Kirjoittaja Aihe: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 37/37  (Luettu 12179 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Sumun sisällä (toisella puolella)
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritus: Useita
Status: 37/37
Genre: Seikkailu, mysteeri, draama, romantiikka
Yhteenveto: Mitä tapahtuu, kun suomalaistyttö päätyy fiktiiviseen taikamaailmaan jonkun toisen kehoon ja joutuu elämään uutta elämää noitana?
A/N: Tää idea lähti aika läpällä, mutta sitten tulikin kaikenlaista juonenkäännettä :D Kiitokset Lyralle ja Pipelle nimeämisavusta. Osallistuu FFF1000 sanalla maailmankaikkeus. Älkää kiinnittäkö ihan liiaksi huomiota timelineen, se on vähän oma sovellukseni. Also, Kirottu lapsi ei ole olemassa tässä tarinassa, koska klik. Tälle on ilmestynyt myös prequel Kierteessä (toisella puolella), K-15, mutta suosittelen lukemaan tämän tarinan ensin.


Mitä jos heräisit taikamaailmasta…

”Olet ollut tajuttomana jonkun aikaa, olosi on varmasti hieman omituinen.”
”Mi- Mitä tapahtui? Missä minä olen?”
”Täysin turvassa. Minä käyn sanomassa yliparantajalle, että olet herännyt.”

… joka on samaan aikaan tuttu ja tuntematon…

”Muistatko sinä minut?”
”Anteeksi. En.”
”Olen Scorpius Malfoy. Olemme… olemme ystäviä koulusta.”

… muistamatta mitä tapahtui…

”Sinua varmaan turhauttaa, kun sinulle ei kerrota mitään.”
”Ehkä hieman.”
”Se on ihan syystä. Mieleen vaikuttavien kirousten jälkihoidossa on tärkeää välttää järkytystiloja. Yritä olla kärsivällinen.”

… mutta muistaen edellisen elämäsi toisaalla.

”Mitä kaavoja sinä käytät? Puolimetallien ionisoitumisenergiaa ja elektronegatiivisuutta? Vain jästit tutkivat niitä.”
”Minä... törmäsin pariin kirjaan kesällä. Ajattelin… että ehkä siitä voisi olla apua alkemiassa.”
”Hmm, no onhan se toki samantyyppistä, vaikka käytämmekin eri termejä.”

Miten hyvin pystyy esittämään…

”Sinä ja sinun pelisi… jos tämä on vain yksi niistä, jos sinä esität muistinmenetystä saadaksesi sympatiaa puolellesi…”
”Olen pahoillani, jos olen ennen tehnyt jotain, joka on pahoittanut mielesi-”
”Pahoittanut mieleni?”

… roolia, joka ei tunnu omalta…

”Olet muuttunut.”
”Millä tavalla?”
”Et ollut ennen hyvä tällaisessa. Et tiennyt, mitä tehdä.”

… ja joka vie kaiken inhimillisyyden.

”Väisty tieltäni, maan matonen.”
”Minä vain-”
”Nyt.”

Onko uskollisuus itselle tärkeämpää…

”Hän alkoi valittamaan jollain siansaksalla.”
”Viedään sinut sairaalasiipeen.”
”Vittusaatanaperkele.”

… kuin uskollisuus muille?

”Mutta… kai sinä ymmärrät, miksi hän teki sen?”
”Hän rakastaa sinua. On rakastanut vaikka kuinka pitkään.”
”No anteeksi vain, jos minun on hankala tuntea samoin, kun en muista mitään viimeistä kuukautta edeltäviä aikoja elämästäni.”


Tulossa joulukuussa 2019

« Viimeksi muokattu: 11.02.2020 16:57:16 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
Halleluja, se on täällä! Ja traileri! Siitä on pitkä aik kun ficeissä ollut trailereita ja olen kaivannut niitä. Tämä herättää mukavasti kysymyksiä ja en malta odottaa että tämä saa jatkoo

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Lyra: Kiva että kiinnostaa, tässä eka osa!!

1.   luku

Olo tuntuu siltä niin kuin päätäni hakattaisiin pienillä vasaroilla keskellä Linnanmäen nopeimmin kieppuvan laitteen pyöritystä. Siristelen silmiäni kirkkaan lampun valon yrittäessä porata silmäni puhki, ennen kuin saan tarkennettua katseeni edes minut peittävään valkoiseen peittoon. Jatkan silmieni räpyttelyä ja erotan sumeasti sairaalapetejä. Huoneessa on jotain outoa, mutta en saa päähäni mitä outoa. En muista miten jouduin tänne, mutta ottaen huomioon oloni, en ihmettele kauheasti sairaalaan päätymistä. Oikeastaan on helpottava tietää, että minusta pidetään huolta, enkä herännyt jostain takakujalta ilman kännykkää tai rahoja.

”Oh, olet hereillä, todella hienoa. Tervetuloa takaisin”, kuuluu ääni oikealta puoleltani. Käännän päätäni ja näen valkoiseen takkiin pukeutuneen miehen, lääkärin varmaan. Ihan kuten huoneessakin, lääkärissäkin on jokin vialla, enkä osaa sanoa mikä. ”Mikä on olosi?”

Nihkeä. Kylmä ja kuuma samaan aikaan. Äännähdän ja suljen silmäni hetkeksi. On huojentavaa, että edes saan ääntä kurkustani, koska suu tuntuu kivistävän kuivalta. Hetkinen, eikö lääkäri puhunutkin englantia? Missä ihmeessä minä oikein olen? Avaan silmäni ja huomaan viimein mitä outoa lampussa on.

Se on öljylamppu. Missä vitussa on öljylamppuja vielä vuonna 2021?

”Olet ollut tajuttomana jonkun aikaa, olosi on varmasti hieman omituinen”, lääkäri jatkaa.

”Mi-” aloitan suomeksi, mutta päätänkin sittenkin vastata englanniksi. ”Mitä tapahtui?” ääneni kuulostaa kuivalta ja jotenkin vieraalta. Yskin, mutta se vain sattuu kurkkuun. Minulle ojennetaan vesilasi. Juon sen ahnaasti. Muutama pisara valuu leualleni.

Lääkäri hymyilee pahoittelevasti, kai se sitten oli jotain pahaa, kun hän ei selvästikään halua järkyttää minua. Annan katseeni kiertää ympäri huonetta ja huomaan, ettei huoneessa ole minkäänlaista elektroniikkaa tai monitoreja.

”Missä minä olen?” kysyn englanniksi, jo hieman hermostuneesti. Viereisen pedin ympärillä on valkoiset verhot, mutta minua vastapäätä oleva nainen tarkkailee minua.

”Täysin turvassa. Minä käyn sanomassa yliparantajalle, että olet herännyt.”

En ole varma kuulinko sanan oikein, mutta sanoiko tuo lääkäri tai hoitaja juuri yliparantaja? Minkälaisissa sairaaloissa käytettiin sellaista ammattinimikettä? Viskaan peiton yltäni ja istahdan sängyn reunalle. Minua huimaa hieman, joten odotan hyvän aikaa verenpaineen tasautumista, kunnes nousen varovasti seisomaan. Äkkään auki jääneen oven nopeasti ja lähden suuntaamaan sitä kohti, vaikka minua oksettaa.

Käytävässä valot ovat kirkkaampia, joten hetken aikaa en näe kunnolla harhaillessani suuntaan, jossa näen enemmän liikettä. Tuen itseäni nojaamalla seinään kävellessäni, kunnes päädyn aula-alueelle, jossa hoipun nojaamaan vasten kaidetta. Siitä näen pyöreästä aukosta alas koko rakennuksen.

Noidanhattuja, viittoja, ilmassa lentäviä paperilennokkeja… Alimmassa kerroksessa näen suuren kyltin, jossa lukee Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaala.

Tuijotan näkyä silmät pyöreinä. Mitä? Miten? Näenkö unta? Nipistän itseäni sinisen kaksiosaisen pyjaman paljastamasta käsivarresta ja säpsähdän kivusta.
Mitä olin tekemässä juuri ennen kuin päädyin tänne? Ajatus on aivan kielen päällä, mutten saa siitä kiinni ennen kuin maailma alkaa mustua silmissäni.

”Evelyn! Sinä olet hereillä!” joku sanoo ja halaa minua. Työnnän pojan automaattisesti pois ja hoipun kauemmas, mutta törmään johonkuhun ja lyyhistyn tätä vasten, kun jalat pettävät.

”Sinun ei pitäisi olla jalkeilla”, sanoo ääni yläpuoleltani. Mies, joka tukee minua, tuoksuu hyvältä, mutta juuri muuta en erota sumun keskeltä.

”Siellähän sinä! Et olisi saanut lähteä tuossa tilassa kävelemään. Kapuahan paareille”, kuuluu ääni kaukaisuudesta.

En tajua liikkuvani, mutta sitten tuijotankin jo kattoa paarien liikkuessa ja seuraavana hetkenä heräänkin taas sängystä.

Evelyn… Kuka hemmetti on Evelyn?

Räpyttelen taas silmiäni. Ympärilläni on nyt kaksi valkotakkista ja toisella puolella sänkyä kaksi viittoihin pukeutunutta hahmoa. Kun katseeni taas tarkentuu, erotan platinanvaaleat hiukset omaavan pojan katsovan minua huolestuneena.

”Me olimme täällä katsomassa äitiä, vaikka alun perin meidän piti tulla vasta huomenna. Hyvä kuitenkin, että tulimme, koska muuten en olisi ollenkaan tajunnut tulla katsomaan sinua. Parantajat sanoivat, että voisi mennä useita kuukausia, ennen kuin heräisit”, poika puhuu helpottuneena silittäessään kättäni.

”Hyvät herrat, meidän täytyisi nyt suorittaa muutama testi Evelynille olotilan selvittämiseksi. Voitte odottaa ulkopuolella.”

”Tulen ihan pian takaisin”, poika sanoo ja hymyilee minulle. En ehdi vastata hymyyn.

Viereeni saapuu tummahiuksinen nainen valkeassa takissa, jonka nimikyltissä lukee yliparantaja Bane. ”Tervehdys Evelyn. Kertoisitko minulle, mikä on viimeinen asia, jonka muistat?”

En ymmärrä. ”H-haluan vettä”, sanon käheästi – yhä englannilla – sillä kurkkua kivistää yhä.

”Totta kai”, yliparantaja sanoo ja nappaa taikasauvan taskustaan, jota hän heilauttaa ja hänen luokseen ilmestyy lasi, joka täyttyy vedellä toisella heilautuksella. Katson tapahtumaa niin jähmettyneenä, etten edes heti tajua ottaa minun luokseni leijunutta lasia käteen. Juon veden hitaasti, jotta saan aikaa miettiä.

Pyhän Mungon taikatautien- ja vammojen sairaala. Aluksi kuvittelin jonkun pilailevan kustannuksellani, olenhan suuri Harry Potter kirjojen ja leffojen fani, mutta mikään ei selitä äsken tyhjästä ilmaantunutta vesilasillista.

Paitsi, jos olen jotenkin ihmeessä päätynyt fiktiiviseen taikamaailmaan. Taidan olla helkutin pilvessä, sillä kaikki tuntuu ihan oikealta. Vettä oikeasti valuu suupieliäni alas siniselle t-paidalleni. Ihossani on oikeasti pieni punainen jälki siitä, kun nipistin itseäni aikaisemmin. Juomisen myötä kurkku alkaa tuntua jo paremmalta, eikä minua enää oksetakaan niin paljon.

Lasken lasin huuliltani.

”Viimeinen asia, jonka muistan… on kun heräsin täältä.”

Se on vale. Muistan ainakin tulleeni koulupäivän jälkeen kotiin. Oli tiistai ja viimeisenä oli ollut liikuntatunnilla pesäpalloa, jossa en ollut kovin hyvä. Lämmitin mikrossa valmismakaronilaatikkoa. Söin sitä ketsupin kanssa. Se oli ollut pari päivää parasta ennen päiväyksestä vanhaa, mutta ihan hyvää. Olinko saanut siitä niin ison myrkytyksen, että tajuntani oli siirtynyt ulottuvuuksien välillä johonkin rinnakkaisulottuvuuteen, jossa Harry Potter -maailma on totta?

”Kai sinä nyt jotain muistat. Minkä ikäinen sinä olet?” nainen jatkaa kysymistä lempeästi.

Avaan suutani hieman raolleen ja yritän näyttää tuskastuneelta. Olen 16. Mutta en tiedä mitä kävisi, jos kertoisin totuuden siitä, etten ole englantilainen noita vaan tavallinen jästi Suomesta. Ehkä he unhoittaisivat minut ja lähettäisivät takaisin Suomeen, jossa söisin vanhaa makaronilaatikkoa lopun ikäni. Haluan mahdollisuuden tutkia tätä taikamaailmaa, ennen kuin joudun palaamaan kotiin.

”Entäpä nimesi?” Nyt nainen alkaa kuulostaa vakavammalta.

”En tiedä”, piiperrän. ”Evelyn?”

Sekin on vale. Nimeni on Sanni Lehtinen. Ei Evelyn, joksi minua on puhuteltu.

Yliparantaja Bane ottaa kasvoilleen ymmärtäväisen hymyn. ”Muistisi luultavasti palaa piakkoin, moisen kirouksen jälkeen on normaalia kokea amnesiaa.” Jokin parantajan sanoissa saa minut kuitenkin uskomaan, ettei täydellinen muistinmenetys ole aivan normaalia.

”Minkä kirouksen?”

”Yritä levätä. Kysymyksille on aikaa myöhemmin”, yliparantaja sanoo ja vilkaisee vierellään olevaa parantajaa, joka nyökkää ja lähtee oven suuntaan. ”Nyt sinun olisi hyvä syödä hieman jotain kiinteää.”

”Kuinka kauan olen ollut täällä?”

”Hieman alle kuukauden.”

Nyökkään ja annan katseeni taas vaeltaa ympäriinsä. Nainen toisella puolella huonetta tuijottaa minua yhä, mutta kääntää katseensa, kun äkkää minun huomaavan. Suljen hetkeksi silmäni. Minua väsyttää kauheasti verrattuna siihen, että en ole kuulemma tehnyt muuta kuin koisinut kuukauden päivät. Avaan silmäni nopeasti ja etsin vielä katseellani parantajan, joka on ehtinyt jo toiselle puolelle huonetta. Kysyn mikä päivä nyt on.

”Ensimmäinen heinäkuuta kaksituhattakaksikymmentäyksi.”
« Viimeksi muokattu: 05.01.2020 06:48:08 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
2.   luku

1.7.2021. Viimeinen päivä, jonka oikeasti muistan, on 29.6.2021. Se oli se päivä, kun oli liikuntaa ja söin sen jälkeen makaronilaatikkoa. Mitä ihmettä siis tapahtui 30. päivä? Kai minä silloinkin menin kouluun, mutta muistini katkeaa 29. päivän iltapäivällä makaronilaatikon syömiseen.

Vilkaisen oven suuntaan, joka on kiinni. Se poika ja tämän isä. 2021. Kaksi platinablondia. Voisivatkohan he olla Scorpius ja Draco Malfoy? Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa. Ja Bill Weasley. Severus Kalkaros on luultavasti kuollut. Samoin Sirius Musta ja Cedric Diggory.

”Tässä, syö varoen”, viereeni ilmestynyt parantaja sanoo ja laskee syliini tarjottimen, jossa on niukasti ruokaa. Vasta nyt huomaan katsoa nimen hänen takistaan. Parantaja Moore. ”Et ole syönyt mitään kiinteää pitkään aikaan, joten syö hitaasti”, mies neuvoo.

Kiitän miestä englanniksi ja seivästän muovihaarukalla viidestä porkkananpalasta yhden. Sentään olen asunut muutaman vuoden Lontoossa, joten puhun englantia brittiläisittäin ääntäen. Ajattelen kuitenkin yhä suomeksi. Mahtavatkohan lontoolaiset ystäväni olla elossa tässä ulottuvuudessa? Katseeni harhailee ikkunaan huoneen vasemmassa päässä, yhden sängyn päässä minusta.

Pureskelen porkkanaa hitaasti. Huoneessa on kuusi sänkyä, kolme molemmin puolin huonetta. Tämän puolen sängyt ovat minun sänkyäni lukuun ottamatta tyhjiä. Samoin vastapäiset reunimmaiset sängyt. Mutta minua vastapäätä olevassa sängyssä oleva nainen tuijottaa taas minua.

”Mitä?” ärähdän, kun hän ei ehdi katsoa pois tarpeeksi nopeasti. Nainen ei vastaa, nostaa vain lukemansa sanomalehden kasvojensa suojaksi. Sanomalehden kuvat liikkuvat. Absurdia. Mutta näköjään totta. Seivästän toisen porkkanan. Syötyäni minulle tulee tarve käydä vessassa. Äkkään lukollisen huoneen ulko-oven vieressä ja suuntaan sinne. Olen suuntamassa suoraan vessanpöntölle, kun jähmetyn nähdessäni vilauksen itsestäni peilistä.

Peilistä takaisin tuijottavat kasvot, jotka eivät ole Sanni Lehtisen. Sanni Lehtisellä on ruskeat hiukset ja silmät sekä punaruskeat ripset, jotka häviävät näkyvistä auringonvalossa. Hän on kesäisin kauniin ruskettunut. Hänellä on melko pitkähköt, sopusuhtaiset kasvot, mutta pienehköt huulet ja suuret korvat, jotka hän peittää olkapäänpituisilla hiuksilla. Evelynin hiukset ovat muutamaa sävyä tummemman ruskeat, lähes mustat oikeastaan. Hänen silmänsä ovat syvänruskeat ja ripset tummat. Kasvot ovat lyhyemmät ja alaspäin painottuneet, leuka reilusti pienempi ja otsa suurempi. Otsaa peittää otsatukka. Hiukset ovat hieman polkkaa pitemmät ja latvat kääntyvät sisäänpäin. Huulet kaareutuvat kauniisti. Kasvot ovat kalpeat, jotenkin sairaanloisen vihertävät, mutta se saattaa johtua myös huonosta valaistuksesta tai pitkästä tajuttomuudesta.

Koskettelen uusia kasvojani pitkän aikaa, ennen kuin riistän itseni peilin edestä.

Kun tulen ulos vessasta, parantaja sanoo vieraideni lähteneen, koska tarvitsen lepoa, mutta vieraani lupasivat tulla huomenna uudestaan. Yritän esittää kysymyksiä menneisyydestäni ja tapaturmasta, mutta parantaja kiertää kysymykset vedoten heikkoon tilaani. Minua hieman ärsyttää se, että parantaja luulee tietävänsä tilastani enemmän kuin minä itseä, mutta suljen kuitenkin silmät ja yritän nukkua.

Kun herään, ikkunan eteen on vedetty verho ja valot ovat pois. Minua ei enää nukuta, joten nousen istumaan, odotan hetken verenpaineen tasautumista ja nousen sitten ylös. Kävelen ovelle mutta se on lukossa. Viereisestä parantajien kopista astuu eri parantaja kuin aikaisemmin. Tämä näyttää nuoremmalta.

”Mene vain nukkumaan”, mies sanoo.

”Nukuin jo, ei väsytä. Minun täytyy jaloitella.”

Parantaja vilkaisee minun lisäkseni ainutta potilasta, joka nukkuu liikkumatta ja hymyilee minulle sitten hieman. ”Olkoon. Käydään pikkukävelyllä.”

Sairaala on autio keskellä yötä. Suuri seinäkello aulassa näyttää, että kello on hieman yli kaksi. Vilkaisen parantajaa, joka näyttää piristyneen öisestä kävelyretkestä. ”Paljonko sinä tiedät tilastani?” minä kysyn häneltä. Takissa lukee parantaja Lupin. Sydämeni jättää lyönnin jälkeen. Teddy vitun Lupin. Mutta hänellä ei ole kirkkaansinisiä hiuksia, niin kuin useimmissa fanarteissa, joita olen nähnyt hänestä, vaan ruskeat tai hiekanvaaleat – vaikea sanoa tässä valaistuksessa. Teen pikaisen päässälaskun mielessäni ja tulen siihen tulokseen, että Teddy taitaa olla hieman yli parikymppinen.

Mies hymyilee ymmärtäväisesti. ”Sinua varmaan turhauttaa, kun sinulle ei kerrota mitään.”

”Ehkä hieman”, sanon sarkastisesti.

”Se on ihan syystä. Mieleen vaikuttavien kirousten jälkihoidossa on tärkeää välttää järkytystiloja. Yritä olla kärsivällinen.”

Huokaisen raskaasti. Niin kuin sen tajuaminen, että olen päätynyt fiktiiviseen kirjasarjaan, ei olisi ollut yhtään järkyttävää. ”Kertoisitko edes mikä minun nimeni on? Se tuskin järkyttää minua kauheasti.”

Mies näyttää yllättyneeltä siitä, etten tiedä. ”Evelyn Glassthorn.”

En muista sen nimistä hahmoa kirjoista. Itseasiassa olen varma, ettei kirjoissa ole sen nimistä hahmoa, saati perhettä. Joku jästi- tai puoliverinen taustahahmo siis. Olemme kävelleet nyt jo aika pitkälle ja minua alkaa väsyttämään. Istahdan alas penkille ja Teddy istuu viereeni.

”Kerro sitten jotain itsestäsi, jos et voi kertoa mitään minusta.”

Mies naurahtaa. ”Selvä. Nimeni on Teddy Lupin. Valmistuin parantajakoulusta viime keväällä.”

”Ja saat kaikki paskavuorot, koska olet uusi?”

Teddy virnistää. ”Nimenomaan. Rytmini on nykyään varsin nokturnaalinen.”

”Halusitko aina parantajaksi?”

”En oikeastaan. Mietin myös auroria. Äitini oli aurori”, Teddy kertoo ja äänensävy laskee muutaman asteen. ”Mutta päätin ottaa välivuoden ja matkustella Tylypahkasta valmistumisen jälkeen hieman ympäri Eurooppaa. Kun poikkesin turistireiteiltä, silmäni avautuivat parantajan hommille.”

”Matkusteleminen kuulostaa ihanalta. Käydä tutkimassa eri velhokulttuureja”, huokaisen.

”Se oli kyllä hieno kokemus. Jos päädyt ikinä Budapestin nurkille, minulla on yhteyksiä”, Teddy vitsailee.

Naurahdan aidosti. ”Luultavasti olen jumissa täällä vielä hetken aikaa. Kuinka vanha minä olen?”

”Kuusitoista, muistaakseni”, Teddy sanoo.

Ainakin se meni oikein. Olisi kauheaa, jos olisin joutunut jonkun yksitoistavuotiaan rääpäleen kehoon. Tosin sen olisin varmaan huomannut jo aikaisemmin. Onhan minulla jo rinnat ja kaikkea. Ei sillä, että sininen sairaalapaita tekisi niille oikeutta. Silmäni alkavat ihmeellisesti jo lupsua, vaikka nukuin varmasti aika kauan.

”Lähdettäisiinkö jo takaisinpäin?” Teddy kysyy, huomaa varmaan minun väsymykseni.

”Ei”, estelen, sillä haluan tietää lisää Teddystä. ”Mikä oli sinun lempiaineesi koulussa? Tai lempiopettajasi?”

Teddy naurahtaa, sillä pääni notkahtaa jo miehen olkapäätä vasten. Suoristan pääni ja räpäytän auki silmäni, joita en huomannut sulkeneeni. ”Nyt nukkumaan neitiseni. Jatketaan huomenna, jos satut olemaan hereillä kahden aikaan”, hän sanoo ja auttaa minut pystyyn. Teddy tukee minua, kun kävelemme takaisin huoneeseen. Nukahdan lähes heti, kun pääni koskettaa tyynyä.

Never underestimate the power of fanfiction

Lyra

  • ***
  • Viestejä: 1 984
En osaa nyt sanoa mitään kovin järkevää muuta kuin tykkään edelleen kovasti ja seurailen! Saa nähdä mitä Sannille on tapahtunut. Ja ihanaa että täällä on Lupin <3

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Piti heti tulla lukemaan, kun huomasin tämän tuolta kommenttikampanjasta :))

Tämä on todella hauska idea ja arvostan, että teit trailerinkin! Nostalginen aloitus :D

Minäkertoja sopii hyvin tämän tyyppiseen tarinaan, vaikka muuten sitä näkeekin ficeissä harvemmin. Tässä se kuitenkin toimii, kun voi katsoa paremmin päähenkilön silmien läpi kaikkea, mitä kaikkea hän tässä uudessa tilanteessaan ihmettelee. Ekan luvun jälkeen mietin, miten tuo kieliasia on ratkaistu - harva suomalainen kuitenkaan niin täydellistä englantia puhuu, ettei kukaan huomaisi eroa natiivipuhujiin, mutta hyvä keksintö tuo, että Sanni on aiemmin asunut Englannissa.

Lainaus
Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa.
Tää oli niin hyvä ;D Voin kuvitella, että omatkin ajatukseni kulkisivat juuri tuota rataa... Toisessa osassa tykkäsin myös siitä, miten Sannin muuttunutta ulkonäköä kuvailtiin ja että yövuorossa oleva parantaja paljastui Teddyksi <3

Tämä on mukavan erilainen idea ja toteutus on lähtenyt hyvin käyntiin, teksti on sujuvaa ja tosiaan tuo minäkertoja on hyvä valinta. Lisäksi on kivaa, kun tämä sijoittuu tuonne kolmannen sukupolven aikaan - se mahdollistaa henkilöiden, tapojen, velhomaailman kehityksen ym. suhteen vähän lisää vapautta kirjoittajalle, vaikka maailma onkin tuttu. Mielenkiinnolla odotan, miten Sanni/Evelyn kohtaa tuttuja hahmoja, mitä hän heistä ajattelee ja milloin hän pääsee kokeilemaan taikoja! Kiitos, jään ehdottomasti seurailemaan tätä tarinaa :)
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
« Vastaus #6 : 01.01.2020 17:55:27 »
Lyra: Jee kiva että tykkäät yhä, Teddy on kyllä <3 joten hänet oli pakko kirjoittaa tarinaan :D Kiitos kommentistasi!
Thelina: Heheh, trailerit on kyllä nostalgisia :D En ole käyttänyt minäkertojaa pitkään aikaan, mutta oli pakko nyt kun se tuntui niin luonnolliselta tähän tarinaan. Hehe, lainaamasi kohta on kyllä niin totta munkin kohdalla :D Tää 3. sukupolvi on just siitä kiva että saa kirjottaa paljon vapaammin tapahtumista kun mitä jos yrittäis tunkea Harryn ikäluokkaan ja sen maailman kaaoksiin :D Plus eipähän tämä päähenkilö saa ihan liikaa etua siitä, että tietää mitä HP-maailmassa tapahtuu :D Kiva että tykkäät, kiitos kommentistasi :)

3.   luku

Herään kolahdukseen. Kämppäkaverini kumartuu nostamaan sängystä pudottamansa kirjan. Hän katsahtaa minua ennen kuin nostaa teatraalisesti kirjan kasvojensa eteen. Jostain ihmeen syystä tunnen oloni vieläkin väsyneemmäksi kuin eilen. Ihan kuin joku olisi herättänyt minut tunnin unosten jälkeen oltuani ensin kolme vuorokautta nukkumatta.

Päästän suustani valittavan mongerruksen ja räpyttelen silmiäni. Silmäluomeni tuntuvat painavilta.

”Huomenta”, kuulen vierestäni äänen, jota säpsähdän. Käännän katseeni samaan platinanblondiin poikaan, jonka tapasin eilen. Scorpius Malfoy varmaankin. Tämän isä ei ole paikalla.

”Huomenta. Paljonko kello?” mumisen ja hieron silmiäni.

”Vähän yhden jälkeen. Päivällä.”

Päästän taas valittavan äännähdyksen. Miten nukuin lähes kaksitoista tuntia eilisten nokosten lisäksi ja olen näin kuolemanväsynyt?

”Sinulle tuotiin aamiaista. Ja äsken myös lounasta. Onko sinulla nälkä?”

Nostan itseni istuma-asentoon ja vilkaisen poikaa. ”Kauanko sinä olet ollut täällä?”

Poika naurahtaa nolon näköisenä. ”No, tulin heti aamusta, kun olin niin innoissani siitä, että olet hereillä. Kävin kuitenkin myös äidin luona tässä välissä.”

Astorialla on tosiaan jokin… verisairaus? Sanni Lehtinen tietää sen, mutta Evelyn, joka on menettänyt muistinsa ei tiedä. ”Mikä sinun äidilläsi on?”

”Verikirous”, poika vastaa jotenkin varovaisesti. ”Tuota… he sanovat, ettet muista juurikaan mitään. Muistatko sinä minut?”

Otan kasvoilleni pahoittelevan ilmeen. ”Anteeksi. En.”

Poika nyökkää ja yrittää hymyillä rohkaisevasti. ”Olen Scorpius Malfoy. Olemme… olemme ystäviä koulusta.”

En voi karistaa pois vaikutelmaa, että Scorpius ja Evelyn ovat jotain enemmänkin kuin ystäviä koulusta. Ojennan käteni pojalle. ”Hauska tutustua, Scorpius Malfoy. Näin uudelleen.”

Scorpius naurahtaa vapaammin ja ravistaa kättäni. Poika tiedustelee uudestaan, olenko nälkäinen, mutta sanon mieluummin käyväni pienellä kävelyllä. Työvuorossa oleva uusi parantaja, jota en ole vielä tavannut, tekee minulle muutaman kehon perusmotoriikkaa testaavan kokeen ja päästää minut sitten menemään.

”Haluatko käydä kahvilassa?” Scorpius kysyy meidän astellessamme sairaalan käytävällä. Pääni yltä lentää joukko paperilennokkeja, joita jään katsomaan.

”Minulla ei ole juuri nälkä. Tai rahaa.”

”Okei, voidaan käydä myöhemmin, jos sinulle tulee nälkä. Minä kyllä maksan. Tai jos haluat, voin tuoda tavaroitasi tänne.”

”Onko minun perheelleni ilmoitettu, että olen hereillä?” tajuan kysyä.

Scorpius näyttää jotenkin vaikealta. ”He… öh eivät oikeastaan pääse tulemaan… Mutta minä kyllä tulen joka päivä. Voin myös lähettää pöllön ystävillemme. Albus varmasti tulee mielellään, ja varmaan myös Betty. Muistaakseni Sharon on Espanjassa koko kesäloman, joten hän ei varmaan pääse-”

”Scorpius, miksi perheeni ei pääsisi tulemaan”, tivaan ja pysäytän pojan ojentamalla käteni hänen eteensä.

Scorpius välttelee katsettani, kuin yrittäen etsiä jotain, joka harhauttaisi minua.

”Kerro minulle.”

”En saa”, Scorpius huokaisee tuskastuneena. ”He sanoivat, etten saisi.”

”Parantajat?”

”Niin.”

”Mikset muka saisi.”

”Kuule, puhutaan jostain muusta.”

”Scorpius, minä en edes muista mitä perhettä minulla on. Onko minulla isä ja äiti? Entä sisaruksia? Jos sinulla on jotain pahaa kerrottavaa heistä, vaikka se, että he ovat kaikki kuolleet, en järkyttyisi, koska en muista heitä”, huomautan niin neutraalilla äänellä, että Scorpius näyttää harkitsevan kertomista.

”No… Sinulla on isä. Hän ei pääse tulemaan”, Scorpius sanoo.

”Miksei?”

”Anna olla”, Scorpius pyytää ja yrittää jatkaa matkaa, mutta tartun häntä kädestä kiinni ja pysäytän hänet.

”Onko hän ulkomailla? Eikö hän pidä minusta?” arvailen ja yritän etsiä jotain vinkkiä pojan kasvoista. ”Onko hän loukkaantunut? Onko hän menettänyt myös muistinsa? Onko hän vankilassa – haa. Hän on Azkabanissa, eikö olekin”, sanon, kun Scorpiuksen silmät sinkoavat refleksinomaisesti minuun sanan vankila kohdalla.

Hetkellinen voitonriemuni katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, kun näen Scorpiuksen painavan nopeasti katseensa maahan.

”Hän joutui Azkabaniin äskettäin, eikö joutunutkin”, sanon hitaasti. ”Oliko hänellä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä?”

Scorpius ei vastaa, tuijottaa yhä lattiaa.

”En järkyty siitä”, väitän, vaikka sydämeni lyö hieman nopeammin. Päästän irti pojan kyynärvarresta. Alan taas kävelemään hitaasti eteenpäin ja Scorpius seuraa minua. ”En muista häntä. Enkä muista mitä tapahtui”, sanon hieman liian kepeästi. Nyt minä olen se, joka tähyilee ympärilleen etsiäkseen jotain, joka vetäisi puheenaiheen muualle. ”Mikä on minun lempikarkkini?”

”Suklaiset sokerihiiret”, Scorpius vastaa joutumatta miettimään hetkeäkään.

”Selvä. Mennään kahvilaan, niin voit ostaa minulle sellaisia”, sanon pirteästi ja suuntaan kohti portaita, koska muistan kirjasta, että kahvila sijaitsee viidennessä kerroksessa ja taikakiroukset – jossa minä yövyn – ovat neljännessä.

En tiedä miksi pelästyin hieman Scorpiuksesta nyhtämääni tietoa. Enhän minä kokenut sitä, mitä tahansa Evelynille tapahtui. Minä olin vielä kolme päivää sitten Suomessa syömässä makaronilaatikkoa, kun Evelyn oli silloin ollut tajuttomana jo pitkään. Minä en ole koskaan edes tuntenut isääni, hän lähti minun ja äitini luota, kun olin vasta vauva. Tai sitten äitini ei edes alun perinkään tiennyt kuka isäni on, sen verran usein minun isäpuoleni ovat vaihtuneet. Pisin kesti neljä vuotta ja hänen perässään muutimme jopa Britanniaan. Huolimatta siitä, että se oli elämäni parasta aikaa, vihaan yhä äitiäni siitä, että hän riisti minulta parhaat ystäväni, rakastamani uuden kotiseudun ja pakotti muuttamaan paskalähiöön Jumalan selän taa kuusien keskelle.

Paskat vanhemmat. Se minulla ja Evelynillä ainakin on yhteistä.

Mieleeni herää karmiva ajatus siitä, että jos minä olen Evelyn Glassthornin kehossa, onko Evelyn minun kehossani? Hän tarvitsee aika lailla onnea, jos meinaa kestää taikamaailman jälkeen minun jästielämääni, fysiikkaa ja pitkää matikkaa päntäten. Perkele, jos joudun joskus takaisin vanhaan kehooni ja hän on sillä välin tuhonnut minun tulevaisuuteni, aion haastaa jonkun oikeuteen.

”Kävelit ohi”, Scorpius huikkaa takaani.

Käännyn ympäri ja palaan Scorpiuksen luokse. Äkkään suklaasokerihiiripakkauksen ennen häntä ja heitän sen hänelle. Hän ei saa sitä kiinni.

”Et taida pelata huispausta”, naurahdan.

Scorpius tuhahtaa, mutta ei tylysti. ”En. Minulta puuttuu tietynlainen kilpailunhalu siihen.”

”Hmmm… kuulostaa siltä, että olet pyrkinyt.”

Scorpius hymyilee nolosti siirtyessään kassalle maksamaan. ”No, ehkä yhtenä vuotena. Tai kahtena.”

Istumme kahvilan pöytään maistamaan sokerihiiriä. Vieroksun niitä, sillä ne liikkuvat ja liikkuvan asian suuhun laittaminen tuntuu väärältä, vaikka ne olisivatkin taiottua suklaata ja sokeria.

”Puraiset vain sen pään poikki niin se lakkaa”, Scorpius huomauttaa mussuttaessaan omaa hiirtään, kun roikutan hiirtä hännästä ja katselen sen pyristelyä.

”Sillä on söpöt pikku jalat”, huomautan kulmat kurtussa ja kosketan sen jalkaa. Hiiri vetää jalkansa karkuun kosketusta.

”Ennen sinä söit niitä yhtään välittämättä. Sanoit, että se tuntuu hauskalle, kun ne pyristelevät suussa”, Scorpius huomauttaa.

Laitan hiiren takaisin laatikkoon. ”Ehkä en ole enää sama ihminen”, sanon vaisusti ja jostain syystä tunnen oloni surulliseksi. Nousen ylös ja lähden kävelemään takaisin sinne, mistä tulimme. Olen nyt Evelyn. Tarkoittaako se, että minun pitää oppia käyttäytymään kuin hän? Lakkaamasta olemasta minä?

”Hei, mikä häntänä?” minut kirinyt Scorpius kysyy huomatessa vetiset silmäni.

Tuijotan lattiaa ja pudistan päätäni. ”En tiedä kuka olen”, kuiskaan ja nyyhkäisen.

”Asiat kyllä palaavat mieleesi”, Scorpius lohduttaa.

Vilkaisen häntä itkuisilla silmilläni. ”Entä jos eivät? Ehkä minusta tulee ihan erilainen kuin ennen.”

Scorpius vetää minut halaukseen. ”Hei, ei se mitään. Minä pidän sinusta ihan sellaisena kuin olet. Jos tunnet olosi erilaiseksi, ei se haittaa. Saat olla sellainen kuin haluat.”

Nyyhkäisen Scorpiuksen olkapäätä vasten. Hän on liian kiltti. Mutta hän pitää Evelynistä. Mahtaako hän pitää oikeasti minusta? Tai minä edes hänestä sillä tavalla? Kun erkaneemme halauksesta, huomaan, että luoksemme ovat pysähtynyt Draco ja Astoria. Astorialla on samanlainen sininen sairaala-asu kuin minulla.

”Hei äiti, isä”, Scorpius tervehtii. Minä räpyttelen silmiäni kuivemmaksi ja hymyilen hieman. Astoria hymyilee lämpimästi meille molemmille, mutta Dracon silmissä on jotain synkkää, kun hän katsoo minua.

”Hei. Oloni tuntuu hieman paremmalta, joten päätimme juhlistaa sitä kahvilassa”, Astoria sanoo. ”Liityttekö seuraan?”

Scorpius myöntyy, mutta minusta tuntuu, että tungettelen. Selitän, että minua alkoi väsyttää kauheasti. Scorpius lupaa tulla luokseni myöhemmin. Scorpius liikahtaa hieman minua kohti kuin hyvästelläkseen halauksella (tai suudelmalla), mutta esitän etten huomaa ja lähden paikalta.

Dracon synkkä katse oli saanut iholleni kylmänväreitä. Sinun ei pitäisi olla jalkeilla, Draco oli sanonut, kun olimme tavanneet eilen. Mutta mitä jos Draco oli tarkoittanutkin sinun ei pitäisi olla hengissä.

Never underestimate the power of fanfiction

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
« Vastaus #7 : 02.01.2020 08:54:09 »
Tämä ficci on jotenkin jokaisen ficcaajan/Potter-fanin ehdoton unelma – tai ainakin tuntuu siltä! Tosin, eihän sitä koskaan tiedä, millaisia hankaluuksia Sanni/Evelyn tulevaisuudessa kohtaa, voi olla, että yhtäkkiä olenkin ihan ok sen suhteen, etten itse päätynyt taikamaailmaan :D Sait minut monesti hymyilemään näiden kahden ensimmäisen luvun aikana, erityisesti tuo laskeskelu siitä, ketkä kaikki ovat vielä elossa ja ketkä eivät, kuka on liian vanha seurustelukumppaniksi ja kuka ei ;D I feel you, Sanni/Evelyn! Olen samaa mieltä kuin Thelina, että ratkaisit tuon kieliasian luontevasti.

Tykkäsin varsinkin toisessa luvussa dialogin rosoisuudesta, kuinka Sanni (vai Evelyn? Ehkä puhun Sannista) keskustelee Teddyn kanssa niin luontevasti ja tavallaan jopa suomalaisittain. Erityisesti tuo ”Ja saat kaikki paskavuorot, koska olet uusi?” sai hymähtämään :) Voisin hyvin itsekin olla Teddy Lupinin kaveri! Toinen luku herättää myös vielä ensimmäistä lukua paremmin uteliaisuuden tulevasta ja kaikesta, mitä tulee tapahtumaan. Tästä ficistä tekee myös mielenkiintoisen se, että Sanni tietää jo niin paljon Potter-maailmasta ja pystyy ehkä sen avulla navigoimaan paljon paremmin taikamaailmassa. Trailerin perusteella tosin hän ei pysty ihan luontevasti sujahtamaan Evelynin rooliin!

Mutta tämä kolmas luku olikin vasta jännittävä! Pidin tuosta Sannin ja Scorpiuksen keskustelusta, kuinka Sanni osasi painostaa tätä kertomaan niin paljon itsestään ja vanhemmistaan. Luontevaa on myös se, että Evelynin kohtalo ei herätä Sannissa niin paljon tunteita, mutta jotenkin mietin, että kykeneekö Sanni tuntemaan jotain Evelynin kokemuksia, ajatuksia, mieltymyksiä ollessaan hänen kehossaan? On mielenkiintoista saada nähdä, kuinka hän löytää yhtymäkohtia omasta ja Evelynin elämästä. Tuo kolmannen luvun lopussa ollut cliffhanger oli hieno, odotan jo seuraavaa lukua! Vähän mietin, voiko Draco todella olla pahis vai voisiko kyse olla Sannin kohdalla väärästä tulkinnasta, mutta se jäänee nähtäväksi ;)

// Huomasin myös, että olet kirjoittanut tämän jo valmiiksi! Huippua, ja mieletöntä kärsivällisyyttä, että olet kirjoittanut tekstin loppuun ennen sen julkaisemista :)
« Viimeksi muokattu: 02.01.2020 08:59:21 kirjoittanut hiddenben »

between the sea
and the dream of the sea

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 3. luku 1.1
« Vastaus #8 : 03.01.2020 14:11:11 »
hiddenben: Heh ehdottomasti en kieltäytyisi mahdollisuudesta herätä HP maailmasta :D Saapi nähdä minkälaisia hankaluuksia päähenkilömme kohtaa ;) Jee kiva että olen saanut sut hymyilemään tällä tarinalla. Me kaikki tarvitaan Teddy Lupin kaveriksi <3 Heheh hyvä jos odotat jo jatkoa, koska tässä sitä tulee :D Ei tämä ihan valmis ole, mutta tiedän mitä jokaisessa luvussa tapahtuu, joten tämä ehdottomasti ei tule jäämään kesken. Kiitos paljon kommentistasi :)

4.   luku

Juuri työvuoroon tullut parantaja Moore tekee minulle perusteellisen muistitestin. Vastaan mahdollisimman totuudenmukaisesti jokaiseen kysymykseen. Tiedän paljon tapahtumista Harry Potter -kirjojen ajasta ja osaan vastata aika hyvin kuka kuuluisa henkilö kuvassa on, niillä tiedoilla, jotka olen leffoista saanut, vaikka henkilöt eivät näytäkään aivan samoilta kuin elokuvien näyttelijät. Onnistun onneksi vastaamaan myös muutamaan yleistietoiseen kysymykseen loitsuista tai taikaeläimistä. Years of academy training not wasted.

Itsestäni en osaa sanoa mitään. Parantaja konsultoi yliparantajaa asiasta ja he tulevat siihen tulokseen, että henkilökohtaista historiaani koskeva muistamattomuus on traumaattinen kokemukseni myötä syntynyt suojamekanismi. Minusta tuntuu siltä niin kuin olisin juuri läpäissyt poliisin kuulustelun murhasta, jonka olin suorittanut. Kun olen menossa vessaan, kuulen parantajien keskustelevan siitä, että auroreja on turha päästä järkyttämään minua kysymyksillään, kun en muista mitään tapaturmasta. Olen kiitollinen siitä.

Scorpius tulee takaisin pirteänä. Minun sisuksiani kalvaa syyllisyys siitä, että tiedän Astorian kuolevan. En muista milloin tarkalleen, mutta se tapahtui muistaakseni jonain kesänä. Esitän väsyväni nopeasti. Hän sanoo tulevansa takaisin huomenna ja tuovansa ystäviämme katsomaan minua.

Vaikka alun perin vain esitän nukkuvani, nukahdan kuitenkin. Näen levotonta unta. Minun pitää paeta jotain. Ihmiset huutavat, mutten saa selvää sanoista. Päähän sattuu.

Säpsähdän hereille. Huoneessa on taas pimeää. Olen potkinut peiton sängyn jalkopäähän. Valun istumaan lattialle. Painan käteni sydämelleni hillitäkseni nopeita lyöntejä.

”Hei, onko kaikki kunnossa”, kuiskaa ääni sängyn takaa. Tunnistan äänen Teddyksi, vaikken käänny katsomaan.

”Näin vain pahaa unta”, mutisen ja nousen ylös. ”Käydään kävelyllä.”

Kävelemme hetken aikaa hiljaisuudessa käytävän sinertävässä valossa. Minulla on outo tunne siitä, että uni oli jotain enemmänkin kuin uni. Ei se kuitenkaan ole minun muistoni, minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään yhtä järkyttävää. Evelyniin verrattuna olen päässyt elämässäni melko vähällä.

”Voivatko muistot palata takaisin unien muodossa?” kysyn, kun pysähdyn kaiteen luokse katselemaan hiljaista sairaalaa. Alimmassa kerroksessa liikkuu vartija, mutta tämä ei katso ylöspäin. Kello on varttia yli kolme.

Teddy laskee kätensä kaiteelle minun viereeni. ”Voivat. Unet ovat alitajuntasi tuotetta. Tämä on hyvä merkki, vaikka näkemäsi uni olisi ollut epämiellyttävä, sillä se tarkoittaa sitä, että muistot ovat tallessa, vaikkakin syvällä alitajunnassasi”, Teddy kertoo. Pureskelen huultani. ”Haluatko puhua siitä?”

Hieraisen otsaani, mutta pudistan päätäni. En ymmärrä miten minun alitajunnassani voisi olla Evelynin muistoja. Se tietysti herättää ikävän eksistentiaalisen kysymyksen siitä, olenko minä oikeasti Sanni vai sittenkin Evelyn. Ehkä sepitelmä Sannista on vain alitajuntani kyhäämä suojamekanismi. Värähdän.

”Onko sinulla kylmä?”

”Ei”, sanon ja yritän hymyillä. Käännyn hieman miestä kohti. ”Jatkahan sitten tarinaasi. Kerroit jotain Budapestistä… sielläkö sinä matkustellessasi viivyit pisimpään?”

Teddy hymähtää ja miettii hetken. ”Niin taisin. Työskentelin siellä jopa pari kuukautta kodittomien velhojen ja noitien asuinkeskuksessa majapaikkaa vastaan. Muiden kokema kurjuus todella avasi silmäni sille, että haluan auttaa ihmisiä. Sitä ennen viivyin Amsterdamissa lähes yhtä kauan. Kaunis kaupunki, mutta noh, mielikuvani siitä ajasta eivät ole järin… selkeät”, Teddy paljastaa ja pudistelee päätään kuin häveten kaukaista nuoruuttaan.

”No, jokaisen täytyy irrotella joskus. Ja ehkä se oli ihan hyväksikin, sait sellaisesta elämästä näköjään kylliksesi koko loppuelämäksi?”

”Todellakin”, Teddy myöntää. ”Entäpä sinä?”

Räpyttelen silmiäni. ”Mitä minusta?”

”Mitä sinä haluat elämältä?”

Kohautan olkapäitäni. ”En muista.”

”Ei sinun tarvitse muistaa. Miltä sinusta tuntuu?”

Tulevaisuuteni on aina tuntunut hivenen epäselvältä. Luonnontiedeaineet kyllä sujuivat, äiti on aina halunnut, että minusta tulisi lääkäri, mutta en usko, että kestäisin sitä. Uudet asiat ja soveltaminen kiehtoivat minua. Pienenä halusin keksijäksi ja kirjoitinkin ala-asteen kavereideni ystäväkirjoihini esikuvani olevan Einstein ja Galilei, kun muut kirjoittivat jonkun suomipop-artistin nimen.

”Haluaisin tutkijaksi. Haluan luoda jotain uutta”, sanon viimein.

”Oi, sehän on kiinnostavaa. Millä saralla?”

”En ole varma”, myönnän. En ainakaan tällä taikamaailman tarjoamilla aloilla. Olen hyvä kemiassa ja liemet saattavat lähennellä kemiaa, mutta käytännössä saisin tietää vasta syyskuun saavuttua. Jos edes pääsisin Tylypahkaan. Mahdanko minä edes osata taikoa? Kyllä minä nyt spidiirium leviosan osaan ja muutaman muunkin loitsun, jos ne lähentelevät Harry Potter Hogwarts Mystery -pelissä opittua liikerataa. Taitotasoni on kuitenkin luultavasti kaukana kuutosluokkaisen taidoista. Minun täytyy pyytää Scorpiusta tuomaan oppikirjani huomenna.

Vatsani kurnii yllättäen. En edes muista, milloin viimeksi söin, vaikka parantajat kyllä tuputtivat minulle ruokaa joka välissä.

”Et tainnut syödä iltapalaa. Tule, mennään valvontakoppiin syömään”, Teddy sanoo ja lähtee takaisinpäin.

Valvontakopissa on ikkunat kahteen suuntaan, minun makuusalini suuntaan sekä toiseen, isompaan makuusaliin, jossa nukkuu enemmän ihmisiä. Valvontakopin valossa huomaan, että Teddyn hiukset ovatkin tummanruskeat, vaikka aikaisemmin ne olivat mielestäni vaaleammat.

Teddy huomaa, että jään tuijottamaan hänen hiuksiaan. ”Mitä?”

Otan palan leivästäni, jonka Teddy minulle tekaisi. ”Ei mitään. Luulin muistaneeni, että sinulla oli eriväriset hiukset. Hämärä valaistus kai sai sen aikaan.”

Mies virnistää ja samassa hiukset muuttavat väriään violeteiksi. Esitän hätkähtäväni. ”Metaformaagi?” arvaan.

Mies nyökkää.

”Vaihdatko hiustesi väriä jatkuvasti ihan vain hämmentääksesi ihmisiä?”

”Nuorempana tein niin. Ja muutin myös kasvojeni ulkonäköä. Töissä pyrin välttämään sitä, mutta joskus se vieläkin tapahtuu tiedottomasti”, hän sanoo ja haroo hiuksiaan hieman. Väri vaihtuu violetista turkoosiksi, joka miellyttää minua. Siinä on se fanarttien Teddy Lupin. ”Pitäisi kai kasvattaa taas pitemmät hiukset, niin näkisin minkä väriset ne ovat milloinkin.”

”Oliko sinulla sitten joskus hevaritukka?”

Teddy irvistää. ”Et halua nähdä minusta kuvia seitsenvuotiaana. Syytän isoäitiäni ikuisesti siitä, ettei hän pakottanut minua leikkaamaan niitä pois.”

Kosketan omia hieman polkkatukkaa pitempiä hiuksiani, joiden lyhyyteen en ole ehtinyt tottumaan. Hiukset tuntuvat likaisilta, mutta en muistakaan milloin viimeksi olisin käynyt suihkussa. ”En edes muistanut miltä näytän”, tunnustan leikkien hiusteni latvoilla hajamielisesti. ”Kuvajaisen näkeminen oli aika… omituista.”

”Varmasti”, Teddy myöntää sympaattisesti ja puraisee sitten huultaan niin kuin olisi epävarma siitä, haluaisitko hän kertoa jotain. Viimein hän aloittaa, katse käsissään. ”Tiedätkö… en ole kertonut tätä kenellekään, mutta jouduin hieman hankaluuksiin virkavallan kanssa Amsterdamissa. Muutin ulkonäköäni toisenlaiseksi, jotteivat he jäljittäisi minua. En kuitenkaan halunnut vielä lähteä, koska… no, tiedäthän sinä miksi vastavalmistuneet lähtevät Alankomaihin. Se vaati harjoittelua, että sain kasvoni pysymään toisenlaisena pitkän aikaa, mutta eräässä vaiheessa en enää muistanut, miltä näytin oikeasti. Se oli aika pysäyttävää. Seuraavana aamuna hieman selkeydyttyäni vedin kaikki loput huumeet alas vessanpöntöstä ja hyppäsin junaan.”

”Vau”, sanon hitaasti ja otan sitten vitsailevamman sävyn. ”Tuo on vaikuttavin älä käytä huumeita valistuspuhe, jonka olen koskaan kuullut.” Teddy naurahtaa ja ymmärtää varmasti rivien välistä kommentin ironian koskien muistinmenetystäni. Oikeasti kommentti ei ollut vale.

”Olisiko taas aika mennä nukkumaan?” Teddy kysyy.

Vasta nyt huomaan, että olen syönyt leipäni ja juonut mehuni.

”Mene vain, minä kyllä vahdin”, vitsailen. Teddy kohottaa kulmaansa huvittuneena. ”Onko sinulla huomennakin yövuoro?” kysyn pidentääkseni tätä hetkeä vielä hetken.

”On. Mutta et saisi yrittää herätä yöllä”, Teddy moittii minua hieman, vaikka hymyileekin.

”Luulet liikoja itsestäsi”, huomautan vitsaillen. ”Heräsin ihan sattumalta.”

Myönnyn lopulta Teddyn patistuksiin ja menen pesemään hampaani ennen makuulle käyntiä. Pesiessäni hampaita, tuijotan yhä vieraalta tuntuvaa kuvajaistani peilistä. Otan kasvoilleni monenlaisia ilmeitä vain, jotta varmistun siitä, että kasvot todella kuuluvat minulle.

Never underestimate the power of fanfiction

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 552
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
« Vastaus #9 : 03.01.2020 20:29:20 »
Voi Scorpius-parkaa tuossa kolmannessa osassa, hänen on varmaan vaikea olla Evelynin kanssa, jos heidän välillään on ollut jotakin muutakin kuin pelkkää ystävyyttä... ainakin hän on kovin innokas tulemaan joka päivä vierailulle. Salaperäistä tuo Evelynin isän vankilaan joutuminen, onkohan Dracollakin jotakin tekemistä asian kanssa, kun hänen katseensa on noin hyytävä?

Teddy on kyllä aivan ihana, mutta en osaa kuvitella hänelle ihan noin villiä nuoruutta Amsterdamissa :D sinun Teddysi on ehkä tullut enemmän Tonksiin, minun mielikuvissani hän muistuttaa enemmän Remusta (ei toki sinisen tukan osalta :D). Voi Sanni, ei ole helppoa kohdata peilistä vieraita kasvoja, minäkin varmaan vääntelisin naamani, jos tilanne olisi tuo.

Kiitos näistä luvuista, edelleen kiehtova tarina ja odotan jo innolla, pääseekö Sanni Tylypahkaan!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
« Vastaus #10 : 04.01.2020 00:03:57 »
Tämä vaikutti niin kiinnostavalta, että poimin talteen kommenttikampanjasta. :) Ja ainakin toistaiseksi täytti hyvin odotukseni. :) Seikkailu/mysteeri kuulostaa sellaiselta, jota ei tee mieli jättää väliin, sen verran harvoin sitä tulee vastaan.

Lainaus
Aivan minun tuuriani. Pääsin osaksi Harry Potter -taikamaailmaa, mutta Draco Malfoy on liian vanha minulle ja naimisissa. Ja Bill Weasley. Severus Kalkaros on luultavasti kuollut. Samoin Sirius Musta ja Cedric Diggory.
Kova kohtalo fanille. ;D Onneksi sentään on sympaattinen Teddy ja mielenkiintoinen Scorpius, joiden seurasta nauttia. :)

Lainaus
”Puraiset vain sen pään poikki niin se lakkaa”, Scorpius huomauttaa mussuttaessaan omaa hiirtään, kun roikutan hiirtä hännästä ja katselen sen pyristelyä.
”Sillä on söpöt pikku jalat”, huomautan kulmat kurtussa ja kosketan sen jalkaa. Hiiri vetää jalkansa karkuun kosketusta.
Olen aina miettinytkin, että olisi kauheaa syödä tuontapaisia liikkuvia ruokia, kuten suklaasammakoita tai näitä hiiriä. Yyh.

Lainaus
Dracon synkkä katse oli saanut iholleni kylmänväreitä. Sinun ei pitäisi olla jalkeilla, Draco oli sanonut, kun olimme tavanneet eilen. Mutta mitä jos Draco oli tarkoittanutkin sinun ei pitäisi olla hengissä.
Jännää. :D Dracokin osaa olla synkkä ja uhkaava, kuin isänsä aikoinaan.

Tarina herättää uteliaisuutta ja toivon että se jatkuu pian! :) Suomalainen tyyppi taikamaailmassa on aina jotenkin mukavaa luettavaa ja tässä pikku mysteeri vain parantaa asiaa. Tahdon innokkaasti tietää lisää ja nähdä, miten Sanni kohtaa taikamaailman, kunhan pääsee sairaalasta muuallekin. (Toivon ainakin, että pääsee!) Ja missä mahtanee olla salaperäinen Evelyn sillä aikaa?

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 4. luku 3.1
« Vastaus #11 : 05.01.2020 16:19:26 »
Thelina: Scorpius parka tosiaan :D Draco on tosiaan mystinen ;) Heh, mun fanonissa Teddy on vähän villimpi tapaus kuin Remus, enemmän just Tonkisin kaltainen :D Kiitos kommentistasi, katsotaan, katsotaan päästäänkö kesän loputtua Tylypahkaan ;)
Fiorella: Seikkailu/mysteeri on ainaki yleensä mulle hankala genre kirjotettavaksi, mutta tätä on ollut hauska kirjottaa :) Hehh, harmittelisin fanina epäilemättä samaa :D Jep, nuo liikkuvat karkit on jotenkin karmivia :D Katsotaan mitäs Dracon taustalta paljastuu ;) Kiva että herätti uteliaisuutesi, kiitos kommentistasi :)

5.   luku

Tällä kertaa ehdin herätä ennen kuin Scorpius tulee. Käyn jopa suihkussa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olo tuntuu sen jälkeen ihmeen virkistyneeltä. Ehdin syömään aamiaisen juuri ennen kuin Scorpius saapuu kahden muun kanssa. Toinen on vaaleatukkainen tyttö ja toinen tummatukkainen poika.

”Hei Evelyn”, Scorpius tervehtii pirteästi ja istahtaa sänkyni laidalle. ”Tulin Albuksen ja Bettyn kanssa, kuten lupasin.”

”Hei”, tervehdin hymyilemällä hieman itse kullekin. Albus ja Betty vastaavat varovaisin hymyin ja tervehdyksin. He seisovat sängyn edessä hetken aikaa tietämättä mitä tehdä, kunnes istahtavat viereisen sängyn reunalle.

”Mitä teidän kesäänne on kuulunut?” kysyn, kun kukaan ei näytä tietävän mitä sanoa.

”Me kävimme kesän alussa Irlannissa lomalla”, Albus kertoo hieman reippaammin. ”Kävimme viimein siellä Berty Berringtonilla. Se oli kyllä tosi iso, mutta olit väärässä siitä lohikäärmejutusta. Kysyin kaupanpitäjältä ja hän sanoi, ettei se ole totta.”

Taidan näyttää hämmentyneeltä, kun Albus punastuu ja laskee katseensa. ”Ah, et varmaan… anteeksi.”

”Ei se mitään. Mitä lohikäärmeestä?”

Berty Berrington paljastuu maailmanlaajuisesti suosituksi irlantilaiseksi velhokarkkiketjuksi, jonka Dublinin toimipiste on suurin koko maailmassa. Dublinin toimipisteen kauppaa huhutaan kirotuksi ja kuulemma ensimmäisenä vuotenamme Tylypahkassa kehitimme taikahistorian tunnin inspiroimana teorian siitä, että kauppa on rakennettu lohikäärmehautausmaan päälle, sillä siinä paikkeilla käytiin suuri lohikäärmesota vuonna 743.

Vasta silloin minulle paljastuu, että olen Luihuisessa. Kai minun olisi pitänyt vetää se johtopäätös aikaisemmin. Sanni sen sijaan on Puuskupuhissa. Kaksi kertaa olen myös saanut tupatestissä Korpinkynnen ja vain kerran Luihuisen ja Rohkelikon. Minulle on tullut tavaksi tehdä uusi tupatesti aina syntymäpäivänäni.

Minun ja Albuksen juttu lähtee luistamaan nopeasti. Betty sen sijaan pysyy hiljaa lähes koko vierailun ajan ja vastaa vain lyhyillä lauseilla kysymyksiin.
”Onko Betty yleensäkin noin hiljaa?” kysyn, kun Betty käy puolen päivän aikaan vessassa.

”Teillä oli vähän riitaa juuri ennen kuin… en tiedä mitä tapahtui, hän ei suostu kertomaan. Hän taitaa vain tuntea hieman syyllisyyttä riidasta ja sitten kun… no tämä tapahtui”, Scorpius kertoo ja viittoo sairaalahuonetta.

En ehdi kysymään jatkokysymyksiä, kun parantaja Moore tulee luokseni ruokatarjottimen kanssa. Ruokana näyttää olevan perunaa ja lihalientä. Ei erityisen herkullisen näköinen annos. Muistuttaa elävästi lukion kumiperunoista.

”Parantaja Lupin kertoi, että olet heräillyt öisin. Sinun täytyy yrittää saada unirytmiäsi hieman normaalimmaksi”, parantaja Moore muistaa huomauttaa ojentaessaan minulle tarjottimeni.

Äännähdän myöntyvästi, vaikka oikeasti haluan pyrkiä heräämään öisin vain siksi, että saisin puhua Teddyn kanssa.

”Onko Teddy töissä tällä osastolla?” Scorpius ihmettelee parantajan mentyä.

”On joo”, Albus vastaa puolestani. ”Luulin kertoneeni siitä sinulle, mutta ehkä unohdin. Hän on tosin vain yövuoroissa muulloin kuin tiistaisin ja maanantaisin, jotka ovat hänen vapaapäiviään”, poika sanoo ja vilkaisee sitten minun huonetoveriani, joka nostaa nopeasti juorulehden kasvojensa eteen. Uskon, että nainen oikeasti salakuuntelee jokaista sanaamme, sillä hän kävi pyytämässä parantajalta luvan lähteä kävelylle juuri ennen kuin ystäväni saapuivat, mutta jäikin sitten huoneeseen nähdessään heidät.

”Minulla alkaa olla nälkä. Käytäisiinkö kahvilassa syömässä?” Betty kysyy. Se taitaakin olla pisin lause, jonka hän on sanonut koko vierailunsa aikana.

Albus ja Scorpius kannattavat ideaa ja kutsuvat minut kyllä mukaansa, mutta sanon jääväni syömään oman ruokani. Ystävieni lähdettyä huonetoverini lähtee viimein aikomalleen kävelylle. Kun olen saanut syötyä, parantaja tulee takaisin vierustoverini luota ja vie tarjottimeni pois. Hän kehottaa minuakin käymään kävelyllä, jotta peruskuntoni parantuisi, enkä väsyisi enää niin paljon. En vastustele, koska on kiva päästä pois huoneesta ja nähdä uuden elämäni jokapäiväistä taikuutta ympärilläni. Kävelen samaa reittiä, jota minä ja Teddy kävelemme öisin ja äkkään huonetoverini selailemassa ilmaislehtipinoa.

”Hei”, sanon. Näin läheltä huomaan, että nainen on vanhempi kuin ajattelin. Hänen otsallaan on runsaasti ryppyjä ja hänen ruskeiden hiustensa joukossa on hieman harmaita raitoja. Hänestä huokuu sellainen vaikutus, että hän on oikeasti ulkonäköään nuorempi.

Nainen kääntää katseensa minuun ja katsoo minua hieman epäluuloisesti. ”Hei”, hän sanoo ja ottaa yhden lehden pinosta.

”Mikä sinun nimesi on?”

Nainen katsoo minua taas niin kuin yrittäisi päättää haluaako hän vastata niinkin tungettelevaan kysymykseen. ”Kathy”, hän sanoo lopulta ja kääntää katseensa lehteen.

”Minä olen Evelyn”, kerron.

”Tiedän”, nainen vastaa.

”Niin. Näytätkin kuuntelevan keskustelujamme ahkerasti.”

Nainen vilkaisee minua pikaisesti muttei vastaa.

”Jos sinä seuraa kaipaat, voimme kyllä jutella”, sanon tajuttuani, että ehkä hän on vain yksinäinen. Kathyn luona ei ole käynyt vieraita ollenkaan.
Ilmeisesti siitä ei ole kyse, sillä Kathy vilkaisee minua inhoava ilme kasvoillaan.

”Sinä olisit viimeinen henkilö, jonka kanssa juttelisin niitä näitä.”

Otsani rypistyy. ”Miksi? Tunnemmeko me?”

”Esitä tuota muistinmenetystäsi parantajille, jos haluat, mutta et huijaa minua. Olet yhtä paha kuin isäsi, takinkääntäjä”, nainen sihahtaa ja marssii ohitseni.

Iholleni ilmestyy kylmänväreitä.

Scorpius, Albus ja Betty palaavat syömästä hetki sen jälkeen, kun olen ehtinyt huoneeseeni. Kathy ei ole vielä palannut, josta olen kiitollinen. En uskalla kertoa äskeistä ystävilleni, ehkä koska pelkään Evelynin oikeasti olevan yhtä paha, kuin Kathyn sanoista saa kuvan. Mutta eivät kai Scorpius, Albus ja Betty olisi ystäviäni, jos niin olisi?

Albus ja Betty lähtevät parin tunnin kuluttua, mutta lupaavat tulla uudestaan. Scorpius jää vielä hetkeksi ja sanoo pian menevänsä äitinsä luo.

”Sinun kesäsi on pelkää sairaalassa oleskelua”, sanon myötätuntoisesti.

Scorpius kohauttaa olkiaan. ”Ei se haittaa. Tai no, tietystihän olisi mukavaa tavata jossain muualla mieluummin, mutta…” Hän hymyilee minulle niin lempeästi, että vatsaani vääntää, sillä en vieläkään tiedä varmaksi onko meidän välillämme jotain muuta kuin ystävyyttä. Enkä uskalla kysyä.

Never underestimate the power of fanfiction

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 5. luku 5.1
« Vastaus #12 : 06.01.2020 09:30:40 »
On jotenkin mukavaa, että näitä lukuja tulee melko nopealla tahdilla niin Evelynin tarinakin edistyy ja pääsemme vähän syvemmälle koko hänen taustansa mysteeriin! Oli kiva saada varsinkin tässä viidennessä luvussa hieman lisää avattua tuota salaisuutta, koska ilmeisesti Evelynin perheen toimet ovat melko yleisesti tunnettuja. Samalla on mielenkiintoista, että Evelyn itse on ehkä sotkeutunut vanhempiensa kuvioihin – mutta tiedä sitten, onko se hyvällä vai pahalla, jos Draco ei kerran ollut iloinen nähdessään Evelynin olevan elossa. Hmm :D

Ja sitten tietenkin tuo riita Bettyn kanssa! Toivottavasti Evelyn saa hiillostettua Bettyn kertomaan riidan aiheesta, ehkä se avaisi mysteeriä vähän enemmän. Tykkään ylipäätänsä siitä, miten Evelyn uskaltaa kysyä rohkeasti eikä jää arvailemaan itse liikoja. Se tuntuu tehokkaammalta tavalta päästä eteenpäin hänen uudessa elämässään.

Suosikkihetkiäni ovat kyllä olleet tähän asti nuo keskustelut Teddyn kanssa! Hän vaikuttaa niin sympaattiselta hahmolta ja on makuuni juuri sopiva sekoitus Remusta ja Tonksia :D Saa nähdä, kehittyykö näiden kahden välille jotain (koska alkutiedoissa luvataan useita parituksia ;)) ja mitä Scorpiuksen ja Evelynin välillä on. On kuitenkin hienoa, miten paljon Scorpius haluaa tukea Evelyniä tässä tilanteessa, siinä ainakin on aitoa ystävyyttä :)

between the sea
and the dream of the sea

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 5. luku 5.1
« Vastaus #13 : 07.01.2020 10:47:38 »
hiddenben: Mustakin on kiva julkasta nopeemmalla tahdilla kun kerta lukuja on valmiina :D Saapa nähdä mihin kaikkeen Evelyn on sotkeutunut ;) Uusi elämä tosiaan tuo mukanaan haasteita, joten Evelynillä on kyllä siinä lutvimista :D Jee kiva että tykkätät keskusteluista Teddyn kanssa :) Kiitos kommentistasi :)

6.   luku

Kun Scorpius lähtee, käyn parantajan toiveista huolimatta nukkumaan, sillä haluan herätä yöllä jutellakseni Teddylle. Lähes epäonnistun, sillä herään vasta viiden aikaan, jolloin Teddyn vuoroa on jäljellä enää tunnin verran.

”Juttelin Kathylle tänään”, sanon kävellessämme ulos huoneesta. ”Miksi hän vihaa minua?”

Teddy ei vastaa, vaan tuijottelee eteensä kädet parantajantakkinsa taskuissa.

”Älä viitsi, milloin minulle aiotaan kertoa totuus”, huokaisen. ”Minun on vaikea järkyttyä kauheasti sellaisesta, jota en muista.”

”Hän oli äitisi ystävä”, Teddy kertoo viimein.

”En tiennyt, että minulla on äiti”, ihmettelen. Scorpius sanoi, että minulla on vain isä, joka on Azkabanissa. ”Mitä hänelle tapahtui”, ehdin kysymään, ennen kuin yhdistän palaset toisiinsa Teddyn vakavan ilmeen avulla. ”Tappoiko isäni hänet? Hän joutui siksi Azkabaniin, eikö? Hän yritti myös tappaa minut.”

Teddy ei kiellä asiaa, joten se taitaa olla totta. Tuijottelen lattiaa kävellessämme. Kathy taitaa luulla, että minulla on jotain tekemistä asian kanssa. Että minä olen syyllinen äitini murhaan. Ajatus saa solmun painamaan vatsaani. Minun pitää muistuttaa itseäni, etten oikeasti ole Evelyn Glassthorn. Minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, vaikka se olisikin totta. Minun täytyy vain elää seurausten kanssa.

”Minun vanhempani kuolivat sodassa, kun olin vauva”, Teddy rikkoo hiljaisuuden. Tiedän sen jo tietysti, mutta en keskeytä häntä. ”En muista heitä, mutta isoäitini ja kummivanhempani kertoivat minulle paljon tarinoita heistä. Olin utelias lapsi, joten tietysti mielelläni kuulin heistä. Minusta alkoi melkein tuntua, että olisin tuntenut heidät. Oikeastaan se teki asiasta vielä pahemman, sillä aloin kaivata heitä. Isoäitini kuoleman jälkeen kymmenisen vuotta sitten kummivanhempani ovat pitäneet minusta huolta. He ovat monessa mielessä minun vanhempani. Mutta silti sydämessäni on tämä… aukko”, Teddy kertoo ja painaa kätensä sydämelleen, ”on outoa kaivata joitakuita, joita ei oikeasti tunne. Kummi-isäni orpoutui myös vauvana, mutta hänellä on muutama muisto vanhemmistaan. Minulla ei ole.”

”Hän on Harry Potter, eikö olekin?”

Teddy vilkaisee minua ja nyökkää. ”Albus sanoikin, että tulee tänään käymään.”

”Asutko heidän luonaan?”

”Asun – no, tilapäisesti. Asun jästiyksiössä, mutta rakennuksessa on homeongelmia ja jästeillä kestää kauan korjata asiat.”

Nyökkään ja mietin Teddyn sanomaa. ”Eli sinun mielestäni minun ei pitäisi kysellä vanhemmistani. Etten ala kaivata heitä?”

Teddy on hetken hiljaa. ”En uskalla väittää, että kokemuksesi olisi täysin sama kuin minun, mutta ottaen huomioon olosuhteesi… et ehkä halua tietää kaikkea. Se voi olla helpompaa.”

”Onko se helpompaa, että kuulen asiasta ensimmäisen kerran koulussa? Tai lehdistä?” huomautan.

Teddy taitaa huomata, että olen oikeassa. ”Sitten kun yliparantaja kotiuttaa sinut, voin kertoa sinulle sen verran mitä tiedän.”

”Kiitos.” Ääneni kuulostaa jotenkin tavallistakin vieraammalta. ”Kauanko luulet, että joudun olemaan täällä?”

”En ole varma. Fyysisesti olet kunnossa, kunhan pidät yllä peruskuntosi kohennusta. Sinun ei varmaan tarvitse asua täällä enää kauaa, käydä vain tarkastuksissa silloin tällöin. Mutta sitten tietysti herää kysymys siitä, minne sinut kotiutetaan.”

”Ah”, äännähdän. Sitä en ole tullut ajatelleeksi. ”Onko minulla edes kotia?”

”On, mutta et voi asua yksin. Eikä sinne palaaminen ole ehkä parasta.”

Jostain syystä minun tekee mieli kysyä, voisinko tulla asumaan Teddyn luo Pottereille. Tiedän, että Scorpius varmasti haluaisi minut luokseen asumaan, mutta oloni tuntuu Teddyn kanssa luonnollisemmalta. Ehkä siksi, ettemme me tunteneet ennestään. Scorpiuksen kanssa joudun jollain tasolla esittämään Evelynia. Teddyn kanssa voin olla itseni. Tietysti Teddyn luona olisi Albus, tämän sisarukset ja vanhemmat, joilla kaikilla on varmasti jonkinlainen mielikuva Evelynistä. Eikä Teddy olisi paikalla kuin päivisin maanantaisin ja tiistaisin.

En kuitenkaan kysy, koska tietenkään Teddy ei suostuisi – mehän hädin tuskin tunnemme toisiamme, vaikka minä tiedänkin hänestä enemmän kuin hän tietää minun tietävän. Tai en ehkä hänestä, mutta hänen vanhemmistaan ja hänen historiastaan. Se tuntuu oudolta.

Siksi minua yllättääkin, kun Teddy aloittaa: ”Harry ja Ginny pitävät sinusta. Albus ei myöskään varmasti panisi pahakseen.”

Vilkaisen Teddyä. ”Ai… ai tulisin teille?”

Teddy hymyilee ja kohauttaa olkiaan. ”Mitä enemmän, sen parempi. Sen moton mukaan Potterit elävät. He eivät käännytä luotaan apua tarvitsevia.”
Hymyilen häkeltyneenä jaloilleni ja vilkaisen sitten Teddyä arvioiden. ”Olemmeko me tavanneet ennen?”

Teddy kohauttaa taas olkiaan. ”Vilaukselta jonain kesänä, luulisin. En kyllä tähän hätään muista milloin.”

Hymähdän. ”Tiedätkö minusta vähän tuntuu, niin kuin olisimme olleet ystävät ennenkin.”

Teddy hymyilee. ”Hassua. Ajattelin vähän samaa.”

Kun Scorpius tulee myöhemmin päivällä kylään, nostan puolihuomaamatta esiin mahdollisen kotiutumiseni.

”Tulet tietysti meille”, poika sanoo innoissaan, eikä ota vaisuja vastaväitteitäni huomioon. ”Se olisi kivaa minustakin”, Scorpius huomauttaa alakuloisemmalla äänellä. ”Kun äiti on ollut sairaalassa, talo tuntuu tyhjemmältä. Hänellä menee taas huonommin.”

Sen jälkeen on paha sanoa enää vastaan, vaikka petyn hieman. Scorpius on ollut niin kiltti minulle, etten halua loukata häntä.

Yliparantaja sanoo, että voin lähteä viikonlopun jälkeen, kunhan tulen viikoittain tarkistuksiin. Se on minulle helpotus, sillä Kathy ei enää yritä peittää inhoaan minua kohtaan. Kysyn seuraavana yönä Teddyltä, miksi Kathy on täällä ja kauanko hän on ollut.

”En saisi puhua siitä, tiedäthän”, Teddy huomauttaa.

”Oliko hän samassa… onnettomuudessa kuin minä?”

”Ei… mutta no, hän… isälläsi oli jotain tekemistä hänenkin täälläolonsa takia.”

Pääni on yhä täynnä kysymyksiä, mutta tällä hetkellä en ehkä edes halua tietää kaikkea. Minusta tuntuu ihan tarpeeksi kurjalta ajatella, että minulla – tai siis Evelynillä – olisi jotain tekemistä äitinsä kuoleman kanssa.

”Minä pääsen lähtemään maanantaina”, vaihdan puheenaihetta.

”Ai, en tiennytkään”, Teddy ilahtuu. ”Voin puhua Harrylle ja Ginnylle siitä, että tulisit luoksemme.”

”Itseasiassa Scorpius jo tarjosi, että voin tulla heille”, pahoittelen.

”Ai. No se on hyvä myös”, Teddy sanoo melko neutraalisti. En ole varma kuulostaako hän pettyneeltä vai toivonko vain hänen kuulostavan. ”Varmasti sinun on mukavampi poikaystäväsi luona.”

Pysähdyn. ”Onko hän poikaystäväni?”

Teddy hämmentyy siitä, etten tiennyt. ”Niin se on kirjattu potilaskertomukseesi. En tosin tiedä onko sen kirjannut parantaja erehtynyt.”

Räpyttelen silmiäni. ”Hän ei ole sanonut, että olisimme yhdessä”, sanon epävarmasti ja kaivelen muistiani. ”Mutta ehkä hän ei halunnut painostaa minua.”

”Sinun kannattaisi varmaan kysyä”, Teddy naurahtaa.

”Mh”, äännähdän otsa kurtussa.

”Pelkäätkö hänen vastaustaan?” Teddy arvaa.

”Ehkä vähän”, myönnän. ”Hän on mukava ja huomaavainen, mutta…” annan lauseen kuolla kasaan, koska en tiedä miten jatkaisin sitä. En ole varma siitä, tunnenko jotain muutakin kuin kiitollisuutta ja ystävyyttä häntä kohtaan. En vielä.

”Mutta”, Teddy toistaa ymmärtäväisesti. ”Tarvitset aikaa. Hän varmasti ymmärtää sen myös.”

Nyökkään ja huokaan raskaasti. Aikamoinen sotku tämä Evelyn Glassthornin elämä on.

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 6. luku 7.1
« Vastaus #14 : 08.01.2020 00:03:42 »
Tätä on mielenkiintoista seurata. :) Minuakin kiinnostaa eniten Teddy, joka vaikuttaa todella hurmaavalta persoonalta. :)

Myös Evelynin tausta alkaa pikkuhiljaa hahmottua kuin palapelin palanen kerrallaan. Jännä nähdä, minne tyttö päätyy ja mitä seuraavaksi tulee eteen.

Mukavaa, kun julkaiset niin reippaaseen tahtiin. Kiitokset myös siitä! :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 6. luku 7.1
« Vastaus #15 : 08.01.2020 18:10:48 »
Fiorella: Kiva että tykkätt :) Teddy on kyllä <3 Evelynin elämä on tosiaan palapeli, joka pikkuhiljaa rakentuu. Tässä taas jatkoa, koska en malta odottaa :D Kiitos kommentistasi!

7.   luku

Scorpius tulee käymään lauantaina vasta myöhään iltapäivällä. Hän pahoittelee sitä, mutta sanoo, että hänen isänsä suostuu siihen, että tulisin heille loppulomaksi. Vaistoan hänen sanoistaan, että se saattaa olla syy myöhäiseen vierailuaikaan.

”Eikö hän pidä minusta?” kysyn.

”Äh, miksei pitäisi”, Scorpius kiertelee ja heilauttaa kättään. ”Toin sinulle taas muutaman ehdokkaan”, hän sanoo ja nostaa sängylleni pussin täynnä karkkeja. Sen jälkeen, kun en suostunut syömään entistä lempikarkkiani, Scorpius on tuonut minulle erilaisia makeisia, jotta saisin selville mikä on uusi lempikarkkini. Tähän mennessä suosikkini on makua vaihtava toffee. Oikeasti lempikarkkini on salmiakki, mutta en usko, että löydän sitä juurikaan täältä saarelta.

Minua ei enää väsytä niin paljon, joten tajuan mennä nukkumaan sinä iltana vasta illalla. Sen takia en herää lainkaan yöllä, enkä siis näe Teddyä. Parantaja Mooren mielestä se on hyvää edistystä, mutta minua se harmittaa. Toivon, että Teddy olisi herättänyt minut, mutta tietenkään kunnon parantaja ei tekisi moista.

Luulin, että kotiutumiseni tapahtuisi vasta maanantaina, mutta yliparantaja sanookin, että voisin lähteä jo tänään. En siis saa sanoa hyvästejä Teddylle tai ottaa kiinni hänen lupauksestaan kertoa minulle tapaturmastani. Ehkä voin Scorpiuksen kanssa käydä Albuksen luona vierailulla maanantaina tai tiistaina ja nähdä silloin myös Teddyn.

Scorpius tulee Pyhään Mungoon Dracon kanssa. Mies ei todellakaan näytä tyytyväiseltä siihen, että olen tulossa heille. Parantaja Moore antaa minulle ne vähäiset tavarat, jotka minulla oli mukanani, kun tulin sairaalaan: taikasauvan, avainnipun ja kaulakorun. Laitan avaimet ja korun taskuun niitä sen kummemmin tutkailematta, mutta taikasauvaa pitelen kädessä varovasti. En osaa sanoa, tunnenko mitään erikoista sitä pidellessäni, mutta tunnen oloni tunteelliseksi siitä syystä, että viimein minuun iskee se, että olen maailmassa, jossa saatan osata taikoa.

”Minun pitäisi varmaan hakea vähän tavaroita kotoa”, huomautan kun olemme lähdössä. Viikon eläminen pelkillä sairaalavaatteilla ja -tavaroilla ei ole ollut kovin mukavaa. Vaikka ei sillä, että minulla on tässä maailmassa mitään omia tavaroita.

Draco suostuu siihen. Kimppailmiinnymme pois sairaalan aulasta. Se tuntuu siltä niin kuin minut olisi tungettu säilykepurkkiin ja venytetty sitten sieltä ulos.

Saavumme talon eteen, jonka luulen ensiksi olevan kuitenkin Malfoyn kartano. Se on tyyliltään yhtä synkkä ja koristeellinen kuin se, joka minulle on tullut tutuksi elokuvista. Kun pysähdymme oven eteen, eikä kukaan muu tee elettäkään avatakseen ovea, tajuan, että se taitaa kuitenkin olla Evelynin koti.

Kokeilen avainnipusta kahta avainta, ennen kuin osun oikeaan ja ovi avautuu.

Eteinen ei ole ihan niin suuri kuin odotin sen kokoluokan talolta, vaan pelkkä käytävä, jonka varressa ovat portaat yläkertaa. Olohuone taitaa olla käytävän päässä. Vilkuilen ympärilleni tietämättä, minne mennä.

”Sinun huoneesi on yläkerrassa”, Scorpius sanoo avuliaasti ja nyökkää portaita kohti. Niinpä suuntaan portaille.

”Mitä minun vanhempani tekevät – tekivät työkseen”, kysyn kävellessäni tummia ja kiiltäviä puuportaita pitkin ylös.

”Isäsi oli Loistavien luutien -luudankunnostusfirman toimitusjohtaja ja äitisi ministeriössä taikakeksintöjen valvonnan johdossa.”

”Tapahtunut taisi sitten olla aikamoinen skandaali”, totean neutraalisti. Scorpius vain äännähtää.

Pysähdyn portaiden päätyyn ja ihmettelen palaneen hajua. Yläkerrassa seinät ovat syvänsiniset ja lattia samaa tummaa puuta kuin alakerrassa. Oloni tuntuu omituiselta tässä talossa. Tuntuu, niin kuin talo merkitsisi minulle jotain, vaikken ole koskaan ennen käynyt täällä.

Äkkään puoliksi palaneen oven ja työnnän sen varovasti auki. Huone on ehkä ollut jonkinlainen työtila, jossa on roihunnut melkoinen tulipalo, sillä hiiltyneistä huonekaluista on jäljellä vain rungot.

”Mitä täällä tapahtui?”

”Tulipalo näköjään”, Scorpius toteaa ilmiselvän. ”Se ehkä liittyi… no, tiedäthän… siihen. Kai se olisi korjattu muuten jo.”

Suljen oven, koska kitkerä pinttynyt savun haju tunkee silmiin. Scorpius osoittaa oikealle, jossa epäilen olevan minun huoneeni. Käytävässä on kaksi ovea molemmin puolin ja käytävän päässä parveke. Jostain syystä suuntaan kaukaisinta vasemmanpuoleista ovea kohti ja avaan sen.

Huone on selvästi teini-ikäisen tytön. Seinät ovat valkoiset, joka on piristävää muun kartanon tummiin väreihin verrattuna. Vaatteita ja kirjoja lojuu sikin sokin lattialla. Seinällä on suuri taiteellinen kuva jonkun noidan liikkuvasta siluetista, jonka vasemmassa reunassa on suttuinen allekirjoitus. Pylvässängyssä roikkuu violetit verhot. Hyllyillä on kimaltavia koruja, kirjoja ja koriste-esineitä.

Teen hitaan kierroksen ympäri huonetta ja koskettelen tavaroita. Meikkipöydällä on jokin romanttinen romaani, Velhojen kuningatar, jonka sivut ovat kuluneet. Hiusharjassa on tusinoittain hiuksia. Auki jäänyt, lähes loppuun kulutettu punainen huulipuna on kuivunut koppuraksi. Vaatekaapin ovet ovat auki ja henkareista on tippunut kasoittain vaatteita lattialle. Henkarissa roikkuu useita kimaltavia mekkoja ja hattuhyllyllä on tusinoittain kenkälaatikoita. Hyllyllä komeilee kimaltava tiara lasilaatikossa. Ikkunasta näkyy maisema puutarhaan. Se on selvästi ollut hyvin huoliteltu ja kaunis, siinä on useita ruusupensaita ja keskellä paviljonki, mutta kesä on ollut helteinen, eikä kukaan ole kastellut kasveja tai leikannut ruohoa.

Päädyn petaamattoman sängyn luokse. Yöpöydällä on vanhan näköinen vaaleanpunainen pupulelu. Se on aika likainen ja kulunut, joten se on varmasti ollut Evelynille tärkeä. Kosketan sängyn lakanaa. Se tuntuu pehmeältä ja paksulta puuvillalta. Istahdan ensin sängylle, kellahdan sitten makuulle ja painan kasvoni vasten tyynyä. Tuoksussa on omituisella tavalla jotain turvallista, jotain makeaa, mutta hivenen kirpeää. Kuin omenassa. Saan nostalgisen tunteen siitä, hieman kuin haistaisin hajuvettä, jota käytin kolme vuotta sitten.

Nousen istumaan sängylle ja katselen huonetta. Kaikki nämä tavarat merkitsevät jotain Evelynille. Mikäli hän on minun kehossani, mahtaako hän tutkia minun tavaroitani yhtä vieroksuen?

”Matka-arkkusi näyttää olevan sängyn alla”, Scorpius huomauttaa. En tiedä onko se hänen keinonsa hoputtaa minua vai onko se vain huomio, mutta vedän matka-arkun esiin. Siellä ovat kouluvaatteet ja -kirjat, joihin ei ole selvästikään koskettu. Joutuisin luultavasti tekemään Evelynin kesäläksyt.

Alan valitsemaan vaatekaapista vaatteita ja heittelemään niitä matka-arkkuun. En tiedä palaanko tänne vielä ennen koulua, mutta pakkaan siltä varalta, etten palaa. Pitäisin kuitenkin koulupukua viisi päivää seitsemästä, joten en välttämättä tarvitsisi kaikkia vaatteita, joita Evelynin kaapista löytyy, en ainakaan tusinan verran kimallemekkoja.

Vaatteiden jälkeen kerään hygieniatarvikkeita ja meikkejä ja lopuksi alan availla työpöydän laatikkoja tarpeellisen pikkutavaran toivossa, mutta kaikki tavara näyttää yhtä tarpeettomalta minulle.

Päädyn sulkemaan matka-arkun ja yritän nostaa sitä, mutta yllätyn sen painosta. Ehkä olen vielä heikko sen kuukauden liikkumattomuuden jälkeen.

”Minä voi viedä sen alas”, Scorpius lupaa ja tarttuu laukkuun. Lähdemme ulos huoneesta, mutta katseeni osuu oveen Evelynin huonetta vastapäätä. Aavistan, että se on hänen vanhempiensa huone, ennen kuin edes avaan sen.

Huone ei ole niin synkkä kuin miltä kuvittelin sen näyttävän. Sen katto on hassusti musta, mutta seinät vaaleanruskeaa kuviotapettia. Lattialla on suuri valkoinen karvamatto ja huoneessa on jopa suuri takka ja tilava istuskelualue. Huone ei ole yhtä sotkuinen kuin Evelynin. Vaikka Evelynin huone oli myös ollut suuri, tämä huone on kaksi kertaa sen kokoinen ja oikeastaan itse makuuhuone on erillisessä huoneessa, vaikkakin holvikaaren takana oven sijasta. Kävelen makuuhuoneeseen ja kosketan divaanilla lepäävää violettia naisen silkkiaamutakkia. Painan sen kasvojani vasten ja säpsähdän sitä tunnetta, jonka tuoksusta saan: levottoman. Sydämeni alkaa hakkaamaan lujempaa.

”Hei.”

Säpsähdän Scorpiuksen ääntä ja pudotan aamutakin.

”Oletko valmis?”

”Olen”, sanon ja kävelen hänen ohitseen ulos huoneesta. Haluan pois täältä.

Liu’utan kättäni kaidetta pitkin ja jätän sitä peittävään pölykerrokseen viivan. Jokaista talon pintaa peittää pölykerros, joka vain vahvistaa talon aikaansaamaa tyhjää ja sumuista tunnelmaa. Kun laskeudun portaat alas, satun vilkaisemaan olohuoneeseen päin ja jokin vetää huomioni niin, että minun on pakko kävellä sinne. Takan yllä on maalaus. Evelyn vanhempineen.

Evelyn on siinä ehkä kolmetoista tai neljätoista, hymyilee hieman salaperäisesti, pitkässä violetissa mekossaan. Nainen tytön takana on lyhyt ja vakava. Hänen silmissään ei ole minkäänlaista tunnetta, ruskeat hiukset on koottu huolitellulle nutturalle pään päälle. Hänellä on yllään satiininpunainen mekko ja viitta. Mies mustassa puvussa naisen vieressä on yhtä vakava, mutta silmistä paistaa jotain, mitä en osaa nimetä. Ihan niin kuin hän tietäisi jotain, mitä muut eivät. Jonkin salaisuuden.

”Loitsin muutaman suojaloitsun tunkeilijoiden varalta”, pakalle saapunut Draco kertoo. ”Tuntuu siltä, että niitä on koeteltu viime aikoina.”

Vilkaisen häntä ja yritän hymyillä. ”Kiitos.” Mies ei vastaa hymyyni, vaan kääntyy kävelemään eteiseen. Vasta nyt huomaan, että olohuoneessa on melkoinen sotku – niin kuin siellä olisi taisteltu. Lasinen sohvapöytä on rikki, samoin lasikaappi seinänvierustassa. Jalkalamppu on kaatunut. Smaragdinvihreässä kuviomatossa sohvan edessä on palojälki.

”Mennään”, Scorpius kuiskaa ja vetää minut mukaani. En vastustele. Iholleni on noussut kylmänväreitä.

”Tuota, mitäköhän talolle tapahtuu?” mietin ääneen päästyäni eteiseen. Paikassa on jo nyt niin eloton tunnelma.

”En tiedä”, Scorpius vierelläni vastaa.

”En ole vielä täysi-ikäinen, joten perinkö minä sen vai onko se isän kaikesta huolimatta?”

”Elinkautisten tapauksessa kaikki siirtyy lähimmälle elossa olevalle omaiselle, eli sinulle. Olit sitten täysi-ikäinen tai et. Suosittelen miettimään sitä, haluatko myydä talon”, Draco toteaa kääntymättä.

Ei sen pitäisi yllättää, että murhasta ja murhanyrityksestä saa elinkautisen, mutta se hätkäyttää silti.

Lukitsen oven takanani ja tartun Scorpiuksen ojentamaan käteen. Vatsastani vääntää vielä enemmän kuin ensimmäiselläkin kerralla, kun ilmiinnymme pois.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 8. luku 9.1
« Vastaus #16 : 09.01.2020 20:34:14 »
8.   luku

Emme saavu samannäköisen kartanon pihalle, vaan metsänrajaan omakotitalon pihalle. Se on kuitenkin suomalaista puuomakotitaloa kalliimpi, sillä siinä on goottilaistyylistä arkkitehtuuria. Talon seinät ovat kuitenkin vaaleansiniset, joten vaikutelma ei ole yhtä synkkä. Dracon vanhemmat taitavat sitten olla vielä elossa.

Scorpius vie matka-arkkuni omaan huoneeseensa. Hänellä on kyllä parisänky. En tiedä mitä sanoa siihen. En tiedä mitä hän odottaa. Ehkä talossa vain ei ole vierashuonetta, se on kyllä melko tilavan oloinen, varsinkin kahdelle henkilölle. Ymmärrän mitä Scorpius tarkoitti sillä, että talo tuntuu tyhjältä. Tunnen oloni vieraaksi enkä oikein osaa asettautua. Vaikka jos olemme olleet ystäviä koko kouluajan, olen varmasti käynyt täällä ennenkin. Juttelemme niitä näitä, kunnes Scorpius tajuaa esitellä talon minulle.

Olin oikeassa siitä, että talossa ei ole vierashuonetta, tai no yksi sen tapainen kyllä on, jossa on sohvasänky, mutta tilaa näköjään käytetään enemmän varastona. Esittelykierros loppuu keittiöön, jossa Draco laittaa ruokaa. Scorpius sanoo käyvänsä vessassa, joten jään keittiöön kahdestaan Dracon kanssa.

”Tuoksuu hyvälle”, kehun. Mies ei vastaa. ”Voinko auttaa?”

Kastikekauha kolahtaa vasten kattilaa ja mies kääntyy katsomaan minua tiukka ilme kasvoillaan.

”Poikani ei ehkä näe kuka sinä todella olet, mutta minä tiedän.”

Sydämeni jättää lyönnin väliin. Hetken aikaa olen varma siitä, että Draco tietää, etten ole Evelyn.

”E-en ymmärrä”, takeltelen.

Dracon leukalinja tiukkenee. ”Sinä ja sinun pelisi… jos tämä on vain yksi niistä, jos sinä esität muistinmenetystä saadaksesi sympatiaa puolellesi…” Draco lopettaa lauseen kitkerään naurahdukseen ja kääntyy taas ruokansa puoleen.

”Olen pahoillani, jos olen ennen tehnyt jotain, joka on pahoittanut mielesi-”

”Pahoittanut mieleni?” Draco kivahtaa ja kääntyy taas puoleeni silmät salamoiden. ”Scorpiukselta sinun pitäisi… et varmasti edes ikinä kertonut hänelle ja luotit myös siihen, etten minä kertoisi”, hän mutisee ja kääntyy taas lieden puoleen.

”Tämä ei ole mitään peliä”, minä sanon ääni hivenen täristen. ”Sinä et voi mitenkään ymmärtää miltä tuntuu herätä sairaalasta muistamatta yhtään mitään elämästään. Olen pahoillani kaikesta mitä olen tehnyt menneisyydessä. En usko, että olen se henkilö enää. En tietenkään voi olla varma, koska en muista minkälainen olen ennen ollut. Mutta jos olin yhtä kauhea kuin sinun puheistasi saa ilmi, niin pyrin muuttumaan”, sanon lähes itkuisesti ja kiirehdin pois keittiöstä.

Pyyhin kostuneet silmäni kylpyhuoneessa ja niistän nenäni, ennen kuin palaan Scorpiuksen luokse, mutta hän huomaa silti mielentilani muuttuneen.

”Isäsi ei halua minua tänne. Minä lähden huomenna”, sanon Scorpiukselle hänen katsettaan vältellen. ”Menen Albuksen luo. Antaisitko hänen osoitteensa?”

”Ei, älä lähde”, Scorpius vaatii ja tarttuu käteeni. ”En ymmärrä miksi isän on oltava niin nihkeä. Hän tulee kyllä järkiinsä lopulta. Aamulla kaikki voivat varmasti paremmin.”

Huokaisen ja hieraisen kasvojani vapaalla kädelläni. Sen jälkeen katson Scorpiusta vakavasti. ”Scorpius, oletko sinä minun poikaystäväni?”

Scorpius punastuu. ”Minä… haluaisitko…. tai siis haluatko sinä minun olevan? En halunnut sanoa mitään koska et muista, joten en halua, että… että koet että sinun olisi pakko olla minun kanssani.”

Vedän käteni pois pojan otteesta. ”En tiedä. En vielä. Kaikki on niin hämmentävää.”

”Ymmärrän kyllä”, Scorpius sanoo myötätuntoisesti. ”Minä haen sinulle patjan varastosta. Tai tietysti minäkin voin nukkua patjalla.”

”Ei, sinun huoneesi tämä on. Patja on ihan hyvä”, minä sanon ja istun matka-arkkuni päälle.

Scorpius tuo petivaatteet ja patjan, jotka laitamme kuntoon hiljaisuudessa. Scorpius hakee meille ruokaa ylös, koska en halua mennä enää alakertaan. Emme puhu paljoa koko loppuiltana. Kun vaihdan vaatteeni unipukuun kylpyhuoneessa, taskustani tipahtaa koru, joka minulle sairaalassa annettiin tavaroideni mukana. Se on hopeasydän, jonka takana on kaiverrus. Näen, kuulen ja tunnen sinut - J.

Se ei ainakaan ole Scorpiukselta, sillä hänen nimestään ei saisi mitenkään väännettyä J-kirjainta. Kääntelen sitä kädessäni hetken aikaa ja kokeilen sitä ylleni tarkastellakseni sitä peilistä. Otan korun kuitenkin pois ja tungen taskuuni.

En suostu aamullakaan menemään alakertaan aamiaiselle, mutta kun Scorpiuksella on kestänyt jo puoli tuntia aamiaisen hakemisessa, alan tuntea huonoa omatuntoa siitä, että hän laittaa minulle siellä jonkin kunnon aamiaisen. Pukeudun ja lähden etsimään häntä keittiöstä. Keittiössä kohtaankin yllättävän näyn: Scorpiuksen itkemässä aamiaistasoa vasten ja Dracon lohduttamassa tätä.

Tiedän heti mistä on kyse. ”Olen kauhean pahoillani”, sanon ja halaan Scorpiusta, joka ripustautuu minuun ja nyyhkii olkapäätäni vasten. Vilkaisen Dracoa Scorpiuksen olan yli, mutta hänen katseensa on tutkimaton.

Scorpius elää sumussa koko päivän ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan. Muistuttaa, että on syötävä. Ehdottaa, että kävisimme pihalla kävelyllä. Draco sen sijaan kirjoittaa kirjeitä Astorian läheisille ja lähtee käymään hautaustoimistossa. Scorpius ei halua tulla mukaan.

Makaamme Scorpiuksen sängyllä. Minä olen hänen takanaan ja silitän hänen hiuksiaan. Emme ole oikeastaan puhuneet mitään koko päivänä, ja se sopii minulle ihan hyvin. Tapasin Astorian vain sen yhden kerran sairaalassa, joten en ole ihan varma siitä, miten löytäisin oikeat sanat lohduttaakseni Scorpiusta. Onneksi hän ei näytä tarvitsevan sanoja, vaan hiljaisuus sopii hänelle.

”Kiitos”, hän kuiskaa jossain vaiheessa. ”Että olet täällä.”

”Tietysti. Olisin joka tapauksessa, vaikken asuisi täällä.”

Scorpius kääntyy kyljeltä toiselle, jotta pystyy katsomaan minua. Hän tutkii kasvojani tarkkaan. ”Olet muuttunut.”

Jännityn. ”Millä tavalla?”

”Et ollut ennen hyvä tällaisessa. Et tiennyt, mitä tehdä.”

”Luuletko, että muutos on parempaan päin?”

Scorpius nyökkää ja hymyilee hieman. Olemme lähekkäin ja Scorpiuksen silmissä on hellä katse. Pelkään, että hän aikoo suudella minua, joten käännyn katsomaan kattoa ja jatkan hänen hiuksiensa silittämistä. Scorpius painaa päänsä olkapäätäni vasten.

Sillä hetkellä se on onneksi tarpeeksi.

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
« Vastaus #17 : 10.01.2020 13:21:56 »
9.   luku

Hautajaiset pidetään kolmen viikon kuluttua ja minä istun eturivissä Scorpiuksen vieressä kuin tyttöystävä. Haluan tietysti olla hänen tukenaan, mutta samalla tilanne ahdistaa minua. Äitinsä kuoleman jälkeen Scorpius on alkanut takertumaan minuun entistä tiukemmin, enkä tiedä miten estää se. Emme ole suudelleet, mutta nukuimme samassa sängyssä. Patja, jolla nukuin sen yhden yön katosi lattialta viikon toimettomuuden jälkeen. Draco ei ole ollut ilkeä minulle, koska läsnäoloni auttaa Scorpiusta, mutta eipä mies ole juuri puhunutkaan minulle tai edes katsonut suuntaani. Minunkin äidilleni pidettiin hautajaiset, kuulemma, mutta olin vielä tajuton, kun ne pidettiin. Scorpius on kerran tarjoutunut viemään minut haudalle, mutta kieltäydyin. Tuntuisi väärältä seisoa tuntemattoman haudalla ja yrittää esittävänsä, että välittäisi.

Muistotilaisuudessa rouva Greengrass kiittelee minua kahden kesken siitä, miten tukeva tyttöystävä olen ollut. Hymyilen kireästi ja sanon totta kai. Elättelen yhä toivoa siitä, että ehkä minä oikeasti oppisin pitämään Scorpiuksesta sillä tavalla, jos vain vakuuttaisin itselleni tarpeeksi. Pieni ääni sisälläni tietää silti totuuden.

Seuraavana päivänä minulla on tarkastus Pyhässä Mungossa. Scorpius ei tällä kertaa jaksa tulla mukaani, vaikken ollut pyytänyt häntä tulemaan edellisinäkään kertoina. Otan vapauden innolla vastaan. Vasta poimittaislinjassa yksin istuessani tajuan, etten ole ollut yksin pitkään aikaan.

Yllätyksekseni tarkastukseni suorittaa Teddy, joka kertoo tuuraavansa sairastunutta kollegaansa. Päivästäni tulee kaksi kertaa parempi sen myötä. Perustoimenpiteiden jälkeen hän kysyy minulta, miten olen pärjäillyt. En tiedä mitä vastata, koska minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeutta valittaa, kun Scorpiuksella on niin paljon hankalampaa kuin minulla. Kun tunnustan sen Teddylle ja hän rohkaisee minua jatkamaan, koko tarina purkautuu suustani yhtenä vyyhtenä.

”Olet hänelle hyvä ystävä, mutta et voi panna toisten hyvinvointia omasi edelle”, Teddy huomauttaa empaattisesti. ”Pitkällä aikavälillä teet hänelle palveluksen, jos asetat suhteellenne rajat. Hänkin loppupelissä tarvitsee niitä.”

”En halua satuttaa häntä”, tuskailen ja tuijotan lattiaa.

”Häntä sattuu jonain päivänä vielä pahemmin, jos annat asian jatkua samaan malliin. Hän alkaa odottamaan suhteeltanne vielä enemmän.”

Huokaisen, mutta minun on myönnettävä, että Teddy on oikeassa. En hallitse tällaista suhdesotkua, sillä minulla ei juuri ole kokemuksia parisuhteista. Hätkähdän sitä, miten kaukaiselta entinen elämäni tuntuu. Tietysti minä ajattelen sitä silloin tällöin, mutta en kaipaa takaisin maailmaan, jossa ei ole taikuutta.

”Kuule, minun vuoroni loppuu pian. Haluatko käydä kahvilla jossain muualla kuin sairaalan kahvilassa?”

Vastaan tietysti myöntävästi ja odotan aulassa vielä puoli tuntia, jonka verran Teddyn päivää on jäljellä. Kävelemme Lontoon keskustaan, koska on kaunis elokuinen päivä. Puolipilvinen eikä liian kuuma. Päädymme istumaan pienen kahvilan terassille, jonka kaiteessa on kukkaruukkuja, joista nousee ihana tuoksu. Minulla ei ole jästirahaa, joten Teddy maksaa kahvit.

Nautin kaupungin hivenen saasteisesta ilmasta täysin rinnoin, koska Scorpius ei ole jaksanut lähteä minnekään kotipihaansa pidemmälle. Teddy naurahtaa ilmeelleni.

”Mitä?” kysyn ja avaan silmäni, jotka olin hetkeksi sulkenut nauttiakseni auringon lämmöstä silmäluomillani.

Teddy pudistaa päätään huvittuneesti ja hörppää kahviaan.

Tavallaan en halua pilata tätä kivaa hetkeä, mutta haluan myös tietää – minun täytyy tietää. ”Muistatko sinä, mitä lupasit minulle silloin, kun olin osastolla?”

Teddy huokaisee ja laskee kupin kahvilautaselle. ”Ajattelinkin, että saattaisit ottaa sen puheeksi.”

”Kerro minulle sen verran, mitä siitä on kirjoitettu lehtiin. Että osaan varautua.”

”Ei siitä kauheasti tietoa ole lehdissä. Isäsi sekosi ja yritti tappaa äitisi. Äitisi oli silloin Kathyn luona, kun he kaksintaistelivat. Kathy oli vain sivullinen uhri. Äitisi ehti paeta kotiinne, kai hakemaan sinut ennen kuin lähtisi karkuun, mutta hän ei ehtinyt pois, ennen kuin isäsi tuli paikalle. Ei ole ihan varmaa mitä siellä tapahtui, sillä silminnäkijöitä ei ollut sillä kertaa. Isäsi kuitenkin myönsi tapon ja tapon yrityksen.”

Nyökkään ja katselen kahvikupin reunalle kuivunutta pisaraa. Asia on toki järkyttävän kuuloinen, mutta se ei vaikuta minuun mitenkään. Muistan Evelynin vanhemmista vain sen kuvan takan yllä. Vilkaisen Teddyä, joka näyttää siltä, niin kuin kertoisi ihan kaikkea.

”Sinä tiedät jotain muutakin.”

”No… kun asuu taikalainvalvonnan päällikön kanssa samassa talossa, sitä kuulee kaikenlaista”, Teddy myöntää ja madaltaa ääntään. ”Kuulemma se riita johtui jonkinlaisesta pimeästä taikuudesta. Sellaisesta sinä taisit saada osasi.”

Pimeästä taikuudesta… Vatsaani vääntää. Sellaisestako, joka vaihtoi tietoisuuteni toisesta ulottuvuudesta tähän kehoon? Vaivun ajatuksiini ja keskustelumme tyrehtyy aika lailla sen jälkeen.

Teddy tarjoutuu ilmiinnyttämään minut Malfoylle, mutta sanon mieluummin meneväni poimittaislinjalla, vaikka sekään ei ole kyydeistä tasaisin. En halua aivan vielä lähteä takaisin Malfoylle, joten kävelen hitaasti vanhojen kotikulmieni suuntaan. Lontoo näyttää samalta kuin muistikuvissanikin. Minulta menee kävelyyn puoli tuntia ja ehtii tulla kuuma ja jano, mutta se ei haittaa.

Seisahdun valkoisen rivitalon eteen. Englantilaisen kaupunkirivitalotyylin mukaisesti asuntojen pientä etupihaa erottaa toisistaan musta metallikaide. Talot ovat kaksikerroksisia. Minun huoneeni oli ollut asunnon 7F toisessa kerroksessa, vasemmanpuoleisen ikkunan takana. Sälekaihtimet ovat kiinni, joten en näe sisään. Erotan postiluukussa lukevan kultakirjaimin Harrison, joka ei ole entisen isäpuoleni nimi.

Seisoskelen talon edessä vielä hetken aikaa, mutta käännyn sitten kävelemään sinne, mistä olin tullut. Oloni on nyt paljon omituisempi kuin kuunnellessani Teddyn selostusta perheestä, jota en tuntenut. Minä muistan hyvin elämäni Lontoossa. Aluksi minulla oli ollut vaikeuksia, mutta olin sopeutunut nopeasti kielimuurista huolimatta ja saanut ystäviä. Hengailimme viikonloppuisin ostoskeskuksessa juttelemassa. Vakoilimme poikia skeittipuistossa. Kävelimme koulusta yhtä matkaa kotiin, koska asuimme kaikki samassa suunnassa. Minä, Mary ja Lila.

Seisahdan hetkeksi Maryn kotitalon eteen sen ohitettuani, mutta senkin postiluukussa on vieras nimi. Ehkä niin on parempi. Enpähän tunne kiusausta yrittää ystävystyä jästin kanssa, selittämällä että olimme parhaita ystäviä toisessa ulottuvuudessa. Tai tunne kiusausta ostaa lentolippua Suomeen käydäkseni tarkistamassa onko minunkin entisen kotini postiluukussa vieras nimi.

”Evelyn?” ruskeatukkainen tyttö huudahtaa tien toiselta puolelta. Hetken ajan minut valtaa omituinen tunne, että sen on oltava Mary, mutta tyttö ei näytä yhtään samalta hänen juostessaan tien yli. Hänen pitkät kiharansa hipovat kasvojani hänen halatessa minua. Katselen häntä hivenen hämmentyneenä, mutta yritän hymyillä.

Tyttö huomaa ilmeeni ja pyyhkäisee hiussuortuvan korvansa taakse nolona. ”Kuulin tietysti mitä tapahtui ja Betty kertoi, että muistisi meni.”

”Sharon?”

Tyttö hymyilee. ”Mukava tietää, ettei olemassaoloani ole sitten aivan täysin unohdettu”, hän virnistää, mutta muuttuu sitten vakavammaksi. ”Tulin takaisin Espanjasta eilen. Kuulin myös Scorpiuksen äidistä, ihan kauheaa. Miten Scorpius jaksaa?”

”No… onhan se rankkaa tietysti. Niin hyvin kuin olettaisi tilanteeseen nähden. Yritän auttaa häntä parhaani mukaan.”

Sharon katselee minua epäilevästi. ”Miksi saan sen vaikutelman, että sinä ja Scorpius olette viimein yhdessä? Minä kun luulin, että hän on sinun mielestäsi liian koiranpentumaista materiaalia poikaystäväksi.”

Räpyttelen silmiäni. ”Mekö emme olleet yhdessä ennen tätä kesää?”

”Ette. Mitä, väittikö hän sinulle, että olisitte?”

Yritän muistella keskustelua, jonka kävimme päivää ennen kuin Scorpiuksen äiti kuoli. Scorpius oli kyllä tainnut valita sanansa aika epämääräisesti. Olin luullut sen johtuvan siitä, että hän oli nolostunut, mutta ehkä syynä olikin valehtelu.

”Kappas poikaa, ehkä hänestä onkin johonkin”, Sharon naurahtaa.

Minusta tuntuu, etten pidä Sharonista. Hän vaikuttaa liikaa vanhan Evelynin kaltaiselta – Evelynin kaltaiselta. On pelottavaa, että alan jo ajatella itseäni Evelyninä.

”Minä… minun täytyy mennä. Oli hauska nähdä”, valehtelen ja nostan jo taikasauvani ylös poimittaislinjan kutsumista varten.

”Hei odotas nyt! Käydäänkö joku päivä Viistokujalla shoppailemassa?” Sharon pyytää varsin itsepintainen ilme kasvoillaan.

”Ah… no, vaikka. En kyllä tarvitse mitään, mutta voisihan sitä…”

Sharon purskahtaa nauruun. ”Voi Eve, en tarvitse mitään, aika hauskaa.”

En ymmärrä mitä hauskaa siinä on, mutta yritän näyttää siltä niin kuin olisinkin vain vitsaillut.

”Käykö keskiviikkona? Tavataanko Vuotavassa noidankattilassa yhdeltätoista? Voidaan vaihtaa kuulumisia.”

”Okei, joo. Käy”, myönnyn, koska en tiedä miten luikerrella poiskaan.

Sharon vilkuttaa ja lähtee sitten jatkamaan matkaansa.

Poimittaislinja pysähtyy töksähtäen eteeni. Ainakin jotain hyötyä Sharonin tapaamisesta on. Minulla on syy olla Scorpiukselle vihainen.

Never underestimate the power of fanfiction

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 123
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
« Vastaus #18 : 10.01.2020 19:45:52 »
Ei vitsi, tää on hyvä! Ihanaa, kun julkaiset tätä näin reippaaseen tahtiin (ja pahoittelut, kun en ole aikaisemmin päätynyt kommentoimaan, vaikka olen lukenut joka luvun).

Oli hauskaa nähdä, miten Sanni fanityttönä reagoi tähän tilanteeseen, johon hänet on yhtäkkiä paiskattu. Erityisesti tykkäsin Teddyn kanssa käydyistä keskusteluista noissa aikaisemmissa luvuissa sekä kaikista pienistä fangirl-hetkistä. Samalla mietin, että mitäköhän itse tekisin, jos joutuisin samankaltaiseen tilanteeseen kuin Sanni. En varmaankaan osaisi ottaa asiaa ihan näin kylmähermoisesti kuin Sanni tilanteen lopulta hoiti, vaan olisin aika paniikissa. Aluksi ihmettelin, että miksi ihmeessä Sanni/Evelyn ei heti paikalla taikasauvan käteen saatuaan kokeile, onko hänellä loitsimisen kyky, mutta sitten tajusin, että hänhän on vielä alaikäinen. Minä en varmaankaan olisi ollut yhtä järkevä, olisin varmaankin innoissani onnistunut hankkimaan itselleni potkut Tylypahkasta kun minulla viimein olisi ollut mahdollisuus päästä sinne ;D Onneksi Sanni oli järkevämpi.

Aloin tietysti heti mielessäni rakentelemaan kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia teorioita siitä, keitä Sanni ja Evelyn oikein ovat ja mitä on tapahtunut ja miksi. Kiinnostavaa nähdä aikanaan, kuinka hakoteille omat arvaukseni oikein menivät :D 

Täytyy vielä nostaa tähän yksi lempparikohdistani:
Lainaus
”Miksi saan sen vaikutelman, että sinä ja Scorpius olette viimein yhdessä? Minä kun luulin, että hän on sinun mielestäsi liian koiranpentumaista materiaalia poikaystäväksi.”

Räpyttelen silmiäni. ”Mekö emme olleet yhdessä ennen tätä kesää?”

”Ette. Mitä, väittikö hän sinulle, että olisitte?”
Aika lurjus tuo Scorpius.

Mielenkiinnolla jään odottelemaan jatkoa!

- Naela

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 5 712
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Sumun sisällä (toisella puolella) | K-11 | 9. luku 10.1
« Vastaus #19 : 11.01.2020 01:28:13 »
Ihanaa, jatkoa. :)

Kurkistus Evelynin kotiin kosketti kuvauksineen kuivahtaneesta hoitamattomaksi jääneestä puutarhasta, kesken jääneestä kirjasta ja unipupusta. Kaikki muuttuu konkreettisemmaksi, kun poistutaan sairaalan neutraalista ympäristöstä.

Astorian tragedia saattoi tytön melko tukalaan tilanteeseen, mutta onneksi hän kuitenkin pystyy olemaan Scorpiuksen tukena, tyttöystävänä tai ei. Sharonin tekemä paljastus käänsikin tilanteen taas mielenkiintoisella tavalla päälaelleen. Pidän siitä, miten onnistut yllättämään lukijasi mukavasti, juuri kun kaikki vaikuttaa selkiytyvän.

Voiko tässä muuta sanoa kuin että odotan mielenkiinnolla, kuinka tarina jatkuu! :D

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~