Kirjoittaja Aihe: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)  (Luettu 2355 kertaa)

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 605
Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« : 04.07.2020 21:12:46 »
Nimi: Kuolemankello
Kirjoittaja: Sisilja
Oikolukija: Beelsebutt
Ikäraja: K-11
Päähenkilö & paritus: Peter & James/Sirius (Severus/Lily)
Tyylilaji: Synkkä draama
Vastuuvapaus: Rowling omistaa Potterit. Kursivoidut lyriikat ficin alussa ja lopussa ovat Guano Apesin kappaleesta Open Your Eyes. En saa tästä ficistä rahaa tai muutakaan korvausta.
Yhteenveto: Peter osaa ottaa irti sekä huvin että hyödyn muiden vääristä valinnoista.

Alkusanat: Tämä on Elämä on juhlaa -saagan neljäs osa. Kuuntelin tätä kirjoittaessani hyvin paljon Rammsteinia (Du hast, Ich will ja Sonne olivat kutkuttavan inspiroivia!) sekä vähän yllättäen Madonnaa. Melkein valitsinkin Madonnan kappaleen Die Another Day ficin "teemabiisiksi", koska houkutti kovasti yhdistää Matohäntä ja Madonna, mutta oi, Guano Apesin Open Your Eyes oli ihan täydellinen, joten se tähän päätyi.

Olen vähän pahoillani, mutta Peter ei niinkään. Siinä varmaankin tämä ficci pähkinänkuoressa! Kommenteista tykkään tosi paljon.



Elämä on juhlaa -saaga
1. Omalla tavallaan rakastavaiset (K-18)
2. Voitottomat tanssivat katumuksessa (K-11)
3. Tyrskyin alle tuomitut (K-11)
4. Kuolemankello (K-11)
5. Vain miesten kesken (K-11)



Kuolemankello

Peter ja kurpitsajuhla


Do you think that you are better
Really better than the rest


Käytävä on pimeä. Valot lepattavat seinillä liian harvassa. En ole varma, kuuluisiko minun istua vai seistä. Tuoleja on kaksi, minua on vain yksi, vaan entä jos hän pitää istumista röyhkeänä? Mitä jos tämä on taas uusi testi, mitä jos epäonnistun? Minä kuolen.

Mutta en tänään, en tänään.

Minulla on salaisuus, jonka arvo on niin mittaamaton, että suorastaan kihisen. Minulla ei ole aiemmin ollut mitään tämän veroista kerrottavaa. Tämän tiedon turvin minä selviydyn ja enemmänkin.

Pohdin pitäisikö minun siirtyä käytävällä taemmas, on epäkunnioittavaa seistä suoraan oven takana. Näytän vähän vahvemmalta, jos seison etäämmällä. Peruutan, pyyhin hikeä otsaltani ja olen hyvilläni siitä, että olen yksin eikä meitä ole täällä jonoksi asti. Uutiseni ansaitsee tilansa.

Olisin voinut livauttaa tämän tiedon missä tahansa pubin nurkkapöydässä niin kuin tähänkin asti, toki olisin, ja silloin minua ei pelottaisi puoliksikaan niin paljoa kuin nyt, mutta nurkkapöydässä annettu tieto on helposti varastettavissa. He veisivät sen ja rehentelisivät sillä ja myöhemmin kiduttaisivat minut pois päiviltä, koska en olisi näkyvästi arvokas. Niinpä olen todennut kyselijöille, että minulla on jotain, jonka kerron pelkästään pimeyden lordille itselleen. Äimistely on ollut äänekästä.

Tasaan väkipakolla huohotustani, puristan kättäni nyrkkiin ja auki, hakkaan sauvalla reittäni ja olen pökertyä siitä vallasta, joka minulla on sielussani. Kukaan ei ole ikimaailmassa ollut näin arvokas eikä tulisi olemaankaan.

Selviydyn, voi, minä selviydyn.

Kun ovi avautuu käytävän päässä, se avautuu varoittamatta. Vavahdan taaksepäin. Sydämeni hakkaa minua vastaan. Tutut kasvot katsovat suoraan minuun ja tulen nähdyksi ennen kuin ehdin piiloutua, mutta ei käytävällä pääsisikään piiloon. Se on varmasti koko käytävän idea.

Severus Kalkaros niiskauttaa ilmaa sisäänsä ja vaikuttaa yllättyneeltä. Kukapa ei vaikuttaisi. Olen uusi näky täällä. Hänen on parasta alkaa tottua siihen, että olemme samalla puolella. Voittajien puolella. Kohotan käteni eteen sovinnoneleenä, mutta Kalkaros ei tule lähemmäs. Hän pysyy ovella ja sulkee sen visusti takanaan. Taikoo sen ääntä päästämättömäksi. Melko uskaliasta.

"Sinä", hän kähisee.

"Minä", vastaan ja kohautan olkiani.

"Mitä sinä täällä teet?" hän kysyy.

"Mitä itse?" kysyn puolestani.

Kalkaroksen silmät pullottavat hänen päässään. Hän näyttää hullulta. Hän ei ole ensimmäinen. Olen kuullut, että pimeyden lordin tapaamisen kestävät vain harvat. Ajatus järisyttää.

Kalkaros syöksähtää luokseni lepakkomaisesti läpsähtäen.

"Hän – hän on päättänyt", Kalkaros korahtaa. "Että Potter – että heidän lapsensa. Tänään." 

"Tiedän", kuiskaan takaisin.

"Sinä tiedät?" Kalkaros tyrmistyy. "Mutta miten –"

"Olen", vedän henkeä ja aloitan uudelleen, "olen salaisuudenhaltija."

Seuraan hurmioituneena kuinka oivallus pilkahtaa hänen kasvoillaan. "He valitsivat sinut. Kaikista vaihtoehdoista."

"Olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa", vastaan. En ole ikinä tuntenut oloani tällaiseksi, näin vahvaksi. En halua tuntea enää mitään muuta. Vain tämän.

"Olisin voinut vaikka vannoa että Musta…" Kalkaroksen valtavat sieraimet viheltävät hänen miettiessään, "mutta se olisikin ollut ilmiselvää. Idioottimaista."

En sano mitään. Salaisuudenhaltijan vaihtaminen ei ole ollut Siriuksen ainoa karmea päähänpisto. Siriuksella on ollut jo vuosia järjenvastainen pakkomielle siitä, että asetelmat kääntyvät lopulta ylösalaisin. James tajuaa, James päättää toisin. Ei väliä kuinka kauan aikaa kuluu, kun vain on rahtunen toivoa. Idioottimaista tosiaan. Oksettavaa. James kusettaa Siriusta mennen tullen. Ehkä minä teenkin tässä Siriukselle palveluksen. Tasoitan tilit. Ehkä minua tulisi jopa kiittää!

"Musta on pelkkä pahainen kuolemankello", Kalkaros sanoo kuin kuulisi ajatukseni. En ymmärrä mistä hän puhuu eikä minua edes kiinnosta.

En alennu enää tuntemaan itseäni huonommaksi kuin mitä he ovat. Sirius. James. Heistä olisi voinut tulla vaikka mitä, ihan mitä vain, mutta he päätyvät olemaan koppavia kusipäitä. He eivät suuremmin piittaa minusta. Sen käsittäminen, saati hyväksyminen on vienyt aikansa, mutta viimeisimmän vuoden sisällä totuus on kirkastunut selkeäksi. On koittanut minun vuoroni olla piittaamatta heistä. En ole heille mitään velkaa. Remusta ennätin lähes sääliä, kunnes totesin, että tekoni jälkeen hänkin saa hengittää helpommin.

"Mutta sinä", Kalkaros lausuu hitaasti, laskelmoivasti.

James ja Sirius ovat alkaneet velloa pahassa olossaan niin syvällä, että edes Remuksen ei ole sallittu olla enää läsnä. Sitä ei vain sanota suoraan, sitä että Remukseen ei luoteta. Vaikka hän on ainoa, johon kannattaisi. Hän vaarantaa itsensä uudelleen ja uudelleen nuuhkimalla kaltaistensa jälkiä, etsimällä vihjeitä heidän lojaalisuudestaan, eikä saa siitä mitään kiitosta. Hän olisi ollut hyvä salaisuudenhaltija. Vallan loistava. Mutta Remukseen ei voi luottaa, koska Remus on erilainen ja varmaan pitää salassa jo jotakin karmeaa. Peter taas, Peter on pieni ja nyhverö ja siksi varma valinta. Peteristä, toisin kuin Remuksesta, ei ole vakoojaksi.

Saatanan torvet, minun tekisi mieli ärjäistä, mutta kukapa minua kuuntelisi vaikka aukaisisin suuni. Olenkin tyytynyt niin sanotusti kohentamaan tulta noidankattilan alla ja katselemaan sivusta, kuinka ystävieni välit räsähtelevät rikki.

Sitä se pitkään muhinut epäilys varmaan teettää, valheita alkaa nähdä myös siellä missä niitä ei ole. Tai vaihtoehtoisesti niitä ei huomaa sieltä, missä ne uhkaavat valua jo yli äyräiden.

"Sinä vasta oletkin", Kalkaros sihahtaa.

"Ai mikä?"

Kalkaros tarraa äkkiarvaamatta minua rinnuksista ja lopettaa kitkerästi: "Vastenmielinen torakka."

Hän iskee minut seinälle yllättävän vaivattomasti niin laihaksi mieheksi. Tahtoisin räkättää päin hänen kurjaa naamaansa. En saa tarpeeksi happea nauraakseni.

"Haha", pihisen. Kalkaros höllentää otettaan ja saan sanottua: "Mikä noin harmittaa?"

Samassa keksin vastauksen. Keksin sen hänen epätoivostaan, hänen vimmastaan. Siinä on jotain hyvin tuttua. Ja paljastihan hän vastauksen minulle heti kun vain alkumuodollisuuksista pääsi. Potterit.

"Kävitkö pyytämässä, että sinulle jätetään perheestä palanen?"

Kalkaros kavahtaa kauemmas kuin olisin kärventänyt hänen kätensä vesikelloille.

"Oho", päästän suustani.

"Hän säästää Lilyn", Kalkaros sössöttää kuin imeväinen. "Muulla ei ole väliä."

Ei taida olla minun asiani huomauttaa, että rouva Potter tuskin huolii Kalkarosta sen jälkeen, kun tämän isäntä on murhannut rouvan aviomiehen ja pojan, mutta sanalla sanoen minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat. Voisin saman tien vinkata Siriukselle, että hänen kannattaa madella anelemaan Jamesin hengen puolesta, varmasti siitä on suuri hyöty, varmasti pimeyden lordi armahtaa.

"Mitä sinulle on luvattu?" Kalkaros kysyy ja hänen suunsa käpristyy rumaksi kaareksi. Ei kai hän kuvittele voivansa käydä kauppaa kanssani.

"Valtaa ja vapautta", vastaan. En tietenkään lausu ääneen sitä itsestäänselvyyttä, että uhraamalla toiset voin pelastaa itseni.

"Vapautta?" Kalkaros kurtistaa kulmiaan. "Et ole tainnut tajuta, että kyse on silkasta orjuudesta."

"Asemakysymys", totean ja mietin, että eiköhän pelin henki ole kaikille oikein selvä. On kyse vähemmän huonoista vaihtoehdoista ja oikein ajoitetuista siirroista.

Kalkaros ei vastaa.

"Tajuamisesta puheen ollen", jatkan, koska viimeinkin uskallan kohdata hänet yksin ja koska voin aivan mainiosti lypsää hänen tuskaansa, "oletko miettinyt, että olisit joskus voinut vaikka saadakin Lilysi?"

Kalkaros noituu ja kiroaa minut helvettiin.

"Näin meidän kesken: jos olisit kunnolla tyrkyttänyt itseäsi rakkaallesi samaan aikaan, kun James keskittyi hakkailemaan ja paneskelemaan parasta ystäväänsä, olisit ehkä voittanut. Tai ehkä et. Eihän Lily tiennyt siitä kaikesta mitään ennen kuin oli jo tukevasti raskaana. Ja naimisissa."

Kalkaros tuijottaa minua kuin ei ymmärtäisi kuulemaansa. On oikeasti melkoinen ihme, että James ja Sirius kykenivät olemaan niin näkymättömiä, ettei heistä tullut julkista riistaa jo koulussa.

"Olet säälittävä", totean ja hivenen jopa vaivaannun siitä, kuinka raskaasti ihmiset ottavat menetetyt mahdollisuudet. Kalkaros aukoo ja sulkee suutaan saamatta sanaakaan ulos.

En silti halua, että hän muistaa minua samanlaisena paskakasana kuin hän muistaa Potterin ja Mustan, se ei ole kannattavaa. Sain hupini ja nyt on siirryttävä eteenpäin. Päästän Kalkaroksen pälkähästä ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Hän on kummastuttavan hidas.

"Unhoituta!" loitsin järisyttävällä itsevarmuudella. Suru Kalkaroksessa taantuu, se vaihtuu samanlaiseksi kuin hetkistä aiemmin. Hän ei huomaa minua hoiperrellessaan itku silmässä käytävää eteenpäin.

Minä pääsen paljastamaan itseni pimeyden lordille, ja hän on juuri niin tyytyväinen kuin toivoinkin hänen olevan.

Onni ei kestä kauaa. Minun tai kenenkään muunkaan. En tiedä milloin tarkalleen asiat tapahtuvat, mutta kaikki on jo ohi ehtiessäni Godrickin notkoon.

Talosta on tuhoutunut puoli yläkertaa. Ulko-ovi on auki. Aavistan pahaa. En osaa päättää, menisinkö sisään vai en. Katseeni käy olohuoneen ikkunassa. Sitten makuuhuoneessa, jossa ei ole kaikkia seiniä. Sitten katson aulaan, jonne näkee suoraan pihatieltä. Jalkani vievät minua eteenpäin ilman, että tietoisesti liikutan niitä.

Aulassa minua vastassa on James. Hän retkottaa jäykässä asennossa silmät avoinna. Nyökkään ja käännän pääni pikaisesti pois. Näkökentässäni sumenee. Hengitän sisään. Ulos. Sisään.

Ympäri taloa, tai ainakin sitä mitä talosta on jäljellä, on koristeita, kurpitsoita, lepakoita, serpentiiniä. Ei merkkiäkään pimeyden lordista.

Ei muuta kuin kaapu ja taikasauva yläkerran makuuhuoneessa.

Ei voi. Ei voi olla totta.

Pimeyden lordin jäänteet lojuvat lähellä Lilyä, joka makaa lattialla poikansa pinnansängyn edessä. Luhistun kyyryyn oviaukkoon. Pakokauhu ryöpsähtää päälleni. Tungen käteni suuhuni, jotta en ulisisi.

Lilyä ei säästetty. Arvattavaa, mutta silti ikävää. Lily olisi ansainnut parempaa. Hän olisi.

Joku äännähtää.

Nostan katseeni pinnasänkyyn. Sävähdän. Harry elää. Pojan otsassa hohkaa kammottava haava.

"Hyvää kurpitsajuhlaa", toivotan vain sanoakseni jotain, mitä tahansa. Ehkä ollakseni jopa vitsikäs. Harry killittää minua suurilla silmillään. Nielaisen. Hän tunnistaa minut, ehkä, luulisin. Minun on pakko päästä pois, mutta ensin.

Nousen seisomaan ja astun huoneeseen. Lattia kantaa.

Katoutan herrani kaavun ja kumarrun ottamaan talteen hänen sauvansa. Päätän kätkeä sauvan ja olla koskematta poikaan. Enhän hyötyisi taposta mitenkään. En välttämässä edes onnistuisi yrityksessä. Haava, mitä ihmettä se valtava arpeutumaan alkanut haava tarkoittaa, en käsitä. En tajua mitä herralleni on tapahtunut. Mitä minulle nyt tapahtuu?

Poistun häthätää enkä vilkaise enää Jamesin kasvoja, vaikka joudun ohittamaan hänen irvokkaan ruumiinsa uudemman kerran ja häntä kovasti muistuttavan pojan otsa piinaa minua. Pyristelen irti pelostani ja keskityn hullunkuriseen mielikuvaan, että James on avannut kotinsa oven ja joutunut ensimmäistä kertaa elämässään kynnysmatoksi. Miltähän se on mahtanut tuntua.

Miltähän tuntuu kuolla?

Ohikiitävän hetken punnitsen, voisinko vielä loikata puolelta toiselle, palata ja väittää, että tämä oli suunnitelma alun alkaenkin, tällä tavalla hänestä-joka-jääköön-nimeämättä päästiin. Mieleeni hiipii kuitenkin tuskainen epäilys, ettei ministeriö sulattaisi tällaisia suunnitelmia – tällaisia uhreja. Ja Sirius nyt viimeistään karjuisi pitkin kyliä ja kaupunkeja, millainen petturi olen.

Ai niin. Sirius.

En tosissani odottanutkaan pystyväni karkaamaan häneltä. Olisi ilmeisesti pitänyt mäiskiä tavaroita kotonani, jotta hän ei olisi ensimmäisenä arvannut lähteä perääni. Oikeastaan minua ei haittaa, että hän saa minut kiinni. Haluan nähdä hänet. Nähdä kuinka sekaisin hän on, kuinka uskomattoman typerä hän on, hän joka luuli Jamesia jollain ilveellä pysyväksi!

Sirius räiskyy raivosta. Häntä ei kauhistuta, itketä tai heikota, hän vavahtelee puhdasta vihaa. Odotin kyyneliä ja toivottomuutta. En hullua päättäväisyyttä.

Sirius paiskaa minut umpikujalle ja minä kirahdan tervehdykseksi: "Osuvaa että juuri sinä ehdotit vaihtoa."

"Vitun saasta", Sirius sylkee.

"Vaikka ei hänkään sinusta välittänyt", huomautan. "Muutenhan hän olisi valinnut sinut. Ja eläisi nyt."

"Saasta!" Sirius pauhaa kykenemättä keksimään minulle uusia nimiä. Raasu. Ennen niin sanavalmis.

"Kuolemankello!" huudan, huudan niin kovaa, että kohta kaikki ovat kadulla. Sana kajahtelee mahtipontisesti ympäröivien talojen seinästä seinään. En tiedä vieläkään mitä se tarkoittaa, mutta sana kuulostaa Siriukselta.

"Hän luotti sinuun!" Siriuksen huuto saa maan tärähtelemään allamme.

"Hän luotti sinuun", minä korjaan pikkukivien singahdellessa jaloissani. "Mikä virhe."

"Tapan sinut", Sirius uhkaa ja tähtää sauvallaan minua rintaan. Hänen kätensä on vakaa, mutta jos hän olisi tosissaan, olisin nyt vainaa. Vapisen enää aavistuksen.

"Sinä tapoit jo hänet, heidät molemmat, eikö se riitä!" kirkaisen. Ympärillemme alkaa kerääntyä jästejä. Yleisöä. Sirius on aina nauttinut yleisöstä.

Kunpa vain maailma voisi kuulla koko kuviosta. Syvästi loukattu ja moneen kertaan petetty rakastaja surmaa armaansa ja tämän puolison. Siinä vasta riittäisi riepoteltavaa, mutta parhaan ystävän titteli saa luvan riittää. Ja kyllähän se riittää. Panen sen riittämään.

"Lily ja James, Sirius! Miten sinä saatoit!" soimaan ääni särkyen ja osoitan häntä teatraalisesti sormella.

Siriusta alkaa naurattaa. Hän hekottaa, hohottaa ja haluaa tappaa minut, mutta en voi sallia hänen muuta kuin nauraa. En tiedä mitä tehdä. En pysty murhaamaan häntä, siitä olen melko varma. Vedän sauvani selkäni taakse.

Hän tulee lähemmäs. En tunnista Siriusta hänen silmistään. Hänen katseensa on eloton. Parempi niin. Sopivampaa niin. Katoamme kerralla.

Remus löytänee uudet ystävät.

Räjäytän kadun, sivallan syyttävän sormeni irti ja vapaudun heistä, kahleistani. Juoksen rottana viemäriin. Jästit kiljuvat. Kirkunaa halkova nauru ei lakkaa, se ainoastaan muuntaa muotoaan.

En tiedä mitä tehdä.

Have you ever had a dream
Or is life just a trip
A trip without chances
A chance to grow up quick




Loppusanat: Wikipedian mukaan kuolemankello on kovakuoriaisiin kuuluva jumilaji, joka kestää pakkasta ja elää vain lahoavassa puussa. Niiden esiintyminen talon rakenteissa on merkki kosteusvauriosta. Kuolemankellon nimi tulee kellon tikitystä muistuttavasta äänestä, joka syntyy uroksen iskiessä päätään puuhun ja jolla se pyrkii vetämään kumppania puoleensa.

Ajattelin että Severus liemiin menevänä miehenä on luonnollisesti perillä kaiken maailman koppakuoriaisista, myös vähän erikoisemmista, ja että hän voisi käyttää näinkin jännää symboliikkaa. Vaan onpa siinä vertauskuvallisuutta myös yli Severus-paran ymmärryskyvyn!



Saagan viides osa: Vain miesten kesken (K-11)


« Viimeksi muokattu: 22.08.2020 18:10:57 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Angelina

  • Sith Lord
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 6 005
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #1 : 04.08.2020 13:56:15 »
Ohho.

Ohho.

Aikamoista.

Oon hieman laajentanut skaalaa Pottereiden osalta, joten uskalsin tarttua tähän Kommiksen kautta, vaikka tässä olikin Peter pääosassa ja tää on Pimeyden voimissa ;D Onneksi uskaltauduin, tää oli tosi hieno! Ymmärrän, että Peter on vähän ristiriitainen hahmo ja kaikki ei nää asiaa niin mustavalkoisesti kuin minä, mutta hemmetti että vihaan sitä :D

Lainaus
En sano mitään. Salaisuudenhaltijan vaihtaminen ei ole ollut Siriuksen ainoa karmea päähänpisto. Siriuksella on ollut jo vuosia järjenvastainen pakkomielle siitä, että asetelmat kääntyvät lopulta ylösalaisin. James tajuaa, James päättää toisin. Ei väliä kuinka kauan aikaa kuluu, kun vain on rahtunen toivoa. Idioottimaista tosiaan. Oksettavaa. James kusettaa Siriusta mennen tullen. Ehkä minä teenkin tässä Siriukselle palveluksen. Tasoitan tilit. Ehkä minua tulisi jopa kiittää!

Sait tähän musta tosi upeasti Peterin ajatuksia kiteytettyä - sitä, mitä ja miten hän ajattelee. Hän on surkea pelkuri, mutta samaan aikaan hän ajattelee toimivansa upeasti, saavansa valtaa ja myös tuo kieroutunut ajatus siitä, että ehkä Siriuksen pitäisi kiittää häntä ja Remuksenkin elämä nyt helpottunee on jotenkin todella realistinen. Aivan mielisairasta ja niin hienoa!

Lainaus
James ja Sirius ovat alkaneet velloa pahassa olossaan niin syvällä, että edes Remuksen ei ole sallittu olla enää läsnä. Sitä ei vain sanota suoraan, sitä että Remukseen ei luoteta. Vaikka hän on ainoa, johon kannattaisi. Hän vaarantaa itsensä uudelleen ja uudelleen nuuhkimalla kaltaistensa jälkiä, etsimällä vihjeitä heidän lojaalisuudestaan, eikä saa siitä mitään kiitosta. Hän olisi ollut hyvä salaisuudenhaltija. Vallan loistava. Mutta Remukseen ei voi luottaa, koska Remus on erilainen ja varmaan pitää salassa jo jotakin karmeaa. Peter taas, Peter on pieni ja nyhverö ja siksi varma valinta. Peteristä, toisin kuin Remuksesta, ei ole vakoojaksi.

Tykkäsin myös siitä, miten eri tavalla Peter ajattelee Remuksesta verrattuna Jamesiin ja Siriukseen.

Lainaus
Ai niin. Sirius.

Mulle tuli niin paha olo Siriuksen puolesta ;___; Hänen epätoivoinen ja salattu rakkautensa Jamesiin, ystävän petos, kaikki </3 En kestä ;___; Peterin ja Severuksen kohtaaminen oli myös tosi mielenkiintoinen - oikeestaan tykkäsin ihan kaikesta tässä! Tosi mielenkiintoinen teksti ja hienosti kirjoitettu, kiitos :3 Tää on nyt jo toinen sekava kommentti sun tekstiin lyhyen ajan sisällä, anna anteeksi :'''D AI NIIN ja tuo nimi Kuolemankello on upea myös!


©Inkku ♥

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 061
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #2 : 04.08.2020 14:45:11 »
Tämä oli hieno ja niin kammottava samaan aikaan! Se, miten kaikki on kiedottu kirjojen tapahtumiin, on jotenkin poikkeuksellisen hienoa ja hyytävääkin: keskustelu Kalkaroksen kanssa, kuvaus siitä, miten Peter löytää Potterit notkosta, kohtaaminen Siriuksen kanssa... Erityisesti sydäntäni koskee taas maininnat Remuksesta, siitä miten häneen ei luoteta ja että hän löytänee uudet ystävät. Siriuskin on tässä versiossa varmasti astetta enemmän rikki, koska hän ja James.

Varsinkin tuo keskustelu Kalkaroksen kanssa on höystetty sellaisilla kuvailuilla, jotka jopa vähän ällöttävät, mutta ovat niin osuvia ja tähän tilanteeseen sopivia, ettei tosikaan. Esimerkiksi tuo miten Kalkaros kähisee, korahtaa ja näyttää hullulta ja varsinkin tämä:

Lainaus
"Hän säästää Lilyn", Kalkaros sössöttää kuin imeväinen. "Muulla ei ole väliä."

Tämä oli jotenkin mieleenjäävä myös, miten Peter ajattelee Siriusta raasuksi. Sehän hän kai vähän onkin, rakkaansa menettänyt.
Lainaus
"Saasta!" Sirius pauhaa kykenemättä keksimään minulle uusia nimiä. Raasu. Ennen niin sanavalmis.

Kuolemankello-symboliikka oli hieno lisätieto, minusta Kalkaros voisi hyvinkin tietää tuollaisen jutun ja Peter vain omii hienon sanan käyttöönsä, edes ymmärtämättä mitä se oikeastaan tarkoitti.

Kiitos paljon, koko tämä saaga on ollut valtavan hieno ja raadollinenkin lukukokemus. En osannut odottaa tällaista neljättä osaa ollenkaan, joten oli mukava yllätys saada sinulta tällaista uutta luettavaa :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 605
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #3 : 04.08.2020 21:38:17 »
Angelina: Olen tosi onnellinen, että uskaltauduit ottamaan tämän Kommenttikampanjasta, kiitos! Arvelin, että Peter otsikossa ajaisi ihmisiä vähän pois, mutta toisaalta tajusin myös (betani tökkäisystä), että tämän ficin merkitseminen pelkäksi James/Siriukseksi olisi ollut aika harhaanjohtavaa. Peter on kyllä tosi ristiriitainen hahmo! Tosi! Mä tavallaan ymmärrän sitä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti, mutta tätä ficciä kirjoittaessa tuli useampaan otteeseen fiilis, etten tiedä, mitä se nyt tästäkin miettisi. Mikä on tietyllä tapaa ehkä ihan hyväkin, mutta oli hassua olla hahmosta näin pihalla siitä kirjoittaessa. Enkä ole ikinä jotenkaan osannut vihata Peteriä. Se on ollut pelkkään vihanpitoon liian mielenkiintoinen. Mutta kamalia asioita se päätyi tekemään. On aika käsittämätöntä, että se pystyi siihen. Tai no, ehkä Rohkelikkoon ei päädytä pelkästään "hyvän ja jalon" rohkeuden kautta. Ja ehkä Peter ei lopulta ollut silkka pelkuri. Vaatii aikamoista kanttia pettää ystävänsä, vaikka uskoisikin loikkaavansa voittajien puolelle.

Mahtavaa, että bongasit tuon erilaisen suhtautumisen Remukseen! Koska mä uskon, että Remus on erottunut aika selkeästi Jamesista ja Siriuksesta, jotka kaikki vanhoja opettajia myöten niputti yhteen, samanlaisiksi. Mua on myös aina surettanut Siriuksen kohtalo, jopa enemmän kuin Jamesin ja Lilyn (tämä ehkä siksi että Siriukseen Harry tutustuu kirjoissa kunnolla, vanhempiinsa ei koskaan), ja vielä paljon traagisempi Siriuksen elämästä tietysti tulee, kun joukkoon lisää epätoivoista romantiikkaa...

Äläkä kehtaa sanoa kommenttejasi sekaviksi, ne on mahdottoman ihania! Rupesin nytkin höpöttämään ihan hirveästi, innostuin niin. Kiitos valtavasti!

Thelina: Mua ihastuttaa kovasti, kuinka poimit Remuksen näistä ficeistä! <3 Oli myös mielenkiintoista kuulla, kuinka Kalkaroksen kuvailu jopa ällötti! Cool! Kuolemankelloa mietin viimeiseen asti, onko se sittenkin liian irrallinen juttu, mutta ehkä ei? Ainakin tykästyin siihen liikaa, jotta olisin enää voinut jättää sitä poiskaan. :D Tosi hyvin sanottu, että Peter vain omii hienoja sanoja käyttöönsä niitä ymmärtämättä! Koko kuolemankello lähti oikeastaan siitä, kun suunnittelin tätä ficciä ja mietin, onko "kuolonkello" oikea sana vai ei (siinä vaiheessa olisin käyttänyt sitä ihan muuhun) ja googlettaminen vei kuolemankelloon ja hyvä että vei, koska Wikipedian kuvaus kuulosti kauhean sopivalta.

Yllätyin muuten kun sanoit, ettet osannut odottaa tällaista neljättä osaa! Mä jotenkin ajattelin, että tämä on tosi ilmiselvä. Peter. Ja kurpitsajuhla. Toki tässä oli nyt ajallisesti isompi loikka kuin edellisten ficcien välillä, joten ehkä se ei ollut niin selvää, mitä seuraavaksi tulee. Hyvä niin! Olisi tylsää olla tosi ennalta-arvattava. :) Kaksi yllätystä jäljellä! Kiitos hirveän paljon kommentistasi, on mielettömän ihanaa, että olet lukenut nämä kaikki!
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 458
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #4 : 18.08.2020 23:10:50 »
Tämä vaati vielä toisenkin lukukerran, ennen kuin onnistun kirjoittamaan tästä mitään. Huh, mikä hurja teksti tämä oli. Oon kylmillä väreillä ja sydän mutkalla! Mistähän aloittaisin? No ensinnäkin, tietysti, Peter. Miten täydellisen uskottava se tässä on! Nuo sen alun mietteet selviytymisestä, kallisarvoisesta salaisuudesta pökertyminen, yhtäkkinen itsevarmuus ja toisten yläpuolelle nouseminen. Miten se kohtelee Severusta tässä! Niin jäätävää! Tämä tiivistää ehkä koko tämän ihanan ihmeellisen saagasi: Minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat.

Kaikki Peterin ajatukset Siriuksesta ja Jamesista olivat tietysti tosi, öö, herkullisia lukea vaikkakin surullisia ja ahdistavia. Mä niin näen, että noin Peter on ne kokenut. Ja Remus! Remus ei kai koskaan voi olla kamala vaikka ihan kaikki muut olisivatkin. Jotenkin liikuttavaa, että Peter juuri ennen rotaksi muuttumistaan ajattelee Remusta, tajuaa mitä tämä tekee sille.

Mun tekisi mieli lainata koko ficci, koska sun virkkeet on tässä ihan täydellisiä, mutta lainaan nyt vain tämän. Tässä Peterin huikea kertojanääni yhdistyy siihen, miten kelmit hajoavat sotaan.
Lainaus
Olenkin tyytynyt niin sanotusti kohentamaan tulta noidankattilan alla ja katselemaan sivusta, kuinka ystävieni välit räsähtelevät rikki.

Oli myös tosi kiinnostavaa lukea sun versio Jamesin ja Lilyn kuolonyöstä. Ja raivon täyttämä Sirius, joka räiskyy. (Ai niin. Sirius. -niin hyvä toteamus!!) Musta tuntuu, että mä olen jo joskus sata vuotta sitten jäänyt jumiin tuohon Halloweeniin, ja kaikki J/S mitä mä luen ja kirjoitan ja ajattelen jollakin tavalla aina palautuu siihen. Siksi olikin mielettömän ihanaa ja kamalaa lukea tämä. Kiitos, että kirjoitit tämän. Onnistuit täydellisesti.
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 605
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #5 : 19.08.2020 21:46:06 »
Ricolette, voi että, kiitos! Ihanaa että palasit kirjoittamaan kommentin, se merkitsee mulle paljon! Ja on tosi mukava kuulla, että pidit tästä ficistä, koska tätä oli sekä hirvittävän antoisaa että toisaalta haastavaa kirjoittaa. Peteristä on vaikeaa saada kunnon otetta, tai siitä otteen pitävyydestä ei osaa oikein olla varma, ei ollenkaan samalla tavalla kuin muiden kelmien kanssa. Se voi toki olla osin ihan harjoituksen puutettakin. ;D Mutta että huikea kertojaääni, äää, oon ihan ymmyrkäisenä onnesta ja vähän hämilläni tästä, koska nyt kun oon kirjoittanut useamman ficin samaan sarjaan minäkertojalla, sitä jotenkin pelkää, että kaikki kertojat kuulostavat samalta!

Halloween -81 mietityttää kerta kerran jälkeen muakin ja siihen on kauhean kutkuttavaa palata eri vinkkeleistä, koska siihen tiivistyy niin paljon ja toisaalta myös vähintään yhtä paljon siihen hajoaa. Eikä siitä tragediasta ikinä pääse kunnolla yli (paitsi kun pistää Siriuksen ja Remuksen kimppaan ja uskottelee, että kyllä parisuhde pelastaa menneiltä traumoilta ja edessä on pelkkää onnea... itsepetosta kai sekin).

Kiitos kovin kauniista sanoistasi, kiitos!
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 654
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #6 : 15.02.2022 16:58:43 »
Mun on kauan pitänyt kommentoida tätä, mutta se on jotenkin jäänyt. Nappaan siis kommenttihaasteesta vauhtia. Ficin nimi vavahdutti ensimmäisellä lukukerralla ja niin tällä uudemmallakin. Haaveilin silloin aikanaan että tämä sarja olisi saanut onnellisen lopun, vaikka toki tiesinkin jo vähän että sellaista ei voisi tulla. Silti tämän lukeminen teki kipeää.

On haastavaa kirjoittaa niin yleisesti inhottuja hahmoja kuin Peter, mutta sinä teit sen hyvin. Peterin pohdinnat ennen paljastusta ovat kylmääviä. Mitenkä sitä seisoisi ja missä sitä kavaltaisi ystävänsä niin, ettei kukaan muu saisi siitä kunniaa. Oli oiva valinta laittaa Peter kohtaamaan Kalkaros Voldemortin ohella. Varsinainen torakka, mitä muutakaan siinä voi sanoa. Samalla lailla Peter tekee kaikkensa että selviäisi vaikka atomipommista tai pimeyden lordista. Tässä ficissä oli kiehtovaa nähdä miten ylimieliseksi hän oli onnistunut itsensä hypettämään ennen tekoaan. Se oli hieno kontrasti Voldemortin kuoleman herättämään paniikkireaktioon.

Peterin silmin näkee hyvin miten koko kelmiporukan (ja Lilyn) välit ovat kärsineet, miten heidän välillään olleet langat ovat hiutuneet. Eritoten hänen pohdintansa liittyen Remukseen iskivät jotenkin syvälle. Varsinkin viimeinen ajatus siitä, miten Remus varmaan löytää uudet ystävät. Onnistut hyvin kuvaamaan sen, kuinka kaikki luottamus ja arvostus toisia kohtaan on Peteriltä kadonnut ja samalla miten Sirius ja James ovat ahdistuksessaan kääntyneet niin syvälle sisäänpäin, että he ovat sokeutuneet täysin tilanteelta. Voi surku. Ja surusta puheenollen, vähän tuli pahoinvoiva olo kun Peterillä kävi edes mielessä Harryn tappaminen. Harryn, joka taisi tunnistaa Peter-setänsä. Yhyy.

Kerta kaikkiaan, ajatuksia herättävä ja varsin erilainen lukukokemus Lilyn ja Jamesin (ja oikeastaan kaikkien Kelmien) viimeisestä yöstä. Kiitos tästä.
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 605
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #7 : 03.04.2022 20:24:28 »
Halla, ihanaa että valitsit kommentoida tätä fikkiä! Ymmärrän kyllä kommentoimisen jäämisen, niin kovin tuttua. :') Aww voi ei, oon pahoillani, ettei tällä sarjalla ole tarjota onnellista loppua, ainakaan pääshipin kannalta. Onneksi on niitä onnellisiakin J/S-fikkejä!

Tätä oli kyllä aikoinaan haastavaa kirjoittaa. Haastaavaa mutta mielenkiintoista, ja pitäisi kyllä kirjoittaa Peteristä noin muutoinkin enemmän. Peter on jotenkin ihan liian helppoa tyrkätä syrjään ja keskittyä hänen miellyttävämpiin ystäviinsä (tosin voihan Siriuksen ja Jamesin miellyttävyydestä tietysti olla montaa mieltä :D). Tosi ihanaa kuulla että tykkäsit tästä fikistä! Ja voi, mä kyllä symppasin tätä fikkiä kirjoittaessani (ehkä vähän tottumuksistani poiketen) eniten Remusta, ja ehkä se näkyy. :> Kiitos tosi paljon huipusta kommentistasi, ilahduin siitä tosi kovasti! <3
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 478
Vs: Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)
« Vastaus #8 : 21.09.2022 10:59:11 »
Olen järkyttynyt ja onnellinen. Järkyttynyt siitä, että löysin tämän  upean ficin pariin vasta nyt, ja onnellinen siitä, että kuitenkin lopulta löysin! Tämä oli kyllä tosi vaikuttava lukukokemus kaikin tavoin.

Alusta asti tunnelma oli suorastaan klaustrofobinen. Peter pimeällä käytävällä, aiempien valintojensa lukitsemana ja vailla mahdollisuutta perääntyä, ja - kaikista ahdistavimpana - lukijana jumissa Peterin sysipimeässä mielessä. Minäkertoja oli todella tehokas ratkaisu ja pakotti epämukavan lähelle kaikkia Peterin häiriintyneitä mielenliikkeitä. Mä kun en Kelmeistä tai James/Sirius-parituksesta niinkään välitä, luin tämän ensisijaisesti ikään kuin tutkielmana Peterin hahmosta, ja sellaisena tämä oli karmeudessaan todella kiehtova, moniulotteinen ja ajatuksia herättävä. Tässä näkyy toisaalta se, miten Peterin asemoituminen suhteessa muihin Kelmeihin on häntä muovannut, mutta yhtä lailla sekin, että lopulta valinta, teot ja vastuu ovat Peterin omia, eikä niistä voi vierittää syytä kenenkään harteille. Tylypahkan kaltainen kasvuympäristö, jossa ikätoverit ja enemmän tai vähemmän omituiset aikuiset kasvattavat lasta, ei varmaan ole ollut Peterille se suotuisin. Kohtaaminen Kalkaroksen kanssa on siitäkin syystä erityisen merkityksellisen tuntuinen. Häntä James ja Sirius vihasivat, Peteriä tuntuivat ainakin halveksuvan, ja on mielenkiintoista, millainen rooli ko. kaksikolla kummankin elämässä on ollut. Kiusattuna ja kiusaajana oleminen yhdistää heitä niin ikään, ja tää mehukas asetelma herättää monenlaisia pohdintoja näiden kahden roolin vaihtelusta kummankin elämän aikana. Ah, siis tää herätti mussa valtavasti ajatuksia, ja sellaiset tekstit on kyllä ihan mun lemppareita!

Tykkäsin tosi paljon tekstin kielestä ja rytmistä, joka tavoitti Peterin horjuvan mielen synkimmätkin vivahteet. Musta oli hurjan mielenkiintoista se, miten Peter koki itsensä vahvaksi ja muiden yläpuolella olevaksi, ja miten hänen todellinen tai kuviteltu valtansa näkyy kielessä, esim.

Lainaus
koska voin aivan mainiosti lypsää hänen tuskaansa
tämä kohta jäi mulle tosi vahvasti mieleen!

Rakennat Peteristä tosiaan upean moniulotteisia hahmoa. Hänen ajattelutapansa vaikuttaa pääosin hyvin psykopaattiselta, mihin sopii hyvin myös hänen ajatuksensa ihmissuhteista.
Lainaus
mutta sanalla sanoen minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat.
Tää oli tosi mielenkiintoinen kohta ja herättää kysymyksiä siitä, miten Peter alunperinkin on nähnyt esim. ystävyyssuhteensa, ovatko ne olleet ainoastaan välineellisiä?
Remusta ja Lilyä kohtaankaan hän ei vaikuta tuntevan inhimillistä myötätuntoa tai edes sääliä, vaan punnitsee oman logiikkansa mukaisesti, mitä kukin ansaitsee.
Lainaus
Harry killittää minua suurilla silmillään. Nielaisen. Hän tunnistaa minut, ehkä, luulisin. Minun on pakko päästä pois, mutta ensin.
Toisaalta hän on myös arka ja pelokas, ja tässä kohdassa vaikuttaa siltä, että hänen mielensä suojamuurit horjuvat, ja ohikiitävän hetken Harry ehtii hänessä jotakin inhimillistä koskettaa.

Kuten alussa sanoinkin, tää oli kyllä tosi voimakas ja vaikuttava lukukokemus, mitä hienoimman karmealla tavalla! Lukisin kyllä hyvin mielelläni sulta lisääkin Peteristä, jos onnistut kirjoittamaan! Kiitos upeasta tekstistä!

her shaking shaking
glittering bones