelle.
Lopetus (Sirius pyytämässä professoria ulos jne.) ei kuitenkaan ollut ihan minun makuuni, mutta pystyn kyllä näkemään Siriuksen letkauttamassa jotain vastaavaa jopa Dumbledorelle täysin vitsillä :D
• 𝑰'𝒎 𝒂𝒄𝒓𝒐𝒏𝒚𝒎 𝒉𝒂𝒑𝒑𝒚; 𝑯𝒂𝒗𝒊𝒏𝒈 𝑨 𝑷𝒓𝒆𝒕𝒕𝒚 𝑷𝒂𝒊𝒏𝒇𝒖𝒍 𝒀𝒆𝒂𝒓 •

Livingstone

  • Tähtitaivas
  • ***
  • Viestejä: 153
  • Sirius, taivaankannan kirkkain tähti.
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 2/7
« Vastaus #3 : 22.07.2020 16:31:22 »
A/N: Voi ei, en kestä! Melkein heti julkaisun jälkeen tuli kaksi kivaa kommenttia. :)

Parris: Mukavaa kuulla, että pidit! :) Voin luvata ainakin sen, ettei ficin tunnelma ainakaan muutu yhtään iloisemmaksi, mitä pidemmälle mennään. McGarmiwa on myös yksi ehdoton suosikkini, onnistuit kuvaamaan kommentissasi aika täydellisen tiivistelmän niistä syistä, miksi tästä hahmosta pidän.

Welhokaniini: Kiitoksia kommentistasi! :) Aa, siis tuo Siriuksen heitto oli ihan täysin vitsi häneltä, hän ei ollut tosissaan pyytämässä McGarmiwaa treffeille. :) Itse pystyn jotenkin hyvin näkemään Siriuksen vitsailemassa samaan tyyliin esim. vaikka juuri Dumbledorelle. :D

2. Ensimmäinen kelmitön lukuvuosi

1978 – 1. syyskuuta

Minerva oppi syksyllä uuden lukukauden alettua, että hänen vanhojen oppilaittensa sanat olivat pitäneet paikkansa: maisemaan todella oli lupausten mukaisesti tullut syksy ja maiseman sää oli aivan yhtä kolean ja sateisen oloinen kuin sinä päivänä oikeastikin oli. 

Ensimmäinen piilotettu salainen ominaisuuskin paljastui, sillä lukuvuoden ensimmäisen päivän kunniaksi maisemaan ilmestyi punainen juna – joka muistutti erehdyttävän paljon Tylypahkan pikajunaa – kiertämään sen reunoja pitkin. Juna oli hyvin taidokkaasti loihdittu, Minerva tuumasi ylpeänä. Siinä oli paljon yksityiskohtia, kuten sen pyöristä ajoittain iskevät kipinät sen liukuessa kiskoja pitkin ja sen savupiipusta nouseva hyvin aidonnäköinen höyry. Valitettavasti junasta kuuluva ääni oli varsin säröinen. Minerva oli odottanut Piskuilanin taian kestävän edes puolen vuoden ajan, mutta hänen odotuksensa olivat selvästi olleet turhan optimistisia. Ilmeisesti kesän äänien muuttuminen syksyn ääniksi oli ollut liian haastavaa ja kuluttavaa Piskuilanin luomalle taialle ja se oli nyt kovaa vauhtia ehtymässä. 

Evansin loihtimat neilikat olivat vaihtuneet kissankelloihin, männyt isolehtilehmuksiin. Lupinin taikoma kissa tepasteli edelleen aukiolla, joskin hyvin äkäisen oloisena, mikä ilmeisesti johtui sateesta. Aina ajoittain nummen poikki laukkasi uljas hevonen. Macdonald oli luvannut ympäristön vanhenevan, mutta Minerva ei huomannut suurta eroa kevääseen. Ehkä ympäristö vanhentui samaa tahtia kuin vuodet oikeastikin kuluivat, eikä Minerva siksi vielä nähnyt muutosta. 

          “Jos olisin joutunut opettamaan niitä kelmejä vielä edes yhden vuoden, olisin irtisanonut itseni”, luihuisen tuvanjohtaja Horatius Kuhnusarvio huokaisi helpottuneena opettajien kahvihuoneessa. Kenenkään ei tarvinnut pyytää Horatiusta tarkentamaan, keistä tämä mahtoi puhua, sillä vastaus aivan selvä. Tai siis ainakin kaikille muille, paisti uudelle Pimeyden voimilta suojautumisen professorille. Kukaan ei jostain syystä tuntunut selviävän siinä virassa vuotta pidempää, joten oli muodostunut jo perinteeksi saada uusi opettajakollega joka lukuvuosi.

Minervan muutkin kollegat olivat huokailleet tästä samasta helpotuksesta, kuin Kuhnusarviokin, mutta Minerva puolestaan tunsi vain haikeutta asian johdosta. Vaikka olisi voinut kuvitella etenkin hänen olleen asiasta helpottunut, olihan hän joutunut toimimaan näiden tuvanjohtajana. Minervasta tuntui vieraalle, kun ei tarvinnut enää jatkuvasti pitää silmällä tiettyä poikanelikkoa ja epäillä näitä milloin mistäkin selittämättömästä tapahtumasta Tylypahkan muurien sisällä. Lisäksi, meneillään oleva sota aiheutti sen, että Tylypahkan ilmapiiri oli muuttunut aikaisempaa erilaisemmaksi, hyvin synkäksi. Ja se olisi kipeästi kaivannut kepposta tuomaan pientä pilkettä keskelle tätä kaikkea synkkyyttä ja kurjuutta. Jopa Minerva myönsi tämän, vaikka oli jyrkästi sääntörikkomuksia vastaan. 

Parempina Tylypahkan aikoina pöllöt olivat toimittaneet oppilaille herkkuja ja lahjoja kotoa, nyt ne melkein poikkeuksetta toivat vain toinen toistaan huonompia uutisia, joko kirjeiden tai sanomalehtien muodossa. Sodasta johtuva huoli ja pelko tuntui leviävän päivä päivältä yhä laajemmalle. Osa oppilaista ei saapunut tänä lukuvuonna ollenkaan kouluun, koska vanhemmat halusivat pitää nämä turvassa kotona. Osa vanhemmista vaati saada lapsensa pois Tylypahkasta kesken kouluvuoden. Osa oppilaista toivoi itse pääsevänsä kotiin. 

Minervasta tämä oli järjenvastaista, sillä juuri Tylypahka oli tällä hetkellä se kaikkein turvallisin paikka koko Iso-Britanniassa. Mutta jokaisella vanhemmalla totta kai oli oikeus hakea lapsensa pois koulusta, mikäli koki sen parhaaksi. Osan perheistä Minerva tiesi paenneen ulkomaille, mikä saattoikin olla viisas teko. 

Ei ollut enää poikkeuksellista jonkun oppilaan purskahtavan itkuun kesken oppitunnin. Lapset, etenkin sellaiset, joiden perheenjäsenet toimivat sodan kannalta vaarallisissa ammateissa – kuten aurorin –, olivat huolesta suunniltaan. Mikä raastoi Minervan rintaa, sillä yhdenkään lapsen ei olisi kuulunut pelätä vanhempiensa turvallisuuden puolesta. Saatikka omansa. 

Mutta pieni toivonkipinä sodan tukahduttamiseen oli syttynyt. Aurorivirasto oli hyvin lyhyessä ajassa kaksinkertaistanut henkilöstömääränsä pikakouluttamalla uusia auroreita (tosin auroriksi pikakouluttaminen ei herättänyt kovin luottavaista tunnetta, mutta oli tyhjää parempi vaihtoehto). Taikaministeriön työntekijät olivat kerrankin toimineet jopa mallikkaasti, jästimaailmaan ei ollut monista läheltä piti-tilanteista huolimatta päässyt livahtamaan mitään riskialtista tietoa taikamaailmasta. 

Lisäksi huomattava joukko kuolonsyöjiksi epäiltyjä henkilöitä oli saatu kiinni aurorien ja ministeriön yhdessä tekemän suuren ratsian yhteydessä. Mistä Minerva oli todella hyvillään. Päivän profeetassa jopa hehkutettiin, kuinka ministeriö oli onnistunut ratsiallaan tukahduttamaan sodan, kuinka oli enää kysymys päivistä, kunnes sota olisi viimein ohi. 

Oli totta, että Voldemort oli menettänyt ison loven tukijoistaan. Ehkä tämä tosiaan pian alkaisi menettämään lisää tukijoitaan, kun ei esiintyisi enää niin vahvana ja voimakkaana niiden silmissä. Ehkä tämä ei enää onnistuisi houkutella lisää kannattajia puolelleen, jotka parhaillaan empivät asettuako tämän puolelle vai tätä vastaan. 

Minerva ei vielä sallinut itsensä tuudittautua Päivän profeetan julistuksiin sodan voittamisesta. Totta kai Taikaministeriön tarkan silmän alla oleva lehti halusi näyttää ministeriön hyvässä valossa velhokansalle. Etenkin, kun ministeriön toimista, ei ollut pystytty kirjoittamaan pitkään aikaan mitään erityisen positiivista. Oli luonnollista näiden suitsuttavan tätä yksittäistä onnistumista. 

Mutta vain aika tulisi näyttämään, alkaisiko toivonkipinä kunnolla kytemään, vai sammuisiko se lopullisesti. 


1978 - marraskuu

Piskuilanin taika tosiaan oli ensimmäinen taioista, joka kului kokonaan loppuun. Vain viisi kuukautta sen loihtimisesta. Toisaalta Minerva oli hyvin tyytyväinen siihen, että taika viimein loppui, sillä kuluneen kahden kuukauden ajan maisemasta kantautuvat äänet olivat olleet hyvin katkonaisia ja niiden kuunteleminen oli ollut suoraan sanottua karmeaa. 

Minervan syntymäpäivänä lokakuussa – huolimatta sen päivän oikeasta säästä – maiseman sää oli ollut koko päivän aurinkoinen ja aukion kissankellot olivat vaihtuneet kruunuohdakkeisiin. Minerva hymähti tälle muutokselle, kruunuohdake kun oli Skotlannin kansalliskukka. 

Maisemaan oli ilmestynyt hänen syntymäpäivänsä kunniaksi pienoisversiot hänen vanhasta vuosikurssistaan ja Minerva huomasi liikuttuneensa siitä, että pienoisversiot olivat 11-vuotiaita versioita hänen vanhoista oppilaistaan. Pikku-Potter ja pikku-Musta hoilasivat linnan katolla syntymäpäiväonnittelua – hyvin säröistä ja epävireistä Piskuilanin ehtyvän taian vuoksi –, kun pikku-Evans, pikku-Piskuilan ja pikku-Macdonald lauloivat aukion keskellä siistissä muodostelmassa. Pikku-McKinnon lensi luudanvarrella maisemaa ympäri heitellen joka puolelle konfetteja. Pikku-Lupin houkutteli metsästä eläimiä tulemaan aukiolle näkyville ja Minerva näki kuinka kaunis kauris asteli varovaisesti esiin metsästä. Maisemasta hyvin tutuksi käynyt kissa jahtasi aukiolla puikkelehtivaa rottaa ja kissan perässä juoksi suurikokoinen musta koira. 

Minerva oli todennut, että vaikka maisema saattoi ajoittain nolostuttaa häntä (kuten syntymäpäivänään syntymäpäiväonnitteluja hoilaavat oppilaat), niin siitä huolimatta maisema vaikutti tarpeeksi turvalliselta nostaa näkyville hänen luokkahuoneensa työpöydän kulmalle. Etenkin nyt, kun siitä ei kuulunut enää ääniä lainkaan, Piskuilanin taian vaikutuksen rauettua. Se ei siis häiritsisi hänen opetustaan. 

Näkyvälle paikalle maiseman asetettuaan Minerva huomasi sen keränneen valtavaa suosiota hänen oppilaittensa keskuudessa. Oppilaista oli selvästi mielenkiintoista tutkailla maisemaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Yksi kolmasluokkalainen poika – joka aiemmin ei ollut osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muodonmuutoksia kohtaan – oli maiseman nähtyään todennut, ettei ollut aiemmin tajunnut muodonmuutosten voivan olla niin siistejä. Pojan sanavalinta oli Minervasta outo (kai se oli sitä nuorten puhetapaa), mutta ainakin tämä oli maiseman näkemisen jälkeen alkanut kiinnostumaan muodonmuutoksista. Ja muodonmuutosten professorina Minerva oli tästä hyvillään. 

Marraskuussa meneillään olevan sodan suhteen tilanne ei ollut täysin toivoton, mutta aikaisempaan pieneen toivonkipinään tarttuminen oli ollut typerää ja aivan liian aikaista haihattelua. Voldemort oli ehtinyt huhujen mukaan saada kaksinkertaisen määrän uusia kannattajia niiden tilalle, jotka tämä oli kaksi kuukautta sitten menettänyt. 

Minerva ei kyennyt ymmärtämään miten niin moni kykeni asettumaan Voldemortin tukijaksi. Mikä sai velhon tai noidan kuvittelemaan, että Voldemort olisi tehnyt velhomaailmasta jotenkin nykyistä paremman? Miten joku saattoi kuvitella jästien ja jästisyntyisten sortamisen olevan oikeutettua? 

Ajoiko pelko ihmiset Voldemortin joukkoihin? Oliko tämä onnistunut kasvattaa joukkoaan uhkailujen ja kiristysten voimalla? Pitikö niin moni omaa asemaansa niin paljon tärkeämpänä, että oli valmis katsomaan vierestä, miten niin montaa jästisyntyistä ja jästiä kaltoinkohdeltiin? 

 

1979 – helmikuu 

Maiseman oli nyt vallannut talvi. Sen aikaisemmin pauhannut meri, oli nyt tyyni jääkerroksen alla ja sen linna oli peittynyt paksun lumikinoksen alle. Maisemassa laukkaava hevonen oli vaihtunut lähes mitä tahansa mussuttavaksi vuoheksi. Juuri sinä päivänä vuohi oli päättänyt vuorostaan järsiä linnan seinustaa. Minervan onneksi kissa pysyi edelleen maisemassa, mikä sai hänet toiveikkaana ajattelemaan, että ehkä kissa pysyisi aina maisemassa ja vain sen toveri vaihtuisi. 

Joulunaikaa Minervan syntymäpäivänä tutuksi tullut kauris oli astellut jälleen metsästä esiin vetääkseen rekeä, joka oli pullollaan pikkuisia paketteja. Linna oli jouluyön aikana muuttunut hyvin koristeelliseksi piparkakkutaloksi. Ja kaikki maiseman puut olivat muuttuneet joulukuusiksi, joista jokainen notkui liioiteltujen koristusten painosta. 

Joulun päätyttyä maisema oli muuttunut jälleen takaisin tutummaksi, sää noudatti oikeaa säätä, vuorokauden- ja vuodenajat noudattivat oikeaa aikaa. Kissankellot ja isolehtilehmukset olivat palanneet takaisin joulukuusien tilalle, tosin ne nyt  olivat uinumassa lumikerroksen alla.

 Macdonaldin lupaamia vanhenemisenmerkkejä ei vieläkään ollut havaittavissa (Minerva oli alkanut epäilemään, ettei taika toimisi ollenkaan), muiden taiat toimivat (Piskuilanin taikaa lukuun ottamatta) edelleen moitteettomasti. Oikeastaan, jopa odotukset ylittävästi.

Uudenvuoden aikaan (jolloin maisemaan oli ilmestynyt näyttäviä raketteja ja kaikki eläimet olivat paenneet niiden – oletettavaa – pauketta) Minervaan korviin oli kantautunut tieto siitä, että James Potter ja Lily Evans olivat kihlautuneet. Tieto oli ilahduttanut Minervaa kovasti. Juuri rakkautta näinä kaameina aikoina kaivattiin kipeästi. Ja kuinka ilahduttavaa oli ollut kuulla, että rakkaus, joka oli aikoinaan syntynyt näiden käytävien varrella, oli edelleen voimissaan. 

Kihlausuutista varjosti toiset, paljon huonommat uutiset, jotka Minerva luki Päivän profeetan etusivulta varhain aamulla ennen oppituntiensa alkua. Douglas McGregor perheineen oli murhattu. Nämä kaikki olivat jästejä. Tai siis, olivat olleet. 

Hän oli tuntenut Douglas McGregorin. Tämä oli ollut yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, joita Minerva oli eläissään tavannut. Tällä oli ollut se hyvin harvinaislaatuinen hymy, jonka loisto valaisi synkimmänkin huoneen. Ja miten jo pelkkä muisto tuosta lämpimästä hymystä sai Minervan surumielisesti hymyilemään.

Oli ollut haastavaa yrittää päivän mittaan toistuvasti työntää uutisesta johtuvat ajatukset syrjään ja keskittyä oppituntiensa sisältöön. Hänen kuului pysyä professorina ollessaan vahvana oppilaittensa edessä. Hänen oppilaansa tarvitsivat sitä nyt enemmän kuin koskaan. Vahvaa aikuista, jonka puoleen kääntyä ja johon tukeutua. He tarvitsivat jokaista pientäkin turvallisuutta lisäävää tunnetta, sillä juuri tämä perustarve heiltä oli sodan myötä riistetty. Se, mikä oli aikaisemmin ollut niin itsestään selvä. Se, mitä heistä jokainen oli oppinut arvostamaan uudelleen. Se, miten onnekasta oli saada olla turvassa. 

Kun sen päivän viimeinen oppitunti oli vihdoin tullut päätökseen ja luokanovi sulkeutunut viimeisen oppilaan perässä, Minerva salli itsensä romahtaa. Hänen ei tarvinnut pysyä vahvana ollessaan yksin. 

Douglasin kuoleman ajatteleminen oli tuskaista. Minerva oli ollut tämän kanssa aikoinaan jopa kihloissa, hyvin lyhyen ajan tosin ja kauan ennen opettajan uraansa, kunnes oli päättänyt jättää Douglasin. Kyse ei ollut siitä, etteikö Minerva olisi rakastanut miestä, vaan kyse oli ollut siitä, että hän oli noita ja Douglas jästi. Mikä ei olisi haitannut Minervaa itseään, mutta mikä vaikeutti hänen uralla etenemistään Ministeriön muodonmuutosjaostossa. Silloin velhomaailman ajattelutapa jästipuolisoja kohtaan oli ollut hyvin takapajuista. Siinä oli menty eteenpäin – jonkin verran – aina siihen saakka, kunnes vuonna 1970 – velhosodan alettua – oli menty uudestaan takapakkia asian suhteen. Ja sama alamäki oli edelleen valitettavasti meneillään. 

Ja se alamäki oli eilen surullisten tapahtumien seurauksena saanut jyrkän pudotuksen alaspäin. Kuolonsyöjät olivat kohdistaneet laajan hyökkäyksen jästilähiöön, samaan jästilähiöön missä Douglas perheineen oli asunut. Päivän profeetan tietojen mukaan kokonaisia menehtyneitä jästiperheitä oli kymmeniä, McGregorin perhe oli yksi näistä lukuisista. 

Minervan kädet tärisivät vellovasta suuttumuksesta. Oli niin väärin, niin tavattoman julmaa, että kuolonsyöjät olivat kohdistaneet hyökkäyksensä juuri jästejä kohtaan, näillä kun ei ollut minkäänlaisia mahdollisuutta puolustautua. Niin moni täysin viaton jästi ja jästilapsi oli menehtynyt hyökkäysten yhteydessä. Kuinka kukaan voisi enää tukea kuolonsyöjiä ja Voldemortia tämän hyökkäyksen jälkeen? Miten kukaan voisi hyväksyä viattomien lasten kuolemat? Miten kukaan voisi oikeuttaa näitä tekoja oman asemansa pönkittämiseen?

Minerva yritti työntää ajatukset tapahtuneesta, mutta se ei ollut helppoa. Syyllisyys painoi hänen rintaansa. Hän olisi aikoinaan voinut valita Douglasin. Mutta oli valinnut tämän sijaan uransa. Hänelle oli tehty varsin selvästi, ettei hänellä voinut olla jästipuolisoa, mikäli hän mieli työskennellä muodonmuutosjaostossa. Ja uransa Minerva oli kokenut silloin perheenperustamista Douglasin kanssa tärkeämmäksi. 

Ja nyt Minerva ei kyennyt estämään itseään ajattelemasta olisiko Douglas edelleen elossa, jos tämä olisi sittenkin avioitunut Minervan kanssa. Vai makaisiko Minerva nyt kuolleena Douglasin vieressä? 

Welhokaniini

  • ***
  • Viestejä: 727
  • Kaninkoloon eksynyt
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 2/7
« Vastaus #4 : 22.07.2020 18:17:14 »
Oli ollut haastavaa yrittää päivän mittaan toistuvasti työntää uutisesta johtuvat ajatukset syrjään ja keskittyä oppituntiensa sisältöön. Hänen kuului pysyä professorina ollessaan vahvana oppilaittensa edessä. Hänen oppilaansa tarvitsivat sitä nyt enemmän kuin koskaan. Vahvaa aikuista, jonka puoleen kääntyä ja johon tukeutua. He tarvitsivat jokaista pientäkin turvallisuutta lisäävää tunnetta, sillä juuri tämä perustarve heiltä oli sodan myötä riistetty. Se, mikä oli aikaisemmin ollut niin itsestään selvä. Se, mitä heistä jokainen oli oppinut arvostamaan uudelleen. Se, miten onnekasta oli saada olla turvassa.

Kun sen päivän viimeinen oppitunti oli vihdoin tullut päätökseen ja luokanovi sulkeutunut viimeisen oppilaan perässä, Minerva salli itsensä romahtaa. Hänen ei tarvinnut pysyä vahvana ollessaan yksin.

Wääää, en kestä tätä, voi Minerva-parkaa 😭💔 Välillä aina unohtuu, että professoritkin ovat ihmisiä, ja olen aina pitänyt McGarmiwaa järkähtämättömänä kalliona niin oppilailleen, Punurmiolle ja muille opettajille kuin meille todellisillekin ihmisille, mutta tällaiset kohtaukset palauttaa (ainakin) minut takaisin maan pinnalle muistuttaen, kuinka opettajat yhtä lailla tuntevat muitakin tunteita, joita ei kirjoissa ja/tai leffoissa näytetä.

Janoan koko ajan enemmän jatko-osien ilmestymistä nopeammin! Kyllä, olen jokseenkin kärsimätön tällaisissa hetkissä :D On kivaa löytää itselleen luettavaksi jokin uusi ficci, jota on ihan vasta alettu julkaisemaan luku kerrallaan ja jännitys kutittaa vatsassa kivasti, mutta silti ärsyttää kun tarinan julkaisu on vielä ihan alussa ja joutuu odottamaan seuraavaa lukua kun haluisi tietää justnytheti kuinka tarina tulisi päättymään :D (Olen niitä ihmisiä, joka aina lukee kirjoista viimeisen sivun ennen kuin pystyy aloittamaan kirjan luvun!)
• 𝑰'𝒎 𝒂𝒄𝒓𝒐𝒏𝒚𝒎 𝒉𝒂𝒑𝒑𝒚; 𝑯𝒂𝒗𝒊𝒏𝒈 𝑨 𝑷𝒓𝒆𝒕𝒕𝒚 𝑷𝒂𝒊𝒏𝒇𝒖𝒍 𝒀𝒆𝒂𝒓 •

Livingstone

  • Tähtitaivas
  • ***
  • Viestejä: 153
  • Sirius, taivaankannan kirkkain tähti.
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 3/7
« Vastaus #5 : 12.08.2020 21:46:35 »
A/N: Tämä on viimeinen iloinen luku. Ja tämäkään ei ole kovin iloinen, niin siitä voi sitten päätellä, kuinka iloisia loput neljä lukua tulevat olemaan :D

Welhokaniini: Kiitos jälleen kommentistasi! :) Ikävää, että jouduit hetken odottamaan uutta lukua (varsinkin kun olet malttamaton ;) ), mutta lupaan että seuraava luku tulee nopeammassa tahdissa! :)

3. Häät

1979 – toukokuu 

Pitkään sinnitelleet pienet lumialueet Minervan maisemasta olivat viimein sulaneet kokonaan. Kissankellot olivat heränneet talven uinumisen jäljiltä ja isolehtilehmukset olivat alkaneet kasvattaa pieniä versoja oksiinsa. Maisemassa tepasteleva vuohi yritti itsepintaisesti järsiä samaista kivilohkaretta, jonka päällä kissa usein nukkui, huolimatta siitä, että aukio oli täynnä erittäin syömäkelpoista vehreää nurmea. Minerva alkoi vahvasti epäilemään vuohessa olevan jotain vikaa, kun tälle tuntui kelpaavan syötäväksi ainoastaan kaikki muu, paitsi ruoaksi tarkoitettu. 

Regulus Musta, Siriuksen pikkuveli, oli kadonnut huhtikuun aikana ja nyt kuukausi katoamisen jälkeen, Minerva luki lehdestä tämän olevan julistettu kuolleeksi. Ruumista ei oltu löydetty, mutta ilmeisesti olosuhteet, joissa tämä oli kadonnut, olivat olleet riittävän raskauttavat kuolleeksi julistamiseen. Tosin meneillään oli sota ja ihmisiä katoili jatkuvasti. Näinä aikoina tuskin kukaan kaipasi sen raskauttavampaa syytä julistaa kadonnut kuolleeksi. 

Regulus Musta oli ollut yksi niistä lukuisista oppilaista, jotka eivät koskaan saapuneet tälle lukuvuodelle, joka alkoi olemaan kohta jo ohitse. Huhujen mukaan tämä oli jättäytynyt koulusta vuoden etuajassa liittyäkseen kuolonsyöjien riveihin. Reguluksen kohtalo oli harmillinen muistutus siitä, miten nuoret olivat kaikkein haavoittuvaisemmassa asemassa sodassa. Miten helppo nämä oli houkutella tai aivopestä puolelleen. Miten kuolemattomaksi nämä tunsivat itsensä ja miten kipeästi nämä tavoittelivat valtaa, joka siinä iässä tuntui maailman mahtavimmalta asialta.

Mutta oliko Regulus todella ymmärtänyt mihin tämä oli ryhtynyt? Oliko tämä todella tajunnut ne riskit, mitkä tämä otti, sekaantuessaan Voldemortin joukkoihin? Olisiko tämä osannut arvata hänen kuolinilmoituksensa julkaistavan lehdessä vain vuosi tämän kuolonsyöjiin liittymisen jälkeen?

Entä miksi Regulus ylipäätään katosi? Oliko tämä laitettu nuorena kuolonsyöjänä taistelun etulinjaan, koska ei olisi niin suuri menetys Voldemortille? Oliko tämä tehnyt jonkin virheen ja saanut maksaa siitä hengellään? Entä olisiko tämä kuitenkin voinut onnistua jättää kuolonsyöjät taakseen ja onnistua vielä paeta ulkomaille turvaan? Voisiko tämä maata tälläkin hetkellä turvassa palmupuun alla?

Minerva muisti Regulus Mustan varsin hyvin. Tämä oli ollut niin erilainen veljensä kanssa kuin veljekset vain kykenivät olemaan. Ulkonäöllisesti pojat muistuttivat toisiaan ja heillä luonnollisesti oli sama syntyperä ja sukunimi, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivat. 

Siinä missä Sirius oli spontaani ja ajoittain jopa raivostuttavan puhelias (erityisesti kesken oppitunnin), oli Regulus ollut harkitseva ja vähäpuheinen. Heidän ystäväpiirinsä erosivat radikaalisti toisistaan ja he olivat tulleet lajitelluiksi hyvin erilaisiin tupiin. Sirius Rohkelikkoon ja Regulus Luihuiseen. Regulus oli ollut määrätietoinen ja ahkera opiskelija, Minerva muisti, että tämä oli ollut hyvin kunnianhimoinen. Sirius oli lahjakas ja älykäskin, mutta tämä kyllästyi varsin nopeasti joko haasteiden puutteeseen tai yksinkertaisesti siihen, ettei kokenut aihetta tarpeeksi mielenkiintoiseksi.

Regulus tavoitteli menestystä hinnalla millä hyvänsä, kun hänen veljensä Sirius tuntui arvostavan huomattavasti enemmän elämästä nauttimista, kuin siinä menestymistä. Mikä oli opettajan näkökulmasta ollut varsin raivostuttavaa. Oli aina yhtä turhauttavaa katsoa vierestä, miten joku lahjakas henkilö heitti lahjansa hukkaan ja keskittyi turhuuksiin. 

Regulus Musta ei ollut ainoa velho, joka oli kadoksissa. Se oli katoamistapauksista kuitenkin se, joka sai Minervan pysähtymään. Tuntui, että ihmisiä katoili nyt jo joka kuukausi. Heistä osa löytyi elossa, osa kuolleena. Ja osa jäi Regulus Mustan tapaan löytämättä.

Taikaministeriön toiminta ei enää missään nimessä aiheuttanut luottamusta ainakaan, sen nykyinen toiminta oli kuin huono komedianäytös. Aurorit tekivät varmasti parhaansa, mutta näidenkään toiminta ei ollut erityisen onnistunutta. Sen sijaan Voldemort kannattajineen vaikutti vain vahvistuvan ja näiden olevan jopa ajoittain paremmin järjestyneitä ja valmistautuneimpia, kuin aurorivirasto ja Taikaministeriö.

Minerva ei ollut koskaan kuulunut siihen joukkoon ihmisiä, jotka seurailivat tilanteita sivusta epätoivoissaan ja toivoivat asioiden muuttuvan itsestään parempaan. Myöskään Albus Dumbledore ei ollut tällainen henkilö. Ja nyt oli tullut aika ottaa ohjat omiin käsiin.

Feeniksin kilta oli syntynyt. Jäsenien metsästäminen osoittautui helpommaksi, kun Minerva oli osannut odottaa. Ehkä Albus Dumbledore tiesi mistä etsiä jäseniä tai ehkä niin moni oli saanut tarpeekseen ministeriön ja aurorien suorastaan ala-arvoisesta toiminnasta.

Albuksen ja Minervan lisäksi jäseniksi oli perustamispäivän iltaan mennessä liittynyt Rubeus Hagrid – joka seurasi yhtä uskollisesti Albusta kuin Minervakin – , Albuksen veli Aberforth Dumbledore (huolimatta siitä, ettei tämän välit veljeensä eivät olleet kaikkein lämpöisimmät), Albuksen pitkäaikaisin ystävä Elfias Doze sekä ministeriössä taikaliikenneosastolla työskentelevä Deladus Diggle. 

Aurori Alastor Vauhkomielen liittymisen jälkeen he olivat saaneet uusiksi jäsenikseen liudan muita jäseniä, kuten Prewettin kaksoset ja hyvin puheliaan noidan nimeltä Dorcas Meadows. Kaikkia Vauhkomielen mukana saapuneista uusia tulijoita Minerva ei ottanut vastaan avosylin. Yksi näistä epämieluisista jäsenistä oli nimeltään Mundungus Fletcher, jolla oli paljon hämäriä yhteyksiä alamaailmaan. Vauhkomielen mukaan Fletcher toi killalle arvokasta tietoa, mutta Minerva epäili tämän luotettavuutta. 

***

Albus Dumbledoren sanoin; synkimpinäkin aikoina voi löytää onnen, jos vain muistaa sytyttää valot. Todentotta, niinkin synkkinä ja kauheina aikoina, kuin keskellä sotaa, kaksi ihmistä löysivät onnen – toisistaan. Ja Minerva oli kutsuttu osaksi näitä häitä. Ja vaikka kutsu olikin osoitettu “Minnielle” ja sen muotoilu oli ollut hyvin hävytön (mitä muuta Sirius Mustalta saattoi olettaa?), ei Minerva ollut pahastunut tästä. Remus Lupinilta saapunut pahoittelukirje Mustan puolesta sai Minervan huvittumaan. He eivät olleet muuttuneet kuluneen vuoden aikana lainkaan. Ei meneillään olevasta sodasta huolimatta. Ei, vaikka toisen veli oli juuri (oletettavasti) menehtynyt. 

Minervan onnistui jollain tapaa selvitä kunnialla itse hääseremoniasta, mikä ei ollut lainkaan helppoa, sillä tilaisuus oli hyvin kaunis ja koskettava. Erityisesti se kohta, jossa julistettiin hääparin olevan loppuelämäkseen toisiinsa sidotut, iski Minervaan joka kerta. Hän todella oli joutunut tekemään töitä estääkseen itseään parkumasta Jamesin äidin Euphemia Potterin tapaan. 

Muutama keskeytys hääseremonian aikana oli antanut Minervalle aikaa koota itseään ja ilman näitä keskeytyksiä hän tuskin olisi kyennyt olemaan itkemättä. Ensimmäinen näistä keskeytyksistä oli se, kun Lily Evans isänsä saattelemana oli astellut alttarille ja James Potter oli ilmoittanut kovaan ääneen, ettei voi mennä Lilyn kanssa naimisiin ellei kerro tälle jotain ensin. Nämä olivat poistuneet alttarin taakse sijaitsevaan huoneeseen jättäen hyvin hämmentyneen hääseurueen jälkeensä. 

Minerva oli ollut hyvin huolestunut, Jamesin sanat oli kuulostanut kerrassaan pahaenteiseltä. Saman oli todennut myös Euphemia Potter, joka oli rynnännyt bestmanina toimineen Sirius Mustan luokse tivaamaan tältä, mitä hänen poikansa oli tällä kertaa mennyt tekemään. Kun James ja Lily viimein palasivat alttarille, kaikki vaikutti onneksi olevan hyvin. Lilyn katse kuitenkin lipui tulevan miehensä, bestmanin ja Piskuilanin välillä, mistä Minerva päätteli näiden tehneen taas jonkun typerän kepposen. Mutta onneksi näiden teko ei ollut niin vakava, että häät olisi keskeytyneet siihen. 

Seuraava keskeytys oli tullut, kun Mary Macdonald oli alkanut parkumaan niin vuolaasti ja kovaäänisesti seremonian edetessä valoihin, että hääparin vihkijä oli keskeyttänyt puheensa. Remus Lupin oli noussut penkiltään ylös ja astellut naisen luokse tarjoamaan tälle nenäliinaa ja jos Minerva oikein näki – myös suklaapatukkaa. Kun Mary oli viimeinen rauhoittunut ja seremonia edennyt seuraavaa vaiheeseen, oli tämän vaiheen myötä myös seuraavan keskeyttäjän vuoro, tällä kertaa Sirius Mustan. 

Ja jos katse olisi voinut tappaa, niin Euphemia Potterin ja Lily Evansin – joka oli lyhyen hetken päässä tulemisesta myös rouva Potteriksi – katseet olisivat olleet riittäviä päättämään Sirius Mustan päivät. Minerva ei itsekään luonut kaikkein lämpimintä katsettaan mieheen kuullessaan tämän hukanneen vihkisormukset. Jotka onneksi lyhyen etsinnän päätteeksi löytyivät Remus Lupinin povitaskusta. Ilmeisesti miesten takit olivat jossain vaiheessa menneet sekaisin, mistä Lupin vaikutti olevan hyvin pahoillaan, päätellen tämän kirkuvan punaisista kasvoista. 

Pieni kyynel pääsi livahtamaan Minervan silmäkulmasta tämän tiukasta itsehillinnästä huolimatta, kun James ja Lily Potter ensikertaa suutelivat avioparina. Musta ja McKinnon – häiden bestman ja kaaso – heittäytyivät halaamaan avioitunutta kaksikkoa aikaisemmin kuin olisi ollut soveliasta, rikkoen näin hyvin tunteellisen hetken. 

***


Juhlatilaisuus jatkui James Potterin vanhempien talossa Godricin notkossa. Minerva ymmärsi, että tähän oli päädytty turvallisuussyistä, talo kun oli varmistettu useilla suojataioilla turvalliseksi. 

Minerva tiesi rouva Evansin harmillisesti menehtyneen Lilyn ollessa Tylypahkassa kuudennetta vuottaan, eikä tämä täten päässyt todistamaan tyttärensä häitä. Rouva Evansin kuolema oli johtunut luonnollisista jästisairauksien syistä, eikä sillä ollut mitään tekemistä kuolonsyöjien tai velhosodan kanssa, niin kuin tällaisina aikoina saattoi helposti luulla. 

Hääparin Minerva näki olohuoneen toisella puolella, mutta heidän luokseen oli valtavasti pyrkijöitä, joten Minerva päätyi siirtämään onnittelunsa avioparille myöhemmäksi ja suuntasi askeleensa kohti valtaisaa buffet-pöytää. Minerva kulki ruokailuhuoneen poikki, missä Jamesin isä Fleamont Potter parhaillaan esitteli herra Evansille velhotalon ihmeellisyyksiä. Oli huvittavaa seurata näiden kahden keskustelua, sillä vaikutti siltä, ettei kaksikko käsittänyt juuri olenkaan mitä toinen heistä yritti kertoa, vaikka molemmat puhuivat samaa kieltä. Jästimaailman ihmeellisyydet olivat herra Potterille aivan yhtä vieraita, kuin velhomaailman herra Evansille. Kielimuurista huolimatta kaksikon jutustelu näytti sujuvan hyvässä hengessä ja ainakaan keskustelunaiheet eivät loppuneet kesken. Herra Evans todella vaikutti olevan haltioitunut velhotalon ihastelusta ja tämä ajoittain vaikutti enemmän kiehtoutunut velhotalon ihastelusta, kuin tyttärensä hääjuhlasta.

Keittiöön saapuessa ja buffet-pöydän antaumuksia lautaselleen asetellessaan Minerva ei voinut välttyä kuulemasta Euphemia Potterin kovaäänisestä läksytystä Sirius Mustalle. Tämä oli edelleen selvästi ärtynyt siitä, ettei Sirius ollut suorittanut kunnialla bestmanin tehtäviään. Minerva pisti merkille rouva Potterin ojentavan Mustaa, kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.   

Salaa Minerva oli tyytyväinen, ettei Sirius Mustan paimentaminen kuulunut enää hänen työtehtäviinsä, vaan joku toinen sai hoitaa tehtävän jatkossa. Ja hän oli jopa osittain vahingoniloinen siitä, että tämä tehtävä oli langennut nimenomaan rouva Potterille, olihan Minerva paimentanut myös tämän poikaa Jamesia useamman vuoden ajan. 

          “Professori!” McKinnon, Piskuilan ja Macdonald huudahtivat aidosti ilahtuneen oloisina yhteen ääneen lähestyessään Minervaa. Kolmikon nähdessään Minervan ensimmäinen ajatus oli kuinka paljon nämä olivat kasvaneet sitten viime näkemästä. Nämä jo melkein menivät aikuisista ihmisistä. 

          “Lapset”, Minerva tyytyi nyökyttämään päätään. McKinnon pyöräytti silmiään, tämä selvästi ei osannut arvostaa lapseksi nimittämistä. Vielä tuon ikäisenä todellista ikää nuoremmaksi kutsuminen oli suorastaan haukkumista, mutta jo kymmenen vuoden päästä McKinnonkin osaisi arvostaa ikäistään nuoremmaksi kutsumista päiväänsä piristävänä kehuna. 

          “Miten maisemamme voi?” Mary Macdonald kysyi innokkaana. McGarmiwa ei vastannut heti, vaan vilkaisi pikaisesti Piskuilanin suuntaan, joka hänen katseensa nähdessään painoi päänsä alas. Tämä oli siis itsekin osannut odottaa, ettei loihtimansa taika kestäisi kovin kauaa. 

          “No, ainakin yritin”, Piskuilan kohautti harteitaan. “Olisi pitänyt kysyä Jamesilta tai Siriukselta apua, mutta halusin tehdä sen itse.”

Ja ilmeisesti juuri Mustan ja Potterin avun vuoksi Piskuilan oli ylipäätään päässyt läpi muodonmuutoksista, tällä ei ollut ystäviensä tapaan minkäänlaisia lahjoja muodonmuutoksia varten. 

          “Minun loitsuni toimii epäilemättä”, McKinnon sanoi itsevarmasti röyhistäen rintaansa. Ei olisi enää tänä päivänä uskonut McKinnonin joskus taistelleen itsevarmuuden puutteen vuoksi. 

          “Kyllä, yö ja päivä – ”

          “Se ei ollut kaikkein vaikein loitsu”, Macdonald huomautti kerskuvalle ystävälleen keskeyttäen Minervan. “Minun taikani sen sijaan vaati paljon työtä.”

Työtä, jonka vaikutuksia Minerva ei edelleenkään ollut nähnyt. 

          “Aivan, vanhenemista jäljittelevät muodonmuutokset eivät ole tosiaan helpoimmasta päästä", Minerva tyytyi toteamaan, eikä hennonut paljastaa, ettei Macdonaldin taika vaikuttanut toimivan lainkaan. 

          “Professori”, Remus Lupin oli ilmaantunut heidän luokseen Sirius Musta kintereillään. Jälkimmäiseksi mainitun oli siis onnistunut päästä viimein Euphemia Potterin läksytystä karkuun. 

          “Minnie!” Sirius levitteli ilahtuneena käsiään. Minerva loi hyvin ruman katseen Mustan suuntaan. Hän joutui myöntämään, että oli ikävöinyt jokaista vanhaa vuosikurssilaistaan, jopa Sirius Mustaa. Kuitenkaan tätä Sirius Mustan puolta Minerva ei tulisi koskaan ikävöimään. 

          “En ole enää professorinne”, Minerva hymyili, suunnaten sanansa Lupinille. 

          “Niinpä, kutsukaa häntä tapaani Minnieksi”, Musta ohjeisti muille virnistäen. Kääntyessään takaisin Minervan suuntaan, tämä lisäsi hätäisesti: 

          “Tai McGarmiwaksi. Se on itseasiassa parempi, onhan se hänen nimensä.”

Minervan ankaralla katseella siis edelleen oli toivottu vaikutuksensa. 

***

Kun onnittelukierros oli saatu päätökseen, oli puheiden vuoro. Sirius Musta puhui juuri niin hävyttömästi ja epäsopivasti, kuin tältä oli osannut odottaa. Tämä todella onnistui nolaamaan hääparin – etenkin sulhasen – mutta onnistui myös naurattamaan yleisöä ja pitämään tunnelman katossa, Minervan oli annettava tämä tunnustus pojalle. 

          “Hyvä on, hyvä on! James katsoo minua jo niin vihaisesti, että eiköhän hänen kustannuksellaan vitsailu jo riitä”, Sirius Musta lausui edelleen yleisön kanssa viimeisimmälle vitsilleen nauraen. “Ennen kuin lopetan, haluan vielä sanoa yhden asian Jamesista, kaikkein tärkeimmän asian. Te kaikki tiedätte Jamesista yhden puolen, sen joka tekee kepposia, on huoleton, sosiaalinen, ihan ok jahtaaja ja huispauskapteeni – ”

James Potter loi ruman katseen bestmaniinsa.

          “– mutta teistä harva pääsee tutustumaan Jamesin kaikkein parhaimpaan puoleen. Siihen puoleen, johon Lily epäilemättä myös rakastui. James on hyvin lojaali, oli tilanne mikä tahansa, hän on aina paikalla sinua varten, pyysit sitä tai et. Kaikki mikä on Jamesin, oli se hänen kotinsa, omaisuutensa, perheensä tai mitä tahansa muuta – kuuluu se myös Jamesin läheisille.”

Sirius Musta oli hymyillyt puheensa aikana, mutta vakavoitui nyt ja hiljeni hetkeksi. Tämän pohtiva katse liukui Jamesista Lilyyn, sitten Jamesin vanhempiin ja viimein Peter Piskuilaniin ja Remus Lupiniin. 

          “Kaikki hyvä elämässäni, perustuu James Potteriin”, tämä sanoi vakavampana kuin Minerva muisti koskaan nähneensä Mustan. Siriuksen katse oli nyt kohdistettuna Jamesiin. 

          “Jos en olisi istuutunut Jamesin kanssa samaan vaunuun syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1971, en tiedä missä olisin nyt tai mitä tekisin. Mutta sen tiedän varmasti, etten olisi näin onnellinen, mitä olen nyt.”
          “Kun tarvitsin ystävää, James oli siinä. Kun en osannut selvittää välejäni muiden ystävieni kanssa, James auttoi minua. Kun en tullut toimeen perheeni kanssa, James oli tukenani. Kun tarvitsin paikan jossa yöpyä, James kutsui minut luokseen ja jakoi kanssani kotinsa ja vanhempansa. Minun ei koskaan tarvinnut pyytää mitään.”

Minerva nielaisi ja joutui jälleen keräämään itsehillintänsä kokoon. Myös Jamesin äidillä oli ilmiselviä vaikeuksia estää itseään liikuttumasta syvästi. Ja Jamesin äidin syvän liikuttumisen katseleminen ei todellakaan auttanut Minervaa olemaan yhtään vähemmän liikuttunut.

***

Puheiden jälkeen (herra Evansin puhe tyttärelleen oli ollut hyvin koskettava ja tämän puheen aikana Minerva oli nyyhkinyt molempien rouva Potterien kanssa kilpaa), oli vuorossa morsiuskimpun heitto. Kimpun nappasi Mary Macdonald ja Minerva pisti merkille Evansin – ei vaan, tämähän oli Potter nykyään – heittävän kimpun tarkoituksella tytölle. 

Macdonald esitteli kimppua merkitsevästi ikäiselleen miehelle – jota Minerva ei tuntenut entuudestaan ja jonka tämä epäili vahvasti pukeutumistyylistä päätellen olevan jästi – joka laskeutui polvilleen ja kosi Marya häävieraiden – sekä Maryn itsensä – suureksi yllätykseksi. Minerva pisti merkille, etteivät Lily ja James olleet yllättyneitä tästä, he olivat selvästi olleet mukana juonessa. Kun Minerva kuuli Maryn nyyhkyttävän myöntyvän vastauksensa, hänen sydäntään lämmitti ajatus siitä, että pian olisi vuorossa myös toiset häät näiden synkkien aikojen keskelle.   

Mutta samaan aikaan Douglas ja tämän kauan sitten suoritettu kosinta palasivat kirkkaana Minervan mieleen. Mary ja tämän jästikihlattu olisivat voineet olla Minerva ja Douglas nuorina. Mutta Minervan ja Douglasin kihlaus oli päättynyt lyhyeen ja Douglas.... hän oli nykyään kuollut. Tämän ajatuksen Minerva yritti karistaa nopeasti mielestään. Hän oli häissä, mikä oli iloinen juhla, onnellinen. Missä ei ollut tilaa synkille ajatuksille. 

Eikä Minervan ajatusten vellominen Douglasin kuoleman ympärillä tuonut tätä takaisin elävien kirjoihin. Mikään ei sitä tekisi. 

Hääparin avattua tanssilattian, oli Musta hakenut Minervan tanssimaan – tätä Minerva oli osannut odottaa ja hän oli Jamesin ja Lilyn häiden kunniaksi suostunut yhteen tanssiin Mustan kanssa. Luonnollisesti myös Potter halusi tanssittaa häntä, olihan kyseessä tämän häät. Ja niin Minerva tanssi myös tämän kanssa. Mutta sitten Minerva karkasi tanssilattialta, ennen kuin Lupin tai Piskuilan ennättivät myös pyytää tätä tanssimaan. 

Muiden tanssia oli hauska seurata sivusta. James ja Lily tanssiessaan katsoivat toisiaan yhtä rakastavasti, kun Mary ja tämän kihlattu sekä kuin Euphemia ja Fleamont Potter usean vuosikymmenen avioliiton jälkeen edelleen katsoivat toisiaan. Niin paljon rakkautta. Niin paljon suuria tunteita. 

McKinnon ja Musta valssasivat nyt pitkin tanssilattiaa, vaikkei sitä oikeaoppiseksi valssaamiseksi voinutkaan kutsua, sillä kaksikko veti tanssinsa täysin pelleillyksi. Piskuilan ja Lupin naureskelivat sivusta Mustan ja McKinnonin pelleilylle. Oli hieman hassua katsella Mustan pitävän hauskaa, ottaen huomioon tämän veljen vasta äskettäin julistetun kuolleeksi. Tietysti Minerva oli tietoinen, etteivät näiden välit olleet kaikkein lämpimämmät, mutta olisi voinut olettaa Siriuksen olevan edes hieman alakuloinen asiasta johtuen. 

Tai sitten Sirius Musta oli (Minervan itsensä tapaan) taitava piilottamaan murheensa muiden ihmisten edessä. Ehkä tämä romahti Minervan tapaan ollessaan yksin. 

Mitä pidemmälle ilta jatkui, sen riehakkaammaksi musiikki ja tanssi kävivät. Tai jossain vaiheessa iltaa koitti se hetki, kun tanssimista ei oikeastaan voinut enää kutsua tanssimiseksi, se oli ennemmin hyvin riehakasta pomppimista ja käsien heiluttamista. Noidat olivat potkineet korot jaloistaan ja velhot heittäneet juhlatakkinsa tai –kaapunsa (osa vieraista sentään osasi edelleen noudattaa oikeaoppista etikettipukeutumista) päältään. 

Minervan katsellessa hänen vanhoja oppilaitaan siinä yhdessä hyppimässä ympäri tanssilavaa, hän ei olisi koskaan osannut arvata, että se olisi viimeinen kerta, kun hän enää koskaan näkisi kyseistä seitsikkoa yhdessä. 
« Viimeksi muokattu: 12.08.2020 21:49:04 kirjoittanut Livingstone »

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 351
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 3/7
« Vastaus #6 : 02.01.2021 20:05:30 »
Oi että, tämähän on todella hyvä tarina! Tuo pienoismaailma on todella hyvä idea ja kuvattu erittäin kauniisti ja aidonoloisesti, odotan innolla, millainen rooli sillä tuleekaan tarinan kannalta olemaan - ja varsinkin tuo vanhenemisloitsu mietityttää: onkohan Macdonaldin työssä mennyt jokin vikaan, vai eteneekö loitsu vain niin hitaasti, ettei sitä huomata?

Minervan ja Douglasin suhde on kuvattu realistisesti, ja Minervan kivun tuntee kyllä ruudun tälläkin puolella, kun hän miettii, olisivatko he kumpikin olleet elossa tai kuolleita, jos asiat olisivat menneet toisin. Tykkään! Myös hääkuvaus oli ihana, erityisesti Remus tarjoamassa suklaata Marylle jäi mieleen - niin suloinen yksityiskohta, joka saa hahmon olemaan ihanan IC. Ja Euphemia läksyttämässä Siriusta kuin omaa poikaansa! Kuvaa niin hyvin sitä, miten Potterit olivat Siriukselle se oikea perhe, ja ilmeisesti Sirius oli osa perhettä myös Pottereille.

Ja tuo viimeisimmän osan lopetus, huhhuh! Toivottavasti tämä ficci saa vielä jatkoa, innolla lukisin pidemmälle :) Kiitos tästä tarinasta!!

bannu © Ingrid
ava © Felia

Livingstone

  • Tähtitaivas
  • ***
  • Viestejä: 153
  • Sirius, taivaankannan kirkkain tähti.
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 4/7
« Vastaus #7 : 06.02.2021 19:08:03 »
Hopearausku: Oi, kiitos paljon kommentistasi! Mukavaa, että pidit lukemastasi ja pahoitteluni, että jatkon kirjoittamisessa kesti! :) Tässä luvussa saatkin vastauksen tuohon pohtimaasi vanhenemisloitsun toimivuuteen. :)

4. Huonoja uutisia

1979 – lokakuu

Samoin, kuin vuosi taaksepäin heti syyskuun ensimmäisen päivän koittaessa, sama tuttu juna saapui jälleen pyörimään maiseman reunoille. Kissankellot ja isolehtilehmuspuut siirtyivät syrjään kanervien ja pihlajapuiden tieltä. Kissan seurana kanervien joukossa hyppi edelleen sama syömishäiriöinen (koska se söi vain kaikkea ruoaksi sopimatonta) vuohi, joka oli ilmestynyt helmikuun aikoihin maisemaan ja joka poistui vain harvoin kissan seurasta. Ennen helmikuuta maisemassa ajoittain laukkaavaa valkeaa hevosta Minerva ei ollut enää nähnyt lainkaan. Ja mikäli Minervan epäilykset osuisivat oikeaan, ensi helmikuun aikoihin vuohi tulisi katoamaan ja tilalle ilmestyisi apina.   

Hänen syntymäpäivänään lokakuussa tuttu lapsikuoro ilmestyi taas laulamaan onnittelulauluja – Merlininlle kiitos, äänettömästi tällä kertaa – mutta tänä vuonna pikku-oppilaat vaikuttivat aikaisempaan vuoteen verrattuna erilaisilta, pienet asiat olivat toisin. Esimerkiksi pikku-Mustan aikaisempi, hyvin lyhyt tukka, oli kasvanut ja pikku-McKinnon oli nyt hieman muita pidempi. Minerva muisteli, kuinka näiden kolmantena vuotena McKinnon oli ollut selvästi kaikkia muita pidempi ja kuinka Sirius Mustan hiustenkasvatusoperaatio tulisi jatkumaan aina viidenteen vuoteen saakka. Mikä tarkoitti, että huolimatta Minervan epäilyistä, Macdonaldin taika oli sittenkin onnistunut. 

Edellisvuonna Minervalta oli jäänyt huomaamatta kokonaan Halloweenin aikainen muutos maisemassa. Tällöin maiseman valaistus ei noudattanutkaan oikeaa, vaan valaistus oli hyvin hämärä. Utuinen sumu vyöryi maiseman reunoilta kohti aukion keskelle kasvanutta, erehdyttävästi Tällipajua muistuttavaa, puuta. Puun ympärillä lipui aavemaisesti kymmeniä pieniä ankeuttajan näköisiä hahmoja. Ehkä Minerva kuvitteli, mutta hän tunsi pienen vilunväristyksen ankeuttajat nähdessään. Jos vilunväristykset tosiaan johtuivat maiseman ankeuttajista, Minerva oli todella vaikuttunut vanhojen oppilaittensa loitsuihin. 

Aina maisemaa ihastellessa hänen vanha vuosikurssinsa palasi elävänä Minervan mieleen. Vähän aikaa sitten avioituneet James ja Lily kirjoittelivat edelleen hänelle kiitettävän usein, joskin kirjeiden lähetystahti oli alkuinnostuksen jälkeen selvästi hiipunut. Sen jälkeen kun Mary oli muuttanut asumaan jästikihlattunsa luokse, ei tämä enää lähettänyt Minervalle yhteiskirjeitä Marlenen kanssa, jonka kämppäkaverina oli aikaisemmin asunut. Oikeastaan Marysta ei ollut kuulunut enää laisinkaan Jamesin ja Lilyn häiden jälkeen, mikä oli sääli, sillä Minerva olisi mielellään kuullut miten yhteiselo tämän kihlatun kanssa oli lähtenyt sujumaan. 

Remus ja Peter lähettivät kumpikin kirjeissään usein terveiset myös Siriuksen puolesta. Siriuksen itsensä kirjoittamia kirjeitä ei saapunut kovin usein ja jos sellainen sattui saapumaan, se oli varsin ytimekäs, mutta huomattavasti aiempaa asiallisempi. Kenties valloillaan oleva sota oli saanut Sirius Mustankin viimein aikuistumaan. Tai ehkä tämän pikkuveljen menetys oli saanut sen aikaan.

Feeniksin kilta oli saanut lisää uusia jäseniä, se oli täydentynyt auroripariskunnalla Frank ja Alice Longbottomilla, Caradoc Dearbornilla, Benjy Fenwickillä, Emmeline Vancella sekä Edgar Bonesilla. Myös Marlene McKinnon oli liittynyt osaksi Feeniksin kiltaa. Minerva oli ollut yllättynyt Albuksen salliessa sen. Marlene oli niin nuori. Aivan liian nuori osallistuakseen johonkin niin vaaralliseen, kuin killan toimintaan. Myös Longbottomin pariskunta olivat nuoria, tosin Longbottomit ymmärsivät mihin ryhtyivät, auroritaustansa vuoksi.

Minervan mielessä kävi, että houkuttelisiko Marlenen liittyminen kiltaan, myös muidenkin ystäviensä liittymistä siihen? Ja Minerva tiesi jo ennalta, että niin luultavasti kävisikin. He olivat kaikki juuri niin pelottomia ja uhkarohkeita. Ja typeriä, niin valtavan typeriä. Oman suuruutensa sokaisemia. 

Sinä yönä, Minerva ei ollut saanut unta lainkaan. Hän oli lopulta noussut vuoteestaan ja istuutunut työpöytänsä ääreen katselemaan maisemaansa ja tällöin jälleen yksi salattu ominaisuus siitä oli paljastunut. Sillä kyseisenä yönä sattui olemaan täysikuu, ja täten luonnollisesti myös maisemassa oli täysikuu. Minerva näki nyt ensikertaa, kuinka pieni ihmissusi vaelsi maiseman avaralla nummella. Ihmissusi oli selvä viittaus Lupiniin ja tämän ihmissuteuteen, mutta tämä taika ei ollut Lupinin tekosia, McGarmiwa erotti kyllä taian loihtijan ja Lupin se ei ollut. 

Täysikuun muutos olisi ollut hieno ominaisuus, jos lehtien palstat eivät olisi olleet viimeaikoina täynnä ihmissusien tekemistä jatkuvista hyökkäyksistä. Jos huhut ihmissusilaumojen liittymisestä Voldemortin joukkoihin eivät olisi vain vahvistuneet entisestään. Jos niin moni pieni asia ei jatkuvasti muistuttaisi siitä, millaiseksi maailma oli mennyt. Jos koko meneillään olevaa sotaa ei olisi ollut alkuunkaan. 

Ja sinä yönä Minerva ei nukkunut silmäystäkään. Niin kun hän ei saanut nukutuksi muinakaan öinä, jolloin sotaan liittyvät ajatukset täyttivät hänen mielensä. 

 

1980 – helmikuu 

Minerva oli ollut oikeassa. Helmikuussa vuohi tosiaan katosi ja tilalle ilmestyi apina, jonka mielipuuhaa oli linnan katon harjanteella kiipeily. Maiseman kissa ei vaikuttanut pitävän tästä muutoksesta lainkaan. Toisin kuin vuohen kanssa, apinan seuraa kissa vihasi ja aina apinan tullessa liian lähelle, kissa sähähti tälle merkitsevästi. Tosin Minerva ei itsekkään apinasta pahemmin välittänyt, hänkin oli kissan tapaan pitänyt enemmän vuohesta. Mutta apinan ilmaantuminen maisemaan vahvisti Minervan epäilykset, kissan seuralainen tosiaan vaihtui kiinalaisen horoskoopin mukaisesti, aina kiinalaisen uudenvuoden päätteeksi. 

Helmikuu oli huono kuukausi kaiken kaikkiaan, eikä Minerva keksinyt siitä mitään positiivista sanottavaa. Helmikuun aikana saapui kolme hyvin huonoa uutista. Ensin Päivän profeetan otsikot olivat täyttyneet siitä, kuinka lohikäärmerokkotartunnat olivat räjähtäneet käsiin (sairaus minkä ei uskottu aluksi leviävän juuri ollenkaan). Lohikäärmerokko oli helposti leviävä ja hyvin arvaamaton, se saattoi viedä hautaan muutaman vuoden kuluessa tai jo muutaman päivän päästä. Mutta kaikkein pahinta rokossa oli se, ettei siihen sairastuneelle ollut tarjolla minkäänlaista parannuskeinoa.   

Ministeriö oli vapauttanut kokonaisen jaoston lohikäärmerokkotartuntojen ehkäisyyn, sillä se oli ainut tapa taistella rokkoa vastaan. Pyhän Mungon parantajat kehittivät parhaansa mukaan vastamyrkkyä tai mitä tahansa muuta hoitokeinoa. Kaikkein taitavimmat liemenkeittäjät oli valjastettu kehittämään liemi, mikä estäisi lohikäärmerokkoon sairastumisen, vaikka sille altistuisikin. 

Aivan kuin jo sodassa itsessään ei olisi ollut tarpeeksi huolenaiheita, herkästi leviävä tappava tauti olikin juuri se, mitä kaivattiinkin ankeuttamaan aikoja entisestään. 

Feeniksin kilta sai ennen vuodenvaihdetta uusia jäseniä, juuri niin kuin Minerva oli otaksunutkin. James ja Lily Potter, Peter Piskuilan, Remus Lupin ja Sirius Musta olivat kaikki liittyneet kiltaan Marlene McKinnonin tapaan. Ja jälleen Albus salli nämä liittymiset kiltaan. Minerva ymmärsi, että uusista jäseniä tarvittiin, mutta pelko puristi hänen rintaansa. He olivat niin nuoria. Liian nuoria ottamaan moista taakkaa harteilleen. 

Kuolonsyöjien tekemiä hyökkäyksiä oli edelleen, niitä oli nykyistä useammin ja ne eivät kohdistuneet enää vain jästeihin tai jästisyntyisiin. Joskus tuntui, että hyökkäysten kohteet olivat täysin satunaisia, mahdollisesti juuri aurorien ja ministeriön hämäämiseksi. Tylyahoviikonloput oli jouduttu perumaan kokonaan, sillä oli aivan liian suuri riski saattaa oppilaat mahdolliseen vaaraan. Vain viikko takaperin Tylyahossa olikin ollut hyökkäys ja nuori nainen oli saanut siinä surmansa. 

Oppilaat olivat suhtautuneet peruttuihin Tylyaho-viikonloppuihin paremmin, kuin Minerva oli osannut odottaa. Mikä tarkoitti, että jopa lapset – joiden ei tarvinnut ymmärtää – ymmärsivät silti tilanteen vakavuuden. 

          “Se oli aivan hirveää”, Minerva kuuli Filius Lipetitin – Korpinkynnen tuvan johtajan ja Loitsujen professorin – sättivän itseään, Minervan astuessa sisälle opettajien kahvihuoneeseen.   

          “Filius, älä ole niin ankara itsellesi. Sinulla ei ollut helppo tehtävä”, Poppy Pomfrey yritti lohduttaa miestä. 

Minerva aavisti jo näin lyhyen pätkän keskustelusta kuultuaan, mistä hänen kollegansa parhaillaan puhuivat, mutta toivoi olevansa väärässä. Sillä jos hän todella oli oikeassa, oli jälleen jotain kamalaa tapahtunut. 

          “Et sentään sanonut mitään yhtä typerää kuin minä kaksi viikkoa sitten”, Horatius Kuhnuarvio pudisti päätään ankarana, itseään soimaten. 

          “Sanoin lopuksi: ‘Hyvää päivänjatkoa.’ Hyvää päivänjatkoa! Olisit nähnyt Mulciberin ilmeen. Ensin kerron tämän isän kuolleen ja sitten toivotan hänelle hyvää päivänjatkoa! Varmasti olikin hyvä päivänjatko, kun hänen täytyi sulatella isänsä kuolemaa.”

Minerva huomasi Filiusta lohduttaneen Poppyn luovan Horatiukselle myötätuntoa tihkuvan katseen, mikä jäi Horatiukselta itseltään huomaamatta. Tämä edelleen pudisteli päätään ohimoaan hieroen, katse tiukasti maassa. 

          “Minä vain kiertelin ja kaartelin, enkä päässyt kunnolla asiaan”, Filius puuskahti, “Lockhart ei edes vaikuttanut ymmärtävän, että minulla oli jotain vakavaa asiaa! Kun sain viimein mainittua tämän siskon, Lockhard luuli että otin hänen siskonsa puheeksi, koska tämä oli vastaikään ylennetty osastonparantajaksi! Ja sitten minä vain seisoin siinä typeränä ja tuijotin eteeni osaamatta kertoa tämän siskon kuolleen, samaan aikaan kun Lockhart meinasi pakahtua ylpeydestään siskoaan kohtaan!”

          “Lopettakaa”, Minerva komensi napakasti. Kaikki kolme hiljentyivät ja kääntyivät Minervan puoleen luoden oudoksuvat katseet tätä kohtaan. 

          “Lopettaa tuo itsenne syyllistäminen”, Minerva täsmensi aavistuksen lempeämmällä äänellä. “Meistä jokainen yrittää parhaansa olosuhteissa, mitkä ovat hyvin poikkeukselliset. Kukaan ei opettanut meille, miten kertoa oppilaalle tämän perheenjäsenen kuolleen. Kukaan ei valmistanut meitä siihen, miten hirveä tämä koko tilanne on.”

          “Minerva on oikeassa”, Poppy nyökäytti päätään, “te olette liian ankaria itsellenne.”

Mutta Filius pudisti lohduttomana päätään ja hautasi kasvonsa käsiinsä. 

          “Ehkä niin”, Horatius myötäili nostettuaan katseensa, muttei vaikuttanut vakuuttuneelta. 

          “Tämä on ollut niin kamala kuukausi”, Poppy totesi synkästi ja oli oikeassa niin sanoessaan. 

          “Älä sano muuta... Ensin lohikäärmerokko, sitten se hyökkäys Pyhään Mungoon -”

          “Kehtaavatkin hyökätä sairaalaan, onneksi kukaan ei kuollut”, Poppy sihahti vihaisena.

          “-  ja sitten vastahan viikko sitten oli se hyökkäys Tylyahossa, se jossa kuoli se nuori nainen”, Horatius jatkoi luettelemista. Minerva oli nähnyt tapauksesta otsikon, mutta ohittanut sen rivakasti. Hän oli pohtinut kokonaan lopettavansa uutisten lukemisen, sillä ne tuntuivat ajavan vain enemmän ja enemmän epätoivon partaalle syövyttäen viimeisenkin toivon rippeen siitä, että jonain päivänä sota tulisi olemaan ohi.

          “Ai niin se hyökkäys Velhovaatehtimo Hepeneeseen. Voi, se oli niin surullinen, ajatella, että olet ihan vain vaateostoksilla ja sitten...” mutta kesken lauseen Poppy päättikin, ettei halunnut päättää lausettaan. 

          “Hän oli oppilaana täällä vielä vuosi sitten. Siis se nainen, joka kuoli”, Filius totesi surumielisesti. 

          “Ai oli?” Horatiuksen kasvot kalpenivat. Minervan katse terävöityi. 

          “Kyllä, Macdonald, Minervan tuvasta”, Filiuksen sanat salpasivat Minervan hengen niiden iskostuessa hänen tajuntaansa. 

Mary Macdonald. Kuollut.

          “Voi ei!” Poppy henkäisi. “Hän oli suloinen tyttö, minä pidin hänestä.”

Minervan maisema ei enää koskaan vanhentuisi. Eikä Mary Macdonaldin ja tämän jästikihlatun häitä koskaan tanssittaisi. 

Häiden – joiden olisi kuulunut tapahtua – ajatteleminen sai kylmäävän ajatuksen Minervan mieleen. Oliko Mary ollut nimenomaan häävaateostoksilla, kun liikkeeseen oli hyökätty?

Samaan aikaan Minervan mieleen muistui viimeinen kerta, kun hän oli Maryn tavannut. Hän oli ollut liian ankara Marya kohtaan, miksi hän ei ollut kehunut tätä Lilyn ja Jamesin juhlissa? Miksi hän ei ollut edes onnitellut Marya kihlautumisensa johdosta? Miksi hän ei ollut lähettänyt kirjettä ja kertonut kuinka ylpeä oli tämän taidoista, kuinka tämän vanhenemisloitsu ylitti tytön tason ja Minervan odotukset? Miksi hän ei ollut tehnyt niitä asioita kun oli ollut vielä mahdollisuus?

          “Minerva?” Poppyn kysyvä ääni havahdutti naisen ajatuksistaan. Myös Filius ja Horatius loivat huolestuneet katseet hänen suuntaansa.   

          “Niin?” 

          “Pärjäätkö?” nyt oli Minervan vuoro saada osansa Poppyn myötätuntoa tihkuvasta katseesta.   

          “Pärjään”, Minerva vakuutti naiselle, vaikkei pärjännytkään. 

***

Minerva oli erehtynyt luulemaan Maryn kuolemasta kuulemisen olevan surkean helmikuun huonoin kuulemansa uutinen. 

Mutta miten väärässä hän oli ollut niin luullessaan. 

Kun Minervan katse kohtasi Sianpäässä tapaamista ehdottaneen, nuoremman veljensä Malcomin, Minerva ymmärsi, ettei tällä ollut mitään iloista kerrottavanaan. Hän tunsi molemmat veljensä läpikotaisin ja huomasi usein välittömästi, jos näillä oli jokin huonosti. Malcomin yleensä suora ja jämäkkä ryhti oli etukumaraan painunut ja tämän kasvot olivat lohduttoman näköiset. 

Kun Malcolm löysi katsellaan isosiskonsa, Minerva ymmärsi, että uutiset olivat todella huonoja. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt veljeään niin murtuneen näköisenä. 

          “Minnie”, Malcolm lausui nimellä, joka vain hänen veljillään oli lupa käyttää ja äänellä, mikä särki Minervan sydämen. 

          “Mitä on tapahtunut?” Minervan ääni värisi aavistuksen, vaikka hän yritti tehdä kaikkensa, ettei se olisi värissyt. 

          “Rob, hän on... hän –"

Malcomin ääni kuitenkin särkyi ennen kuin tämä ehti päättämään lausettaan. Mutta Minervan ei tarvinnut kuulla veljensä sanovan enempää, hän ymmärsi lauseen päätöksen ilman sanojakin. 

Heidän pikkuveljensä Robert oli poissa. Ei ollut mitään muuta, mitä Malcolm ei olisi kyennyt sanomaan. 

Ja näin, surkean helmikuun myötä, sodasta oli nyt tullut hyvin henkilökohtaista. Näin, Minerva halusi kipeämmin kuin koskaan Voldemortin tuhoa. 

 

1980 – heinäkuu 

Maisemassa oli nyt kesä, ja siinä vaikutti olevan aivan yhtä aurinkoinen ja kuuma päivä, kuin oikeastikin oli, päätellen siitä, että edes apina ei jaksanut kiipeillä linnan seinustaa pitkin. Kissa oli hakeutunut paahtavaa aurinkoa pakoon varjoon kerälle nukkumaan. Yksikään kanervanvarpu tai pihlajanlehti ei heilunut tuulen vireestä. Oli hyvin kuuma kesäpäivä ja pieni tuulenvire olisi ollut varsin toivottavaa myös oikeasti. 

Huolimatta paahtavan kuumasta säästä, velhosota ei ollut hellittänyt yhtään. Joka viikko katosi ihmisiä, kokonaisia perheitäkin. Huhtikuussa kadonnutta Feeniksin kiltaan kuulunutta Caradoc Dearbornia ei edelleenkään ollut löydetty ja Minerva alkoi pelkäämään pahinta, katoamisesta oli kulunut jo hyvin kauan. 

Lohikäärmerokkoon ei oltu onnistuttu kehittämään edelleenkään parannuskeinoa. Kuitenkaan tilanne ei ollut täysin lohduton. Sairauteen oli onnistuttu kehittämään liemi, mikä esti lohikäärmerokkoon sairastumisen, vaikka sille altistuisikin. 

Se periaate tosin, minkä perusteella sait osasi tästä liemestä, sai Minervan vihaiseksi. Ensimmäisenä lientä saivat ministeriön johtohenkilöt, seuraavaksi puhdasverisiin sukuihin kuuluvat, sitten parantajat, sitten muut ylemmät ministeriön toimihenkilöt ja vasta tämän jälkeen, lientä alettiin jakamaan puoliverisille. Mutta kas, miten sattuikaan niin, että liemi loppui kesken. 

Uutta erää joutuivat odottamaan lukuisat puoliveriset ja kaikki jästisyntyiset. Puhumattakaan puoli-ihmisistä, kuten vampyyreistä ja ihmissusista. Ja ennen kuin uusi erä valmistui ja päätyi jakeluun, uusia sairastumisia oli jo kerennyt tulla. Minerva tiesi vain kourallisen ihmisiä, joille oli liemeä tarjottu, mutta jotka olivat kieltäytyneet liemestä ja vaatineet jollekin muulle annettavan heidän osuutensa. Muuten kaikki ajattelivat vain omaa etuaan. Oman edun ajattelu oli korostunut jyrkästi sodan aikoina. Ei muilla väliä, kunhan minä vain olen turvassa. 

Päivän profeetan kirjoitukset jatkoivat propagandaansa siitä, ettei lohikäärmerokko ollut jästisyntyisille vaarallinen, eiväthän nämä olleet “aitoja” velhoja ja noitia, kun polveutuivat jästiperheistä. Lohikäärmerokko ei tarttunut jästeihin, se oli totta. Mutta siinä missä puhdasverisetkin olivat, niin olivat myös jästisyntyisetkin taikakansaa ja täten ihan yhtä alttiita taikasairauksille, kuin muukin taikakansa. Hautausmaalla lojuvat lohikäärmerokkoon menehtyneet jästisyntyiset kertoivat tätä – Minervan mielestä hyvin pysäyttävää – tarinaa, siitä miten epäoikeudenmukainen heidän yhteiskuntansa todella oli. Ja niin moni salli sen olevan sitä. 

Lehtien kuolinilmoitusten selaamisen Minerva oli lopettanut jo aikaa sitten ja tiesi, että myös moni muu oli tehnyt saman. Niin moni tuttu oli kuollut. Viimeisin tutun ihmisen kuolinilmoitus oli ollut Edgar Bonesin, joka oli kuulunut osaksi kiltaa ja joka oli ollut myös aikoinaan hänen oppilaansa. Ja vaikkei Bones ollut kuulunut hänen tupaansa, oli aina yhtä kamalaa lukea nuoren ihmisen kuolemasta. Etenkin, kun oli joskus tätä opettanut. 

Niin vähän hyvää tuntui olevan enää jäljellä. Ja sotaa oli kestänyt jo niin kauan, jo kymmenen pitkän vuoden ajan. Kaikki olivat niin kyllästyneitä ja lopen uupuneita sotaan.

Kaikki, paitsi Voldemort ja tämän seuraajat. Joiden lukumäärä päivä päivältä kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tämän kannattajajoukkoon oli ihmissusilaumojen lisäksi liittynyt jättiläiset ja vampyyrit. Voldemort vaikutti olevan hyvin houkutteleva vaihtoehto useille pimeyden olennoille, mikä oli varsin valitettavaa. Minerva ei uskonut hetkeäkään Voldemortilla olevan aikomustakaan toteuttaa lupauksiaan pimeyden olennoille. 

Mutta suuri kysymys olikin, miksi pimeyden olennot kokivat Voldemortin tyhjät lupaukset niin houkutteleviksi? Ja Minervan tuomitseva katse porautui Taikaministeriöön. Nämä eivät tehneet säädöksillään, rekistereillään ja syrjinnällään yhdenkään pimeyden olennon elämästä mitenkään helppoa. Koska nykyisinkään pimeyden olennoilla oli vain hyvin vähän oikeuksia, oli ymmärrettävää näiden tarttuvan siihen oljenkorteen, kun joku lupaa voivansa korjata kaiken ja aikovansa parantaa näiden olosuhteita.   

Sillä aikaa, kun Voldemortin kannattajaien määrä lisääntyi, sodan toisen puolen väkiluku tuntui hupenevan suorastaan huolestuttavaa vauhtia. Jopa Albus Dumbledoresta oli havaittavissa huolestumista, mistä Minerva ei pitänyt lainkaan. Sillä silloin kun Albus oli huolissaan, asiat olivat kaikkea muuta kuin hyvin. 

Kaiken sen kamaluuden keskelle oli kuitenkin muodostunut jotain hyvää, kaunista ja ihmeellistä: James ja Lily Potter olivat saaneet lapsen. Pienen pojan. Poika oli saanut nimekseen Harry, Minerva tiesi tämän, sillä Lily ja James olivat kirjoittaneet hänelle kirjeen ja laittaneet kuvan pojastaan mukaan. Pojalla oli – valitettavasti – isänsä hiukset, mutta Minerva toivoi, että niistä ei tulisi ihan yhtä sotkuiset ja kurittomat kuin Jamesin hiukset olivat. Mutta ennen kaikkea Minerva toivoi, että poika siunautuisi äitinsä luonteella. 

Perheonnea varjosti Albuksen synkät epäilyt siitä, että Voldemort haluaisi mahdollisesti tuhota tämän uuden, pienen ihmisenalun, ennen kuin se oli ehtinyt edes kunnolla alkaakaan. Siihen liittyi ennustus, jonka Albus oli kuullut omin korvin ja josta myös Voldemort oli tietoinen. 

Minerva ei ollut koskaan pitänyt ennustamista erityisen tärkeänä oppiaineena ja olikin hieman paheksunut koko taikosaaluetta, sehän oli varsin epäluotettava kaiken kaikkiaan, sillä aina oli mahdollisuus, ettei ennustus kävisi koskaan toteen. Mutta Minerva oli ymmärtänyt, Voldemortin itsensä ottaneen ennustuksen vakavasti ja aikovansa varmistaa kaikin keinoin, ettei se tulisi koskaan käymään toteen. Ja ilmeisesti juuri se oli syy, miksi Albus oli niin huolissaan tästä ennustuksesta. 

Kun Albus oli kertonut huolensa Jamesille ja Lilylle, olivat he olivat päättäneet mennä piiloon, toivoen ettei Voldemort kannattajineen löytäisi heitä. He olivat valinneet Sirius Mustan salaisuudenhaltijakseen, mikä ei yllättänyt Minervaa. Sirius Musta suojelisi tarvittaessa vaikka hengellään James Potteria ja tämän perhettä, se oli selvä. Sirius ei koskaan pettäisi Potterien luottamusta. 

Ja Minerva todella toivoi niin Potterien kuin Siriuksenkin pysyvän turvassa.

Welhokaniini

  • ***
  • Viestejä: 727
  • Kaninkoloon eksynyt
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 4/7
« Vastaus #8 : 08.02.2021 22:13:38 »
On aina yhtä raastavaa lukea tätä kun melkein heti alkaa itkettämään kaikki nuo menetykset ja katoamiset ja siun taito kirjoittaa ja tarinan teema jajaja.... :D Damn rakastan tätä ficciä yli kaiken!

Mutta jätän tähän kohtaan puumerkkini, niin tiedän lukeneeni jo kaksi aikaisempaa lukua :)
• 𝑰'𝒎 𝒂𝒄𝒓𝒐𝒏𝒚𝒎 𝒉𝒂𝒑𝒑𝒚; 𝑯𝒂𝒗𝒊𝒏𝒈 𝑨 𝑷𝒓𝒆𝒕𝒕𝒚 𝑷𝒂𝒊𝒏𝒇𝒖𝒍 𝒀𝒆𝒂𝒓 •

Livingstone

  • Tähtitaivas
  • ***
  • Viestejä: 153
  • Sirius, taivaankannan kirkkain tähti.
Vs: Kelmien jäähyväislahja McGarmiwalle, K-11, osa 5/7
« Vastaus #9 : 12.02.2021 21:09:04 »
A/N: Vaikka tämän luvun lopusta saattaa tulla vaikutelma, että tarina päättyy tähän, se ei sitä kuitenkaan vielä tee! Kaksi lukua on vielä tulossa (ajassa toisin tulemme hyppäämään reippaasti!). 

Welhokaniini: Kiitos kommentistasi, mukavaa, että olet pysynyt ficin parissa, vaikka luvuissa on kestänytkin! :)


5. Aika pysähtyy, kukat kuolevat

 
1981 – helmikuu 

Syyskuun ja Tylypahkan pikajunan myötä, kanervat olivat muuttuneet ruusuiksi ja pihlajat tammiksi. Syntymäpäivänsä aikoihin lokakuussa, Minerva oli joutunut pettymään, huomatessaan, ettei lapsikuoro ilmestynytkään sinä vuonna laulamaan hänelle syntymäpäiväonnitteluja. Hän oli odottanut näkevänsä ikuisesti 12-13-vuotiaiksi jääneet lapset, mutta kuoro ei saapunut lainkaan. Ja hän ymmärsi vasta silloin, että lapsikuoro oli ollut kokonaisuudessaan Mary Macdonaldin tekosia.  Minerva olisi ollut tästä taiasta niin valtavan ylpeä, ymmärrettyään nyt sen olleen kokonaan Maryn tekosia, ellei hän olisi ollut samaan aikaan niin surullinen Maryn aivan liian varhaisesta kuolemasta. 

Uudenvuoden ja joulun aikaan jo entuudestaan tutut näkymät olivat palanneet maisemaan. Jälleen metsästä oli astellut esiin komea kauris vetämään pukinkelkkaa – vaikka Minerva ihmettelikin, miksi siihen tehtävään oli valittu juuri kauris, eikä poroa – ja uudenvuoden vaihteessa maiseman oli valaissut komeat ilotulitteet. 

Helmikuun vaihtumisen johdosta, Minervalla oli ollut onnenpäivä, sillä sen myötä, hän pääsi viimein apinasta eroon. Vuorossa oli nyt kukko, joka tepasteli pitkin maisemaa itsevarman oloisena. Kissa tutkaili kukkoa varovaisesti etäältä, eikä selvästi ollut tullut vielä päätökseen siitä, pitikö kukosta vai ei. Ainakin se oli apinaa parempi vaihtoehto. 

Feeniksin kilta ei ollut säästynyt menetyksiltä kuluneen kuukauden aikana, he olivat ensin menettäneet Benji Fenwickin ja surullisen pian tämän jälkeen Dorcas Meadowesin, joka oli joutunut itse Voldemortin surmaamaksi. 

James, Lily ja Harry puolestaan olivat – Merlinille kiitos – pysyneet Voldemortilta turvassa. Sirius oli myös päättänyt piiloutua, vaikka Minerva olikin etukäteen epäillyt tämän kykenevän moiseen. Mutta näköjään Sirius Musta osasi yllättää myös positiivisella tavalla. 

Remus ja Peter voivat hyvin, olosuhteista huolimatta, ainakin Remuksen kirjeistä päätellen. McKinnonista Minerva ei ollut kuullut enää aikoihin, tämä oli lopettanut Minervalle kirjeiden kirjoittaminen Maryn kuoleman aikoihin, kenties Feeniksin kilta oli vienyt niin paljon naisen aikaa, tai sitten tämä ei enää kokenut yhteydenpidon Minervaan olevan tärkeää. Ja koska oli sota-aika, se oli ymmärrettävää. 

Potterien piilossa pysyminen tuntui vain lisäävän Voldemortin halua kasvattaa joukkojaan ja tuhota jokaisen häntä vastaan asettuneen tieltään. 

Oli selvää, että tämä todella halusi löytää Potterit ja että tämä tulisi tekemään kaikkensa löytääkseen heidät. 

Oli selvää, että Minerva oli peloissaan Siriuksen, Remuksen, Marlenen ja Peterin vuoksi. Sillä  Voldemort tulisi varmasti kääntymään heidän kaikkien puoleen etsiessään Pottereita. 

Ja oli myös sanomattakin selvää, että Minerva pelkäsi yhtä lailla myös Jamesin, Lilyn ja Harryn turvallisuuden tähden. 

 

1981 – 17. lokakuuta

Voldemort ei hellittänyt. 

Tämän seuraajat eivät hellittäneet. 

Sota ei hellittänyt. Se vain muuttui yhä raaemmaksi ja kauheammaksi. Auroreita ja Feeniksin killan jäseniä kaatui jatkuvasti, he olivat menettäneet viimeksi Prewettin kaksosista molemmat, Fabianin sekä Gideonin. 

Myös kuolonsyöjiä kaatui. Tietenkään ei ollut soveliasta olla kenenkään kuolemasta iloinen, mutta Minerva ei tuntenut sääliä näistä uutisista. Osa kuolonsyöjistä oli joskus ollut hänen oppilaitaan, istuneet hänen luokkahuoneessaan. Ja nyt osa näistä oli vastuussa niin monen haavoittumisesta ja kuolemasta. Ja osasta heistä Minerva ei olisi koskaan uskonut, että nämä olisivat kyenneet moisiin tekoihin. Mutta osa oli valinnut polkunsa jo hyvin kauan aikaa sitten ja oli ollut alusta alkaen täysin selvää, minne se polku lopulta johdattaisi. 

Ehkä hän olisi voinut tehdä jotain opettajana toisin? Ehkä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi? Oliko hän sulkenut silmänsä joltain, miltä ei olisi pitänyt? Olisiko hän omalla toiminnallaan aikoinaan kyennyt sittenkin auttamaan oppilaitaan palaamaan oikealle polulle?

Ehkä hän tosiaan olisi voinut tehdä jotain toisin, Minerva ajatteli synkästi. Mutta nyt oli aivan liian myöhäistä tajuta se, sillä hän ei enää mitenkään kyennyt palaamaan ajassa taaksepäin ja yrittää korjata omia, kauan sitten tehtyjä virheitään opettajana. 

Sillä vaikka ajankääntäjät olivatkin keksitty ja olisi periaatteessa ollut mahdollista tehdä niin, oli se silti lujasti vastoin aikamatkustelusäännöstelyviraston tiukkoja lakeja. Lakeja, jotka olivat syystäkin tehty tiukoiksi. Aikamatkustelu saattoi kuulostaa ajatuksena houkuttelevalta, mutta jokainen aikamatkusteluun vähäänkään tarkemmin tutustunut ymmärsi, miten vakavia asioita saattoi tapahtua jo hyvin pienien asioiden muuttamisen takia. Saatikka, että olisi muuttanut jotain merkittävää menneisyydestä. 

Aivan, aikamatkustelun tiukkoja säännöksiä ei oltu keksitty pelkästään huvin vuoksi, vaan ne olivat syystäkin tiukkoja. 

Minerva vilkaisi työpöytänsä kulmalla olevaa pienoismaisemaa, niin kuin hänellä oli ollut viime aikoina tapana tehdä, ollessaan syvällä ajatuksissaan. Yleensä maiseman rauhoittava ilmapiiri sai Minervan ajatukset selkeämmäksi, mutta tällä kertaa jokin maisemassa pysäytti hänen ajatustenvirran täysin. 

Sillä jokin siinä oli väärin. 

Kyse ei ollut siitä, etteikö Minerva olisi tottunut uusiin kukkiin ja puihin (vuorossa oli liljat ja jalavat) tai siihen, että kissa ja kukko olivat päättäneet pitää toisistaan, vaan jokin muukin oli pielessä. Mutta vaikka Minerva kuinka tuijotti maisemaa, hän ei saanut päähänsä mikä se jokin oli. 

Sitten jokin muu keskeytti hänen ajatuksensa. Tällä kertaa kyseessä oli koputus, joka tuli hänen luokkahuoneensa ovelta. Minerva nosti katseensa maisemasta ja suuntasi sen ovensuuhun.

          “Minerva, häiritsenkö?” oven suuhun ilmestynyt Pomana Verso kysyi. 

          “Et tietenkään”, Minerva hymyili. Hän oli aina pitänyt Pomanasta, he olivat käyneet Tylypahkaa samoihin aikoihin ja olivat nyt samaan aikaan opettajina. Pomana oli Puuskupuhin tuvanjohtaja, aivan kuin Minerva oli Rohkelikon tuvanjohtaja. 

Mutta samoin kuin hänen maisemassaan, myös Pomanassa jokin oli väärin. Tämä ei ollut tapansa mukaisesti hymyilevä ja aurinkoinen, vaan tämä oli hyvin vakava. Tämän Minervaan suunnattu katse, oli se sama, jo aivan liian tuttu katse. Juuri tällainen samankaltainen katse oli niin monesti viime aikoina kohdannut Minervan silmät. Eikä se ollut koskaan luvannut mitään hyvää. 

Pomanalla oli mukanaan huonoja uutisia, jotain pahaa oli jälleen tapahtunut. 

Sitä olisi luullut, että huonojen uutisten vastaanottamiseen olisi alkanut jo turtumaan, mutta niiden kuuleminen ei ollut yhtään sen helpompaa nyt, kuin sodan alkuaikoinakaan. Minerva nielaisi tyhjää ja odotti, mitä naisella olisi kerrottavanaan. 

          “Tiedän, että on hyvin myöhä, mutta...”, Pomana aloitti ääni aavistuksen väristen. 

Myöhä. 

Minerva tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä. Pomana oli oikeassa, oli hyvin myöhä. 

Minerva vilkaisi maisemaa uudestaan. Sitten ulos ikkunasta. Ja sitten Minerva joutui istumaan alas, sillä tunsi jalkojensa pettävän altaan. 

          “Minä kuulin kamalia uutisia ja m-minä... en voi uskoa niitä...” Pomana niiskutti. 

Ulkona oli pimeää.

Mutta maisemassa...

Maisemassa oli edelleen valoisaa. 

          “McKinnon”, Minerva henkäisi. Marlene McKinnonin taika oli rauennut.

          “Niin... kuolleita, jokainen! Kaikki! Koko McKinnonien perhe!” Pomana parkaisi ja vahvisti sen, mitä Minerva oli pelännytkin. 

Koskaan enää Minervan maisemaan ei laskeutuisi yö. Koskaan enää Marlene McKinnon ei heräisi ikiunestaan. 

Ja niin vain, yksi nuori elämä oli jälleen pyyhkiytynyt pois. Elämä, jolla oli kaikki mahdollisuudet olla varsin menestyksekäs.

 

1981 –  1. marraskuuta

Minerva istui risteytyvien katujen kulmassa animaagi-muodossaan ja tutkaili karttaa. Kyllä vain, hänen täytyi olla hyvin lähellä. Yhtäkkiä Minerva tuli tietoiseksi selässään tuntuvan pulskan jästimiehen katseesta. Sillä välin, kun jästimies hetkeksi kääntyi katsomaan toisaalle, Minerva piilotti ripeästi kartan näkyvistä. Sillä eihän tavalliset kissat lukeneet karttoja ja juuri tuikki tavallista kissaa Minerva esitti parhaillaan. 

Jästimies kääntyi uudestaan katsomaan Minervaa kohti, hämmentynyt ilme kasvoillaan, ilmeisesti tämä siis oli ennättänyt näkemään kartan. Minerva tuijotti takaisin kissamaisen läpitunkevasti. Jästimies kuitenkin onneksi mitä ilmeisemmin päätyi siihen, että hänen oli täytynyt kuvitella kaikki, sillä tämä päätään pudistellen ajoi autollaan hänen ohitseen. 

Minerva kohotti katseensa edessään olevaan nimikilpeen, jossa luki selkein kirjaimin: “Likusteritie”. Kyllä vain, katu oli täysin oikea. 

Minerva ei vielä antanut itsensä uskoa niihin huhuihin, joiden mukaan Voldemort olisi häipynyt, kadonnut. Että tämä todella olisi viimein poissa. Ei, vaikka muu taikakansa jo juhli tämän poismenoa. Minerva ei suostuisi uskomaan, ei ainakaan ennen kuin saisi jonkun huhua vahvemman varmistuksen. 

Ja entäpä ne muut uutiset, mitkä hän oli kuullut... eihän... eihän ne vain olleet tosia? Että Voldemortin poismenolla ja viimeyöllä olisi tekemistä Potterien... 

Ei. 

Minerva ei sallisi itsensä nyt vaipua niin synkkiin ajatuksiin. Hän oli kuullut huhuja. Ne eivät välttämättä olleet tosia. Luultavasti ne eivät olleetkaan totta. 

Silti hän ei kyennyt estämään ajatusta siitä, että jos hänellä olisi nyt maisema mukanaan, hän saisi varmistuksen huhuille heti. Hän näkisi välittömästi, olisiko sen nummet pullollaan liljoja ja heiluisiko sen jalavat tuulen mukana. Hän näkisi heti, olisiko maisemassa yhtä puolipilvistä, kuin ulkona nyt oikeastikin oli. 

Minerva hyppäsi talon numero neljän aidalle ja istuutui siihen. Aidalta oli hyvä näkymä keittiöön, jossa talon asukas – hoikka, vaalea jästinainen – puuhasteli. Naisella oli pieni poika, yhtä pulska kuin tämän mies. Poika istui syöttötuolissaan ja aina lautasen tyhjäksi syötyään, hetken lisää ruokaa paruttuaan, jästinainen toi pojalle lisää syötävää. Minerva olisi ihmismuodossaan tuhahtanut paheksuvasti, muttei kissana kyennyt moiseen. 

Ulkona lenteli pöllöjä. Mikä myös paheksutti Minervaa, miten taikakansa saattoikin olla näin huolimaton? Tämä oli ehkä jästeintä asuinaluetta, mitä Minerva oli eläessään nähnyt. 

Iltapäivällä jästimies palasi autonsa kanssa. Tämä oli hyvin töykeä, tämä yritti jopa hätyyttää Minervaa pois aidaltaan. Siinä tietenkään onnistumatta.

Kului useita tunteja, joiden aikana tuli pimeää, mutta Minerva ei hievahtanutkaan paikaltaan. Jästiuutisissa kerrottiin pöllöjen oudosta käytöksestä ja tähdenlennoista, joita kukaan ei ollut osannut ennustaa. Minerva oli varma Deladus Digglen olleen syyllinen Kentin tähdenlentoon. Se typerys. 

Sitten viimein odotus palkittiin, kun kello oli jo melkein yli puolenyön ja Minerva huomasi Albuksen ilmiintyneen kadulle. 

          “Olisi pitänyt arvata”, Albus lausui huvittuneesti hänet nähdessään. 

Siitä alkoi keskustelu, mitä Minerva ei koskaan kyennyt unohtamaan. Keskustelu, jonka aikana hänen kuulemansa huhut saivat vahvistuksen. Oli totta, että Voldemort tosiaan oli poissa. Taikakansalla tosiaan oli aihetta juhlaan (vaikka Minerva edelleen paheksui sitä, että juhlinta toteutettiin niin näyttävästi, että jopa jästit kiinnittivät siihen huomiota). Ja nyt kun hän sai varmistuksen Albus Dumbledorelta asiasta, Minerva salli itsensä tosiaan uskoa siihen, että yksitoista vuotta myöhemmin sodan alusta, se oli nyt viimein ohi. 

He olivat voittaneet. 

Mutta unohtumattomin asia keskustelussa ei ollut Voldemortin poistuminen, vaan se oli Potterit. Sillä asia oli todella mennyt niin, kuin Minerva ei olisi halunnut uskoa. Voldemort tosiaan oli löytänyt Potterit. 

James ja Lily olivat kuolleet. Minerva tiesi, ettei kykenisi katsomaan työpöytänsä nurkassa olevaa maisemaa hyvin pitkään aikanaan. 

Mutta kaikkein ihmeellisintä oli se, että näiden poikaa – pientä Harryä – Voldemort ei ollut kyennyt surmaamaan. Osa Lilystä ja Jamesista oli edelleen elossa. Huolimatta siitä, että Minervan maisemassa heidän kädenjälkensä eivät enää eläneet. 

Lilyn ja Jamesin perintö – Harry Potter – eli.

 

1981 - 3. marraskuuta

Minerva tiesi tänään olevan Sirius Mustan syntymäpäivä. Hän oli ärtynyt, että ylipäätään tiesi tämän. Hän ei olisi halunnut tietää moista asiaa enää. Ainoa lohtu oli se, että tämän syntymäpäivänsä, Musta vietti siellä missä tämän kuuluikin, mätänemässä Azkabanin velhovankilassa. 

Minerva ei olisi koskaan uskonut Mustan kykenevän moiseen. Ei ikinä. Mutta tämä oli saatu kiinni itseteossa. Ja tämä oli ollut Potterien salaisuudenhaltija, kaikkihan sen olivat tienneet. Näyttö Mustaan vastaan oli kiistaton, hän todella oli syyllinen. Ei ollut muita vaihtoehtoja. 

Ja jokainen tämän vuodattama sana James Potterista tämän häissä, sanat, joille Minerva oli typeränä liikuttunut, olivat olleet vain sanahelinää. Oli selvää, ettei Musta ollut tarkoittanut sanojaan alkuunkaan. Sillä tämä ei olisi voinut kyetä moiseen tekoon, jos olisi todella tarkoittanut. 

Kaikki hyvä elämässäni, perustuu James Potteriin. Mustan hääpuheen sanat kaikuivat Minervan korvissa häijyyn sävyyn. Valetta kaikki. Samaan aikaan hääpuhetta kirjoittaessaan Musta oli jo palvonut maata Voldemortin jalkojen alla. Tämä oli hääpuhetta kirjoittaessaan tiennyt tulevansa myymään hääparin isännälleen Voldemortille. Miten vastenmielinen ajatus se olikin. 

Ja Peter. Voi Peter.

Minerva tunsi valtaisan syyllisyyden vyöryn. Hän oli ollut niin ankara pojalle. Ja kuinka Peter oli yrittänyt asettua Mustaa vastaan, kuinka tämä oli yrittänyt kostaa ystäviensä puolesta. Miten tyhmänrohkea Peter oli ollut ja minkä hinnan tämä oli siitä maksanut. 

Minerva oli kyllä luvannut itselleen, ettei enää katsoisi maisemaansa. Mutta lupauksistaan huolimatta, hän loi siihen katseen. Ja ymmärsi saman tien, ettei hänen olisi kannattanut tehdä niin. 

Ainoastaan Remuksen ja Mustan taikojen varassa riippuen, maisema ei enää ollut kaunis. Se ei ollut enää se sama kaunis maisema, minkä Minerva oli yli kolme vuotta sitten vastaanottanut oppilailtaan. Se mitä oli enää jäljellä, oli hyvin surullista katsottavaa. 

Maisemassa oli edelleen syksy. Ehkä. Sitä oli hankala sanoa, sillä kaikki puut ja kasvit olivat kadonneet. Kaikki Lilyn loihtimat liljat ja jalavapuut olivat poissa. Jamesin luoma sää oli poissa. Maisemassa ei satanut, tuuli ei viuhtonut, meri oli täysin tyyni. Hyönteiset olivat myös poissa, ne olivat kai kuuluneet osaksi kukkien loitsuja. 

Maisema ei ollut enää kaunis ja eläväinen. Se vain oli. Aivan kuin tyhjä kuori siitä olisi jäänyt jäljelle. 

Kissa ja kukko olivat ainoita jäljellä olevia liikkuvia osia, ne tepsuttelivat maiseman tyhjillä nummilla hyvin orvon ja eksyneen näköisinä, kuin etsien kasveja ja kaivaten sään muutoksia. Kaikki ilo ja riemu olivat poissa. 

Hänen maisemansa oli rikkinäinen. Minerva ei sitä korjaisi, vaikka hänellä olisikin ollut taitoja siihen. Sen kuului jäädä niin. Rikkinäiseksi. Sillä se olisi ollut loukkaus Marya, Marlenea, Jamesia, Lilyä ja Peteriä kohtaan, jos Minerva olisi loihtinut näiden taiat uudestaan.

Taikojen kuului olla poissa, samaan tapaan kuin heistä jokainen oli poissa. Hänen maisemansa kuului olla rikkinäinen. Ja Minerva ei kyennyt katsomaan maisemaa enää. Ei, kun se oli niin rikki. Ei, kun se muistutti niin kipeistä asioista. 

Mutta Minerva ei voinut heittää sitä poiskaan. Eikä lahjoittaa kenelle muullekaan, sillä kuka olisi halunnut tämän rikkinäinen maiseman, mikä ei merkinnyt muille mitään? Remus? Jota maisema olisi muistuttanut vielä Minervaa kipeämmin menetyksistä. 

Minerva oli menettänyt vain oppilaansa. Remus-poloinen kaikki ystävänsä. 

Siispä Minerva avasi työhuoneensa takaseinällä olevan komeron oven ja siirsi maiseman – jota hän oli aikoinaan ylpeänä pitänyt työpöytänsä nurkalla – komeron perimmäiseen nurkkaan, kauas pois katseista.