Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32  (Luettu 34635 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 398
  • Lunnikuningatar
Nyt lähtee kuule sellaista tiukkaa kritiikkiä, ettei ole aikoihin nähty.  >:(

Ei vaines. :P Ei minulla ole kritiikkiä kuin yhdestä asiasta, mutta laitan sen hampurilaismallin mukaisesti keskelle tätä kommenttia, joten voit sitten siellä jännittää. Hehee.

Ensinnäkin: ihana tuo kohtaus, jossa Sigrid pitää Nevistä käsistä, en kestä.  :'( :'( :'( Tuo loppu, jossa puhutaan hyvästä kaiken veren ja pimeyden alla, on vaan hirveän koskettava ja pysäyttävä! Tykkään tässä tarinassa edelleen tosi paljon siitä, miten sen tunnelma vaihtuu hervottoman hauskasta tuollaiseen surullisen haikeaan ja sitten hetkittäin tummaan ja pelottavaan, kuten tässä Freyan osuuksissa. (Rip vaan Näppynaama ja Lihaskimppu, valitsitte väärän matkareitin.)

Myös Varithin ja Adan historiaa valottava kohtaus oli kaikessa surumielisyydessään kaunis. Sitä kyllä mietin, että olisiko tuo muisto / takauma pitänyt erottaa muusta tekstistä joko jakotähdillä tai kursiivilla, koska nyt vähän hyppäsin ulos kelkasta, kun taas siirryttiin nykyhetkeen. Mutta tuo Nelenen joutsenmuoto, kukkaiskruunu ja Varithin unelmat siitä, että hän voisi saada toisenlaisen kehon... Toinen itkettävä kohtaus heti samassa luvussa, kylläpä täällä nyt täytyi vetistellä.  >:( No, oli kyllä sen arvoista.  ❤️

Ja sitten siihen suureen kritiikkiin: voikukista jää kyllä sormiin keltaista siitepölyä eikä mettä!  >:( Tai varmaan sitäkin, mutta se kyllä peittyy sen keltaisen pölyn ja tauhkan alle. Ei ehkä yhtä romanttista, mutta mielikuva on kaunis sekin!

Luvun loppu oli myös hyytävyydessään todella hieno. Olen pitänyt muutenkin tosi paljon tuosta Freyan kaaresta, jossa hän on yhä enemmän muuttunut Urkothiksi, ja tuo peilin sirpaloituminen takaperin kohti ehjää (olipas hienosti ilmaistu, no, you know what I mean) oli vaan tosi vaikuttava kohtaus! Mutta myös surullinen, kun vertaa siihen iloiseen ja elämää täynnä olevaan Freyaan, johon tämän tarinan alkupuolella tutustuttiin. Oi että, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

Odotan kyllä hirveästi sitä, mitä tässä tulee vielä tapahtumaan.  ❤️  Tiedän, että elämässäsi on paljon muutakin, joten lupaan olla kärsivällinen, mutta sormia syyhyttää jo päästä lukemaan lisää. :D (Tai no, en tiedä, että miksi sormia. Öö. Aivoja?)

Kuitenkin.  ❤️  Nevis best ja sinä!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Kiitos kommentista, Kaarne! Tosi mukava että tykkäsit kaikkien tarinankaarista ja että tarina jaksaa vieläkin kiinnostaa! Kiitos myös hyvästä kukkaishuomiosta, noinhan se todella on! Yritän ehdottomasti jatkaa tätä enemmän nyt vähän tällaisen "kesätauon" jälkeen, saa nähdä jos Nano vaikka inspaisi kirjoittamaan enemmän. Tässä nyt kuitenkin hieman jatkoa, hyviä lukuhetkiä! ♥



XIX. Risteyksistä

He olivat muutaman tunnin matkan päässä Syväsuolta, kun maa alkoi jyristä.

Nevis tai Sigrid eivät tunteneet sitä. Heidän ratsunsakaan tuskin tunsivat sitä.

Mutta Ada tunsi. Se oli matalaa jyskytystä, kuin valtaisa kellokoneisto olisi käynnistynyt heidän allaan. Jokin jo kauan pysähtyneenä ollut lähti silloin liikkeeseen. Hitaasti, ensin, madellen ja nytkähdellen, sitten nopeutuen ja tasautuen kuin sydämen syke.

”Meidän täytyy kiirehtiä”, Ada sanoi. ”Jokin on todella pielessä.”

He polkaisivat ratsunsa juoksuun. He viilettivät viimeiset kilometrit kuin tuuli. Kun he lopulta saavuttivat Akankorven, heidän ratsunsa lähestulkoon sortuivat heidän allaan. Lähestymisen kuullessaan druidit nousivat teltoistaan jouset ja sauvat tanassa, osoittaen niitä tulijoita kohti. Teltastaan oli kuitenkin astunut myös Nenneth, joka tulijat nähdessään pyysi heitä laskemaan aseensa. Ada loikkasi alas ratsunsa selästä ja riensi äitinsä luo.

”Ylidruiditar”, hän kumarsi. ”Olen palannut.”

”Näen sen”, Nenneth vastasi. Hänen silmänsä osuivat ensin Adaan, sitten Nevikseen ja lopulta Sigridiin. Ja tyhjään tilaan, jossa Freyan olisi kuulunut olla.

”Olen pahoillani”, Ada sanoi. ”Me epäonnistuimme.”

”Tiedän”, Nenneth totesi – mutta hänen äänessään ei kuultanut pettymys. Se oli pikemminkin huolta. Hän raotti telttansa ovea, viittoi sen suuntaan, ja vaihtoi pohjankielelle. ”Tulkaa sisälle. Emme saa hukata aikaa.”

Heidän vietettyään koko päivän ulkona, teltassa oli ahdasta ja pimeää. Se toi Adalle mieleen Vurian ahtaat käytävät, murtuvan kiven, ympärille puristuvat seinät. Hän joutui tasaamaan hengityksensä, jottei sydän hakkaisi liian kovaa. Nenneth vaikutti aistivan hänen hermostuksensa, sillä heidän istuuduttuaan paikalle hän tarjosi Adalle yrttisavuketta. Ada kuitenkin kieltäytyi. Hänen oli ajateltava nyt selkeästi.

”Kerro minulle, mitä tapahtui”, Nenneth käski.

Ada kertoi. Hän ei jättänyt mitään yksityiskohtia kertomatta – ei muita kuin sen, että Nevis oli suudellut häntä. Nenneth kuunteli kaiken kivikasvoisena. Vasta lopuksi hän puhui.

”Urkoth on täällä.”

”Täälläkö?” Neviksen katse pompahteli teltan kulmasta toiseen, kuin Urkoth voisi loikata nurkan takaa millä hetkellä hyvänsä. ”Missä?”

”Ei hän tarkoittanut täällä”, Ada korjasi. ”Vaan Syväsuolla. Tunsin aiemmin jotain. Tietyn… muutoksen. Siksi tulimme tänne niin kiireellä.” Ada kääntyi takaisin Nennethiä kohti. ”Urkoth löysi ensimmäisen toivomuspeilinsä.”

”Juuri niin”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei vain sitä. Tässä on kyse jostain paljon vakavammasta.”

”Vakavammasta?” Nevis yskäisi. ”Miten tämä voi mennä enää vakavammaksi?”

”Tilanne olisi ollut joka tapauksessa vakava, mutta asioihin on tullut muutos. Se, että Urkothilla on nyt Järjestyksen sauva… monimutkaistaa asioita. Vaikka se olikin aikanaan taottu Isrothille, siinä virtaava jumalallinen voima on samaa kuin Urkothissa – olivathan he samaa lihaa ja verta. Se on tehnyt hänestä vahvemman. Ja ohjannut häntä toivomuspeilin luo majakan tavoin.”

”Tarkoitatko siis, että Urkoth tiesi missä peili on? Tietääkö hän muidenkin sijainnit?”

”Urkoth ei tiennyt, missä peili on – mutta peili tiesi, missä Urkoth on. Katsos, peilin kappaleet tahtovat löytää takaisin Urkothin luo. Ne on luotu Urkothia varten. Siksi ne kutsuvat häntä. Ja mitä useamman niistä Urkoth saa korjattua, sitä lujemmaksi niiden kutsu kasvaa. Toistaiseksi Urkoth aistii vain läheisten peilien sijainnit – häntä varmasti auttoi se, että hän oli jo vieraillut kartanossa aiemmin. Mutta vielä tulee aika, jolloin etäisyys ei rajoita häntä. Ja silloin voi jo olla kannaltanne liian myöhäistä.”

Nevis laski katseensa. Hän näytti siltä, että olisi ollut missä tahansa muualla sillä hetkellä – jos hän olisi voinut kadota maan rakoon, hän olisi tehnyt niin. Ada ymmärsi häntä kyllä. Nevis varmasti yhä syytti itseään Freyan katoamisesta. Vaikka se ei ollut yksin hänen syynsä. Heistä jokaisen olisi pitänyt vahtia Freyaa tarkemmin.

”Toivo ei ole vielä menetetty”, Nenneth lohdutti. ”Koska Urkoth ei ole enää seurassanne, ei hän voi enää saada käsiinsä loppuja Neremynin kappaleita. Teidän on vain löydettävä ne. Sen jälkeen Urkoth tulee kyllä luoksenne.”

”Tarkoitat siis Freya”, Ada korjasi. ”Emme saa unohtaa sitä. Valtaosan ajasta hän on yhä oma itsensä. Emme saa ruokkia väärää puolta hänestä uskomalla siihen.”

”Tässä ei ole enää kyse uskomisesta. Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.”

”Sitten meidän on pidettävä kiirettä. Kerro minulle, Nenneth. Mitä meidän on tehtävä?”

”Tarvitset uuden sormuksen”, Nenneth nyökkäsi Adan kättä kohti. ”Siinä isäsi saa auttaa sinua. Mikä on seuraava kohteenne?”

”Antropol”, Ada vastasi. ”Matka sinne on pitkä.”

”Ei niin pitkä, jos autamme sinua”, Nenneth ehdotti. ”Me voimme avata teille tien.”

Nevis nielaisi niin lujaa, että Ada kuuli sen. ”Tarkoitatko uutta teleporttia? Mutta… näithän sinä, mitä viime kerralla kävi!”

”Freya ei ole mukanamme tällä kertaa”, Ada rauhoitteli. ”Teleportit ovat täysin turvallisia. Sitä paitsi tämä on vakaa teleportti, jota ei ole luotu kiireellä. Riskit ovat lähes olemattomat.”

”Mutta riskejä on?”

”Hyvin pieniä. Suuremmalla riskillä tulemme yllätetyksi maantiellä. Eikä meillä ole yhtään ylimääräistä aikaa tuhlattavaksi.”

Nevis myöntyi ja vetäytyi hiljaiseen mietiskelyyn. Ada pani merkille, että Sigrid nojautui lähemmäs puolihaltiaa, ikään kuin tarjotakseen kätensä, mutta veti sen pois yhtä nopeasti, kuin oli sitä tarjonnutkin. Nevis ei ehtinyt huomata mitään.

”Se on siis selvää”, Nenneth jatkoi. ”Avaamme teille polun Antropoliin. Mutta ennen sitä, olisi jotain, jota teidän olisi syytä tietää Neremynistä.”

”Kerro”, Ada sanoi.

Nenneth nyökkäsi. ”Sillä aikaa kun olitte Vuriassa, perehdyin entistä tarkemmin vanhoihin taruihin. Ne herättivät minussa epäilyksiä, jotka kertomuksenne vahvisti. Siksi minun on syytä varoittaa teitä.”

”Varoittaa?” Sigrid kysyi.

”Niin. Jumalallisia välineitä ei ole tarkoitettu kuolevaisten käsiteltäviksi – näittehän, mitä Freyalle kävi. Mutta se voima ei myöskään kuulu tähän maailmaan. Samalla tapaa kuin teille on vaikeaa käsitellä jumalallisia välineitä, jumalien on vaikea käsitellä tätä maailmaa.” Nenneth piti merkitsevän tauon. ”Jumalten… on helpompi käsittää tätä kaikkea kuolevaisten kehojen kautta. Siksi teidän olisi hyvä tietää, että mitä valmiimmaksi Neremyn tulee, sitä enemmän Isroth saattaa yrittää… tavoittaa teitä.”

Ada veti syvään henkeä käsittäessään, mitä Nenneth yritti sanoa. ”Tarkoitatko siis, että… jollekin meistä voisi käydä kuten Freyalle?”

”Tarkoitan. Isroth voi yrittää käyttää teistä jonkun kehoa välikappaleenaan. Mutta se voi myös olla hänen ainoa vaihtoehtonsa päästä tähän maailmaan. Hänen ainoa keinonsa kukistaa Urkoth.”

Nyt Nevis ja Sigridkin vaikuttivat käsittävän, mistä oli kyse.

”Että me lainaisimme kehoamme jumalalle?” Nevis kysyi.

”Mutta eikö se ole vaarallista?” Sigrid puolestaan intti. ”Sanoitte, että joka sirpaleen myötä Freyasta tulee vähemmän Freya, ja enemmän… Urkoth. Että hän saattaa lakata olemasta itsensä kokonaan. Voisiko jollekin meistäkin käydä sillä tapaa?”

”Tarkoitan”, Nenneth sanoi. ”On mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä.”

*

”Sinä ajattelet sitä, etkö vain”, Sigrid sanoi Nevikselle, kun he poistuivat Nennethin teltasta. Sigrid tunnisti Neviksen silmissä olevan katseen. Hän näki sitä kaupunginkaartilaisten silmissä, kun he säntäsivät kiinniottotehtävälle kolme kymmentä vastaan. Hän näki sen kapteeninsa silmissä, kun laineet löivät laivan keulan yli, ja he silti jatkoivat eteenpäin. Hän näki sitä rikollisten silmissä, kun heidät passitettiin tyrmästä hirsipuuhun. ”Sinä haluat tehdä sen. Antaa kehosi Isrothille.”

Nevis ei sanonut mitään. Hän hädin tuskin kuuli Sigridiä. Se itsessään oli huolestuttavaa – se Nevis, kenet hän tunsi, ei olisi ollut jättänyt sivuun tilaisuutta vääristellä Sigridin sanoja omiin rivoihin tarkoituksiinsa.

”En voi antaa sinun tehdä sitä”, Sigrid jatkoi. ”En voi antaa sinun uhrata itseäsi.”

Adakin havahtui heidän keskusteluunsa. ”Sinä aiot mitä?”

”Minä teen sen”, Nevis sanoi. Yllättävän päättäväisesti. Sigrid ei ollut varma, oliko ikinä kuullut hänen olevan yhtä varma mistään. ”Minun syytänihän tämä on. Minä löysin toivomuspeilin. Minä annoin Freyan mennä. Minut Urkoth haluaa tuhota. Ei teitä.”

”Et voi sanoa noin”, Sigrid vastusti. ”Me olemme tässä yhdessä.”

”Ehkäpä. Mutta ainakin teillä on vielä jotain syitä elää. Minä en ole ollut oma itseni enää pitkään aikaan. En enää tiedä itsekään, kuka olen. Jos lähden, kukaan ei tule kaipaamaan minua.”

”Tiedät, ettei tuo ole totta”, Sigrid puristi kätensä Neviksen olkapäälle. ”Me tulemme kaipaamaan sinua.”

”Ihanko totta? Minua? Vaiko minun taitojani?”

Sigrid murahti. ”Sinä ansaitset elää ihan yhtä hyvin kuin mekin. Minä teen sen. Olen sotilas. Minut on koulutettu uhrautumaan rakastamieni asioiden puolesta. Jos minun on kuoltava, jotta tuhannet voivat elää, teen sen silmääkään räpäyttämättä.”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Teistä kummallakin on vielä pitkä elämä edessänne. Olette vasta nuoria. Minä olen elänyt jo vuosisatoja. Sitä paitsi, Isroth on minun jumalani. Jos joku ansaitsee uhrata kehonsa hänelle, se olen minä.”

Tuli hiljaista. Hetkeen heistä kukaan ei sanonut mitään. Mutta kaikki ajattelivat samaa asiaa.

”Emme tee tätä päätöstä nyt”, Ada sanoi lopulta. ”Nenneth sanoi, että se on mahdollista. Ei välttämätöntä. On yhä mahdollisuus siihen, ettei meistä kenenkään tarvitse turvautua siihen. Mietimme sitä vasta sitten, jos se tilanne tulee eteen. Nyt, keskitymme löytämään loput Neremynin kappaleet.”

Sigrid nyökkäsi. ”Viisaasti sanottu, Ada.”

”Menen nyt isäni luo”, Ada sanoi. ”Valmistautukaa lähtöön sillä aikaa.”

”Hyvä on”, Nevis huokaisi. Hänen äänessään oli jollain lailla erikoinen sävy, aivan kuin hänelle olisi ollut isokin pettymys lakata miettimästä omaa kuolemaansa.

Se sai Sigridin varmistumaan entistä enemmän yhdestä asiasta.

Kukaan muu ei enää kuolisi turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.

*

Belien istui metsäaukiolla ja meditoi.

Hän oli asettunut keskelle valkoisten sienten muodostamaa kehää, ja hänen vaatteensa olivat valkeat. Kaulassaan hänellä oli eläinten luista tehty koliseva kaulakoru, ja paljas, öljytty päälaki kimalsi pilvien halki hehkuvan auringon valossa.

”Adnaith”, Belien tervehti jo ennen kuin avasi silmänsä. Kun hän avasi ne, ne olivat vesittyneet ja hirveän suuret. ”Ah, odota. Osaksi Adnaith. Osa sinusta on poissa.”

Ada nyökkäsi. ”Niin. Menetin sen.”

”Sinun on vain löydettävä se uudestaan. Tule edemmäs. Astu kehään.”

Ada taittoi matkansa metsäaukion poikki keskelle sienikehää, varoen astumasta niiden päälle. Kehää ei saanut rikkoa. Siellä ollessaan hän asettautui risti-istuntoon isäänsä vastapäätä, niin lähelle, että heidän polvensa koskettivat. Lähietäisyydeltä Ada näki, kuinka Belienin tummissa silmissä välkehti valkeampia raitoja, kuin lumituiskuja tai salamaniskuja. Adan päätä alkoi särkeä.

”Tartu minua käsistä. Sen jälkeen sulje silmäsi.”

Ada totteli. Pian hän tunsi isänsä sormet omien sormiensa ympärillä. Belienin kädet olivat karheat ja lämpimät. Voima virtasi sykäyksinä niiden alla.

”Nyt, avaa ne.”

Kun Ada avasi silmänsä, Belien oli poissa. Mutta niin oli kaikki muukin.

”Kerro minulle, missä olet”, Belienin ääni kaikui hänen korvissaan.

Ada siristeli silmiään ja katseli ympärilleen. Oli tullut äkkiä kovin kirkasta. Maisema ympärillä oli kauttaaltaan valkean sumun peitossa. Jotain kylmää pyyhkäisi Adan ihoa vasten. Lunta.

”En… tiedä”, Ada vastasi.

”Olet sinä jossakin. Kaivele mieltäsi.”

”Täällä on talvi. Sataa lunta.” Ada otti askeleen eteenpäin, ja hänen jalkansa upposi nilkkaa myöten hankeen. Tuuli ulvoi hänen korvissaan. Kun hän suojasi silmiään kädellään, hän alkoi erottaa varjoja valkeuden keskeltä. Pyöreitä, kumpuilevia kukkuloita. Tuntureita.

”Mitä muuta?”

Ada tarpoi eteenpäin. Lunta ulottui nyt miltei polviin saakka. Hän tuskin kuuli Belienin ääntä tuulen takaa.

”Miksi olet juuri siellä?”

Ada mykistyi. Hän ei keksinyt mitään syytä sille, miksi oli valinnut tämän muiston. Hän ei edes osannut sijoittaa sitä yhteen tiettyyn aikaan eikä paikkaan. Se tuntui irralliselta, kaukaiselta, kuin se olisi tyystin jonkun muun muisto.

Mutta niin ei ollut. Tämän täytyi olla hänen omansa.

Ada lakkasi yrittämästä tarpoa eteenpäin. Kun hän teki niin, hän oli kuulevinaan jostain äänen. Äänen, joka ei kuulunut Belienille. Tämän äänen omistaja oli lapsi. Se oli lohdutonta nyyhkytystä, johon sekoittui tuuleen kadonneita huutoja.

”Äiti! Isä! Auttakaa!”

Ada höristi korviaan ja paikansi äänen suunnan. Se tuli hänen takaansa, menosuunnasta poispäin.

”Haloo?” Ada huusi perään. Hänen äänensä kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Korkeammalta. ”Onko siellä joku?”

”Isä! Äiti!”

Ada kääntyi ääntä kohti ja pinkaisi juoksuun. Lumi pöllysi kaikkialla hänen ympärillään. Sitä ulottui nyt miltei lanteisiin saakka. Ada ajatteli ensin sen johtuvan siitä, että hanki oli muuttunut syvemmäksi, mutta käsitti sitten jalkojensa lyhentyneen. Hänen koko kehonsa oli kutistunut. Hiuksetkin olivat lyhyemmät – pienet, tummat letit, jotka tuskin ulottuivat hänen olkapäilleen saakka.

”Missä sinä olet? Vastaa!”

”Täällä”, heikko ääni värisi hänen oikeallaan. ”Minä olen täällä.”

Ada kahlasi lumen halki kuin olisi uinut siinä, työnsi sitä syrjään kunnes se loppui aivan yhtäkkiä. Maa hänen jalkojensa alla oli muuttunut jyrkäksi seinämäksi, joka oli ainakin pari metriä korkea. Sen alaosassa oli pieni, jäätynyt puro, jonka rantaan kaislat olivat jähmettyneet koviksi kuin kristallit.

Noiden kaislojen lomassa kyhjötti lapsi.

Poika oli niin valkea, että häntä hädin tuskin erotti ympäröivästä lumesta – aina vaaleaa ihoa, hiuksia ja silmäripsiä myöten. Hän kyhjötti erikoisessa asennossa jään päällä, jalat omituiseen asentoon vääntyneenä. Kun Ada katsoi tarkemmin, hän oivalsi yhden pojan jaloista olevan jumissa jään alla. Loput hänen vartalostaan retkotti elottoman oloisena paikallaan.

”Ei”, Ada henkäisi. ”Ei!”

Hän etsi rinteestä sopivan kohdan ja liukui alas, kunnes saavutti jäisen joen pohjan. Sen pinta kantoi hänen jalkojensa alla, kun hän astui sille ja alkoi vetää poikaa ylös jäistä. Tehtävä oli helppo – poika oli paljon kevyempi kuin hän, vaikka heillä oli tuskin montaa vuotta ikäeroa. Ada kiskoi hänet irti ja nosti lumipenkkaan, jossa tämä nojasi hänen vartaloaan vasten.

”Kiitos”, poika kuiskasi heikolla äänellä. Ada punoi sormensa hänen hiuksiinsa, ja huomasi sitten, etteivät ne olleetkaan lumessa. Ne vain olivat hyvin, hyvin vaaleat. Kuten ripset ja kulmatkin.

”Mitä sinulle tapahtui?” Ada kysyi. ”Kadotitko vanhempasi?”

”Minä karkasin”, poika vastasi. ”Sitten eksyin ja astuin harhaan. Jäin jumiin.”

”Ei mitään hätää. Olet nyt turvassa. Mikä sinun nimesi on?”

”Varith.”

”Hauska tutustua, Varith. Minun nimeni on Ada.”

”Ada.” Varith puristi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ethän jätä minua?”

”En jätä sinua”, Ada vannoi. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku hautasi heidät alleen, ja Ada sulki silmänsä.

Kun hän avasi ne jälleen, hän oli jälleen Belienin luona, takaisin nykyhetkessä. Isän kädet pitelivät hänen omiaan, ja ne tuntuivat viileiltä. Ilma kaikkialla ympärillä tuntui siltä. Kuin pala muistoa olisi vuotanut tähän aikaan.

”Sinä teit sen”, Belien sanoi. ”Löysit muistosi. Katso.”

Belien nosti Adan kättä niin, että sormet olivat kasvojen tasalla. Adan etusormi ei ollut enää tyhjä. Nyt siinä oli vaalea, sinihohtoinen sormus, jonka sävy toi mieleen talvisen taivaan tai jäätyneen meren. Kun valo osui kiveen, se näytti lähes valkoiselta, kuin lumituisku olisi pyyhkäissyt sen halki ja peittänyt maailman hetkeksi alleen.

”Se on ehjä”, Ada totesi. ”Olen taas ehjä.”

”Niin”, Belien nyökkäsi, ”mutta et ole enää se sama Ada, joka olit ennen. Tämä voima on erilainen. Sinun on suhtauduttava siihen eri tavoin. Varoen.”

”Ymmärrän.”

”Jokainen druidi, joka vetää luonnosta voimaa, vetää palan luontoa myös itseensä. Hänestä tulee enemmän sen kaltainen. Mieti siis tarkkaan, oletko valmis siihen.”

*

Kun Ada tuli takaisin, hänessä oli jotain erilaista.

Nevis ei aivan osannut sanoa, mistä oli kyse. Eihän Ada yleensäkään ollut taipuvainen siihen, että antaisi itsestään paljoa ulospäin. Hän oli aina ollut tietyllä tapaa heidän joukkonsa isähahmo – sellainen, joka aina kuunteli ja ohjasi eteenpäin, mutta ei välittänyt juuri itsestään.

Silti, hänestä oli aina huokunut tietynlaista lämpöä. Nyt, sitä tunnetta ei vain välittynyt samalla tapaa. Tai, jos se lämpö oli siellä, se oli hyvin paksun seinän takana.

”Onko kaikki valmista?” Ada kysyi napakasti astellessaan takaisin leiriin – hänen äänensävynsä ei juuri jättänyt vaihtoehtoja.

”Olen valmis lähtemään”, Sigrid vastasi. Hän kuulosti niin varmalta. Kuten aina.

”Niin minäkin”, Nevis sanoi. Hän, ei niinkään. Koska ei hän ollut valmis, ei todella. Antropol oli se yksi ainoa paikka maailmassa, jonne hän ei halunnut palata enää koskaan. Koska niin moni asia siellä muistutti jostakin. Koska pelkkä ajatus sattui.

”Hyvä”, Ada sanoi. Sitten hän kääntyi äitinsä telttaa kohti, ja ovensuussa Nenneth nyökkäsi hänelle takaisin.

”On aika”, Nenneth sanoi haltiaksi. Kuin yhtenä olentona, kaikki leirin druidit ottivat askeleen ulos teltoistaan. He ympäröivät Neviksen, Sigridin ja Adan yhtenäisenä kehänä, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan.

Totta puhuakseen, Nevis ei ollut varma, miten teleportti oikeasti tehtiin. Hän oli nähnyt sellaisen avattavan vain kerran Adan toimesta, ja silloin kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa teknisyyksien tarkkailuun.

Nevis ei olisi kuitenkaan osannut odottaa tällaista. Druidit eivät nimittäin näyttäneet taikovan.

He olivat alkaneet laulaa.

Laulu alkoi huomaamattomana – lähestulkoon niin hiljaisena, että sitä olisi voinut pitää pelkkänä tuulen kuiskauksena. Hiljalleen se kuitenkin voimistui. Äänestä tuli heinikon kahinaa, oksiston rahinaa. Aaltojen roisketta ja maan kaukaista jyrinää. Äänet yhtyivät joukkoon hiljalleen, yksi kerrallaan, kunnes niitä oli päällekkäin niin monia, että ne peittivät alleen kaiken muun.

Nevis olisi voinut miltei vannoa, ettei vain kuullut noita ääniä, vaan myös näki ja tunsi ne – haistoi meren suolan ja maan turpeen, aisti roiskeet kasvoillaan ja maan vapinan jalkojensa alla. Laulu kasvoi kasvamistaan, kietoi heidät syleilyynsä, ja kaiken tuon keskellä todellisuuteen aukesi lukemattomia ikkunoita ja ovia toisiin aikoihin ja paikkoihin. Osa kuvista oli sumeampia, kuin maalia vedessä, ja osa terävämpiä ja niin tarkkoja, että niistä saattoi erottaa jokaisen, pienimmänkin yksityiskohdan. Neviksen teki lähestulkoon mieli kurottaa kätensä koskettaakseen niitä, mutta lumous särkyi heti, kun hänen näkökenttäänsä piirtyivät tutut tornit joen varteen rakennetun kaupungin huipulla.

Lopuksi laulu huipentui kumahdukseen, joka oli kuin keväällä ensi kertaa halkeavan jään kolahdus. Sitten todellisuus ikään kuin lukkiutui paikoilleen, ja monet maailmat limittyivät yhdeksi, kunnes jäljellä oli enää portti Antropoliin. Tuli hiljaista.

Nevis tunnisti noista torneista jokaisen. Jokaisen pimeän kujan ahtauden ja jokaisen kiven karkean tunnun paljaiden jalkapohjien alla.

”Onnea matkaan.” Nennethin ääni tuntui kuuluvan jostain kovin kaukaa.

Belien vilkutti heille kaukaa leirin reunalta. Loput druideista kumarsivat päänsä. Ehkä kunnianosoituksena. Ehkä hyvästiksi.

Ada ojensi oikean ja vasemman kätensä, ja Sigrid ja Nevis tarttuivat niihin.

He astuivat ilmaan maalattuun kuvaan, ja ukkosen jyrähdys sulki portin heidän takanaan.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N: Jee, uusi luku viimeinkin! Olen saanut tätä jonkin verran Nanon aikana kirjoiteltua, ja siksi tämä uusi luku onkin vähän pidempi kuin edelliset! Tarina etenee viimein takaisin Antropoliin, Neviksen vanhoille kotikulmille. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti nautitte tästä pitkään!



XX.   Paluu Antropoliin

Karavaanit kiikkuivat kolisten kohti etelää.

Ne koostuivat kuudesta kappaleesta hevoskärryjä, joista jokaisen kyydissä istui yhdestä kahteen kääpiötä. Kauppavaunuiksi he olivat niitä kutsuneet, ja he olivat matkalla Kultamoon – Syväsuota hiukan pienempään kaupunkiin kahden päivän matkan päässä etelään. Kultamon kaupunki oli kuulemma tunnettu siitä, että siellä oli aikanaan sijainnut valtaosa pohjoisen kultavarannoista. Aikojen kuluessa nuo varannot olivat ehtyneet, ja nyt kaupunki koostui lähinnä hylätyistä kaivoksista, tunneleista niiden alla.

Yksi noiden karavaanien kyydissä istuvista oli nuori, punatukkainen kääpiötyttö, joka kantoi mukanaan pitkulaiseen, puiseen pakettiin suljettua esinettä. Alkuun hän oli pitänyt sitä paljaana kädessään, mutta mitä kauemmin hän sitä käsitteli, sitä vaikeammaksi sen kantaminen tuntui. Sen pinta oli tuntunut alkuun viileältä hänen kädessään, sitten lämpimältä, sitten polttavalta. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea se laatikkoon. Palaneen kätensä peitoksi hän kääri paksut hansikkaat, mutta nekään eivät täysin estäneet tykyttävää kipua.

Silti hän tiesi, ettei hän voinut luopua laatikosta. Se oli elintärkeää.

Kääpiötyttö katseli ohitse lipuvia, jo korjattuja peltoja, joiden ruskeiden maiden ympärillä riippui harmaa pilvivaippa. Koko matka oli ollut samaa, mitäänsanomatonta maisemaa, eikä siihen enää oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan tyttö tunsi katseiden poltteen niskassaan. Hänestä oli jo pitkään tuntunut siltä, että karavaanien väki piti häntä vähän kummallisena. He katsoivat häntä omituisella tapaa – kuin keittoa, jossa on klimppejä, tai liian pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Yksi noista tuijottajista istui samoissa kärryissä Freyan kanssa – nuori, pellavapäinen kääpiöpoika, jonka leuassa kasvoi punaisia parranhaituvia.

”Sä haluut tietää, miks ne tuijottaa sua”, poika sanoi. Ja tuijotti entistä tiukemmin. ”Se johtuu siitä, miten nuori sä oot. Ne miettii, mitä sun ikänen tyttö tekee yksin tiellä.”

Kääpiötyttö tuhahti. ”Etkö sinä ole suunnilleen minun ikäiseni?”

”Mä oon jo kuustoista”, poika totesi leuka pystyssä. ”Se on hieno ikä. Saan ajaa hevoskärryjä ja kaikkea. Kantaa varsijoustakin. Ja juoda viinaa kievarissa, hehee!”

Freya pyöräytti silmiään. ”Jaa. Tosi hienoa.”

”No eikö muka? Mitä muuta elämässä oikein tarttee? Kerro mulle, typykkä.”

”En ole mikään typykkä. Minulla on nimikin.”

”Ai niinkö? Mikä se on?”

Kääpiötyttö yritti muistaa. Hänestä tuntui, ettei se ollut aina ollut niin vaikeaa. Kyllähän hänen nyt oma nimensä pitäisi muistaa?

”Freya”, hän sanoi lopulta, vaikka kirjaimet eivät sointuneet hänen kielelleen.

”No niin, Freya”, poika sanoi huvittuneena, ”mitä sä oikein haluat? Miks sun pitää päästä etelään?”

”Koska etsin jotain.”

”Mitä?”

”Jotain, mikä kauan sitten kuului minulle.”

”Mitä sille tapahtui?”

”Kadotin sen.”

”Jaahas”, poika totesi, uteliaana. ”Joku aarreko?”

”Mittaamattoman arvokas.”

”Aijaa.” Poika kellahti selälleen vaunun penkkiä vasten ja heitti jalkansa laidan yli. ”Ihan kiva.”

Poika kuulosti melkein siltä, kuin olisi halunnut sanoa enemmän. Freya kohotti kulmiaan. ”Ihan kiva?”

”Niin. Tai, tosi kiva sulle, varmaan. Mulle ehkä ei niinkään. Mulle riittää se, että saan olla mun ystävien ja perheen kanssa.” Poika heilautti kättään viereisten kärryjen suuntaan, joiden kyydissä istui vähäsanainen kääpiöpariskunta – vaaleapartainen kääpiöherra ja hänen punatukkainen vaimonsa. ”Tän parempaa aarretta ei ookkaan.”

”Perhe…” Freya sanoi itselleen. Hänestä tuntui, että se sana oli merkinnyt hänelle joskus paljon. Nyt se vain tuntui vieraalta.

”Onks sulla perhettä?” poika kysyi – sitten perui sanansa – ”anteeks. Ei varmaankaan. Ethän sä muuten olis täällä.”

Freya ravisti päätään.

”Ei ole.” Se maistui valheelta, mutta hän ei enää osannut sanoa muutakaan. ”Ei ketään.”

*

Sigridin korvat napsahtivat lukkoon.

Se oli ainoa tuntemus, jonka hän tunsi siirtyessään portaalista lävitse. Tähän ei liittynyt sitä kylmää ja pimeää tyhjyyttä, joka oli imaissut hänet Adan tehdessä äkkiä portaalia ulos Vurian uumenista. Sigridistä tuntui ainoastaan siltä, että hän olisi astunut oven lävitse huoneesta toiseen.

Ensimmäisenä hän häkeltyi siitä, miten kirkasta ulkona oli. Siihen aikaan vuodesta Syväsuolla tuli aikaisin pimeää, eikä aurinko koskaan kivunnut niin korkealle. Joen pinta kimalsi kirkkaan sinisenä saman sävyistä taivasta vasten, ja lokit kiersivät kirkuen sen yllä. Tuttua meren tuoksua täällä ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan ilmassa leijaili toinen toistaan erikoisempia tuoksuja, osa miellyttäviä ja osa epämiellyttäviä – eksoottisia mausteita ja kasveja, mutta toisaalta myös hikeä, ulostetta, liuottimia ja roskia – kaikkea, mitä suurkaupungin jäteveden mukana nyt saattoi liikkua. Ja kaiken tuon yllä leijaili Syväsuolle hyvin epätyypillinen, terävä, otsonimainen tuoksu.

Taikuus. Sitä oli täällä kaikkialla.

”Tietä!” joku karjaisi yllättäen, riuhtaisten Sigridin ajatuksistaan. ”Tehkää tilaa, tollot!”

Sigrid hätkähti ja astui sivummalle, jottei jäisi sivusta tulevien kärryjen alle. Hän käsitti heidän ilmestyneensä keskelle rannan tuntumassa kulkevaa polkua, jota pitkin kulkevat lukuisat urat kertoivat sen olevan hyvin käytetty. Silläkin hetkellä polulla kulki useampia kauppakärryjä, joita työntävät kauppiaat loivat tientukkeeseen poikkeuksellisen häijyjä katseita.

”Jestas sentään”, Sigrid siunaili pyyhkiessään hikeä niskastaan – hän alkoi vasta tulla tietoiseksi siitä, miten lämmin Antropolissa oli vuodenaikaan nähden, ”onko kaikilla täällä niin hirveä kiire?”

”Kutakuinkin”, murahti tanakka kääpiöherra, joka oli ilmestynyt jostain aivan Sigridin kylkeen. Sigrid tuskin erotti kääpiön silmiä hänen kasvojaan peittävän karvoituksen takaa, mutta kun hän lopulta teki niin, hän huomasi, etteivät ne olleet mitään selkeää väriä, vaan heijastelivat kaikkea hänen ympärillään.

”Nevis”, Sigrid tunnisti. ”Olisit voinut varoittaa ensin.”

”Anteeksi”, kääpiöherra, tai siis Nevis, sanoi. ”Voin ottaa tutummankin muodon.”

Parta havisi kääpiön kasvoilta. Hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat pidemmiksi. Kunnes Sigridin edessä seisoi pieni, punatukkainen kääpiötyttö, jonka kasvot olivat pisamien täplittämät.

”F…Freya?” Sigrid köhäisi.

”Tuo ei ole hyvä ajatus”, Adan ääni kuului Sigridin takaa.

”Höh”, Freya-Nevis harmitteli. ”Olisiko tämä sitten parempi?”

Freyan iho tummeni ja kurtistui, kunnes se oli lähellä vanhan puun kaarnaa. Hän sai pituutta ainakin puolitoista metriä. Hiukset putosivat kokonaan päästä, ja kaulaan ilmestyi luista punottu koru.

”Ei”, Ada huokaisi. ”Anna isäni kasvojen olla.”

”Vai niin”, Belien pyöräytti silmiään. ”Sinulle ei kelpaa sitten mikään.”

Haltian kasvot vaalenivat, ja niille kasvoi sänkeä. Korvat typistyivät ja olkapäät levenivät. Sigrid olisi voinut tunnistaa niiden kaaren vaikka unissaan. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.

”Grems”, hän sanoi. Sitten hän ravisteli päätään. ”Ei. Ei käy. Älä muutu keneksikään, kenet tunnemme oikeasti. Se on liian häiritsevää.”

”Sinun olisi muutenkin syytä lopettaa tuo”, Ada sanoi. ”Herätät liikaa huomiota. Ja juuri sitähän me yritämme välttää.”

Nevis vaikutti ymmärtävän yskän. Hän vilkuili hetken ympärilleen, ja kun kukaan ei huomannut, hän otti ennestään tuntemattoman ihmismiehen hahmon – maantienharmaa tukka, keskivaalea iho, vähän partaa, tavalliset vaatteet. Ei mitään erikoista. Paitsi silmissä.

”Tuo on parempi”, Sigrid myötäili. Sitten hän kääntyi katsomaan Antropolin suuntaan. He olivat päätyneet pari kilometriä kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta niinkin kaukaa katsottua Antropol näytti valtavan suurelta. Tornien ja muurien muodostama siluetti näytti tummalta aurinkoa vasten, ja jollain lailla luotaantyöntävältä. Mutta sinne heidän oli mentävä.

”Mitä nyt?” Sigrid jatkoi, ja kääntyi sitten Nevistä kohti. ”Mistä aloitamme?”

Neviksen kantamat kasvot olivat vakaat, mutta hänen silmiensä takana välkehti monia, vaikeasti tulkittavia tunteita.

”Saatan tietää jonkun, joka voi auttaa meitä.”

*

Antropolissa asui monta miljoonaa ihmistä.

Kaiken ikäisiä, kokoisia ja rotuisia. Haltioita, kääpiöitä, puolituisia ja ihmisiä, ja kaikkia niiden väliltä. Pysyviä asukkaita, matkalaisia, läpikulkijoita. Niin monia kasvoja, ettei kenenkään ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä kaikkia.

Silti Neviksestä tuntui, että kaikki tunsivat hänet.

Se oli täysin mahdotonta – eihän hänellä ollut edes omia kasvojaan – mutta hänestä tuntui niin silti. Jokainen edes vahingossa kohdattu katse tuntui vihamieliseltä. Jokainen huomaamatta tapahtunut tönäisy sai hänet sävähtämään. He eivät olleet ehtineet edes etuportteja pidemmälle, ennen kuin Nevis olisi halunnut paeta tai kadota maan alle.

Vaikka ennen toiset kasvot olivat tarjonneet hänelle pakopaikan, niin ei enää ollut. Vieras iho hänen ympärillään tuntui ahtaalta. Kasvot hänen omiensa yllä tukahduttavilta kuin liian tiukalle asetettu naamio.

Nevis ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Ei hän voinut. Hänen täytyi olla huomaamaton. Nimetön. Kasvoton. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta antoi kadun virran kuljettaa hänet eteenpäin, pää hädin tuskin pinnan yläpuolella. Antoi sen johtaa hänet takaisin kymmenen vuotta taaksepäin, kapealle, hiljaiselle kujalle, jossa verta oli pinttynyt katukivien väliseen tilaan. Osa siitä oli hänen omaansa.

Paikan ovi näytti yhä samalta kuin ennenkin. Täysin tavalliselta puiselta ovelta, jos tarkempia ollaan. Siinä ei ollut mitään huomionarvoista. Se ei ollut tämän paikan tarkoitus. Päinvastoin.

Nevis vei nyrkkinsä ovea vasten ja koputti.

Odotti hetken. Vastausta ei kuulunut.

”Ehkä hän ei ole kotona?” Ada pohti.

”On hän”, Nevis sanoi. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huudon kera. ”Lepinkäinen? Tiedän, että olet siellä.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan tavallinen lukko? Etkö sitä voisi vain tiirikoida sen auki?”

”Mikä lainvalvoja sinä oikein olet?” Nevis naurahti. ”Ei. Silloin hän varmasti heittäisi meidät ulos, ja olisimme takaisin lähtöpisteessä.”

Sitten Nevis käsitti jotakin, ja hän tökkäsi Sigridiä kyynärpäällään. ”Niin, muuten. Yritä näyttää vähemmän… lailliselta. Laita viittasi kiinni. Anna hartioidesi lysähtää vähän. Ja odota.” Nevis pörrötti Sigridin tukkaa niin nopeasti, ettei Sigrid ehtinyt vastustella. ”Täydellistä.”

Sigrid tuijotti häntä pöllämystyneenä. Kun hän vei kätensä päälaelleen, hänen poskilleen nousi hienoinen puna.

Nevis päätti yrittää koputtaa vielä kerran. ”Minä täällä, Kasvoton. Tarvitsemme apua.”

Ovi Neviksen edessä lennähti auki niin vikkelään, että Nevis oli kaatua sitä päin. Ulos pilkistävät kasvot eivät kuitenkaan olleet ne vanhan naisen kasvot, jotka Nevis odotti näkevänsä. Tämä hahmo oli nuori, tummatukkainen nainen, jonka ruskeissa nappisilmissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua.

”Öh”, Nevis totesi hämmästyneenä, ”et sinä ole Lepinkäinen.”

Nainen tuijotti häntä kauriinsilmillään. ”Et sinä ole haavoittunut.”

”En. Nimeni on Kasvoton.”

Sigrid huokaisi niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Nuoren naisen katse kääntyi häntä kohti epäluuloisena.

”Ketä te oikein olette? Ja miksi te kyselette tätini perään?”

”Tätisi?” Nevis toisti. Sitten palaset alkoivat loksahdella yhteen hänen mielessään. ”Tätisi. Tietenkin. Lepinkäinen kertoi, että hänellä oli veli. Olet hänen tyttärensä. Sinulla oli nimikin.”

”Niin?”

”Tiainen”, Nevis muisti. ”Sillä nimellä hän sinusta puhui.”

”Tia”, nainen korjasi. ”Nimeni on Tia.”

”Tia. Tiedän, ettet tunne meitä, mutta minä tunsin tätisi. Olin hänen potilaansa. Ja nyt tarvitsen apuasi.”

Tia pudisti päätään ja alkoi laittaa ovea takaisin kiinni. ”Autan vain haavoittuneita. Hyvästi.”

”Odota!” Nevis kiilasi kyynärpäänsä sulkeutuvan oven väliin, antaen lipsahduksen epätoivoa vuotaa ääneensä. ”Sinun täytyy auttaa minua. Tai muuten minä kuolen.”

Nevis ei tiennyt, mikä sai Tian pään lopulta kääntymään – hänen sanansa vai tapa, jolla hän sanoi ne – mutta sillä ei ollut väliä. Tia avasi oven ja astui syrjään sen tieltä.

”Käykää peremmälle. Ja äkkiä. Lämpö karkaa.”

Nevis oli lähestulkoon nauraa ajatukselle. Antropolissa kaikki olivat niin herkkiä. Siellä saattoi olla talvi, mutta siellä ei ollut koskaan kylmä. Ei sillä tavalla, mitä pohjoisessa oli. Se oli ikävää ja vastenmielistä, mutta se kylmyys ei tullut luihin ja ytimiin. Siihen ei voinut kuolla.

Sisällä näytti lähestulkoon samalta kuin viime kerrallakin – vaikka Nevis ei koskaan muistanut niistä kerroista paljoa. Kukaan ei koskaan tullut Lepinkäisen luokse siksi, että olisi halunnut niin. Sinne mentiin vain silloin, kun ei ollut mitään muuta paikkaa, jonne mennä. Tila koostui kulmikkaan eteisen lisäksi yhdestä avotilasta, jossa oli Tian oma sänky ja keittiö. Siellä ei ollut heidän lisäkseen ketään. Huoneen nurkassa oli kuitenkin alakertaan johtava luukku. Sieltä ei kuulunut sillä hetkellä mitään ääniä. Oli oikeastaan poikkeuksellisen hiljaista.

”Missä kaikki potilaasi ovat?” Nevis kysyi.

”Mitkä potilaat?” Tia kysyi. Mutta se ei ollut tietämättömän kysymys. Tämä oli toteamus. Potilaita ei ollut. Nevis ei ollut uskoa korviaan. Aina silloin kun hän oli käynyt Lepinkäisen luona, paikka oli suorastaan pursunnut väkeä. Työ oli pitänyt Lepinkäisen kiireisenä.

”Mitä on tapahtunut?”

Kurttu Tian kulmien välissä syveni, kun hän saatteli seurueen istumaan keittiön pöydän ääreen. Se toi Nevikselle paljon mieleen hänen oman kotinsa – pöydässä ei ollut mitään ylimääräistä, ainoastaan kaksi, puista tuolia. Tia ja Nevis istuivat vastapäätä. Sigridin ja Adan Tia ohjasi istumaan sängylleen.

”Mistä tiedän, että voin luottaa teihin? Että ette vasikoi minusta?”

Nevis hörähti. ”Jollet luottaisi meihin, et olisi koskaan päästänyt meitä sisälle. Nyt on jo liian myöhäistä.”

Tia vaikutti käsittävän sen. Sitä paitsi, he eivät olleet mikään kaikista tavallisin seurue. Puolihaltia (Nevis oli jo silloin paljastanut omat kasvonsa), oikea haltia sekä vanhalta seilorilta vaikuttava arpinaamainen nainen. He tuskin erosivat hänen tavallisesta asiakaskunnastaan juurikaan.

”Asiat ovat… muuttuneet tätini ajoista”, Tia sanoi. ”Hän kuoli viisi vuotta sitten.”

Neviksestä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven. ”Olen pahoillani.”

”Älä ole. Äiti oli jo vanha. Olen ällistynyt, että hän eli jopa niin pitkään kuin eli, ottaen huomioon, mitä hän teki työkseen. Eikä ikä häntä yksin tappanut.”

”Kuinka niin?”

”Sen jälkeen, kun Legioona otti vallan kaupungissa, rikollisuus väheni huomattavasti. Kaikki pieniinkin rötöksiin syyllistyneet vangittiin. Järjestettiin julkisia rangaistuksia ja teloituksia. Näytettiin, mitä lainrikkojille tehtiin.” Tia vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, ja värähdys kulki hänen lävitseen. ”On sanomattakin selvää, ettei asiakkaita enää ollut. Ei rinkitappeluita? Ei luita tai hampaita korjattaviksi. Ei mustan pörssin kauppaa tai puukotuksia? Vähemmän verenvuotoja tilkittäviksi.”

”Osa verestä kadulla vaikutti tuoreelta.”

”Pinttynyttä verta on vaikea pestä pois”, Tia totesi. ”Sitä paitsi, eivät asiakkaat täysin loppuneet. Heitä käy ehkä kerran viikossa. Kerran kahdessa viikossa, jos tilanne on huonompi. Mutta sen jälkeen, kun alakaupunki ratsattiin joitain vuosia sitten… harva enää edes tietää, että tämä paikka on olemassa.”

Nevis puristi huulensa yhteen. ”Olen pahoillani siitäkin.”

”Lakkaa olemasta pahoillasi”, Tia tuhahti. ”Ei se sinun vikasi ole.”

Sigrid, joka oli siihen saakka ollut hiljaa nurkassa, nosti silloin päätään. ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Jokainen lainvalvoja… tai parantaja, silloin kun he tekevät työtään ajattelee, että loppuisipa tämä joskus. Tämä väkivalta ja viha. Jotta heidän työlleen ei olisi enää tarvetta. Mutta sitten kun se loppuu ja asiat ovat taas hyvin, he käsittävät, etteivät he tehneet työtä vain siksi, koska halusivat auttaa. Vaan siksi, koska he olivat hyviä siinä.”

Tia räpytteli silmiään. ”Hyvin sanottu. Melkein, kuin puhuisit omasta kokemuksesta.”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Moni tuttavani tekee sitä työtä.” Sigrid ei täsmentänyt tarkemmin, mitä.

Tia ei kuitenkaan kyseenalaistanut häntä. Hän laittoi sormensa ristiin ja käänsi katseensa takaisin Nevikseen. ”Sanoit, että olet kuolemanvaarassa. Mistä tässä on kyse?”

Nevis pohti vastaustaan hetken – kuinka muotoilisi asian siten, ettei Tia heittäisi heitä ulos saman tien. Sen jälkeen, mitä Tia oli kertonut Legioonasta, Nevis ei voisi suoraan sanoa olevan heidän tappolistallaan. Kukaan ei haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä sen jälkeen.

Sen sijaan hän päätti lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Eikä hän oikeastaan valehdellut, ei todella. Vain muunteli totuutta.

”Kaupungissa on… eräs esine. Vaarallinen sellainen. Ja meidän on estettävä sen päätyminen vaarallisiin käsiin.”

”Miten tämä oikein liittyy sinuun? Ja terveydentilaasi?”

”Se liittyy sinuunkin. Jollemme löydä tuota esinettä, meistä jokainen on kuolemanvaarassa. Se on uhkaksi koko Antropolille. Siksi meidän on löydettävä se, ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin.”

Tia nielaisi. ”En ymmärrä. Jos kaupungissa on kerta jotain niin vaarallista, miksei kukaan muu tiedä siitä? Eikö tämän pitäisi olla Legioonan tehtävä?”

”Legioona ei ymmärrä, miten vaarallisesta esineestä on kyse. He tuskin edes käsittävät siinä olevan mitään erikoista, ja se lojuu jossain käyttämättömänä. Se varmaankaan ei ole edes heidän hallussaan. Sinun ei tarvitse pelätä, että suututtaisimme heidät.”

”Kuulostaa siltä, että ette tiedä tästä esineestä oikeastaan mitään”, Tia sanoi. ”Mikä se edes on?”

”Ase”, Ada vastasi Neviksen puolesta. ”Muinaisten haltioiden takoma sellainen. Siihen on sidottu voimakasta taikuutta, joka aktivoituu vain tietyissä tilanteissa. Pohjoisen druidit lähettivät meidät. Olen heidän edustajansa.”

”Miten voin olla varma siitä, että puhut totta?”

”Minä voin näyttää sinulle.”

Äkkiä sininen kivi Adan sormenpäässä alkoi loistaa kirkasta, vaaleaa valoa, joka loihti tuvan seinät täyteen kuvia. Muistoja. Rauniot Korppikeron kartanon alla. Verilöylyn sateisen laivan kannella. Golemin ja tulenlieskan, Vurian sortuvat salit. Mutta myös muutakin. Antropolin palavat tornit, taivaalta satavan palavan puun. Hiiltyneet, savuavat rauniot, joiden keskeltä pilkisti riveittäin valkeita luita. Punaisena hehkuvan taivaan, jonka valo ei ollut peräisin auringosta vaan roihuavien kaupunkien tulesta.

”Tämä on tulevaisuus”, Ada sanoi, ”ellemme löydä sitä, mitä etsimme. Antropol tuhoutuu. Ja kaikki siellä elävä sen mukana.”

Tia hieroi silmiään, melkein kuin liekkien kajo ja savun katku olisivat saaneet ne vetistelemään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Ääni oli korkea ja kireä.

”Mutta… miksi minä… miten…”

”Tulimme sinun luoksesi, koska ajattelimme Lepinkäisen voivan auttaa”, Nevis jatkoi. ”Hän tiesi asioita. Vartioiden vuorokierrot. Kadut, joilla käytiin pimeää kauppaa. Tietysti, asiat ovat nyt Legioonan saavuttua eri tavalla, mutta sinun täytyy tietää jotain. Jos etsisimme jotain niin tärkeää, mistä me voisimme sen löytää?”

Tia ravisti päätään. Hän näytti siltä, että kaipaisi kipeästi juotavaa. ”En halua auttaa teitä. En halua olla tämän kanssa missään tekemisissä.”

”Tia.” Nevis ojensi kätensä pöydän poikki tarttuakseen Tian käteen, mutta Tia veti kätensä pois kuin olisi koskenut kuumaan hellaan. ”Tarvitsemme apuasi. Emme tiedä, kenen muun puoleen kääntyä. Ole kiltti.”

Tia nousi seisomaan niin äkkiä, että tuolinjalat raapivat kirskuen lattiaa. ”Ei. Haluan, että lähdette nyt. Menkää, älkääkä tulko ikinä takaisin.”

”Mutta…”

”Ei.” Tia seisoi kädet puuskassa huoneen nurkassa, katse ovea kohti kääntyneenä. Hänen silmissään oli levoton, etäinen katse, kuin hän kävisi yhä niiden takana läpi Adan näyssä olleita kuvia. ”Menkää.”

Sigrid myöntyi ensimmäisenä. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä Neviksen olkapäälle. ”Tule. Hän ei voi auttaa meitä.”

”Ei. Emme voi luovuttaa.”

”Etsimme apua muualta. Olemme tehneet täällä jo tarpeeksi.”

Lopulta Nevis myöntyi myös, painaen päänsä ja seuraten Sigridiä ovea kohti. Ada tuli viimeisenä. Juuri ennen, kuin hän seurasi Nevistä ja Sigridiä ulos, hän kääntyi takaisin Tian suuntaan, ja huiskautti kättään tätä kohti. Adan sormenpäistä satoi pehmeää puuterilunta, joka kimalsi ilmassa tuhansina pieninä peileinä. Hänen huuliltaan purkautui huurretta valkeana pilvenä.

”Unohda”, hän sanoi.

Kun nelikko lopulta poistui takaisin kadulle, ei heistä ollut muita jälkiä kuin ohittavan lumimyrskyn kiinni paiskaama ovi.

*

”Minä voisin auttaa, tiedäthän.”

”Sigrid, ei. Ei tule kuuloonkaan.”

”Nevis, odota. Pysähdy hetkeksi. Kuuntele minua!”

”Miksi minun pitäisi? Tiedän jo, mitä aiot sanoa.”

”Jestas että sinä harpot kovaa – anna minun—”

”Älä koske minuun!”

”Anteeksi. Minä yritän vain sanoa… näithän sinä, miten Tia reagoi siihen, mitä hänelle kerroimme? Ehkä tämä todella on meitä suurempi tehtävä. Ehkä meidän täytyisi kertoa Legioonalle.”

”Tietysti. Tiesin, että petät minut.”

”Ei—en minä petä sinua. En koskaan ajatellut kertoa Legioonalle, että teet töitä kanssani. Väitän, että Syväsuon kaupunginkaarti lähetti minut. Ja Adan, jos tarvitsen tarinalleni vahviketta. Sinä voit olla näkymätön.”

”Mistä voin varmistua siitä, ettei Grems petä minua?”

”Minulla on tiettyä… valtaa hänen ylitseen. Jos pyydän häntä olemaan sinusta vaiti, hän tekee sen. Koska se on minulle tärkeää. Koska sinä olet minulle tärkeä.”

”Hmph.”

”Sinä voit luottaa minuun. Aina.”

”Sigrid on oikeassa. Me tarvitsemme sinua. Jos olisimme halunneet pettää sinut, meillä olisi ollut tuhansia tilaisuuksia tehdä se jo.”

”Pysy tästä erossa, Ada.”

”En. Tämä on minunkin tehtäväni. Sitä paitsi, ajatus voi olla hyvä. Legioona pitää valtaa tässä kaupungissa. Heidän täytyy tietää jotakin. Sigrid, olisiko sinun mahdollista puhua heidän komentajalleen?”

”Yritän parhaani. Mutta meillä on hyvä olla varasuunnitelma. Ei ole varmaa, tietääkö hän mitään.”

”Hmm. Tarvitsemme yöpaikan. Ja jotain syötävää. Nevis?”

”Aina minä, aina minä.”

*

Vaihteeksi Adasta tuntui siltä, ettei hän ollut se, joka käänsi katseita.

Kaikki ympäröivän majatalon asiakkaat olivat nimittäin haltioita – tai jotakin sinne päin. Osaksi oli puoliksi ihmisiä, enemmän ja vähemmän terävine korvineen ja erikoisen värisine hiuksineen ja ihoineen. Osaksi puoliksi kääpiöitä, lyhyitä mutta laihoja ja tavallista vikkelämpiä, osa jotain näiden kolmen väliltä. Ainoa asia, joka erotti Adan muista, oli hänen erikoinen vaatetuksensa. Mutta ensimmäisten outojen katseiden jälkeen kaikkien tuijotukset kääntyivätkin Sigridiin, joka yritti piilottaa kaupunginkaartilaisen olemuksensa hupullisen viittansa taakse.

Se ei onnistunut kovin hyvin.

”Syö sotkuisemmin”, Nevis neuvoi – tai siis se tuntematon, tummapiirteinen haltia, jonka kasvoja Nevis sillä hetkellä lainasi. ”Ei haittaa, vaikka vähän keittoa putoaa rinnuksillesi. Voit röyhtäistäkin välillä.”

”Minä osaan kyllä syödä”, Sigrid pyöräytti silmiään kauhaistessaan uuden lusikallisen soppakulhostaan. Keitto oli väriltään kellertävänoranssia ja paljon mausteisempaa, kuin mihin Ada oli tottunut, mutta sen maku sai auringon tanssimaan hänen kielellään.

”Voisit myös puhua hiukan hiljempaa”, Nevis jatkoi. ”Vaikka siitä nyt on tässä vaiheessa vähän apua, kun puoli tavernaa jo tietää.”

Ärtyneenä, Sigrid viskasi lusikkansa kokonaan syrjään ja nosti soppakulhon kasvoilleen, josta hän alkoi ryystää sitä kuin olisi kulppinut olutta. Keittoa valui suupieliä ja leukaa pitkin, mutta kaiken aikaa hän jatkoi ryystämistä, katkaisematta lainkaan katsekontaktia Neviksen kanssa. Neviksen silmät suurenivat yllättyneinä.

”Valmis”, Sigrid sanoi keittolautasen tyhjennyttyä. Hän viimeisteli sanansa kumealla röyhtäyksellä.

Ada harvoin näki Neviksen osoittavan kunnioitusta, ja tämä oli yksi sellainen hetki. Hetken Ada jopa odotti tämän puhkeavan aplodeihin.

Sigrid kääri hihansa ja puuskutti kasvot punaisena, ikään kuin syödessä olisi tullut hiki. Sitten hän pyyhki keittoa kasvoiltaan ja huuhteli annoksensa alas pitkällä kulauksella vettä.

”Minulla on syytä olla vähän poissa tolaltani”, Sigrid sanoi. ”En voi uskoa sen tyypin röyhkeyttä.”

”Tiedän, Sigrid. Me kaikki olimme siellä.”

Siitä huolimatta Sigrid koki aiheelliseksi käydä tapahtuneen läpi uudelleen. ”Antropol on suuri kaupunki”, hän piipitti, matkien heidän hetkeä aiemmin puhuttaneen kaupunginkaartilaisen korkeaa ääntä, ”Komentaja on kiireinen. En tiedä, milloin hänen kalenterissaan on tilaa. Jos koskaan.”

”Tämä asia on kiireellisempi kuin hän”, Ada toisti, aivan kuten hän oli sanonut kaupunginkaartilaisellekin.

”Niin kaikki sanovat”, Sigrid jatkoi. ”Mutta voin lisätä nimenne listaan.” Sitten, vaihtaen takaisin omaan ääneensä, ”listaan? Mihin hemmetin listaan? Kuka sellaista oikein käyttää?”

”Legioona, ilmeisesti”, Nevis huokaisi. Hän ei edes yrittänyt kätkeä helpotusta äänessään. ”Joka tapauksessa, se on nyt tehty. Me yritimme, eikä se onnistunut. Täytyy keksiä jotain muuta.”

”Nevis on oikeassa”, Ada sanoi. ”Tarvitsemme varasuunnitelman. Siksi aikaa, kun odotamme, että pääset komentajan puheille.”

Nevis hypisteli leipäpalaa hajamielisesti käsissään. Sigrid pyyhki keittoa rinnuksiltaan.

”Kyseessä on arvokas esine”, hän pohti. ”Ehkä meidän pitäisi turvautua pankin puoleen? Jos siellä joku tietäisi jotain?”

”Vaikka tietäisi, eivät he saisi paljastaa mitään”, Nevis vastasi. ”Pankkien vaitiolovelvollisuus on tiukka.”

”Entä pyhätöt? Tai museot? Haltioiden muinaisesineen luulisi kiinnostavan siellä jotakuta.”

”Heistä tuskin kukaan tietää, mistä sauvassa on todella kyse”, Ada sanoi. ”Se voi yhtä hyvin lojua jonkun yksityishenkilön kotona. Vitriinissä seinällä tai kellarin pohjalla. Tuhannessa vuodessa sen merkitys on ehtinyt muuttua.”

”Meidän on silti yritettävä. Kuinka monta pyhättöä tässä lähistöllä on?”

Nevis naurahti. ”Satoja. Antropolissa palvotaan lukemattomia jumalia. Katso ympärillesi täällä. On hyvää tuuria, jos tämän tavernan asiakkaista edes kaksi käy samassa pyhätössä.”

”Eikö joukkoa voi seuloa mitenkään? Jos poistamme joukosta ihmis- ja kääpiöuskonnot, eikö sen pitäisi rajata valtaosa pois?”

”Ei oikeastaan”, Ada täydensi. ”Valtaosa ihmis- ja kääpiöuskonnoista pohjautuu haltiauskomuksiin. Harva nykyään edes muistaa, mikä jumalista kuului alun perin kellekin. Tai mitä he alun perin tekivät. En yllättyisi, jos tässä tavernassa joku palvoisi Urkothia.”

Neviksen kasvot kalpenivat. Hänen äänensä tuli oktaavia tavallista korkeammalta. ”Urkothia?”

”Niin. Monet rukoilevat Urkothille silloin, kun haluavat muutosta elämäänsä – Isrothille silloin, kun he kaipaavat pysyvyyttä. Kiroukset ovat yleisempiä. Ei ole mitenkään tavatonta toivoa Urkothilta epäonnea viholliselleen. Harva kuitenkaan käsittää, miten vakavasta asiasta on kyse. Sillä joskus heidän toivomistaan asioista tulee totta.”

Nevis nielaisi. Enemmän kuin kukaan, juuri hän tiesi, mitä tuollaisesta toivomuksesta saattoi seurata.

”Voimme aloittaa suurimmista pyhätöistä”, Ada jatkoi, ”mutta vaikka kävisimme läpi kymmenen pyhättöä päivässä, emme välttämättä ehtisi ajoissa. Tarvitsemme muutakin. Lisää vihjeitä. Nevis, missä johtajanne on?”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mikä johtaja?”

”Antropolin haltioiden johtaja.”

Nevis naurahti. ”Ei sellaista ole. Eivät haltiat tottele täällä ketään paitsi itseään.”

Ada ei voinut käsittää kuulemaansa. ”Mitä? Kuka sitten säilyttää muinaisia kirjoituksianne?”

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Mutta jos vanhoja kirjoja kaipaat, voimme käydä kirjastossa.”

*

Antropolin suuri kirjasto oli samalla suurin rakennus, jossa Ada oli koskaan käynyt.

Jo oviaukolla seisoessaan hänestä tuntui siltä, kuin rakennus olisi voinut mahduttaa alleen koko Syväsuon. Kermanväriset seinät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja niitä linjasivat koko matkalta kauas korkeaan kattoon ulottuvat kivipylväät, joita pitkin kiipesi kultaisia maaliköynnöksiä. Myös katto oli maalattu täyteen kultaisia tähtiä, kuita ja tähdenlentoja, jotka kimalsivat jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Vaikka Adan askeleet olivat kevyet, lattia kaikui hänen jalkojensa alla. Se sai hänet pidättelemään hengitystä. Kuin hän olisi ollut pyhätössä eikä kirjastossa.

Hän ei voinut käsittää, miten sieltä oli mahdollista löytää yhtikäs mitään. Seinät olivat yhtä, loppumatonta kirjahyllyä, joissa täytyi olla tuhansia, ellei miljoonia teoksia.

Kaiken tuon keskellä seisoi vaikuttava, pyöreä tiski, jonka takana odotti rivi kirjoihinsa syventyneitä virkailijoita.

”Miten voin auttaa?” lähin virkailijoista kysyi heidän lähestyessään. Tämä ei vieläkään kohottanut katsettaan kirjastaan. Nevis ja Sigrid olivat jääneet taka-alalle, ja Nevis kantoi sillä hetkellä nuoren, mitäänsanomattoman ihmisnaisen kasvoja – niin tavallisia, että ne unohti miltei heti, kun niihin oli katsonut.

”Muinaiset haltiakirjoituksenne”, Ada kysyi. ”Mistä voisin löytää ne?”

Virkailija hymähti. ”Täsmentäisittekö, hiukan?”

”Mitä oikein tarkoitat? Haluan tietää, missä säilytätte kirjoituksianne.”

”Kaikkiako?” virkailija kysyi, katsoen Adaa kulmiensa alta.

”Niin. Haluan kaiken, mitä aiheesta voi tietää.”

Virkailija näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Sitten hän huokaisi ja kääntyi ympäri.

”Odottakaa hetki.”

Virkailija katosi jonnekin. Ada odotti. Muutaman minuutin kuluttua virkailija palasi mukanaan vino pino kovakantisia teoksia, jotka näyttivät aivan liian tuoreilta ollakseen muinaisia haltiakirjoituksia. Mutta kenties nämä olivat uudempia, Antropolilaisia painoksia. Virkailija kasasi kaikki kahdeksan teosta pinoon ja ojensi ne Adalle tiskin poikki.

”Tässäkö ne kaikki ovat?” Ada kysyi.

Virkailija naurahti kuivasti. ”Tässä ovat hakemistot jokaisesta muinaisesta haltiakirjoituksestamme, aakkosjärjestyksessä. Hyvää etsintää.”

Ada otti teokset pöllämystyneenä syliinsä ja kääntyi Sigridiä ja Nevistä kohti. Ilmeet heidän kasvoillaan kertoivat Adalle tarpeeksi.

He eivät ikinä tulisi löytämään etsimäänsä ajoissa.

*

”No niin, siinä se nyt on”, karavaanin johtaja totesi pysäyttäessään kärryt tien laitaan. ”Kultamo. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”

Freya katseli ympärilleen. Kultamossa kaikki oli harmaata. Taivas oli harmaa, pilvistä raskas ja tumma. Maakin oli harmaa, hylättyjen avolouhosten ja kolkkojen kallioiden kyllästämä joutomaa. Jopa ihmiset näyttivät harmailta, kuin haamuilta, jotka vaelsivat paikasta toiseen vailla elämäniloa.

Jotenkin Freya ei ollut osannut odottaa sellaista, ei paikan nimen perusteella. Pelkästään siellä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa itsekin harmaaksi.

”En”, Freya totesi. ”Täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”

”Selvä on”, karavaanari totesi. ”Mutta jos tarvitset seuraa, löydät meidät majatalosta. Sinun ikäisesi ei olisi hyvä matkustaa yksin.”

Freya katsoi karavaanarin osoittamaan suuntaan. Kaupungin harmaa keskusta ei ollut muuta kuin yksinäinen, kaivon ympärille rakennettu aukio, ja sen kylkeen kyhättyjen hökkeleiden kokoelma. Se ei ollut houkutteleva paikka, ei tosiaankaan. Mutta sieltä hän saisi ruokaa ja sateensuojaa. Lämpimän sängyn ja jotakin seuraa. Jotakin muuta seuraa, kuin tämä hyödytön kepakko, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan.

Freya jäi paikalleen hetkeksi. Hän katseli sivusta, kuinka se hänen kanssaan kärryt jakanut kääpiöpoika auttoi isäänsä lastaamaan tavaroita kärrystä ja etsimään hevosilleen vettä. Kuinka hän sanoi jotain hauskaa ja sai kärryissä istuneen äitinsä nauramaan.

Freya käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi tullut nähdä. Tämä elämä ei kuulunut hänelle. Pelkkä sellaisesta haaveilu tuntui jollain tapaa väärältä.

Eihän hänellä ollut väliä. Hän oli pelkkä väline. Pelkkä työkalu. Sitten, kun hänelle ei olisi enää käyttöä, hän vain lakkaisi olemasta. Niin yksinkertaista se oli.

Freya ei oikeastaan tiennyt, mistä ajatukset tulivat. Nämä eivät olleet hänen ajatuksiaan, eivät hänen tunteitaan. Vai olivatko? Hän ei oikein osannut erottaa, mikä oli alun perin kuulunut hänelle.

Hän ei voinut katsoa taakseen, joten hän tyytyi katsomaan eteen. Kohti harmaita, kuolleita kukkuloita, joissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan yhtikäs mitään.

Jokin osa Freyasta kuitenkin tiesi, ettei ollut niin. Hän odotti, että kääpiöseurue oli ajanut kärrynsä pidemmälle kaupunkiin, ja sitten keskittyi. Keskittyi katsomaan kukkuloita, mutta myös niiden taakse. Toiseen tilaan. Toiseen aikaan.

Freya käänsi katseensa kaupunkia kohti, eikä se ollut enää harmaa.

Taivas täyttyi samoista, monivärisistä rihmoista, jotka olivat leiskuneet Syväsuon yllä. Eikä niitä ollut ainoastaan taivaalla. Kukkulat Freyan takana (hän ei oikein tiennyt, kuinka näki sinne, vaikka oli selkä niihin päin – mutta niin kuitenkin oli), täyttyivät monivärisistä valoparvista, jotka parveilivat paikasta toiseen kuin tuhannet tulikärpäset. Monet noista parvista ottivat ihmisen, toiset kääpiön tai haltian hahmon.

(Freya ei vieläkään käsittänyt, miten erotti hahmot toisistaan, ne olivat pelkkiä valoparvia. Mutta erotti kuitenkin).

Jostain syystä hän kiinnitti huomiota juuri haltioihin. Niitä oli paljon enemmän kuin muita. Mutta toisin kuin Adan druidileirin koppavat ja ylpeät haltiat, nämä olivat arkoja ja kyttyräselkäisiä, kuin ne häpeäisivät edes olla olemassa. Haltioista moni kantoi raskasta taakkaa – korillista tai kottikärryllistä kiviä tai kultaa, joita he kasasivat ihmisten kuljettamiin kärryihin. Joskus, kun haltiat liikkuivat hitaasti, ihmiset löivät heitä kämmenellä tai raipalla, ja haltiat putosivat polvilleen tai vajosivat maahan kyljelleen. Heistä kaikki eivät nousseet pystyyn.

Jokin osa Freyasta täyttyi silmittömästä raivosta näyn myötä. Kivet hänen ympärillään alkoivat rohista, maa jalkojen alla täristä – ja hetken hän harkitsi tuhoavansa koko Kultamon, repivänsä maan rikki käsillään, kunnes kaikki sen rakennukset vajoaisivat maan alle. (Hän tiesi, että voisi tehdä sen. Se olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen.)

Mutta sitten, ei. Kohonnut raivo hänen mielestään väistyi, suoniin syttynyt tuli hiipui sen mukana. Valojuovat haihtuivat myös, kunnes jäljelle jäi pelkkiä silmien takana erottuvia jälkikuvia.

Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään tuhoamisen arvoista. Ihmiset olivat tuhonneet sen itse, ja jäljellä oli enää pelkkä raunio. Eikä siinä ollut enää mitään pelastettavaakaan. Kaikki pelastamisen arvoiset haltiat olivat kuolleet jo kauan sitten.

Jotain tämän kaupungin alla kuitenkin oli. Uinui, kuten hänkin oli tehnyt pitkän aikaa. Ja nyt se kutsui häntä taas. Sykki suoraan hänen jalkojensa alla kuin kivisydän.

Freya alkoi ottaa askeleita kukkuloita kohti. Tai ei hän alkanut. Hänen kehonsa teki sen. Hänen jalkansa johdattivat hänet harmaille, kaivoksen raunioille, joka oli kaivettu tyhjäksi kullasta ja hopeasta ja kaikesta, mikä oli arvokasta.

(Ei aivan kaikesta).

Kaivoksen sisäänkäynti oli naulattu umpeen. Aikojen saatossa haalistuneessa kyltissä oli ehkä joskus lukenut VAARA. Nyt siitä oli jäljellä vain kuluneita kirjainten kantoja. Kyltin takana aukeava sisäänkäynti oli romahtanut joskus. Tummien kivien kasa jatkui ainakin sadan metrin päähän.

(Lastenleikkiä).

Freyan kädet riuhtaisivat puisen kyltin syrjään kuin ihoa peittäneen kuivuneen ruven. Hänen kätensä tapasivat viileän kiven. Sitten lämpimän. Sitten sulan. Kivi hehkui hänen käsissään, taipui hänen otteeseensa.

Hän kuunteli maan sykettä jalkojensa alla, ja alkoi kaivaa.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N1: Tarina totisesti lähestyy loppuaan! Tein tässä yksi päivä tälle loppujuonirungon, ja ellen intoudu loruilemaan aivan liikaa, lopputarinan pitäisi mahtua tämän jälkeen viiteen eri lukuun - vaikkakin pitkään sellaiseen. Tästäkin venähti aikamoinen mammutti (4300 sanaa x_x), mutta nyt aletaan päästä viimein tärkeisiin juttuihin. Lisäksi tämä luku pureutuu viimein Sigridin taustatarinaan, jee! Hyviä lukuhetkiä jälleen kerran. ♥
A/N2: Olen alkanut kääntää tätä viimein englanniksi Ao3:een! Postaan tätä sinne viikoittain, ja kyseessä on käytännössä sama tarina, mutta joitain kohtauksia on kirjoitettu graafisempaan muotoon, jonka vuoksi ikäraja on nostettu siellä M:ksi (vaikka nyt alkuun ikäraja on sama kuin tässäkin tekstissä). Jos siis kiinnostaa nähdä miltä tämä näyttää enkuksi, tai olet aina halunnut jakaa tämän englantia puhuvan kaverisi kanssa, tarina löytyy täältä.



XXI.   Merentytär

Adalle oli alusta alkaen selvää, etteivät he työskennelleet tarpeeksi nopeasti.

Vaikka hakemistoista olikin helppo rajata tarpeellinen kirjallisuus (muinaiset reliikit, aseet ja jumaltarut), oli heillä silti aivan liian paljon luettavaa. Pelkästään noiden luokkien sisään mahtui useampia satoja teoksia, eikä ollut mitään taetta siitä, että heidän etsimänsä teos olisi niiden joukossa. Adan mielen perukoilla jäyti jatkuvasti pelko siitä, että he etsivät väärästä paikasta: että tieto Neremynin kappaleista löytyisikin keskeltä runokokoelmaa tai keittokirjaa. Tai että se ei olisi täällä ollenkaan, ja he vain tuhlasivat aikaansa.

Siitä huolimatta, heidän oli yritettävä. Ada teki vielä yhden tärkeän rajauksen, erotellen teokset iän mukaan vanhimmasta nuorimpaan, ja sillä pohjalla joukko kaventui kahdestasadasta noin kahteenkymmeneen. Niidenkin lukemiseen menisi aikaa: erityisesti siksi, koska niistä kolmasosa oli kirjoitettu haltiaksi, jota vain hän ja Nevis osasivat lukea, tai muinaishaltiaksi, joka oli jopa Adalle itselleen vaikeaa. Tämä oli kuitenkin heidän ainoa vaihtoehtonsa.

Teosten keräämiseen meni hyvä tovi. Ada, Sigrid ja Nevis hajaantuivat, heistä jokainen kirjaston eri nurkkiin. Adalla kesti tunti löytää tarvitsemansa teokset, ja Sigridillä vielä kauemmin. Jostain syystä Nevis oli paljon nopeampi – hän oli jo kumartuneena kirjojensa ääreen, kun Ada palasi paikalle. Ehkä pelko oli todella paras motivaattori.

Siitä alkoi varsinainen työ. Ada upposi kirjojen maailmaan, käyden läpi yhden toisensa jälkeen. Ajantaju katosi. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin hän ja kirjojen sivuille kirjoitetut sanat. Ja kuvat, joissain tapauksissa – osassa teoksista oli jopa kuvituksia muinaisista jumalista ja heidän aseistaan. Anasis ja Tuasis, mustaa valkoisella ja valkoista mustalla. Isroth ja Urkoth, tulta ja jäätä, keihäät ristissä toistensa kanssa. Siitä Ada jo tiesi tämän olevan väärin – Abisfyir ei ollut keihäs – mutta hän kaikesta huolimatta puski teoksen loppuun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Ennen kuin Ada oli huomannutkaan, kokonainen päivä oli kulunut, ja kirjaston ovet suljettiin yöksi. Siihen mennessä Ada oli ehtinyt käydä läpi kolme teosta. Nevis kaksi. Sigrid yhden.

Jos he jatkaisivat samaan tahtiin, olisivat he valmiita kolmessa päivässä. Mutta Ada tiesi, ettei se ollut todennäköistä. Hän oli aloittanut helpoimmista ja nopealukuisimmista kirjoista. Muinaishaltiaan hän ei ollut uskaltanut edes koskea.

He palasivat alakaupunkiin väsyneinä, nälkäisinä ja allapäin, tuntien syyllisyyttä siitä, etteivät he olleet tehneet tarpeeksi.

Samaan aikaan, kaukana pohjoisessa, maa järisi jonkin muinaisen herätessä jälleen eloon.

*

Kultamossa oli keskipäivä, kun kaupunki kuoli.

Kestikievarin emäntä oli juuri saanut keittiön siivottua, ja keitto jäähtyi hitaasti hellan yllä. Läheisen kivenhakkaamon henkilökunta oli saanut syötyä tuvan puolella, kuten heillä oli aina tapana siihen aikaan päivästä. Takapihalla kievarin emännän tytär oli juuri syöttänyt hevoset ja antanut koiralle ruoaksi lounaalta ylijääneen lihanpalan. Tytön veli taas oli vasta saanut puut pilkottua, ja koppasi sylillisen niitä takkaan lämmitettäväksi. Vaikka päivä oli viileä ja harmaa, aurinko jaksoi juuri ja juuri pilkistää pilviverhon takaa.

Se oli tuiki tavallinen tiistaipäivä – yhtä ratkaisevaa asiaa lukuun ottamatta. Tuntia aiemmin kaupunkiin oli tullut kärryineen kymmenen kääpiön seurue, joista osa oli tuvassa silläkin hetkellä. Osa oli ottanut huoneen yläkerrasta, sillä matka oli ollut pitkä ja uuvuttava, eivätkä he olleet saaneet kunnolla nukutuksi. Kuusitoistavuotias kääpiöpoika, jonka kasvot Freya kohta unohtaisi, oli juuri valuttanut itselleen kylvyn, ja kylpyhuoneen ikkunasta hänellä oli lähes esteetön näkymä niille vanhoille, hylätyille kaivoksille, joiden suuntaan Freya oli hetkeä sitten lähtenyt.

Poika huomasi ikävöivänsä Freyaa, jostain erikoisesta syystä – vaikka he olivatkin vasta tavanneet. Jos haltioiden maailmankuvaan on uskominen, jossain toisessa todellisuudessa näistä kahdesta olisi voinut tulla ystäviä, tai jotain enemmän.

Jos se lohduttaa lainkaan, tuo poika ei koskaan ehtinyt käsittää, mitä tulisi tapahtumaan. Hänellä ei ollut riittävästi tietoa kootakseen palaset yhteen ja ymmärtääkseen, että hänen vasta tapaamansa tyttö tulisi tappamaan hänet. Hän ei koskaan ehtinyt katkeroitua ja oppia vihaamaan tätä. Ja se oli hyväksi. Eihän tämä Freyan vika ollut.

Kaikki kävi aivan liian äkkiä siihen.

Joka puolella sitä majataloa he huomaisivat yhtä aikaa kun –

jäähtynyt keitto alkoi kuplia ja täristä hellan yllä – lusikat ja haarukat kilisivät tyhjiä keittolautasia vasten – hevoset alkoivat potkia ja koira haukkua – puupölkyt kolisivat ja putosivat lattialle – kylpyvesi värisi ja loiskui kuin tuulisella järvellä –

ja sitten

maa repesi halki.

Tomupilven takaa kukaan ei nähnyt, kun rakennukset vajosivat kivipölyn alle ja katosivat iäksi. Jyrinän takaa kukaan ei kuullut kiljahduksia ja itkua ja murtuvien luiden rasahduksia.

Kaikki, mitä ohikulkijat olivat havainneet, kun he kaksi päivää myöhemmin olivat tulleet paikalle, oli ammottava, pimeä kuoppa sen pienen kylän tilalla, joka oli tunnettu nimellä Kultamo. Viralliseksi syyksi oli laitettu maanjäristys, eikä ketään ollut kiinnostanut kyseenalaistaa tai tutkia tarkemmin, mikä oli todella ollut onnettomuuden syynä. Olihan kaupunki rakennettu vanhojen, tyhjäksi louhittujen kaivoksien päälle – oli vain ajan kysymys, milloin ne tulisivat romahtamaan.

Siksi heiltä jäikin huomaamatta, että syvällä, tomun ja raunioiden keskellä seisoi nyt ehjä, kokonainen toivomuspeili, jonka kylmällä mustalla pinnalla väreili ohuita, punaisia energiavirtoja, jotka sitoivat peilin ympäröivään maahan puun juurten tavoin. Ne välkehtivät kuin salamat ja räiskähtelivät kuin kuuma öljy, ja kaiken, mitä ne koskettivat, nielivät ne hitaasti ja varmasti alleen, kunnes koko kammio muutaman päivän kuluessa täyttyisi kylmästä, punaisesta valosta.

Kuurankukat jo kukkivat kuopan reunoilla, ja jää hiipi hiljaa ylös kohti vuoria, ja avaraa maailmaa niiden takana.

*

Samana iltana, kun Ada, Nevis ja Sigrid palasivat väsyneinä kirjastosta kotiin, Sigrid kirjoitti komentaja Gremsille kirjeen.

Tai hän ainakin yritti. Se oli vaikeampaa, kuin hän oli kuvitellut, sillä hän ei ollut koskaan ollut hyvä sanojen kanssa.

Erikoista, sikäli – eihän hänen olisi tarvinnut miettiä sanomisiaan. Tämän kirjeen oli tarkoitus olla pelkkä avunpyyntö. Komentaja Gremsiltä saatu suositus ja selvitys Syväsuon tilanteesta, joka antaisi heille hiukan vipuvoimaa, mikäli he ikinä pääsisivät puhumaan Legioonan komentajalle.

Sigridistä kuitenkin tuntui siltä, että tämä oli myös jotain muuta. Jonkinlainen hyvästi, kenties. Vuriassa tapahtunut oli herättänyt Sigridin siihen, ettei hän välttämättä selvisi tästä matkasta elossa. Ja kaiken sen jälkeen mitä Sigrid ja Grems olivat kokeneet yhdessä, Sigridistä tuntui, että komentaja ansaitsisi muutakin, kuin pelkät yksinkertaiset jäähyväiset.

Sillä tilanne oli se, ettei Sigrid kertakaikkisesti olisi siinä missä oli sillä hetkellä, ei ilman Gremsin apua.

*

Aallot hakkasivat laivan kylkiä vasten, ja Sigrid piileskeli myrskyä peittojen alla.

Ukkonen ulkona kuulosti siltä, kuin koko maailmaa olisi revitty kahtia. Laiva kiikkui ja kaakkui vasemmalta oikealle, ristiaallokkoon, ja Sigridin vatsaa väänsi niin, että sattui. Hän oli kuitenkin oksentanut jo vatsansa tyhjäksi jonkin aikaa sitten. Nyt hän vain vapisi ja hikoili silmät kiinni pimeässä, ikään kuin se olisi pitänyt hänet jotenkin paremmin turvassa. Niin ei kuitenkaan ollut. Silmien sulkeminen vain sai hänet tuntemaan kaiken entistä voimakkaammin.

Hän ei ollut koskaan halunnut lähteä tälle matkalle, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei koskaan ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut mitään sanomista siihen, kun hänen äitinsä löysi isänsä sängystä toisen naisen kanssa heidän omassa kodissaan. Hän ei voinut pysäyttää vihanpuuskissa heitettyjä lautasia tai viuhuneita nyrkkejä. Vaikka hän olisi korjannutkin särkyneet maljakot ja asettanut paikoilleen karmeistaan pudonneet kuvat, ei se olisi korjannut hänen kotiaan. Se oli jo liian rikki.

Heidän täytyi muuttaa pois, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ennen kuin he rikkoisivat jotain paljon arvokkaampaa. Särkynyttä lihaa ei voinut samalla tapaa korjata.

Ja Sigrid vihasi vihasi vihasi heitä. Vihasi siksi, että he olivat vieneet häneltä kaiken. Vihasi isää, koska hän oli rakastanut jotain muuta enemmän kuin äitiä. Vihasi äitiä, koska hän oli lyönyt isää ja ratkennut juomaan ja ottanut Sigridin mukaansa tälle typerälle matkalle, joka ei loppunut koskaan. Hän vain halusi, että se olisi jo ohi. Että kaikki olisi ohi.

Ukkonen ulkona jylisi lujempaa, miltei kuin joku olisi hakannut valtavaa rumpua. Aallot löivät kylkeen lujempaa, melkein kuin kaikki Sigridin viha olisi varastoitunut niihin. Sigrid sulki silmiensä lisäksi myös korvansa.

Eikä hän nähnyt tai kuullut sitä, kun ulvova tuuli katkaisi maston kahtia, ja valtavat aallot nielivät laivan kerralla alleen.

*

Sigrid heräsi kasvot hiekassa, vettä pärskien.

Joka paikkaan sattui. Keuhkot olivat kuin tulessa. Silmiä kirveli niin, että ne tuskin pysyivät auki. Kädet ja jalat olivat täynnä mustelmia ja pienempiä ja isompia naarmuja.

”Hei, pomo!” Sigrid havahtui huutoon jostain oikealta puoleltaan. Korva oli niin täynnä vettä, että äänet kuulostivat vääristyneiltä, kuin hän olisi yhä veden alla. ”Tämä on vielä elossa!”

Lähestyvät askeleet lotisivat märkää hiekkaa vasten. Sigrid ei ehtinyt kääntyä tai nähdä tulijaa – hän oli keskittynyt yskimään keuhkonsa pihalle – ennen kuin tämä tarttui häneen ja käänsi hänet ympäri, valoa kohti. Sigrid näki ensin yllä kaartuvan, myrskynjälkeisen sinen ja sitä vasten tummana erottuvat tulijan ääriviivat: leveät hartiat, ylpeän leuan. Mutta kun Sigridin silmät tottuivat valoon, hän huomasi tulijan olevan paljon nuorempi, kuin mitä hän oli ajatellut. Mies, mutta yhä pyöreäkasvoinen sellainen, ohuella parransängellä ja harmailla silmillä.

”Yhä elossa”, mies sanoi, mittaillen häntä katseellaan, ”mutta vaivoin.”

Sigrid sylkäisi vettä päin miehen kasvoja. Osuma ei ollut lähelläkään, mutta ele oli riittävän selvä.

”Päästä minut”, Sigrid kähisi niin hiljaa, että tuskin tunnisti itseään. ”Anna minun olla.”

Mies kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Sinussa on sisua, ikäiseksesi. Minkä ikäinen sinä muuten oikein olet?”

”Neljätoista”, Sigrid vastasi uhmakkaasti. ”Enkä näe, miten se kuuluu sinulle.”

Miehen kasvojen yli pyyhkäisi jotakin – ehkä sääliä. ”Niin nuori.”

Sinä et ole paljoa minua vanhempi, Sigridin teki mieli tuhahtaa, mutta hän säästi sanansa. Hän käänsi päänsä kyljelleen ja katseli rantaa pitkin liplattavia aaltoja. Meri näytti jopa rauhalliselta sillä hetkellä, kuin se olisi käyttänyt loppuun kaiken raivonsa.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi sen sijaan.

”Myrsky”, mies vastasi, ”haaksirikko.”

Siitä eteenpäin Sigrid muisti kaiken sumeasti. Ei siksi, ettei hän olisi ollut sillä hetkellä hereillä, tai ettei sitä olisi oikeasti tapahtunut – koska kyllä niin tapahtui. Mutta se ei vain tuntunut todelliselta. Ne olivat pelkkiä sanoja. Asioita, jotka olivat tapahtuneet jollekulle toiselle.

Kukaan ei selvinnyt. Ei kukaan, paitsi sinä.

Mutta. Ei mitään syytä velloa tässä jälkikäteen. Oli sanomattakin selvää, että Sigridin maailma sellaisena, kuin hän sen tunsi, oli lopussa. Kun mies – joka esittäytyi lopulta nimellä Ragnar – ojensi hänelle kätensä koska ei Sigridillä ollut mitään muutakaan mistä ottaa kiinni, Sigrid tarttui siihen.

Neljätoista. Niin hirveän nuori. Sigridistä ei silloin tuntunut siltä – sen ikäisenä aina kuvitteli tietävänsä kaikesta kaiken. Mutta se oli ikä, jona hänen lapsuutensa käytännössä loppui. Ragnar, joka oli siihen aikaan kaksikymmentä, johti pientä, noin kymmenen hengen miehistöä laivalla nimeltään Merentytär. He olivat sattuneet olemaan ankkuroituna sille rannalle, jolle Sigrid oli huuhtoutunut muiden hylyn kappaleiden mukana, kun laiva oli uponnut. Siispä oli silkkaa tuuria, että Sigrid päätyi heidän mukaansa. Ja tuuria toisen kerran, sillä miehistöstä kukaan ei oikein pitänyt hänestä. Se ei ollut ihme – Sigrid oli oppinut tapansa niiltä, ketkä hänet kasvattivat, ja huutaminen ja nyrkit tulivat hänelle luontevammin kuin myöntyminen ja kauniit pyynnöt.

Ragnar kuitenkin näki sen taakse. Hän osasi käsitellä Sigridiä. Osa kutsuisi sitä manipuloinniksi, osa pelkäksi taitavaksi suostutteluksi. Ragnar tiesi, mitä Sigrid halusi, näki hänen toiveensa ja pelkonsa. Siispä kaiken sen, mitä Sigrid nyt vuosia myöhemmin oli, oli hän oppinut Ragnarilta. Yksinkertaisia tehtäviä, alkuun. Sigrid ei kysellyt kysymyksiä, hän vain teki. Solmi merimiessolmun toisensa perään. Veivasi purjeita ja lankkasi lankkuja. Hän ei oikeastaan välittänyt, mitä Ragnarin miehistö teki: alkuun hän oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Miehistökin oppi pitämään hänestä, vaikka he suhtautuivatkin häneen yhä varauksella, ja moni ei vaivautunut edes opettelemaan hänen nimeään. (Heille hän oli pelkkä tyttö.) Miehistö pohti tyytyväisenä, miten siisti ja tottelevainen lemmikki hänestä oli tullut, kaiken alun vastustelun jälkeen.

Sitä kului ehkä vuosi tai kaksi – aika hämärtyi kaukana merellä. Tyytyväisyyttä, joka ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Koska Sigrid oli jo silloin monella tapaa samanlainen kuin se Sigrid, joka hän oli nyt vuosia myöhemmin, hän alkoi epäillä. Kyseenalaistaa. Sitoa lankoja yhteen, kuten hän solmisi solmuja.

Sille oli syynsä, miksi hän oli aina kannen alla heidän tehtäviensä aikaan, miksi hänen piti olla hiljaa ja paikallaan. Sille oli syynsä, miksi osa laivasta oli aluetta, jonne Sigrid ei koskaan saanut mennä, koska siellä oli aikuisten asioita. Sille oli syynsä, miksi Ragnar joskus tehtävän jälkeen tuoksui erikoiselle (pesuaineelle, jonka taustalla kuulsi ohuesti veri), tai miksi tämä nukkui aina tikari tyynynsä alla. Joskus Sigrid myös kuuli pätkiä keskusteluista, joita hänen ei olisi tullut kuulla, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään niissä käytettyjä sanoja, jokainen tavu niissä kuiskasi vaara.

Hän olisi voinut jättää sen siihen, ja jatkaa elämää tavalliseen tapaan. Ehkä hän olisi ollut niin onnellisempi. Mutta kohtalolla oli hänelle toinen suunnitelma.

Sigrid ei halunnut ajatella sitä nyt, vuosien päästä. Mutta hän kyllä muisti sen. Tämä on tuttu tarina – salaman välähdys, verta miekan terällä. Käsillä. Hiuksissa. Kasvoilla.

Ja naurua, mutta ei vielä. Se tuli myöhemmin.

Salakuljetus – se oli yksi niistä sanoista, jonka Sigrid oli ohimennen kuullut, mutta ei alkuun ymmärtänyt. Hän oppi ymmärtämään sen kyllä, sen jälkeen, kun heidän laivansa kimppuunsa hyökättiin yön pimeydessä. He voittivat, olihan heitä enemmän, mutta Sigrid ei koskaan ollut enää sen jälkeen entisensä. Harva oli sen jälkeen, kun he olivat riistäneet jonkun hengen.

Sinä puolustit itseäsi, Ragnar lohdutti häntä jälkikäteen, kun hän pesi Sigridin puhtaaksi sillä samalla saippualla, jonka tuoksun Sigrid jo tunnisti niin hyvin. Ei se ollut sinun syytäsi.

Ne sanat oli helppo uskoa. Oli helpompaa huuhtoa muistot mereen veren mukana, hukuttaa raudan jälkimaku rommin alle. Kun Sigrid oli vanhempi, hän turvautui myös muihin keinoihin. Ragnarin viereen nukahtaessaan hän unohti kaiken paitsi lämmön heidän välillään. Kipu oli pieni hinta maksaa siitä, että he saivat toisensa.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Siispä Sigrid nosti miekkansa hymy huulillaan, sillä hänellä oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Eikä kukaan veisi sitä häneltä pois.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

Nykyhetkessä, Sigridin kynä taittui hänen ranteensa alla ja napsahti keskeltä poikki. Mustetta roiskahti paperille ja tahrasi sen lyhyen kirjeenalun, jonka Sigrid oli ehtinyt kirjoittaa.

Ragnar. Tarvitsen apuasi.

*

Kaksi päivää myöhemmin, kun he olivat jo palanneet kirjastosta majataloon illallisen äärelle, Sigrid sai Legioonan sinetillä koristellun kirjeen.

Haluaisin tavata sinut, Sigrid Merentytär, siinä luki. Käsiala oli koukeroista mutta silti vaivatonta ja tarkkaa – se kertoi paljon kantajastaan. Vaikuttaa siltä, että meillä on paljon puhuttavaa.

”Se kävi äkkiä”, Nevis sanoi hänen olkansa ylitse. Sanat tulivat vaivalloisesti hänen kurkustaan – sinetin nähtyään hänestä tuntui siltä, kuin hän ei oikein saisi henkeä. Jokin osa hänestä ei oikein tahtonut edes uskoa sitä todeksi. Hän oli roikkunut liikaa siinä toivossa, ettei komentaja koskaan ehtisi vastata.

”Niin”, Sigrid vastasi. ”Kaipa siitä oli jotain hyötyä, että kirjoitin Gremsille.”

Neviksen kurkku kiristyi entisestään. Hän kysyi seuraavan kysymyksen, vaikka tiesi jo sen vastauksen. ”Aiotko tavata hänet?”

”Aion. Tietenkin aion.” Sigrid piti tauon ja keskittyi hetken ruokaansa. ”Se voi olla ainoa vaihtoehtomme.”

Eikä ole, Nevis halusi vastata, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Hän käsitti, että Sigrid oli oikeassa. Heidän etsintänsä kirjastossa eivät olleet juuri tuottaneet tulosta. Ada oli heistä tuotteliain lukija, käyden läpi kolmesta neljään teosta päivässä, mutta hänkään ei ollut löytänyt vielä mitään löytämisen arvoista. Sigrid eteni hitaimmin – hän oli viettänyt viimeiset pari päivää saman kirjan parissa. Ja vaikka Nevis itse osasikin puhua haltiaa, oli luettu kieli aina tuottanut hänelle vaikeuksia. Hän eteni kyllä, mutta oli lähestulkoon varma siitä, ettei ymmärtänyt rivien välissä olevia tiloja tai kaikkien vertauskuvien merkityksiä. Tehtävä oli toivoton.

”Milloin?” Nevis siis kysyi sen sijaan. Oikeasti hän tarkoitti miten kauan minulla on jäljellä.

”Maanantaina.”

”Mutta siihenhän on vielä kolme päivää”, Ada totesi äkkiä. Hän ei ollut syönyt mitään – istui vain heidän takanaan ja ihmetteli. ”Se on liian myöhään.”

Se oli liian aikaisin.

”Minulla ei ole sananvaltaa siihen”, Sigrid sanoi. ”On silkkaa tuuria, että hän edes suostui tapaamaan meidät. Tapaan hänet silloin, tai en ollenkaan.”

Ada mutristi huulensa yhteen. ”Meidän on etsittävä nopeammin.”

Jos Ada olisi voinut päättää, olisivat he viettänyt senkin yön kirjastossa pölyisiä opuksia kaivellen. Nevis ei ollut juuri koskaan piitannut vuorokausirytmeistä, mutta kerrankin elämässään hän oli kiitollinen siitä, että Antropolissa noudatettiin ainakin jotain versiota siitä. He eivät enää tehneet muuta kuin nukkuneet ja etsineet, päivä toisensa jälkeen.

Tai ainakin yrittivät nukkua. Nevis ei ollut saanut unta kunnolla heidän koko Antropolissa oleskelunsa aikana. Osittain siksi, että hän odotti Legioonalaisten pamahtavan sisään ovista ja ikkunoista millä hetkellä hyvänsä, ja jokainen edes etäisesti metalliselta kuulostava kilahdus täytti hänet kauhulla. Osittain siksi, etteivät heidän puitteensa olleet kovin hyvät – ränsistyneen majatalon yläkerrassa oleva huone oli täynnä hämähäkinseittejä ja nurkista kantautuvaa rapinaa, ja ohuiden seinien lävitse kantautui jatkuvasti mitä erilaisimpia ääniä riitelystä rakasteluun. Ja vaikka korpunohuilla (ja yhtä kovilla) patjoilla olisi saanut nukutuksi, ei Nevis olisi silti tuntenut aamuisin oloaan virkeäksi. Antropoliin tultuaan hänellä oli ollut jatkuvasti heikko olo, eikä se johtunut vain jatkuvasta pelosta. Jatkuvat muodonmuutokset olivat alkaneet vaikuttaa hänen kehoonsa, ja iho tuntui niiden jäljiltä jatkuvasti ahtaalta, venytetyltä. Hänen kantamansa kasvot toivat mukanaan surua ja murhetta, joka painoi häntä alaspäin kuin paksu viitta harteilla.

”Asiaa ei auta lainkaan se, että kirjasto on viikonlopun kiinni”, Ada keskeytti Neviksen aatokset. ”Meidän on keksittävä siksi aikaa jotakin.”

”Ehkä voisimme alkaa käydä läpi niitä pyhättöjä”, Sigrid ehdotti.

”Emme millään ehdi käydä kaikkia pyhättöjä läpi kahdessa päivässä.” Nevis pyyhkäisi kätensä kasvojensa yli ja huokaisi syvään. ”Olen niin väsynyt tästä kaikesta etsimisestä. Tiedän, että meillä on kiire Urkothin kanssa, mutta tarvitsemme välillä myös lepoa.”

”Urkoth ei lepää”, Ada sanoi tiukasti. ”Eikä hän väsy. Jokainen tunti, jonka käytämme nukkumiseen, syömiseen, puhumiseen tai hengittämiseen on eduksi hänelle. Se on ikävää, mutta meidän on osattava välillä ajatella muitakin kuin itseämme.”

Vaikka Nevis oli siihen saakka pysynyt tyynenä, nyt hänen sisällään kuohahti – niin, että se sai lumouksen repeilemään hänen kasvojensa reunamilla. ”Olen siis itsekäs, kun huolehdin siitä, että pysyn hengissä. Että en kuole nälkään tai janoon tai nukahda kesken etsinnän. Tajuatko edes, miten typerältä tuo kuulostaa?”

Ada ei sanonut mitään, vain räpytteli tummia silmiään.

”Olet oikeassa, että Urkoth ei ehkä tunne nälkää tai janoa, mutta hän on jumala. Miten voit edes verrata meitä häneen? Ymmärrän, että tämä voi olla sinulle vaikea käsittää, koska olet haltia, mutta minä olen puoliksi ihminen. Sigrid on kokonaan ihminen. Jollemme lepää tai syö välillä, me lakkaamme toimimasta. Ja minä olen sinusta ITSEKÄS?”

Vaikka Nevis korotti ääntään, Ada ei hätkähtänytkään. Hänen kasvonsa olivat niin ilmeettömät, että ne olisivat voineet yhtä hyvin olla kiveä.

”Sigridiltä olisin vielä odottanut tuollaista, mutta en sinulta, Ada.” Sigrid mulkaisi Nevistä kohti, mutta ei puuttunut heidän riitaansa. ”Sinä olet muuttunut. Olet… erilainen kuin ennen. Kylmempi.”

”Minä olen oikeassa”, Adan ääni ei värähtänytkään. ”Urkoth ei odota.”

Nevis oli liian väsynyt vastustellakseen enempää. Hänen päätään oli alkanut särkeä, ja vieraat kasvot kiristivät hänen omiensa ympärillä.

Ehkä Ada oli oikeassa, ja Urkoth teki töitä väsymättä heidän tuhokseen. Mutta Nevis ei halunnut uskoa niin. Hän halusi uskoa, että Freyasta oli vielä riittävästi jäljellä siihen, että hänkin tarvitsi lepoa. Että hänet voisi vielä pelastaa.

Mutta se oli pelkän uskon varassa. Ei Nevis todella tiennyt, mitä Freyalle sillä hetkellä kuului. Ei heistä kukaan tiennyt. Freyasta – tai Urkothista – ei ollut Syväsuon jälkeen ollut enää lainkaan merkkejä. Aivan kuin hän olisi kadonnut kokonaan maan alle.

*

Unessa Nevis oli syvällä maan alla.

Vaikka hän ei tiennyt, minne oli matkalla, hänen jalkansa johdattivat häntä eteenpäin pitkin, määrätietoisin askelin. Kohti jotakin joka veti häntä puoleensa näkymättömän langan tavoin.

Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää, ja sen keskellä loimusi ohuita, punaisia lieskoja, jotka välkehtivät kuin valon heijastamat aallot tai salamaniskut. Jokaisella askeleella tuo valo kasvoi kirkkaammaksi ja kylmemmäksi, kunnes joka henkäys puhalsi huurua kasvojen ympärille. Maa hänen allaan narskui lumen lailla, ja tuon äänen alta erottui etäisiä, huutojenomaisia kaikuja, mutta ne olivat liian vääristyneitä siihen, että Nevis olisi voinut niitä ymmärtää.

Mitä lähemmäs Nevis kuitenkin meni, sitä selkeämmäksi kaikki alkoi muuttua. Pimeys hänen ympärillään sai muodon, ja hän havaitsi kävelevänsä avarassa luolassa, jonka katto oli aivan liian korkealla hänen havaittavakseen. Lattia hänen allaan oli verenpunaista jäätä, ja jossain tuon jään alla liikehti muotoja, varjoja. Ensin ne näyttivät vain kaukaiselta liikkeeltä syvällä järven pohjassa, kuin kaloilta, joiden ääriviivat juuri ja juuri erotti. Mutta mitä kauemmin Nevis niitä katseli, hän huomasi niiden olevan ihmisiä. Eikä vain ihmisiä, vaan kaikkia älyllisiä olentoja: haltioita, kääpiöitä, kaikkea niiden väliltä.

Yhteistä noille hahmoille oli ainoastaan yksi asia. Heistä kenelläkään ei ollut kasvoja.

Siitä huolimatta he huusivat. Nevis tunnisti noista huudoista jokaisen – monet niistä hän oli aiheuttanut itse. Jokainen heistä aneli hiukan eri tavalla:

en halua kuolla

armoa!

säästä minut

minulla on lapsi! perhe!

anna minun mennä – ole kiltti


Mutta vaikka Nevis olisi halunnut antautua heidän tahdoilleen, hän ei voinut. He olivat jo kuolleita. Heistä oli jäljellä enää jälkikuva, enää se vääristynyt muisto, jonka muodossa ne voisivat jatkaa elämäänsä Neviksen kasvoilla.

”Lopettakaa”, Nevis käski. Hänen oma äänensä kuulosti heikolta huutojen rinnalla. ”Lopettakaa!”

Huudot vain kävivät kovemmaksi, peilaten hänen omaa hätäänsä.

lopeta lopeta lopeta

”Pyydän”, Nevis aneli – sanoja ei enää erottanut huutojen kakofonian takaa – ”en voi auttaa teitä! Jättäkää minut rauhaan!”

jätä minut rauhaan!

l o p e t a


Nevis vajosi polvilleen korviaan pidellen, mutta äänet kuuluivat yhtä lujina kuin ennenkin. Varjot jään alla kerääntyivät hänen luokseen, kymmenet äänet kietoutuneena yhdeksi. Nyt niiden kädet painautuivat jäätä vasten, mursivat railoja sen peilipintaan, kykenemättä kuitenkaan koskaan rikkomaan sitä. Nevis nojautui niiden ylle, kurotti kätensä näkyä kohti, jolloin hän erotti jään alla levämäisinä liehuvat mustat suortuvat. Ne liikkuivat vaivattomasti kuin vesi, ja niiden takaa pilkisti pari teräviä korvia. Kuunvalossa nuo suortuvat olisivat olleet vihreät.

”Auta minua, Elyen…” Arissa aneli. ”En saa henkeä…”

”Ei”, Nevis ravisti päätään. ”Et tämä ole sinä. Tämä on vain painajainen.”

”Elyen, minä—” Arissan lause katkesi terävään hengenvetoon, joka ei kuulostanut häneltä itseltään. Tämä ääni oli korkeampi, tuoreempi. Se oli muutakin kuin kauan sitten kadonnut muisto. Tämän äänen omistaja eli vielä.

”Nevis, auta minua”, Freya itki. Rihmat veden alla olivat muuttuneet punaisiksi kiharoiksi, jotka leijailivat kääpiön kasvojen – tai niille varatun tilan ympärillä – paksun pilven lailla. ”Minulla ei ole paljoa aikaa. Sinun täytyy auttaa minua, ennen kuin hän—”

”Ennen kuin hän mitä? Missä sinä olet, Freya? Mistä löydän sinut?”

”Vain sinä voit pelastaa minut. Minä olen—”

Vesi kiskoi Freyan alleen, ja hänen lauseensa loppu hukkui merkityksettömiin.

”EI!” Nevis iski nyrkkinsä jäätä vasten. Se ei hievahtanutkaan. ”Tule takaisin! Älä jätä minua yksin!”

”Rauha!” tämä ääni kuului jostain kaukaa. Nevis tunsi yllättäen painetta olkapäissään, kuin joku olisi pitänyt niistä tiukasti kiinni. ”Rauha. Kaikki on hyvin.”

”Älä jätä minua yksin! Ole kiltti!”

”Nevis. Kuuletko minua? Minä tässä.”

Nevis nyyhkytti vastaukseksi. Hän vajosi pimeyteen. Tila katosi ympäriltä, eikä hän enää tiennyt, missä oli. Hän tiedosti vain vahvat kädet käsivarsiensa ympärillä, korvaan lempeästi puhuvan äänen.

”Olet turvassa nyt. Minä tässä, Sigrid.”

”Älä…”

”Shh.” Kädet heijasivat häntä, kannattelivat häntä halki korkeimpien aaltojen. Nevis soperteli yhä järjettömyyksiä, mutta hän oli lakannut huutamasta. Nyt hän keskittyi vain hengittämään, ja vaikka se oli epätasaista, hän hengitti. Hän oli yhä elossa.

Kunnes hän lopulta käsitti, missä oli, ja avasi silmänsä.

”Sigrid”, Nevis henkäisi. Hänen äänensä oli huutamisesta käheänä. ”Minä…”

”Sinä näit painajaista”, Sigrid lausui pehmeällä äänellä. Hänen kätensä olivat yhä tiukasti Neviksen ympärillä, mutta eivät puristaen. Eivät satuttaen, vaan tukien. ”Mutta se on ohi nyt. Olet tässä.”

”Olen tässä.” Nevis laski sydämenlyöntejään, kunnes tuskin enää erotti niitä. Hän antoi myrskyn laantua. Kun siitä oli jäljellä enää pelkkä horisontissa siintävä pimeys, Nevis uskalsi jälleen avata suunsa.

”Näin unta Freyasta”, hän sanoi.

”Haluatko puhua siitä?” Sigrid silitti kädellään hänen hiuksiaan. Nevis nojautui aivan huomaamatta sitä kohti.

”Freya…” Nevis tunsi nielaisevan kokonaisen lohkareen, ”hän pyysi apuani. Hän sanoi, ettei hänellä ole enää paljoa aikaa. Ja että vain minä voin pelastaa hänet. Mutta kun yritin kysyä, missä hän on, hän katosi.”

Sigridin ote Neviksen päälaella kävi varmemmaksi, kun Nevis tukahdutti nyyhkäisyn Sigridin rintaa vasten. Häntä hävetti näyttäytyä Sigridin edessä tällaisena, näin heikkona, mutta hän ei voinut keholleen mitään. Se toimi täysin hänestä riippumatta.

”Se oli vain pahaa unta”, Sigrid kuiskutti. ”Et ole saanut tarpeeksi lepoa. Siksi näet painajaisia.”

Nevis nyökkäsi. Sanat palauttivat jälleen mieleen hänen aiemman riitansa Adan kanssa, ja hänen katseensa liikahti kuin itsestään haltian vuodetta kohti. Niin pimeässä Nevis ei erottanut, oliko se tyhjillään.

”Ada?”

Sigrid tuhahti. ”Kyllähän sinä kuulit mitä hän sanoi. Ei hän tarvitse unta.”

Niinpä tietysti. Nevis ei jaksanut välittää, mitä Ada teki sillä hetkellä. Hänen mielensä oli yhä puoliksi unen verhon takana. Tällä hetkellä hän keskittyi ainoastaan tähän hetkeen. Sigridin kehon lämpöön hänen omaa kehoaan vasten. Tasaiseen sykkeeseen, joka soi hänen rintansa alla.

”Etkö sinä nuku?” Nevis kysyi. ”Sinäkin tarvitset lepoa.”

”Yritin kyllä, mutta en saanut unta.”

Sitä oli vaikea uskoa, nyt, kun Sigrid lepuutti päätään hänen olkapäätään vasten, silmät kiinni ja rauhallisesti hengittäen. Elleivät he olisi juuri jutelleet keskenään, Nevis olisi voinut luulla hänen nukkuvan.

”Sinä voit olla siinä, jos se helpottaa”, Nevis ehdotti. ”Näytät viihtyvän niin hyvin.”

Sigrid naurahti tavalliseen, kuivakkaan tapaansa. Ehkä hän erotti Neviksen äänestä sellaisia sävyjä, joita hän ei aivan halunnut erottaa. ”Se ei varmaankaan olisi viisasta.”

Mutta samalla kuitenkin Sigridin sormet piirsivät kipinäkuvioita Neviksen päänahkaa vasten, ja hänen hengityksensä oli niin lähellä, että se tuntui lämpimänä tuulahduksena kasvoja pitkin. Nevis jopa haistoi kevyen mintun tuoksun – Sigridillä oli tapana pureskella sitä ennen nukkumaanmenoa. Heidän nenänsä lähestulkoon kolahtivat toisiinsa.

Tuli lyhyt hetki, jolloin maailma pysähtyi. Nevis tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Se oli vääjäämätöntä. Hän ei voinut pysäyttää tätä, eikä hän edes halunnut. Siispä kun Sigrid kurotti kasvonsa Neviksen kasvoja kohti ja painoi huulensa hänen huulilleen, Nevis suuteli häntä takaisin.

Viimeisetkin unen haituvat paloivat pois hänen kehoonsa huokuvan lämmön tieltä. Naiseksi, joka oli niinkin kova kuin Sigrid, hänen huulensa olivat yllättävän pehmeät. Ne liukuivat kosteina Neviksen omia vasten, kevyesti ja vaivattomasti, miltei kuin ne olisivat tehneet niin aina. Se tuntui luontevalta. Tämä tuntui luontevalta. Nevis ei edes ajatellut syventäessään suudelmaa ja kaatuessaan Sigridiä päin, kunnes he molemmat makasivat vieri vieressä vuoteella, kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina, samassa lämmössä kelluen. Vasta, kun Neviksen kädet löysivät paljaan, arpien kovettaman ihon Sigridin alaselässä, Sigrid jäykistyi ja sai Neviksen liikkeet pysähtymään. Hän avasi silmänsä ja kohtasi Sigridin katseen pimeässä, jossa se oli yhtä kirkas ja harmaa kuin kuutamo. Kaunis.

”Ei”, Sigrid vetäytyi taaksepäin. ”Tämä ei ole hyvä ajatus.”

Nevis irrotti kätensä Sigridin alaselästä. ”Hyvä on. Ei mennä vielä siihen.”

Hän kumartui suutelemaan Sigridiä uudelleen, mutta Sigrid käänsi katseensa pois. Nevis katsoi häneen kysyvänä.

”Joudumme kohta sanomaan toisillemme hyvästit”, Sigrid lausui pimeydelle. ”Ei ole hyvä kiintyä toisiimme liikaa.”

”Ei kukaan kiintymyksestä ole puhunut”, Nevis sanoi. ”Riittää vain, että meillä on tämä.”

Sigridin hymyn takana oli katkera sävy. ”Ei se ole koskaan niin yksinkertaista.”

Nevis nyökkäsi ja käänsi kylkeä Sigridistä poispäin. ”Ymmärrän. Tämä oli virhe.”

He makasivat hetken hiljaa pimeässä. Ääneen sanomattomat sanat tuntuivat painona heidän välillään. Nevis yritti tehdä kaikkensa karistaakseen fyysiset tuntemukset kehostaan, mutta se oli vaikeaa. Polte tuntui yhä huulilla ja kaikkialla muuallakin.

”Odota.” Sigridin käsi tarttui äkkiä hänen käteensä. Se nykäisi häntä kohti, vaati Nevistä katsomaan häntä silmiin. Nevis kääntyi ympäri vastahakoisesti – hän ei halunnut Sigridin näkevän pettymystä hänen silmissään.

”Olen tehnyt elämässäni monia virheitä”, Sigrid sanoi, punniten jokaista sanaansa tarkkaan. ”Monia asioita, joita kaduin jo ne tehdessäni, ja kadun entistä enemmän jälkikäteen. Mutta sinä et ole yksi niistä.”

Sitten Sigrid veti hänet itseään kohti ja suuteli häntä uudelleen.

Tällä kertaa Nevis otti rauhallisemmin. Hän ei halunnut upota liian syvälle, tiedostaen sen, että hänet nykäistäisiin pintaan millä hetkellä hyvänsä. Siispä hän piti kätensä paikoillaan. Antautui Sigridin kehon rytmille, ja rytmitti itsensä sen mukaan.

”Oletko varma tästä?” Nevis henkäisi, kun hän tunsi naisen hengityksen paljasta vatsaansa vasten. ”Meidän ei tarvitse tehdä mitään, mitä et halua.”

Sigrid harkitsi hänen sanojaan hetken. Teki päätöksensä.

”Olen”, hän vastasi. Ja antoi huultensa matkata alemmas.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N1: Ja niin vuosi tulee päätökseen! En saanut tätä aivan loppuun tänä vuonna kirjoitettua vaikka niin olin itselleni luvattu, mutta lähelle kyllä päästiin! Haluan kiittää kaikkia tänä vuonna tätä tekstiä lukeneita ja toivottaa hyvää uutta vuotta. Toivottavasti pysytte mukanani myös ensi vuonna! Tässä luvussa Sigrid vierailee viimein komentajan luona, samalla kun Nevis ja Ada keksivät uuden keinon löytää Järjestyksen sauva.
A/N2: Tämän tekstin loppupuolella oleva salamurhaajan tikari kaiverruksineen on saanut inspistä tästä tumblr-postauksesta.
A/N3: Olen tehnyt tätä tekstiä varten viime päivinä joitain moodboardeja! Postaan nyt nämä loppulukujen yhteydessä. Aloitetaan ensimmäisenä Sigridistä. :)




XXII.   Otsoninsininen

Kun Ada palasi yläkertaan aamuyöstä, Sigrid tuli häntä vastaan ovella.

Adalle oli heti selvää, mitä oli tapahtunut. Jopa ilman Sigridin punaisia poskia ja sojottavaa tukkaa hän olisi haistanut sen.

Sigridin katse paljasti, että hänkin käsitti Adan tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä ajattelet”, Sigrid kuiskutti sulkiessaan oven takanaan niin, ettei herättäisi Nevistä. ”Ei sinun tarvitse sanoa sitä. Tämä ei merkinnyt mitään.”

”Hyvä”, Ada vastasi. ”Sillä sinä menetät hänet.”

Sigrid puri huulta. Niin tehdessään hän näytti niin kamalan nuorelta – ja sitä hän oikeastaan olikin. Eihän hän ollut edes elänyt puolikasta ihmisikää.

”Ehkä olet oikeassa”, Sigrid jatkoi nojatessaan selkänsä seinää vasten, ”mutta ehkä hänkin oli oikeassa. Me tarvitsemme tätä. Kaiken tämän keskellä minä tarvitsen muistutusta siitä, että olen ihminen. Voitko ymmärtää sen?”

Ada yritti kyllä. Hän yritti käsittää, millaista oli nähdä kaikki niin lyhytnäköisesti ja tarttua johonkin sellaiseen, jonka tiesi varmasti uppoavan. Mutta ei hän käsittänyt, ei todella. Eihän hän ollut ihminen.

Siispä hän tyytyi vastaamaan pelkällä hiljaisuudella.

”Nevis oli oikeassa toisestakin asiasta”, Sigrid sanoi siihen. ”Sinä olet muuttunut. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että aikamme käy vähiin, tai että pelko on jatkuvasti enemmän läsnä, mutta minusta tuntuu, etten tunne sinua kunnolla enää. En niin kuin ennen.”

Ada tiesi, että hänen olisi pitänyt tuntea jotain enemmän. Sigridin sanojen olisi pitänyt satuttaa häntä, tai edes kirpaista vähän.

Mutta niin ei ollut. Hänestä tuntui ainoastaan… tunnottomalta. Kuin hän olisi seissyt viileässä pakkassäässä paikallaan niin kauan, että hän menetti tunnon käsistään ja jaloistaan, ja tilalle tuli vain turruttavaa tyhjyyttä.

”Se on harmi”, Sigrid sanoi vielä. ”Asioiden ei olisi tarvinnut mennä tällä tavoin.”

Sitten hän kääntyi pois kasvojaan pyyhkien, kuin hänellä olisi ollut roska silmässään.

Ada ei seurannut hänen perässään.

*

Nevis oli istunut jo tovin ajan alakerrassa, kun Ada ja Sigrid saapuivat aamiaiselle.

Se oli erikoista – yleensä Ada oli aina ensimmäisenä hereillä, eikä ollut Sigridille tyypillistä myöhästyä mistään. Nevis tiesi, ettei Sigrid ollut ainakaan nukkumassa – nainen ei ollut enää hänen vierellään Neviksen herätessä. Nevis oli osannut odottaa sitä: kaikki, mitä heillä oli, oli ainoastaan fyysistä. Silti, se sattui vähän.

Adasta Nevis ei jaksanut murehtia. Hän oli vieläkin vihainen tälle.

”Teilläpä kesti”, hän totesi Adan istuessa häntä vastapäätä ja Sigridin hänen vierelleen – liian lähelle ja liian kauas.

”Tarvitsin raitista ilmaa”, Sigrid vastasi, kohottamatta katsettaan puurolautasestaan.

”Minä… mietin asioita”, Ada puolestaan vastasi. Hän ei koskenut ruokaansa. ”Oletko ehtinyt istua täällä jo kauan?”

”Jonkin aikaa”, Nevis vastasi. ”Niin kauan, että ehdin kuulla jotain kiintoisaa.”

”Mitä?”

Nevis madalsi ääntään hetkeksi, sillä hän ei halunnut paljastaa salakuunnelleensa. ”Nuo kaverit parin pöydän päässä – älkää katsoko sinne nyt – puhuivat siitä, että kaupungissa järjestetään harvinaisten esineiden huutokauppa.”

Sigrid kohotti kulmiaan. ”Mitä siitä?”

”Se voisi olla se, mitä etsimme. Sanoittehan itse – voi olla, että sauva ei ole pyhätössä tai Legioonan omistuksessa ollenkaan. Ehkä se on ollut kaiken tämän aikaa jonkun yksityishenkilön omistuksessa. Harvinaisten esineiden kauppa voisi olla juuri se, mitä etsimme.”

Sigrid huokaisi. ”Enpä oikein tiedä. Millä todennäköisyydellä sauva muka olisi juuri tässä kaupassa?”

”Ei se välttämättä olekaan. Mutta saattaisimme silti saada vihiä sen sijainnista – ehkä joku paikalle tulevista kauppiaista voisi jopa omistaa sen. Voisimme tehdä tiedustelua kaupan lomassa.”

Ada nyökkäsi, vaikkakin varoen. ”Se kortti on ainakin käännettävä.”

Sigrid naputteli lautasensa reunaa lusikallaan. ”Missä kauppa järjestetään? Ja milloin?”

”Maanantaina keskipäivällä, toisessa korttelissa.”

”Ei käy”, Sigrid pudisti päätään. ”Tapaan silloin Legioonan komentajan.”

”Hitto”, Nevis kirosi. ”Se. Mutta… haittaako se oikeastaan? Emme me ole tulossa kanssasi komentajan juttusille. Jos menet puhuttamaan häntä, minä ja Ada voimme mennä sillä aikaa huutokauppaan. Kaikki voittavat.”

Sigrid pohti asiaa hetken.

”Ei”, hän sanoi lopulta. ”Jos teille sattuu jotain sillä aikaa, kun olen poissa, en voi suojella teitä.”

”Osaamme kyllä huolehtia itsestämme”, Nevis vastasi, sitten vilkaisi Adaan. ”Eikö niin?”

Ada nyökkäsi. ”Nevis on oikeassa.”

Sigrid ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta myöntyi lopulta. Hänenkin täytyi käsittää, ettei vaihtoehtoja ollut monia. ”Hyvä on. Mutta jos löydätte jotain, entäs sitten?”

”Sitten odotamme, että tulet takaisin, ja teemme seuraavan siirron yhdessä”, Nevis vastasi. ”Mikä voisi mennä pieleen?”

”Mikä tosiaan”, Sigrid huokaisi. ”Eihän meillä ole mitään menetettävää.”

*

”Onko meillä vielä pitkä matka?” Ada kysyi Nevikseltä maanantaina, kun he tekivät tietään kohti toista korttelia. Hänestä tuntui siltä, että he olivat vaeltaneet kaupungissa jo ikuisuuden, ja mitä kauemmas he kulkivat, sitä enemmän häntä alkoi epäilyttää. Täällä kadut olivat ahtaita, kivisiä tai mutaisia, eikä missään ollut kasvin kasvia. Ilma täyttyi joukosta mitä oudoimpia ja epämiellyttävimpiä hajuja, joista osa sai Adan pidättämään hengitystään.

”Jonkin matkaa”, Nevis vastasi. Hän oli pukeutunut pitkäksi ja laihaksi ihmismieheksi, jolla oli takkuinen, oljenvaalea tukka ja kuluneella tavalla tyylikkäät vaatteet – jotain, mitä huutokaupassa voisi odottaa näkevänsä. ”Me asumme neljännessä korttelissa – tämä on kolmas. Mitä alemmas numeroissa mennään, sitä alemmas mekin laskeudumme. Ja sitä rähjäisemmäksi kaupunki muuttuu.”

Ada ei oikein käsittänyt, miten paljon rähjäisemmäksi kaupunki saattoi enää mennä. Vaikka hän oli elänytkin pitkän elämän, siitä valtaosa oli ollut sivilisaation ulkopuolella tai Syväsuon kaltaisissa kaupungeissa, jotka olivat pelkkiä pikkukyliä Antropoliin verrattuna. Syväsuo oli Antropoliin verrattuna vielä nuori kaupunki – sen historia oli lyhyt, ja jos ihmiset yhtäkkiä katoaisivat, ei menisi kauaakaan, ennen kuin luonto ottaisi sen jälleen omakseen. Antropoli oli vastakohta – täällä ensimmäiset kivet oli laskettu jo vuosituhat sitten, ja kaupunki oli kasvanut siitä kerros kerrokselta, kohoten aina ylöspäin. Nyt he kulkivat kohti kaupungin muinaista sisustaa, jossa sen juuret ulottuivat syvimmälle.

He liikkuivat eteenpäin, ja ilma kaduilla kävi ahtaammaksi, tunnelma kireämmäksi. Ada aisti, että sillä oli jotain tekemistä eilisiltaisen kanssa – Nevis oli varmasti yhä vihainen hänelle. Mutta oli tässä muutakin.

”Sinä ajattelet häntä”, Ada käsitti. ”Sigridiä.”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Miten niin?”

”Tiedän, mitä viime yönä tapahtui.”

Neviksen leuka kiristyi. Hän oli varmasti halunnut pitää sen mieluummin omana tietonaan. ”Kertoiko Sigrid sinulle?”

”Siltä oli vaikea välttyä. En ole sokea, tiedäthän.” Ada piti lyhyen tauon. ”Sitä paitsi… tämä on ollut tuloillaan jo pitkään. Sitä tuppaa käymään, kun joukko ihmisiä – tai muita olentoja – viettää tiiviisti aikaa yhdessä, ja kuolemanpelko on läsnä. En syytä sinua siitä, mitä tapahtui.”

”Mutta et silti pidä siitä.”

”En.”

”Ymmärrän, miksi tunnet tuolla tavoin. Sinä pelkäät, että satutan itseni. Ja häntä siinä samalla.”

Ada ei vastannut, mutta Nevis oli oikeassa.

”Mutta ymmärrä tämä”, Nevis jatkoi, ”sinä et ole tästä joukosta ainoa, jolla on ollut huonoa onnea rakkaudessa. Minäkin tiedän, miltä menetys tuntuu. Kuten myös Sigrid. Minä en koskaan satuttaisi häntä tahallaan, kuten ei hänkään minua. Mutta joskus asiat vain… tapahtuvat.”

Ada aisti Neviksen katseen niskassaan kosketuksen tavoin. Nevis oli katsonut häntä sillä tavalla kerran aikaisemmin – juuri ennen kuin he suutelivat Vuriassa. Mutta vaikka siitä oli vasta vähän aikaa, se tuntui kaukaiselta. Etäiseltä, kuin muisto olisi samean jääseinän takana.

”Sinunkin olisi hyvä päästää joskus irti”, Nevis jatkoi. ”Unohtaa.”

Adan ihoa alkoi kuumottaa. Mutta juuri ennen kuin mitään ehti tapahtua, he astuivat kulman takaa leveälle aukiolle, joka suorastaan parveili väkeä. Aukion toiselle laidalle oli pystytetty punainen teltta korokkeella, ja sen takana odotti rivi mitä erikoisempia esineitä.

”Taidamme olla perillä”, Ada totesi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. ”Mitä sitten?”

”Katselemme ympärillemme”, Nevis vastasi. Hän oli alkanut jo pyyhkiä aukiota katseellaan, korvat höröllä mielenkiintoisten keskustelujen varalta.

”Tervetuloa, tervetuloa!”, huutokauppias kailotti teltan edustalta, ja vaikka hän ei puhutellutkaan yksin Adaa ja Nevistä, Ada huomasi, kuinka Nevis yritti tekeytyä pienemmäksi. ”Käykää peremmälle, tulijat! Käykää ihastelemassa esinekokoelmaamme. Numerotaulut saatte myös täältäpäin!”

Nevis ja Ada astelivat lähemmäs, yrittäen samalla saada selkoa ympäröivästä väkijoukosta. Aukiolla oli kaiken kaikkiaan ehkä viisikymmentä henkeä, joista valtaosa oli selkeästi erinäisiä keräilijöitä tai kauppiaita värikkäissä ja epäkäytännöllisissä vaatteissa, kantaen mukanaan turhanpäiväisiä helyjä, kuten viuhkoja ja helmikaulakoruja. Osa taas oli lähempänä heidän olemustaan, tai jopa epäsiistimpiä: toinen kortteli oli tunnettu rähjäisenä paikkana, joten väki oli sen mukaista. Joukossa oli sekä ihmisiä, haltioita että kääpiöitä, ja heitä yhdisti lähinnä se, että harva epäihminen oli pukeutunut aristokraatin tavoin. Huutokauppias itse oli myös ihminen: vanhahko, jo harmaahiuksinen mies, jolla oli yllään tyylikäs, purppuranpunainen puvuntakki ja siihen sopiva hattu.

Teltan edustalla kävi suurin kuhina – monet olivat kerääntyneet tarkkailemaan korokkeelle asetettuja esineitä. Nevis ja Ada jäivät hiukan taaemmas ja kaappasivat itselleen numerotaulut. Ada silmäili samalla takakoroketta, mutta nopealla katsauksella siellä ei näyttänyt olevan mitään Neremynin kaltaista – nämä esineet koostuivat tauluista, koriste-esineistä, matkamuistoista ja koruista. Joukossa oli jotain aseitakin: lähinnä tikareita, vasaroita ja kilpiä.

”Ovatkohan kaikki huudettavat esineet tässä?” Ada kuiskutti.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”En ole koskaan ollut tällaisessa aiemmin. Ehkä he eivät uskalla laittaa arvokkaimpia esineitä näytille siltä varalta, että ne varastetaan.”

Ada nyökkäsi. ”Se käy järkeen.”

Nevis lipui hitaasti lähemmäs koroketta, ja vaikka hän kantoi yhä toisia kasvoja, hänen koko olemuksensa oli jännittynyt. Ada näki hänen vetävän syvään henkeä, ennen kuin hän kääntyi läheisen kauppiaspariskunnan puoleen ja alkoi jututtaa heitä, esittäytyen kuvitteellisella nimellä ja ojentaen kättä. He kävivät nopeasti keskusteluun siitä, millaiset esineet heitä huutokaupassa eniten kiinnostivat – pariskunta oli katsellut sillä silmällä koruja, kun Nevis taas vastasi olevan kiinnostuneempi aseista. Keskustelu loppui sen jälkeen lyhyeen, ja Nevis palasi takaisin Adan luo.

”Jututetaan väkeä”, hän sanoi hiljaa. ”Yritetään kartoittaa joukosta ne, jotka olisivat kiinnostuneita harvinaisista aseista. Sauvoista ja keihäistä, tarkemmin ottaen. Ehkä heistä joku sattuu lipsauttamaan jotakin.”

Nevis siirtyi seuraavan kohteensa luo. Ada teki samoin, kääntyen läheisen rouvashenkilön puoleen ja ojentaen kätensä esittelyyn. Nainen kuitenkin vain nyrpisti nenäänsä ja kääntyi poispäin. Hämillään, Ada otti pari askelta eteenpäin ja yritti puhutella erästä vanhempaa herraa. Hän suostui antamaan nimensä ja kätensä, muttei paljastamaan tietoja mieltymyksistään. Samalla Nevis oli ehtinyt jo puhua sydämensä kyllyydestä.

Adalle kävi nopeasti ilmi, että tämä saattoi olla seurausta siitä, ettei hän ollut paikallisia. Villi, tarkemmin sanottuna. Vaikka hän olikin yrittänyt parhaansa pukeutumalla johonkin siistimpään kuin tavallisiin vaatteisiinsa, hänen pitkä, letitetty tukkansa, tumma hipiänsä ja karkea korostuksensa paljastivat, että hän oli toisaalta. Haltiat ja kääpiöt ottivat hänet paremmin vastaan, mutta kaikki aseet, joista he olivat kiinnostuneita, olivat tikareiden ja jousten kaltaisia, käytännöllisempiä välineitä. Palkkatappajia, ehkä: osalla oli silmissään villi tai jopa hiukan kuollut katse. Hiukan kuten Neviksellä.

He ehtivät kierrellä tovin, ennen kuin huutokauppias keskeytti seurustelun ja komensi kaikki istumaan. Ada ja Nevis ottivat paikkansa melko keskeltä – riittävältä etäisyydeltä nähdäkseen lavalle, mutta riittävän kauas ollakseen kiinnittämättä liikaa huomiota.

”Löytyikö mitään?” Ada kysyi Nevikseltä.

”Ei”, Nevis pudisti päätään, hypistellessään numerotaulua kädessään. ”Yksi herra oli kyllä kiinnostunut keihäistä, mutta ei myöntänyt omistavansa yhtään sellaista, eikä uskonut sellaisia olevan tänään tarjollakaan.”

”Minäkään en löytänyt mitään”, Ada vastasi. ”Mutta ehkä tämä tästä. Huutokauppa on vasta alkamassa.”

”Niin”, Nevis huokaisi. Hän katseli lavan suuntaan, mutta ei oikeasti vaikuttanut katsovan sinne, vaan jonnekin kauemmas, ajatuksiinsa.

”Mitäköhän Sigrid tekee tällä hetkellä?” hän pohti hiljaa.

Sitten huutokauppa alkoi.

*

Sigrid oli istunut komentajan toimiston ulkopuolella jo hyvän tovin.

Kello oli jo varmasti yli kaksitoista, mutta ovi pysyi silti visusti lukossa. Se oli niin paksu, ettei sen lävitse kantanut ääni lainkaan. Sigridillä ei ollut mitään keinoa tietää, mitä sen toisella puolella tapahtui. Tai tapahtuiko siellä yhtikäs mitään.

Oveen koputtaminen ei kuitenkaan tulisi kysymykseenkään. Ovivartijoiden katseet olivat naulautuneet visusti häneen, ja niihin viiteen muuhun vieraaseen, jotka olivat jonossa hänen jälkeensä. Ensinäkemällä heissä oli vain vähän yhteistä: Sigridin perässä jonossa oli viiksiään hipelöivä kauppias, hänen jälkeensä vanhempi, tärisevä rouvashenkilö. Ikään kuin komentajan juttusille pääsisi kuka vain tuosta vain. Sigrid torui nopeasti itseään – eihän hän voinut tietää, miten tärkeistä asioista näiden vieraiden kohdalla oli kyse – hän vain tuomitsi heidät ulkonäön perusteella.

Sigrid kuitenkin epäili, että kenenkään asia olisi maailman pelastamista tärkeämpi.

Sigrid huokaisi ja asetti kätensä jalkojensa väliin estääkseen molempia tärisemästä. Hänen tuli näyttää esimerkkiä, olihan hän täällä vieraan kaupunginkaartin edustajana. Hermostuminen ei palvelisi ketään.

Ryhdistäydy. Mitä Nevis ja Ada sanoisivat, jos he näkisivät sinut nyt?

Nevis varmaankin nauraisi. Ehkä hän jopa tönäisisi Sigridiä leikkimielisesti, yrittäisi ravistella järkeä hänen kehoonsa. Ada pudistelisi päätään hetken, mutta tarjoaisi ehkä lopuksi lohduttavia sanoja.

Sigrid ei ollut halunnut myöntää sitä itselleen ennen, mutta hän tarvitsi Nevistä ja Adaa. Hän ei ollut halunnut myöntää sitä, koska pelkäsi sen tekevän hänestä heikon. Hän ei ollut halunnut olla riippuvainen kenestäkään, eikä hän ollut tahtonut pakottamaan ketään kantamaan hänen mukanaan tuomaansa taakkaa. Siispä hän oli suhtautunut tähän järkiperäisesti. Nevis oli ollut vain keino, jolla hän paikkasi sen aukon, jonka Ragnar jätti. Ada oli ollut pelkkä ystävä – järjen ääni, silloin kun Sigrid sitä tarvitsi. Jotain henkistä Neviksen tarjoaman fyysisyyden tueksi.

Mutta ehkä heistä oli kaiken tämän myötä tullut muutakin. Jotain tärkeämpää kuin kehon lämpöä tai järkevältä kuulostavia sanoja.

”Sigrid Merentytär”, ovivartijan ääni havahdutti Sigridin ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja huomasi komentajan toimiston oven avautuneen, ja edellisen vieraan lähteneen. ”Komentaja ottaa teidät nyt vastaan.”

”Kiitos”, Sigrid nyökkäsi. Hän nousi seisomaan sydän pamppaillen, niin äkkiä, että häntä alkoi huimata. Hän veti syvään henkeä ja keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja kätki kätten tärinän selkänsä taakse. Sitten hän astui sisään komentajan toimistoon.

Ovi pamahti kiinni hänen perässään. Sigrid sävähti, mutta komentaja ei huomannut sitä. Häntä ei nimittäin näkynyt missään.

Toimisto oli valtava, pyöreän mallinen huone, joka oli sijoitettu yhteen Legioonan linnoituksen torneista. Linnoitus toimi samaan aikaan myös vankilana, ja se sijaitsi kapealla saarella keskellä Punajokea. Tällä hetkellä tuo toimisto kuitenkin vaikutti olevan tyhjänä. Keskellä sitä seisoi leveä mahonkipöytä, joka oli täynnä kirjoitusvälineitä ja siisteihin pinoihin koottuja asiakirjoja. Pöydän vierellä sekä huoneiden seinustoilla oli lukuisia, täytenä notkuvia kirjahyllyjä, joiden takana tila vaikutti jatkuvan kauemmas. Katossa riippui pyöreä, lasikupuinen valaisin, jonka takana paloi kirkas, tasainen liekki. Niin tasainen, ettei se vaikuttanut välkehtivän ollenkaan. Sigrid epäili, oliko kyse liekistä laisinkaan.

”Haloo?” hän kutsui astuessaan peremmälle toimistoon. ”Onko täällä ketään?”

Vastausta ei kuulunut ensin. Sigrid saapui pöydän luokse, yritti tähyillä kirjahyllyjen taakse. Mutta ketään ei näkynyt vieläkään.

”Minä täällä. Sigrid Merentytär.”

”Istu alas, Sigrid”, vieras ääni vastasi yllättäen. Sigrid ei oikein osannut paikallistaa, mistä suunnasta se oli tullut. Tai millaisen henkilön suusta. Se oli täydellisen väritön ja mitäänsanomaton. Ei miehen eikä naisen ääni. Ei aikuisen eikä lapsen ääni.

”Selvä”, Sigrid totesi vetäessään tuolin itselleen. Niin tehdessään hänen katseensa osui äkkiä pöydän alta pilkistävään jalkapariin. Sigridin sydän oli jättää lyönnin välistä.

”Komentaja?”

”Sano vain Mordig”, komentaja vastasi. Siinä samassa hän nousi tuolille pöydän alta, ja Sigrid näki hänet kunnolla. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan pitkään, siniseen viittaan, ja hupun alta pilkistävät kasvot olivat lähes kokonaan hämärän peitossa. Jopa tuolilla istuessaan hänen ylävartalonsa hädin tuskin ylsi pöydän yläpuolelle.

”Mutta tehän olette—”

”Kääpiö”, Mordig täydensi lauseen Sigridin puolesta. ”Tiedän. Se ei ole asia, jota moni odottaa minut nähdessään. He kuvittelevat mielessään perinteisen komentajan. Mielellään miehen. Pitkän sellaisen, jolla on leveät hartiat ja terävä katse.” Mordig hymähti, kohotti leukaansa ylemmäs, jolloin Sigrid havaitsi sen olevan pyöreälinjainen ja kokonaan parraton. Valo osui komentajan silmiin paremmin siinä kulmassa, paljastaen parin sinisiä silmiä. Otsoninsinisiä.

”Yksi noista asioista sentään pätee minuun”, Mordig jatkoi, ”muut, eivät niinkään.”

”Olen pahoillani, komentaja.” Sigrid kumarsi päänsä. ”Minun ei ollut tarkoitus osoittaa epäkunnioitusta. Olin vain—”

”Yllättynyt? Kuten kaikki. Mutta saatte anteeksi. Aloitetaan tämä puhtaalta pöydältä.”

Hupun hämärässä, Mordigin siniset silmät välähtivät. Siinä samassa pöytä heidän edessään tyhjeni asiakirjoista, kuin tuulenpuuska olisi puhaltanut sisään ja pyyhkäissyt tavarat syrjään. Mutta ne eivät leijailleet ympäriinsä ja sotkeneet paikkoja, vaan sujahtivat siististi hyllyihin, kuin ne kuuluisivatkin sinne. Ilmaan tulvahti otsonin terävä katku.

”Maagi”, Sigrid huokaisi ällistyneenä. ”Olette myös maagi.”

”Niin.” Mordig risti sormensa tyhjentyneen pöydän keskelle. ”Toinen asia, jota moni ei minusta olettaisi. Monissa kaupungeissa minun kaltaisestani ei ikimaailmassa tehtäisi komentajaa. Olisin onnekas, jos minut hyväksyttäisiin edes kaupunginkaartiin. Antropoli ei kuitenkaan ole sellainen paikka.”

Sigrid nyökkäsi. Mordig olisi yhtä hyvin voinut puhua Syväsuosta. Kaikki Sigridin kaartilaiskollegat siellä olivat ihmisiä, ja hyvin samankaltaisia sellaisia. Kääpiön, haltian tai edes hiukan eri näköisen ihmisen palkkaaminen ei tulisi kysymykseenkään.

”Mutta. Riittävästi puhetta minusta. Nyt voisimme puhua sinusta, Sigrid.” Mordigin sinisten silmien katse kirkastui. Poltti. Kuin hehkuva kaasuliekki. ”Miksi olet tullut tänne?”

”Minä…” Sigrid ravisti päätään. Hän oli miettinyt sanansa tälle tapaamiselle hyvin tarkkaan: kuinka kertoisi riittävästi ollakseen uskottava, mutta riittävän vähän paljastaakseen komentajalle koko totuutta. Nyt kaikki nuo sanat kuitenkin vaikuttivat sulaneen hänen kieleltään. ”Minun täytyy…”

”No?” Mordigin ääni kuulosti paljon sen oikeaa voimakkuutta lujemmalta. Kuin siinä olisi monta kerrosta, joista jokainen oli hiukan erilainen. ”Komentaja Grems kehui sinua sanavalmiiksi. Oletko sinä sitä?”

Sigrid nielaisi. ”Kyllä. Kyllä minä olen.”

”Hyvä. Kerro minulle itsestäsi. Miksi olet tullut kaupunkiin? Mitä sinä tarvitset?”

”Tarvitsen apuanne. Pohjoisen druidit lähettivät minut etsimään jotakin.”

”Niinkö? Mitä sinä todella etsit?”

”Erästä esinettä. Asetta.”

”Millaista asetta?”

”Sitä voisi kutsua sauvaksi. Tai keihääksi.”

”Isrothin keihäs?” Konsonantit kaikuivat huoneen seinistä, särähtelivät Sigridin kallossa. ”Neremyn. Sitäkö sinä etsit?”

Sigrid puri hammasta. Oliko hän sanonut sen ääneen? Ei hänen ollut tarkoitus paljastaa niin paljoa. Mutta polte oli niin voimakas. Se pakotti häntä.

”Miksi?” Mordigin silmät leimusivat tähtien lailla. ”Miksi tarvitset sen?”

Sigrid käänsi katseensa, yritti sulkea silmänsä, mutta yhä silloinkin hänen ihoaan poltteli. ”Sattuu.”

”Tiedän”, Mordig vastasi, eikä hänen äänessään kuulunut sääliä. ”Mutta kipu loppuu pian. Heti kun kerrot minulle, mihin tarvitset keihään.”

”Palauttaakseni sen druideille”, Sigrid vastasi. Hänestä tuntui, ettei hän saanut kunnolla henkeä. Kyyneliä alkoi valua hänen poskiaan pitkin. ”Ja pelastaakseni hänet.”

Vaati Sigridin jokaisen tahdonvoiman rippeen olla lausumatta nimeä ääneen. Kuvat vilisivät Sigridin silmien takana. Heidän ensikohtaamisensa Kaskenkaatajassa. Korppikeron kartano. Laiva keskellä myrskyisää merta. Kuutamon hopeoima aukio druidileirin reunamilla. Kädet lanteiden ympärillä taivasalla, Vurian ulkopuolella. Sormet ja huulet ja hopeiset hiukset ja silmät.

Sitten, kuin paino olisi yhtäkkiä nostettu Sigridin rinnalta, hän saattoi jälleen hengittää. Ilma virtasi hänen keuhkoihinsa. Selkeys valtasi hänet, kuin hän olisi katsonut maailmaa pitkään vesikerroksen takaa, ja vasta nyt kykeni näkemään kunnolla sen lävitse.

Hyvä tavaton, Sigrid käsitti. Mitä minä olen tehnyt?

”Kiitän palveluksestasi, Sigrid Merentytär”, Mordig sanoi. ”Ja pyydän anteeksi.”

”Mitä?”

Hämärän huppunsa uumenissa, Mordigin huulet kaartuivat terävähampaiseen hymyyn, joka täytti Sigridin kauttaaltaan kylmällä. ”Teidän olisi todella tullut harkita tarkemmin, ennen kuin tulitte Antropoliin. Legioona ei koskaan unohda.”

Sigrid loikkasi tuoliltaan niin nopeasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Veri kohisi Sigridin korvissa, kun hän kääntyi ovea kohti lähteäkseen.

”Mene vain”, Mordig lausui hänen perässään, ”riitani ei ole sinun kanssasi. Mutta tiedä tämä – on jo liian myöhäistä.”

Sigrid läimäytti oven auki ja juoksi, sännäten täyttä vauhtia kohti toista korttelia.

*

”Seuraava huudettava esine”, huutokauppias kajautti, ”saviruukku, vedenjumala Aguilan temppelistä. Maalattu akvamariinilla. Kaiverrettu. Lähtöhinta: viisikymmentä hopearahaa. Huutoja?”

”Seitsemänkymmentäviisi!”

”Seitsemänkymmentäviisi huudettu. Korkeampia huutoja?”

”Kahdeksankymmentä!”

”Kahdeksankymmentä huudettu. Ensimmäisen kerran, toisen kerran—”

”Satakaksikymmentä!”

”Kaksisataa!”

”Kaksisataa huudettu! Vielä korkeammalle? Ei? Ensimmäisen kerran, toisen kerran… myyty, harmaatakkiselle miehelle toisessa rivissä. Ja seuraava esineemme: salamurhaajan tikari, terästä. Kahvaan kaiverrettu punaisia tulppaaneja, sekä haltiakielinen lainaus, joka yleiskielellä kuuluu: olkoon kaikki vammasi kuolettavia. Lähtöhinta, kaksi kultarahaa.”

Huutokilpailu alkoi heti. Nevis antoi tikarista matalan tarjouksen, mutta vain näön vuoksi – olisi epäilyttävää osallistua huutokauppaan ilman, että huutaisi mitään: etenkään sen jälkeen, kun hän oli esitellyt itsensä innokkaaksi aseiden keräilijäksi. Hänen hyväksi onnekseen hänen huutoaan kuitenkin seurasi sarja korkeampia huutoja, joten hänen ei tarvitsisi maksaa rahoja, joita hänellä ei todella ollut. Tikari myytiin lopulta seitsemän kultarahan hintaan kalpealle haltianaiselle, jonka mustat hiukset oli kieputettu nutturalle hiusneuloilla. Nevis ei epäillyt hetkeäkään, ettei niitäkin voisi käyttää tappamiseen.

”Seuraava esine: kääpiöriimuin koristeltu juomasarvi, tammipuuta. Perhekalleus, kuulunut aikoinaan Novrin vuorikaupungin aatelistolle. Lähtöhinta, kymmenen hopearahaa…”

Ja niin huutokauppa jatkui. Huutokauppias veti vuorotellen esille sarjan mitä erilaisimpia esineitä, aterimista rintaneuloihin, huonekaluista vaatteisiin. Aina ajoittain Nevis teki tarjouksia, yhteen kääpiökirveeseen ja kullalla ja timanteilla koristeltuun miekkaan. Lopulta joku muu aina teki viimeisen tarjouksen. Kaupan jatkuessa ja tarjousten koventuessa moni jätti leikin kesken, läimäisten numerotaulunsa penkille ja poistuen paikalta helmat tai lahkeet liehuen. Kun kolme varttia huutamista oli jatkunut, jäljellä oli enää puolet alkuperäisistä osallistujista.

Siitä huolimatta Nevis ja Ada jäivät. Heidän täytyi odottaa kaupan loppuun saakka. Vaikka suurin osa esineistä oli ollut sellaisia, joita Nevis oli alun perin nähnyt näytepöydällä, osa niistä oli uusia, kuten arvokkaat korut ja Neviksen huutama timanttikoristeinen miekka. Hän vakuuttui siitä, että mikäli Isrothin keihäs olisi täällä, ei sitä pidettäisi kaikkien pällisteltävänä. Hän muisti yhä, miten sauva oli polttanut Freyan – ja sitä kautta Neviksen kättä sitä koskettaessa. Ehkä se olisi turvallisesti lasisessa tai puisessa laatikossa, jossa sitä voisi säilyttää siihen saakka, että sen saisi kuljetettua kotiinsa.

Vielä varttitunti kului. Siinä ajassa ehdittiin huutaa neljä esinettä, joista yksikään ei ollut lähelläkään Neremyniä. Ada alkoi käydä levottomaksi.

”Tästä ei tule mitään”, hän kuiskutti Neviksen korvaan haltiaksi. ”Meidän tulisi palata kirjastoon ja jatkaa tutkimuksiamme siellä. ”Tuhlaamme vain aikaamme.”

”Vielä hetki”, Nevis maanitteli. ”Mikä tahansa seuraavista esineistä voi olla etsimämme.”

”Sanoit noin kymmenen minuuttia sitten”, Ada huokaisi. Muttei vastustellut enempää.

Nevis keskittyi jälleen huutokauppaan – seuraava esine oli sarja pieniä, rubiinikoristeisia heittoveitsiä, joista Nevis esitti olevansa kiinnostunut. Hän kohotti numerotaulunsa ja huusi matalan tarjouksen. Jota seurasi hiukan korkeampi tarjous. Hän huusi uudestaan. Korkeampi tarjous. Nevis laski numerotaulunsa.

Ja tuli äkkiä tietoiseksi siitä, että aukiota tarkkailtiin.

Hän tunsi sen ensin kutinana niskassaan. Seuraavaksi hän kuuli sen – vihellyksen, joka oli naamioitu linnun viserrykseksi, mutta tuli todellisuudessa huulten välistä. Sitten hän näki sen – kadunkulmaan heijastuvan valonsäteen, jossa oli häivähdys kultaa.

”Ada”, Nevis nykäisi druidia vaatteista. ”Meidän täytyy lähteä. Heti.”

Adan kasvot vakavoituivat. Hänkin aisti sen nyt. Kuten kaikki muutkin aukiolla sillä hetkellä olevat haltiat.

Mutta he eivät olleet edes ehtineet nousta pystyyn, ennen kuin kultainen aalto lähestyi aukiota joka suunnasta.

Legioonalaisia. Kymmenittäin. He olivat piirittäneet aukion sen kaikilta puolin, ja jokainen heistä kantoi mukanaan asetta. Neviksen suoniin virtasi jäätä.

”Seuraava esine—mitä tämä oikein on?” Huutokauppiaan kasvot täyttyivät hämmennyksestä. ”Arvoisat legioonalaiset… vakuutan, että kaikki tässä kaupassa myytävä on tyystin laillista! Minulla on lupa!”

Yksi legioonalaisista astui edemmäs ja nosti kätensä ilmaan, heilauttaen sitä vähättelevästi. ”Emme tarvitse lupaanne, kauppias. Tämä ei koske teitä. Voitte jatkaa kaupantekoanne, kunhan olemme hoitaneet asiamme.”

Huutokauppias nielaisi ja vajosi vähin äänin tiskin taakse. Legioonalaiset liikkuivat aukiota kohti kuin hidastettuna, ja väkijoukossa puhkesi hiljainen paniikki. Joukosta oli helppo erottaa ne, joilla ei ollut puhtaat jauhot pussissaan – moni alamaailman edustajista hapuili kätkettyjä tikareitaan tai yritti kadota tuolien väliin. Yksi herra jopa ryömi huutokauppiaan seuraksi tiskin taakse.

”Tällä aukiolla on vain yksi, jota etsimme”, legioonalainen jatkoi, ja Neviksen suoniin virtasi jäätä. Hän jo tiesi, mitä legioonalainen tulisi sanomaan.

”Paljasta itsesi, eikä kehenkään muuhun tarvitse sattua. Astu esiin, Kasvoton.”


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N1: Hyvää uutta vuotta, ja kiitos kaikille, ketkä äänestivät Kasvotonta Finipikareissa! ♥ Olen tosi ilahtunut siitä, että Kasvoton sijoittui sekä originaalitarina- että jatkotarina-kategorioissa. Kiitos niin paljon. Olette ihan parhaita ♥
A/N2: Tässä tulee taas uusi moodboard! Tänään luvassa Freya :)




XXIII.   Lopun alku

Sigrid juoksi.

Hän juoksi pitkiä, painavia askeleita. Panssaria hänen yllään ei ollut tarkoitettu sellaiseen kulkuun. Hiki valui hänen selkäänsä pitkin. Hiukset liimautuivat päänahkaan myssyn tavoin. Sydän takoi rytmiä hänen rinnassaan. Ohi pyyhkivä tuuli kirveli silmiä.

Linnoitus keskellä Punajokea oli kaukana toisesta korttelista. Lähestulkoon kaupungin toisessa päässä. Menisi tuntikausia, ennen kuin Sigrid pääsisi paikalle.

Hän tiesi, ettei hän koskaan ehtisi ajoissa.

Silti hän juoksi. Koska hänen täytyi uskotella itselleen, että hän edes yritti pelastaa heidät.

*

”Voimme tehdä tämän helpolla tai vaikealla tavalla”, legioonalainen totesi. ”Antaudu heti, ja säästymme turhalta väkivallalta.”

Koko aukio pidätteli henkeään, Nevis sen mukana. Ensireaktiona oli pelko. Jäsenet tuntuivat lyijynraskailta. Ilma pakeni keuhkoista. Sitä seurasi pian hämmennys. Miten legioonalaiset olivat saaneet hänet kiinni? Hän oli ollut niin varovainen kuin saattoi. Kukaan ei tiennyt hänen paikallaolostaan Tiaisen, Adan ja Sigridin lisäksi – ja Tiaisen muistin Ada oli pyyhkinyt. Ainoa keino, jolla legioonalaiset olisivat voineet tietää hänestä oli se, että joku olisi kertonut heille.

Koska joku oli kertonut heille.

Neviksen katse osui Adaan hänen vieressään. Druidi kuitenkin näytti yhtä hämmentyneeltä kuin hänkin. Ei. Ei Ada riskeeraisi hänen henkeään sellaisella hetkellä – eteenkään kun hän tiesi, mitä oli pelissä.

Mutta Sigrid.

Neviksen vatsan valtasi uppoava tunne. Sigrid ainoana tiesi, miten pitkälle Neviksen historia legioonan kanssa ulottui. Hän oli kaupunginkaartilainen, ja uskollinen laille. Ehkä jopa enemmän kuin niille, joiden väitti olevan ystäviään.

”Kello käy”, legioonalainen jatkoi. ”Astu esiin.”

”Älä tee sitä”, Ada kuiskutti.

”En.” Antautumista legioonalaiset halusivatkin. He voisivat ryhtyä taisteluun, mutta sivullisten uhrien määrä olisi suuri. He eivät ottaisi sitä riskiä, ellei heidän olisi pakko.

Siispä Nevis pysyi vaiti, kuten valtaosa muustakin aukiosta. Heistä kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä viisaita.

”Mistä tässä on kyse?” eräs osaanottajista – kauppiaalta näyttävä mies kysyi. ”Ei teillä ole oikeutta tällaiseen!”

Legioonan puhemies heilautti sormiaan. Yhtenä kultaisen metallin välähdyksenä kaksi legioonalaista astui eteenpäin ja lähti tulemaan miestä kohti. Kauppias alkoi hikoilla, ottaen hermostuneita askeleita taaksepäin.

”Meillä on ainoa oikeus”, legioonalainen jatkoi, kun hänen toverinsa laittoivat kauppiaan rautoihin ja kiskoivat hänet pois aukiolta. ”Kuka on seuraavaksi?”

Seurasi levotonta liikehdintää. Jännitys tuntui painavana ilmassa, kun kaikki odottivat seuraavaa siirtoa. Siltikään Nevis ei liikkunut. Hän tuskin hengitti.

”Aika on lopussa”, legioonalainen totesi kyllästyneenä. ”Vangitkaa heidät kaikki.”

Valon välkähdys, kun aurinko heijastui yhtä aikaa kymmenien ojennettujen keihäiden pinnasta. Kohahdus, kun kymmenet jalkaparit liikkuivat yhtenä, alkaen ottaa askelia heitä kohti. Kultainen aalto lähestyi aukiota askel askeleelta, muodostaen tiivistyvän ringin huutokaupan ympärille.

Silloin puhkesi kaaos. Ilma täyttyi kiljahduksista ja epäuskon huudoista. Osa vieraista oli jähmettyneenä paikalleen, mutta kaikki eivät tehneet niin. Osa yritti paeta juoksemalla legioonalaisia kohti, mutta he joko pysähtyivät tai saivat keihäästä. Niiden päät olivat tylppiä – heidät oli käsketty ottamaan kiinni, ei tappamaan. Siitä huolimatta sellaiseen törmäämisestä saisi pahan mustelman pidemmäksi aikaa. Osa puolestaan koetti onneaan yrittämällä liukua legioonalaisten ohi tai hyppäämällä heidän ylitseen, mutta ensimmäisen, kiristyvän renkaan ympärillä heitä odotti toinen rinki legioonalaisia valmiina tekemään osuutensa.

Toiset turvautuivat vakavampiin keinoihin. Salamurhaajan tikarin ostanut haltianainen kiskaisi hiusneulat nutturastaan ja antoi tukkansa pudota mustalle putoukselle selkänsä taakse. Neulat kimmelsivät valkeina tähtinä kiitäessään ilman halki legioonalaisia kohti. Yksi kimposi legioonalaisen kypärästä, mutta kaksi muuta löysivät tiensä kypärän raoista legioonalaisten silmiin. Legioonalaiset huusivat ja vajosivat polvilleen kasvojaan pidellen, samalla kun salamurhaaja veti sarjan kätkettyjä tikareita vaatteidensa kätköistä. Joukko osallistujia liittyi heidän seuraansa, kaivaen esille sarjan erinäisiä aseita kirveistä sapeleihin. Metalli kolisi metallia vasten, kun aseistautunut joukko kävi legioonalaisten kimppuun raivatakseen polun heidän tieltään.

Kaikki tuo oli tapahtunut alle kymmenessä hengenvedossa. Se oli aika, jossa Nevis ja Ada ehtivät käsittää, ettei mahdollisuutta pakoon ollut ilman taistelua. Siispä Ada kiskaisi sormuksensa sormestaan ja antoi sen muuntautua täyspitkäksi, hopeisesta puusta tehdyksi sauvaksi, jonka päässä kimalsi sininen kivi.

“Agus van aithir, hael ir meg”, Ada lausui. Joka sana piirsi huurrepilven hänen kasvojensa ympärille. Ilman lämpötila tuntui kylmenneen pakkasen puolelle. Ada heilautti sauvaansa, ja sen päästä sinkosi jäätä pitkässä kaaressa. Kaikki legioonalaiset, joihin jäänsirpale osui, kangistuivat ja jähmettyivät hetkeksi paikoilleen. Keihäät putosivat kolahtaen heidän käsistään.

Nevis kääri hihansa ja odotti tilaisuuttaan, tarkkaillen taistelua hänen ympärillään. Ada lausui loitsun toisensa perään, ja yksi legioonalainen toisensa perään kohmettui hänen sauvansa kärjestä. Salamurhaaja joukkoineen oli onnistunut luomaan kiilan yhteen osaan ringistä, jonne valtaosa legioonalaisista tiivistyi. Samalla Nevis kuitenkin näki, että ringin vastakkainen reuna oli heikentynyt. Yksi kohdistettu isku Adan sauvasta voisi riittää siihen, että seinä murtuisi. Silloin Neviksen tarvitsisi vain muuntautua legioonalaiseksi ja paeta paikalta.

”Ada!” Nevis huusi. ”Takanani!”

Ada kääntyi ympäri hiukset heilahtaen, ja hän näki sen, mitä Neviskin näki.

”Agushael”, Ada käski, ja lumimyrsky riehui hänen silmiensä takana. Jäätä purkautui hänen sauvansa kärjestä miekkamaisena suppilona, joka iski legioonalaista suoraan rintaan. Hän ei edes ehtinyt huutaa, ennen kuin kaatui liikkumattomana maahan. Jääkeila viilsi pitkän railon legioonalaisten seinämään.

”Mene!” Ada huusi. Samalla kaksi legioonalaista lähestyi häntä keihäät tanassa, mutta Ada pysäytti heidät nostamalla jäämuurin heidän välilleen. Hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen, kun hän keskittyi pitämään muurin pystyssä.

Neviksen katse liikehti Adan ja muuriin revenneen aukon välillä. Jos hän lähtisi, hän jättäisi Adan pulaan. Mutta hänen ainoa tilaisuutensa oli nyt. Jos koskaan.

Siispä Nevis riuhtaisi katseensa Adasta ja alkoi juosta aukkoa kohti. Taistelun äänet hänen korvissaan hukkuivat hänen sydämensä pamppailun alle. Vain viisi askelta, ja hän saavutti aukon legioonalaisten rivissä. Valtaosa legioonalaisista ei ehtinyt tehdä mitään – heidän liikkeensä olivat yhä kankeat Adan loitsun jäljiltä. Mutta yksi heistä, rivin viimeinen, ojensi keihäänsä Nevistä kohti.

Nevis väisti keihään tieltä ja tarttui legioonalaisen ojennettuun käteen. Odotti. Sekin lyhyt kosketus olisi riittämiin sitä varten, että muodonmuutos voisi ottaa hänestä vallan.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Legioonalaisen kasvot vääntyivät irveeseen hupun alla, kun hän taisteli saadakseen kätensä irti Neviksen otteesta. Nevis puristi hänen kättään tiukemmin ja yritti uudelleen. Keskittyi. Veti legioonalaisen kasvoja ylleen kuin vaatetta.

Mutta kuten liian pieneksi käynyt paita tai liian rikkinäinen vaate, kasvot eivät istuneet. Mitään ei vieläkään tapahtunut. Hän oli yhä sen samaisen ihmismiehen hahmossa, jossa oli tullutkin huutokauppaan. Hämmentyneenä, Nevis koetti jotain muuta – ketä tahansa, kuka ei ollut hän.

Kasvot kuitenkin pysyivät samana.

Kauhu puristi Neviksen rintaa kuin nyrkki. Hetkessä hän oli palannut vuosia taaksepäin keisarikunnan valtaistuinsaliin, jossa Hopeatähden ruumis – hänen isänsä ruumis – makasi elottomana hänen jalkojensa juuressa. Ja koko maailma näki hänen oikeat kasvonsa.

Siispä, kuten silloinkin, Nevis yritti juosta. Joka hetkellä hän koetti vaihtaa kasvojaan uudestaan, siinä onnistumatta. Legioonalaisen ote oli kuitenkin liian tiukka. Nevis parahti tuskasta, kun tunsi metallisen hansikkaan uppoavan käsivarteensa, ja luut rusahtivat puristuksen alla. Kipu huokui hänen ylleen valkoisena aaltona. Nevis kiskoi happea hampaidensa lävitse ja tarttui vasemmalla kädellään vyöllään lepäävään tikariin, mutta legioonalainen vain iski sen hänen kädestään.

Nevis oli etäisesti tietoinen huudoista hänen korvissaan – se kuulosti Adan ääneltä – mutta kaikki katosi sykkivän jomotuksen alle.

Kulta kimalsi keihään pinnasta, kun legioonalainen nosti aseensa ja humautti sen kaaressa Neviksen päätä kohti.

Nevis ei ehtinyt väistää ajoissa.

*

Lumituisku kätki Adan paon alleen.

Kukaan alapuolisella torilla ei nähnyt pilven takana liitävää riekkoa, joka kiisi täyttä vauhtia Punajokea kohti. Ada oli juuri ja juuri ehtinyt nähdä, kuinka legioonalaisen keihäs iskeytyi täyttä vauhtia vasten Neviksen kasvoja. Sen jälkeen oli jo liian myöhäistä. Legioonalaiset olivat pidättäneet hänet ja kaikki muut torilla olijat hänen mukanaan. Ellei Ada olisi ottanut siipiä alleen, hänkin olisi joutunut heidän vangikseen.

Jopa linnun muodossa, jossa kaikki oli yksinkertaisempaa, syyllisyys kalvoi häntä. Hänen olisi tullut pakottaa Nevis lähtemään aiemmin, ennen kuin legioonalaiset ehtivät piirittää torin. Tai kenties heidän ei olisi tullut edes koskaan osallistua koko huutokauppaan. He olivat vain tuhlanneet aikaa. Tai ehkä hän ei vain taistellut tarpeeksi kovasti. Hänen loitsunsa ei ollut riittävän vahva siihen, että Nevis oli ehtinyt paeta. Ada oli voinut ainoastaan katsoa sivusta, kykenemättömänä tekemään enempää.

Nyt hän vain lensi, tuuli siipiä kannatellen, yksinäinen valkoinen piste sinisellä taivaalla. Linnun näkökulmasta alapuolinen kaupunki näytti suunnattoman suurelta. Punajoki kuitenkin erottui selkeänä, tummana juovana sitä ympäröivää kaupunkia ja maaseutua vasten. Kaiken sen keskeltä Ada erotti selkeästi jylhän ja korkean kivilinnoituksen, jossa Legioona piti majaansa.

Nevis vietäisiin sinne, ennen pitkään. Mutta ehkä jos Ada ehtisi Sigridin luo ennen sitä, he voisivat vielä pysäyttää tapahtuvan.

*

Sigrid oli juossut niin kauan, että oli kadottanut ajantajunsa.

Matkallaan kohti toista korttelia hän eksyi kolmesti, kääntyen hätäännyksissään väärästä kulmasta ja löytäen itsensä umpikujasta. Hänen oli pysähdyttävä kahdesti pyytämään apua, koska seinät ympärillä olivat niin korkeat, ettei Sigrid tiennyt, missä suunnassa aurinko oli. Lopulta hän kuitenkin löysi itsensä kolmannen korttelin ulkolaidoilta, läheltä heidän majapaikkaansa. Siellä jotakin äkkiä välähti hänen silmäkulmastaan, peittäen auringon hetkeksi. Jostain kuului ääni, joka oli kuin siipien havinaa.

Sigrid valpastui, vei kätensä miekkansa kahvalle ja kääntyi ääntä kohti.

Hän huokaisi helpotuksesta. Pelkkä valkoinen lintu. Se laskeutui viereiselle kivimuurille, kurottaen päänsä Sigridiä kohti. Tarkempi katse paljasti, että se oli riekko – samanlainen, joita usein näki Syväsuota reunustavissa tuntureissa.

Sigrid käytti lyhyen tauon hengityksensä tasaamiseen, pyyhkien hikeä otsaltaan. Riekko ei kuitenkaan ollut läheskään niin rauhallinen. Se räpytteli siipiään hermostuneen oloisena ja alkoi kujerrella kurnutuksenomaisella äänellään. Suuret, ruskeat silmät katsoivat läpitunkevasti Sigridiä kohti, ja jostain syystä hänestä tuntui, että hän oli nähnyt ne jossain aikaisemmin.

”Olet tullut kauas kotoa”, Sigrid pohti hiukan hämillään. ”Onko sinulla nälkä?”

Riekko kuitenkin vain paiskasi siipiään ja käkätti rytmikkäästi. Sigrid höristi korviaan. Hän olisi lähestulkoon voinut vannoa, että riekko oli sanonut Sigrid.

Äkkiä hän käsitti tunnistavansa tuon katseen. ”Ada?”

Riekko kumarsi päänsä Sigridiä kohti myöntyvänä.

”Ada!” Sigrid hymyili. Mutta hymy putosi äkkiä hänen kasvoiltaan, kun hän käsitti, mitä se tarkoitti. ”Missä Nevis on?”

Riekko kumarsi päänsä uudestaan, mutta tällä kertaa eleessä oli surua.

Sigrid puristi nyrkkinsä yhteen. Hän oli siis myöhästynyt. ”Onko hän kunnossa?”

Riekko päästi epävarmalta kuulostavan nakutuksen, sitten käänsi katseensa heidän majatalonsa suuntaan.

Sigrid ymmärsi yskän. Hän ojensi kätensä ja antoi riekon istahtaa sille, ja kätki tämän sitten varovasti viittansa alle.

Sigrid sai Adan kuljetettua ongelmitta majataloon. Heidän huoneeseensa saavuttuaan hän laski tämän sängylle, jossa riekko päästi viimeisen rääkäisyn ja muuttui sitten yhdessä silmänräpäyksessä takaisin druidiksi. Ada ravisteli sulkia päälaeltaan ja huohotti, ikään kuin olisi lentänyt tuntikausia.

”Nevis”, hän huokaisi hengenvetojensa välistä, ”he veivät hänet. Legioona vei hänet.”

”Tiedän”, Sigrid sanoi. Nyt kun hän sanoi sen ääneen, ahdistus pisti hänen rintaansa tikarin tavoin. ”Tämä on minun syytäni, Ada.”

Adan silmät olivat kylmät. ”Mitä tarkoitat?”

”Komentaja… hän oli maagi. Hän teki minulle jotain. En halunnut kertoa hänelle, mutta minun oli pakko.”

Ada ei vastannut ensiksi mitään. Jostain syystä se tuntui pahemmalta kuin se, että Ada olisi huutanut hänelle tai haukkunut hänet pystyyn. Ehkä Sigridistä tuntui, että hän ansaitsi sen. Ja ehkä hän oli kuvitellut, että Ada välittäisi hiukan enemmän.

”Etkö aio sanoa mitään?” Sigrid kysyi lopulta. ”Etkö aio syyttää minua?”

”En”, Ada pudisti päätään. ”Koska se ei auttaisi mitään.”

”Mutta… sinun pitäisi olla vihainen. Minun takiani he veivät hänet.” Epätoivoa hiipi Sigridin ääneen. ”Tiedän, mitä he tekivät hänelle viime kerralla. He eivät päästä häntä helpolla. Jollemme auta häntä nyt, he tekevät sen uudestaan.”

”Niin”, Ada sanoi. ”Niin tekevät.”

Jokin Adan äänensävyssä otti Sigridin hermoon, sai hänet kihisemään vihasta. ”Miten voit olla noin tyyni? He veivät hänet! Ellemme auta häntä nyt, hän kuolee!” Sigrid kumartui Adaa kohti ja tarttui häntä rinnuksista, alkoi ravistella häneen järkeä. Ada oli kuin kuollut kala hänen käsissään. ”Sinä et välitä yhtään, eikö vain? Ehkä sinä jopa halusit, että hänet vietäisiin, jotta hän ei pilaisi kaikkea, kuten viime kerralla. Jotta voisit väittää minulle, että olit oikeassa siitä, että menetän hänet. No, niin pääsi tapahtumaan! Oletko tyytyväinen?”

Äkkiä huoneilma kävi viileämmäksi, kuin pohjoisesta olisi puhaltanut jäinen puhuri, joka nostatti ihon kananlihalle ja poltteli kylmänä kasvoja vasten. Kun Sigrid veti henkeä, se purkautui valkoisena höyrypilvenä hänen kasvojensa eteen. Ripsiin kertyi jäätä.

”Älä—” Ada sanoi, ja hänen äänensä oli särkyvän jään rusahtelua, tunturilla puhaltavan tuulen ulvontaa. ”—edes kehtaa sanoa, että tämä olisi ollut sitä, mitä halusin.”

Sigrid värisi. Vaikka hän oli se, joka piti Adaa fyysisesti otteessaan, ei hän epäillyt hetkeäkään, kummalla heistä todella oli valta sillä hetkellä.

”En ehkä ilmaise huoltani kuin sinä”, Ada jatkoi, kuin lumen narske jalkojen alla, ”mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Kyllä minä välitän. Älä hetkeäkään epäile, etten välittäisi hänestä.”

Sigrid yritti ravistella päätään, mutta lihakset olivat liian kohmeessa siihen. ”E-en”, hän sai sanotuksi hallitsemattomasti kalisevien hampaiden välistä.

”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos hänelle tapahtuisi jotain”, Ada sanoi, mutta tällä kertaa talven ote alkoi heltyä. Ilma lämpeni. Tämä oli jääpuikosta tippuvan veden ropinaa, veden loisketta loskan keskellä. ”Ja siksi minun täytyy pelastaa hänet. Mutta me emme voi vain marssia Legioonan linnoitukseen ja kävellä ulos hän mukanamme. Tarvitsemme suunnitelman.”

Sigrid tunsi lämmön palaavan jälleen jäseniinsä. Tärisevin käsin hän irrotti otteensa Adasta, ja rojahti hänen vierelleen sängylle. Hän vapisi kauttaaltaan, mutta pystyi jälleen puhumaan.

”Olet oikeassa.”

Ada veti altaan esille viltin, ja kietoi sen Sigridin hytisevän hahmon ympärille.

”Me keksimme kyllä keinon pelastaa hänet”, Ada lohdutti silitellessään lämpöä takaisin Sigridin kehoon. ”Vannon sen henkeni kautta.”

*

Nevis rimpuili kahleita vastaan, kunnes hänen ranteensa olivat vereslihalla.

Kuten viimeksikin, hän tunsi ensin kylmän. Sitten kivun. Seuraavaksi hän katseli ympärilleen: pimeään selliin, jonne tihkui valoa ainoastaan ohuesta reiästä katonrajassa. Tämä ei ollut sama selli, jossa hän oli viimeksi. Mutta hän tiesi kyllä, missä oli. Hän ei koskaan voisi unohtaa.

”Hei!” Nevis huusi niin lujaa, kuin kurkusta pääsi. ”Päästäkää minut pois täältä! Teillä on väärä henkilö!”

Kukaan ei kuitenkaan tullut. Nevis jaksoi jatkaa huutamista tovin, mutta ajan kuluessa hänen äänensä ei kantanut enää. Käsiin sattui liikaa, jotta hän voisi jatkaa rimpuilemista. Se pieni toivo, joka hänellä oli ollut alkuun, haihtui kasvavan kauhun alle. Kun hän käsitti, ettei hän pääsisi täältä elossa ulos.

Ettei heistä kukaan pääsisi, jos asioiden annettaisiin jatkua näin.

Nevis lakkasi huutamasta ja painoi päänsä. Sellissä oli hiirenhiljaista, ja läpitunkemattomat kiviseinät estivät muihin selleihin näkemisen tai kuulemisen. Aivan kuin hänet olisi unohdettu kokonaan. Mutta eiväthän Legioonalaiset voineet tehdä niin. He halusivat hänen kuolevan.

Elleivät he aikoneet tappaa häntä näin. Unohtamalla. Nälkiinnyttämällä. Kunnes kukaan ei edes muistaisi, että hän oli ollut olemassa.

Silloin Nevis kuitenkin tuli tietoiseksi jostakin. Tietystä läsnäolosta. Kutinasta niskassaan, ilman painosta. Ja siihen sekoittuvasta, pistävästä otsonin tuoksusta.

Ovi avautui. Nevis käpertyi entistä tiukemmin kerälle. Hän ehti juuri ja juuri kääntää katseensa pois sinisten silmien poltteelta. Siitä huolimatta niiden valo poltti ihoa tulisen raudan tavoin.

”Tapaamme jälleen”, maagi puhui, ”Kasvoton.”

Nevis puri hammasta selättääkseen kivun. Eikä hän vastannut mitään.

”Etkö aio tervehtiä vanhaa ystävää?”

Nevis sylkäisi. ”Painu helvettiin.”

”Sinussa on vielä uhmaa”, maagi totesi, ”mieheksi, joka on menettänyt kaiken. Luovuta. Et koskaan pääse täältä elävänä pois. Me emme toista samaa virhettä kuin viimeksi. Huomenna tähän aikaan olet jo kuollut.”

Nevis ravisti päätään. ”Olet väärässä. Ystäväni tulevat hakemaan minut. Saat nähdä.”

Maagi nauroi. Kumealla, vahingoniloisella äänellään, joka kaikesta vihastaan huolimatta ei saanut Nevistä pelkäämään. Hän oli kokenut paljon pahempiakin asioita.

”Siinä sinä olet erehtynyt. Ymmärräthän, kuka sinut sai tänne alun perin?” Maagi piti lyhyen tauon, kuin odottaakseen Neviksen käsittävän asian. ”Kumppanisi oli niin innokas pettämään sinut, pientä korvausta vastaan.”

”Sigrid on ystäväni”, Nevis vastasi, vaikka tunsikin toivon valuvan sormiensa lävitse. Maagi oli vain varmistanut sen, mitä hän oli itsekin epäillyt. ”Hän ei koskaan pettäisi minua.”

”Hah!” maagi naurahti. ”Luuletko todella, että hän välittää sinusta? Hän on kaupunginkaartilainen. Sinä kuolemaantuomittu rikollinen. Sinä olit aina hänelle pelkkä rasite.”

Nevis puristi nyrkkinsä yhteen. ”Valehtelet.”

”Etkö usko minua? Katso sitten tätä.”

Äkkiä maagi ojensi kätensä Nevistä kohti. Nevis sävähti vaistomaisesti taaksepäin, mutta hänen odottamaansa kipua ei koskaan tullut. Maagin käsi vain leijui paikallaan Neviksen kasvojen edessä. Hän piteli otteessaan jotakin – rullattua palaa pergamenttia.

”Lue se.”

Nevis oli vastahakoinen, mutta tarttui silti kirjeeseen. Hän rullasi sen auki. Käsialaa hän ei tunnistanut, mutta se oli pohjankieltä. Sanat kuitenkin paljastivat kirjeen kirjoittajan välittömästi.

Hei, Ragnar. Minä täällä, Sigrid.

”Mikä tämä on?”

”Lue pidemmälle.”

Nevis luki. Kirjoitan sinulle, koska tarvitsen apuasi. Sitten tiivistetty kertomus siitä, mitä he olivat kokeneet siihen asti – Sigrid ei maininnut Järjestyksen sauvaa tai Urkothia, mutta kertoi juuri sen verran, että oli helppo käsittää, miten tärkeästä asiasta oli kyse.

Mutta. Mitä pidemmälle Nevis luki, sitä enemmän kysymyksiä hänelle heräsi. Miksi Sigrid puhutteli komentaja Gremsiä etunimellä? Ja miksi—

Sinä merkitsit minulle paljon, Ragnar. Sinä merkitset yhä.

Nevis nosti katseensa kirjeestä. ”Minun ei pitäisi lukea tätä.”

”Mitä? Sinähän halusit tietää, mitä tapahtui.” Nevis lähestulkoon kuuli maagin hymyilevän. ”Ei hän sinusta välittänyt. Hän ajatteli aina jotakuta toista.”

”Lopeta”, Nevis sähähti. Maagi ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä. Hän oli saanut täsmälleen sen, mitä oli halunnutkin.

”Miksi piinaat minua tällä tavalla?” Nevis jatkoi. ”Mikset vain jätä minua rauhaan ja anna minun kuolla?”

”Koska haluan tietää, miksi olet täällä. Tiesit, että etsimme sinua. Siitä huolimatta tulit takaisin. Miksi?”

Nevis murahti. ”Miksi kertoisin sinulle?”

”Koska sinun täytyy.”

Äkkiä sinisten silmien valo näytti kirkkaammalta. Polte Neviksen iholla vahvistui. Hän tunnisti tämän tunteen, ja osasi varautua kipuun. Siitä huolimatta se sai hänen silmänsä kirvelemään.

”Miksi te olette täällä?” maagi kysyi. ”Miksi etsitte Järjestyksen sauvaa?”

Nevis kurtisti kulmiaan. Mitä? Mistä tämä maagi tiesi siitä?

”Toverisi kertoi”, maagi vastasi, kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Et voi salata minulta mitään. Kerro totuus.”

”Miksi se edes kiinnostaa sinua niin paljon?”

”Koska sauva kuuluu meille.” Maagin joka tavu tuntui piiskaniskulta. Lämpö vain kasvoi kasvamistaan. Nyt hikikarpaloita kihosi Neviksen otsalle. ”On kuulunut jo vuosia. Miksi olette yhtäkkiä niin kiinnostuneita siitä?”

Kuuluu meille? Nevis toisti mielessään. Tarkoittiko tämä sitä, että he olivat olleet oikeassa? Että Järjestyksen sauva todella oli Legioonalla?

”Kerro totuus.” Maagin silmät laskeutuivat Neviksen tasolle, sytyttäen sinisiä liekkejä hänen iholleen. ”Kutsuuko se sinua?”

Nevis ravisti päätään. Karisti lämmön iholtaan. ”Mitä? Ei. Et ymmärrä. Tarvitsemme sauvan, jotta voimme estää Urkothin paluun.”

Se pysäytti maagin hetkeksi. Kuumuus haaleni kädenlämpöiseksi. ”Urkothin? Hänhän on pelkkää tarua.”

”Eikä ole”, Nevis vastasi. ”Olen nähnyt hänet, omin silmin. Ellemme kokoa sauvaa, Urkoth palaa, ja hän tuhoaa kaiken, mihin koskee. Mukaan lukien Antropolin. Luuletko, että sinä säästyt hänen vihaltaan? Sinä, joka pidät hallussasi Järjestyksen sauvaa? Hän tulee ensiksi sinun perääsi!”

Maagi irrotti katseensa Neviksen iholta. Ele tuntui lähes fyysiseltä, kuin tarran repäiseminen irti, tai läimäisy kasvoja vasten.

”Valehtelet”, hän sylkäisi. ”Haluat varastaa sauvan itsellesi. Sitä yritit viime kerrallakin.”

”Mitä—”

Mutta maagi ei koskaan vastannut. Hän oli jo noussut seisomaan ja kääntynyt kohti ovea.

”Sinulla oli tilaisuutesi”, maagi sanoi. ”Nauti viimeisistä tunneistasi.”

Ovi kolahti kiinni, jättäen Neviksen yksin pimeyteen.

*

Freya heräsi, muttei tiennyt, missä oli.

Alusta hänen allaan oli kova, kuin kiveä. Sen joukossa oli teräviä soranpaloja, jotka pistelivät hänen ihoaan vasten. Ei – tämä ei ollut soraa. Se oli lasia. Hän makasi lasimurskan keskellä.

Jostain erikoisesta syystä Freya tiesi täsmälleen, kuinka monta sirpaletta kasassa oli. Niitä oli kolmetuhattakahdeksansataakuusikymmentäviisi. Mutta siinä oli liian vähän. Aivan liian vähän.

Freya nousi varovasti istumaan ja hieroi päätään. Siihen sattui. Oikeastaan koko kehoon sattui. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nukkunut päiväkausia, eikä syönyt ja juonut sinä aikana mitään. Hänen koko vartalonsa tuntui pienemmältä, kuin liha olisi vain roikkunut luiden päällä. Miten kauan hän oli ollut täällä?

Ja missä hän oikein oli?

Tila hänen ympärillään oli… jonkinlainen huone, selkeästi. Mutta ehkä pikemminkin kellari kuin tavallinen talon huone. Ikkunoita ei ollut, ja seinät ja lattia olivat harmaata kiveä. Huoneen nurkassa oli myös portaikko, joka johti yläkertaan, josta kajasti heikkoa valoa.

Ja tuota portaikkoa vasten, kattoon ripustettuna, roikkui mies pää alaspäin.

Freya hätkähti. Hän läimäisi kätensä suunsa eteen tukahduttaakseen kurkusta pakenevan huudon. Miehen silmät olivat kiinni, ja ruskea tukka roikkui rasvaisena kasvoja pitkin, mutta rinta kohoili varovasti ylös alas. Mies oli siis vielä elossa.

Minun täytyy auttaa häntä, Freya käsitti. Hän nousi sirpaleiden keskeltä, mutta ylös noustuaan horjahti heti alas. Varovasti. Hän yritti uudestaan, tällä kertaa hitaammin, ja onnistui pysymään pystyssä. Sitten hän säntäsi miehen luo.

”Hei”, Freya ravisteli miestä. ”Herää! Kuuletko?”

Ensin mies ei reagoinut mitenkään. Hän vain roikkui katosta elottomana. Freya alkoi ravistella häntä lujempaa, läimäisten häntä varovasti poskille. Mies ynähti ja säpsähti kosketusta. Freya jatkoi ravistelua. Sitten miehen ruskeat silmät raottuivat auki.

Ne täyttyivät saman tien pelosta.

”Ei!” mies kiljaisi ja alkoi sätkiä köytensä päässä kuin kala kuivalla maalla. ”Jätä minut rauhaan!”

”Rauhoitu!” Freya vastasi. ”Minä yritän auttaa sinua!”

”Ei! Anna minun olla! Älä satuta minua enempää!”

Enempää?

”En ymmärrä”, Freya sanoi. ”Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mikä paikka tämä oikein on?”

Miehen silmät olivat kauhusta vauhkot. Hän ei vaikuttanut kuulevan Freyaa ollenkaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja pinnallista, ja kasvot olivat kalpeat ja hiestä kiiltävät.

Freya huokaisi ja katseli ympärilleen. Hänen tuli saada mies katosta alas – ehkä hän sitten käsittäisi, että Freya vain tahtoi olla avuksi. Mutta tilassa ei ollut mitään muuta kuin hämärää.

Odota – ei vain hämärää.

Tilan reunalla, miehen takana, juuri ja juuri erottui leveä työpöytä, joka oli täynnä mitä erilaisempaa tavaraa. Lasipulloja ja työkaluja. Paksuja kirjoja ja kirjoituskääröjä. Ja noiden keskellä lojui tuttu, puinen laatikko, jonka kansi oli auki.

Laatikon sisältä hehkui heikkoa, sinistä valoa.

Jokin Freyan sisällä heräsi. Hän ei oikeastaan edes ajatellut. Hän vain käveli pöydän luo ja tarttui sauvaan.

Jälleen kerran se sopi hänen käteensä täydellisesti. Ja sitä pidellessään hänen mielestään katosi kaikki pelko. Tilalle tuli pelkkää päättäväisyyttä. Tarkoitusta.

”Kerro minulle, missä loput palat ovat”, Freya sanoi.

Odota, jokin ääni hänen mielensä perällä sanoi. En minä tätä halunnut.

Mutta hänen kehonsa liikkui kuin itsestään. Jalat liikkuivat eteenpäin hänen tahdostaan riippumatta. Se käsi, joka ei pidellyt sauvaa, tarttui miehen kurkun ympärille, puristi sitä yliluonnollisella voimalla. Mies alkoi yskiä ja kakoa. Sauva hehkui sinistä valoa hänen kasvoilleen.

”Vastaa minulle”, sanat purkautuivat Freyan huulilta. Jonkun muun sanat. Freyan käsi puristi miehen kurkkua tiukemmin. ”Missä – ne – ovat?”

Kyyneleitä kihosi miehen silmiin. Jalat alkoivat sätkiä. Ja ääni Freyan sisällä huusi.

Ei. Minä satutan häntä! En minä voi tehdä tätä.

Hän päästi sauvasta irti. Se putosi lattialle kolahduksen saattelemana, ja Freya putosi polvilleen sen mukana. Hänen koko kehonsa tärisi. Hänen teki mieli oksentaa.

”Anteeksi”, hän nyyhkäisi. Kyyneleet sumensivat silmiä. ”En minä halua tätä! Minä en voi sille mitään!”

Mies vain haukkoi henkeään, hänen itkustaan välittämättä. Ja miksi hän olisikaan välittänyt? Hän luuli, että Freya oli satuttanut häntä. Ja ehkä Freya olikin. Ei hän muistanut, mitä ennen tätä kaikkea oli tapahtunut. Eikä hän enää tiennyt, mihin hänen kehonsa kykeni.

Hän vain tarvitsi apua. Mutta hän oli yksin. Hän oli aina ollut yksin, alusta saakka. Se oli ainoa asia, joka pysyi muuttumattomana.

Et sinä ole yksin, toinen ääni hänen mielensä perukoilla sanoi. Ääni, joka ei ollut hänen omansa. Se raapi korvien sisustaa, värähteli syvällä luissa saakka. Minä autan sinua. Lakkaa vain vastustelemasta.

Raapiminen voimistui, kunnes Freyasta tuntui, että hänen joka luuhunsa koski. Kuin joku olisi porannut reikää hänen kallonsa läpi. Hän tarttui päähänsä ja aneli, rukoili kipua loppumaan.

Ja se loppui. Hetkeksi.

Sinulla ei ole ketään muuta kuin minut, ääni kuiskasi hänen korvaansa, pehmeästi kuin hellä kosketus. Hyväksy kohtalosi.

Ehkä se vain olisi helpompaa, Freya käsitti. Ääni oli oikeassa – ei hänellä ollut ketään muuta. Jokaisen, kenestä hän oli koskaan välittänyt, hän oli työntänyt pois. Hän oli satuttanut heitä. Ehkä hän ei vain kyennyt mihinkään muuhun.

Hän voisi vain antautua. Siitä seuraisi vähiten kipua. Sekä hänelle että muille.

Niin olisi parempi kaikille.

”Minä”, Freya itki kivun keskeltä, ”minä lupaan. En vastustele enää.”

Hyvä, ääni vastasi. Eikä Freyaan ei enää sattunut, kun hän nosti jälleen päänsä ja vei kätensä miehen kurkulle.

”Missä puuttuvat palat ovat?” hän vaati. ”Kysyn sinulta viimeisen kerran.”

Miehen vastaus oli yhtä hiljainen kuin kuiskaus. Mutta se oli tarpeeksi.

”Kiitän uhrauksestanne”, Urkoth sanoi. Heille molemmille.

Käsi taittui niskan ympärille.

”Hyvästi.”


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 398
  • Lunnikuningatar
EKA!

Tulin vaan sanomaan, että nyt on todella hieno moodboard ja lukukin oli mitä parhain. ❤️ Palaan kunnollisen kommentin kanssa myöhemmin, mutta on tärkeää olla ensimmäisenä kärppänä paikalla, olenhan tämän tarinan suuri fani. 💪🏽


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
A/N: Kiitos lukemisesta ja kommentista, Kaarne! On mukava tietää, että joku vielä seuraa tätä tarinaa. :) Tässä luvussa on nyt taas mennyt tovi, koska yleinen kirjoitusmoti on ollut matalalla, mutta nyt aletaan päästä niin jännään kohtaan, että toivottavasti intoni kirjoittaa tämä nopeasti säilyy loppuun saakka! Nyt siis luvassa 3. viimeinen luku. Ja sen mukana, Ada-moodboard. :)




XXIV.   Pimeyden kutsu

”Jollain tavalla komentaja – siis Mordig – tiesi Järjestyksen sauvasta”, Sigrid sanoi. He istuivat kaksin huoneessaan Adan kanssa, pöydän äärelle kerääntyneenä, aivan kuin mikään ei olisi pielessä. Aivan kuin Neviksen henki ei olisi ollut uhattuna silläkin hetkellä. ”Hän kysyi minulta siitä. Miltei kuin hän olisi poiminut tiedon mielestäni.”

Adan kasvot vakavoituivat, mutta niillä oli yhä vähemmän tunnetta, kuin mitä Sigrid olisi halunnut niillä nähdä. ”Kenties hän teki sen. Sanoit, että hän oli maagi. Siitä huolimatta…”

”Siitä huolimatta mitä?”

”Ajatusten lukeminen ei ole niin yksinkertaista”, Ada täydensi. ”Sen avulla voi poimia mielestä vain sillä hetkellä päällimmäisenä olevia ajatuksia. Miltei kuin vain lausuisit ääneen sen, mitä ajattelit mielessäsi. Vaikka olisit ajatellut Neremyniä nimeltä, ei Mordig olisi voinut tietää mistä on kyse, ellei olisi tiennyt siitä enempää. Muuten se olisi ollut hänelle pelkkä merkityksetön nimi. Tai jos olisit ajatellut Isrothin keihästä. Sekin vaatisi sen, että Mordig tietää, kuka Isroth on, ja miksi keihäällä on merkitystä. Vaikuttaa siltä, että olit sittenkin oikeassa. Legioonalla täytyy olla pala Järjestyksen sauvaa.”

Mutta vaikka Ada sanoi ääneen sen, mitä Sigrid oli pitkään halunnutkin kuulla, ei hän tuntenut helpotusta. Sillä Nevis ei ollut täällä. Millään tällä ei ollut merkitystä ilman häntä. Ja koska Sigrid tiesi, mitä sauvan läsnäolo linnoituksessa tarkoitti.

”Mordig ei ikinä luovu siitä ilman taistelua”, hän sanoi. ”Jos hän tietää, mikä se todella on. Etsimme arvokkainta esinettä koko Legioonan vartioiduimmassa linnoituksessa. Sen saaminen on lähestulkoon mahdotonta.”

”Mikään ei ole mahdotonta”, Ada sanoi. ”Taikuuden avulla.”

Sigrid puuskahti. ”Taikuuden? Mordig on itsekin maagi! Luuletko, ettei hän ole ottanut sitä huomioon? Hyvällä tuurilla hän säilyttää sauvaa jonkun moninkertaisen lumouksen takana, jonka purkamiseen menee vuosia! He ehtivät listiä Neviksen jo kauan ennen sitä!”

”Me hoidamme hänet pois ensin”, Ada rauhoitteli. ”Sitten etsimme sauvan. Sitä paitsi, voimme hyötyä tästä. Nevis ja sauva ovat nyt samassa rakennuksessa. Mikäli Nevis onnistuisi hankkimaan tietoja siitä, missä se on, hän voisi löytää sen ennen kuin pelastamme hänet. Sitten iskemme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”

”Mutta miten ajattelit viestiä Neviksen kanssa? Et voi tehdä samaa lintutemppua kuin minun kanssani. Siihen linnoitukseen ei voi murtautua! Vaikka tietäisitkin, missä Nevis on, ulkoseinät eivät johda suoraan selleihin.”

”Aivan kuten Mordig viesti sinun kanssasi. Käytän telepatiaa. Se ei tule olemaan helppoa, koska tulemme olemaan kaukana toisistamme, mutta on olemassa muitakin keinoja.”

Ada ei kertonut tarkemmin, mitä nuo muut keinot olivat, mutta se ei kiinnostanut Sigridiä. Oli vain yksi asia, jolla todella on väliä.

”Toimiiko se?”

”Toimii. Mutta tarvitsemme muutakin. Keinon saada Nevis ulos. Olet ollut linnoituksessa. Onko sinulla ajatuksia?”

Sigrid huokaisi. Hän oli käynyt mielessään jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mutta kaikki niistä tuntuivat johtavan väistämättä tuhoon.

”Linnoitukseen ei ole pääsyä ilman virallista audienssia”, hän sanoi. ”Ja vaikka ehtisimme sopia sellaisen, olisimme yhä kaukana vangeista. Mikäli onnistuisimme jollakin keinolla livahtamaan vankilan puolelle, olisi Neviksen löytäminen lähestulkoon mahdotonta ilman, että herättäisimme huomiota. Ehkä, jos onnistuisimme naamioitumaan Legioonalaisiksi – mutta sekin vaatisi sen, että hoitelisimme heistä muutaman ja varastaisimme heidän haarniskansa. Vain Nevis pystyisi siihen.”

Adan kasvot vakavoituivat tavalla, joka sai Sigridin vatsan muljahtamaan.

”Paitsi ettei hän pysty”, Ada sanoi.

”Mitä?”

”Hän ei pysty siihen. Silloin, kun Nevis otettiin kiinni, hänen oli tarkoitus muuntautua Legioonalaiseksi ja paeta paikalta. Mutta jokin meni pieleen. Muodonmuutos ei onnistunut.”

 Möykky Sigridin vatsassa kasvoi entisestään. ”Mutta miksi?”

”En tiedä. Lumous on Urkothin taikuutta. Kenties Urkothin kasvava läsnäolo imee voimaa niistä, ketkä käyttävät hänen taikuuttaan. Tai sitten se vain johtuu stressistä. Joka tapauksessa, emme voi luottaa siihen, että Nevis kykenee muuttumaan. Meidän täytyy keksiä jokin toinen keino.”

Sigrid laski katseensa. Sekin pieni toivo mistä hän oli pidellyt kiinni, tuntui valuvan hänen sormiensa lävitse. Heillä ei ollut mitään keinoa saada Nevistä ulos linnoituksesta huomaamattomasti. Paikka kuhisi Legioonalaisia. Heitä vain oli aivan liikaa. Jos he haluaisivat päästä edes lähelle, linnoituksen olisi oltava miltei tyhjillään.

Niin.

Oivallus tuntui läimäykseltä vasten Sigridin kasvoja. Se yhtä aikaa sattui, että teki hänen ajatuksensa selkeämmäksi. Tietenkin!

”Linnoituksen on oltava tyhjillään!” Sigrid lähestulkoon ponkaisi seisomaan. ”Siten Nevis voi päästä heidän ohitseen. Jos jollain tavalla saisimme kiinnitettyä Mordigin huomion linnoituksen ulkopuolelle… eikä vain Mordigin, vaan kaikkien huomion...””

Ada kohtasi hänen katseensa, ja ymmärsi. ”Harhautus.”

Sigrid veti vyöltään tikarin ja alkoi piirtää sillä kuvioita pöydän pintaan – ensin viivan, sitten ympyrän, jonka keskellä on kolmio. ”Tämä tässä on Punajoki, ja tuo tuossa on Legioonan linnoitus. Ainoa tie saarelle tai sieltä pois on tämän ohuen sillan kautta.” Sigrid iski puukkonsa ympyrään johtavan viivan keskelle ja upotti sen syvään. ”Jos tukimme sillan, legioonalaiset eivät pääse saarelle. Mutta eivät myöskään sieltä pois.”

”Mutta jos lukitsemme heidät sisään, miten saamme Neviksen ulos?”

”Tässä on harhautuksen ydin”, Sigrid jatkoi. ”Me emme vain tuki siltaa – me valtaamme sen. Jos iskemme riittävällä voimalla, Mordigin on pakko lähettää joukkoja linnoituksesta ulos sillalle. Silloin vankila tyhjenee. Nevis voi paeta hämmennyksen turvin.”

”Se voisi toimia”, Ada nyökkäsi. ”Mutta… puhut meistä. Ketä sinä sillä oikein tarkoitat?”

Sigrid levitti kätensä. ”Tarkoitan heitä. Kaikkia ihmisiä tässä majatalossa – ja tässä korttelissa. Kaikkia niitä, joita Legioonan läsnäolo on vahingoittanut, ja jotka ovat menettäneet läheisensä heidän kynsiinsä. Sitten marssimme yhdessä suoraan heidän porteilleen.”

”Se ei tule olemaan helppoa”, Ada sanoi. ”Kovin moni ei uskalla uhmata heitä.”

Sigrid tiesi sen. Jos tämä olisi ollut helppoa, eivät he olisi olleet silloin siinä tilanteessa. Mutta mikään ei ollut mahdotonta. Edes ilman taikuutta.

”Juuri niin”, Sigrid sanoi. Toivon kipinä hänen rinnassaan oli himmeä, mutta se eli jälleen. Ja kasvoi hetki hetkeltä kirkkaammaksi. ”Mutta jopa lainkuuliaisimmat murtuvat, kun panoksena on kaikki se, mitä rakastamme.”

*

Nevis istui pimeässä ja odotti kuolemaa.

Jos hänellä olisi ollut voimia seistä, hän olisi tehnyt niin. Jos hänellä olisi ollut ääntä, jolla huutaa, hän olisi tehnyt niin. Jos hänen kätensä eivät olisi olleet kahleiden painosta uupuneet, olisi hän yrittänyt vapauttaa ne.

Mutta totuus oli, ettei hän jaksanut enää. Se tuntui pelkuruudelta, mutta todellisuus oli se, että hän oli kaikkea muuta kuin pelkuri. Hän oli taistellut. Hän ei ollut elämässään mitään muuta tehnytkään. Jo siitä saakka, kun hän oli syntynyt, tai nähnyt peilistä ensi kertaa tavallista terävämmät korvansa, oli hänen elämänsä ollut yhtä taistelua. Alkuun se oli hionut häntä, kuin vesi tai tuuli kalliota, tehnyt reunat rosoisemmiksi ja terävämmiksi. Mutta ajan kuluessa nuo reunat alkoivat silottua, kulua pois, kunnes joka taistelun myötä hän menetti osan itseään. Nyt, kaikkien noiden taisteluiden jälkeen, oli hänestä jäljellä enää murtuvaa savea, sormissa hapertuvaa hiekkaa. Tomua.

Ehkä hänen oli viimein aika kadota iäksi.

Oikeastaan Nevis ei käsittänyt, miksi oli edes taistellut niin pitkään, kun se ei tuottanut hänelle mitään muuta kuin kipua. Ehkä, koska hän pelkäsi kuolemaa vielä enemmän. Ehkä, koska hän halusi todistaa kaikille niille jotka häntä olivat väheksyneet, että he olivat olleet väärässä. Ettei hän ollut arvoton ja merkityksetön, ja että joku jäisi kaipaamaan häntä, jos hän olisi poissa.

Mutta he olivat olleet oikeassa. Hän kuolisi yksin pimeässä, tai sitten köyden jatkona kymmenien muiden vankien joukossa. Sen jälkeen kaikki jatkaisivat elämää. Legioona vetäisi yhden nimen pois listaltaan. Sitten he unohtaisivat hänet. Edes Sigrid ja Ada eivät muistaisi häntä. Sigrid palaisi Ragnarin luo – ehkä hän oli jo tehnyt niin. Ada taas oli haltia. Hän oli kokenut menetyksiä ennenkin. Hänelle ne olisivat vain yksittäisiä silmänräpäyksiä historiassa. Sadan vuoden jälkeen millään niistä ei olisi enää merkitystä.

Ja Freya, noh. Hänen menettämistään Nevis suri kaikkein eniten. Koska toisin kuin monet muut, jotka jättäisivät hänelle hyvästit, ei Freya ansainnut sitä. Vasta nyt kun Neviksellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin miettiä, hän oivalsi, että juuri Freya oli seurueesta eniten hänen kaltaisensa. Kumpikin heistä oli Urkothin uhri. Kirottu. Koska he olivat menettäneet kaiken sen, mitä heillä oli ollut, ja turvautuneet mihin tahansa saadakseen sen takaisin.

Sellaiset sopimukset eivät koskaan toimineet. Mutta epätoivoiset mielet tekivät epätoivoisia tekoja.

Ehkä hänet Nevis olisi halunnut hyvästellä. Hän olisi halunnut, etteivät heidän viime hetkensä yhdessä olisi kuluneet taistellen. Että Freya olisi voinut muistaa hänet jollain toisella tapaa. Kokonaisena, ei rosoisena ja täynnä arpia. Että Nevis olisi voinut olla hänelle läsnä, olla jotakin enemmän. Perhe.

Millään sillä ei kuitenkaan enää ollut väliä. Freya oli jo mennyttä, kuten oli Neviskin. Kaikki oli ohi. Ainakaan, jos Legioona ehtisi hoidella hänet ensin, ei Urkoth koskaan saisi häntä.

Nevis antoi sen tunteen turruttaa hänet. Vajota hämärään tunnottomuuteen, jossa aika ja tila menettivät merkityksensä.

Silloin hän kuuli sen.

Nevis.

Hän nousi lattialta hätkähtäen. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen niskaansa sattui. Nevis parahti ääneen – sitten nieli kipunsa ja yritti pysytellä niin hiljaa, kuin pystyi. Jotta voisi kuulla äänen uudelleen.

Ensin, ei mitään. Hiljaisuus oli niin syvää, että Nevis kuuli ainoastaan veren kohinan korvissaan. Sydämensä sykkeen.

Sitten.

Nevis.

Hän käänsi päätään paikantaakseen äänen lähteen, mutta se ei tuntunut kantautuvan mistään tietystä paikasta – pikemminkin kaikkialta hänen ympäriltään. Se kaikui sellin seinistä, värähteli hänen kallonsa sisällä. Äänessä oli yhtä aikaa jotain tuttua ja tuntematonta. Se ei ollut kenenkään Neviksen tunteman henkilön ääni, mutta siitä huolimatta hän oli varma siitä, että oli kuullut sen jossain aikaisemmin.

Mutta missä?

”Kuka siellä?” Nevis kysyi pimeydeltä. Kaiken huutamisen jälkeen hänen äänestään oli jäljellä pelkkää heikkoa raakuntaa. ”Vastaa!”

Ja pimeys vastasi.

Tällä kertaa vastaus ei kuitenkaan tullut sanoin. Aistimusta oli oikeastaan hyvin vaikea kuvailla. Se ikään kuin täytti hänen koko vartalonsa – värähdys, joka kulki hänen selkärangastaan syvälle hänen varpaidensa kärkiin saakka.

Syvällä, tämän linnoituksen alla oli jotain. Voima, jonka Nevis lähestulkoon saattoi maistaa kielellään. Nyt, kun hän tunsi sen, hän ei voinut käsittää, miten ei ollut tuntenut sitä aikaisemmin. Se sykki hänen suonissaan hänen oman sydämensä tahdissa, veti häntä puoleensa näkymättömän langan tavoin.

Sitten, Nevis näki sen. Kuvan, joka piirtyi hänen mieleensä, mutta epäselvänä ja vääristyneenä, kuin valon jälkikuva verkkokalvoilla. Kuva välähti hänen silmiensä takana vain hetken, mutta sekin yksi silmäys riitti kertomaan Nevikselle, mitä hän oli nähnyt.

Neremyn.

Komentaja Mordigin sanat kaikuivat hänen korvassaan.

Kutsuuko se sinua?

Lanka veti häntä puoleensa. Se nostatti hänet jaloilleen ja sai hänet kääntymään sitä kohti, kunnes hänen jalkansa törmäsi vastakkaiseen kiviseinään. Jostain syystä hän uskoi, että mikäli hän keskittyisi riittävästi, kiviseinä vain lakkaisi olemasta, ja hän voisi astua sen lävitse sinne, missä sauva oli.

Mutta sitten jotain tapahtui. Seinän takaa kuului kolahdus, ja äänet vetivät hänet takaisin tähän tilaan. Omituinen tuntemus haihtui, ja väsymys laskeutui Neviksen ylle raskaana vilttinä. Pahoinvoinnin aalto kouraisi hänen vatsaansa, ja hän rojahti polvilleen ja antoi ylen lattialle. Sen jälkeen hän käpertyi kerälle ja tärisi kuin kuumehorkassa.

Sauvan kuva kuitenkin yhä poltteli hänen verkkokalvoillaan. Tuntemus oli hyvin tuttu, ja kun Nevis yritti pohtia, missä oli tuntenut sen aiemmin, hänen mieleensä palautui komentaja Mordigin sinisten silmien läpitunkeva valo. Otsoninsininen.

Ajattelu kuitenkin sattui liikaa. Kipu jyskytti hänen ohimonsa takana. Nevis puri hammasta työntääkseen sen pois. Tyhjentääkseen mielensä. Hän ei halunnut ajatella mitään. Hän vain halusi vajota unohdukseen ja lakata olemasta.

Silti hän tiesi, että yrittäisi myöhemmin uudelleen. Isrothin kutsu yhä lauloi hänen suonissaan.

*

”Mitä minä siitä saan?”

Harvahampainen ukko irvisti hämärän keskeltä niin, että hampaiden metalliset paikat kiiluivat. Tumma tukka harotti jokaiseen ilmansuuntaan, ja henki haisi niin vahvalle viinalle, että siitä lähestulkoon humaltui itsekin. Siitä huolimatta Ada ei rikkonut katsekontaktia. Hän pikemminkin vain tiukensi otettaan.

”Vapauden”, Ada vastasi. Ja henkesi, hän lisäsi mielessään – sillä elleivät he onnistuisi tässä, olisi tästä tavernasta pian jäljellä pelkkää tuhkaa.

”Vapauden”, ukko naurahti, ja sylkäisi sitten kuppiin. ”Mutta minähän olen jo vapaa.”

Ada huokaisi ja alkoi hieroa ohimoaan. Hänen kärsivällisyytensä ei todella riittänyt tällaiseen.

Silloin Sigrid pelasti tilanteen.

”Etkä ole”, hän sanoi, viittilöiden ukkoa kohti. ”Katso nyt itseäsi. Onko tämä todella vapautta? Että notkut kapakassa kaiket päivät, koska et voi tehdä muutakaan? Legioona vei sinulta kaiken. Sinulla ei ole enää mitään muuta kuin tämä.”

Tällä kertaa ukon silmät kirkastuivat. Ehkä hän oli palannut muistoissaan hetkeksi menneeseen, johonkin parempaan aikaan. Aikaan, jonne Ada ei kaikista illuusiovoimistaan huolimatta ollut voinut häntä kuljettaa.

”Tämä on mahdollisuutesi kostaa”, Sigrid lisäsi. ”Maksaa heille takaisin samalla mitalla.”

Ukko maiskutteli huuliaan, ikään kuin ajatuksella makustellen. ”Antaa heidän maistaa omaa lääkettään.”

”Juuri niin”, Sigrid jatkoi. ”Oletko mukana?”

Sigrid ojensi kätensä. Ukko tuijotti sitä hetken mietteliäänä.

”Olen”, hän totesi lopulta. ”Milloin lähdemme?”

”Auringonlaskun aikaan”, Sigrid vastasi. ”Kerro kavereillesikin. Tarvitsemme niin monta sielua kuin mahdollista.”

Ukko nyökkäsi ja palasi sitten juomansa pariin.

”Oletko ihan varma, että häneen voi luottaa?” Ada kuiskutti Sigridin korvaan, kun he olivat päässeet syrjemmälle. ”Hän hädin tuskin pysyy tajuissaan.”

”Meidän täytyy”, Sigrid vastasi. ”Katso nyt ympärillesi. Näetkö mitään parempaa? Tämä on ainoa vaihtoehtomme.”

Ja Ada katsoi. Tilanne ei totisesti näyttänyt hyvältä. Taverna oli täynnä ryysyisiin vaatteisiin pukeutuneita hämäräkulkijoita, joita Ada olisi tavallisessa tilanteessa vältellyt kuin ruttoa. Tässä tilanteessa mikä tahansa kuitenkin olisi parempaa kuin Urkothin paluu. Jopa rutto.

Ada huokaisi. ”Miten sinä osaat olla tuollainen?”

”Millainen?”

”Noin… määrätietoinen. Noin vakuuttava. Osasit löytää heti oikeat sanat.”

”Kaipa se vain on jotain, jossa olen hyvä”, Sigrid totesi. ”Muiden vakuuttaminen. Koko elämäni… olen johtanut muita. Elänyt hetkessä. Olen parhaimmillani silloin, kun olen paineen alla. Kun minun ei tarvitse miettiä. Vaan toimia.”

Ada laski katseensa. Hän ei olisi voinut olla kauempana Sigridistä sillä saralla. Hän ei koskaan toiminut harkitsematta, ja yliajatteli kaiken. Tämänkin. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos hän olisi vain voinut käyttää taikuuttaan. Hän oli tottunut hoitamaan kaiken sen avulla – ja luottanut siihen niin paljon, ettei oikeastaan enää tiennyt miten toimia ilman sitä. Hänen koko minuutensa tuntui rakentuvan sen ympärille, ja se, ettei hän voinut tehdä sitä ainoaa asiaa, jossa hän oli hyvä, tuntui tekevän hänestä täysin arvottoman.

”Hei”, Sigridin vahva käsi laskeutui hänen olkapäälleen. ”Älä lannistu. Olet jo ollut suureksi avuksi. Sitä paitsi emme ikinä saa Nevistä ulos linnoituksesta ilman sinun apuasi. Sinä olet korvaamaton.”

Ada nielaisi epäilyksensä ja nyökkäsi. Sigridin tukeva ote tuntui kannattelevan häntä, eikä ilma hänen keuhkoissaan tuntunutkaan äkkiä niin painavalta.

”Kiitos”, Ada kuiskasi. Sitten hän keskittyi jälleen ympäröivään tavernaan. ”Mitä nyt?”

”Etsimme lisää väkeä”, Sigrid jatkoi. ”Emme lopeta, ennen kuin olemme tehneet kaikkemme.”

Ada ja Sigrid jatkoivat värväämistä vielä muutaman tunnin ajan. He kiersivät oman tavernansa lisäksi myös viereiset majatalot ja korttelit, ja sana kapinasta Legioonaa vastaan alkoi levitä. Viiden henkilön porukka muuttui kymmeneksi, sitten viideksitoista – ja äkkiä heillä oli käsissään pienen kylän verran väkeä. Mutta vaikka Ada ei olisi koskaan uskonut heidän kykenevänsä edes siihen, hänellä oli silti huono tunne tästä. Hän oli nähnyt torilla, mihin Legioona kykeni. Edes pienen kylän voima ei riittäisi päihittämään Legioonaa: etenkään, kun nuo kyläläiset olivat varustautuneet kepein ja paljain nyrkein, ja heillä oli vastassaan kultaan ja teräkseen verhottu muuri.

Päivä alkoi kääntyä iltaan, kun Sigrid ja Ada viimein lähtivät Punajoen linnoitusta kohti. Heidän mukanaan kulki pieni, suuremmasta joukosta irrotettu ryhmä – he eivät halunneet herättää liikaa huomiota, ennen kuin saapuivat sillalle. Loput saapuivat paikalle eri teitä. Luottaen siihen, että kaikki heidän värväämänsä todella tulisivat paikalle. Mikäli he edes olivat pysyneet hereillä.

Ada tunsi hermostuksen ja pelon kiertyvän vatsassaan, joten hän rauhoitti itseään hieromalla sormuksensa kärkeen upotettua sinistä kiveä. Sen kylmä pinta hänen sormenpäitään vasten kirkasti hänen ajatuksensa, hioi niistä säröt pois. Jäljelle jäi vain tyyntä päättäväisyyttä, vailla häiritseviä viettejä tai tunteita. Jossain sisimmässä Ada tiedosti, ettei ollut koskaan vajonnut näin syvälle aikaisemmin, ja se sama osa hänestä pelkäsi tuohon syvyyteen kätkeytyvää pimeää. Mutta entistä suurempi osa hänestä tarvitsi sitä, ja tiedosti, ettei hän pärjäisi ilman sitä.

Vasta Sigridin käden lämmin kosketus herätti hänet. Ada tarkensi katseensa ja huomasi, että maisema heidän ympärillään oli muuttunut. Kaupungin seinät olivat nyt vaihtuneet alaspäin viettävään joenrantaan, ja kaukana heidän edessään Legioonan linnoitus häämötti tummana varjona punertavaa taivasta vasten.

”Oletko valmis?” Sigrid kysyi. ”Näytät… erilaiselta.”

Ada pakotti suupielensä hymyyn. ”Totta kai. Tehdään tämä.”

”Viimeisen kerran”, Sigrid totesi. Hänen äänensä takana oli verhottua kipua.

”Viimeisen kerran”, Ada toisti. ”Neviksen vuoksi.”

Sitten hän antoi aistiensa siirtyä toiselle tasolle. Lukemattomiin ajatusrihmoihin, jotka risteilivät Antropolia pitkin ohuiden hämähäkinseittien tavoin. Niitä oli niin paljon, että tuntemus uhkasi alkuun hukuttaa hänet alleen. Mutta Sigridin puristus hänen kättään vasten ankkuroi hänet takaisin maahan – muistutti häntä siitä, missä hän seisoi. Se auttoi häntä löytämään oikean suunnan, terävöittämään ajatuksensa keilaksi sitä kohti.

Jokin vastusteli, aluksi. Ada tunnusteli sitä. Jokin… kuin seinä. Tietenkin. Ei Legioona jättäisi linnoitustaan täysin vartioimatta. Mutta tässä seinässä oli jotain erikoista. Ja jotain samalla tuttua.

Otsonin maku hänen kielellään. Sininen valo silmien takana.

Viileää. Nyt Ada oli jo niin syvällä, että kylmyys alkoi levitä hänen jokaiseen suoneensa. Jos hän olisi yrittänyt avata suunsa ja puhua, hän olisi tuskin saanut muodostettua sanoja. Mutta hänen ei tarvinnutkaan tehdä sitä tällä tasolla.

Hän antoi itsensä vajota syvemmälle, ja seinä ikään kuin lakkasi olemasta. Kaikki lakkasi olemasta, paitsi pimeä viileä syvyys. Ja sen keskellä kelluvat kasvot.

Nevis.

Ada etsi hänet mielessään, ja ulotti jään häntä kohti. Kunnes sitä oli hänen kämmenissään ja hiuksissaan. Sitä samaa hopeaa, josta hänet oli tehty.

Sitten Ada kietoi sormensa niiden ympärille.

*

Nevis havahtui siihen, että joku puhui hänelle.

Hän avasi silmänsä, mutta kaikkialla oli edelleen vain pimeää. Siksi hän ei ensin tunnistanut, mistä suunnasta ääni kuului. Tai oliko se vain hänen kuvitelmaansa. Nyt kun hän yritti kuunnella, hän ei oikeastaan kuullut mitään. Kuvitelma vaikutti järkevältä vaihtoehdolta.

Mutta sitten ääni puhui uudelleen.

”Nevis. Kuuletko minua? Nevis.”

Ääni sai Neviksessä aikaan lähestulkoon fyysisen reaktion. Tämä ei nimittäin ollut sama, persoonaton kutsu, jonka hän oli kuullut aiemmin. Ei – se oli oikeastaan ollut enemmänkin tuntemus, vetovoima. Tämä oli selkeästi puhetta. Ja tämän äänen Nevis tunnisti.

”Ada?” hän lausui ääneen. Hänen äänensä oli pelkkä kuiskauksenohut pihahdus.

Ääni kirkastui. ”Nevis. Kuulet minut. Olet siis elossa.”

”Vielä”, Nevis vastasi – hän ei tiennyt, kuinka kauaa. ”Miten sinä – mistä tämä—”

”Puhun sinulle telepaattisesti”, Ada vastasi. ”Mutta linnoituksen ympärillä on suojamuuri, enkä tiedä, kauanko voin pitää yhteyden yllä. Joten sinun on nyt kuunneltava tarkkaan.”

Nevis pysyi vaiti ja kuunteli. Samalla hänen mielensä raksutti. Ada ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Mutta missä hän oli? Ja oliko hän yksin?

”Olemme linnoituksen ulkopuolella”, Ada vastasi – vaikkei Nevis ollutkaan esittänyt kysymyksiään ääneen. Tietysti: yhteys tapahtui ajatuksen tasolla. Ei Neviksen tarvinnut käyttää ääntään. ”Minä, Sigrid, ja joukko muita.”

Ne sanat kuullessaan Nevis jähmettyi. Sigrid. Sigrid, joka oli antanut hänet ilmi. Sigrid, jonka takia hän oli joutunut tähän pinteeseen.

”Selitämme kaiken, kunhan saamme sinut ensin ulos”, Ada totesi, tiedostaen hänen ristiriitansa. ”Aiomme aiheuttaa harhautuksen, jonka toivomme voittavan tarpeeksi aikaa siihen, että pääset ulos. Mutta meille on sinulle tärkeä tehtävä. Sinun täytyy etsiä Järjestyksen sauva.”

”Tiedän”, Nevis vastasi, tällä kertaa ajatuksen tasolla.

Adan ajatusten kautta kantautui ikään kuin hämmentynyt kaiku. ”Niinkö? Tiedätkö, missä se on?”

”Tavallaan”, Nevis vastasi. Hän ajatteli aikaisemmin tapahtunutta – sauvan kutsua ja vetoa häntä kohtaan; ja toivoi, että ajatus välittyi Adallekin. Sitten hän välitti lopun viestistään eteenpäin sanoin. ”Uskon, että voin saada sen. Jos vain yritän tarpeeksi.”

”Erinomaista”, Ada vastasi. ”Mutta muista: sinulla ei ole paljoa aikaa. Älä etsi meitä. Vain sauvalla on väliä, ymmärrätkö? Jos saat sen käsiisi, pakene. Pakene, ja etsi Urkoth. Kaikki muu on toissijaista.”

Nevis puri huulta. Hän ei tiennyt, kuinka suhtautui siihen. Vasta hetki sitten hän oli ollut varma siitä, että Ada ja Sigrid olivat hylänneet hänet – etteivät he välittäneet piirun vertaa siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Mutta äkkiä hän olikin ainoa asia, jolla oli väliä.

Hän ei ollut varma, halusiko hän tätä. Ehkä asiat olisivat olleet paremmin toisin päin.

”Nevis—” Ada sanoi, ja jokin hänen äänensävyssään viilsi Nevistä syvältä rinnasta. ”Jos tämä on viimeinen kerta, kun puhun kanssasi, haluan että tiedät—”

Äkkiä Neviksen päätä alkoi särkeä, ja Adan sanat hukkuivat hänen korviensa soinnin alle. Nevis yritti saada niistä selkoa, mutta kaikki olivat muuttuneet merkityksettömäksi puuroksi. Hän puri hammasta ja kiskoi ilmaa niiden lävitse karkottaakseen kivun, ja särky laantui aavistuksen verran. Mutta sitä seurasi ainoastaan hiljaisuus.

”Ada?” Nevis kysyi. ”Ada?”

Vastausta ei enää kuulunut. Mutta vaikkei Ada ollutkaan saanut lausettaan loppuun, Nevis tiesi, mitä hän oli yrittänyt sanoa.

Vain yhteen tunteeseen kätkeytyi niin syvää kipua.

*

Kaukana pohjoisessa, Urkoth kurotti pitkät kätensä syvälle maan alle.

Sillä se, mitä hän etsi, ei ollut enää maan päällä, vaan kauan sitten kadonnut. Maailma oli muuttunut. Siitä, mikä oli joskus ollut kaunista ja pyhää, oli jäljellä enää mullan alle hautautuneita raunioita, ajan myötä meriin karissutta hiekkaa.

Ihmiset olivat unohtaneet, mitä joskus oli. Heidän jumaltensa kasvot, sitten heidän nimensä. He rakensivat raunioiden päälle ja kadottivat sen, millä todella oli väliä.

Urkoth ei enää tunnistanut sitä maailmaa, minkä näki. Kaikki ne kauniit kaaoksen siemenet, jotka hänen työnsä oli kauan sitten kylvänyt, olivat nyt poissa. Ajatus täytti hänet vihalla, joka värähteli maan halki syvinä, kumisevina aaltoina. Jossakin lähempänä nuo aallot pyyhkäisisivät alleen kyliä ja kaupunkeja – niistä Urkoth ei välittänyt. Hän vain etsi. Joidenkin tuntien kuluttua aallot kulkisivat etelään, jossa ne kolisuttaisivat kaappien ovia ja saisivat kristallilasit helisemään tarjottimilla. Kaukana Antropolissa niistä olisi jäljellä enää etäinen ukkosen jymähdys.

Nuo aallotkin olivat hänen kättensä jatke. Kuin verisuonet, kaikki hänen voimansa virtasi maassa hänen jalkojensa alla. Hän käsitti etsineensä liian kauan väärin keinoin. Kääpiön keho oli rajoittanut häntä, ja hän oli joutunut turvautumaan lupauksiin ja uhkauksiin. Mutta terävimmätkin uhkaukset olivat tylsä ase tyhjyyttä vastaan. Tieto peilien sijainneista oli kadonnut. Vain maa muisti sen.

Annettuaan kääpiön mennä, Urkoth saattoi nähdä paljon kauemmas. Kuulla paljon kauemmas. Tuntea paljon kauemmas – riittävän kauas siihen, että tuttu värinä kutitteli hänen sormenpäitään hänen ollessaan lähellä. Sen jälkeen hänen tarvitsi vain avata silmänsä, ja hän löytäisi itsensä sieltä, minne hänen oli tarkoituskin mennä. Peilit olivat hänen luomuksensa lapsi, ja ne aina löytäisivät takaisin hänen luokseen. Ja jokaisen kootun peilin myötä Urkoth tunsi kytköksen vahvempana. Oli jo miltei valmista.

Valtaosa peileistä oli ollut lyhyen matkan päässä, vaikka osa syvällä, unohdettuna – paikoissa, jonne tavallinen kuolevainen ei koskaan voisi päästä. Mutta tällä kertaa Urkoth oli maan sisällä kauemmin. Niin kauan, että hän lähestulkoon ehti kadottaa käsityksen maallisesta kehostaan, johon hän oli vielä hetkellisesti sidottu. Jokin kuitenkin havahdutti hänet takaisin siihen, että hän oli yhä täällä. Ääni, jonka korkea ja kimeä kutsu lauloi samalla muinaisella kielellä kuin hän. Hän haistoi otsonin terävän katkun, näki sinisen valon silmiensä takana. Mutta sen alla oli myös punaista.

Urkoth kurotti kätensä kohti etelää, ja vastasi kutsuun.
« Viimeksi muokattu: 27.04.2021 18:21:26 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 775
  • d a d d y
OSAT I-III

Mulla oli tiedätkö sellainen pikku taka-ajatus siinä että valitsin sut kohteekseni Ihailijakaarti-haasteessa, että oon katsellut tätä tekstiä useaan kertaan ja laittanut sen lukulistalleni, mutten oo saanut aikaiseksi tarttua tähän. Tiesin, että tuon haasteen puitteissa mä vaan en voi ohittaa tätä, koska tämän yhteenveto kuulostaa ihan mahdottoman kiehtovalta ja tämä oikein huokuu sellaista mestariteos-energiaa, että vaikka osia onkin paljon niin tämä pitää ehdottomasti lukea. Kirjoittelen tätä kommenttia samalla kun luen aina muutaman luvun välein, ja nyt kun oon lukenut kolme ensimmäistä lukua niin uskallan jo sanoa, etten ollut ollenkaan väärässä kun arvelin tämän olevan mestariteos-kaliiberin teksti. Koska hittolainen, tää on upea.

Ensinnäkin tämän idea on ihan älyttömän mielenkiintoinen ja erikoinen, mä ihastuin heti tähän muuntautumiskykyiseen salamurhaajaan. Fantasiaa ja murhaa, mikään muu yhdistelmä ei voisi sopia mun mieltymyksiin paremmin 8) Pidin ihan hurjan paljon siitä, millaiseksi olet nämä muodonmuuttajat ideoinut ja millaisin lainalaisuuksin tämä voima toimii. Kohta jossa Nevis kertoi siitä miten ja kenen hahmon voi ottaa oli tosi kiinnostava ja pidin hurjasti siitä, että se toimi sen perusteella, miten hyvin muisti tai näki toisen, että jos yrittää pelkän muistikuvan varassa niin voi mennä jokin piirre pieleen. Ensimmäinen luku oli myös tosi kiehtova, sä aloitit tämän tarinan ihan todella upeasti kun siinä oli tätä muodonmuuttamista sellaisesta näkökulmasta, joka tutustutti siihen konseptiin heti. Siirtymät eri hahmojen välillä oli toteutettu tosi hyvin ja tuo oli ekaksi osaksi varsin erinomainen, koska herätti kiinnostuksen ja oli jo osoitus siitä luovuudesta ja taitavasta kirjoittamisesta, jota tekstin etenemisen myötä on luvassa!

Pidin muistakin hahmoista tosi paljon ja vietinkin ensimmäiset osat suurimmaksi osaksi ihaillen sun mahtavan taidokasta kirjoitustapaa sekä luovuutta hahmojen kanssa. "Näkymätön" baarimikko oli hauska yksityiskohta, mutta ydinjengin erilaisuus oli ilahduttavaa. Haltioiden kyvyt ja tehostetut aistit ovat kiinnostava konsepti ja kirjoitat todella hyvin erilaisista hahmoista niin, että heidän ominaiset piirteensä tulevat luontevasti esiin. Sun kirjoitustavasta huomaa että oot tosi tuttu näiden hahmojen kanssa ja kaikki se ideointi, suunnittelu ja työstäminen näkyy tässä lopputuloksen sujuvuudessa ja yksityiskohtaisuudessa sekä luontevuudessa tosi hyvin. Adan hiukan mystinen mutta rauhaisa ja viisas läsnäolo tuo turvallisuuden tunnetta, kun taas pieni ja pippurinen Freya saa hymyilemään sutkautuksillaan ("Sinun takiasi tonttu pyörtyi!" :D) ja hullunkurisella olemuksellaan. Hänessäkin kuitenkin on omanlaistaan mysteeriä, odotan innolla milloin selviää että mikä tuo hänen mahtipointinen voimansa on ja onko hänen sisällään kenties jokin toinenkin olento - ja lisätietoa tuosta kiehtovasta riipuksesta tietysti myös. Kaikesta mysteerisin kuitenkin on Sigrid, joka vaikuttaa tavallisimmalta ja siksi kaikista kiinnostavimmalta, koska aistin että hänessäkin on varmasti jotain mitä ei vielä tiedetä ;) Pidin hurjasti siitä miten hahmot liittyivät toistensa seuraan yksitellen, jokaisen sisääntulo oli näyttävä ja kukin hahmo sai vuorotellen sopivasti oman hetkensä. Kaikista vaikuttavin oli Nevisin sisääntulo, musta oli tosi hupaisaa että hän tuli paikalle toisena Freyana ja tuo kohtaus joka siitä seurasi oli ihan hurjan hauskaa luettavaa!

Tässä tekstissä on ihan hurjan paljon kaikkea, on fantasiaa ja murhamysteeriä ja kiinnostavia hahmoja ominaisuuksineen ja erikoinen miljöö ja useita kieliäkin ja vaikka mitä, ja mä oon ihan täpinöissäni että pääsen lukemaan tätä vielä näinkin monta osaa! Alku tempaisi mukaansa jo välittömästi ja tämä on ihanasti sellainen teksti, joka alkaessaan oikeasti alkaa, sillä tuntuu että heti tapahtuu ja tarina etenee. Oot tosi taitavasti tutustuttanut lukijan hahmoihin niin, että "johdanto" ei tunnu tylsältä tai tarinasta irralliselta, vaan tosi sujuvalta ja saumattomalta. Kolmososassa päästiin jo toiminnan äärellekin, mikä ilahdutti kovasti, sillä totesin että kirjoitat tosi hyvin toimintaa! Tuo kohtaus jossa selvisi että Freya oli tippunut käärmeiden keskelle oli aivan mahtava, hrrr kuinka jänskä! Koska hyi sssssss- :D Mä inhoan käärmeitä. Olit kirjoittanut tuon toiminnantäyteisen kohdan tosi mukaansatempaavalla ja jännittävällä tavalla!

Musta tuntuu että oon vasta raapaissut ihan pintaa ja tämä on jo nyt niin huikea, että tiedän että mun kommentti venyy kaiken ihkutuksen myötä mammuttimaiseksi, joten taidan tehdä niin, että pätkäisen tämän vaikka niin, että luen ja kommentoin tekstin osuudet paloissa. Mua oikein hykerryttää katsoa tuota sisällysluetteloa, koska oon muutaman ensimmäisen osan myötä jo ihan koukussa tähän tarinaan enkä malta odottaa, mitä kaikkea huikeaa tästä tuleekaan! ♥ Hirmu innoissani ryhdyn lukemaan nelososaa.

OSAT IV-VII

Adan kertomukset keijuista ja kummituksista olivat tosi mielenkiintoisia ja ahmin ne mielelläni, koska ne olivat tosi mielenkiintoisia (keijut kuulostavat ihanilta ♥) ja koska mulla on sellainen tuntemus, että näistäkin kuullaan vielä lisää ja tämä tieto tulee tarpeeseen. Tähän luomaasi maailmaan uppoaa ihanasti osa osalta aina vaan syvemmälle enkä voi muuta kuin ihailla sitä, miten luova ja nerokas sä olet, kun oot keksinyt tämän kaiken, ja kuinka taitava kirjoittaja olet kun osaat vielä kertoakin sen niin upealla tavalla.

Hahmojen keskinäinen dynamiikka alkaa myös elää kiinnostavasti, Nevis selkeästi hiukan käy Sigridin hermoille leikittelyllään ja myöhemmin syttyykin paljon paljastava riita heidän välilleen. Odotan mielenkiinnolla, että mikä Nevisissä on sellaista, mikä saa Sigridin niin tolaltaan, sillä hän vaikuttaa kenties triggeröivän tässä jotakin. Sigridin jäykkyys ja määrätietoisuus tulevat hyvin esille tässä kohtaa tarinaa. Mua kiinnosti myös kovasti että miksi Freya ja Sigrid kuulivat eteisaulassa ääniä mutta muut eivät, etenkin kun Adalla kaiketi on joukon tarkimmat aistit, eli tässä on selkeästi jotain mysteeristä ihanasti jo heti alkuun :P Pidin kovasti potpulverista ja sen osuudesta luvussa. Talon mysteerit ovat sitä kiinnostavampia mitä enemmän ne syvenevät ja hämähäkkikohtaus oli kaikessa puistattavuudessaan kirjoitettu todella hyvin, toistan taas kerran itseäni ja sanon että osaat kyllä kirjoittaa toimintaa ihan huisin hyvin. Myös vitososan lopetus oli hyvin kirjoitettu, pahaenteiset sanat ja luukun kiinni paiskautuminen pistivät kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Oli kuitenkin kiva lukea Syväsuon ja haltioiden historiasta, ne avasivat tätä maailmaa taas hitusen lisää. Luomasi maailma alkaa olla vaikuttavan laaja ja hyvin ideoitu, kaikki historiasta nykyhetkeen on mietittynä ja kaikki tiedonpalaset täydentävät toisiaan. Freyasta saatiin myös kiinnostava tiedonpalanen samassa kohtauksessa, hänen hahmonsa on kyllä kovin kiinnostava, samaan aikaan sekä lapsekas että voimakas, mikä on erikoinen ja kiinnostava yhdistelmä. Toivon että saadaan pian tietää lisää tästä pahaenteisestä Urkothista :P

Lainaus
"Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”
Lainaus
"Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”
Ei apua :D Heh.

Lainaus
Tule lähemmäs, Nevis kuuli varjojen kutsun. Ja Nevis halusi mennä. Äänessä oli jotain hyvin houkuttelevaa. Mutta samaan aikaan jotain äärimmäisen pelottavaa. Miltei kuin siinä, että kovalla pakkasella, riittävän pitkään kylmässä oltuaan, tuntee yhtäkkiä olonsa lämpimäksi ja hyväksi ja haluaa painaa päänsä pehmeään lumeen. Eikä herätä enää koskaan.
Oih! Oli pakko lainata tämä, sillä tässä oli tosi kauniisti ja taianomaisesti kuvailtu tuo tunne, joka sanoista tuli. Todella osuva ja hieno kuvaus!

Taistelukohtaus oli kivaa luettavaa, toimintamättö toimi ja kerronta oli kivan yksityiskohtaista. Pidin esimerkiksi siitä, kuinka aseiden mainittiin erkanevan meikkaillessa toisistaan raapaisun kera, se oli tosi terävä huomio ja oikein kuulin sen äänen korvissani. Nevisin muodonmuutostemput tekivät taistelukohtauksesta vielä mielenkiintoisemman ja antoivat siihen sopivasti lisämaustetta. Ada-karhu ja Freyan reaktio siihen oli taasen ihanan hupsua, vaikka karhu olikin aika hurja, mutta kävi järkeen että Freya näki siinä vaan ratsastettavan suloisen suojelijan. Eihän hän pelännyt kummituksiakaan, koska ei ole pelkästään Freya ;) Pidin siitä että Adan taikuus mahdollisti tälle vähän erilaisen muodonmuutoksen. Sigridkin tuntui kokevan taistelun tuoksinassa tietynlaisen muutoksen, tuo hänen hymynsä taistelun ja tappamisen keskellä jäi erityisesti mieleen.

Loppua kohti jännitys oikein tiivistyi ja seiskaosa toikin mukanaan sopivasti vastauksia. Maagin kohtaamisen jälkeen saatiinkin roppakaupalla tietoa niin mysteerisestä kartanosta kuin monesta muustakin asiasta, kuten siitä äänien kuulemisesta jota pohdinkin ja esimerkiksi hahmojen käytöksestä talossa olon aikana. Freyasta ja Urkothista oli myös kiinnostavaa kuulla lisää, pikkuhiljaa alkaa aueta miksi Adan reaktio tuohon nimeen oli niin pelokas. Pidin myös siitä että saatiin kuulla lisää erilaisista taikuuden harjoittajista sekä jumalista. Neviksen puolihaltijuudenkin merkitys sai selityksen ja samalla kun saatiin vastauksia, niin saatiin myös uusia kysymyksiä toivomuspeilin muodossa. Uuh, kun käy jännäksi :P Rakastan tällaisia mysteerijuonia, joissa pääsee kokemaan sellaista oivaltamisen iloa, kun juonesta paljastuu asioita! Oot rakentanut juonen todella hyvin ja kaikki tuntuu punoutuvan tosi mielenkiintoisella tavalla yhteen. Ihanaa saada vastauksia jo näin aikaisin tarinassa, tätä on ollut ihan hurjan kivaa lukea. Odotan innolla vastauksia myös uusiin kysymyksiin, sekä tietysti niihin vanhoihin, joista ei olla vielä kuultu. Tämä on ollut toistaiseksi aivan hurjan ihana lukukokemus ja mua vähän sapettaa, että lupauduin lähtemään siskoni kanssa lenkille enkä voi vain jumittua tähän sohvalle lukemaan tarinaa pidemmälle ;D Palaan tämän lukemisen pariin varmasti pikimmiten, mutta kommentti on jo nyt sen verran venähtänyt, että lähetän tämän ensimmäisen osuuden jo matkaan. En malta odottaa, että pääsen lukemaan tätä lisää ja höpisemään kaikista varmasti mahtavista juonenkäänteistä, oon tästä tekstistä hirmu innoissani! Yritän edes vähän hillitä tätä ihkutuksen määrää, ettet ihan kyllästy ;D Suurkiitos tästä jo nyt, kunpa pääsisin pian lukemaan tätä lisää!


bannu © Ingrid

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 775
  • d a d d y
VÄLIOSAT 1-3

Palasin tämä äärelle suunnilleen heti kun ehdin, onneksi mulla on arkivapaa ja ulkona sataa vettä saavista kaatamalla niin ei tarvitse ees keksiä tekosyitä neljän seinän sisällä pysymiseen 8) Sanoit tuossa A/N-osiossa ennen väliosia että harmittelit ettet laittanut näitä takaumia tarinan sekaan, mutta musta oli paljon kivempi lukea ne näin! Mä tykkäsin tosi paljon tästä irrallisesta toteutuksesta, koska se että väliosien myötä mentiin useamman osan ajaksi takaumiin antoi lukijalle mahdollisuuden ns. unohtaa pääjuoni ja uppoutua hetkeksi täysin rinnoin tähän menneisyyteen. Muutenkin musta tämä on myös informaation sisäistämisen kannalta paras vaihtoehto, sillä tekstin sekaan ripoteltuna voisin kuvitella että lopputulos olisi ollut sekavampi ja raskaampi. Musta oli tosi ihanaa, että nämä takaumat olivat tässä välissä kokonaisuutena, se antoi mahdollisuuden uppoutua menneisyyteen ja muodosti siitä ikään kuin oman tarinansa! Mä siis tykkäsin ihan hurjan paljon tästä muotoilusta, että menneisyys muodosti oman kokonaisuutensa. Musta oot toteuttanut tämän siis juuri sopivalla ja hyvällä tavalla!

Nämä takaumat tosiaan muodostivat ikään kuin ihan oman tarinansa. Oli kiinnostavaa lukea Nevisin lapsuudesta, vaikka se olikin kovin traaginen ja paikoin hyvinkin surullinen. Nevisin ja tämän äidin suhde oli mielenkiintoinen ja ehdin kokea matkan varrella monenlaisia tunteita. Ihan alussa äiti vaikutti lämpimältä ja turvalliselta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni niin sitä kylmemmäksi ja tunteettomammaksi tämä tuntui muuttuvan. Mun oli vaikea ymmärtää miksi Nevisin äiti suhtautui tähän niin julmasti, koska tulkitsin aluksi että se johtui Nevisin "puolilajisuudesta", mitä oli vaikea ymmärtää, sillä otaksuin äidin kuitenkin olleen rakastunut haltiaan ja miksipä silloin inhoaisi haltioita niin kovin. Äiti vaikutti siksi katkeralta ja itsekkäältä, jopa hiukan rasistiselta, ja voi kuinka väärässä olinkaan :D Olit kyllä rakentanut tuon tarinan kulun tosi hienosti, koska lopulta kun selvisi syy tälle kaikelle, niin kaikki sai selityksen: miksi pienenä lapsena äiti oli ollut lämpimämpi ja miksi Nevisin kasvaessa muistuttamaan isäänsä äidin suhtautuminen muuttui vihaisemmaksi, miksi äiti halusi pitää Nevisin kaukana kaikesta ei-ihmisestä ja miksi äiti oli niin katkeruuden ja inhon valloissa. Lopulta selitys olikin hyvin ymmärrettävä ja kaksin verroin surullisempi: sekä Nevisiin että äitiin oli lopulta helppo samaistua ja ymmärtää heidän kohtaloitaan, vaikka tarina olikin traaginen ja kurjuudella rikastettu. Huvittaa oma naiiviuteni, että ihan kuin lisääntyä ei voisi tahattomasti ja muutenkin kuin rakkaudesta... :D Olit rakentanut tuon tarinan kaaren tosi heinosti, vihjeitä oli matkan varrella ja lopulta kaikki loksahti kohdilleen ja kävi järkeen.

Sun kirjoitustavan taidokkuus tuli esille monta kertaa väliosien aikana, erityisesti se tapa millä kuvailit Antropolissa torin kuhinaa oli aivan käsittämättömän taitavaa kerrontaa. Eloisia yksityiskohtia, kaunista kuvailua, kekseliäitä sanavalintoja ja muotoiluja... Moneen kertaan ihan jäin ihailemaan sitä, miten upeasti jotkin kohdat oli kirjoitettu. Oot todella taitava kirjoittaja ja sun kieli on vivahteikasta, sujuvaa, kekseliästä, kaunista, tunnelmallista ja vaihtelevaa. En oikein tiedä miten voisin riittävästi ylistää sitä, miten upeasti kirjoitettuja kohtia tässä tekstissä on. Oot ihan huikean taitava! Yhtä upeasti oli kuvailtu myös se kohta jossa Nevis souti Antropoliin, siinä oli kuvailtu tuo taianomaisen kaunis miljöö ja vuorokauden ajan vaikutus siihen tosi nätisti. Auringonlasku ja yön pimeys vuorostaan oli kuvailtu hirmu taitavasti, ja pidin myös siitä, että kaiken miljöön kuvailun keskelle oli myös ripoteltu ikään kuin vaivihkaa maininta siitä, että Nevis oli aina nähnyt hyvin pimeässä - tykkään siitä, että sä luotat siihen että lukija huomaa ja osaa tulkita näitä vihjauksia etkä turhaan selittele.

Arissa oli tosi kiva hahmo, ihana uusi tuttavuus tarinaan ja selkeästi merkityksellinen henkilö Nevisin elämän varrella. Hänen ja Nevisin suhteen kehittymistä oli kiva seurata, Arissa vaikutti todella välittömästi välittävältä ja pyyteettömän hyvältä. Hänen viisautensa myös teki vaikutuksen, sillä kuvittelin hänet mielessäni nuoreksi, mutta hänen sanoillaan oli kuitenkin paljon painoa. Lempikohtiani väliosista olivatkin Arissan elämänopetukset; opetus taikuudesta neutraalina työkaluna kirveeseen verraten sekä viisaus kivusta ja vähemmän kivualiaasta tiestä. Molemmat olivat todella nerokkaasti keksittyjä ja nimenomaan viisaita. Tässä on huikean hienolla tavalla mukana toisinaan tosi vakavia ja suuriakin teemoja. Näiden lisäksi lempikohtani väliosissa oli aivan niiden lopetus, se jossa kerroit lorea ihmisten, kääpiöiden ja haltioiden uskomuksista maailman alusta ja lopusta. Ihan älyttömän taitavasti keksittyjä ja luontevan kuuloisia uskomuksia, ja pidin erityisesti siitä että vihjattiin haltioiden olevan joukosta se, joka kenties on oikeassa, kun lähdettiin sen kautta purkamaan Nevisin kokemusta. Ajatus rinnakkaisista maailmoista ja todellisuuksista oli jollain tapaa samaan aikaan sekä lohdullinen että sydäntäsärkevän surkea, koska vaikka onkin helpottavaa tuudittautua siihen että asiat olisivat voineet toisaalla mennä toisin niin toisaalta ne menivät täällä ja nyt näin ja sitä ei ole enää muuttaminen. Arissan kohtalo oli viimeinen tikki tähän surkeuteen, voihan. Nyyh. Nevis-parka. Saadaankohan me jossain vaiheessa kuulla Arissan kohtalosta vielä yksityiskohtaisemmin, hmm. Toisaalta sen jättäminen hiukan aukikin toimii, on ihan mielenkiintoista päästä pohtimaan, että mitähän tarkalleen ottaen tapahtui.

Aivan osien lopetus toivomuspeilikohtaukseen oli myös huikea, pidin siitä kohdasta kovin. Taas loksahti yksi asia ja arvoitus paikoilleen ja selvisi, mistä Nevisin kasvottomuustaito on peräisin. Käy ikävällä tavalla järkeen, että sen taidon taustalla on näin suurta kipua ja kurjuutta. Taas kerran huokailin ääneen sitä, miten hienosti oot tämän tarinan suunnitellut ja kertonut, tässä saa jatkuvasti lukija pitää hoksottimet hereillä ja saa ihania oivaltamisen kokemuksia, kun tarjoilet juuri sopivasti sekä kysymyksiä että vastauksia. Kaikista suurimman vaikutuksen muhun on tarinan aikana tehnyt se, kuinka tässä ihan kaikki tuntuu kietoutuvan tosi nerokkaalla ja kiinnostavalla tavalla yhteen. Nytkin peilin kautta saatiin valoa pimennossa olleeseen aiheeseen ja samalla viritit lukijan sopivasti palaamaan taas nykyaikaan menneisyydestä sitomalla ne kaksi aikalinjaa yhteen tämän peilin kautta. Katsaus menneisyyteen oli kivuliaan upea ja valaiseva, ja sen myötä on mukavaa päästä lukemaan nykyajasta taas ikään kuin uusin silmin, kun tietää taas monestakin asiasta paljon enemmän.

OSAT VIII-X

Toivomuspeilin kautta paluu nykyaikaan tapahtui ihailtavan saumattomasti. Tässä kohtauksessa on mielestäni hienosti taas esillä suuria aiheita, kun Nevis ja Ada keskustelevat pyynnön hinnasta - pidin kovasti siitä, että aiemmin oltiin saatu kuulla taikuudella olevan aina hintansa ja nyt nähtiin esimerkki siitä. Nevisin toivomuksen nurja puoli kieltämättä on ihan yhtä surullinen kuin sekin, mistä hän toivoi pääsevänsä eroon sen toivoessaan. Tässä on hyvin esillä sellainen be careful what you wish for -teema. Pidin myös siitä, että jo aiemmin pahaenteiseltä vaikuttaneen peilin pahaenteinen luonne tulee vaan vahvemmin esille, kun Ada viisaasti sanoo että epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia toivomuksia ja kirouksista julmimmat naamioituvat siunauksiksi. Ja oih, miten kiehtovaa oli kuulla toivomuspeilin syntytarina! Taas loistava esimerkki siitä, miten kaikki kietoutuu yhteen :P On muuten ollut myös kiinnostavaa ja kivaa kuulla väliosienkin ajan ja nyt taas pikkuhiljaa lisää myös jumalista, joista tietysti Urkoth kiinnostaa ihan eri paljon...

Urkothista puheen ollen, tai oikeastaan siitä aasinsillalla Freyaan, pidin leikkisästä kohtauksesta Freyan ja Nevisin välillä. Se oli kivaa kevyempää vaihtelua komentajalle, pahaenteisesti jäykälle ja kuuliaalle mutta tuliselle Sigridille (josta yhä enemmän on sellainen olo, että hän on kaikessa "tavallisuudessaan" joukon mysteerisin) ja muutoin synkälle luvun alulle. Tanssimiskohtaus oli kirjoitettu todella hyvin, siinä oli sekava ja pakokauhuinen tunnelma, joka lienee vastaavan sitä mitä Freya siinä hetkessä tunsi. Jäin miettimään erityisesti sitä ettei hän halunnut "takaisin punaiseen ja kylmään", tuo pisti miettimään että oliko tuo vain taiteellisia vapauksia ottavaa kuvailua vai viittasiko tuo kenties siihen Freyan riipukseen... Jännää, jännää, ja niin kovin mielenkiintoista ja kutkuttavaa, etenkin kun kymppiosan lopuksi saatiin nähdä Freyan paljon kertova painajainen. Siitä jäi pahaenteisesti sellainen olo, että Freya hävisi jonkin taiston kehonsa hallinnasta, kun Urkoth lopulta puhui hänen huuliltaan Freyan herättyä. Hrr. Hieno ja pysäyttävä lopetus! Tähän tuntuu hyvältä päättää tämänkertainen lukutuokio, viihdyin tämän äärellä taas kovin ♥ Kiitos tähänastisesta, toivottavasti et oo jo ihan kauhean kyllästynyt mun löpinöihin ;D


bannu © Ingrid

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Hei, flawless, en voi kiittää riittävästi siitä, että a) valitsit minut Ihailijakaarti-haasteessa, b) valitsit tämän tekstin, ja c) kommentoit sitä niin perusteellisesti! ;_; ♥ Olen seurannut ja lukenut kaikki jättämäsi kommentit antautumuksella ja ne ovat tuottaneet minulle tosi paljon iloa. Olen nykyisin vaan hirveän huono vastaamaan kommentteihin, ellei se tapahdu tarinan päivityksen yhteydessä, joten kiitän sinua nyt kollektiivisesti kaikista niistä! Yritän vielä joskus tulla vastaamaan kaikkiin yksitellen, kunhan jaksan. ♥ Ihan superia, että olet nauttinut tästä tarinasta niin kovasti ja se on temmannut mukaansa, ja koet, että kaikki on ollut hyvin suunniteltua! Oikeasti olen improvisoinut tästä ihan tosi paljon, mutta sitten myöhemmissä luvuissa saanut asiat näyttämään siltä, että ne on mietitty alusta saakka 8) Mutta se on ollut tämän kirjoittamisessa ihan parasta, että yksinkertaisesta ideasta on rakentunut tosi monimutkainen ja että hahmot ja tarina ovat ikään kuin alkaneet elää itseään suurempaa elämää. On ollut ihana lukea näitä kommenttejasi ja elää tätä tarinaa uudelleen ikään kuin niiden kautta, kaikkine iloine ja suruineen. Olet tehnyt valtavan perusteellista työtä ja olen aina odottanut innolla, että milloin tulisit taas kommentoimaan! Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥

A/N: Hei rakkaat lukijat! Viime luvusta on vierähtänyt tovi, ja syynä on ihan puhtaasti se, että muut tekstit ovat vieneet mennessään tämän sijaan. Tässä myös ollaan tosi lopussa, ja välillä tekstien lopettaminen on minulle tosi vaikeaa: etenkin sellaisten, jossa on monimutkainen juoni ja pitää sitoa yhteen paljon lankoja. Siksi näiden lukujen kirjoittaminen on ollut hidasta ja lukijalle varmasti tuntuu siltä, että näissä tapahtuu ihan hirveän paljon! Joka tapauksessa, toivottavasti nämä viimeiset luvut vievät myös mennessään ja tuntuu siltä, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Tämän luvun yhteyteen liitän myös Neviksestä tekemäni moodboardin.


XXV. Neremyn

Auringon viime säteet punasivat horisontin verellä, kun joukkio saapui sillalle. He etenivät jonossa, Sigrid ensimmäisenä, leuka pystyyn nostettuna ja katse suoraan eteenpäin suunnattuna. Silta tuntui loputtoman pitkältä, ja kun he lopulta alkoivat saavuttaa ensimmäistä vartiopaikkaa, yksi neljästä sillä seisovasta legioonalaisesta nosti kätensä pystyyn.

”Seis! Kuka siellä? Mitä asiaa?”

”Se on merkkimme”, Sigrid viesti olkansa yli.

Yhtenä rintamana kaikki jonossa olleet siirtyivät toiseen muodostelmaan. Jonon sijaan he levittäytyivät riviin – poikkeuksellisen tasaiseen sellaiseen, ottaen huomioon sen, ettei heidän joukossaan ollut koulutettuja sotilaita. Sigrid ja Ada seisoivat keskimmäisinä.

Legioonalaisten kasvot täyttyivät hämmennyksestä. He vaihtoivat keskenään joitakin sanoja – sitten heistä kaksi lähetettiin tulemaan lähemmäs, nyrkit tiukasti keihäiden ympärille puristettuna.

”Pitäkää paikkanne”, Sigrid käski. ”Mitä tahansa tapahtuu, pitäkää paikkanne.”

Osa rivissä olevista nyökkäsi. Osa ei reagoinut mitenkään – he vain tuijottivat kivikasvoisina eteenpäin. Osa nielaisi hermostuneena. Heidän kätensä tärisivät.

Lähestyvät Legioonalaiset käänsivät keihäänsä osoittamaan eteenpäin. Vartiopaikalle jäänyt kaksikko viittoi niille neljälle muulle legioonalaiselle, jotka seisoivat seuraavalla vartiopaikalla. Heidänkin kättensä kiertyivät heidän aseidensa ympärille.

”Vastatkaa!” toinen legioonalaisista huusi lähestyessään. ”Millä asialla olette?”

”Älkää vastatko mitään”, Sigrid neuvoi. ”Pitäkää vain paikkanne.”

Kukaan ei vastannut. Legioonalaiset tulivat lähemmäs. Heistä toinen: se, kumpi ei ollut puhunut vielä, loi katseensa rivin päästä toiseen, ikään kuin arvioiden. Sitten hän irvisti.

”Kuulitteko? Tämä silta on Legioonan aluetta. Jollei teillä ole asiaa tänne, alkakaa painua, senkin katurotat!”

Silloin jotain tapahtui.

”Sika”, yksi rivissä seisovista miehistä mutisi. Hän kätki sanansa partansa ja yskäyksensä alle, mutta heitä puhutellut legioonalainen kohotti silti leukaansa. ”Mitä sinä sanoit?”

”Älä vastaa”, Sigrid puristi hampaidensa välistä.

”Hän sanoi teitä sioiksi, metallipäät!” partaleuan vieressä seissyt, hintelä kaveri huusi kimeällä äänellään. Tämän vieressä oleva nainen yritti kurottaa tätä kohti ja peittää hänen suunsa kädellään, mutta mies vain huiskautti sen pois ja jatkoi huutoaan. ”Haisette pahalta tänne asti!”

Legioonalaisen kasvot punastuivat kypärän alla. ”Haluat siis putkaan, niinkö? No, se kyllä järjestyy!”

Mutta ennen kuin legioonalainen ehti ottaa seuraavaa askeltaan, hän lyyhistyi maahan kurkkuaan pidellen.

Sigrid räpytteli silmiään käsittäessään, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut nähnyt veistä, jota mies oli piilotellut rystystensä alla, tai terän liikettä, kun se liisi ilman halki ja osui kohteeseensa.

Ja nyt oli jo liian myöhäistä.

”Pitäkää paikkanne!” Sigrid huusi. ”Pitäkää—”

Jokin iskeytyi lujaa hänen kylkeensä ja pamautti hänen keuhkoistaan ilmat pihalle. Joku oli törmännyt häneen. Kun hän lopulta tokeni järkytyksestään ja sai vedettyä ilmaa takaisin keuhkoihinsa, ei heidän siististä rivistään ollut enää jälkeäkään. Puolet siinä seisseistä olivat juosseet aseet kourassa legioonalaisia kohti, joiden huudot kantoivat entistä kauemmas heidän kutsuessaan apujoukkoja. Legioonalaisia alkoi virrata sillalle linnoituksen seiniltä ja ovista, ja ei menisi kauaakaan siihen, kun heitä olisi liikaa.

Kaikki tapahtui liian nopeasti. Heidät olisi pidätetty hetkessä. Eikä Nevis koskaan ehtisi paeta.

Sigridin vieressä Ada veti sormuksen sormestaan ja antoi sen kasvaa sauvaksi hänen kädessään. Sen sininen jalokivi alkoi hohtaa heikkoa valoa.

”Ei!” Sigrid huusi. ”Emme voi taistella heitä vastaan!”

Ada kohotti hämmentyneenä kulmiaan. ”Miten sinä olit kuvitellut, että tämä menisi?”

”Ettei meidän tarvitsisi tappaa heitä”, Sigrid vastasi. Hän ei lausunut syytä ääneen, mutta se oli hyvin yksinkertainen. Jos hän tekisi tämän, paluuta ei olisi. Hänen päivänsä Syväsuon kaupunginkaartilaisena olisivat luetut.

Mutta katse Adan silmissä kertoi Sigridille totuuden. He olivat jo ylittäneet rajan päättäessään tulla tänne. Ja jolleivat he pelastaisi Nevistä ja hänen mukanaan Järjestyksen sauvaa, ei aikaa tämän jälkeen ehkä tulisi.

”Joskus meidän on tehtävä uhrauksia suuremman hyvän vuoksi”, Ada sanoi.

Valtava paino kuristi Sigridin kurkkua. Ada oli oikeassa. Sitä paitsi, ei tämä olisi ensimmäinen kerta kun Sigrid uhrautuisi jonkun sellaisen asian eteen, jota hän rakasti.

Huudot tulivat lähemmäs, ja valo Adan sauvan kärjessä kirkastui, kunnes ilman lämpötila tuntui kylmenneen kymmenen astetta. Lunta alkoi pyörteillä sen ympärillä, ja sen takaa Sigrid näki lähestyvien legioonalaisten hurjistuneet kasvot. Kuuli heidän huutonsa, hänen omien tovereidensa kiljahdukset. Niiden laulu oli tuttu.

Siispä Sigrid antoi itsensä palata sateisen laivan kannelle, jossa salamaniskut välähtelivät hänen verentahriman panssarinsa pinnasta, ja jokainen, joka hänen tielleen astui, oli vihollinen.

Sigrid veti miekkansa esiin. Sen ääni oli laulun kaunein osa.

*

Jotain tapahtui ulkona.

Nevis kuuli sen selliinsä asti. Hän aisti sen – tärinänä jalkojensa alla, painona ilmassa. Adan mainitsema harhautus. Sen oli täytynyt alkaa.

Mutta ulkoa kuuluvat äänet eivät olleet ainoita, joita Nevis kuuli. Hänen läheltään kantautui myös toinen ääni. Lähestyvien askelten kopinaa. Ja puhetta. Avainten kilinää.

He tulevat hakemaan minua.

Hetkellinen pakokauhu valtasi hänet. Ei nyt. Ei vielä. Hänen täytyi päästä pois täältä, mutta aika loppui kesken. Hän vain tarvitsi lisää aikaa.

Rauhoitu. Tiedät, mitä tehdä.

Nevis veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Keskittyi. Ajatteli sauvaa. Viimeksi hän oli kuullut Isrothin äänen – se oli kutsunut häntä, vetänyt häntä puoleensa. Mutta nyt hän ei kuullut sitä. Hän vain kuuli ovelle pysähtyvät askeleet, lukkoa vasten kolisevat avaimet.

Ei! Ei vielä!

Isroth. Isrothin sauva. Sen hopeinen hehku pimeyttä vasten. Otsonin tuoksu sieraimissa.

Miksi mitään ei tapahdu?

”Hitto!” joku kirosi äkkiä oven ulkopuolella. Kuului kolahdus, kun avainnippu lipesi lattialle. Neviksen valtasi hetkellinen helpotus, joka kuitenkin katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kun avainten omistaja kumartui poimimaan nipun ja alkoi sovittaa avainta takaisin lukkoon.

Aika on lopussa.

Nevis lähestulkoon naurahti. Nyt loppu sitten koitti, kaikista huonoimmalla mahdollisella hetkellä, vaikka hän oli juossut kilpaa kellon kanssa jo vuosien ajan. Aina siitä saakka, kun hän luki isänsä nimen äitinsä päiväkirjan sivuilta ja viilsi hänen kurkkunsa auki. Jostain syystä juuri se muisto päätti palata hänen mieleensä sillä hetkellä. Vaikka siitä eteenpäin kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, sillä hetkellä, aika oli ollut kuin hidastunut. Nevis muisti yhä Hopeatähden iholta hohkaavan kylmyyden, kurkulla pideltävän veitsen painon. Hämmentyneen ilmeen isän kasvoilla. Veren käsillään, joka ei ollut hopeista vain punaista.

Sitten. Hänen omat kasvonsa. Mikseivät hänen kasvonsa olleet toimineet sinä päivänä? Sillä ainoalla hetkellä, kun hän olisi tarvinnut niitä, ne olivat hylänneet hänet – aivan kuten Isroth hylkäsi hänet nyt.

Mitä silloin oli oikeastaan tapahtunut?

Avaimet kilisivät lukkoa vasten, mutta Nevis ei enää oikeastaan kuullut niitä. Hän oli nyt syvällä muistoissaan, keisarikunnan valtaistuinsalissa, jossa tuoksui Hopeatähden ihon pakkanen ja ulkona loimuava tuli. Ja kolmas, pistävä tuoksu, jossa oli jotain tuttua.

Otsoni?

Sillä hetkellä, kun Nevis oli tappanut Hopeatähden, oli tapahtunut myös jotain muuta. Koko sali oli horjahtanut jaloilleen kerralla, kuin hekin olisivat kaatuneet Hopeatähden mukana. Mutta siitä ei ollut kyse. Nevis muisti yhä poksahduksen korvissaan, poltteen ihollaan.

Isä oli pidellyt kädessään jotakin. Nevis ei ollut ajatellut sitä silloin, sillä hän oli ollut liian kauhuissaan. Liian keskittynyt pakenemaan. Mutta hän muisti nyt. Hopeakärkisen sauvan, jonka kärjessä oli sininen jalokivi. Hän näki sen yhtä selkeästi kuin se olisi ollut hänen silmiensä edessä. Hän tunsi kaikkien katseet selässään, kun hän kumartui poimimaan sauvaa ja puristi nyrkkinsä sen ympärille.

”Ottakaa hänet kiinni!”

Mutta huuto hänen takanaan ei ollut peräisin muistosta, vaan tästä hetkestä. Ovi hänen takanaan oli auki, ja legioonalaiset seisoivat sen juurella. Edessään Nevis ei kuitenkaan nähnyt sellin tummaa tiiliseinää, vaan värikkään, lasimaalatun ikkunan, joka aukesi keisarillisen palatsin valtaistuinsalin takaseinällä.

Sauva oli yhä hänen kädessään, kun hän otti askeleen eteenpäin.

Äkkiä Nevis tunsi korviensa menevän lukkoon. Hänen koko kehonsa tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut veteen. Hän vajosi polvilleen kiville ja alkoi yskiä, kuin hänen keuhkonsa olisivat täynnä vettä. Yskittyään keuhkonsa tyhjäksi hän kasasi itsensä ja nosti katseensa.

Huone hänen ympärillään oli muuttunut. Vaikka lattia oli samaa kiveä kuin tyrmässäkin, seinät olivat täysin erilaiset, ja paljon kauempana toisistaan. Kattokin oli korkeampi: tila tuntui pikemminkin salilta kuin tyrmältä. Se oli kuitenkin tyhjä huoneen keskellä olevaa koroketta lukuun ottamatta.

Koroketta, jolle upotetulla metallitelineellä lepäsi hopeinen sauva, jonka kärjessä oli sininen safiiri.

Sauvassa oli jotain erilaista kuin viime kerralla. Se näytti jollain tapaa pidemmältä. Tai sitten Nevis vain muisti väärin.

Hän räpytteli silmiään. Kaikki tuntui epätodelliselta. Tapahtuiko tämä oikeasti, vai oliko tämä yhä osa hänen muistoaan? Lattia jalkojen alla tuntui aidolta. Korokkeen kylmä kivi kättä vasten myös. Kun hän nipisti itseään käsivarteen, se sattui.

Hän todella oli täällä. Hän onnistui löytämään Järjestyksen sauvan!

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Nyt kun hän oli oikeasti sen läheisyydessä, sen voima humisi hänen luissaan niin, että hän vapisi. Hän ei ollut varma saattoiko edes koskettaa sitä ilman, että se polttaisi häntä. Siitä huolimatta hän yritti. Hänen täytyi saada sauva pois täältä.

Mutta juuri kun hän oli aikeissa kietoa kämmenensä sauvan ympärille, hän kuuli äänen.

”Sinuna en koskisi siihen.”

Nevis hätkähti ja kääntyi ympäri hiukset heilahtaen.

”Sinä.”

Legioonan maagi seisoi häntä vastapäätä, kasvot hupun varjossa niin, että vain siniset silmät hehkuivat sen alta.

”Minulla on nimikin”, maagi sanoi. ”Se on Mordig. Komentaja Mordig.”

Nevis räpytteli silmiään hämillään. Tämäkö? Sama maagi, joka oli vaaninut häntä jo vuosien ajan. Hänkö oli Legioonan komentaja?

”Olisi kohteliasta esittäytyä”, Mordig jatkoi astellessaan edemmäs. ”Mehän olemme jo vanhoja tuttavuuksia. Vai kuinka, Kasvoton?”

Pelko kangisti Neviksen jäsenet. Mordigin silmien hehku tuntui valtaavan koko huoneen. Nevis yritti kääntyä ympäri ja kurottaa takaisin sauvaa kohti, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liikkunut siirapissa.

”Sinä teet tämän”, Nevis käsitti. ”Tämä on taikuutta.”

Mordig naurahti pilkallisesti. ”Tietenkin tämä on taikuutta. Olen maagi. Ja sinä juuri kävelit täydellisesti ansaani.”

”Mitä?”

Mordigi asteli lähemmäs, kunnes hän oli käsivarren mitalla Neviksesta. Vaikka maagi oli Nevistä monta päätä lyhyempi, hänestä huokuva auktoriteetti sai Neviksen tuntemaan itsensä paljon pienemmäksi. Tämän katseen alla hän tunsi haluavansa kadota kokonaan.

”Neremyn”, Mordig totesi, kurottaen kätensä sauvaa kohti. ”Oletko koskaan miettinyt, miksi Legioona pitää kaaoksen niin helposti loitolla? Sillä on syynsä, miksi tätä kutsutaan Järjestyksen sauvaksi. Ja nyt, olet sen voiman ytimessä.”

Mordigin silmissä välähti sininen hehku, ja ilmaan levisi tuttu, otsoninomainen tuoksu.

Nevis alkoi ymmärtää. ”Legioona käyttää sitä aseenaan.”

”Aivan”, Mordig jatkoi. ”Tiesin sinun tahtovan sen, joten osasin odottaa sinua täällä. En voisi antaa sinulle tilaisuutta yrittää viedä sitä toista kertaa.”

Neviksen mieleen syttyi jälleen sarja muistoja – ryhmä Legioonalaisia keisarillisen valtaistuinsalin keskellä, pihalla palavien liekkien katku.

”Sinä”, Nevis oivalsi. ”Olit siellä silloin. Päivänä, jolloin sota päättyi.”

”Kuten olit sinäkin. Päivänä, jolloin murhasit Hopeatähden.” Mordig nyökkäsi sauvaa kohti. ”Tämän vuoksi.”

Nevis räpytti silmiään kuullessaan Mordigin sanat. ”Kuvitteletko siis, että tapoin hänet sauvan vuoksi? Koska halusin varastaa sen itselleni?” Nevis naurahti. ”En minä tiennyt, että hänellä oli kappale Järjestyksen sauvaa! En edes tiennyt koko sauvasta silloin!”

”Valehtelet”, Mordig sylkäisi. ”Haltiat tiesivät, että Legioonalla oli jo entuudestaan yksi pala sauvaa, ja pelkäsitte mahtiamme, jos saisimme toisen kappaleen. Siksi tahdoitte sen itsellenne.”

Nevis katsoi jälleen sauvaa. Hän ei ollut nähnyt väärin, vaan sauva totisesti oli pidempi – koska se koostui kahdesta kappaleesta. Kärjestä ja keskiosasta. Ja tässä ne olivat, yhdessä. Aivan hänen ulottuvillaan.

”Haltiat”, Nevis toisti, kun sai ajatuksensa kasattua. ”Mutta haltiat taistelivat Legioonan puolella.”

Mordig ei vastannut mitään, ja synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa. Kun hän käsitti, etteivät asiat olleet parantuneet epäihmisten kannalta sodan jälkeen, vaan heihin suhtauduttiin yhä varauksella. Vaikka heidän vertaan oli vuodatettu taistelukentillä eniten.

”Sota”, Nevis jatkoi. Kuvotus levisi hänen raajoihinsa. Mordig oli itsekin kääpiö – kuinka hän saattoi? ”Sitä ei käyty epäihmisten vuoksi. Se käytiin sauvan vuoksi. Me olimme teille pelkkiä pelinappuloita.”

”Pelinappula on niin ruma sana”, Mordig tuhahti. ”Puhuisin pikemminkin vapaaehtoisista. Kuka nyt teitä olisi mennyt kieltämään? Olitte niin halukkaita tappamaan keisarin hänen aatteidensa ja tekojensa vuoksi. Ei meidän tarvinnut ohjata kättänne. Meidän tarvitsi vain antaa teille ase.”

Painava tunne Neviksen raajoissa muutti muotoaan, maistui väkevältä hänen kielellään. Mutta tämä ei ollut pelkoa. Ei – hän oli pelännyt Legioonaa puolet elämästään, ja hän oli saanut siitä tunteesta tarpeekseen. Tämä oli sama tunne, jota hän tunsi viiltäessään Hopeatähden kurkun auki. Sama tunne, joka valtasi hänet joka kerta hänen katsoessaan peiliin.

Tämä oli vihaa.

”Et selviä tästä”, hän vannoi.

Mordig risti kätensä. ”Minäkö? Rohkea oletus sinulta. Olet aseettomana ja yksin linnoitukseni keskellä. Jos meistä jompikumpi ei selviä, se olet sinä.”

Nevis puristi kätensä nyrkkeihin. Ele tuntui yhtä vaivalloiselta kuin kiven murskaaminen paljain käsin. Mutta silti hän yritti. Sillä hän ei voinut muutakaan.

”Olet oikeassa”, Nevis sanoi. ”Olen aseeton ja linnoituksesi keskellä. Mutta yhdestä asiasta sinä olet väärässä.”

”Mistä, sitten?”

”Minä en ole yksin.”

*

Jääkarhun hampaat upposivat metalliin ja murskasivat sen yhtä helposti kuin keksin. Kynnet iskivät kipinöitä kultaa vasten. Tassut talloivat alleen keihäitä ja panssareita.

Jossain kaiken tuon kullan alla oli paljasta ihoa, ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Ada ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän maistoi vain veren ja metallin maun. Koko maailma oli pelkkiä kynsiä ja hampaita, vihaisia huutoja ja satuttavia käsiä. Ada vastasi huutoon ärjynnällään, joka sai kultaan pukeutuneet legioonalaiset pitelemään korviaan.

”Piirittäkää se!” joku huusi. Keihäs iskeytyi hänen kylkeensä, toinen etummaiseen tassuun. Heitä oli kaikkialla hänen ympärillään. Kultainen kuoleman rinki.

Ada halusi tuhota heidät kaikki. Mutta jokin ääni hänen päässään sanoi toisin.

Riittää.

Hän veti syvään henkeä. Puhdistava aalto levisi hänen lävitseen, kylmänä ja kirkkaana, ja raskas ruumis hänen ympärillään katosi. Painavat raajat muuttuivat solakoiksi, luut kevyemmiksi. Karvasta tuli sulkaa. Ja siinä, missä oli hetkeä sitten ollut valtava jääkarhu, oli nyt vitivalkoinen korppi, jonka punaiset silmät olivat täynnä vihaa.

Ada vapautui ringin keskeltä ja lensi pimenevälle taivaalle. Hän kaarteli hetken taistelun yllä, tarkkaillen näkemäänsä. Legioonalaiset olivat piirittäneet heidät joka suunnasta, ja heitä tuli jatkuvasti lisää. Sigrid taisteli yhtä aikaa montaa miestä vastaan, miekka pelkkänä punaisena välähdyksenä käsissään. Heidän siistit rivinsä olivat kauan sitten murtuneet. Jäljellä oli enää pelkkää kaaosta.

Ada päästi karhean rääkäisyn ja syöksyi taivaalta lähimpien legioonalaisten niskaan. Keihäät repeytyivät käsistä, koukkukynnet raapivat kasvoja.

”Tappakaa tuo lintu!” yksi kynsityistä huusi silmiään pidellen. ”Tappakaa se!”

Ada kuuli vierestään humahtavan äänen, kun keihäs tuli sivuttaisessa kaaressa häntä kohti. Ada kierähti syrjään sen alta, muttei ehtinyt täysin ajoissa – keihäs viilsi häntä vasempaan siipeen, ja hän putosi maata kohti kuin kivi.

Muodonmuutos syleili häntä jälleen. Sulat muuttuivat suomuiksi, jalat ja siivet hännäksi. Maahan iskeytyi korpin sijaan käärme, yhtä valkoinen kuin edellinenkin. Sihisten ja kieltään lipoen, Ada mateli maata pitkin legioonalaisia kohti. Myrkkyhampaat upposivat paljaaseen lihaan panssareiden alla, ja raudan maku tulvahti jälleen Adan suuhun.

Tässä muodossa koko maailma oli tallovia jalkoja ja teräviä keihäitä. Liian vaarallista. Ada kuitenkin tunsi, etteivät hänen voimansa enää riittäneet kolmanteen muodonmuutokseen – korpin muodossa saatu haava vaivasi häntä yhä. Siispä Ada luikerteli legioonalaisten jalkojen läpi turvallisempaan paikkaan kauemmas taistelusta ja palasi takaisin omaan hahmoonsa.

Aistien ja tuntemusten aalto syöksähti hänen lävitseen. Haltiana Ada tunsi kaiken voimakkaammin, myös ne tunteet, jotka hän oli turruttanut aiemmin. Hänen vasen kätensä oli kuin tulessa. Joka hengenveto teki kipeää.

Häntä lähimpänä olevat Legioonalaiset huomasivat hänet ja lähtivät häntä kohti. Ada nostatti eteensä jääkilven, mutta se oli reunoiltaan sulaa kuin sohjoinen lumi, ja keskeltä pinta rakoili särkyneen lasin lailla. Jo ensimmäinen isku Legioonalaisen keihäästä sai sen vavahtelemaan, ja Ada tiesi, ettei kilpi kestäisi kauaa.

”Taistelkaa!” Sigrid huusi jostain hänen oikealta puoleltaan – hänen äänensä oli täynnä tuskaa. ”Pitäkää paikkanne! Tais—”

Sigridin huuto katkesi miekan kolahdukseen, jonka Ada tunsi omissa luissaan saakka. Hän puri hammasta ja keskittyi tukahduttamaan kivun. Hänellä oli liikaa omastakin takaa, eikä hän tiennyt, paljonko enää kestäisi.

Ada kuitenkin tiesi, ettei hän pystyisi enempään. Vaikka hän kutsui ja kutsui kylmää ympäriltään, tämä oli kaikki, mihin hänen taikuutensa riitti. Jos hän venyttäisi sitä yhtään pidemmälle, se särkyisi pieniksi pirstaleiksi, eikä hän saisi kerättyä sitä enää takaisin. Oli joitain asioita, mihin edes haltia ei kyennyt.

Sellaista taikuutta ei ole, Nenneth oli sanonut. Se sai hänet tapetuksi.

Taikuus ei kuitenkaan ollut se, joka Varithin tappoi. Hänen tappoivat ihmiset. Ihmiset, jotka eivät tehneet muuta kuin tappaneet ja tuhonneet. Kuten Legioonalaiset Adan ympärillä.

Yhä haltiat halusivat enemmän, Ada kuuli oman äänensä korvissaan. Kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.

Se tuhosi heidät.
Sitten, Jaspiksen lasinkarhea ääni. Se pelasti heidät.

Keihäänisku vavisutti kilven pintaa, ja jäähilettä satoi Adan kasvoille. Seuraava isku murtaisi kilven.

Ilman tätä taikuutta sinä olisit jo kuollut.

Se taikuus oli kiellettyä. Se oli ensimmäinen oppitunti, jonka hän oli koskaan saanut, ja tärkein sellainen. Druidien tehtävä oli suojella maata veritaikuudelta. Ilman heitä maailma vajoaisi kaaokseen.

Menetit Varithin. Koska olit pelkuri. Koska olit heikko.

Mutta jos Ada ei pelastaisi Nevistä nyt, ei millään muulla enää olisi väliä. Kaaos oli jo tulossa, toisi Ada sitä mukanaan tai ei.

Etkä sinä voi menettää enää enempää.

Siispä Ada lakkasi pitämään kilpeä yllä siten, että se kaartui sisäänpäin, ja keskittyi ja käänsi tuon voiman ulos.

Hänen käskystään, kilpi räjähti ulospäin satoina veitsenterävinä sirpaleina. Ne iskeytyivät Legioonalaisten kasvoihin ja panssareiden rakoihin, pureutuen paljaaseen lihaan ja leikaten sen auki. Verta pisaroi Adan käsille ja kasvoille, kyllästi maan hänen jalkojensa alla.

Sen sijaan että hän olisi kääntänyt kasvonsa sille, Ada syleili sitä. Hän keskittyi veren rautaiseen tuoksuun, sen tahmeaan tuntuun hänen ihollaan. Hän kumartui sitä kohti ja upotti sormensa siihen, sitoi itsensä maahan sen mukana.

”Caeth et beyr”, Ada lausui – veri ja luu – ”hael ir meg” – palvele minua.

Ensin, ei tapahtunut mitään. Oli vain märkä maa hänen allaan ja kaaos hänen ympärillään, ja itseään keräilevien Legioonalaisten huudot ja häntä kohti ojentuvat keihäät.

Kunnes.

Tu-tum.

Sydämenlyönti, Adan rinnassa, lujana ja terävänä.

Tu-tum. Tu-tum. Tu-tum.

Sydämenlyöntien kuoro, mutta ei vain Adan oma, vaan kaikkien sydämien hänen ympärillään.

Ada kuuli ne, aivan kuten hän kuuli oman sydämensä äänen. Osa niistä löi väkevänä ja tasaisena, kuin sotarumpu, joka jatkoi soittamista taistelun pauhusta huolimatta. Osa värisi kiivaasti kuin kristalli, kuin koin siipien lepatus kynttilän juurella. Ennen kuin nuo siivet syttyivät tuleen.

Kaikki nuo sydämet, pienet ja suuret, vahvat ja heikot, veri ankkuroi yhteen. Ada tunsi sen ikään kuin vetona rinnassaan; pistävänä kipuna, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Ada vajosi syvemmälle maahan ja kallisti päänsä ylöspäin, ikään kuin se auttaisi häntä hengittämään. Mutta ilmaa ei tullut.

Sen sijaan Adaan virtasi voimaa. Taikuutta, jonka kaltaista Ada ei ollut koskaan tuntenut. Luonnontaikuus, jota hän yleensä käytti, tuli hänen ulkopuoleltaan. Se oli maassa kasvavassa ruohossa tai taivaalta satavassa vedessä, ja vaikka sitä oli loputtomasti, ei se koskaan ollut hänen omaansa – hän vain lainasi sitä, ja hänen omat taitonsa ja jaksamisensa määrittivät, kuinka paljon hän saattoi sitä kulloinkin käyttää.

Mutta ei nyt. Tämä voima oli Adan sisällä, yhtä olennaisena osana häntä kuin hengittäminen. Samalla Ada käsitti, ettei hän ollut kaivannutkaan lisää ilmaa. Hänen kehonsa ei enää tarvinnut mitään. Ada tuskin enää tunsi sitä. Hän ei enää ollut haltia, jonka keho asetti rajat sille, mitä hän saattoi tehdä. Hän oli tämä taikuus; tämä luonnonvoima, joka täytti hänet kauttaaltaan ja virtasi hänestä ulos, ulottuen paljon kauemmas, kuin minne hänen oma kätensä ylsi. Se saavutti jokaisen häntä kohti iskevän legioonalaisen, ja yhtä luonnollisesti kuin hän olisi räpäyttänyt silmiään, Ada komensi heidät pysähtymään.

Heistä kukaan tuskin edes ehti huomata, mitä heille tapahtui. Veri heidän jaloissaan muuttui jääksi: kuin kasvavan lumikiteen kristallit, se kipusi ylös heidän reisiään ja ylsi heidän sydämiinsä. Legioonalaiset kangistuivat ja pudottivat keihäänsä. Kuului viimeinen, valtaisa tu-tum. Sitten tuli hiljaista, ja kultaisen ringin sijaan Adan ympärillä seisoi nyt rinki paikalleen jähmettyneitä jääpatsaita.

Maa heidän jalkojensa alla oli kuuran ja veren mosaiikki.

Mutta siinä, missä tavallinen Ada olisi romahtanut maahan käytettyään niin paljon voimaa, uusi Ada ei tuntenut väsymystä lainkaan. Hän nousi jaloilleen ja katsoi ympärilleen. Aika tuntui seisahtuvan hänen ympärillään: lumikiteet kiersivät häntä tanssahtelevana kehänä, ja legioonalaiset kääntyivät häntä kohti kuin hidastettuina.

Pelkkä Adan katse riitti muuttamaan heidät jääksi. Jää kytki heidät yhteen, sitoi heidät häneen – ja jokainen sydän, jonka hän pysäytti, teki hänet vahvemmaksi.

Lumi hänen ympärillään alkoi pyörteillä nopeammin. Lumisade kasvoi pyryksi, ja tuuli ulvoi hänen korvissaan. Lumi muodosti suppilon, joka levisi Adasta ulospäin alati laajenevana kehänä. Jokainen, joka ulottui sen vaikutuspiiriin pysähtyi paikoilleen. Kuura kaappasi heidät otteeseensa, kangisti jäsenet ja kohmetti sydämet. Ada näki, kuinka taistelu heidän ympärillään alkoi kääntyä: legioonalaiset pelästyivät, pudottivat aseensa ja kääntyivät poispäin nähdessään, mitä heidän tovereilleen tapahtui.

Mutta legioonalaiset eivät olleet ainoa uhri. Kun tavallinen Ada olisi kyennyt erottamaan ystävän vihollisesta ja kohdistamaan vihansa niille, ketkä sitä ansaitsivat, uusi Ada ei kyennyt siihen. Hän ei hallinnut tätä voimaa – voima hallitsi häntä. Pyry voimistui ja voimistui, kunnes se muistutti yhtenäistä lumiseinämää, jonka taakse oli mahdotonta nähdä. Se jähmetti jokaisen, joka osui sen tielle, niin legioonalaisen kuin liittolaisen. Ja jokaisella sydämellä, jonka Ada pysäytti, tuo voima vain vahvistui.

Sigrid, Ada käsitti. Ei!

Hänen kehonsa ei kuitenkaan totellut. Jää jatkoi ja jatkoi leviämistään. Se pysäytti paikalta pakenevat jalkaparit ja ruokki itseään, ja kun sillä ei ollut enää ruokittavaa, se veti voimaa Adasta itsestään – jää levisi hänen hiustensa ja ripsiensä kärkiin, värjäsi ne valkoiseksi kuin vastasataneen lumen. Kaarnanruskea hänen silmissään kyllästyi jäällä, kun kylmyys levisi alas hänen kasvojaan ja hänen sydäntään kohti.

Koko maailma katosi kylmään ja valkoiseen, ja ainoa ääni, joka Adan huulilta pääsi, oli sanaton, tukahtunut huuto.

*

Taistelu ulkona tiheni. Komentajan oli tullut huomata se jo nyt – taikuus maistui Neviksen kielellä jopa sauvan läheisyydestä huolimatta.

Silti, Mordigin kasvoilla ei ollut minkäänlaista tunnetta. Jos hän tunsi jotain, ei hän antanut sen näkyä ulospäin.

”Ystäväni ovat täällä millä hetkellä hyvänsä”, Nevis jatkoi. Hän teki kaikkensa kätkeäkseen ääneensä hiipivän epävarmuuden. Hänen kehonsa ei yhä liikkunut tuumaakaan, joten ainoa asia, joka hänellä oli jäljellä, oli puhuminen. ”Sitten saat viimein sen, minkä ansaitset. Sinun olisi hyvä paeta vielä, kun voit. Kunhan maailma saa tietää siitä, mitä olet tehnyt, niin Keisarikunnasta Syväsuolle ei ole enää yhtään paikkaa, missä olisit turvassa!”

Mordig tuhahti. ”Uhoa pois, jos se saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi. Olen kyllä tietoinen ystävistäsi pihalla. Mikäli he ovat niin halukkaita uhraamaan itsensä tyhjän vuoksi, en estä heitä. Joukkoni hoitelevat heidät kyllä.”

”Aliarvioit heidät”, Nevis vastusti. ”Sigrid ei ehkä ole Syväsuon kaartin komentaja, mutta oletko nähnyt hänet taistelussa? Häntä ei pysäytä mikään! Jos kuvittelet, että viisi legioonalaista hoitelisi hänet, olet väärässä.”

”Lähetän silloin kymmenen.”

”Kymmenenkö vain? Hah! Sigridin he saattaisivat yksinään hoidella, mutta et tullut ajatelleeksi Adaa. Hänen äitinsä on Akankorven ylidruiditar. Ei ole taikuutta, johon Ada ei pystyisi. Vurian vuorikaupungissa ollessamme hän hoiteli yksinään tulenlieskan! Hän yksinään on vahvempi kuin kukaan meistä. Etkä sinä halua suututtaa häntä.”

Mordig ei värähtänytkään. ”Minä olen se, ketä he eivät halua suututtaa.”

Nevis purskahti nauruun. ”Sinäkö? Sinä, kuka piileskelet linnoituksessasi sen sijaan, että kohtaisit heidät silmästä silmään? Sinäkö, kuka jaat varjoista käskyjä kun muut tekevät likaisen työn puolestasi? Minä tiedän kuka sinä todella olet, Mordig. Sinä olet pelkuri. Ja kun Urkoth viimein saapuu, hän liiskaa sinut kuin torakan. Silloin sinä toivot, ettet olisi koskaan syntynytkään.”

”Nyt riittää.” Mordigin silmissä leiskahti sininen tuli, ja Neviksen raajat tuntuivat äkkiä painavammilta. Vaikka hän oli aiemmin ollut kykenemätön liikkumaan, ei hän ollut silloin vielä tuntenut kipua. Nyt hän tunsi. Itse ilma hänen ympärillään tuntui painavammalta, kuin se olisi työntänyt häntä alaspäin, kohti maata. Neviksen polvet pettivät hänen allaan, ja hän rojahti lattialle, kykenemättömänä nousemaan.

”Olet tuhlannut aikaani jo liian pitkään.” Mordig painoi jalkansa alas, ja Nevis vajosi syvemmälle lattiaan. Ilmeettömyys Mordigin kasvoilla alkoi rakoilla: huulet kaartuivat irveeseen, silmät kapenivat viiruiksi. ”Nyt sinä olet se, kuka toivoo, että olisit kuollut.”

Nevis puri hammasta ja yritti karkottaa kivun – hän ei onnistunut. Se sai hänet vain ajattelemaan sitä enemmän. Siitä huolimatta hän ei voinut antaa Mordigille sitä tyydytystä, että näyttäisi tunteensa. Mordig ei ansainnut sitä.

”Luovuta jo, Kasvoton.”

”En.” Veri kuplahti Neviksen kielelle. Kipu hänen kehossaan alkoi käydä sietämättömäksi. Siitä huolimatta hän taisteli. Ja vaikka hän oli aseeton ja kykenemätön liikkumaan, apunaan ainoastaan kielensä, tämä tuntui oikealta.

Vuosien varrella hän oli varastanut niin monet kasvot. Niin monia kykyjä. Niin pitkään hän oli elänyt lainattua elämää, lainatuissa kehoissa. Mikään, mitä hän teki, ei ollut peräisin hänestä itsestään. Kaikki se kuului jollekulle toiselle. Paitsi tämä. Pitkästä aikaa Neviksestä tuntui, että tämä kuului hänelle. Että tämä oli jotain lumouksesta riippumatonta; jotain, joka oli peräisin vain hänestä omasta itsestään. Jotain, jota edes kirouksen purkautuminen ei voisi viedä häneltä pois.

Hän ei ollut enää Kasvoton. Hän oli Nevis.

”Et voi murtaa minua”, Nevis vastasi. Puhuessaan hän käsitti, ettei hänen kurkkuaan kuristanut enää. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta kipu alkoi hälvetä, kuin sanat olisivat antaneet hänelle voimaa. ”Koska minä olen jo rikki. Et voi satuttaa minua enempää, kuin mitä minua on satutettu. Mikään, mitä voisit minulle tehdä, ei olisi sellaista, mitä en olisi jo kärsinyt.”

”Voisit kuolla”, Mordig sanoi. ”Sitä et ole jo käynyt läpi.”

Nevis nauroi. Hän kohotti katseensa Mordigia kohti, ja samalla hänen kaulansa kaartui ylöspäin – sen myötä, hänen koko kehonsa, jota taikuus ei enää painanut samalla tapaa. ”Sitten tekisit minulle palveluksen. Onnistuisit siinä, mihin minä en pystynyt.”

Mordig ärähti. Nevis näki hänen kasvoistaan, että hän taisteli taikuutensa kanssa, ikään kuin sen ylläpitäminen olisi käynyt hänelle vaikeaksi. ”Miten sinä teet tämän?”

Ilman paino oli enää lähestulkoon olematon: Nevis kohottautui ensin kättensä varaan, sitten polvilleen.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”Mutta tämän minä tiedän. Sinä hävisit.”

”Mitä?”

Nevis nousi jaloilleen ja hymyili. ”Aikasi on lopussa.”

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Mordig avasi suunsa huutaakseen. Mutta hänen suustaan ei päässyt ääntäkään.

Se hukkui matalan kumahduksen alle, joka kantautui kaikkialta heidän ympäriltään. Se tuntui huoneen rakenteissa asti, kuin koko linnoitus olisi tärissyt. Lattia keikahti heidän allaan, ja niin Nevis kuin Mordig menettivät tasapainonsa. Isrothin sauvasta purkautui sininen välähdys, ja siitä seuraava taikuuden aalto tuntui paineena Neviksen luissa saakka.

Nevis keräsi itsensä ja katseli ympärilleen. Hänen korvissaan soi. Silmien reunat täyttyivät sinisestä.

Mordig makasi lattialla hänen edessään. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei liikkunut. Ei mikään osa hänestä – ei edes rinta. Ohimoa pitkin kulki paksu, punainen juova, joka ulottui hänestä korokkeen reunaan hänen takanaan.

Nevis katsoi häntä hämmentyneenä. Hän sulki ja avasi silmiään, kuin kaikki olisikin vain unta. Kun mitään ei tapahtunut, Nevis uskaltautui kurottamaan kätensä komentajaa kohti kokeillakseen hänen pulssiaan, vain huomatakseen, ettei sellaista ollut.

Komentaja oli kuollut.

Turta olo valtasi Neviksen. Tyhjä sellainen. Se oli erikoista – olihan hän odottanut tätä niin kauan. Hän oli kuvitellut, että hänestä tuntuisi paremmalta, kun hän oli saanut kostonsa.

Mutta hän ei tuntenut mitään. Ehkei hän vain vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Räjähdys? Maanjäristys? Oliko tämä osa Adan ja Sigridin harhautusta?

Samalla jokin osa Neviksestä tiesi, ettei siitä ollut kyse. Jopa taistelu ulkona tuntui lakanneen – taikuuden jäljet tuntuivat vaimeilta, pelkiltä kaiuilta. Ainoa taikuus, jonka Nevis nyt tunsi, oli Isrothin sauvasta peräisin oleva lakkaamaton virta. Se tuntui vahvemmalta kuin koskaan ennen, ikään kuin se olisi vastannut johonkin.

Synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa.

Aikasi on lopussa.

”Urkoth”, hän lausui ääneen.
« Viimeksi muokattu: 28.08.2021 20:00:04 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 775
  • d a d d y
Lainaus
Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥
Aww, voi miten ihana kuulla ♥ Oon ihan huippuilahtunut että oon ilahduttanut ja motivoinut sua kommenteillani, ihan supermahtavaa kuulla! Ilahduin siitä aidosti tosi paljon, oon ihan yhtä hymyä täällä. Mahtavaa että mun överistä ihkuttamisesta on ollut jopa inspikseksi, heh. Mä yritän hirveästi pinnistellä etten vilkaisekaan uusia lukuja ollenkaan, koska en halua spoilaantua. Mä oon yleensä se rasittava tyyppi joka kurkkaa aina kirjojen vikan sivun ekana, joten tää on mulle nyt todellinen haaste ;D (Ai niin ja ps, ite oot ♥♥)

OSAT XI-XV

Alkuun on muuten pakko todeta, että tuo ekan sivun sisällysluettelo on tosi kätevä, kiitos siitä! Helpottaa oikean luvun löytämistä tosi paljon, etenkin kun oon lukenut tätä sikin sokin sekä puhelimella että tietokoneella. Mä luin tätä yksi ilta puhelimella ennen nukkumaan menoa kun oli niin jännää etten malttanut lopettaa, kunnes sitten olin lopulta niin väsy että kopsahti puhelin otsaan ;D Siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa. Kertonee tämän koukuttavuudesta, etten millään ois malttanut mennä nukkumaan!

Koomankääpäuute oli kiva yksityiskohta, pidin siitä sekä tuosta luvun alun pahaenteisestä toteamuksesta, että yritys olla vuodattamatta verta ei tulisi onnistumaan. Pidin tosi paljon myös siitä, että taikuuden käyttämisestä tuli otsonimainen tuoksu, tuon mainitseminen vaan toimii joka kerta! Mä oon muutenkin sellainen yksityiskohtien ihastelija, koska musta ne tuovat tekstiin kivasti eloa, ja tässä on ollut hurjan paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia ahmittavaksi.

Luin tosi suurella mielenkiinnolla jousimies-Nevisin ja Sigridin kohtaamista, koska hoksasin tässä kohtaa vasta kunnolla sen, että Kasvoton todella imitoi muutakin kuin vain ulkokuoren. On tosi kiinnostava konsepti, että hän imaisee myös osan toisen henkisistäkin piirteistä. Oman itsen ja toisen rajan hämärtyminen on varmasti tosi aavemainen ja erikoinen tunne, tosi kiinnostavaa. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt pohdiskella kovin kauaa, kun toiminta jo nappasi mukaansa. Ihailin taas kerran sitä kuinka hyvin kirjoitat toimintaa, se on hankala tyylilaji vangita niin, että se nappaa lukijan kunnolla mukaansa eikä ala tylsistyttää. Tässä kuitenkaan ei ole ollut tylsää sekuntiakaan, toimintakohtauksetkin ovat toisiinsa nähden aina erilaisia ja uusia ja jännittäviä. Ne on myös kirjoitettu sellaisella tyylillä, että tunnelma ei rikkoudu niidenkään aikana, vaan kieli on äksöninkin aikana ihan yhtä nättiä ja sujuvaa kuin muulloinkin. Esimerkiksi tämä kohta on hyvä esimerkki siitä:

Lainaus
Jostain kaukaa kantautui musiikkia. Vai oliko se sittenkin vain metallin kolinaa? Veren kohinaa hänen suonissaan?

Älä päästä pimeyttä takaisin sisään.

Kaaoksen kaunista laulua.

Mutta minä olen jo täällä, pimeys sanoi.

Sigrid kohotti miekkansa. Ja yhtyi lauluun.
Oih! Kuinka upea kohta.

Virnuilin aivan hulluna sille, kun selvisi että Urkothin päämääränä oli herättää itsensä "eloon" ja saada fyysinen jalansija, koska kyllähän nyt jokainen sankaritarina tarvitsee mahtipontisen pahiksen, ja mikäs nyt sen eeppisempää kuin täystuho ja maailmanloppu! Ah, ihanaa ;D Mä tykkään siitä, että tässä on mukana tällaista tarumaista mahtipontisuutta, kuinka tämä epätodennäköinen joukko yhdistääkin voimansa kaikista vaikeuksista huolimatta pelastaakseen koko maailman. Ihanan eeppistä ja perinteistä! Sen vastapainoksi tässä kuitenkin on paljon ihan uuttakin, tämä on fantasiatarinaksi musta tosi raikas ja ennalta-arvaamaton. Mun on ihan mahdottoman hankalaa sisäistää, että tämä on ollut sulle millään lailla päähänpistos eikä loputtoman suuren suunnittelun tulos, koska tässä on niin laaja ja moninainen lore ja kaikki liittyy kaikkeen, oon niin kateellinen että tällaista on mahdollista keksiä tuolleen puolihuolimattomasti, että istahdinpa vaan alas ja kirjoitin tällaisen törkeen upeen tekstin, niinku mitä?? Sä oot nero. ;D

Lainaus
Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”

Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”

”En minä välitäkään.”
Tää Neviksen ja Sigridin bickering on kyllä niin huvittavaa :D Ihanan pikkumaista, oot kerrassaan loistavasti luonut heidät tällä lailla napit vastakkain, että ihan olemattomistakin asioista saadaan kina aikaan ja osataan niin painella toisen nappeja. Tämä on ihanan mehukasta ja nostaa koko ajan vaan enemmän mielenkiintoa siihen, miksi Sigridille Nevis on niin punainen vaate. Koska ei Nevis kuitenkaan ole sillä tavalla ärsyttävä (paitsi kun haluaa olla, heh), ja tässä kaikella on ollut niin mahtavia salaisia merkityksiä että oon vakuuttunut, että tälläkin on. Ja oon niin utelias, että haluaisin jo tietää, että mistä Sigridiä niin kovin hiertää :P Hän on muutenkin niin kovin mysteerinen hahmo. Onkohan tää ihan loogista, että karhuksi muuttuminen, taikominen, jumalolennon kanssa kehon jakaminen, kasvottomuus ja kaikki muukin yliluonnollinen on ihan normisettiä, mutta tavallinen ihminen on hirvittävän kummallinen ja kiinnostava :D Mutta Sigridissä vaan on jotain.

Vähän olisi tehnyt mieli tihrustaa itkua Neviksen puolesta, kun Adan isä (ihanaa btw kuinka montasataa vuotta vanhaa haltiaakin iskä paapoo, hih se oli kyllä niin symppistä) tervehti tätä sanomalla ”Falael, elyen”. Noiden sanojen kuuleminen uudelleen ei liene helppoa. Neviksen traaginen taustatarina kyllä vihloo edelleen, voi raasua. Varmasti myös tuntuu jollain tavalla epämiellyttävältä olla druidien keskellä, kun suhde oman perimän toiseen puolikkaaseen on vähintäänkin monimutkainen. Oli tosi kiinnostavaa lukea, miten Nevis reagoi tuolla olemiseen. Ei ihme, että tällä oli niin paha olo, että tarkoituksella alkoi haastamaan Sigridin kanssa riitaa. Tuo heidän välinen kohtauksensa oli kyllä ihan huikea, se paljasti todella paljon. Ja onnistuit kyllä yllättämään mut ihan täysin: siinä kun niiden tulikivenkatkuinen keskustelu oikein taas kipinöi, niin mä ajattelin että tällainen jännite voi loppua vain yhdellä tavalla, että nyt tulee joku kunnon hate sex -kohtaus patoumien purkuun, mutta kattia kanssa, ei Sigrid suudellutkaan Nevistä vaan veti tätä turpaan! Ja sitten vielä Nevis veti takaisin! :D Ja jollain hassulla tavalla se oli kyllä vielä paremmin sopivaa. Tuo kohtaus yllätti mut niin, että ihan aloin nauraa. Kuitenkin tuon tunteiden tuulettamisen jälkeen syntyi sellainen keskustelu, joka toivottavasti jonkun verran auttaa Nevistä. Ainakin se tuntui siltä, että kenties Nevis ja Sigrid löysivät siinä toisistaan jotain yhteistä, joka saa heidän tulehtuneet välinsä pikkuhiljaa paranemaan. Ainakin tuo tuntui merkittävältä hetkeltä. Puhdistavalta.

Oli kivaa lukea lisää myös Adan historiasta, vaikka siitä saatiinkin vain hippunen. Se oli kuitenkin valaisevaa, miten hän suhtautui äitiinsä ja mistä he puhuivat, se kertoi paljon haltioiden maailmasta ja kulttuurista. Pidin hirmuisesti Sigridin viisaudesta taakkojen kantamisesta, se oli kovin osuvasti sanottu. On tosi kivaa lukea, kuinka porukan jäsenten omat tarinat kulkevat kukin eteenpäin ja kuinka ne punoutuvat yhteen, kun he syventävät yhteyttään toisiinsa. Tässä on tosi kiinnostavia dynamiikkoja ja musta on hirmu virkistävää, että tässä jokaisella hahmolla on hetkensä ja jokaisella heistä on toisiinsa erilainen suhde. Usein tarinoissa korostetaan jotain tiettyjä dynamiikkoja ja tiettyjä suhteita, usein parituksia, ja muut vuorovaikutukset jäävät vähemmälle, mutta tässä on tosi ilahduttavasti panostettu moniinkin eri ryhmän jäsenten väliseen suhteeseen. Sen lisäksi jokainen hahmo alkaa pikkuhiljaa tulla tutummaksi tarinan myötä, ja jokaiseen heistä vaan ihastuu enemmän mitä pidemmälle päästään ♥

Matka Vuriaan ja erityisesti sen määränpää kuulostaa kaikessa pahaenteisyydessään ihan hurjan mielenkiintoiselta. Haistan taas Toimintaa isolla teellä :P Mutta ennen sitä täytyy kyllä todeta, että kaiken Neviksen selkeästi vihjaillun Sigridin perään tuijottelun jälkeen olin aivan ällikällä lyöty, kun Nevis suutelikin ADAA! Mitä! Sä kyllä niin osaat yllättää, mä olin niin suu auki tuosta käänteestä kuin vaan olla voi :D Tässä tarinassa on kyllä sellaisia käänteitä, joita en ollenkaan ole osannut ennustaa, ja se tekee tästä ihan huikean hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Tämä tuntuu oikeasti seikkailulta, kun koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Adan ja Neviksen välinen kohtaus oli lopulta tosi kaunis, pidin erityisesti siitä miten he puhuivat siitä, voiko rakkaudesta päästä yli ja rakastaa samoin verroin uudelleen. Se teki tuosta kohtauksesta herkän.

Lainaus
He kävelivät koko päivän, syvemmälle, syvemmälle. He ohittivat kapeita tunneleita, leveitä tunneleita, viivasuoria käytäviä ja niin mutkittelevia sellaisia, että oli kuin käärme olisi luonut ne mutkitellessaan kiven halki. Romahtaneita halleja ja veden valtaamia onkaloita. Minne ikinä he menivätkään, kivi johdatti Freyaa, sillä hän oli yhtä sen kanssa.
Tässä kohdassa oli taas kerran ihan huikean hienoa miljöön kuvailua!

Lainaus
Freya istuutui hiukan syrjemmälle romahtanutta pylvästä vasten, ja alkoi syödessään tappaa aikaa piirtämällä kivipölyyn erilaisia kuvioita. Ensin hän piirsi Adan, hänen terävät korvansa ja surulliset silmänsä. Sitten Sigridin, hänen kasvojensa arvet ja lihastensa kaaret. Ja lopuksi Neviksen, joka näytti aina vihaiselta: jopa silloin, kun hän hymyili.
Ja tämä taas oli tosi kiva tapa kuvailla näitä hahmoja, ja ah kuinka osuva.

Freyan ja Adan välinen kohtaus, jossa Freya pyysi Adaa pitelemään tätä ja näyttämään tälle iloisen tarinan oli samalla niin kaunis, mutta niin haikea. Tuo ajatus siitä, ettei voi näyttää tarinaa jossa ei ole yhtään surua koska voi näyttää vain asioita joita on tapahtunut, on tosi katkeransuloinen. Kaunis, realistinen, surumielinen mutta toisaalta myös lohduttava - elämään kuuluvat niin ilon kuin surunkin hetket, mutta surun hetket eivät poista ilon hetkien onnellisuutta, vaikka ilon hetket eivät välttämättä myöskään aina onnistu pyyhkimään kaikkia kyyneleitä pois. Tuo kohta oli tosi kaunis ja upeasti kirjoitettu, ja tosi tunteellinen ja herkkä lopetus tuolle osalle. Haikea, mutta jotenkin silti rauhoittava. Tähän on hyvä lopettaa tämänkertainen istunto, tästä jäi paljon ajateltavaa ja jotenkin niin kiva tunnelma. Tämän tekstin parissa oli taas kerran nimenomaan niitä ilon hetkiä ♥ Kiitän taas tästä ihanasta tarinasta ja odotan jo innolla sitä, kun pääsen taas tämän äärelle! ♥


bannu © Ingrid

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 775
  • d a d d y
VIHDOIN oon taas täällä! Kerrankin arkivapaana on aikaa vaan istahtaa tämän ääreen ja nautiskella. Kahvia, suklaapatukka ja Kasvoton, ei oo parempaa yhdistelmää ♥ Aloitan siitä että aaws kuinka söpöjä nuo picrew-hahmot :3 Tosi hauskaa nähdä tuollaisen kevennyksen kautta visuaalisestikin näitä hahmoja, oli hauskaa bongailla noita kaikkia yksityiskohtia ja miettiä miten oma mielikuva vastasi niiden kanssa.

OSAT XVI-XVII

Luku alkoi ihanan synkästi tunnelien syvyyksistä. Pidin siitä miten Vurian tuhosta kerrottiin, ihanan pahaenteinen tuo Adan kertoma viimeinen skenaario. Koska se oli mystinen ja uhkaava, oletan että se oli näistä versioista totta :P Oot kuvaillut tuon tunnelimiljöön tosi kivasti ja vaihtelevasti, jotenkin tuntuu että jokainen kivenmurikkakin muuttuu sun kynästäsi eläväiseksi ja mielenkiintoiseksi! En koskaan kyllästy ylistämään sun kirjoitustaitoja. Jos sä kyllästyt kuulemaan sitä, niin... no, en tiiä, sorry not sorry ;D

Lainaus
”Minä en pidä tästä”, Sigrid kuiskutti takanaan kävelevälle Adalle. ”Pidämme häntä liian löysässä hihnassa.”

Ada pudisti päätään. ”Meidän täytyy käyttäytyä, kuin kaikki olisi hyvin. Hän ansaitsee tulla kohdelluksi omana itsenään, ei pelkkänä välineenä.”
Ah, ai että. Tämä oli kyllä taas tosi valaiseva kohta, koska ymmärrän sekä Sigridin epäilystä ja varovaisuutta että Adan viisautta ja lempeyttä. Tää on kyllä tosi jännää seurattavaa, että miten Freyan tilaan kukin muista hahmoista reagoi ja suhtautuu. Kertoo paljon myös heistä itsestään, ja kaikkien reaktiot on kuitenkin inhimillisiä. Osaat kirjoittaa kyllä niin upean monitasoisia hahmoja.

Myhäilin kun toiminta alkoi taas, tuo elementaalin ilmestyminen oli kirjoitettu tosi hyvin ja jännitystä nostattavasti! Erityisesti pidin siitä kuinka Sigridin potkaiseman kiven pudottua sen pohjalle tippumisen ääntä ei kuulunut, uuh. Muutenkin tuo kuumuuden ja äänien ja kaiken kuvailu tuntui herättävän tuon luolan eloon ja elementaalin paljastuminen tuntui tosi luonnolliselta jatkumolta sille. Tykkäsin siitä että tällä kertaa selvittiin puhumalla ja kaupanteolla, vaikka Ada tuntuikin luopuvan varsin paljosta. Se miten hän selitti taikuudestaan ja voimiensa kohdistamisesta taikasauvan avulla oli tosi kiva kohta, Adan käyttämät vertaukset huokuivat hänen ihanaa viisauttaan ja taas kerran vaivuin ihastelemaan tämän moninaista lorea.

Enpä kuitenkaan ehtinyt ihastella kauaa, kun sitten oltiinkin jo golemin luona ja taas toiminnan tuoksinassa :P Oli kiinnostavaa lukea tuon pätkän loppu Urkothin näkökulmasta, se kohta jossa kuvailtiin tämän staattista tilaa ja lopulta "heräämistä" Freyan kautta oli tosi upeasti kirjoitettu. Seuraavan luvun alku se kuitenkin vasta hyvä olikin, tempaisi kyllä niin mukaansa! Tuo teleportti ja Freyan katoaminen sekä se, kuinka hänen kerrottiin olevan käytännössä kuolematon Urkothin kanssa sekoittumisen vuoksi oli mahtava juonenkäänne, tässä ei kyllä tule tylsää hetkeä kun aina jokin uusi käänne vie tarinaa mennessään! Freyan näkökulmasta saatu pätkä oli kivaa vaihtelua ja tarinan kannalta tärkeän tuntuinen, hänen vuorovaikutuksensa sauvan kanssa oli mielenkiintoista luettavaa.

Lainaus
Jos Nevis taas tunsi rasitusta matkan johdosta, hän ei ilmaissut sitä ääneen, joka yksinään oli tälle epätyypillistä. Yleensä hän valitti kaikista ja kaikesta.
Haha, onko paha jos vähän samaistun Nevikseen. :D

Neviksestä puheen ollen, hänen ja Sigridin keskustelu oli kovin mukavaa luettavaa (mä vähän shippaan niitä, tuossa on juuri sopivasti kemiaa) ja on kivaa, että heidän välinsä muuttuvat hetki hetkeltä vähemmän tulipalon kuumaksi kiehunnaksi ja enemmän sellaiseksi ymmärtäväiseksi lämmöksi. Tuon kohtauksen ja sen myötä koko luvun loppu oli ihan huippuhyvä, aivan mahtava siirtymä! Ihan hurjan intopiukeana odotan Neviksen takaumia, janoan saada kuulla hänestä lisää ja aaaa mahtia!! Mun pitäisi mennä levittämään pyykkiä ja lähteä kävelylle kun vielä valoisaan aikaan ehtii, mutta mua ei yhtään huvita kun haluaisin vaan ahmia tuon väliosan jo :P Ehkä mä nyt hampaat irvessä vääntäydyn kuitenkin, mutta vain koska tiedän että ehdin illalla palata lukemaan väliosan ♥♥

NELJÄS VÄLIOSA

Pakko oli vielä iltajoogan jälkeen tulla lukemaan iltasatu ennen nukkumaanmenoa! :D Neviksen historian mysteerit kutkuttavat niin, että väliosan lukemista vaan ei voinut jättää myöhemmälle. En odottanut että saataisiin kuulla Neviksen isästä, mutta toisaalta se oli kyllä kovin sopivaa ja mielenkiintoista, on tosi ymmärrettävää että Nevis käy läpi sen vaiheen, jossa kostosta etsitään vastauksia ja tyydytystä, täytettä sinne missä elämä tuntuu ontolta. On kuitenkin ilmeistä, ettei se koskaan tule sitä täyttämään, jo ennen kuin Nevis sinne asti matkallaan pääsi. Hänen tarinansa on kyllä viiltävän surullinen. Toisaalta se lohduttaa, että ehkä hän tarinan edetessä on löytänyt jotain yhteenkuuluvuutta ja tarkoitusta. ♥

Joka tapauksessa Neviksen ja Hopeatähden kohtaaminen oli vaikuttava ja Neviksen (ja hänen monien kasvojensa) kokemuksia sodasta oli kiinnostavaa kuulla. Väliosan nimi btw oli varsin hieno myös, mua sykähdytti kovin tuo kuvailu kaiken hopeisuudesta, erityisesti se kun Nevis totesi että haltian veri oli punaista niin kuin kaikkien muidenkin, vaikka muuta huhuttiinkin. Ah, mikä lopetus. Tykkään siitä, että Neviksen hahmoonkin päästään koko ajan vaan syvemmälle sisään, hän on paljon monimutkaisempi kuin mitä aluksi arvasinkaan.

Jees, edelleen siis innoissani lueskelen tätä! Tää on varsin huikea ja oli kovin ihanaa palata taas tämän pariin. Samaan aikaan on surku siitä että on enää noin vähän lukemattomia osia jäljellä, mutta toisaalta taas en malta odottaa että tarina kiihtyy ja lopulta ratkeaa! Aistin eeppisen lopetuksen olevan horisontissa ;) Kiitos taas kerran tästä tarinasta, viihdyin jälleen tämän äärellä kovin ♥


bannu © Ingrid

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Moikka kaikille! Olen tosi pahoillani, että tarinan lopettamisessa on mennyt näin pitkään. Muu elämä on mennyt viedessään ja dnd-kampanja johon tämä pohjautuu on ollut myös tauolla, joten jatkaminen on tuntunut tosi vaikealta. Siitä huolimatta olen yrittänyt saattaa tämän loppuun saakka ja sen aion myös tehdä. Olen tällä hetkellä Finitauolla, mutta tuntui väärältä antaa tarinan olla kun sain sitä edistettyä, joten päätin tulla julkaisemaan uusimman luvun.

Kiitos kaikille ketkä ovat jaksaneet tätä lukea ja kommentoida. Vaikka en sanoisi sitä suoraan, luen jokaisen kommentin ja ilahdun jokaisesta tähän jätetystä lukukerrasta. Kasvotonta ei olisi ilman Finiä. ♥

Siispä tässä toiseksi viimeinen luku.



XXVI.   Viimeinen vala

Sigrid makasi selällään ja katseli palavaa taivasta.

Se hehkui tulipunaisena hänen yläpuolellaan, kantaen mukanaan rikin katkua. Jostain kaukaa kulkeutui jyrinää ja huutoja, mutta äänet olivat vaimeita ja vääristyneitä, kuin paksun vesivallin takana. Hänen kehonsa tuntui kylmältä ja painavalta, ja vaikka hän kuinka yritti, hänen jäsenensä tahtoneet liikkua.

Onko tämä helvetti?

Sehän tarkoittaisi sitä… että hän olisi kuollut.

Mutta mihin?

Muistelu sattui, kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Mutta kaikkien valon ja varjon värähdysten takaa Sigrid silti muisti. Kuinka taistelu sillalla oli kääntynyt painajaiseksi. Suunnitelma oli epäonnistunut, ja Legioonalaisia oli ollut liikaa. Sitten jotain oli tapahtunut. Oli alkanut sataa lunta – vaikkei Antropolissa koskaan satanut lunta tähän aikaan vuodesta. Siitä eteenpäin kaikki oli sumeaa.

Äkkiä hän havahtui siihen, että joku huusi hänen nimeään.

”Sigrid?” ääni kutsui. Siinä oli jotain tuttua, mutta hän ei siltikään kyennyt tunnistamaan sitä. ”Oletko täällä?”

”Olen täällä!” Sigrid yritti vastata, mutta hänen huulensa eivät tahtoneet liikkua. Ne olivat kylmät ja kankeat kuin kalmalla. Jää ompeli ne yhteen. ”Auta minua!”

”Sigrid!” ääni huusi uudestaan, ja varjo liikahti hänen silmäkulmassaan. Äkkiä Sigridiä alkoi pelottaa. Kenen ääni se oli? Halusiko se hänelle pahaa? Sigrid sulki silmänsä ja yritti kadottaa sen, mutta ääni ei kadonnut minnekään. ”Sigrid! Ada? Kuuletteko minua?”

Ada? Muisto välähti hänen lävitseen. Lumi ja jää. Adan taikuus.

Ei hän ollutkaan kuollut. Ada oli tehnyt jotain, sitten se jokin oli mennyt pieleen. He olivat yhä sillalla. Mutta miksi taivas oli tulessa? Ja jos tuo ääni etsi sekä häntä että Adaa, kenelle se olisi voinut kuulua?

Nevis, Sigrid käsitti. ”Nevis!”

”Sigrid!” Nevis vastasi. ”Oletko se sinä?”

Sigrid jatkoi yrittämistään. Vaikka hänen lauseissaan tuskin oli tolkkua, hänen täytyi pitää jotain ääntä, sillä varjo tuli lähemmäs. Hän äänteli sen minkä keuhkoistaan pääsi, ja lopulta varjo saapui hänen kohdalleen, kaartuen hänen ylleen välähdyksenä hopeista tukkaa.

”Nevis…”

”Sigrid.” Neviksen kasvot olivat niin kalpeat, että ne olivat lähestulkoon sinertävät. Mutta kun hän painoi kätensä Sigridin poskille, ne tuntuivat lämpimiltä.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” Nevis kysyi, ja hän katsoi ympärilleen. ”Mitä täällä on tapahtunut?”

*

Tekikö Urkoth tämän?

Neviksen katse viisti jään peittämää siltaa. Paikoitellen se oli niin kiiltävä, että se heijasti yllä kaartuvan taivaan punaa kuin peili. Paikoitellen sitä peitti veden täplittämä lumimatto, jonka keskeltä erottui kangistuneiden legioonalaisten ruumiita. Heistä jokainen näytti kuolleelta. Kehot olivat kangistuneet luonnottomiin asentoihin, suut pelokkaisiin huutoihin – ikään kuin he olisivat jähmettyneet ajassa iäksi. Kuuran peittämien kultapanssareiden alta erottui kaistaleita kalpeaa ihoa.

Kaikista näyistä pysäyttävin oli kuitenkin Sigrid. Kun Nevis näki hänet ensi kertaa, hän oli tuntenut pudonneensa tyhjyyteen – pimeään kellariin, jonka keskeltä erottui välähdys paljasta nilkkaa ja patinoituneen pronssin väristä tukkaa. Mutta hiukset, jotka hän näkivät olivat vaaleat, eikä niiden takaa erottunut teräviä korvia.

Hän elää vielä. Tällä kertaa sinä voit pelastaa hänet.

”Sigrid”, Nevis kutsui, ravistellen Sigridin kasvoja. Hänen ihonsa tuntui jääkylmältä. ”Sigrid. Puhu minulle. Kuuletko minua?”

”Nevis”, Sigrid vastasi ääni väristen. Hampaat kalisivat sinisten huulten takana. ”S-sinä elät.”

”Niin sinäkin.” Nevis tunsi kyynelten kirvelevän silmiensä takana, mutta hän ei antanut niiden tulla. Jos hän tekisi niin, ne eivät enää loppuisi. Eikä vielä ollut itkun aika.

”Oletko—”, Sigrid puhui niin hiljaa, että Neviksen oli kumarruttava lähemmäs kuullakseen häntä, ”vihainen minulle?”

”Vihainen sinulle?” Nevis naurahti. Kysymys tuntui järjettömältä – hän ei enää edes muistanut miltä viha tuntui. ”En. En voisi ikinä olla sinulle vihainen.”

Sigridin huulet kaartuivat hentoon hymyyn. ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”

Tällä kertaa Nevis nauroi kunnolla. Hän kietoi kätensä Sigridin ympärille ja syleili häntä, puristi niin lujaa kuin vain suinkin uskalsi. Vasta, kun Sigrid yskäisi hänen allaan, Nevis uskalsi päästää irti.

”Anteeksi.” Nevis vetäytyi kauemmas, pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse. ”En kai satuttanut sinua?”

”Et.” Sigrid pudisti päätään. Liike alkoi hitaasti palata hänen kehoonsa, mutta iho oli yhä kalpea kuin kalmalla. ”Minä tässä sinua satutin.”

”Etkä satuttanut. Sinä et tehnyt mitään väärää.”

”Petin sinut komentajalle. Hän… pakotti minua. Enkä ollut tarpeeksi vahva vastustaakseni häntä.”

”Ei ollut mitään, mitä olisit voinut tehdä. Minäkin olisin tehnyt samoin, jos olisin ollut sinun asemassasi.”

Nevis loi katseensa oikealle puolelleen, jossa Järjestyksen sauva makasi keskellä maata. Sen pinta näytti entistä tummemmalta lunta vasten. Vaikka Nevis ei koskenutkaan sauvaan sillä hetkellä, siitä hehkuva voima sai hänen ihonsa kihelmöimään.

”Järjestyksen sauva”, Sigrid käsitti. ”Löysit sen.”

”Molemmat kappaleet”, Nevis vastasi. ”Komentaja käytti sitä Legioonan ohjaamiseen. Hän… hänestä ei ole enää riesaa. Hän menehtyi.”

Sigridin silmät suurenivat. ”Miten?”

”Olin toivonut, että sinä tietäisit. Tunsin Urkothin läsnäolon aiemmin. Onko tämä hänen tekosiaan?”

Sigrid vilkuili ympärilleen hämillään. Nevis näki hänestä, että hän käytti kaiken keskittymisensä liikkuakseen, mutta Sigrid onnistui vain kääntämään päätään. Hän katsoi ensin taivasta, sitten oikealle ja vasemmalle. Ja lopulta, hänen katseensa pysähtyi yhteen kohteeseen.

”Ei Urkoth”, hän sanoi. ”Ada.”

”Ada?” Nevis kurtisti kulmiaan. ”Hänkö tämän teki?”

Sigrid nyökkäsi. ”Etsi Ada.”

”Mutta sinä…” Nevis kuljetti sormiaan Sigridin paljailla sormilla. Ne eivät vieläkään olleet lämpimät.

”Olen ihan kunnossa”, Sigrid vastasi. ”Tarvitsen vain hetken. Mene. Tarvitset Adaa enemmän kuin minua.”

Nevis puristi Sigridin kättä. Hän kohtasi Sigridin katseen, tarttui siihen. Kieltäytyi päästämästä irti.

”Tarvitsen teitä molempia”, Nevis sanoi. ”Enkä jätä sinua yksin. Ja jollet pysty kävelemään, niin minä kannan sinut.”

Sigrid naurahti. ”Et sinä jaksa kantaa minua.”

”Sitten minä raahaan sinut. Vaikka se olisi viimeinen tekoni.”

Nevis kumartui jälleen Sigridiä kohti ja yritti nostaa hänet käsivarsilleen. Hiki kihosi saman tien hänen otsalleen – panssari yllään Sigrid painoi paljon enemmän kuin Nevis itse, ja sen kylmä pinta poltteli Neviksen ihoa. Siispä hän tyytyi laskemaan Sigridin takaisin maahan ja alkoi raahata häntä maata pitkin samalla, kun hän kantoi vapaassa kädessään Isrothin sauvaa.

Kun sauva tuli lähelle Sigridin ihoa, se vaikutti säteilevän lämpöä, sillä kuura Sigridin panssarilta alkoi sulaa. Myös väri alkoi palata hänen kehoonsa, ja kun Nevis oli saanut Sigridiä raahattua jonkin matkaa, Sigrid onnistui kääntymään ympäri ja nousemaan polviensa varaan. Kun Nevis näki Sigridin parantuneen kunnon, hän päästi tästä irti ja antoi Sigridin kontata loppumatkan omin voimin. Lopulta Sigrid pysähtyi, viittoen katseellaan eteensä.

”Katso!”

Nevis jähmettyi paikoilleen.

Vain muutaman askeleen päässä hänestä, lumen ja veren keskellä makasi kasvot lumessa yksinäinen hahmo, jonka vaatteet ja tumma ihonväri saman tien paljastivat Adaksi. Hän vaikutti olleen kaiken myrskyn keskus siten, että maahan piirtynyt kuura ikään kuin räjähti hänestä ulospäin valtaisina keiloina. Häntä ympäröi kuolleiden legioonalaisten kehä.

Myös Ada näytti kuolleelta. Kun Nevis saapui hänen kohdalleen, hän romahti polvilleen ja antoi Isrothin sauvan kolahtaa maahan. Ada oli täysin liikkumaton, ja hänen hiuksensa vaikuttivat olevan kauttaaltaan kuuran peitossa. Mutta kun Nevis katsoi niitä tarkemmin, hän huomasi ettei se ollutkaan lunta. Väri oli hiuksissa itsessään, kuin jää olisi punoutunut syvälle suortuvien ytimeen.

”Ada.” Neviksen ääni oli pelkkä kuiskaus – se tuntui takertuneen hänen kurkkuunsa. Kaikki tuntui jähmettyneen. Hän pelkäsi liikkua tai hengittää, jottei Ada olisi mennyt rikki. Hän näytti niin hauraalta.

Mutta hänen täytyi yrittää. Varovaisin käsin, Nevis tarttui Adaan ja käänsi hänet ympäri. Valkoinen väri levisi hiuksista hänen kulmakarvoilleen ja ripsilleen, ja niiden takaa erottui pari ruskean sijaan jäänsinisiä silmiä. Ne olivat auki, mutta täysin liikkumattomat.

”Ei”, Nevis sai sanotuksi. Se yksi sana valtasi hänen koko olemuksensa, hänen koko maailmansa. Kieltäytyminen. Tämä ei ollut totta. ”Sinä et ole—”

Hän ei edes saanut sanottua lausettaan loppuun. Hän vain käänsi katseensa pois.

”Ada…” Sigridin ääni oli täynnä sääliä. Hän ryömi varovasti lähemmäs. ”Voi Ada…”

Nevis sulki silmänsä. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen rinnallaan olisi ollut suunnaton paino, joka riisti kaiken ilman hänen keuhkoistaan. Sitä lukuun ottamatta hänen koko kehonsa oli turta. Voimaton. Hän ei jaksanut enää edes puhua. Hän vain halusi levätä. Käydä maate Adan vierelle ja sulkea silmänsä iäksi.

”Anteeksi, Ada”, Nevis sai lopulta sanotuksi. Hän tuskin tunnisti omaa ääntään – se oli täysin vailla väriä tai tunnetta. ”Petimme sinut.”

”Ei”, Sigrid vastasi, mutta hänen äänessään ei ollut pimeyttä. Se oli kiivas ja vahva ja täynnä toivoa, joka kasvoi joka sanalla. ”Ada elää vielä.”

Nevis pudisti päätään. ”Tulimme liian myöhään.”

Sigrid tarttui Neviksen käteen. Sen myötä Neviksen silmät rävähtivät auki, kohtasivat Sigridin omat. Tällä kertaa Sigrid oli heistä vahvempi. Hänen otteensa ja katseensa pitivät Neviksen pinnalla. Sigrid oli hänen köytensä.

”Katso, Nevis.” Sigrid kuljetti heidän kätensä Adan kädelle, auttoi Neviksen sormet haltian ranteen ympärille. ”Kosketa häntä. Hän on yhä elossa.”

Nevis painoi sormensa Adan ranteelle, eikä hän ensiksi tuntenut mitään. Pelkkää kylmää.

Sitten.

Tu-tum.

Adan sydän löi heikosti, mutta se ei ollut pysähtynyt. Toivo palasi Neviksen kehoon, ja hän kuljetti toisen kätensä Adan suun yläpuolelle. Sitä vasten tuntui mitä heikoin puhallus. Ada hengitti yhä.

Nevis tarttui häneen tiukemmin ja alkoi ravistella häntä, varoen kuitenkaan satuttamasta häntä liikaa. Sigrid yritti lämmittää Adan ihoa käsillään. Mutta Adan kevyt ruumis oli Neviksen käsissä kuin räsynukke, ja hänen silmänsä yhä tuijottivat tyhjyyteen. Kuin hänen kehonsa olisi ollut elossa, mutta mielensä poissa.

”Ada?” Nevis toisteli. ”Kuuletko meitä?”

”Ada.” Sigrid kuljetti kättään Adan silmien yllä – ne eivät liikahtaneetkaan. ”Me tiedämme, että olet siellä. Palaa luoksemme.”

He jatkoivat tätä tovin ajan, mutta mitään ei tapahtunut. Ainoa asia, joka muuttui, oli ympäristö – tulen katku kävi terävämmäksi, ja kihelmöinti Neviksen iholla muuttui väreilyksi. Isrothin sauva hänen vierellään lähestulkoon veti häntä puoleensa. Se oli viimeinen merkki siitä, että Urkoth todella oli täällä. Aika oli käymässä vähiin.

”Hän ei herää”, Sigrid sanoi. ”Me emme voi jatkaa tätä loputtomiin.”

Nevis nielaisi. ”Tiedän.”

Hän muisti yhä Adan viimeiset sanat hänelle. Vain sauvalla on väliä, ymmärrätkö? Jos saat sen käsiisi, pakene. Pakene, ja etsi Urkoth. Kaikki muu on toissijaista.

Mutta Nevis halusi myös uskoa, että hän saattoi tehdä molemmat. Hän saattoi sekä pelastaa Adan että etsiä Urkothin. Ja vaikka se osoittautuisikin pelkäksi toiveajatteluksi, hän voisi lohduttautua sillä, että ainakin hän yritti.

”Ada.” Nevis tunsi äänensä särkyvän. ”Tule takaisin. Pyydän. En—en tiedä mitä tekisin ilman sinua.”

Ada ei vastannut vieläkään. Hän ainoastaan tuijotti tyhjyyteen.

”Ole kiltti”, Nevis kuiskasi. Hän painoi sanansa Adan korvaa vasten, hipaisi huulillaan viileää ihoa. Hänen sanansa eivät enää olleet pyyntö – ne olivat rukous. Toive kauan sitten kuolleille jumalille.

”Älä jätä minua.”

*

”En jätä sinua”, Ada vannoi. Hän istui Varithia vastapäätä valkealla aukealla. Lumi pyörteili heidän ympärillään, peitti koko maailman kylmään vaippaan. Mutta tässä ajassa ja paikassa he olivat turvassa. Niin kauan kuin heillä oli toisensa, ei mikään voinut satuttaa heitä. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku pörrötti Varithin valkeita hiuksia, teki ne osaksi sitä. Hän tuoksui samalta kuin pakkaspäivän aamu, kuin raikas ilma sateen jälkeen.

”Ei, Ada”, Varith sanoi. ”Et voi tarkoittaa tuota.”

”Mutta minä tarkoitan”, Ada vastasi. Tästä hän oli varma – varmempi kuin mistään muusta. ”Vaikka rikkoisin kaikki muut valani, tätä en koskaan.”

Varith hymyili, mutta hänen silmissään oli surua.

”Mutta minä jo jätin sinut”, hän sanoi. ”Kosketa minua.”

Ada teki sen. Vaikka Varithin iho näytti aidolta ja pehmeältä, Adan sormet lipuivat suoraan sen lävitse, kaapaten otteeseensa vain tyhjää ilmaa.

”Minä jätin sinut”, Varith toisti, ”etkä sinä saa minua enää koskaan takaisin. Sinäkin voit jättää minut.”

”Ei.” Adan silmiin kihosivat kyyneleet. Ne sumensivat hänen katseensa, ja niiden takaa Ada tuskin erotti Varithin vaaleaa hahmoa. Kuin hän olisi pelkkä aave. Pelkkä muisto. ”Minä rakastan sinua yhä.”

”Sinä voit silti antaa minun mennä.” Varith vastasi. Hänen äänessään oli kipua, mutta siinä oli myös lempeyttä. ”Se, että rakastaa toista ei ole syy pitää heitä kahleissa. Rakkaus ei ole vankila. Rakkautta on myös se, että osaa päästää irti.”

”Mutta pettäisin sinut.”

”Ei. Rakkaus on ehtymätön. Vaikka rakastit joskus minua, ei se ole rakkaudestasi pois. Vaikka osa sinusta rakastaisi minua aina, olisi sinulla yhä yhtä paljon rakkautta jaettavaksi. Voit rakastaa enemmän kuin kerran. Voit rakastaa useampaa kuin yhtä. Pääasia on se, että rakastat.”

Varithin kädet laskeutuivat Adan poskille, eivätkä ne olleet enää pelkkää ilmaa. Ne kuivasivat pois hänen kyyneleensä, kohottivat heidän kasvonsa samalle tasolle.

”Tee minulle lupaus”, Varith kohtasi Adan katseen, lukkiutui hänen omaansa. ”Riko kaikki muut valasi, mutta älä tätä. Se on kaikista tärkein.”

Vaikka Varithin sanat olivat surulliset, ei hänen silmissään ollut surua. Haikeutta, kenties, mutta enimmäkseen toivoa. Ja rakkautta.

”Lupaa minulle, että jatkat eteenpäin.”

Ada räpytteli kyyneliä silmistään. Sanat tulivat ulos pelkkänä kuiskauksena. ”Minä lupaan.”

Varith painoi huulensa hänen huulilleen, ja kuten hänen kätensä, nämäkin koskettivat häntä todella. Ne olivat lämpimät, aidot ja pehmeät, ja elon tuli virtasi Adan kehoon niiden kautta.

Muista tämä, Adnaith. Älä koskaan lakkaa rakastamasta.

*

Ada heräsi siihen, että Nevis suuteli häntä.

Adalla kesti hetken ymmärtää, ettei tämä ollut Varith – nopealla katsauksella heidän hiuksensa näyttivät niin samalta. Mutta sitten Ada ymmärsi, etteivät hiukset olleet kiharat vaan suorat, ja että maisema heidän ympärillään oli muuttunut. Lunta ei satanut enää, vaan yllä loimusi ainoastaan punainen taivas.

Kun Nevis käsitti Adan olevan hereillä, hän irrotti huulensa ja hätkähti äkkiä kauemmas. Hänen silmänsä täyttyivät ensin epäuskosta, sitten helpotuksesta. ”Sinä heräsit.”

Adalla kesti hetki löytää äänensä. ”Nevis? Olenko kuollut?”

Nevis ravisti päätään. ”Et. Sinä elät. Kuten mekin.”

”Pelkäsimme, että menetimme sinut.” Sigridin ääni. ”Mitä tapahtui?”

Ada kuulosteli oloaan. Hänen koko kehonsa tuntui heikolta. Sitten hän muisti, mitä tapahtui. Kuvat ja tuntemukset virtasivat hänen mieleensä, ja niiden mukanaan kuvotus.

Veritaikuus. Kielletty taikuus.

Ada kääntyi kyljelleen ja kakoi ilmaa. Hän olisi antanut ylen, jollei hänen vatsansa olisi ollut tyhjä. Hän oli rikkonut kaikista suurimman käskyn. Kaikista tärkeimmän valansa.

”Ada!” Sigridin ääni täyttyi huolesta. ”Mikä sinun on?”

Ada sylkäisi maahan ja räpytteli kyyneleitä silmistään. ”Kaikki on hyvin.”

Vaikkei kaikki tietenkään ollut niin. Ei mitenkään. Mikään ei olisi enää samaa tämän jälkeen. Olihan hän juuri pettänyt kansansa.

”Oletko varma?” Sigrid laski kätensä Adan kämmenelle. ”Pystytkö liikkumaan?”

”Pystyn”, Ada vastasi, vaikka hänen äänensä oli pelkkää heikkoa raakuntaa. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen, yrittäen käsittää tuhon laajuutta. Piha oli kauttaaltaan jään peitossa. Ruumiita oli kaikkialla. Ilmassa kirveli tulen katku. ”Kauanko olin tajuton?”

”En osaa sanoa varmasti”, Sigrid sanoi. ”Minäkin olin tajuton. Mutta tuskin kauaa.”

Ada nyökkäsi. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta hänen täytyi ajatella selkeästi. Muistuttaa itseään siitä, minkä vuoksi hän teki tämän.

”Nevis”, Ada henkäisi. Hän kohtasi Neviksen silmät, tummat mutta lämpimät kuin kekäleet. Hän käsitti, ettei hän enää koskaan halunnut irrottaa katsettaan niistä. ”Kuinka sinä pääsit pois linnoituksesta? Entä—”

Sitten Adan katse osui Neviksen kädessä olevaan esineeseen, jonka hän oli nähnyt tuhansia kertoja piirroksissa, muttei koskaan oikeassa elämässä.

”Neremyn”, hän kuiskasi. ”Löysit sen. Miten?”

”Kerron kaiken matkalla”, Nevis vastasi. Hän kuulosti hengästyneeltä, kuin heillä olisi kiire. ”Meidän on mentävä nyt.”

Adan silmät suurenivat. Hän tunnusteli ympäristöään. Samalla hän käsitti, ettei särky hänen kehossaan ollut vain särkyä. Se oli aistimus; niin voimakkaan taikuuden jälki, että se lähestulkoon poltteli hänen ihoaan.

”Urkoth on täällä”, Ada käsitti.

”Hän on tullut hakemaan toivomuspeiliä”, Nevis vastasi. ”Ja minä tiedän, missä se on.”

Ada henkäisi. ”Näytä tietä.”

Nevis tarttui hänen käteensä ja auttoi hänet varovasti seisomaan. Adan olo oli yhä heikko, mutta Nevis oli hänen tukenaan, eikä Ada pelännyt. Hän tunsi olonsa varmaksi. Juuri tässä hänen kuului olla.

Nevis ripusti Järjestyksen sauvan selkäänsä ja kietoi kätensä ystäviensä ympärille, ja yhdessä Sigridin kanssa, Ada antautui kannateltavaksi.

*

Nevis tunsi kulkevansa ajassa taaksepäin.

Nämä olivat yhä samat kiviset kadut, veren ja pölyn tahraamat. Samat niitä reunustavat rakennukset, sama talvinen taivas yläpuolella. Mutta tällä kertaa taivasta peitti punainen verho, eikä tähtiä nähnyt sen takaa. Kaupunki oli kaaoksen vallassa: tulipaloja kyti siellä täällä, eikä kukaan tuntunut tietävän, mistä ne olivat saaneet alkunsa. Maa oli halkeillut paikoitellen, niellen alleen kokonaisia kortteleita. Väki oli hämillään ja peloissaan, eivätkä legioonalaisten voimat riittäneet kitkemään kaduille puhjenneita levottomuuksia. Siellä, missä tuli tai järistykset eivät olleet tehneet tuhojaan, niitä tekivät konnat ja ryövärit, jotka ottivat kohteekseen lähes jokaisen vastaantulijan. Jos Nevis olisi ollut yksin, hänen kimppuunsa olisi käyty alta aikayksikön.

Mutta Nevis ei enää ollut yksin. Sigrid ja Ada kulkivat hänen kanssaan. Sigrid hänen oikeallaan, Ada vasemmalla, ja vaikka he etenivät hitaasti ja horjuen, Neviksestä tuntui siltä, että juuri tässä hänen kuuluikin olla.

Matkan aikana Nevis kertoi heille kaiken. Hän aloitti siitä, miten hän oli päässyt pois linnoituksesta – kuinka komentaja myönsi syyllisyytensä kaikkeen, ja miten hän menehtyi lyötyään päänsä järistyksen seurauksena. Sen jälkeen Nevis oli vain toiminut vaistonvaraisesti. Hän oli tarttunut Järjestyksen sauvaan, kuten silloin keisarillisessa palatsissa, mutta tällä kertaa sauva ei ollut polttanut häntä. Se istui hänen käteensä kuin se olisi aina ollut siinä.

Siitä eteenpäin Nevis ei täysin muistanut, mitä oli tapahtunut. Sauva oli vain johdattanut häntä. Aivan kuin se johdatti häntä nytkin. Se vei heidät kapeita katuja pitkin alaspäin johtaviin portaisiin, ja sitä kautta Antropolin alaisiin tunneleihin, kunnes taivasta ei enää näkynyt, ja tulen katku vaihtui viemärin hajuun. Pian ainoa valo heidän ympärillään oli Järjestyksen sauvan sinertävä hehku, ja ainoa ääni, jonka he kuulivat, oli heidän askeltensa kaiku.

”Mistä sinä tiedät, minne mennä?” Sigrid kysyi häneltä Neviksen johdattaessa heitä syvemmälle. ”Miten koskaan löysit tiesi tänne?”

”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastasi. ”Kuvittelin pitkään, että löysin peilin vahingossa, kun eksyin piileskellessäni kaupungin alla. Mutta nyt alan käsittää, ettei asia ehkä ollutkaan niin. Ehkä Urkoth johdatti minua kaiken aikaa.”

”Saatat olla oikeassa”, Ada vastasi. Hänen äänensä kuulosti yhä heikolta ja karhealta. ”Isrothin ja Urkothin taikuus ovat pohjimmiltaan samaa, mutta päinvastaista. Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.”

Adan sanat herättivät jotain Neviksen mielen perukoilla, jotain tärkeää – mutta Nevis ei osannut sanoa mitä. Kun ajatus ei tullut hänen mieleensä, hän ravisteli sen pois ja keskittyi ainoastaan kulkemaan eteenpäin. Se ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan, vaan tuntui yhä painona hänen vatsassaan.

”Uskotko, että peili on vielä tallella?” Sigrid kysyi.

”Tiedän sen”, Nevis sanoi. ”Tunnen sen. Olen käynyt täällä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla silloin, kun löysin peilin. Toisella kerralla palasin ja yritin purkaa kirouksen.”

”Muttet onnistunut.”

”Niin.” Nevis laski katseensa. Hän muisti, kuinka peloissaan ja hämillään oli ollut viime kerralla. Kuinka… ohueksi hän oli tuntenut itsensä, kaikkien niiden kasvojen jälkeen, mitä hän oli pukenut ylleen. Nyt se kaikki tuntui etäiseltä. Hän toki muisti kaiken tuskan, mitä kasvojen käyttö oli hänelle aiheuttanut, kaiken menetyksen ja häpeän. Muttei itse kasvojen tunnetta omilla kasvoillaan. Vaikka hän olisi keskittynyt kuinka, eivät hänen omat kasvonsa kadonneet minnekään.

”Taidan ymmärtää nyt, mistä se johtui”, Nevis vastasi. ”Kuulin Urkothin sanovan jotain sen kaltaista, sinä iltana laivalla. Toivomuspeiliä ei voi käskeä. Koska yritin pakottaa sen tahtooni, se ei suostunut pyyntööni. Mutta kun minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, se toteutti toiveeni. Peilissä ei ollut mitään vikaa. Vika oli minussa. Ehkä siksi…” Nevis tunsi äänensä alkavan väristä, kehonsa vapista. ”Ehkä siksi en enää pysty vaihtamaan kasvojani.”

”Eikö se ole hyvä asia?” Sigrid kysyi. ”Kykysi ei ollut lahja. Se oli kirous. Tätähän sinä halusit, etkö vain? Olla vapaa.”

Nevis nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

”Etkö vain?”

”Niin”, hän vastasi hiljaa. ”Mutta… se ei tunnu vapaudelta. Vapautta olisi ollut se, että olisin voinut päättää itse. Kaipa olin Kasvoton niin kauan, etten enää muista, kuka olin ennen sitä. Ja että kaikki se, mikä teki minusta erityisen, on viety pois.”

Äkkiä he pysähtyivät.

”Älä sano noin”, Sigrid ja Ada sanoivat, lähestulkoon yhtä aikaa. Kun he käsittivät tapahtuneen, Sigrid teki Adalle tilaa.

”Sinä ensin.”

”Ei, sinä.”

Sigrid nyökkäsi. ”Ei kykysi ollut se, mikä sinusta teki erityisen. Se saattoi olla meille hyödyksi, mutta se et ollut sinä. Tämä olet sinä.”

”Aivan”, Ada lisäsi. ”En minä—” hän pysähtyi hetkeksi, sitten muotoili sanansa uudelleen – ”välitä sinusta siksi, koska olet Kasvoton. Vaan koska olet Nevis.”

Vaikka Ada ei ollutkaan uskaltanut sanoa oikeita sanoja, Nevis tiesi kyllä, mitä hän yritti sanoa. Hän tiesi sen, koska hän tunsi sen myös, joka kerta kun hän katsoi Adaa silmiin. Mutta tunne ei rajoittunut ainoastaan häneen. Sigrid herätti hänessä sen saman tunteen.

Jostain syystä se pelotti häntä. Ehkä siksi, koska hän oli menettänyt jokaisen, josta hän oli koskaan välittänyt. Ehkä siksi osa hänestä halusi paeta silläkin hetkellä, vaikka hän oli niin lähellä loppua. Mutta jos hän pakenisi nyt, ei hän koskaan lakkaisi pakenemasta. Hänen oli viimein kohdattava pelkonsa.

”Sinä pystyt tähän”, Sigrid kuiskasi. ”Me pystymme tähän.”

”Me pystymme tähän”, Nevis toisti. Hän kohotti katseensa ja loi sen eteenpäin, syvemmälle tunnelin uumeniin. Jossain siellä Urkoth odotti häntä. Ja siinä samassa paikassa Freya tarvitsi hänen apuaan.

*

Kääpiön käsi kurotti peilin pintaa kohti, mutta sen heijastuksessa Urkoth näki toiset kasvot.

Nuo kasvot eivät pysyneet hetkeäkään samana. Yhdellä hetkellä ne olivat vanhat, toisella nuoret – sitten vihaiset tai surulliset tai maailman onnellisimman miehen kasvot. Niihin mahtui kaikki maailman toivo ja pelko, kaikki siellä koettu onni ja onnettomuus. Nuo välähtelivät peilissä kuin valoväreet vedessä, kuin auringon heijastukset kristallin pinnalta. Ennustamattomana ja vailla järjestystä.

Jossain noiden kasvojen keskellä välähtivät myös kääpiötytön kasvot, mutta ne eivät herättäneet hänessä enää minkäänlaista tunnetta. Ainoa tunne, jota Urkoth tunsi nyt, oli päättäväisyys. Ja viha kaikkea muuta elollista kohtaan.

Urkoth tunsi Isrothin tulon ennen kuin kuuli sen. He olivat samaa lihaa ja verta, ja sama taikuus virtasi heidän suonissaan. Yksin he kaksi olivat jäljellä, mutta niin ei olisi enää kauaa.

Tulijoita oli kolme: ihminen, haltia, ja yksi näiden puolikas. Mutta siinä missä tavallisen kuolevaisen silmät olisivat nähneet puolihaltian, Urkoth näki valoa. Sinistä hehkua, joka täytti puolihaltian olemuksen päästä varpaisiin, ja joka sai alkunsa tämän selässä kantamasta sauvasta, jonka toista puolikasta Urkoth kantoi kädessään. Ja jossain kaiken tuon sinisen alla, syvällä puolihaltian suonissa, oli myös häivähdys punaista.

”Freya”, yksi tulijoista – haltia – sanoi. ”Oletko se sinä? Minä tässä. Ada.”

Urkoth naurahti. Hänen äänensä kaikui luolaston seinistä, eikä siinä ollut enää jälkeäkään kääpiötytön omasta äänestä. ”Sitä, ketä kutsutte Freyaksi, ei enää ole. Hän oli avuksi… mutta vain hetkellisesti. Tämä keho on jo miltei valmis, enkä tarvitse häntä enää.”

”Valehtelet”, ihminen sanoi. ”Freya, jos olet vielä siellä… me autamme sinua. Sinä selviät tästä.”

”Riittää”, Urkoth sanoi. Hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin. Ilma taipui hänen otteeseensa ja virtasi paineaaltona hänestä ulospäin niin, että koko luolaston lattia vavahti, saaden tulijat horjahtamaan. Yksi heistä kuitenkin pysyi jaloillaan.

”Isroth”, Urkoth sihahti.

Ihon alla, puolihaltian sisällä, Isrothin olemus vastasi kutsuun, tunnisti oman nimensä. Mutta vain syvällä. Isroth oli pelkkä kaiku. Urkoth oli tässä.

”Kohtaamme jälleen”, Urkoth tervehti, ”veljeni.”


*


Samalla hetkellä kun Nevis kohtasi Urkothin katseen huoneen poikki, jokin muuttui.

Nevis tunsi sen luissaan ja ytimissään asti – väreilevän lämmön ja voiman tunteen, josta oli ehtinyt tulla hänelle jo niin kovin tuttu. Neviksen ei tarvinnut lausua sitä ääneen tietääkseen, kenelle tämä voima kuului. Sillä hetkellä hän tiesi vain tämän: tuo voima oli nyt osa häntä, yhtä erottamattomana kuin hänen oma nimensä. Sitä pidätteli takanaan enää hänen oma tahdonvoimansa, joka esti häntä katoamasta kokonaan.

Samalla Nevis myös tiesi, ettei paluuta ollut. Isrothin päätös oli tehty. Sauva oli valinnut hänet, ei ketään muuta. Nennethin sanat yhä kaikuivat syvällä hänen kallossaan: on mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä. Hänelle kävisi kuten Freyalle. Vaikka keho oli yhä näennäisesti kääpiötytön oma, ei hänen olemuksestaan ollut enää mitään jäljellä. Se oli pelkkä kuori.

Mutta vaikka ajatus pelotti häntä, oli siinä myös jotain vapauttavaa. Näin Ada ja Sigrid saisivat molemmat elää. He, joilla oli paljon enemmän syitä siihen kuin hänellä. Nevis itse oli jo elänyt satoja elämiä yhden ihmisiän aikana. Hän oli kärsinyt sadan elämän verran kipua ja kokenut tuhansien menetysten tuskan.

Eikä ainoastaan sitä. Nyt kun hän katsoi heitä: Sigridiä, joka näytti kaikin puolin taistelijalta vaaleat hiukset hulmuten, pölyä ja verta panssarillaan, ja Adaa, jonka suurten silmien taakse mahtui niin paljon viisautta ja rakkautta – Nevis tiesi myös, miltä aito onni tuntui.

Miltä tuntui kun hänellä oli jotain taistelemisen arvoista.

”Sigrid…” hän lausui äänellä, joka ei ollut enää täysin hänen omansa. ”Ada…”

Sigrid ja Ada katsoivat häneen. Heidän katseistaan näki, että hekin tiesivät. Ja että hekin tunsivat samalla tapaa.

”Tuo hänet takaisin”, Ada sanoi. ”Muista, kuka olet.”

”Palaa luoksemme”, Sigrid totesi. ”Lupaa se.”

Nevis pudisti päätään. ”En voi luvata sitä.”

Sigrid puri huultaan, kenties etsien kaikkia niitä sanoja, jotka olivat aiemmin jääneet sanomatta. Niille ei ollut aikaa nyt, mutta Nevis ei välittänyt. Sigridin läsnäolo oli tarpeeksi.

”Sitten lupaa tämä”, Sigrid sanoi. ”Taistele loppuun saakka.”

Sen Nevis saattoi vannoa. Voiman kuohahdus hänen sisällään kertoi, että Isroth oli samaa mieltä.

Hän hymyili. Kääntyi Urkothin lähestyvää hahmoa kohti. Ja kohotti Järjestyksen sauvan pysäyttämättömään törmäykseen.

Urkothin kappale sauvaa kohtasi Neviksen oman, ja koko maailma katosi valkoisen valon räjähdykseen.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Hei taas kaikille! Tätä viestiä kirjoittaessa voin tyytyväisenä todeta, että yli kahden vuoden kirjoitusurakan jälkeen Kasvoton on viimein VALMIS. Olen työstänyt tätä loppua viimeisen muutaman kuukauden ajan ja mm. Sanaseuran kannustamana ja loman siivittämänä olen saanut tämän työstettyä loppuun. Lopetuksesta tuli kuitenkin oletettua pidempi, joten jaoin tämän kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen (postaan epilogin joskus ensi viikon puolella). Olen tosi tyytyväinen siitä, millainen tästä tuli, ja toivottavasti tunne välittyy myös ruudun toisellekin puolelle. Hyviä lukuhetkiä siis tämän (oikeasti) toiseksi viimeisen osan parissa!  ;D



XXVII. Abisfyir

Kun Nevis ensi kertaa avasi silmänsä, hän luuli olevansa kuollut.

Kaikkialla hänen ympärillään oli valkoista hohdetta, kuin valon kajasteen kirkkaaksi maalaamaa sumua. Se peitti koko tilan lattiasta kattoon: niin saumattomasti, ettei Nevis ollut edes varma oliko niitä. Maa hänen jalkojensa alla ei tuntunut miltään, kuin hän olisi leijaillut ilmassa. Siitä huolimatta hän ei pudonnut. Alusta kannatteli häntä.

Silti Nevis hätkähti hereille. Hän muisti missä oli vasta hetkeä sitten ollut. Mitä hän oli luullut tehneensä. Hän oli kuvitellut antaneensa itsensä Isrothille. Kadottaneensa itsensä kokonaan.

Mutta hän oli yhä Nevis. Eikä hän ollut täällä yksin.

Mies, joka seisoi hänestä kenties kymmenen askeleen päässä, oli tyystin paikoillaan – niin liikkumatta, että Nevis olisi voinut erehtyä luulemaan tätä patsaaksi. Kaikki hänessä tuki sitä näkyä. Täydellisiin mittasuhteisiin muovattu keho näytti tummalta kuin obsidiaani, ja kaikkialla, minne Nevis katsoi, sitä pitkin risteilivät punaiset, alati liikkuvat rihmat, jotka välkehtivät kuin auringon seinälle heijastamat aaltojen ääriviivat. Mies katseli käsiään, kuin olisi vasta löytänyt ne ensimmäistä kertaa.

Sitten, hitaasti kuin mannerlaattojen liikkeet, hän kohotti katseensa suoraan Nevistä kohti. Silmät olivat verenpunaiset.

Jäätä levisi Neviksen suoniin. ”Urkoth.”

Urkoth kohotti kätensä, suuntasi sen Nevistä kohti ja veti hänet tilan poikki, kuin Nevis olisi vain kala näkymättömän siiman päässä. Nevis oli voimaton vastustelemaan, ja kykeni ainoastaan rimpuilemaan, kun Urkoth nosti hänet ilmaan kietomalla kätensä hänen kurkkunsa ympäri.

”Sinä”, Urkoth lausui. Hänen äänensä raapi korvaa kuin veitsi vasten kiveä.

”Päästä… minut… irti…”

”Yhä niin sisukas. Kenties käsitän nyt, mitä veljeni näki sinussa.” Urkoth veti Neviksen tarpeeksi lähelle kujertaakseen sanansa hänen korvaansa. ”Niin kaunis pikku lemmikki.”

”Älä koske minuun”, Nevis sähähti.

”Voi”, Urkoth nauroi. ”Minä olen koskettanut sinua jo vuosien ajan. Olen sisälläsi tälläkin hetkellä.”

Tavallisessa tilanteessa Nevis olisi nauranut jumalan sanojen hävyttömyydelle, mutta nyt ne herättivät hänessä pelkkää inhoa.

”Kaaoksen juuret ulottuvat syvälle”, Urkoth jatkoi. Hän hellitti otteensa, mutta Nevis tunsi sen haamukivun yhä kaulallaan. ”Vaikka yrittäisit kitkeä sen pois, se itää aina uudelleen.”

Nevis hieroi kaulaansa. ”Mitä tarkoitat?”

”Niin kauan kuin minä elän, elää myös kaaoksen siemen.”

Urkoth odotti, kunnes sanat upposivat syvälle. Kunnes Nevis ymmärsi mitä hän tarkoitti. Nevis muisti yhä Adan sanat itselleen. Silloin hän oli luullut niiden koskettavan vain Freyaa. Mutta nyt hän käsitti, ettei kyse ollut pelkästään hänestä.

Urkothin elämänvoima on sidottu Freyaan. Jos Urkoth kuolee…

Jos tuhoamme Urkothin, hänen mahtinsa katoaa hänen mukanaan. Kuten myös sinun kirouksesi. Silloin sinä olisit todella vapaa.


”Minä elän”, Nevis lausui sanat ääneen, kuin se tekisi niistä enemmän totta. ”Koska sinä elät.”

Urkoth hymyili, väläyttäen rivin veitsenteräviä hampaita. ”Sinä olet minun.”

Äkkiä kaikki oli pelottavan, kivuliaan selvää. Jossain syvällä sisimmässään Nevis oli aina tiennyt sen. Kaikkien näiden vuosien aikana hänellä oli ollut lukemattomia mahdollisuuksia kuolla. Hän oli yrittänyt lopettaa kaiken yksinkin. Mutta kaiken sen halki jokin ohut elämänlanka oli kannatellut häntä kuin vannottu vala, joka pakotti jatkamaan eteenpäin.

Tämä oli totuus. Kylmä ja kaunistelematon. Hän voisi tuhota Urkothin, mutta hän tuhoaisi samalla myös itsensä.

”Nyt kun tiedät tämän”, Urkoth kysyi, ”haluatko yhä vastustaa minua?”

Hetken Nevis mietti, kuinka helppoa olisi vain sanoa ei. Ehkä Urkoth olisi tehnyt hänelle paremman tarjouksen. Antanut hänen elää jossain kaukana tuhosta ja tuskasta, niin kauan kuin hän ei enää puuttuisi asioihin. Kaikki olisi aivan kuten ennenkin.

Mutta hän oli jo kyllästynyt olemaan itsekäs. Hän oli jo tehnyt päätöksensä.

”Mitä niin pahaa siinä olisi?” Nevis kysyi. Ja kohotti kätensä Urkothia vastaan.

Siitä seurasi monta asiaa. Aivan ensiksi Nevis tunsi, kuinka tuttu voiman tunne palasi hänen kehoonsa: sähköisenä kihelmöintinä suonissa, metallin makuna kielellä. Toiseksi hän haistoi sen – ilma suorastaan tihkui otsonin tuoksua. Vasta sitten hän näki sen. Hänen aiemmin tyhjä kätensä ei ollut enää tyhjä. Puristettuun nyrkkiin oli ilmestynyt hehkuvan sininen, täyspitkä keihäs, jonka pinta väreili ja kipinöi kuin Nevis olisi pidellyt käsissään elävää salamaa. Se ei kuitenkaan satuttanut häntä. Sauva tuntui ainoastaan painottomalta, kuin se yhtä aikaa olisi ja ei olisi siinä.

”Nyt minä käsitän”, Urkoth sanoi. ”Veljeni on jo tehnyt sinusta orjasi.”

Urkoth kohotti kätensä myös, ja hänen sormensa ikään kuin pitenivät ja erkaantuivat kunnes hänen kädestään kasvoi kokonaan uusi uloke: kirveen varsi, joka oli yhtä mustanpuhuva kuin kivi, josta Urkothin keho oli tehty. Kirveen terällä tanssivat lieskat hehkuivat samaa punaa kuin hänen silmänsä.

”En tarvitse sinua enää”, Urkoth jatkoi. ”Katoa.”

Urkoth heilautti kirveensä Nevistä kohti.

Lähes kenelle tahansa isku olisi ollut tappava. Kirveen näennäisestä painosta huolimatta Urkoth oli nopea liikkeissään, ja iskun väistäminen oli lähes mahdotonta.

Mutta Nevis piteli kädessään Järjestyksen sauvaa, ja Isrothin voima virtasi häneen sen kautta. Hän ei edes havainnut liikkeen tapahtuvan. Seuraavaksi hän vain tiesi pitelevänsä sauvaa Urkothin kirvestä vasten, vahingoittumattomana. Liike ei tuottanut hänelle lainkaan vaivaa – se oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Urkothin kiviset kasvot värähtivät, kuin hän ei aivan käsittäisi, mitä oli tapahtunut. Hitaasti ymmärrys tapahtuneesta hiipi hänen kehoonsa, ja hänen mustat huulensa vääntyivät rumaan irvistykseen. Urkoth heilautti kättään, ja kirveen terä irtosi Järjestyksen sauvasta kipinät sinkoillen.

Urkoth ei antanut levolle sijaa. Hän heilautti kirvestä saman tien uudelleen, mutta kuten ennenkin, Nevis torjui sen nostamalla sauvan kirveen tielle. Vaivattomasti, kuin silmiä räpäyttämällä.

”Miten…” Urkoth irrotti kirveen uudelleen ja astui taaksepäin, alkaen kiertää kehää Neviksen ympärillä. ”h ei edes ole valmis. Miten sinä…”

Nevis pohti vastausta itsekin. Sauva hänen kädessään oli kiistatta Järjestyksen sauva, mutta ei se sama puolikas, jota hän oli pidellyt käsissään heidän kohdattuaan tosimaailmassa. Täällä Neremyn oli kokonainen, aivan kuten Abisfyir. Täällä nuo muinaiset aseet kohtasivat toisensa jälleen kerran, aivan kuten aikojen alussa.

Urkoth iski jälleen, tällä kertaa ylempää kuin ennen. Nevis kuuli kirveen humahduksen korvansa juuressa, ja hetken hän jo luuli iskun leikanneen hänen päänsä irti. Mutta se oli yhä paikallaan, ja Järjestyksen sauva oli vahvana hänen käsissään.

Urkoth karjaisi kiskaistessaan kirveen irti, ja huuto sai Neviksen korvat soimaan. Edellistä iskua seurasi toinen, kolmas – jokaisen niistä Neremyn torjui vaivattomasti. Joka iskulla Urkothin viha kasvoi, ja liekit Abisfyirin terällä paloivat kirkkaampina. Mutta Neremyn vastasi siihen sinisellä hehkullaan, jonka loimun Nevis näki jopa suljettujen silmien takaa.

Nevis käytti hyödykseen Urkothin raivoa, ja iski keihäällä takaisin, pistäen sen Urkothin rintaa kohti. Urkoth kuitenkin väisti iskun, kuten hän väisti seuraavankin. Hän vaikutti näkevän joka liikkeen ennalta, aivan kuten Neremyn torjui jokaisen Abisfyirin iskun. Se oli kuin tanssia: kahden taivaankappaleen loputonta liikettä toistensa ympäri.

”Sinä olet pelkkä kuolevainen”, Urkoth sähisi hampaidensa välistä. ”Et voi päihittää minua.”

”Olet oikeassa”, Nevis käsitti. Hän käsitti myös tämän: ”mutta et sinäkään minua.”

Urkoth iski raivoisasti kuin todistaakseen Neviksen vääräksi, mutta Neremyn käänsi kirveen terän yhtä kevyesti kuin tuuli kieppuvan lehden. Joka iskulla totuus kävi selvemmäksi, ja Nevis lakkasi yrittämästä lyödä vastaan. Se olisi turhaa.

”Etkö kuullut minua? Tuosta ei ole mitään apua.”

Urkoth paljasti hampaansa. ”Vaiti.”

”Et käsitä. Tässä ei ole mitään järkeä. Kumpikaan meistä ei voi voittaa.”

”Hiljaa!”

Nevis torjui jälleen yhden Abisfyirin iskun. Toisin kuin edelliset iskut, tämä tuntui vapinana hänen luissaan ja ytimissään saakka, kuin jalkojen alla järisevä maa. Mutta sekään ei riittänyt murtamaan Neremyniä.

”En käsittänyt sitä ensin”, Nevis jatkoi vetäessään keihään erilleen ja perääntyessään kauemmas. ”Sitä, mitä Ada sanoi minulle matkalla tänne. ’Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.’

Urkoth ei piitannut sanoista. Hän ainoastaan hymyili, kohotti kirveensä ja lähti Nevistä kohti. ”Tahdot siis todella kuolla.”

”Et pysty siihen”, Nevis vastasi. Hän perääntyi, vaikkei oikeastaan nähnyt syytä siihen. Mikään, mitä Urkoth tekisi, ei vahingoittaisi häntä.

”Käskin sinun olla vaiti.”

Nevis pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä haltioiden taruissa kerrotaan sinusta? Että aikojen alussa sinä ja Isroth taistelitte keskenänne maailman korkeimman vuoren huipulla: paikassa, jossa maa ja taivas kohtasivat toisensa. Mutta koska järjestys ja kaaos olivat yhtä vahvoja, jo ensi isku mursi Neremynin ja Abisfyirin kappaleiksi, jotka satoivat kaikkialle maailmaan.”

Jokin tulkitsematon tunne välähti Urkothin kasvoilla. Nevis yritti käsittää mitä jumalan mielessä liikkui sillä hetkellä – jos hän edes ajatteli kuolevaisten tapaan. Urkoth oli ollut poissa tuhansia vuosia. Jos hänellä oli ollut tietoisuus sen ajan, mitä hän oli ajatellut tai tuntenut? Muistiko hän yhä, mitä taistelussa Isrothia vastaan oli tapahtunut?

”Et päihittänyt Isrothia silloin, koska teidän voimanne on pohjimmiltaan samaa”, Nevis sanoi. Samalla hän sanoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut ymmärtänyt aiemmin. Miksi Urkothin hänelle antamat kasvot eivät olleet toimineet silloin, kun Järjestyksen sauva oli ollut lähettyvillä. ”Etkä tule päihittämään häntä tälläkään kertaa.”

Urkoth oli nyt riittävän lähellä iskeäkseen uudestaan, mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän epäröi. Kuin hän ei aivan tietäisi, mitä tehdä.

”Voimme taistella ikuisesti, mutta kumpikaan meistä ei voita”, Nevis jatkoi. ”Järjestys ja kaaos tulevat aina olemaan riidoissa. Kunnes maailma päättyy.”

Urkothin katseessa välähti uusi tulkitsematon tunne. Mutta se katosi jälleen, ja Urkoth iski vielä kerran Abisfyirin koko voimalla. Sen liekkien loiste levisi itse kirveestä Urkothin kehoon, punaisena hehkuviin suoniin. Neremyn iskeytyi sitä vasten kuin ukkosen jyrähdys, ja hetken Nevis pohti kuuluiko sen ääni tämän paikan ulkopuolelle – kauas toisaalle, jossa Sigrid ja Ada yhä odottivat häntä.

Mutta hän ei koskaan tulisi palaamaan. Hän oli pannut sen itse sanoiksi. Tämä taistelu jatkuisi ajan loppuun saakka. Kunnes he käsittäisivät kaiken käsityksen ajasta, ja maailma muuttuisi tomuksi heidän ympärillään.

Kenties niin oli jo käynyt, ja aika tämän tilan ulkopuolella kävi nopeammin – yksi henkäys täällä olisi vuosituhannes oikeassa maailmassa.

Tuon ymmärryksen myötä Nevis vajosi tietynlaiseen tiedottomuuteen, eikä hän enää jaksanut laskea Urkothin häntä kohtaan tähdättyjä iskuja – niistä jokainen kääntyi hänen tahdostaan huolimatta. Hänen ruumiinsa taisteli, mutta hänen mielensä oli muualla, sillä Nevis tiesi, ettei hänen yksittäisillä teoillaan enää olisi merkitystä. Hän oli jo tehnyt osansa antaessaan kehonsa Isrothille. Hän oli enää pelkkä työkalu, Isrothin tahdon väline.

Mutta yhtä asiaa Nevis ei ymmärtänyt. Jos hän oli ainoastaan Isrothin välikappale, miksi hän oli yhä täällä? Hänellä oli yhä oma mieli, oma tietoisuus. Isroth saattoi ohjata hänen kehoaan, mutta jokaisen oivalluksensa Nevis oli rakentanut itse.

Ja jos hän oli yhä täällä – oliko Freya yhä jossain tuolla?

Vain sinä voit pelastaa minut.

Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.


Urkoth oli antanut Nevikselle vastauksen itse.

Tämä keho on jo miltei valmis.

Miltei, muttei kokonaan.

Neremyn oli kokonainen – samalla tapaa kuin Abisfyir. Mutta ei oikeassa maailmassa. Oikeassa maailmassa Isrothin mieli oli yhä Neviksen kehon vanki. Aivan kuten Urkoth Freyan.

Neremyn ei ollut ehjä, koska sen viimeinen kappale oli Freyan. Se oli viimeinen asia, joka esti häntä katoamasta kokonaan. Ja viimeinen asia, joka piti Neviksen yhä elossa.

Siksi asian täytyi olla myös toisin päin –

Abisfyirin tulta on sinunkin luissasi, puolihaltia. Sen sirpaleet on kudottu suontesi verkkoon ja tajuntasi kerroksiin. Sinä olet minun.

Heidät oli sidottu toisiinsa – ei Urkoth ja hän, vaan Freya ja hän.

Heistä kumpikaan ei voinut voittaa yksin. Eikä heistä kumpikaan voinut luovuttaa tuhoamatta toista.

Mutta yhdessä heillä oli siihen vielä mahdollisuus.

*

Vuosituhansien ajan maailma oli jatkanut kulkuaan ilman Urkothia. Sukupolvia oli syntynyt ja kuollut hänestä piittaamatta: niin monia, että he olivat alkaneet unohtaa todellisen paikkansa. Todelliset jumalansa.

Kunnes eräänä päivänä hän oli herännyt. Kääpiön käsi oli tarttunut hänen mahtinsa sirpaleeseen, ja hän oli jälleen muistanut, millaista oli elää.

Sen olisi kaiken tullut olla helppoa. Kääpiö oli pelkkä kuolevainen, aivan kuten puolihaltia, jonka kehossa Isroth tällä hetkellä asui.

Mutta jokin oli pielessä. Vaikka Urkoth oli näennäisesti kokonainen, hänestä tuntui aivan kuin jotain puuttuisi. Se jokin oli sama, joka esti häntä käyttämästä kaikkia voimiaan ja murskaamasta Isrothia täysin. Se käänsi hänen omat iskunsa häntä vastaan. Pidätteli häntä siltä kaikelta, minkä hän ansaitsi.

Moista häväistystä hän ei voinut hyväksyä.

Mutta vaikka Urkoth kuinka yritti, ei hän voinut paikantaa tuota puuttuvaa palasta. Hän saattoi vain taistella ja kuulla, kun puolihaltia aneli häntä Isrothin kasvoilla.

”Freya. En tiedä kuuletko minua, mutta yritän silti.”

Urkoth nauroi. ”Freya on kuollut. Ja kohta liityt hänen seuraansa.”

”Ei”, puolihaltia sanoi, eikä hän kohdistanut sanojaan Urkothille, vaan jollekin toiselle. ”Sinä elät vielä, koska minäkin elän. Pala Urkothia elää minussa, ja pala Isrothia sinussa. Mutta vain palanen. Sinä olet paljon muutakin.”

”Tuo on turhaa!” Urkoth vastusti. ”Hän ei ole täällä.”

Siitä huolimatta puolihaltia jatkoi.

”Freya… haluan, että tiedät, ettet ansainnut sitä, mitä sinulle tapahtui. Olet pelkkä lapsi, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan, ja Urkoth käytti sitä hyväkseen. Aivan kuten hän käytti minua.”

Urkoth iski, ikään kuin se olisi pitänyt puolihaltian vaiti. Hän oli väärässä.

”Tiedän, että sinuun sattuu. Tiedän, koska minäkin menetin kaiken. Siksi halusin olla joku toinen. Valitsin Urkothin, koska en halunnut olla heikko. Mutta en tarvitse häntä enää. Vaikka voimattomana olo on pelottavaa… tämä sattuu vähemmän kuin toinen tie.”

Urkoth kohotti Abisfyirin, jonka terä oli hänelle yhtä tuttu kuin hänen oma ihonsa. Mutta terä tuntui raskaalta, kuin hän olisi uupunut kaikista antamistaan iskuista.

Kuinka se oli mahdollista?

”Sinun tulee vain päästää irti”, puolihaltia sanoi. ”Päästä irti, ja minä päästän irti.”

Abisfyirin terä välkähti kuin kynttilä tuulessa, kuin liekit eivät olisi aivan jaksaneet palaa yhtä kirkkaina kuin ennen.

”Päästä irti, niin tämä kaikki on ohi”, puolihaltia sanoi. Ei – hänellä oli nimi. Nevis. ”Tartu käteeni.”

Nevis ojensi sen. Urkoth tahtoi iskeä sen Abisfyirillä poikki, mutta hänen kehonsa ei totellut häntä. Se oli kuin kiveä.

”Voit päästää irti”, Nevis sanoi. ”Pärjäät ilman häntä. Nyt sinulla on meidät.”

Heidät.

Hänen ei olisi pitänyt muistaa, mutta hän muisti silti.

Nevis. Pyörittämässä häntä tavernan halki, auttamassa häntä unohtamaan. En halua takaisin pimeään. Ada. Loihtimassa hänelle tarinoiden kuvia: sellaisia, joissa on aina onnellinen loppu. Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä. Sigrid. Seisomassa aina hänen rinnallaan, valvomassa ettei hänelle tapahtunut mitään. Mennään, jos olet valmis.
   
Hän oli sekä yhtä aikaa ei ollut Urkoth. Hän muisti elämän tätä ennen, vuosituhansia jatkuneen pimeän. Kaiken alla sykkineen kylmän vihan. Mutta hän muisti myös tämän elämän, kaikki tähän johtaneet hetket. Kääpiökaupungin rauniot maan alla. Syväsuon kaupungin ja sitä ympäröivän erämaan. Ja kaiken mikä tuli sitä ennen. Pitkän matkan pimeän halki.

Tule lähemmäs, Freya. Löydä meidät. Pelasta meidät.

Äiti. Isä. Hänen kotinsa.

Hän oli ollut yksin. Hän oli ollut heikko, eikä hänellä ollut ketään muuta kuin Urkoth.

Hyväksy kohtalosi.

”Päästä irti”, Nevis toisti jälleen. ”Niin sinuun ei enää satu. Minä autan sinua.”

Urkoth – ei, Freya, puri hampaansa yhteen. Hänen koko kehonsa tärisi, taisteli itseään vastaan. Se teki kipeää, eikä Freya olisi halunnut mitään muuta kuin että kipu loppuisi. Sitä oli jo jatkunut niin pitkään.

”Mutta jos päästän irti…” hän lausui äänellä, joka yhtä aikaa oli sekä ei ollut hänen omansa. ”Kuolenko minä?”

”Sitten olet vapaa”, Nevis vastasi. ”Sitten olemme molemmat vapaita.”

Freya huomasi, ettei ajatus enää tuntunutkaan niin pelottavalta. Siinä oli oikeastaan jotain lohdullista.

”Oletko valmis?” Nevis kysyi.

Ei! Toinen ääni Freyan sisällä huusi, ja Freya tiedosti sen Urkothiksi. Et ole mitään ilman minua. Mutta ääni oli enää etäinen kaiku, muisto toisesta elämästä.

”Päästä irti.”

Freya sulki silmänsä. Hän päästi irti, ja vapaus syleili häntä aavan sinisen ulapan lailla.

*

Jälkikäteen, Sigrid ei osannut kunnolla selittää, mitä luolassa Antropolin alla oli tapahtunut.

Yhdellä hetkellä hän oli seissyt luolan keskellä ja katsonut sivusta, kun Nevis ja Urkoth kohtasivat toisensa. Toisella hän muisti pelkän välähdyksen, jonka jälkeen kului määrittelemättömän kauan aikaa. Se olisi yhtä hyvin voinut olla silmänräpäys tai ikuisuus. Sigrid ei ollut varma, oliko menettänyt tajuntansa, vai oliko kyse taikuudesta. Seuraava asia, jonka hän muisti, oli Neviksen tajuton keho hänen jalkojensa juurella. Freyan käsi oli Neviksen kädessä, eikä luolassa ollut enää jälkeäkään mistään yliluonnollisesta. Järjestyksen sauva oli kadonnut, ja peili, jonka pinta oli vielä hetkeä sitten leiskunut punahehkuisena, oli nyt musta ja tasainen, kuin se olisi muuttunut kokonaan kiveksi.

Kun Nevis avasi silmänsä, ensimmäisenä Sigrid pani merkille niiden värin. Ne olivat harmaat – tasaiset ja kirkkaat kuin pilvinen päivä tai kallion tukeva pinta. Niiden väri pysyi sellaisena, vaikka Sigrid kumartui hänen ylleen. Ja Sigridistä ne olivat maailman kauneimmat silmät.

”Sinä palasit”, Sigrid henkäisi.

”Niin palasin”, Nevis vastasi.

Sigrid hymyili. Hän otti Neviksen kasvot käsiinsä, ja painoi huulensa hänen huulilleen.

He eivät suudelleet toisiaan ensi kertaa, mutta tämä tuntui siltä. Sigrid ei aivan osannut selittää miksi. Kuin heidän aiemmissa suudelmissaan olisi ollut jotain keinotekoista, ja tämä oli aidointa, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Nevis vastasi suudelmaan, eikä Sigrid välittänyt hetkeen mistään muusta.

Vasta poltteleva tunne hänen niskassaan havahdutti hänet. Hän käsitti, että Ada oli katsellut heitä. Kun Sigrid nosti katseensa, Ada kääntyi pois ja kumartui Freyan puoleen, kykenemättä täysin kätkemään värettä äänessään.

”Freya?” hän kysyi. ”Oletko se sinä?”

Sigridin vierellä Freya liikautti kättään. Sigrid havaitsi kehonsa jännittyvän, valmistautuvan lähestyvään vaaraan.

Mutta Freyan käsi ainoastaan puristi Neviksen kättä tiukemmin.

”Kuulin sinut”, hän sanoi hiljaisella äänellä, joka oli täysin hänen omansa. ”Teidät. Muistin… teidät kaikki.”

”Entä Urkoth?” Ada kysyi. ”Mitä hänelle tapahtui?”

”Hän ei ole enää täällä”, Freya sanoi, eikä Sigrid epäillyt hänen vastaustaan hetkeäkään. Luolassa oli hämärää ja tyhjää, ja maa heidän jalkojensa alla oli vaiti. Jos järjestys ja kaaos taistelivat yhä, he eivät tehneet sitä tässä maailmassa. Täällä jäljellä oli vain hiljaisuus.

”Miten?” Ada kysyi.

”Minä päästin irti”, Freya vastasi.

”Se on pitkä tarina”, Nevis lisäsi. ”Kerron sen teille heti, kun jaksan.”

Sigrid hymyili. Hän tunsi säryn jäsenissään, pitkän päivän jälkeisen uupumuksen. Siitä huolimatta hän ei olisi mieluummin ollut missään toisaalla.

Hänen vierellään Ada auttoi varovasti Freyan istumaan. He katselivat hitaasti ympärilleen, kuin maisema aukeaisi heidän edessään ensimmäistä kertaa. Kuin löytöretkeilijät uudessa maassa.

”Onko se nyt ohi?” Freya kysyi. Hänen kätensä meni vaistomaisesti hänen kaulalleen, jossa hän oli niin pitkään kantanut punaista riipusta. Sitä ei enää ollut, mutta ele yhä jäi. Sigrid ei ollut varma, pääsisikö Freya siitä eroon koskaan. Tapahtunut vainoaisi häntä vielä pitkään, kuten Sigridin oma menneisyys yhä vainosi häntä.

Mutta hän ei enää pelännyt muistojaan. Sillä ne olivat juuri sitä – muistoja. Ne olivat osa häntä, kuin arvet hänen ihollaan tai uurteet hänen kasvoillaan. Ne tekivät hänestä inhimillisen, eikä hän olisi pyyhkinyt niitä pois kaikesta kivusta huolimatta.

Ajan myötä Freyakin ymmärtäisi sen. Eikä heillä ollut jäljellä enää muuta kuin aikaa.

”Se on melkein ohi”, Ada sanoi. ”Jäljellä on vielä yksi asia.”


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
No niin, tässä se nyt virallisesti on - Kasvottoman viimeinen osa.

Ennen varsinaista lukua haluan kirjoittaa pienen kiitospuheen, koska tämä teksti on kuitenkin ollut työn alla jo marraskuusta 2019 ja sen saaminen päätökseen oli itselleni iso asia. Kuten jo itse tarinan alkusanoissa kerron, Kasvoton lähti alun perin D&D-porukkani kampanjasta "Ghosts of Saltmarsh" joka alkoi syksyllä 2019. Ensimmäisissä luvuissa tarina seurasi kampanjaa todella läheisesti aina kartanon layoutista siellä tapahtuneisiin asioihin kuten hämähäkkihyökkäykseen ja kellarissa tapahtuvaan taisteluun. Kuitenkin jo kellarin alapuolisissa raunioissa tarina alkoi erota alkuperäislähteestä, sillä esim. toivomuspeilejä tai Urkothia ei koskaan oikeassa kampanjassa ole, vaan nämä ovat itse keksimääni mytologiaa, joka lähti alkujaan kaverini kääpiöhahmon demonipatronista ja alkoi siitä elää omaa elämäänsä. Taistelu laivalla on vielä jotakuinkin kampanjan mukainen, ja siitä inspistä on saanut myös vierailu Vurian raunioissa, mutta tässä vaiheessa tarina on kuitenkin jo juonellisesti niin erilainen, että se elää jo käytännössä omaa elämäänsä. Joka tapauksessa, haluan kiittää tuota D&D-kamppista ja kaikkia siinä pelanneita ystäviäni ja heidän hahmojaan, joihin myös Kasvottoman hahmot pohjautuvat - ilman teitä tätä tarinaa ei olisi. ♥

Lisäksi haluan kiittää kaikkia minua inspiroineita kirjallisia teoksia. Kenties suurimpana kirjallisena inspiraationa tälle tarinalle on toiminut Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaajan kronikka, ja yhtäläisyyksiä Neviksen ja Kvothen hahmojen välillä onkin jonkin verran, mm. kaduilla vietetty menneisyys, itsepuolustustaitojen oppiminen ja lopulta "kuninkaan" (tai tässä tapauksessa Hopeatähden) surmaaminen, joka saa Legioonan joukot hänen peräänsä. Tarinan nykyhetkessä Nevis ja Kvothe molemmat pakoilevat menneisyyttään, vaikka päätyvätkin kohtaamaan sen eri tavoin. Muita tätä inspiroineita kirjallisia teoksia ovat mm. John Gwynnen Faithful and the Fallen & Of Blood and Bone-sarjat, joista esim. Isroth on saanut nimensä tarinan pääpahikselta eli Asrothilta; Andrzej Sapkowskin the Witcher-sarja, joka inspiroi erityisesti väliosissa esiintyvää dialogipohjaista kerrontaa ja yleisesti ottaen tarinan tyyliä; N.K. Jemisinin Broken Earth-trilogia, joka on myös toiminut tyylillisenä inspiraationa erityisesti tarinan loppupuolella ja opetti, että polyamoria on oikeasti tosi jees, sekä totta kai suosikkikirjailijani J.R.R. Tolkien, joka on vaikuttanut suuresti erityisesti mytologioiden syntyyn ja vähän kaikkeen muuhunkin.

Lopuksi haluan tietysti kiittää kaikkia lukijoitani. Erityismaininnan saavat Salaisen Sanaseuran jäsenet, jotka varmasti tunnistavat itsensä. Olen koko Sanaseuran olemassaolon ajan luetuttanut tarinasta pätkiä meidän lukupiirissämme ja saanut lukemattomia hyviä kommentteja, jotka ovat auttaneet jatkamaan tätä tarinaa eteenpäin. Jopa silloin kun tarina on junnannut pitkään paikallaan tai motivaatio on ollut jossain kaivon pohjalla Sanaseura on auttanut jatkamaan eteenpäin - joten kiitos. Lisäksi haluan erityisesti kiittää kaikkia tarinaa Finissä kommentoineita, joita ovat Fiorella, hiddenben, Kaarne, Thelina, Sokerisiipi, sugared, kaaos ja flawless. Lopuksi vielä kiitokset kaikille niille näkymättömille lukijoille, jotka ovat jaksaneet lukea tekstiä kommenttia jättämättä - tekin olette tärkeitä, ja tiedän että teitä on paljon, koska tarinalla on jo 15000 lukukertaa Finissä. Tämä on enemmän kuin millään tekstilläni Ao3:n puolella, joka on tosi kova juttu - kiitos teille. ♥

Toivottavasti viimeinen osa on mieleenne, ja sitoo tarinan palat yhteen tavalla, jonka koette sopivaksi. Ehkä jonain päivänä saan tämän vielä työstettyä kirjamuotoon siten, että Kasvoton saataisiin vielä kansien väliin, mutta näillä näkymin se ainakin pysyy Finissä vielä jonkin aikaa. :)



Epilogi: Mies peilissä

”Asia on aivan kuten kuvittelinkin”, Ada sanoi. Hän katsoi ylöspäin, kohti mäen päällä häämöttävän kartanon varjoa. Vaikka jokin osa Adasta oli kuvitellut toisin, kartano näytti täysin samalta kuin ennenkin – lukuun ottamatta ohutta lumikerrosta, joka maalasi maiseman heidän ympärillään unenomaisen valkeaksi. ”Urkothin voima on poissa. En aisti hänestä enää jälkeäkään.”

”Kaupunginkaarti vahvistaa kertomuksen”, Sigrid sanoi. ”Gremsin joukot kävivät täällä joitain päiviä sitten. Urkothin ansat olivat poissa. Ruumiit on nyt kannettu ulos, ja kulkureitit kartanon alapuolisille raunioille suljettu. Sinne ei enää ole pääsyä, ellei reittiä räjäytä auki.”

Ada nyökkäsi. Vaikka hän tiedosti, että pääsy raunioille oli tehty lähes mahdottomaksi, oli se yhä mahdollista riittävällä tahdonvoimalla. Ihmiset eivät koskaan käsittäneet, että jotkut asiat oli tehty jätettäväksi rauhaan.

”Kaikki on siis valmista”, Nevis sanoi. ”Voit palata kotiin.”

”Niin”, Ada vastasi. ”Mutten voi jäädä sinne. Minun täytyy kertoa äidilleni, mitä tein pelastaakseni teidät. Taikuus, johon turvauduin… on kiellettyä. Rangaistuksena on karkotus.”

Kaikista heistä Freya vaikutti hämmentyneimmältä kuullessaan vastauksen. ”Mutta sinä pelastit maailman!”

”Sillä ei ole väliä. Tämä on ensimmäinen ja tärkein sääntö. Druidit suojelevat maailmaa kaaokselta. Eivät turvaudu siihen.”

”Etkö voisi vain olla kertomatta?”

”Se ei olisi oikein. Ja vaikken kertoisikaan, he näkisivät sen. Veritaikuus jättää jäljen. En voi kutsua itseäni enää druidiksi.”

Freya nyökkäsi. Hänkään ei voinut kieltää, ettei Adan muuttunut ulkomuoto herättänyt huomiota. Sellaista jälkeä ei olisi voinut kätkeä edes lumouksella.

”Mikä sinä sitten olet?” Freya kysyi.

Ada joutui pohtimaan vastausta hetken. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi asiaa. Mitä muuta hän oli druidin lisäksi?

”Pelkkä haltia”, Ada käsitti. ”Niin kai.”

”Oletko surullinen?”

”Oikeastaan… en.” Ada yllättyi, kuinka nopeasti vastaus tuli. Ja kuinka luontevalta se kuulosti. Hän ajatteli ensin Varithia, sitten itseään. Kaikkea sitä, mitä heiltä oli kielletty vain siksi, koska joku tuhat vuotta sitten oli päättänyt niin. Kaikkea sitä mitä häneltä odotettiin vain siksi, että hän oli äitinsä poika. Vaikka hänellä tulisikin ikävä äitiään ja isäänsä, oli jo aika päästää irti.

”En ole tuntenut oloani mukavaksi druidien parissa enää pitkään aikaan. Ehkä tämä on parhaaksi.”

Freya hymähti – hän vaikutti ymmärtävän, mistä on kyse.

”Nyt olemme molemmat vapaita”, hän sanoi.

”Ei”, Nevis korjasi. Ada tunsi Neviksen käden puristuvan omansa ympärille, ja hänen lävitseen kulki lämmön sykähdys, jollaista hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut varma, kykenisikö enää koskaan tuntemaan mitään sellaista. Mutta hän tunsi. ”Nyt meistä jokainen on vapaa.”

”Oletko valmis?” Ada kysyi. Hän nyökkäsi kartanon suuntaan: kohti menneisyyttä, jonka heistä kumpikin jo luuli sulkeneensa taakseen.

”Oletko sinä?” Nevis puristi hänen kättään tiukemmin.

”Olen”, Ada vastasi. Hän antoi lämmön kiertyä langaksi heidän sydäntensä välille. Kun tila oli ennen tuntunut kipeältä ja ahtaalta, se ei ollut sitä enää.

Sinne tuntui mahtuvan koko maailma.

*

Korppikeron kartano oli ehkä joskus ollut kaunis.

Nyt, kun Nevis näki sen toista kertaa, hän osasi katsoa rosoisen ulkomuodon taakse. Erottaa taidokkaasti kaiverretut holvikaaret ja ikkunoiden karmit, paksun pölykerroksen alla kiiltävän lattian.

Aika ei ollut kohdellut paikkaa hyvin. Kenties se oli aina tuomittu siihen – olihan Urkoth kietonut lumouksensa paikan ympärille jo kauan ennen sen rakentamista. Kaikkialla, minne he katsoivat, jokin repsotti tai oli poissa paikoiltaan. Mutta kaiken tuon alla oli jotain käyttökelpoista ja arvokasta. Kenties, ajan kanssa, siitä saisi hyvän kodin.

Ongelma oli kuitenkin juuri siinä – Nevis ei tiennyt, paljonko aikaa hänellä oli.

Vaikka Isroth ja Urkoth olivatkin poissa, Nevis yhä heräsi joka yö painajaisiin, aivan kuten Freya. He pitelivät toisiaan niiden halki, sillä heistä kumpikin tiesi, miltä toisesta tuntui. Mutta vaikka he nukahtivat uudelleen, ei heistä kumpikaan tuntenut oloaan aamulla levänneeksi. Kenties kaikki vain johtui tästä paikasta: Korppikeron kartano kätki sisäänsä liian paljon muistoja, ja kadottaakseen ne heidän täytyisi mennä mahdollisimman kauas.

Siitä huolimatta heidän oli yövyttävä siellä vielä hetki, vain varmistaakseen, että kaikki todella oli hyvin. Ja joskus avain omien pelkojen voittamiseksi oli kohdata ne silmästä silmään palaamalla niiden lähteelle.

Oli viileä keskitalven ilta, kun heistä jokainen oli kokoontunut olohuoneeseen, jonka Ada oli taikuutensa ansiosta onnistunut loihtimaan viihtyisäksi – hämähäkinseitit oli siivottu, sohvan tomut tomutettu, ja kamiinassa paloi valkea.

Nevis ja Sigrid makasivat sohvalla raajat toisiinsa kietoutuneena, vaikka heistä kumpikin oli taistellut pitkään siitä, kumpi saisi maata alla ja kumpi päällä. Lopulta Nevis oli vetänyt lyhyemmän tikun, ja hän päätyi Sigridin kannateltavaksi, vaikka olikin naista pidempi. Heidän viereisellä tuolillaan Ada luki – kenties Jaspiksen kartanoon jättämää muodonmuutosten käsikirjaa – ja kuljetti kättään hajamielisesti Neviksen hiusten halki. Vaikka Neviksen keho oli tullut Adalle hyvin tutuksi viime päivien aikana, hänen hiuksensa tuntuivat aina vetävän Adaa itseään kohti. Kenties ne muistuttivat häntä jostakin, ja niiden hyväily toi hänelle turvaa.

Sillä hetkellä Nevis tunsi Freyan koputuksen olkapäällään. Freya oli ottanut tavakseen viettää paljon aikaa omissa oloissaan, jonka ansiosta jokainen läheisyys oli luottamuksen osoitus.

”Isä?” Freya kysyi, ja Nevis hymähti huvittuneena. Toinen Freyan uusista tavoista oli kutsua häntä ja Adaa kumpaakin isäksi, samoin kuin Sigridiä äidiksi. Kuin he olisivat perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. ”Tein sinulle jotakin.”

Freya ojensi Nevistä kohti jotakin – pienen palan paperia, josta katsoivat takaisin Neviksen kasvot.

”Piirsin sinut”, Freya sanoi. ”Mitä mieltä olet?”

Nevis tuijotti paperia sanattomana. Piirros oli täysin hänen näköisensä, jokaista piirrettä myöten. Freya oli jopa vanginnut Neviksen iholle piirtyneet arvet ja yksittäiset, päälaelta paenneet hiussuortuvat.

”Tämähän on uskomaton”, Sigrid sanoi Neviksen takaa. ”En tiennyt, että olet näin taitava.”

”En minäkään, ennen tätä hetkeä”, Freya sanoi. ”Tai… kai minä joskus olin hyvä tässä. Ennen—kaikkea tätä.”

Adan kasvot täyttyivät lämmöstä. ”Olen niin ylpeä sinusta. Yhdennäköisyys on ilmeinen.” Ada nyökkäsi Nevistä kohti. ”Näytät komealta.”

Sanojen olisi tullut herättää jotain Neviksessä: hän käsitti, että oli ihme, että Ada oli päästänyt hänet niin lähelle niin nopeasti. Siitä huolimatta hän kykeni ainoastaan olemaan vaiti.

”Menit hiljaiseksi”, Freya kurtisti kulmiaan. ”Etkö pidäkään siitä?”

”Pidän”, Nevis sai sanotuksi. ”Pidän todella. Minä vain—”

Freyan huulet värähtivät. Nevis huokaisi syvään. Sellaiselle ilmeelle ei voinut sanoa ei. Hän nousi paremmin istumaan ja katsoi Freyaa suoraan silmiin.

”Freya… Silloin kun olin ikäisesi, minulla oli joku. Joku tärkeä. Hän oli taitava piirtäjä, aivan kuten sinä. En koskaan unohda ensi kertaa, kun hän piirsi minut.”

Rannasta heijastuva kuunvalo. Laineiden liplatus Antropolin rantaa vasten. Paljaat hiekkaan uponeet varpaat.

”Mitä sitten tapahtui?” Freya kysyi.

”Menetin hänet”, Nevis vastasi. Hän käsitti, ettei ollut koskaan juuri puhunut Arissasta tällä tapaa – aivan kuin Nevis olisi piilottamalla muiston kaikilta muilta kuin itseltään voinut säilyttää hänet kauemmin. ”Hän kuoli suruun, enkä nähnyt sitä ajoissa.”

”Kadutko sitä, että menetit hänet?”

”Sitäkin”, Nevis vastasi. ”Mutta kaikista eniten kadun sitä, etten antanut hänelle tarpeeksi. Jos voisin tehdä jotain uudestaan, arvostaisin häntä enemmän. Viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa, koska tietäisin, ettei sitä ole paljoa. Nauttisin niistä hetkistä, jotka meillä olisi jäljellä. Vaikka ne eivät kestäisikään ikuisesti.”

Freya nyökkäsi. Nevis näki hänestä, että hän aisti sen, aivan kuten Nevis aisti sen itse. Heidän aikansa oli rajattu, vaikka heistä kumpikaan ei tiennyt, kuinka pitkäksi aikaa. Kenties kyse oli päivistä, kenties vuosista – hyvällä tuurilla kymmenistä. Varmaa oli ainoastaan se, ettei kaikki ollut kuten ennen. Urkothin elinvoima oli kannatellut heistä kumpaakin niin pitkään, etteivät heidän kehonsa enää toimineet samalla tapaa ilman sitä. Kyse oli pitkälti samasta ilmiöstä, mitä Adakin oli kuvaillut: kaikki taikuus jättää jäljen.

Ehkä helpoin sitä kuvaava tunne oli väsymys. Nevis tunsi olonsa paljon vuosiaan vanhemmaksi, kuin kaikki käytetyt kasvot olisivat tuoneet mukanaan niiden kantamat vuodet. Se ei näkynyt Freyan piirtävän miehen kasvoilla – Nevis tunsi sen ainoastaan ihonsa alla. Se oli painoa, josta hän ei koskaan täysin pääsisi eroon.

Heistä kukaan ei sanonut sitä ääneen, ei ainakaan suoraan. Kenties lähimmäs oli päässyt Ada, silloin kun he rakastelivat ensi kertaa. Heistä kumpikin oli varovainen, niin varovainen: kaikki muistot heidän välillään olivat hauraita kuin särkyvä lasi. Mutta sillä hetkellä hellyys oli juuri sitä, mitä heistä kumpikin kaipasi.

Tahdotko tehdä tämän yhä, Nevis oli kysynyt, kädet Adan paljailla lanteilla, vaikka menettäisit minut?

Tahdon, Ada huokaisi hänen ihoaan vasten. Vartalo kaartui Nevistä kohti kuin kukka aurinkoon. Tahdon. Yhä, kun Neviksen suudelmat hänen kaulallaan saivat hänet unohtamaan oman nimensä.

Ymmärräthän, etten voi olla yksin sinun, Nevis totesi kaiken jälkeen, kun Adan valkeat hiussuortuvat kiertyivät hopeisten ympärille. Rakastan myös häntä.

Sillä ei ole väliä, Ada oli vastannut, vaikka Sigrid ei ollutkaan heidän luonaan. Kun he olivat kahden, hän olisi voinut anella Nevistä omakseen pitääkseen hänet ikuisesti. Mutta hän ei tehnyt niin. Pääasia on se, että rakastat.

Sen tunteen Nevis tunsi nytkin, pidellessään Freyan piirrosta kädessään. Mennyt ja tuleva kohtasivat juuri siinä – rakkaus Arissaa, Freyaa, Sigridiä ja Adaa kohtaan. Rakkaus äitiä kohtaan. Ja rakkaus häntä itseään kohtaan.

”Kenet ajattelit piirtää seuraavaksi?” Nevis kysyi, viittoen kummallekin puolelleen. ”Sinulla on niin monta vaihtoehtoa.

”Ehkä itseni”, Freya vastasi. ”Siitä on niin kauan kun… kun olin oma itseni. Piirtäminen… auttaa minua muistamaan.”

Nevis hymyili. Se oli tärkeää. ”Älä koskaan unohda, kuka olet.”

”Minä lupaan”, Freya vastasi. Hän palasi lattialle istumaan ja alkoi luonnostella uutta piirrosta – tällä kertaa nuoren, kiharapäisen kääpiötytön kasvoja.

Yhä Freyan lähdettyä, Nevis unohtui katselemaan piirrosta, kuljettamaan sormiaan omia kasvojaan pitkin, aivan kuin ne olisivat peili, joka heijasti hänet sellaisena, kuin hän oli tahtonut nähdä itsensä jo pitkään. Sinä samana Neviksenä, joka hän oli ennen tätä kaikkea: ennen lukemattomia kasvoja ja niiden kantamaa onnea ja kipua. Tai ainakin niin lähellä sitä Nevistä kuin hän saattoi olla. Liian paljon oli muuttunut niistä ajoista kaiken ollakseen kuin ennen. Hän tuskin muisti itseään kaikkien niiden kasvojen alta, ja peiliin katsominen teki yhä kipeää, koska ne olivat yhtä aikaa äidin ja Hopeatähden kasvot.

Mutta Adalle, Sigridille ja Freyalle ne tuntuivat riittävän. He näkivät kaiken tuon kivun taakse, eivätkä heille ne olleet vihaiset tai surulliset kasvot. Eivät murhaajan eivätkä petturin kasvot. Heille ne olivat vain Neviksen kasvot. Ystävän kasvot. Rakkaan kasvot. Kasvot, joita saattoi koskettaa hellästi, vaikka ne olivat kokeneet niin kovia. Silmät, joihin saattoi upottaa itsensä. Huulet, joita vasten saattoi kadottaa itsensä. Ja kasvot, joita heistä kukaan ei unohtaisi koskaan.

Juuri se teki niistä erityiset ja kauniit.



fin
« Viimeksi muokattu: 02.07.2022 11:56:26 kirjoittanut Rosmariini »


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 782
Sain luettua Kasvottoman aiemmin tänään loppuun ja yritän nyt koota ajatuksiani kommentin muotoon. Oli todella erilainen kokemus lukea kokonaisuus e-kirjana, mikä minulle tarkoittaa kuin oikeana kirjana, verrattuna siihen, että olisin lukenut kokonaisuuden Finissä tai jopa kommentoinut lukua kerrallaan. Koen, että kun pitkän tekstin lukee "kuin oikeana kirjana", siihen saa ihan eri otteen. Joten! Kommentoin tätä mahdollisuuksien mukaan kokonaisuutena tai ainakin niihin asioihin liittyen, jotka ovat näin tuoreeltaan päällimmäisenä mielessä :)

Ensinnäkin ihan mahtavaa, että sait tämän valmiiksi! ♥ Kun aloit kirjoittaa tätä, Salaista sanaseuraa ei vielä ollut, joten kommentoin tätä ensimmäisen kerran vielä pelkkänä finiläisenä. Tuntuu kuitenkin, että olen seurannut tätä ihan alusta alkaen ja on ollut ilo olla mukana tsemppaamassa matkan varrella :) Lukiessa oli myös hauskaa huomata, kun eteen tuli tuttuja kohtauksia ja muistin etäisesti, mitä olin silloin tällöin kommentoinut. Toiseksi tästä tekstistä huomaa, että olet kehittynyt kirjoittajana! Etenkin viimeiset kymmenen lukua olivat mielestäni hienoja kokonaisuuksia, jossa juoni ja hahmot kehittyvät hyvällä vauhdilla. Tämän vuoden puolella ilmestyneet luvut ovat jo todella hiottuja ja hienoja kokonaisuuksia. Eli hyvä sinä! Ja vielä kerran onnea tekstin valmistumisesta ♥

Sitten itse tarinaan! Onhan tämä tosi upea kokonaisuus ja ihan mieletöntä, että onnistuit pitämään sen näin hyvin kasassa loppuun asti :D Tässä on monta lankaa käsiteltävänä ja sen lisäksi vielä hahmokaaria, jotka pitäisi päästä saattamaan jollain tyydyttävällä tavalla tarinan loppuvaiheessa ja siinä olet kyllä onnistunut. Olet myös saanut ujutettua paljon uskottavaa maailmankatsomusta ja mytologiaa ja Urkothin ja Isrothin taru aseineen kaikkineen sopi tarinaan hienosti. Vaikka tällaiset sodan ratkaisevat aseet ovat fantasiakirjoille aika tyypillisiä, tässä tuo lopputaistelu oli mielenkiintoinen ja ratkaisu yllätti. Sillä on myös hyvä opetus siitä, että kaaos ja järjestys kuuluvat yhteen, yhtä ei ole ilman toista, ja näin ollen ne taistelevat toisiaan vastaan maailman loppuun saakka.

Koin lukemisen aikana, että vaikeinta oli käsittää ajan kulkua. Nelikko matkaa kuitenkin moneen eri paikkaan ja viettävät niissä päiviä, ehkä viikonkin, mutta tästä ei jäänyt minulle erityisen vahvaa kuvaa. Sen huomasin puolestaan vaikuttavan paljonkin siihen, miten uskottavana pidin Freyan, Adan, Sigridin ja Neviksen välisten suhteiden syventymistä. Koen, että etenkin yllättävän alussa tarinassa on jo viittauksia pidempään jatkuneeseen ystävyyteen tai vähintään siihen, että he ovat oppineet tuntemaan toisensa hyvin, vaikka tapahtumien ja kerronnan perusteella en olisi lukijana ajatellut niin ehtivän vielä tapahtuvan. Tämä mielikuva tai tiukka mielipiteeni saattaa tosin johtua siitä, että luen vähemmän juonivetoista ja enemmän hahmovetoisia tarinoita ja etenkin Kasvottoman alku on hyvin juonivetoinen. Loppua kohden nimittäin suhteet syvenevät mielestäni uskottavammin, mutta alussa sekä ajan kulu ja siten hahmojen suhteiden kehittyminen tuntuivat jäävän vähän epämääräisiksi.

Tässä oli paljon kohtauksia, jotka toivat mieleeni Tolkienin. Etenkin Akankorvessa käyminen ja siten haltioiden/druidien konsultointi sekä Vurian raunioissa tapahtuva seikkailu muistuttivat kovasti TSH-trilogiaa. Samalla onnistut mielestäni tekemään näistä paikoista omanlaisiasi ja etenkin se, että druidit asuvat Akankorvessa, joka ei muutenkaan vaikuttanut olevan lähelläkään Rivendellin auvoa, oli hyvä, erikoinen piirre, joka toi mukanaan jotain uutta. Myös Vuria muodostui omanlaiseksi paikakseen etenkin Freyan ansiosta. On tosin varmaankin vaikea kirjoittaa high fantasya ilman, että lukija yhdistää kohtauksia muihin high fantasy -teoksiin :D Mutta oli mielenkiintoista lukea noita kohtia ja nähdä, mitkä yksityiskohdat ja tapahtumat onnistuivat kääntämään kohtaukset Kasvottoman maailmaan sopiviksi!

Kohtaukset, jotka jäivät erityisen hyvin mieleen olivat ainakin se, kun Ada sai uuden sormuksen ja kuinka se tapahtui; Neviksen taustatarina ja hänen suhteensa Arissaan; Freyan ensimmäiset yhteydet Urkothiin Korppikeron kartanossa; Adan veritaikuus; sekä turhauttava Neremynin palasten etsintä Antropolissa. Myös tuo Urkoth/Freya-tasapainottelu oli todella upeaa luettavaa ja vaikka itse konsepti onkin todella synkkä, kirjoitat sen todella hienosti ja raa'asti esiin! Etenkin lopputaistelun lopussa, kun Nevis saa Freyan tulemaan esiin, on todella hieno kohtaus ja luin sen ilolla uudelleen nyt, kun viimeksi luin sen Sanaseurassa. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi siis paljon, vaikka tiedän, että moni yksityiskohta tai kohtaus on jo nyt unohtunut, mikä on kamalan valitettava totuus :D

Sen lisäksi pidin valtavasti hahmoista ja heidän kehityksestään. Etenkin Tuhkahippuni-luvun jälkeen tarina ja hahmot alkoivat saada mielestäni syvyyttä ja heidän kaaristaan tuli todella onnistuneita. Pidin todella paljon siitä, miten Nevis päätyy olemaan ryhmän sidos ja löytää odottamatta paikkansa tästä kudotusta perheestä. Myös koko polyamoria-kuvio toimii todella luonnollisesti eikä tuntunut lainkaan esiin väännetyltä, mitä arvostan! Hahmokaaret kulkivat kuin itsestään sitä ratkaisua kohti ja koen, että tällä tarinalla oli juuri sopivan onnellinen loppu :) Kaikilla on luonnollisesti omat painolastinsa ja etenkin Nevisin ja Freyan kantama taakka on raskas, mutta siitä huolimatta tässä oli hieno lopputunnelma ja minä olin tyytyväinen viimeisen sivun luettuani!

Pidin kovasti etenkin Adan ja Nevisin taustatarinoista ja Adan kasvutarina oli todella mielenkiintoinen. Vähän jäin kaipaamaan hänen omaa reflektiotaan muutoksen suhteen, kun hän saa uuden sormuksen, sillä Sigrid ja Nevis huomaavat sen niin selkeästi. Koin myös, että Freya unohtui yllättävän paljon muiden mielestä tarinan kulkiessa kohti loppuhuipennusta, vaikka mieltäni lämmitti, että Nevis palasi miettimään häntä viruessaan tyrmässä (ai niin! Onneksi päästiin tyrmään, koska mitä olisi Rosmariinin teksti ilman tyrmiä ;D). Freyan taustatarina jäi harmillisen etäiseksi kuin myös Sigridin taustatarina, joka tuli ehkä vähän liian loppuvaiheessa esiin, mutta jos niitä katselee irrallisena tarinasta, niissä on todella paljon kiinnostavia juttuja, jotka saisivat todella mielellään tulla vielä enemmän esiin tarinan aikana! Minun ilon hetkiäni olivat etenkin Sigridin ja Nevisin sanaharkat, niissä oli ihanaa old married couple -meininkiä ja Nevisin huumorintaju oli mahtava :D Heidän rakkaustarinansa kehittyi juuri heille tyypilliseen tapaan tarinan edetessä ja olikin hauska, kun Sigrid kysyy Adan veritaikuus-kaaoksen jälkeen ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”. Se sopi siihen täydellisesti.

Huh, nyt olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mikä mielen päällä on kaikkein eniten tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa vielä enemmän tarinan tyylistä ja maailmanrakennuksesta, mutta taidan päättää tämän kommentin tähän :D Toivottavasti tästä irtosi ennen kaikkea hyvää mieltä! Kirjoitin vähän tiukempia mielipiteitä mukaan myös, koska tiedän, miten taitava olet ja että haluat kehittyä, mutta toivottavasti en ollut liian tiukkis :P Ja toki saat kysyä, jos jokin kohta tässä kommentissa jäi mietityttämään. Tämä on kokonaisuutena aivan huikea tarina ja olen todella vaikuttunut ja ylpeä siitä, että olet saanut kirjoitettua tämän! Kiitos siis tästä, hienoa työtä ♥

between the sea
and the dream of the sea

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Luin viimeisen osan juuri loppuun, ja mielessäni risteilee niin monia tunteita ja ajatuksia, että katsotaan, millaisen kommentin niistä aineksista saa aikaiseksi! Päällimmäisenä tunteena on haikeus tämän upean seikkailun päättymisestä. Oikeasti vähän liikutuin lopussa, mikä ei ole multa mitenkään tavanomaista (vollotan nykyään kyllä jatkuvasti kaiken maailman syistä, mutta lukiessa liikutun äärimmäisen harvoin, mikä on oikeastaan aika outoa, kun sitä tarkemmin ajattelen :D), enkä vähiten siksi, että lopun tunnelma oli täydellisen koskettava, surumielinen ja lämmin.

Tämän seuraaminen jäi multa jostain syystä kesken aikanaan, mutta mielestäni tarina ei todellakaan kadonnut! Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, että edellinen kommenttini on kahden vuoden takaa, sillä vaikka osan etenkin taustatarinoiden kiemuroista olin unohtanutkin, oli lopulta todella vaivatonta tarttua tähän uudestaan ja jatkaa siitä, mihin jäin. Jo seikkailun alkupuoli siis teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, eikä jatko todellakaan pettänyt odotuksia. Ihan ensin haluankin ylistää tarinan juonta, ja sitä miten pettämättömän taidokkaasti ja sujuvasti sitä kuljetit! Mistään sagging middle -syndroomasta ei ollut tietoakaan, vaan teksti vei mukanaan alusta loppuun ja yllätti mut toistuvasti käänteillään. Hidastempoisemmat hetket, kuten vierailu Antropolin kirjastossa, tasapainottivat sopivasti vauhdikasta menoa. Tykkäsin muutenkin, miten seikkailun fokus siirtyi hetkeksi taioista ja taistelusta vanhaan kirjallisuuteen, poliittisiin suhteisiin ja kaupankäyntiin, kun kolmikko saapui Antropoliin - tällaiset etenemisen esteet sopivat hyvin suurkaupunkiin, joka on varmasti täynnä salaisuuksia, juonittelua ja ahneutta. Eri tavat lähestyä ongelmiaa kuvasivat hauskasti myös hahmojen erilaisia taustoja ja vahvuuksia.

Ja jos nyt tästä aasinsiltana jatkan hahmoihin, niin voi, miten minulla tuleekaan ikävä heitä kaikkia, ja miten ihanaa oli vielä lopuksi päästä näkemään heidät kaikki yhdessä, onnellisina vaikkakin tulevasta epävarmoina. <3 Ihanaa, että Freyalle ja Nevikselle kävi lopulta hyvin, sillä pelkäsin kyllä heidän puolestaan! Sigrid on sen tyyppinen hahmo, josta tykkään melkeinpä defaulttina, mutta se, miten paljon lopulta lämpesin Adalle, yllätti mut positiivisesti. En tiedä miksi, mutta en oikein innostu haltioista - ehkä heihin stereotyyppisesti liittyvä yli-ihmisyys, seesteisyys ja maallisen yläpuolelle asettuminen jotenkin vierastuttaa meikäläistä (ei sillä, olen lukenut niin vähän high fantasya, että mun käsitykset haltioista on varmaan ihan tyhjästä reväistyjä). Vaikka Ada eittämättä joukon seesteisin onkin, hänessä on roppakaupalla inhimillisyyttä ja säröjä. Se, miten hänen voimansa ja hän itse sen myötä muuttui, ja miten hän sillan taistelussa ammensi kielletystä veritaikuudesta, oli tosi kiehtovaa ja upeasti toteutettu. Freyan matka Kultamoon oli myös karmivuudessaan suosikkejani. Se, miten lukijana oppi palan kerrallaan Neviksen taustasta, oli niin ikään musta hienosti toteutettu, ja etenkin kohtaus, jossa hän murhasi Hopeatähden, jäi vahvasti mieleen. Neviksen sisäinen matka itsensä arvottomaksi kokevasta Kasvottomasta ihmiseksi, joka rakastaa ja joka rakastetaan, on ihan yhtä vaikuttava kuin ulkoinenkin seikkailu. Sigridin taustatarina jäi valitettavasti vähän muiden hahmojen varjoon, mikä nyt varmaan onkin ihmisen osa, kun rinnalla on haltia, puolihaltia-salamurhaaja ja kääpiötyttö, jonka mielessä asuu muinainen jumala. :D Hänellä, kuten muillakin hahmoilla, oli kuitenkin oma ja tärkeä roolinsa tarinassa, ja pidin tosi paljon siitä, miten kaikki pääsivät välillä valokeilaan ja käyttämään vahvuuksiaan samalla, kun Nevis säiytti asemansa päähenkilönä. Tykkäsin aivan erityisesti siitä, miten hahmojen henkilökohtainen taso oli jatkuvasti läsnä ja rinnakkain sen tason kanssa, jolla jumalat taistelivat ja pelastettiin maailma! Seikkailu imi mut mukanaan romanttisia käänteitä enemmän, mutta tykkäsin siitä, miten hahmojen suhteet kehittyivät ja millaisen perheen he lopulta muodostivat. <3

Loppupuolella palattiin niihin eeppisiin mittoihin, joista tarinan alkupuolella saikin jo esimakua. Mä en tosiaan ole kauheasti lukenut fantasiakirjallisuutta, saatika high fantasya (en edes TSH:ta), joten kaikki käänteet ja paikat ja muut tuntuivat musta hyvin tuoreilta ja omaperäisiltä (en tällä nyt siis tarkoita, etteivätkö ne sitä ihan oikeasti olisi, vaan että mahdolliset fantasiatroopit eivät ole mulle niin tuttuja), ja loihdit ne upeasti esiin. Sun maailmanrakennustaidot on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja etenkin nuo myytit kaiken takana viehättivät mua hurjasti. Sun mielikuvitus on tämän tekstin perusteella ihan suurenmoinen, ja upean kuvailun myötä sen tuotokset pääsi lukijana näkemään silmiensä edessä! Sanoin vissiin jo aiemmassa kommentissani, että rakastan sun tapaa kuvata taikuutta! Onnistuit tekemään siitä tosi elävää ja todentuntuista, ja mut täytti ihastus yhä uudelleen ja uudelleen lukiessani kohtauksia, joissa Ada, Freya ja Nevis olivat tekemisissä taikuuden kanssa. Myös kaikki eeppinen tuntui tässä oikeasti eeppiseltä: ei siksi, että kerroit sen olevan eeppistä, vaan koska näytit sen olevan eeppistä! Kaikki toimintakohtaukset ovat mahtavan hienosti kirjoitettuja, ja tasapaino suoraviivaisen kerronnan ja kuvailun välillä oli mitä sopivin. Lopputaistelun toteutus oli A+++ sekin, ja hyvisten voitto tuntui ehdottoman ansaitulta. Tykkäsin tässäkin erityisesti siitä, miten jo ennalta toivottomaksi tiedetyn taistelun sijaan ratkaisu löytyi lopulta henkilökohtaisesta ja henkilöiden välisestä, kun Nevis vakuutti Freyan luopumaan lainatusta voimasta, joka ei todellisuudessa korjannut kummankaan ongelmia. Se on yhteispeli ja rakkaus, kuulkaas, jolla vihulaiset voitetaan!

Ja miten voisinkaan unohtaa Urkothin, joka oli ihan loistava pahis. Hänessä oli riittävästi kosmista kaikkivoipaisuutta, jonka uhka maailman säilymiselle tuntui todelliselta, mutta myös jonkinlaista inhimillisyyttä, jonka takia hänen päihittämisensä tuntui uskottavalta. Kohtaus, jossa hän näytti ottavan Freyan lopullisesti valtaansa, oli pahaenteisyydessään erittäin vaikuttava!

Suuret, suuret onnittelut tämän upean kokonaisuuden valmiiksi saamisesta, ja yhtä suuret kiitokset siitä, että olet jakanut sen meidän luettavaksemme!

her shaking shaking
glittering bones

justy

  • ***
  • Viestejä: 744
Tartuin tähän eilen ja olen nyt lukenut muun lomassa osat 1-6. On ollut mukavaa lukea roolipelin pohjalta kirjoitettua tarinaa, ainakin näissä alkuosissa on paljon sellaista minkä uskon tunnistavani roolipelipöydän tapahtumiksi. Tulee vähän mieleen nuorempana lukemani Dragonlance-romaanit, jotka syntyivät ropekampanjan pohjalta.

Hahmot ovat hyvin ropemaisia omine salaisine taustatarinoineen, ja onkin hauska seurata mitä kaikkea heidän menneisyyksistään paljastuu. Myös maailma vaikuttaa kiinnostavalta, kiva että siellä on tuntureita ja muuta pohjoisen luontoon liittyvää - paljonhan fantasia tuntuu sijoittuvan jonnekin keski-Euroopan kaltaiseen miljööseen.

Kuudennessa osassa pidin siitä miten olit kuvannut taistelua. Seurueen vastustajien käytös varsinkin tuntui hyvin realistiselta: yritetään illuusioiden avulla napata vaaralliset vastustajat yksi kerrallaan ja taistelussa pelaajahahmojen ylivertaiset temput aiheuttavat tällaisissa tusinavastustajissa lähinnä kauhua ja hämmennystä. Laitan tuohon alle lainauksen kohdasta, joka erityisesti jäi mieleen, siinä korostui se taistelun brutaalius ja kauhu, joka usein fantasiassa unohtuu.

Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

Nuoren vastustajan hätä ja tuo Sigridin brutaalius, johon hienosti viitattiin aiemminkin, olivat hyvin vaikuttavasti kirjoitettuja.


Täytyy koettaa taas illalla lukea eteenpäin, kiitos tästä tarinasta!

Muokkaus:

Sainpas viimein luettua lisää, ja pääsin nyt väliosien loppuun. Ajattelin päivittää ajatuksia tähän samaan kommenttiin, ettei turhaan tule spämmättyä tätä ketjua uusilla kommenteilla. Lukemiseni on sen verran satunnaista ja pienissä pätkissä, että posteja tulisi muuten liikaa ennen kuin pääsen loppuun saakka.

Pidin noista väliosista, etenkin toisesta ja kolmannesta. Osasit kirjoittaa kiehtovaa fantasaiamaailmakuvausta, ja tuli sellainen olo että pääsin kokemaan suuren kaupungin ihmeet yhdessä Neviksen kanssa. Neviksen kasvu lapsesta nuorukaiseksi oli myös kuvattu noissa hyvin ja uskottavasti. Arissa oli ihastuttava hahmo, ja kolmannen osan loppu olikin kuolemineen synkkää luettavaa. Nevis-parka. :(
« Viimeksi muokattu: 21.09.2022 14:33:45 kirjoittanut justy »