Puuh. Piti saada jotain nopeasti aikaan, jotten reputtaisi Fluffy10 #3 -haasteessa (jonka deadline itse asiassa juuri umpeutui, mutta ehkä tämä tekele vielä kelpuutetaan siihen, jos oikein nätisti pyydän
), ja näköjään en enää osaa kirjoittaa muuta originaalia kuin Samuusoa. Tämä teksti on taas vähän kokeellisempi. En oikein tiedä, toimiiko tämä yhtään millään tasolla tai tavalla, mutta toisaalta en ehdi jäädä sitä murehtimaankaan, joten joten, olkoon ja menköön!
Teksti kuuluu siis
Varauksia ja purkauksia -sarjaan ja sijoittuu jonnekin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen. Avautunee myös ilman taustatietoja hahmoista!
Kaupungin keskustassa tapahtuu aina paljon, öisinkin. Ihmisillä on kiire kellon ympäri: töihin, kotiin, kuntosalille, kauppaan, pakkasta pakoon. Vain harva luovii vailla minkäänlaista pakkoa tai määränpäätä askeltensa kannustimena. Suurimman osan kannoilla kiirii tulipalo.
Keskustan valot eivät himmene koskaan. Ikiliikkujaihmiset pitävät ne valveilla, ja vastapalvelukseksi ne valvottavat luojiaan. Valotaulut välkkyvät ja kuvaruudut pyörittävät mainoksia silloinkin, kun postin varhaisjakaja vasta aloittelee kierrostaan. Autotiet autioituvat vain hetkeksi kerrallaan, kunnes taas kulman takaa ryömii kerrostalolähiön pihaan taksi täynnä yökerhosta palaavia korkokenkäisiä ja partavedentuoksuisia irrottelijoita.
Samuli huokaisee helpotuksesta, kun kirkkaimmat katuvalojonot jäävät taakse. Päiväsaikaan on helppo hukkua ihmisvilinään ja unohtaa itsensä, mutta öinen keskusta muistuttaa siitä, kuinka kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa pitäisi olla joku ja jotain. Pitäisi tavoitella ja tuottaa. Pitäisi juosta tuiki tärkeillä asioilla, vilkuilla kelloa ylittäessään katua päin punaisia.
Vähitellen ydinkeskustan äänetkin loittonevat. Taivas uinuu lempeänruskeassa pilvipeitteessä, joka alkaa pudotella sylistään lunta. Aluksi taivaalta leijailee isoja yksittäisiä hiutaleita kuin voikukan hattarasiemeniä, mutta pian hiutaleet sankkenevat pyryksi. Samuli pyyhkäisee silmälasejaan. Hän kyseenalaistaa ohimennen heidän päätöksensä kävellä kotiin myöhäisillan elokuvan päätteeksi, kunnes hän muistaa, että he olisivat joutuneet odottamaan sopivaa bussia melko kauan.
Yhtäkkiä Juuso tarttuu Samulia kädestä ja seisahtuu keskelle jalkakäytävää. He ovat juuri päässeet ulos alikulkutunnelista, ja edessä on loiva mäki. Juuso kohottaa pakkasen punertamat kasvonsa kohti taivasta. Hänen silmänsä ovat kiinni. Samuli erottaa hänen ripsistään pari pientä vesipisaraa, jotka olivat vielä hetki sitten lumihiutaleita. Niitä kimmeltää lisää Juuson syvänpurppuraisen villapipon langansyissä.
”Shh”, Juuso sihahtaa huultensa raosta.
Samuli kuuntelee hämillisenä. Valtatie humisee jossakin kaukana, valtatie joka ei koskaan petä ikiliikkujiaan. Muuta Samuli ei kuitenkaan kuule. On hiljaista. Hän ei usko Juuson hyssytelleen valtatietä kuunnellakseen; se on jatkuvaa taustahälyä kuin radio supermarketin kaiuttimissa.
Yhtäkkiä Samuli ymmärtää kuulevansa sittenkin jotain: hiljaisuuden. Ehkä se on kuvitelmaa, mutta kun hän oikein keskittyy, hän saattaa kuulla lumihiutaleiden lankeavan ilman halki, jahtaavan toisiaan ja sulautuvan yhteen, laskeutuvan heidän takkiensa harteille ja jo ennestään lumipeitteiseen maahan. Hän saattaa kuulla viereltään Juuson hengityksen, syvän ja tyytyväisen.
Juuso hymyilee Samulille ja silittää tämän kämmenensyrjää peukalollaan. Lapasten villa vaimentaa kosketuksen. ”Tulee mieleen se, mitä se tiedehemmo sanoi lumesta”, Juuso sanoo.
Samulin ei tarvitse kaivella muistiaan ymmärtääkseen, mistä on kyse. Heidän katsomansa elokuva käsitteli ilmastonmuutosta ja sitä vastaan taistelevaa ympäristötieteilijää, jonka motto läpi elokuvan oli
jokainen lumisade on viimeinen. Samulista se tuntui teatterisalin hämyssä kummalliselta hokemalta, mutta nyt Juuson vieressä yön hiljaisuudessa seistessään hän yhtäkkiä tavoittaa sen paremmin. Yksikään ympäristötieteilijän kokemista lumisateista ei ollut viimeinen, mutta jokainen niistä olisi saattanut olla. Kyse ei ollutkaan maailmanlopun etukäteismanailusta vaan siitä, että mies eli jokaisen hetkensä kuin viimeisen.
Öinen lumisade kotimatkalla ei todennäköisesti ole heidän viimeisensä, mutta se on kaunis ja ainutlaatuinen sellaisenaankin. Kaupungin keskusta heidän takanaan jatkaa ikuista elämäänsä, mutta he nauttivat hetken verran omasta rajallisuudestaan. Loppujen lopuksi on onnekasta olla olemassa, näkökenttä lumimyräkän sumentamana ja varpaat pakkasen kohmettamina. On onnekasta saada jakaa olemassaolonsa jonkun sellaisen kanssa, jonka puolesta olisi valmis jopa luopumaan siitä.
Samuli puristaa Juuson kättä tiukemmin ja vastaa tämän hymyyn. Juuson hymy syvenee, ja hän laskee leukansa Samulin olkapäälle kuin lepuuttaakseen sitä. Sitten Juuso puhaltaa kevyesti, pölläyttää Samulin hartialle kertyneet lumihiutaleet ilmaan ja saa ne jatkamaan matkaansa kohti maata. Juuso kietoo käsivartensa Samulin ympärille ja halaa, ja Samulin silmät sulkeutuvat, kun kosketuksen lämpö karkottaa kaiken kylmyyden. He painautuvat toisiinsa keskellä lumista jalkakäytävää.
Jokainen kosketus on viimeinen.
