Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 24. osa 22.11  (Luettu 8043 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 066
  • Karunkan kalakukko
Nyt lähtee kuule sellaista tiukkaa kritiikkiä, ettei ole aikoihin nähty.  >:(

Ei vaines. :P Ei minulla ole kritiikkiä kuin yhdestä asiasta, mutta laitan sen hampurilaismallin mukaisesti keskelle tätä kommenttia, joten voit sitten siellä jännittää. Hehee.

Ensinnäkin: ihana tuo kohtaus, jossa Sigrid pitää Nevistä käsistä, en kestä.  :'( :'( :'( Tuo loppu, jossa puhutaan hyvästä kaiken veren ja pimeyden alla, on vaan hirveän koskettava ja pysäyttävä! Tykkään tässä tarinassa edelleen tosi paljon siitä, miten sen tunnelma vaihtuu hervottoman hauskasta tuollaiseen surullisen haikeaan ja sitten hetkittäin tummaan ja pelottavaan, kuten tässä Freyan osuuksissa. (Rip vaan Näppynaama ja Lihaskimppu, valitsitte väärän matkareitin.)

Myös Varithin ja Adan historiaa valottava kohtaus oli kaikessa surumielisyydessään kaunis. Sitä kyllä mietin, että olisiko tuo muisto / takauma pitänyt erottaa muusta tekstistä joko jakotähdillä tai kursiivilla, koska nyt vähän hyppäsin ulos kelkasta, kun taas siirryttiin nykyhetkeen. Mutta tuo Nelenen joutsenmuoto, kukkaiskruunu ja Varithin unelmat siitä, että hän voisi saada toisenlaisen kehon... Toinen itkettävä kohtaus heti samassa luvussa, kylläpä täällä nyt täytyi vetistellä.  >:( No, oli kyllä sen arvoista.  ❤️

Ja sitten siihen suureen kritiikkiin: voikukista jää kyllä sormiin keltaista siitepölyä eikä mettä!  >:( Tai varmaan sitäkin, mutta se kyllä peittyy sen keltaisen pölyn ja tauhkan alle. Ei ehkä yhtä romanttista, mutta mielikuva on kaunis sekin!

Luvun loppu oli myös hyytävyydessään todella hieno. Olen pitänyt muutenkin tosi paljon tuosta Freyan kaaresta, jossa hän on yhä enemmän muuttunut Urkothiksi, ja tuo peilin sirpaloituminen takaperin kohti ehjää (olipas hienosti ilmaistu, no, you know what I mean) oli vaan tosi vaikuttava kohtaus! Mutta myös surullinen, kun vertaa siihen iloiseen ja elämää täynnä olevaan Freyaan, johon tämän tarinan alkupuolella tutustuttiin. Oi että, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

Odotan kyllä hirveästi sitä, mitä tässä tulee vielä tapahtumaan.  ❤️  Tiedän, että elämässäsi on paljon muutakin, joten lupaan olla kärsivällinen, mutta sormia syyhyttää jo päästä lukemaan lisää. :D (Tai no, en tiedä, että miksi sormia. Öö. Aivoja?)

Kuitenkin.  ❤️  Nevis best ja sinä!
tick tock, says the heart

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 607
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos kommentista, Kaarne! Tosi mukava että tykkäsit kaikkien tarinankaarista ja että tarina jaksaa vieläkin kiinnostaa! Kiitos myös hyvästä kukkaishuomiosta, noinhan se todella on! Yritän ehdottomasti jatkaa tätä enemmän nyt vähän tällaisen "kesätauon" jälkeen, saa nähdä jos Nano vaikka inspaisi kirjoittamaan enemmän. Tässä nyt kuitenkin hieman jatkoa, hyviä lukuhetkiä! ♥



XIX. Risteyksistä

He olivat muutaman tunnin matkan päässä Syväsuolta, kun maa alkoi jyristä.

Nevis tai Sigrid eivät tunteneet sitä. Heidän ratsunsakaan tuskin tunsivat sitä.

Mutta Ada tunsi. Se oli matalaa jyskytystä, kuin valtaisa kellokoneisto olisi käynnistynyt heidän allaan. Jokin jo kauan pysähtyneenä ollut lähti silloin liikkeeseen. Hitaasti, ensin, madellen ja nytkähdellen, sitten nopeutuen ja tasautuen kuin sydämen syke.

”Meidän täytyy kiirehtiä”, Ada sanoi. ”Jokin on todella pielessä.”

He polkaisivat ratsunsa juoksuun. He viilettivät viimeiset kilometrit kuin tuuli. Kun he lopulta saavuttivat Akankorven, heidän ratsunsa lähestulkoon sortuivat heidän allaan. Lähestymisen kuullessaan druidit nousivat teltoistaan jouset ja sauvat tanassa, osoittaen niitä tulijoita kohti. Teltastaan oli kuitenkin astunut myös Nenneth, joka tulijat nähdessään pyysi heitä laskemaan aseensa. Ada loikkasi alas ratsunsa selästä ja riensi äitinsä luo.

”Ylidruiditar”, hän kumarsi. ”Olen palannut.”

”Näen sen”, Nenneth vastasi. Hänen silmänsä osuivat ensin Adaan, sitten Nevikseen ja lopulta Sigridiin. Ja tyhjään tilaan, jossa Freyan olisi kuulunut olla.

”Olen pahoillani”, Ada sanoi. ”Me epäonnistuimme.”

”Tiedän”, Nenneth totesi – mutta hänen äänessään ei kuultanut pettymys. Se oli pikemminkin huolta. Hän raotti telttansa ovea, viittoi sen suuntaan, ja vaihtoi pohjankielelle. ”Tulkaa sisälle. Emme saa hukata aikaa.”

Heidän vietettyään koko päivän ulkona, teltassa oli ahdasta ja pimeää. Se toi Adalle mieleen Vurian ahtaat käytävät, murtuvan kiven, ympärille puristuvat seinät. Hän joutui tasaamaan hengityksensä, jottei sydän hakkaisi liian kovaa. Nenneth vaikutti aistivan hänen hermostuksensa, sillä heidän istuuduttuaan paikalle hän tarjosi Adalle yrttisavuketta. Ada kuitenkin kieltäytyi. Hänen oli ajateltava nyt selkeästi.

”Kerro minulle, mitä tapahtui”, Nenneth käski.

Ada kertoi. Hän ei jättänyt mitään yksityiskohtia kertomatta – ei muita kuin sen, että Nevis oli suudellut häntä. Nenneth kuunteli kaiken kivikasvoisena. Vasta lopuksi hän puhui.

”Urkoth on täällä.”

”Täälläkö?” Neviksen katse pompahteli teltan kulmasta toiseen, kuin Urkoth voisi loikata nurkan takaa millä hetkellä hyvänsä. ”Missä?”

”Ei hän tarkoittanut täällä”, Ada korjasi. ”Vaan Syväsuolla. Tunsin aiemmin jotain. Tietyn… muutoksen. Siksi tulimme tänne niin kiireellä.” Ada kääntyi takaisin Nennethiä kohti. ”Urkoth löysi ensimmäisen toivomuspeilinsä.”

”Juuri niin”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei vain sitä. Tässä on kyse jostain paljon vakavammasta.”

”Vakavammasta?” Nevis yskäisi. ”Miten tämä voi mennä enää vakavammaksi?”

”Tilanne olisi ollut joka tapauksessa vakava, mutta asioihin on tullut muutos. Se, että Urkothilla on nyt Järjestyksen sauva… monimutkaistaa asioita. Vaikka se olikin aikanaan taottu Isrothille, siinä virtaava jumalallinen voima on samaa kuin Urkothissa – olivathan he samaa lihaa ja verta. Se on tehnyt hänestä vahvemman. Ja ohjannut häntä toivomuspeilin luo majakan tavoin.”

”Tarkoitatko siis, että Urkoth tiesi missä peili on? Tietääkö hän muidenkin sijainnit?”

”Urkoth ei tiennyt, missä peili on – mutta peili tiesi, missä Urkoth on. Katsos, peilin kappaleet tahtovat löytää takaisin Urkothin luo. Ne on luotu Urkothia varten. Siksi ne kutsuvat häntä. Ja mitä useamman niistä Urkoth saa korjattua, sitä lujemmaksi niiden kutsu kasvaa. Toistaiseksi Urkoth aistii vain läheisten peilien sijainnit – häntä varmasti auttoi se, että hän oli jo vieraillut kartanossa aiemmin. Mutta vielä tulee aika, jolloin etäisyys ei rajoita häntä. Ja silloin voi jo olla kannaltanne liian myöhäistä.”

Nevis laski katseensa. Hän näytti siltä, että olisi ollut missä tahansa muualla sillä hetkellä – jos hän olisi voinut kadota maan rakoon, hän olisi tehnyt niin. Ada ymmärsi häntä kyllä. Nevis varmasti yhä syytti itseään Freyan katoamisesta. Vaikka se ei ollut yksin hänen syynsä. Heistä jokaisen olisi pitänyt vahtia Freyaa tarkemmin.

”Toivo ei ole vielä menetetty”, Nenneth lohdutti. ”Koska Urkoth ei ole enää seurassanne, ei hän voi enää saada käsiinsä loppuja Neremynin kappaleita. Teidän on vain löydettävä ne. Sen jälkeen Urkoth tulee kyllä luoksenne.”

”Tarkoitat siis Freya”, Ada korjasi. ”Emme saa unohtaa sitä. Valtaosan ajasta hän on yhä oma itsensä. Emme saa ruokkia väärää puolta hänestä uskomalla siihen.”

”Tässä ei ole enää kyse uskomisesta. Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.”

”Sitten meidän on pidettävä kiirettä. Kerro minulle, Nenneth. Mitä meidän on tehtävä?”

”Tarvitset uuden sormuksen”, Nenneth nyökkäsi Adan kättä kohti. ”Siinä isäsi saa auttaa sinua. Mikä on seuraava kohteenne?”

”Antropol”, Ada vastasi. ”Matka sinne on pitkä.”

”Ei niin pitkä, jos autamme sinua”, Nenneth ehdotti. ”Me voimme avata teille tien.”

Nevis nielaisi niin lujaa, että Ada kuuli sen. ”Tarkoitatko uutta teleporttia? Mutta… näithän sinä, mitä viime kerralla kävi!”

”Freya ei ole mukanamme tällä kertaa”, Ada rauhoitteli. ”Teleportit ovat täysin turvallisia. Sitä paitsi tämä on vakaa teleportti, jota ei ole luotu kiireellä. Riskit ovat lähes olemattomat.”

”Mutta riskejä on?”

”Hyvin pieniä. Suuremmalla riskillä tulemme yllätetyksi maantiellä. Eikä meillä ole yhtään ylimääräistä aikaa tuhlattavaksi.”

Nevis myöntyi ja vetäytyi hiljaiseen mietiskelyyn. Ada pani merkille, että Sigrid nojautui lähemmäs puolihaltiaa, ikään kuin tarjotakseen kätensä, mutta veti sen pois yhtä nopeasti, kuin oli sitä tarjonnutkin. Nevis ei ehtinyt huomata mitään.

”Se on siis selvää”, Nenneth jatkoi. ”Avaamme teille polun Antropoliin. Mutta ennen sitä, olisi jotain, jota teidän olisi syytä tietää Neremynistä.”

”Kerro”, Ada sanoi.

Nenneth nyökkäsi. ”Sillä aikaa kun olitte Vuriassa, perehdyin entistä tarkemmin vanhoihin taruihin. Ne herättivät minussa epäilyksiä, jotka kertomuksenne vahvisti. Siksi minun on syytä varoittaa teitä.”

”Varoittaa?” Sigrid kysyi.

”Niin. Jumalallisia välineitä ei ole tarkoitettu kuolevaisten käsiteltäviksi – näittehän, mitä Freyalle kävi. Mutta se voima ei myöskään kuulu tähän maailmaan. Samalla tapaa kuin teille on vaikeaa käsitellä jumalallisia välineitä, jumalien on vaikea käsitellä tätä maailmaa.” Nenneth piti merkitsevän tauon. ”Jumalten… on helpompi käsittää tätä kaikkea kuolevaisten kehojen kautta. Siksi teidän olisi hyvä tietää, että mitä valmiimmaksi Neremyn tulee, sitä enemmän Isroth saattaa yrittää… tavoittaa teitä.”

Ada veti syvään henkeä käsittäessään, mitä Nenneth yritti sanoa. ”Tarkoitatko siis, että… jollekin meistä voisi käydä kuten Freyalle?”

”Tarkoitan. Isroth voi yrittää käyttää teistä jonkun kehoa välikappaleenaan. Mutta se voi myös olla hänen ainoa vaihtoehtonsa päästä tähän maailmaan. Hänen ainoa keinonsa kukistaa Urkoth.”

Nyt Nevis ja Sigridkin vaikuttivat käsittävän, mistä oli kyse.

”Että me lainaisimme kehoamme jumalalle?” Nevis kysyi.

”Mutta eikö se ole vaarallista?” Sigrid puolestaan intti. ”Sanoitte, että joka sirpaleen myötä Freyasta tulee vähemmän Freya, ja enemmän… Urkoth. Että hän saattaa lakata olemasta itsensä kokonaan. Voisiko jollekin meistäkin käydä sillä tapaa?”

”Tarkoitan”, Nenneth sanoi. ”On mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä.”

*

”Sinä ajattelet sitä, etkö vain”, Sigrid sanoi Nevikselle, kun he poistuivat Nennethin teltasta. Sigrid tunnisti Neviksen silmissä olevan katseen. Hän näki sitä kaupunginkaartilaisten silmissä, kun he säntäsivät kiinniottotehtävälle kolme kymmentä vastaan. Hän näki sen kapteeninsa silmissä, kun laineet löivät laivan keulan yli, ja he silti jatkoivat eteenpäin. Hän näki sitä rikollisten silmissä, kun heidät passitettiin tyrmästä hirsipuuhun. ”Sinä haluat tehdä sen. Antaa kehosi Isrothille.”

Nevis ei sanonut mitään. Hän hädin tuskin kuuli Sigridiä. Se itsessään oli huolestuttavaa – se Nevis, kenet hän tunsi, ei olisi ollut jättänyt sivuun tilaisuutta vääristellä Sigridin sanoja omiin rivoihin tarkoituksiinsa.

”En voi antaa sinun tehdä sitä”, Sigrid jatkoi. ”En voi antaa sinun uhrata itseäsi.”

Adakin havahtui heidän keskusteluunsa. ”Sinä aiot mitä?”

”Minä teen sen”, Nevis sanoi. Yllättävän päättäväisesti. Sigrid ei ollut varma, oliko ikinä kuullut hänen olevan yhtä varma mistään. ”Minun syytänihän tämä on. Minä löysin toivomuspeilin. Minä annoin Freyan mennä. Minut Urkoth haluaa tuhota. Ei teitä.”

”Et voi sanoa noin”, Sigrid vastusti. ”Me olemme tässä yhdessä.”

”Ehkäpä. Mutta ainakin teillä on vielä jotain syitä elää. Minä en ole ollut oma itseni enää pitkään aikaan. En enää tiedä itsekään, kuka olen. Jos lähden, kukaan ei tule kaipaamaan minua.”

”Tiedät, ettei tuo ole totta”, Sigrid puristi kätensä Neviksen olkapäälle. ”Me tulemme kaipaamaan sinua.”

”Ihanko totta? Minua? Vaiko minun taitojani?”

Sigrid murahti. ”Sinä ansaitset elää ihan yhtä hyvin kuin mekin. Minä teen sen. Olen sotilas. Minut on koulutettu uhrautumaan rakastamieni asioiden puolesta. Jos minun on kuoltava, jotta tuhannet voivat elää, teen sen silmääkään räpäyttämättä.”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Teistä kummallakin on vielä pitkä elämä edessänne. Olette vasta nuoria. Minä olen elänyt jo vuosisatoja. Sitä paitsi, Isroth on minun jumalani. Jos joku ansaitsee uhrata kehonsa hänelle, se olen minä.”

Tuli hiljaista. Hetkeen heistä kukaan ei sanonut mitään. Mutta kaikki ajattelivat samaa asiaa.

”Emme tee tätä päätöstä nyt”, Ada sanoi lopulta. ”Nenneth sanoi, että se on mahdollista. Ei välttämätöntä. On yhä mahdollisuus siihen, ettei meistä kenenkään tarvitse turvautua siihen. Mietimme sitä vasta sitten, jos se tilanne tulee eteen. Nyt, keskitymme löytämään loput Neremynin kappaleet.”

Sigrid nyökkäsi. ”Viisaasti sanottu, Ada.”

”Menen nyt isäni luo”, Ada sanoi. ”Valmistautukaa lähtöön sillä aikaa.”

”Hyvä on”, Nevis huokaisi. Hänen äänessään oli jollain lailla erikoinen sävy, aivan kuin hänelle olisi ollut isokin pettymys lakata miettimästä omaa kuolemaansa.

Se sai Sigridin varmistumaan entistä enemmän yhdestä asiasta.

Kukaan muu ei enää kuolisi turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.

*

Belien istui metsäaukiolla ja meditoi.

Hän oli asettunut keskelle valkoisten sienten muodostamaa kehää, ja hänen vaatteensa olivat valkeat. Kaulassaan hänellä oli eläinten luista tehty koliseva kaulakoru, ja paljas, öljytty päälaki kimalsi pilvien halki hehkuvan auringon valossa.

”Adnaith”, Belien tervehti jo ennen kuin avasi silmänsä. Kun hän avasi ne, ne olivat vesittyneet ja hirveän suuret. ”Ah, odota. Osaksi Adnaith. Osa sinusta on poissa.”

Ada nyökkäsi. ”Niin. Menetin sen.”

”Sinun on vain löydettävä se uudestaan. Tule edemmäs. Astu kehään.”

Ada taittoi matkansa metsäaukion poikki keskelle sienikehää, varoen astumasta niiden päälle. Kehää ei saanut rikkoa. Siellä ollessaan hän asettautui risti-istuntoon isäänsä vastapäätä, niin lähelle, että heidän polvensa koskettivat. Lähietäisyydeltä Ada näki, kuinka Belienin tummissa silmissä välkehti valkeampia raitoja, kuin lumituiskuja tai salamaniskuja. Adan päätä alkoi särkeä.

”Tartu minua käsistä. Sen jälkeen sulje silmäsi.”

Ada totteli. Pian hän tunsi isänsä sormet omien sormiensa ympärillä. Belienin kädet olivat karheat ja lämpimät. Voima virtasi sykäyksinä niiden alla.

”Nyt, avaa ne.”

Kun Ada avasi silmänsä, Belien oli poissa. Mutta niin oli kaikki muukin.

”Kerro minulle, missä olet”, Belienin ääni kaikui hänen korvissaan.

Ada siristeli silmiään ja katseli ympärilleen. Oli tullut äkkiä kovin kirkasta. Maisema ympärillä oli kauttaaltaan valkean sumun peitossa. Jotain kylmää pyyhkäisi Adan ihoa vasten. Lunta.

”En… tiedä”, Ada vastasi.

”Olet sinä jossakin. Kaivele mieltäsi.”

”Täällä on talvi. Sataa lunta.” Ada otti askeleen eteenpäin, ja hänen jalkansa upposi nilkkaa myöten hankeen. Tuuli ulvoi hänen korvissaan. Kun hän suojasi silmiään kädellään, hän alkoi erottaa varjoja valkeuden keskeltä. Pyöreitä, kumpuilevia kukkuloita. Tuntureita.

”Mitä muuta?”

Ada tarpoi eteenpäin. Lunta ulottui nyt miltei polviin saakka. Hän tuskin kuuli Belienin ääntä tuulen takaa.

”Miksi olet juuri siellä?”

Ada mykistyi. Hän ei keksinyt mitään syytä sille, miksi oli valinnut tämän muiston. Hän ei edes osannut sijoittaa sitä yhteen tiettyyn aikaan eikä paikkaan. Se tuntui irralliselta, kaukaiselta, kuin se olisi tyystin jonkun muun muisto.

Mutta niin ei ollut. Tämän täytyi olla hänen omansa.

Ada lakkasi yrittämästä tarpoa eteenpäin. Kun hän teki niin, hän oli kuulevinaan jostain äänen. Äänen, joka ei kuulunut Belienille. Tämän äänen omistaja oli lapsi. Se oli lohdutonta nyyhkytystä, johon sekoittui tuuleen kadonneita huutoja.

”Äiti! Isä! Auttakaa!”

Ada höristi korviaan ja paikansi äänen suunnan. Se tuli hänen takaansa, menosuunnasta poispäin.

”Haloo?” Ada huusi perään. Hänen äänensä kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Korkeammalta. ”Onko siellä joku?”

”Isä! Äiti!”

Ada kääntyi ääntä kohti ja pinkaisi juoksuun. Lumi pöllysi kaikkialla hänen ympärillään. Sitä ulottui nyt miltei lanteisiin saakka. Ada ajatteli ensin sen johtuvan siitä, että hanki oli muuttunut syvemmäksi, mutta käsitti sitten jalkojensa lyhentyneen. Hänen koko kehonsa oli kutistunut. Hiuksetkin olivat lyhyemmät – pienet, tummat letit, jotka tuskin ulottuivat hänen olkapäilleen saakka.

”Missä sinä olet? Vastaa!”

”Täällä”, heikko ääni värisi hänen oikeallaan. ”Minä olen täällä.”

Ada kahlasi lumen halki kuin olisi uinut siinä, työnsi sitä syrjään kunnes se loppui aivan yhtäkkiä. Maa hänen jalkojensa alla oli muuttunut jyrkäksi seinämäksi, joka oli ainakin pari metriä korkea. Sen alaosassa oli pieni, jäätynyt puro, jonka rantaan kaislat olivat jähmettyneet koviksi kuin kristallit.

Noiden kaislojen lomassa kyhjötti lapsi.

Poika oli niin valkea, että häntä hädin tuskin erotti ympäröivästä lumesta – aina vaaleaa ihoa, hiuksia ja silmäripsiä myöten. Hän kyhjötti erikoisessa asennossa jään päällä, jalat omituiseen asentoon vääntyneenä. Kun Ada katsoi tarkemmin, hän oivalsi yhden pojan jaloista olevan jumissa jään alla. Loput hänen vartalostaan retkotti elottoman oloisena paikallaan.

”Ei”, Ada henkäisi. ”Ei!”

Hän etsi rinteestä sopivan kohdan ja liukui alas, kunnes saavutti jäisen joen pohjan. Sen pinta kantoi hänen jalkojensa alla, kun hän astui sille ja alkoi vetää poikaa ylös jäistä. Tehtävä oli helppo – poika oli paljon kevyempi kuin hän, vaikka heillä oli tuskin montaa vuotta ikäeroa. Ada kiskoi hänet irti ja nosti lumipenkkaan, jossa tämä nojasi hänen vartaloaan vasten.

”Kiitos”, poika kuiskasi heikolla äänellä. Ada punoi sormensa hänen hiuksiinsa, ja huomasi sitten, etteivät ne olleetkaan lumessa. Ne vain olivat hyvin, hyvin vaaleat. Kuten ripset ja kulmatkin.

”Mitä sinulle tapahtui?” Ada kysyi. ”Kadotitko vanhempasi?”

”Minä karkasin”, poika vastasi. ”Sitten eksyin ja astuin harhaan. Jäin jumiin.”

”Ei mitään hätää. Olet nyt turvassa. Mikä sinun nimesi on?”

”Varith.”

”Hauska tutustua, Varith. Minun nimeni on Ada.”

”Ada.” Varith puristi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ethän jätä minua?”

”En jätä sinua”, Ada vannoi. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku hautasi heidät alleen, ja Ada sulki silmänsä.

Kun hän avasi ne jälleen, hän oli jälleen Belienin luona, takaisin nykyhetkessä. Isän kädet pitelivät hänen omiaan, ja ne tuntuivat viileiltä. Ilma kaikkialla ympärillä tuntui siltä. Kuin pala muistoa olisi vuotanut tähän aikaan.

”Sinä teit sen”, Belien sanoi. ”Löysit muistosi. Katso.”

Belien nosti Adan kättä niin, että sormet olivat kasvojen tasalla. Adan etusormi ei ollut enää tyhjä. Nyt siinä oli vaalea, sinihohtoinen sormus, jonka sävy toi mieleen talvisen taivaan tai jäätyneen meren. Kun valo osui kiveen, se näytti lähes valkoiselta, kuin lumituisku olisi pyyhkäissyt sen halki ja peittänyt maailman hetkeksi alleen.

”Se on ehjä”, Ada totesi. ”Olen taas ehjä.”

”Niin”, Belien nyökkäsi, ”mutta et ole enää se sama Ada, joka olit ennen. Tämä voima on erilainen. Sinun on suhtauduttava siihen eri tavoin. Varoen.”

”Ymmärrän.”

”Jokainen druidi, joka vetää luonnosta voimaa, vetää palan luontoa myös itseensä. Hänestä tulee enemmän sen kaltainen. Mieti siis tarkkaan, oletko valmis siihen.”

*

Kun Ada tuli takaisin, hänessä oli jotain erilaista.

Nevis ei aivan osannut sanoa, mistä oli kyse. Eihän Ada yleensäkään ollut taipuvainen siihen, että antaisi itsestään paljoa ulospäin. Hän oli aina ollut tietyllä tapaa heidän joukkonsa isähahmo – sellainen, joka aina kuunteli ja ohjasi eteenpäin, mutta ei välittänyt juuri itsestään.

Silti, hänestä oli aina huokunut tietynlaista lämpöä. Nyt, sitä tunnetta ei vain välittynyt samalla tapaa. Tai, jos se lämpö oli siellä, se oli hyvin paksun seinän takana.

”Onko kaikki valmista?” Ada kysyi napakasti astellessaan takaisin leiriin – hänen äänensävynsä ei juuri jättänyt vaihtoehtoja.

”Olen valmis lähtemään”, Sigrid vastasi. Hän kuulosti niin varmalta. Kuten aina.

”Niin minäkin”, Nevis sanoi. Hän, ei niinkään. Koska ei hän ollut valmis, ei todella. Antropol oli se yksi ainoa paikka maailmassa, jonne hän ei halunnut palata enää koskaan. Koska niin moni asia siellä muistutti jostakin. Koska pelkkä ajatus sattui.

”Hyvä”, Ada sanoi. Sitten hän kääntyi äitinsä telttaa kohti, ja ovensuussa Nenneth nyökkäsi hänelle takaisin.

”On aika”, Nenneth sanoi haltiaksi. Kuin yhtenä olentona, kaikki leirin druidit ottivat askeleen ulos teltoistaan. He ympäröivät Neviksen, Sigridin ja Adan yhtenäisenä kehänä, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan.

Totta puhuakseen, Nevis ei ollut varma, miten teleportti oikeasti tehtiin. Hän oli nähnyt sellaisen avattavan vain kerran Adan toimesta, ja silloin kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa teknisyyksien tarkkailuun.

Nevis ei olisi kuitenkaan osannut odottaa tällaista. Druidit eivät nimittäin näyttäneet taikovan.

He olivat alkaneet laulaa.

Laulu alkoi huomaamattomana – lähestulkoon niin hiljaisena, että sitä olisi voinut pitää pelkkänä tuulen kuiskauksena. Hiljalleen se kuitenkin voimistui. Äänestä tuli heinikon kahinaa, oksiston rahinaa. Aaltojen roisketta ja maan kaukaista jyrinää. Äänet yhtyivät joukkoon hiljalleen, yksi kerrallaan, kunnes niitä oli päällekkäin niin monia, että ne peittivät alleen kaiken muun.

Nevis olisi voinut miltei vannoa, ettei vain kuullut noita ääniä, vaan myös näki ja tunsi ne – haistoi meren suolan ja maan turpeen, aisti roiskeet kasvoillaan ja maan vapinan jalkojensa alla. Laulu kasvoi kasvamistaan, kietoi heidät syleilyynsä, ja kaiken tuon keskellä todellisuuteen aukesi lukemattomia ikkunoita ja ovia toisiin aikoihin ja paikkoihin. Osa kuvista oli sumeampia, kuin maalia vedessä, ja osa terävämpiä ja niin tarkkoja, että niistä saattoi erottaa jokaisen, pienimmänkin yksityiskohdan. Neviksen teki lähestulkoon mieli kurottaa kätensä koskettaakseen niitä, mutta lumous särkyi heti, kun hänen näkökenttäänsä piirtyivät tutut tornit joen varteen rakennetun kaupungin huipulla.

Lopuksi laulu huipentui kumahdukseen, joka oli kuin keväällä ensi kertaa halkeavan jään kolahdus. Sitten todellisuus ikään kuin lukkiutui paikoilleen, ja monet maailmat limittyivät yhdeksi, kunnes jäljellä oli enää portti Antropoliin. Tuli hiljaista.

Nevis tunnisti noista torneista jokaisen. Jokaisen pimeän kujan ahtauden ja jokaisen kiven karkean tunnun paljaiden jalkapohjien alla.

”Onnea matkaan.” Nennethin ääni tuntui kuuluvan jostain kovin kaukaa.

Belien vilkutti heille kaukaa leirin reunalta. Loput druideista kumarsivat päänsä. Ehkä kunnianosoituksena. Ehkä hyvästiksi.

Ada ojensi oikean ja vasemman kätensä, ja Sigrid ja Nevis tarttuivat niihin.

He astuivat ilmaan maalattuun kuvaan, ja ukkosen jyrähdys sulki portin heidän takanaan.


never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 607
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Jee, uusi luku viimeinkin! Olen saanut tätä jonkin verran Nanon aikana kirjoiteltua, ja siksi tämä uusi luku onkin vähän pidempi kuin edelliset! Tarina etenee viimein takaisin Antropoliin, Neviksen vanhoille kotikulmille. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti nautitte tästä pitkään!



XX.   Paluu Antropoliin

Karavaanit kiikkuivat kolisten kohti etelää.

Ne koostuivat kuudesta kappaleesta hevoskärryjä, joista jokaisen kyydissä istui yhdestä kahteen kääpiötä. Kauppavaunuiksi he olivat niitä kutsuneet, ja he olivat matkalla Kultamoon – Syväsuota hiukan pienempään kaupunkiin kahden päivän matkan päässä etelään. Kultamon kaupunki oli kuulemma tunnettu siitä, että siellä oli aikanaan sijainnut valtaosa pohjoisen kultavarannoista. Aikojen kuluessa nuo varannot olivat ehtyneet, ja nyt kaupunki koostui lähinnä hylätyistä kaivoksista, tunneleista niiden alla.

Yksi noiden karavaanien kyydissä istuvista oli nuori, punatukkainen kääpiötyttö, joka kantoi mukanaan pitkulaiseen, puiseen pakettiin suljettua esinettä. Alkuun hän oli pitänyt sitä paljaana kädessään, mutta mitä kauemmin hän sitä käsitteli, sitä vaikeammaksi sen kantaminen tuntui. Sen pinta oli tuntunut alkuun viileältä hänen kädessään, sitten lämpimältä, sitten polttavalta. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea se laatikkoon. Palaneen kätensä peitoksi hän kääri paksut hansikkaat, mutta nekään eivät täysin estäneet tykyttävää kipua.

Silti hän tiesi, ettei hän voinut luopua laatikosta. Se oli elintärkeää.

Kääpiötyttö katseli ohitse lipuvia, jo korjattuja peltoja, joiden ruskeiden maiden ympärillä riippui harmaa pilvivaippa. Koko matka oli ollut samaa, mitäänsanomatonta maisemaa, eikä siihen enää oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan tyttö tunsi katseiden poltteen niskassaan. Hänestä oli jo pitkään tuntunut siltä, että karavaanien väki piti häntä vähän kummallisena. He katsoivat häntä omituisella tapaa – kuin keittoa, jossa on klimppejä, tai liian pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Yksi noista tuijottajista istui samoissa kärryissä Freyan kanssa – nuori, pellavapäinen kääpiöpoika, jonka leuassa kasvoi punaisia parranhaituvia.

”Sä haluut tietää, miks ne tuijottaa sua”, poika sanoi. Ja tuijotti entistä tiukemmin. ”Se johtuu siitä, miten nuori sä oot. Ne miettii, mitä sun ikänen tyttö tekee yksin tiellä.”

Kääpiötyttö tuhahti. ”Etkö sinä ole suunnilleen minun ikäiseni?”

”Mä oon jo kuustoista”, poika totesi leuka pystyssä. ”Se on hieno ikä. Saan ajaa hevoskärryjä ja kaikkea. Kantaa varsijoustakin. Ja juoda viinaa kievarissa, hehee!”

Freya pyöräytti silmiään. ”Jaa. Tosi hienoa.”

”No eikö muka? Mitä muuta elämässä oikein tarttee? Kerro mulle, typykkä.”

”En ole mikään typykkä. Minulla on nimikin.”

”Ai niinkö? Mikä se on?”

Kääpiötyttö yritti muistaa. Hänestä tuntui, ettei se ollut aina ollut niin vaikeaa. Kyllähän hänen nyt oma nimensä pitäisi muistaa?

”Freya”, hän sanoi lopulta, vaikka kirjaimet eivät sointuneet hänen kielelleen.

”No niin, Freya”, poika sanoi huvittuneena, ”mitä sä oikein haluat? Miks sun pitää päästä etelään?”

”Koska etsin jotain.”

”Mitä?”

”Jotain, mikä kauan sitten kuului minulle.”

”Mitä sille tapahtui?”

”Kadotin sen.”

”Jaahas”, poika totesi, uteliaana. ”Joku aarreko?”

”Mittaamattoman arvokas.”

”Aijaa.” Poika kellahti selälleen vaunun penkkiä vasten ja heitti jalkansa laidan yli. ”Ihan kiva.”

Poika kuulosti melkein siltä, kuin olisi halunnut sanoa enemmän. Freya kohotti kulmiaan. ”Ihan kiva?”

”Niin. Tai, tosi kiva sulle, varmaan. Mulle ehkä ei niinkään. Mulle riittää se, että saan olla mun ystävien ja perheen kanssa.” Poika heilautti kättään viereisten kärryjen suuntaan, joiden kyydissä istui vähäsanainen kääpiöpariskunta – vaaleapartainen kääpiöherra ja hänen punatukkainen vaimonsa. ”Tän parempaa aarretta ei ookkaan.”

”Perhe…” Freya sanoi itselleen. Hänestä tuntui, että se sana oli merkinnyt hänelle joskus paljon. Nyt se vain tuntui vieraalta.

”Onks sulla perhettä?” poika kysyi – sitten perui sanansa – ”anteeks. Ei varmaankaan. Ethän sä muuten olis täällä.”

Freya ravisti päätään.

”Ei ole.” Se maistui valheelta, mutta hän ei enää osannut sanoa muutakaan. ”Ei ketään.”

*

Sigridin korvat napsahtivat lukkoon.

Se oli ainoa tuntemus, jonka hän tunsi siirtyessään portaalista lävitse. Tähän ei liittynyt sitä kylmää ja pimeää tyhjyyttä, joka oli imaissut hänet Adan tehdessä äkkiä portaalia ulos Vurian uumenista. Sigridistä tuntui ainoastaan siltä, että hän olisi astunut oven lävitse huoneesta toiseen.

Ensimmäisenä hän häkeltyi siitä, miten kirkasta ulkona oli. Siihen aikaan vuodesta Syväsuolla tuli aikaisin pimeää, eikä aurinko koskaan kivunnut niin korkealle. Joen pinta kimalsi kirkkaan sinisenä saman sävyistä taivasta vasten, ja lokit kiersivät kirkuen sen yllä. Tuttua meren tuoksua täällä ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan ilmassa leijaili toinen toistaan erikoisempia tuoksuja, osa miellyttäviä ja osa epämiellyttäviä – eksoottisia mausteita ja kasveja, mutta toisaalta myös hikeä, ulostetta, liuottimia ja roskia – kaikkea, mitä suurkaupungin jäteveden mukana nyt saattoi liikkua. Ja kaiken tuon yllä leijaili Syväsuolle hyvin epätyypillinen, terävä, otsonimainen tuoksu.

Taikuus. Sitä oli täällä kaikkialla.

”Tietä!” joku karjaisi yllättäen, riuhtaisten Sigridin ajatuksistaan. ”Tehkää tilaa, tollot!”

Sigrid hätkähti ja astui sivummalle, jottei jäisi sivusta tulevien kärryjen alle. Hän käsitti heidän ilmestyneensä keskelle rannan tuntumassa kulkevaa polkua, jota pitkin kulkevat lukuisat urat kertoivat sen olevan hyvin käytetty. Silläkin hetkellä polulla kulki useampia kauppakärryjä, joita työntävät kauppiaat loivat tientukkeeseen poikkeuksellisen häijyjä katseita.

”Jestas sentään”, Sigrid siunaili pyyhkiessään hikeä niskastaan – hän alkoi vasta tulla tietoiseksi siitä, miten lämmin Antropolissa oli vuodenaikaan nähden, ”onko kaikilla täällä niin hirveä kiire?”

”Kutakuinkin”, murahti tanakka kääpiöherra, joka oli ilmestynyt jostain aivan Sigridin kylkeen. Sigrid tuskin erotti kääpiön silmiä hänen kasvojaan peittävän karvoituksen takaa, mutta kun hän lopulta teki niin, hän huomasi, etteivät ne olleet mitään selkeää väriä, vaan heijastelivat kaikkea hänen ympärillään.

”Nevis”, Sigrid tunnisti. ”Olisit voinut varoittaa ensin.”

”Anteeksi”, kääpiöherra, tai siis Nevis, sanoi. ”Voin ottaa tutummankin muodon.”

Parta havisi kääpiön kasvoilta. Hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat pidemmiksi. Kunnes Sigridin edessä seisoi pieni, punatukkainen kääpiötyttö, jonka kasvot olivat pisamien täplittämät.

”F…Freya?” Sigrid köhäisi.

”Tuo ei ole hyvä ajatus”, Adan ääni kuului Sigridin takaa.

”Höh”, Freya-Nevis harmitteli. ”Olisiko tämä sitten parempi?”

Freyan iho tummeni ja kurtistui, kunnes se oli lähellä vanhan puun kaarnaa. Hän sai pituutta ainakin puolitoista metriä. Hiukset putosivat kokonaan päästä, ja kaulaan ilmestyi luista punottu koru.

”Ei”, Ada huokaisi. ”Anna isäni kasvojen olla.”

”Vai niin”, Belien pyöräytti silmiään. ”Sinulle ei kelpaa sitten mikään.”

Haltian kasvot vaalenivat, ja niille kasvoi sänkeä. Korvat typistyivät ja olkapäät levenivät. Sigrid olisi voinut tunnistaa niiden kaaren vaikka unissaan. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.

”Grems”, hän sanoi. Sitten hän ravisteli päätään. ”Ei. Ei käy. Älä muutu keneksikään, kenet tunnemme oikeasti. Se on liian häiritsevää.”

”Sinun olisi muutenkin syytä lopettaa tuo”, Ada sanoi. ”Herätät liikaa huomiota. Ja juuri sitähän me yritämme välttää.”

Nevis vaikutti ymmärtävän yskän. Hän vilkuili hetken ympärilleen, ja kun kukaan ei huomannut, hän otti ennestään tuntemattoman ihmismiehen hahmon – maantienharmaa tukka, keskivaalea iho, vähän partaa, tavalliset vaatteet. Ei mitään erikoista. Paitsi silmissä.

”Tuo on parempi”, Sigrid myötäili. Sitten hän kääntyi katsomaan Antropolin suuntaan. He olivat päätyneet pari kilometriä kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta niinkin kaukaa katsottua Antropol näytti valtavan suurelta. Tornien ja muurien muodostama siluetti näytti tummalta aurinkoa vasten, ja jollain lailla luotaantyöntävältä. Mutta sinne heidän oli mentävä.

”Mitä nyt?” Sigrid jatkoi, ja kääntyi sitten Nevistä kohti. ”Mistä aloitamme?”

Neviksen kantamat kasvot olivat vakaat, mutta hänen silmiensä takana välkehti monia, vaikeasti tulkittavia tunteita.

”Saatan tietää jonkun, joka voi auttaa meitä.”

*

Antropolissa asui monta miljoonaa ihmistä.

Kaiken ikäisiä, kokoisia ja rotuisia. Haltioita, kääpiöitä, puolituisia ja ihmisiä, ja kaikkia niiden väliltä. Pysyviä asukkaita, matkalaisia, läpikulkijoita. Niin monia kasvoja, ettei kenenkään ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä kaikkia.

Silti Neviksestä tuntui, että kaikki tunsivat hänet.

Se oli täysin mahdotonta – eihän hänellä ollut edes omia kasvojaan – mutta hänestä tuntui niin silti. Jokainen edes vahingossa kohdattu katse tuntui vihamieliseltä. Jokainen huomaamatta tapahtunut tönäisy sai hänet sävähtämään. He eivät olleet ehtineet edes etuportteja pidemmälle, ennen kuin Nevis olisi halunnut paeta tai kadota maan alle.

Vaikka ennen toiset kasvot olivat tarjonneet hänelle pakopaikan, niin ei enää ollut. Vieras iho hänen ympärillään tuntui ahtaalta. Kasvot hänen omiensa yllä tukahduttavilta kuin liian tiukalle asetettu naamio.

Nevis ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Ei hän voinut. Hänen täytyi olla huomaamaton. Nimetön. Kasvoton. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta antoi kadun virran kuljettaa hänet eteenpäin, pää hädin tuskin pinnan yläpuolella. Antoi sen johtaa hänet takaisin kymmenen vuotta taaksepäin, kapealle, hiljaiselle kujalle, jossa verta oli pinttynyt katukivien väliseen tilaan. Osa siitä oli hänen omaansa.

Paikan ovi näytti yhä samalta kuin ennenkin. Täysin tavalliselta puiselta ovelta, jos tarkempia ollaan. Siinä ei ollut mitään huomionarvoista. Se ei ollut tämän paikan tarkoitus. Päinvastoin.

Nevis vei nyrkkinsä ovea vasten ja koputti.

Odotti hetken. Vastausta ei kuulunut.

”Ehkä hän ei ole kotona?” Ada pohti.

”On hän”, Nevis sanoi. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huudon kera. ”Lepinkäinen? Tiedän, että olet siellä.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan tavallinen lukko? Etkö sitä voisi vain tiirikoida sen auki?”

”Mikä lainvalvoja sinä oikein olet?” Nevis naurahti. ”Ei. Silloin hän varmasti heittäisi meidät ulos, ja olisimme takaisin lähtöpisteessä.”

Sitten Nevis käsitti jotakin, ja hän tökkäsi Sigridiä kyynärpäällään. ”Niin, muuten. Yritä näyttää vähemmän… lailliselta. Laita viittasi kiinni. Anna hartioidesi lysähtää vähän. Ja odota.” Nevis pörrötti Sigridin tukkaa niin nopeasti, ettei Sigrid ehtinyt vastustella. ”Täydellistä.”

Sigrid tuijotti häntä pöllämystyneenä. Kun hän vei kätensä päälaelleen, hänen poskilleen nousi hienoinen puna.

Nevis päätti yrittää koputtaa vielä kerran. ”Minä täällä, Kasvoton. Tarvitsemme apua.”

Ovi Neviksen edessä lennähti auki niin vikkelään, että Nevis oli kaatua sitä päin. Ulos pilkistävät kasvot eivät kuitenkaan olleet ne vanhan naisen kasvot, jotka Nevis odotti näkevänsä. Tämä hahmo oli nuori, tummatukkainen nainen, jonka ruskeissa nappisilmissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua.

”Öh”, Nevis totesi hämmästyneenä, ”et sinä ole Lepinkäinen.”

Nainen tuijotti häntä kauriinsilmillään. ”Et sinä ole haavoittunut.”

”En. Nimeni on Kasvoton.”

Sigrid huokaisi niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Nuoren naisen katse kääntyi häntä kohti epäluuloisena.

”Ketä te oikein olette? Ja miksi te kyselette tätini perään?”

”Tätisi?” Nevis toisti. Sitten palaset alkoivat loksahdella yhteen hänen mielessään. ”Tätisi. Tietenkin. Lepinkäinen kertoi, että hänellä oli veli. Olet hänen tyttärensä. Sinulla oli nimikin.”

”Niin?”

”Tiainen”, Nevis muisti. ”Sillä nimellä hän sinusta puhui.”

”Tia”, nainen korjasi. ”Nimeni on Tia.”

”Tia. Tiedän, ettet tunne meitä, mutta minä tunsin tätisi. Olin hänen potilaansa. Ja nyt tarvitsen apuasi.”

Tia pudisti päätään ja alkoi laittaa ovea takaisin kiinni. ”Autan vain haavoittuneita. Hyvästi.”

”Odota!” Nevis kiilasi kyynärpäänsä sulkeutuvan oven väliin, antaen lipsahduksen epätoivoa vuotaa ääneensä. ”Sinun täytyy auttaa minua. Tai muuten minä kuolen.”

Nevis ei tiennyt, mikä sai Tian pään lopulta kääntymään – hänen sanansa vai tapa, jolla hän sanoi ne – mutta sillä ei ollut väliä. Tia avasi oven ja astui syrjään sen tieltä.

”Käykää peremmälle. Ja äkkiä. Lämpö karkaa.”

Nevis oli lähestulkoon nauraa ajatukselle. Antropolissa kaikki olivat niin herkkiä. Siellä saattoi olla talvi, mutta siellä ei ollut koskaan kylmä. Ei sillä tavalla, mitä pohjoisessa oli. Se oli ikävää ja vastenmielistä, mutta se kylmyys ei tullut luihin ja ytimiin. Siihen ei voinut kuolla.

Sisällä näytti lähestulkoon samalta kuin viime kerrallakin – vaikka Nevis ei koskaan muistanut niistä kerroista paljoa. Kukaan ei koskaan tullut Lepinkäisen luokse siksi, että olisi halunnut niin. Sinne mentiin vain silloin, kun ei ollut mitään muuta paikkaa, jonne mennä. Tila koostui kulmikkaan eteisen lisäksi yhdestä avotilasta, jossa oli Tian oma sänky ja keittiö. Siellä ei ollut heidän lisäkseen ketään. Huoneen nurkassa oli kuitenkin alakertaan johtava luukku. Sieltä ei kuulunut sillä hetkellä mitään ääniä. Oli oikeastaan poikkeuksellisen hiljaista.

”Missä kaikki potilaasi ovat?” Nevis kysyi.

”Mitkä potilaat?” Tia kysyi. Mutta se ei ollut tietämättömän kysymys. Tämä oli toteamus. Potilaita ei ollut. Nevis ei ollut uskoa korviaan. Aina silloin kun hän oli käynyt Lepinkäisen luona, paikka oli suorastaan pursunnut väkeä. Työ oli pitänyt Lepinkäisen kiireisenä.

”Mitä on tapahtunut?”

Kurttu Tian kulmien välissä syveni, kun hän saatteli seurueen istumaan keittiön pöydän ääreen. Se toi Nevikselle paljon mieleen hänen oman kotinsa – pöydässä ei ollut mitään ylimääräistä, ainoastaan kaksi, puista tuolia. Tia ja Nevis istuivat vastapäätä. Sigridin ja Adan Tia ohjasi istumaan sängylleen.

”Mistä tiedän, että voin luottaa teihin? Että ette vasikoi minusta?”

Nevis hörähti. ”Jollet luottaisi meihin, et olisi koskaan päästänyt meitä sisälle. Nyt on jo liian myöhäistä.”

Tia vaikutti käsittävän sen. Sitä paitsi, he eivät olleet mikään kaikista tavallisin seurue. Puolihaltia (Nevis oli jo silloin paljastanut omat kasvonsa), oikea haltia sekä vanhalta seilorilta vaikuttava arpinaamainen nainen. He tuskin erosivat hänen tavallisesta asiakaskunnastaan juurikaan.

”Asiat ovat… muuttuneet tätini ajoista”, Tia sanoi. ”Hän kuoli viisi vuotta sitten.”

Neviksestä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven. ”Olen pahoillani.”

”Älä ole. Äiti oli jo vanha. Olen ällistynyt, että hän eli jopa niin pitkään kuin eli, ottaen huomioon, mitä hän teki työkseen. Eikä ikä häntä yksin tappanut.”

”Kuinka niin?”

”Sen jälkeen, kun Legioona otti vallan kaupungissa, rikollisuus väheni huomattavasti. Kaikki pieniinkin rötöksiin syyllistyneet vangittiin. Järjestettiin julkisia rangaistuksia ja teloituksia. Näytettiin, mitä lainrikkojille tehtiin.” Tia vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, ja värähdys kulki hänen lävitseen. ”On sanomattakin selvää, ettei asiakkaita enää ollut. Ei rinkitappeluita? Ei luita tai hampaita korjattaviksi. Ei mustan pörssin kauppaa tai puukotuksia? Vähemmän verenvuotoja tilkittäviksi.”

”Osa verestä kadulla vaikutti tuoreelta.”

”Pinttynyttä verta on vaikea pestä pois”, Tia totesi. ”Sitä paitsi, eivät asiakkaat täysin loppuneet. Heitä käy ehkä kerran viikossa. Kerran kahdessa viikossa, jos tilanne on huonompi. Mutta sen jälkeen, kun alakaupunki ratsattiin joitain vuosia sitten… harva enää edes tietää, että tämä paikka on olemassa.”

Nevis puristi huulensa yhteen. ”Olen pahoillani siitäkin.”

”Lakkaa olemasta pahoillasi”, Tia tuhahti. ”Ei se sinun vikasi ole.”

Sigrid, joka oli siihen saakka ollut hiljaa nurkassa, nosti silloin päätään. ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Jokainen lainvalvoja… tai parantaja, silloin kun he tekevät työtään ajattelee, että loppuisipa tämä joskus. Tämä väkivalta ja viha. Jotta heidän työlleen ei olisi enää tarvetta. Mutta sitten kun se loppuu ja asiat ovat taas hyvin, he käsittävät, etteivät he tehneet työtä vain siksi, koska halusivat auttaa. Vaan siksi, koska he olivat hyviä siinä.”

Tia räpytteli silmiään. ”Hyvin sanottu. Melkein, kuin puhuisit omasta kokemuksesta.”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Moni tuttavani tekee sitä työtä.” Sigrid ei täsmentänyt tarkemmin, mitä.

Tia ei kuitenkaan kyseenalaistanut häntä. Hän laittoi sormensa ristiin ja käänsi katseensa takaisin Nevikseen. ”Sanoit, että olet kuolemanvaarassa. Mistä tässä on kyse?”

Nevis pohti vastaustaan hetken – kuinka muotoilisi asian siten, ettei Tia heittäisi heitä ulos saman tien. Sen jälkeen, mitä Tia oli kertonut Legioonasta, Nevis ei voisi suoraan sanoa olevan heidän tappolistallaan. Kukaan ei haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä sen jälkeen.

Sen sijaan hän päätti lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Eikä hän oikeastaan valehdellut, ei todella. Vain muunteli totuutta.

”Kaupungissa on… eräs esine. Vaarallinen sellainen. Ja meidän on estettävä sen päätyminen vaarallisiin käsiin.”

”Miten tämä oikein liittyy sinuun? Ja terveydentilaasi?”

”Se liittyy sinuunkin. Jollemme löydä tuota esinettä, meistä jokainen on kuolemanvaarassa. Se on uhkaksi koko Antropolille. Siksi meidän on löydettävä se, ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin.”

Tia nielaisi. ”En ymmärrä. Jos kaupungissa on kerta jotain niin vaarallista, miksei kukaan muu tiedä siitä? Eikö tämän pitäisi olla Legioonan tehtävä?”

”Legioona ei ymmärrä, miten vaarallisesta esineestä on kyse. He tuskin edes käsittävät siinä olevan mitään erikoista, ja se lojuu jossain käyttämättömänä. Se varmaankaan ei ole edes heidän hallussaan. Sinun ei tarvitse pelätä, että suututtaisimme heidät.”

”Kuulostaa siltä, että ette tiedä tästä esineestä oikeastaan mitään”, Tia sanoi. ”Mikä se edes on?”

”Ase”, Ada vastasi Neviksen puolesta. ”Muinaisten haltioiden takoma sellainen. Siihen on sidottu voimakasta taikuutta, joka aktivoituu vain tietyissä tilanteissa. Pohjoisen druidit lähettivät meidät. Olen heidän edustajansa.”

”Miten voin olla varma siitä, että puhut totta?”

”Minä voin näyttää sinulle.”

Äkkiä sininen kivi Adan sormenpäässä alkoi loistaa kirkasta, vaaleaa valoa, joka loihti tuvan seinät täyteen kuvia. Muistoja. Rauniot Korppikeron kartanon alla. Verilöylyn sateisen laivan kannella. Golemin ja tulenlieskan, Vurian sortuvat salit. Mutta myös muutakin. Antropolin palavat tornit, taivaalta satavan palavan puun. Hiiltyneet, savuavat rauniot, joiden keskeltä pilkisti riveittäin valkeita luita. Punaisena hehkuvan taivaan, jonka valo ei ollut peräisin auringosta vaan roihuavien kaupunkien tulesta.

”Tämä on tulevaisuus”, Ada sanoi, ”ellemme löydä sitä, mitä etsimme. Antropol tuhoutuu. Ja kaikki siellä elävä sen mukana.”

Tia hieroi silmiään, melkein kuin liekkien kajo ja savun katku olisivat saaneet ne vetistelemään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Ääni oli korkea ja kireä.

”Mutta… miksi minä… miten…”

”Tulimme sinun luoksesi, koska ajattelimme Lepinkäisen voivan auttaa”, Nevis jatkoi. ”Hän tiesi asioita. Vartioiden vuorokierrot. Kadut, joilla käytiin pimeää kauppaa. Tietysti, asiat ovat nyt Legioonan saavuttua eri tavalla, mutta sinun täytyy tietää jotain. Jos etsisimme jotain niin tärkeää, mistä me voisimme sen löytää?”

Tia ravisti päätään. Hän näytti siltä, että kaipaisi kipeästi juotavaa. ”En halua auttaa teitä. En halua olla tämän kanssa missään tekemisissä.”

”Tia.” Nevis ojensi kätensä pöydän poikki tarttuakseen Tian käteen, mutta Tia veti kätensä pois kuin olisi koskenut kuumaan hellaan. ”Tarvitsemme apuasi. Emme tiedä, kenen muun puoleen kääntyä. Ole kiltti.”

Tia nousi seisomaan niin äkkiä, että tuolinjalat raapivat kirskuen lattiaa. ”Ei. Haluan, että lähdette nyt. Menkää, älkääkä tulko ikinä takaisin.”

”Mutta…”

”Ei.” Tia seisoi kädet puuskassa huoneen nurkassa, katse ovea kohti kääntyneenä. Hänen silmissään oli levoton, etäinen katse, kuin hän kävisi yhä niiden takana läpi Adan näyssä olleita kuvia. ”Menkää.”

Sigrid myöntyi ensimmäisenä. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä Neviksen olkapäälle. ”Tule. Hän ei voi auttaa meitä.”

”Ei. Emme voi luovuttaa.”

”Etsimme apua muualta. Olemme tehneet täällä jo tarpeeksi.”

Lopulta Nevis myöntyi myös, painaen päänsä ja seuraten Sigridiä ovea kohti. Ada tuli viimeisenä. Juuri ennen, kuin hän seurasi Nevistä ja Sigridiä ulos, hän kääntyi takaisin Tian suuntaan, ja huiskautti kättään tätä kohti. Adan sormenpäistä satoi pehmeää puuterilunta, joka kimalsi ilmassa tuhansina pieninä peileinä. Hänen huuliltaan purkautui huurretta valkeana pilvenä.

”Unohda”, hän sanoi.

Kun nelikko lopulta poistui takaisin kadulle, ei heistä ollut muita jälkiä kuin ohittavan lumimyrskyn kiinni paiskaama ovi.

*

”Minä voisin auttaa, tiedäthän.”

”Sigrid, ei. Ei tule kuuloonkaan.”

”Nevis, odota. Pysähdy hetkeksi. Kuuntele minua!”

”Miksi minun pitäisi? Tiedän jo, mitä aiot sanoa.”

”Jestas että sinä harpot kovaa – anna minun—”

”Älä koske minuun!”

”Anteeksi. Minä yritän vain sanoa… näithän sinä, miten Tia reagoi siihen, mitä hänelle kerroimme? Ehkä tämä todella on meitä suurempi tehtävä. Ehkä meidän täytyisi kertoa Legioonalle.”

”Tietysti. Tiesin, että petät minut.”

”Ei—en minä petä sinua. En koskaan ajatellut kertoa Legioonalle, että teet töitä kanssani. Väitän, että Syväsuon kaupunginkaarti lähetti minut. Ja Adan, jos tarvitsen tarinalleni vahviketta. Sinä voit olla näkymätön.”

”Mistä voin varmistua siitä, ettei Grems petä minua?”

”Minulla on tiettyä… valtaa hänen ylitseen. Jos pyydän häntä olemaan sinusta vaiti, hän tekee sen. Koska se on minulle tärkeää. Koska sinä olet minulle tärkeä.”

”Hmph.”

”Sinä voit luottaa minuun. Aina.”

”Sigrid on oikeassa. Me tarvitsemme sinua. Jos olisimme halunneet pettää sinut, meillä olisi ollut tuhansia tilaisuuksia tehdä se jo.”

”Pysy tästä erossa, Ada.”

”En. Tämä on minunkin tehtäväni. Sitä paitsi, ajatus voi olla hyvä. Legioona pitää valtaa tässä kaupungissa. Heidän täytyy tietää jotakin. Sigrid, olisiko sinun mahdollista puhua heidän komentajalleen?”

”Yritän parhaani. Mutta meillä on hyvä olla varasuunnitelma. Ei ole varmaa, tietääkö hän mitään.”

”Hmm. Tarvitsemme yöpaikan. Ja jotain syötävää. Nevis?”

”Aina minä, aina minä.”

*

Vaihteeksi Adasta tuntui siltä, ettei hän ollut se, joka käänsi katseita.

Kaikki ympäröivän majatalon asiakkaat olivat nimittäin haltioita – tai jotakin sinne päin. Osaksi oli puoliksi ihmisiä, enemmän ja vähemmän terävine korvineen ja erikoisen värisine hiuksineen ja ihoineen. Osaksi puoliksi kääpiöitä, lyhyitä mutta laihoja ja tavallista vikkelämpiä, osa jotain näiden kolmen väliltä. Ainoa asia, joka erotti Adan muista, oli hänen erikoinen vaatetuksensa. Mutta ensimmäisten outojen katseiden jälkeen kaikkien tuijotukset kääntyivätkin Sigridiin, joka yritti piilottaa kaupunginkaartilaisen olemuksensa hupullisen viittansa taakse.

Se ei onnistunut kovin hyvin.

”Syö sotkuisemmin”, Nevis neuvoi – tai siis se tuntematon, tummapiirteinen haltia, jonka kasvoja Nevis sillä hetkellä lainasi. ”Ei haittaa, vaikka vähän keittoa putoaa rinnuksillesi. Voit röyhtäistäkin välillä.”

”Minä osaan kyllä syödä”, Sigrid pyöräytti silmiään kauhaistessaan uuden lusikallisen soppakulhostaan. Keitto oli väriltään kellertävänoranssia ja paljon mausteisempaa, kuin mihin Ada oli tottunut, mutta sen maku sai auringon tanssimaan hänen kielellään.

”Voisit myös puhua hiukan hiljempaa”, Nevis jatkoi. ”Vaikka siitä nyt on tässä vaiheessa vähän apua, kun puoli tavernaa jo tietää.”

Ärtyneenä, Sigrid viskasi lusikkansa kokonaan syrjään ja nosti soppakulhon kasvoilleen, josta hän alkoi ryystää sitä kuin olisi kulppinut olutta. Keittoa valui suupieliä ja leukaa pitkin, mutta kaiken aikaa hän jatkoi ryystämistä, katkaisematta lainkaan katsekontaktia Neviksen kanssa. Neviksen silmät suurenivat yllättyneinä.

”Valmis”, Sigrid sanoi keittolautasen tyhjennyttyä. Hän viimeisteli sanansa kumealla röyhtäyksellä.

Ada harvoin näki Neviksen osoittavan kunnioitusta, ja tämä oli yksi sellainen hetki. Hetken Ada jopa odotti tämän puhkeavan aplodeihin.

Sigrid kääri hihansa ja puuskutti kasvot punaisena, ikään kuin syödessä olisi tullut hiki. Sitten hän pyyhki keittoa kasvoiltaan ja huuhteli annoksensa alas pitkällä kulauksella vettä.

”Minulla on syytä olla vähän poissa tolaltani”, Sigrid sanoi. ”En voi uskoa sen tyypin röyhkeyttä.”

”Tiedän, Sigrid. Me kaikki olimme siellä.”

Siitä huolimatta Sigrid koki aiheelliseksi käydä tapahtuneen läpi uudelleen. ”Antropol on suuri kaupunki”, hän piipitti, matkien heidän hetkeä aiemmin puhuttaneen kaupunginkaartilaisen korkeaa ääntä, ”Komentaja on kiireinen. En tiedä, milloin hänen kalenterissaan on tilaa. Jos koskaan.”

”Tämä asia on kiireellisempi kuin hän”, Ada toisti, aivan kuten hän oli sanonut kaupunginkaartilaisellekin.

”Niin kaikki sanovat”, Sigrid jatkoi. ”Mutta voin lisätä nimenne listaan.” Sitten, vaihtaen takaisin omaan ääneensä, ”listaan? Mihin hemmetin listaan? Kuka sellaista oikein käyttää?”

”Legioona, ilmeisesti”, Nevis huokaisi. Hän ei edes yrittänyt kätkeä helpotusta äänessään. ”Joka tapauksessa, se on nyt tehty. Me yritimme, eikä se onnistunut. Täytyy keksiä jotain muuta.”

”Nevis on oikeassa”, Ada sanoi. ”Tarvitsemme varasuunnitelman. Siksi aikaa, kun odotamme, että pääset komentajan puheille.”

Nevis hypisteli leipäpalaa hajamielisesti käsissään. Sigrid pyyhki keittoa rinnuksiltaan.

”Kyseessä on arvokas esine”, hän pohti. ”Ehkä meidän pitäisi turvautua pankin puoleen? Jos siellä joku tietäisi jotain?”

”Vaikka tietäisi, eivät he saisi paljastaa mitään”, Nevis vastasi. ”Pankkien vaitiolovelvollisuus on tiukka.”

”Entä pyhätöt? Tai museot? Haltioiden muinaisesineen luulisi kiinnostavan siellä jotakuta.”

”Heistä tuskin kukaan tietää, mistä sauvassa on todella kyse”, Ada sanoi. ”Se voi yhtä hyvin lojua jonkun yksityishenkilön kotona. Vitriinissä seinällä tai kellarin pohjalla. Tuhannessa vuodessa sen merkitys on ehtinyt muuttua.”

”Meidän on silti yritettävä. Kuinka monta pyhättöä tässä lähistöllä on?”

Nevis naurahti. ”Satoja. Antropolissa palvotaan lukemattomia jumalia. Katso ympärillesi täällä. On hyvää tuuria, jos tämän tavernan asiakkaista edes kaksi käy samassa pyhätössä.”

”Eikö joukkoa voi seuloa mitenkään? Jos poistamme joukosta ihmis- ja kääpiöuskonnot, eikö sen pitäisi rajata valtaosa pois?”

”Ei oikeastaan”, Ada täydensi. ”Valtaosa ihmis- ja kääpiöuskonnoista pohjautuu haltiauskomuksiin. Harva nykyään edes muistaa, mikä jumalista kuului alun perin kellekin. Tai mitä he alun perin tekivät. En yllättyisi, jos tässä tavernassa joku palvoisi Urkothia.”

Neviksen kasvot kalpenivat. Hänen äänensä tuli oktaavia tavallista korkeammalta. ”Urkothia?”

”Niin. Monet rukoilevat Urkothille silloin, kun haluavat muutosta elämäänsä – Isrothille silloin, kun he kaipaavat pysyvyyttä. Kiroukset ovat yleisempiä. Ei ole mitenkään tavatonta toivoa Urkothilta epäonnea viholliselleen. Harva kuitenkaan käsittää, miten vakavasta asiasta on kyse. Sillä joskus heidän toivomistaan asioista tulee totta.”

Nevis nielaisi. Enemmän kuin kukaan, juuri hän tiesi, mitä tuollaisesta toivomuksesta saattoi seurata.

”Voimme aloittaa suurimmista pyhätöistä”, Ada jatkoi, ”mutta vaikka kävisimme läpi kymmenen pyhättöä päivässä, emme välttämättä ehtisi ajoissa. Tarvitsemme muutakin. Lisää vihjeitä. Nevis, missä johtajanne on?”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mikä johtaja?”

”Antropolin haltioiden johtaja.”

Nevis naurahti. ”Ei sellaista ole. Eivät haltiat tottele täällä ketään paitsi itseään.”

Ada ei voinut käsittää kuulemaansa. ”Mitä? Kuka sitten säilyttää muinaisia kirjoituksianne?”

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Mutta jos vanhoja kirjoja kaipaat, voimme käydä kirjastossa.”

*

Antropolin suuri kirjasto oli samalla suurin rakennus, jossa Ada oli koskaan käynyt.

Jo oviaukolla seisoessaan hänestä tuntui siltä, kuin rakennus olisi voinut mahduttaa alleen koko Syväsuon. Kermanväriset seinät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja niitä linjasivat koko matkalta kauas korkeaan kattoon ulottuvat kivipylväät, joita pitkin kiipesi kultaisia maaliköynnöksiä. Myös katto oli maalattu täyteen kultaisia tähtiä, kuita ja tähdenlentoja, jotka kimalsivat jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Vaikka Adan askeleet olivat kevyet, lattia kaikui hänen jalkojensa alla. Se sai hänet pidättelemään hengitystä. Kuin hän olisi ollut pyhätössä eikä kirjastossa.

Hän ei voinut käsittää, miten sieltä oli mahdollista löytää yhtikäs mitään. Seinät olivat yhtä, loppumatonta kirjahyllyä, joissa täytyi olla tuhansia, ellei miljoonia teoksia.

Kaiken tuon keskellä seisoi vaikuttava, pyöreä tiski, jonka takana odotti rivi kirjoihinsa syventyneitä virkailijoita.

”Miten voin auttaa?” lähin virkailijoista kysyi heidän lähestyessään. Tämä ei vieläkään kohottanut katsettaan kirjastaan. Nevis ja Sigrid olivat jääneet taka-alalle, ja Nevis kantoi sillä hetkellä nuoren, mitäänsanomattoman ihmisnaisen kasvoja – niin tavallisia, että ne unohti miltei heti, kun niihin oli katsonut.

”Muinaiset haltiakirjoituksenne”, Ada kysyi. ”Mistä voisin löytää ne?”

Virkailija hymähti. ”Täsmentäisittekö, hiukan?”

”Mitä oikein tarkoitat? Haluan tietää, missä säilytätte kirjoituksianne.”

”Kaikkiako?” virkailija kysyi, katsoen Adaa kulmiensa alta.

”Niin. Haluan kaiken, mitä aiheesta voi tietää.”

Virkailija näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Sitten hän huokaisi ja kääntyi ympäri.

”Odottakaa hetki.”

Virkailija katosi jonnekin. Ada odotti. Muutaman minuutin kuluttua virkailija palasi mukanaan vino pino kovakantisia teoksia, jotka näyttivät aivan liian tuoreilta ollakseen muinaisia haltiakirjoituksia. Mutta kenties nämä olivat uudempia, Antropolilaisia painoksia. Virkailija kasasi kaikki kahdeksan teosta pinoon ja ojensi ne Adalle tiskin poikki.

”Tässäkö ne kaikki ovat?” Ada kysyi.

Virkailija naurahti kuivasti. ”Tässä ovat hakemistot jokaisesta muinaisesta haltiakirjoituksestamme, aakkosjärjestyksessä. Hyvää etsintää.”

Ada otti teokset pöllämystyneenä syliinsä ja kääntyi Sigridiä ja Nevistä kohti. Ilmeet heidän kasvoillaan kertoivat Adalle tarpeeksi.

He eivät ikinä tulisi löytämään etsimäänsä ajoissa.

*

”No niin, siinä se nyt on”, karavaanin johtaja totesi pysäyttäessään kärryt tien laitaan. ”Kultamo. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”

Freya katseli ympärilleen. Kultamossa kaikki oli harmaata. Taivas oli harmaa, pilvistä raskas ja tumma. Maakin oli harmaa, hylättyjen avolouhosten ja kolkkojen kallioiden kyllästämä joutomaa. Jopa ihmiset näyttivät harmailta, kuin haamuilta, jotka vaelsivat paikasta toiseen vailla elämäniloa.

Jotenkin Freya ei ollut osannut odottaa sellaista, ei paikan nimen perusteella. Pelkästään siellä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa itsekin harmaaksi.

”En”, Freya totesi. ”Täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”

”Selvä on”, karavaanari totesi. ”Mutta jos tarvitset seuraa, löydät meidät majatalosta. Sinun ikäisesi ei olisi hyvä matkustaa yksin.”

Freya katsoi karavaanarin osoittamaan suuntaan. Kaupungin harmaa keskusta ei ollut muuta kuin yksinäinen, kaivon ympärille rakennettu aukio, ja sen kylkeen kyhättyjen hökkeleiden kokoelma. Se ei ollut houkutteleva paikka, ei tosiaankaan. Mutta sieltä hän saisi ruokaa ja sateensuojaa. Lämpimän sängyn ja jotakin seuraa. Jotakin muuta seuraa, kuin tämä hyödytön kepakko, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan.

Freya jäi paikalleen hetkeksi. Hän katseli sivusta, kuinka se hänen kanssaan kärryt jakanut kääpiöpoika auttoi isäänsä lastaamaan tavaroita kärrystä ja etsimään hevosilleen vettä. Kuinka hän sanoi jotain hauskaa ja sai kärryissä istuneen äitinsä nauramaan.

Freya käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi tullut nähdä. Tämä elämä ei kuulunut hänelle. Pelkkä sellaisesta haaveilu tuntui jollain tapaa väärältä.

Eihän hänellä ollut väliä. Hän oli pelkkä väline. Pelkkä työkalu. Sitten, kun hänelle ei olisi enää käyttöä, hän vain lakkaisi olemasta. Niin yksinkertaista se oli.

Freya ei oikeastaan tiennyt, mistä ajatukset tulivat. Nämä eivät olleet hänen ajatuksiaan, eivät hänen tunteitaan. Vai olivatko? Hän ei oikein osannut erottaa, mikä oli alun perin kuulunut hänelle.

Hän ei voinut katsoa taakseen, joten hän tyytyi katsomaan eteen. Kohti harmaita, kuolleita kukkuloita, joissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan yhtikäs mitään.

Jokin osa Freyasta kuitenkin tiesi, ettei ollut niin. Hän odotti, että kääpiöseurue oli ajanut kärrynsä pidemmälle kaupunkiin, ja sitten keskittyi. Keskittyi katsomaan kukkuloita, mutta myös niiden taakse. Toiseen tilaan. Toiseen aikaan.

Freya käänsi katseensa kaupunkia kohti, eikä se ollut enää harmaa.

Taivas täyttyi samoista, monivärisistä rihmoista, jotka olivat leiskuneet Syväsuon yllä. Eikä niitä ollut ainoastaan taivaalla. Kukkulat Freyan takana (hän ei oikein tiennyt, kuinka näki sinne, vaikka oli selkä niihin päin – mutta niin kuitenkin oli), täyttyivät monivärisistä valoparvista, jotka parveilivat paikasta toiseen kuin tuhannet tulikärpäset. Monet noista parvista ottivat ihmisen, toiset kääpiön tai haltian hahmon.

(Freya ei vieläkään käsittänyt, miten erotti hahmot toisistaan, ne olivat pelkkiä valoparvia. Mutta erotti kuitenkin).

Jostain syystä hän kiinnitti huomiota juuri haltioihin. Niitä oli paljon enemmän kuin muita. Mutta toisin kuin Adan druidileirin koppavat ja ylpeät haltiat, nämä olivat arkoja ja kyttyräselkäisiä, kuin ne häpeäisivät edes olla olemassa. Haltioista moni kantoi raskasta taakkaa – korillista tai kottikärryllistä kiviä tai kultaa, joita he kasasivat ihmisten kuljettamiin kärryihin. Joskus, kun haltiat liikkuivat hitaasti, ihmiset löivät heitä kämmenellä tai raipalla, ja haltiat putosivat polvilleen tai vajosivat maahan kyljelleen. Heistä kaikki eivät nousseet pystyyn.

Jokin osa Freyasta täyttyi silmittömästä raivosta näyn myötä. Kivet hänen ympärillään alkoivat rohista, maa jalkojen alla täristä – ja hetken hän harkitsi tuhoavansa koko Kultamon, repivänsä maan rikki käsillään, kunnes kaikki sen rakennukset vajoaisivat maan alle. (Hän tiesi, että voisi tehdä sen. Se olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen.)

Mutta sitten, ei. Kohonnut raivo hänen mielestään väistyi, suoniin syttynyt tuli hiipui sen mukana. Valojuovat haihtuivat myös, kunnes jäljelle jäi pelkkiä silmien takana erottuvia jälkikuvia.

Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään tuhoamisen arvoista. Ihmiset olivat tuhonneet sen itse, ja jäljellä oli enää pelkkä raunio. Eikä siinä ollut enää mitään pelastettavaakaan. Kaikki pelastamisen arvoiset haltiat olivat kuolleet jo kauan sitten.

Jotain tämän kaupungin alla kuitenkin oli. Uinui, kuten hänkin oli tehnyt pitkän aikaa. Ja nyt se kutsui häntä taas. Sykki suoraan hänen jalkojensa alla kuin kivisydän.

Freya alkoi ottaa askeleita kukkuloita kohti. Tai ei hän alkanut. Hänen kehonsa teki sen. Hänen jalkansa johdattivat hänet harmaille, kaivoksen raunioille, joka oli kaivettu tyhjäksi kullasta ja hopeasta ja kaikesta, mikä oli arvokasta.

(Ei aivan kaikesta).

Kaivoksen sisäänkäynti oli naulattu umpeen. Aikojen saatossa haalistuneessa kyltissä oli ehkä joskus lukenut VAARA. Nyt siitä oli jäljellä vain kuluneita kirjainten kantoja. Kyltin takana aukeava sisäänkäynti oli romahtanut joskus. Tummien kivien kasa jatkui ainakin sadan metrin päähän.

(Lastenleikkiä).

Freyan kädet riuhtaisivat puisen kyltin syrjään kuin ihoa peittäneen kuivuneen ruven. Hänen kätensä tapasivat viileän kiven. Sitten lämpimän. Sitten sulan. Kivi hehkui hänen käsissään, taipui hänen otteeseensa.

Hän kuunteli maan sykettä jalkojensa alla, ja alkoi kaivaa.


never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.