Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 21. osa 29.6  (Luettu 6420 kertaa)

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 903
Minä olin säästellyt tätä sopivaan hetkeen, että olisi aikaa keskittyä kunnolla lukemiseen (ajattelin, että sitten pysyisin paremmin kärryillä tapahtumissa). Mutta nämä kaikki uudet osat olivatkin näitä väliosia, joissa oli helpompi pysyä mukana, kun keskityttiin vain Nevikseen. Tykkäsin tosi paljon näistä luvuista! Mahtavaa saada tietoa Neviksen menneisyydestä ja siitä, miten hän etsi itseään, mutta päätyy kuitenkin lopussa tuohon, että haluaa olla joku muu. Hyytävää! Riipaiseva rakkaus iskee minuun aina, mutta voih ja eih, en kuitenkaan osannut aavistaa Arissan kuolemaa :'( hänellä oli kuitenkin tärkeä osuus Neviksen tarinassa, samoin kuin äidillä. Oli kauheaa, kun äiti sanoi, ettei rakasta poikaansa, mutta sillekin löytyi selitys.

Hienoja lukuja totta tosiaan ja aion kyllä seurailla tätä jatkossakin :)
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos kommenteista Nevilla ja Thelina! Mukavaa, että tykkäsitte uusista luvuista, niin traagisia kuin ne olivatkin, ja että jaksatte vielä seurata mukana! :) Pohdin pitkään tuota Arissan roolia Neviksen tarinassa ja olisin halunnut kirjoittaa hänestä ja Neviksestä enemmänkin, erityisesti tuosta ajasta Neviksen äidin kuoleman jälkeen, jotta tuo kuolema ei olisi tullut lukijalle niin yllätyksenä. Toisaalta nyt jälkikäteen ajateltuna tuo yllätyselementti lukijalle kuvastaa myös Neviksen mielentilaa, sillä hänkään ei sitä osannut oikeastaan odottaa. Menneisyyteen kuitenkin palataan vielä myöhemmissä luvuissa uudestaan, joten ehkä lisäilen sinne muutamia Arissa/Nevis-pätkiä. We'll see :)

A/N: Nyt tosiaan palaillaan nykyhetkeen takaisin, ja päästään vihdoin tarinassa eteenpäin! Takaisin siis Korppikeron kartanoon ja luvun VII tapahtumiin. Jatkan lukujen numerointia siitä eteenpäin, koska väliosia ei ole numeroitu tavallisten lukujen tapaan. Tämä tuotti vähän vaikeuksia pitkän tauon jälkeen, mutta sainpahan nyt jotain kirjoitettua. Tässä siis tulee.

VIII. Vääristynyt toivomus

”Olet siis nähnyt tällaisen aikaisemminkin”, Ada henkäisi. Kurkku tuntui tukalalta. ”Missä?”

”Antropolissa”, Nevis vastasi. Siihen sanaan liittyi kipua, vanhoja haavoja. ”Kauan sitten.”

Puolihaltian elohopeasilmät välkehtivät punaisessa valossa, eikä niiden väri pysynyt hetkeäkään samana. Yhdellä hetkellä ne olivat veren tummaa punaa, toisella mustelmanviolettiä, kolmannella haudanmustaa. Pelkästään häneen katsominen sai Adan otsan tykyttämään. Magia värähteli Neviksestä paksuina aaltoina, joiden kohina oli lähes kuurouttavaa.

”Sinä teit toivomuksen. Etkö vain?”

Neviksen hiljaisuus oli Adan vastaus.

”Mitä sinä toivoit?”

Nevis lausui vastauksensa tuskin kuuluvalla äänellä. Adan haltian aisteille se oli kuitenkin tarpeeksi.

”Peili toteutti toivomuksesi”, Ada tulkitsi. ”Sanasta sanaan. Sait kyvyn muuttua joksikuksi toiseksi, mutta tuolla kyvyllä oli hintansa.” Hän piti lyhyen tauon. ”Mikä sen hintana oli?”

”Kaikki”, Nevis vastasi. Hänen toinen kätensä hiveli yhä toivomuspeilin särkynyttä pintaa. ”Ei ole helppoa elää jonkun toisen elämää, tiedäthän? Kaikki odottavat sinulta jotakin. Haluavat sinun olevan tietynlainen. Kun sitä tekee lyhyen aikaa, se on vielä helppoa. Kannat kasvoja mukanasi vain hetken, kunnes heität ne pois kuin roskan, ja vaihdat ne toisiin. Kukaan ei katso kahdesti, vaikka haluaisitkin yhtäkkiä tehdä eri asioita kuin ennen. Mutta mitä pidempään se jatkuu, sitä vaikeampaa siitä tulee. Sinun täytyy muuttua joksikin toiseksi, jotta illuusio pysyisi yllä. Joskus se toimiikin. Varastat itsellesi kasvot, tapat niiden vuoksi. Soluttaudut osaksi vierasta elämää. Sinusta tulee jonkun poika, jonkun veli, jonkun rakastaja. Aluksi se tuntuu hyvältä. Kunnes tajuat, ettei kukaan todella rakasta sinua. He rakastavat vain sitä, keneksi he sinua luulevat.”

”Sinut on kirottu”, Ada käsitti. ”Anna minun auttaa sinua.”

”Mikä saa sinut luulemaan, että kaipaisin apuasi?”

”Kukaan ei valitse itse tulla kirotuksi. Jokainen kirous on vääristynyt toivomus. Toivot vihamiehellesi valtavaa näppyä keskelle naamaa: saatkin sen itse. Tai kiroat, että kompastuisipa hän kiveen ja löisi päänsä, mutta matkallasi kotiin sinulle käy samoin. Mutta kaikki kiroukset eivät ole sellaisia. Julmimmat niistä naamioituvat ensin siunauksiksi. Toivot itsellesi rakkautta? Saat sen. Elätte onnellisena yhdessä viikon, jonka jälkeen hän kuolee kauheassa onnettomuudessa. Haluat mahtia ja mammonaa? Saat perintöä kaukaiselta sukulaiselta. Mutta kääntöpuolena menetät kaikki rakkaasi.”

Nevis naurahti ilottomasti. ”Jos nuo ovat kirouksen tunnusmerkit, olin sitä jo kauan ennen toivomustani.”

”Tiedän sen”, Ada nyökkäsi. ”Juuri se johti sinut peilin luokse. Epätoivoisimmat sielut tekevät epätoivoisimpia toivomuksia. Minä voin auttaa sinua murtamaan kirouksen. Jos tahdot niin.”

”On jo liian myöhäistä”, Nevis sanoi. ”Kirouksen murtaminen ei ratkaisisi mitään. Se ei pyyhkisi pois tekemiäni asioita. Se ei toisi menettämiäni rakkaita takaisin. Vaikka en olisikaan enää kirottu, minua jahdattaisiin yhä. Siksi minä tulin tänne. He tuntevat oikeat kasvoni. Tämä kirous on ainoa keinoni piiloutua. Vaikka se sattuukin, ainakin minä elän.”

”Kirousten tarkoituksena on saada niiden uhrit ajattelemaan noin. Ne on suunniteltu nöyryyttämään ja repimään kirottu sielu niin rikki, ettei tälle jää kirouksen lisäksi enää mitään muuta.”

”Luuletko, etten ole jo ajatellut asiaa? En voi tehdä enää mitään! Tätä kirousta ei voi murtaa! Minä yritin jo kerran. Heti ensimmäisen kuukauden aikana. Vaikka kyvystä muuntautua joksikin toiseksi oli aluksi hyötyä, siitä tuli nopeasti uuvuttavaa. Siksi minä palasin peilin luo. Anelin toivomuksen peruuttamista, mutta mitään ei tapahtunut. Kasvoni olivat yhä jonkun toisen kasvot. Vaikka yrittäisin tehdä sen uudelleen, mikään ei takaa sitä, että peili olisi vielä entisessä paikassaan. Siitä on jo vuosia.”

”Mutta peili oli yhä ehjä, kun viimeksi näit sen?”

”Ainakin ulkoisesti. En minä tiedä, miten nämä toimivat. Ajattelin, että ehkä tein jotain väärin. Se vain tuntui siltä.”

”Millä tavoin?”

”Jokin oli pielessä. Koko paikka vain tuntui… kuolleelta.”

”Kuten täällä?”

”Ei”, Nevis ravisti päätään. ”Täällä minä tunnen sen. Mutten samanlaisena. Jokin on muuttunut.”

”Minkä sen?”

"Läsnäolon.”

Toivomuspeilin pinta oli säröillyt ja rikkinäinen, mutta – nurinkurista kyllä – Adan mielessä oli yhtäkkiä kokonainen kuva.

Hän epäili nyt, mikä yhdisti tätä kaikkea. Kartanoa, Nevistä, Freyaa, Sigridiä – häntä itseään. Mikä toi heidät yhteen, ja mikä lopulta ajaisi heidät erilleen.

Tässä ei ollut kyse tavallisesta kirouksesta, vaan jostain paljon, paljon vanhemmasta.

”Jaspis”, Ada käsitti. ”Meidän täytyy puhua hänen kanssaan.”

*

Silloin kun maailma oli vielä nuori, Isroth ja Urkoth taistelivat keskenään.

Sota oli pitkä ja kauhistuttava, ja se miltei tuhosi koko maailman. Myrskyt ja tulvat peittivät alleen kylät ja kaupungit. Vuoret paloivat. Maa halkesi ja nielaisi kokonaisia sivilisaatioita. Jokaista kaaoksen voittoa seurasi aina järjestys. Ja jokaista järjestyksen voittoa kaaos. Kumpikaan ei voinut voittaa toista tavallisin asein.

Siispä Isroth ja Urkoth tukeutuivat taivaan ja maan voimaan, joista he muovasivat aseet viimeistä taistelua varten. Isroth valmisti pitkän, taivasraudasta muovatun keihään nimeltään Neremyn, taivaanlaki. Urkothin aseena oli laavalasista taottu vasara Abisfyir, hornan tuli.

Lopulta Isroth ja Urkoth kävivät taistoon heidän korkeimman vuorensa huipulla – paikassa, jossa taivas ja maa kohtasivat toisensa. Mutta koska järjestys ja kaaos olivat yhtä vahvoja, jo ensimmäinen isku mursi Neremynin ja Abisfyirin palasiksi, jotka satoivat kaikkialle maailmaan.

Neremyn hajosi kolmeksi kappaleeksi: yksi haltioiden, yksi kääpiöiden, yksi ihmisten maahan. Abisfyir halkesi kahdeksaan osaan. Mutta toisin kuin järjestyksen kappaleet, kaaoksen sirpaleet satoivat kaikki haltioiden maahan. Muinaiset ylihaltiat keräsivät ne ja valmistivat niistä kahdeksan toivomuspeiliä.

Tämä oli niistä yksi.

*

”Herää, Freya. Minä haluan, että sinä heräät.”

Sigrid ravisteli kääpiötyttöä, mutta silmät pysyivät kiinni.

Henki kulki yhä. Sydän löi. Miksei tyttö siis herännyt?

”Haluatko todella?”

Sigrid hätkähti ja mulkaisi velhon suuntaan. ”Käskin sinun olla hiljaa, murhaaja.”

”Murhaaja? Tässä tilassa on vain yksi murhaaja, enkä se ole minä.”

Sigrid murahti. ”Nyt riittää. Yksikin sana, niin laitan sinulle suukapulan.”

”Hah!” velhon äänessä oli paniikinomainen nuotti. ”Luulitko, että tarkoitin sinua? Ei. Tarkoitin häntä.”

Sigrid oli juuri aikeissa toteuttaa uhkauksensa, kun hän näki, minne velhon katse osoitti.

”Freya? Mutta hänhän on…”

”Pelkkä lapsi?” Jaspiksen hymy teki Sigridin levottomaksi. ”Yllättyisit siitä, mihin pelkkä lapsi pystyy.”

”Mitä hittoa sinä ajat takaa?”

”Jos tuo tyttö on pelkkä lapsi, niin minä olen etelän keisari. Ei. Hän on paljon enemmän.”

Sigrid värähti. Vaikka hän oli nähnyt Freyan voimat sinä päivänä useaan otteeseen, ei hän ollut suonut niille tarkempaa ajatusta siihen saakka. Jo heidän ensitapaamisestaan lähtien Sigrid oli toiminut tytön suhteen vaistojen varassa. Ehkä hän oli säälinyt tyttöä – tämä oli yksinäinen ja orpo, eikä tällä ollut paikkaa mihin mennä. Ehkä hän oli vain nähnyt Freyassa palan itseään, ja ottanut tämän siksi suojatikseen. Tai sitten osa hänestä oli aavistanut jo silloin, että tällä tehtävällä kaikki mahdollinen apu olisi tarpeen, sen antajasta riippumatta.

Mutta mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä eriskummallisemmalta kaikki tuntui. Sigrid oli ammattilainen. Hän toteutti tehtävänantonsa lähes orjallisella tarkkuudella. Yksi kaupunginkaartin tärkeimmistä säännöksistä oli se, että siviilejä ei vaarannettu. Se sääntö kielsi tiukasti ulkopuolisten puuttumisen tehtävänantoihin – riippumatta siitä, kuinka avuliaiksi he saattaisivat osoittautua.

Siihenastisessa elämässään Sigrid ei ollut koskaan rikkonut kaupunginkaartin koodia.

Ennen sitä hetkeä.

”Ajattelet sitä, etkö vain?” Jaspis myhäili. ”Manipuloiduksi tuleminen sattuu. Erityisesti silloin, kun sitä ei itse huomaa.”

Sigrid halusi hiljentää Jaspiksen, mutta hän ei tehnyt niin – koska velho oli oikeassa. Jokin selittämätön, kylmä aavistus oli pakottanut Sigridin hyväksymään Freyan heidän matkaansa, vaikka tällä ei ollut mitään yhteyksiä Gremsiin, jolta muut seurueen jäsenet olivat saaneet toimeksiantonsa. Sillä ei ollut mitään tekemistä säälin, myötätunnon tai hyödyn tavoittelun kanssa.

Suostuminen oli aina ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa. Koska pelkkä ajatus kieltäytymisestä oli mahdoton.

”Kuka hän on?” Sigrid kuiskasi.

Jaspiksen vasen suupieli kaartui ylöspäin. ”Senhän sinä haluaisit tietää.”

Äkkiä velhon huulet muodostivat Sigridille tuntemattoman sanan, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Paha aavistus iskeytyi Sigridiin kuin nyrkki. Hän ponnahti pystyyn ja syöksyi velhoa kohti käsi ojossa, mutta kun hän saavutti määränpäänsä, hän kouraisi vain sinistä savua. Yhä solmittu köydenpätkä mätkähti maahan, eikä siihen sidotuista käsistä näkynyt enää jälkeäkään.

”Helvetti!” Sigrid karjaisi.

Jaspis oli poissa.

*

Matkallaan takaisin Nevis ja Ada eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan.

Nevis oli jo jakanut itsestään tarpeeksi tänään, ja druidi vaikutti ymmärtäneensä sen. Heti, kunhan he olisivat jututtaneet sitä maagia, heidän tiensä eroaisivat. Työ oli heidän osaltaan tehty – nyt komentaja Gremsin olisi vain tehtävä osansa vastineeksi. Druidi palaisi metsään tekemään sitä, mitä druidit nyt sattuivat tekemäänkään. Sigrid voisi hukuttaa surunsa tavernassa, ja Freya vaikka autella sen puolituisen keittiössä. Nevis sen sijaan palaisi jälleen sen pariin, mitä hän teki kaikista parhaiten – piilossa pysyttelyn. Yksin.

Heidän palatessaan lähtöpaikalleen jokin oli kuitenkin pielessä.

”Missä te oikein viivyitte?” Sigrid huusi nähdessään tulijat. ”Olen odottanut miltei tunnin!”

Nevis katseli ympärilleen. Freya makasi yhä maassa tajuttomana – sen ei täytynyt olla terveellistä – ja Sigrid sen kuin kiljui heille naama punaisena. Mutta jotain puuttui.

”Missä Jaspis oikein on?” Maagia ei näkynyt missään. ”Minne sinä hänet oikein jemmasit?”

Sigridin kasvot olivat luonnottoman valkeat. ”Jaspis… pakeni.”

Kaikki into valui Neviksen ruumiista. ”Et ole tosissasi.”

”Olen minä. Se ketku huijasi minua. Teki jonkun hiton loitsun. Sitten hän vain katosi.”

”Miten?” Nevis sähähti. ”Me veimme hänen taikasauvansakin. Miten hän taikoi?”

”Hän näemmä osasi teleportaatiota”, Ada totesi. ”Se ei aina vaadi fyysistä johdetta. Mutta se on vaativa loitsu. Hän tuskin pääsi viittäkymmentä metriä pidemmälle.”

”Sitten otetaan hänet kiinni. Hän ei ole voinut ehtiä kauas.”

Sigrid pudisti päätään epäuskoisena. ”Jos olisin tiennyt tuon aiemmin, olisin ehkä voinut ottaa hänet kiinni. Nyt on kulunut jo liian kauan. Hän on jo puolessa matkassa Syväsuolle, ellei pidemmällä.”

”Hemmetti!” Nevis iski nyrkkinsä kammion seinämään niin lujaa, että kivi rohisi. ”Sinun piti vahtia häntä! En voi uskoa, että päästit hänet pakoon!”

”Minä vahdinkin”, Sigrid puristi sanat hampaidensa välistä. ”Ehkä, ellei teillä olisi mennyt niin kauaa, voisimme vielä ottaa hänet kiinni.”

”Sinulla vasta on otsaa”, Nevis korskahti. ”Istut vain kankuillasi tekemättä mitään, ja kehtaat syyttää muita, kun homma menee läskiksi! On siinä meillä kaupunginkaartilainen!”

”Ellet kohta sulje leipäläpeäsi, teen sen mielelläni puolestasi. Ikiajoiksi.”

Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. ”Uhkailetko sinä minua?”

”Anna tulla, rääpäle”, Sigrid levitti kätensä. ”Käy vain kaupunginkaartilaisen kimppuun. Saat muhkean linnatuomion. Oikean kerroskakun!”

Ada hyppäsi sukkelasti heidän väliinsä. ”Nyt riittää! Kukaan ei käy kenenkään kimppuun!”

”Ada”, Nevis murahti. Tikari oli jo puoliksi ulkona tupestaan. ”Älä puutu tähän.”

”Pane se tikari pois, Nevis.”

”Jollet kohta siirry, niin menen lävitsesi.”

”Varoitan sinua. Se on tie, jolta ei ole paluuta. Et halua astua ensimmäistä askelta.”

”Rohkeaa sinulta odottaa, että tämä olisi ensimmäinen askel.”

Ada pyyhkäisi kätensä kasvojensa yli. Sormuksen keltainen jalokivi kimalsi hetken ajan kuin aurinko. ”En haluaisi tehdä tätä, mutta te ette anna minulle vaihtoehtoa.”

Äkkiä huoneilma alkoi väreillä. Ilma täyttyi kuin tyhjästä keltaisista, leijuvista hiukkasista, jotka säkenöivät valon osuessa niihin. Hiukkaset muodostivat näkymättömän seinämän huoneen keskelle, jakaen sen kahtia Neviksen ja muiden tilassa olijoiden välille. Nevis nosti kätensä kokeillakseen seinämää, ja se tuntui kiinteältä. Läpi ei ollut pääsyä.

”Hei!” Nevis paukautti seinämää tikarinsa kärjellä. Se vain upposi siihen kuin hunajaan. ”Laske tämä hiton lumous!”

”Lasken sen heti, kunhan rauhoitut”, Ada vastasi. ”Ymmärrän, että Jaspiksen pako harmittaa sinua. Se harmittaa minuakin. Minulla oli yhtä paljon kysymyksiä hänelle kuin sinullakin. Ja takaan sinulle, teen kaikkeni löytääkseni hänet. Mutta nyt meidän pitää keskittyä tärkeämpiin asioihin.”

”Kuten mihin?”

”Kartanosta pois pääsemiseen. Ettekö näe, mitä tämä paikka tekee meille? Kumpikaan teistä ei ole oma itsenne juuri nyt. Mitä kauemmin viivymme täällä, mitä syvemmälle sekavuuteen vajoamme. Se on tämän paikan luonto. Tämä on kaaoksen temppeli.”

Sigrid veti syvään henkeä ja silminnähden rauhoittui. ”Ymmärrän, mistä puhut.”

Nevis ei ollut samaa mieltä, mutta hän riuhtaisi tikarinsa seinästä ja pani sen vastahakoisesti tuppeensa. Vaihtoehtoja ei juuri ollut.

”Mitä te muuten löysitte tuolta alhaalta?” Sigrid kysyi.

”Se on pitkä tarina”, Ada vastasi. ”Kerron sen paluumatkalla.”

Sigrid nyökkäsi. ”Meillä ja komentaja Gremsillä on paljon puhuttavaa.”

”Entä sinä, Nevis?” Ada kysyi. ”Oletko nyt rauhoittunut?”

”Olen ihan rauhallinen”, Nevis nosti molemmat kätensä ilmaan. ”Ei aseita tai mitään muutakaan.”

”Hyvä.” Ada laski muurin heidän väliltään. ”Sitten mentiin.”

He kääntyivät paluusuuntaansa kohti. Vasta sitten heistä jokainen vaikutti muistavansa, että Freya oli heidän mukanaan.

”Minä voin kantaa hänet”, Ada totesi ja koppasi tytön käsivarsilleen. ”Hoidan hänet kuntoon.”
 
Nevis ei ollut varma, kuvitteliko hän vain, mutta Sigrid vaikutti jollain lailla vastahakoiselta. Varautuneemmalta. Nevis ei kuitenkaan puuttunut siihen enempää, sillä hänen mielessään oli toinen, tärkeämpi ajatus.

”On aika palata Syväsuolle.”
« Viimeksi muokattu: 12.04.2020 12:50:42 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Pahoittelen, että tässä on vähän kestänyt: työkiireet ovat yllättäneet, ja motivaatiota tälle tekstille joutui vähän kaivelemaan. Nyt kumminkin viimein paluu Syväsuolle! Tätä on jo vähän odotettukin. :"D

IX: Lukittu laatikko

”Viskiä?”

Ohuen pilvihäiveen takaa kajastava ilta-aurinko poltti kultaisen kiekon lasipullon lävitse. Avautuvan korkin poksahdus vapautti häivähdyksen tervaa ja tammipuuta. Tuoksu pisteli Sigridin sieraimissa kuin tuli.

”Laita tilkka”, Nevis sanoi.

Kullanruskea neste lorisi lasin pohjalle. Sigridistä tuntui siltä, kuin hän katselisi sivusta taistelua, johon hänen ei kuuluisi puuttua. Selkänsä kääntäminen sille oli itsessään taistelu.

”Kiitän tarjouksesta, komentaja, mutta en juo työajalla”, kieltäytyi Ada.

”Selvä on. Sigrid?”

Heidän väliseen hiljaisuuteensa mahtui liian monia kysymyksiä. Seurasi toinen taistelu, kun Sigrid yritti olla näkemättä kulmien vakavaa kaarta tai olkapäiden vahvoja linjoja.

”Otatko?”

Pullo ilkkui Sigridille pöydän toiselta puolen.

Sinä tarvitset minua, se sanoi.

Sigrid oikaisi itsensä ja käänsi katseensa poispäin. ”Ehdimme juopotella myöhemminkin.”

Nevis lähestulkoon pudotti viskilasinsa. Komentaja Grems kohotti näylle kulmiaan, muttei puuttunut asiaan sen enempää.

”Korppikeron kartano”, hän sanoi sen sijaan. ”Löysittekö kummitukset?”

”Kyllä”, Sigrid vastasi, ”ja ei. Ei ollut mitään kummituksia.”

”Mitä, sitten?”

”Lumouksia ja ansoja, jotka loivat illuusion kummituksista. Todellisuudessa kyse oli pelkistä lainsuojattomista.”

Grems raapi sängestä sinertävää leukaansa. Vaikka hän oli ajanut sen vasta samana aamuna, se päästi jo rohisevan äänen. ”Missä nuo lainsuojattomat ovat nyt?”

”Kuolleet. Heitä oli tusinan verran, ja kaikki olivat aseistettuja ja aggressiivisia. Teimme sen, minkä voimme.”

”Joka ikinen?”

”Kaikki, paitsi yksi. Heidän johtajanaan toimi tietäjä nimeltä Jaspis. Saimme hänet kiinni, mutta…”

Sigrid painoi kämmenensä pöytää vasten. Ne jättivät siihen kostean jäljen.

”Mutta hän pakeni. Olen pahoillani.”

Grems puristi nenänpäänsä sormiensa väliin. Silmiä reunustavat renkaat tummenivat. ”Miten?”

”Olin huolimaton”, Sigrid myönsi. ”Annoin hänen huijata minua. Minun olisi pitänyt tietää paremmin.”

”Niin olisikin.”

”Pyydän anteeksi, komentaja.”

”Lakkaa pyytelemästä anteeksi. Se ei sovi suuhusi.”

Komentajan sanat sivalsivat ruoskan lailla. Sigrid laski katseensa posket punottaen.

”Entä Ruut? Löysittekö hänet?”

”Kuollut.” Sana painoi kuin kivi.

”Lähetämme joukkoja hakemaan hänen ruumiinsa”, Grems sanoi. ”Onko kartanossa nyt turvallista?”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Lumoukset eivät olleet lainsuojattomien jättämiä, vaan ne olivat paikallaan jo kauan ennen heitä. Sen kartanon alta löytyi vanhoja, ylihaltioiden aikaisia raunioita. Se ei ole turvallinen paikka. Olisi parasta polttaa se maan tasalle ja muurata rauniot kiinni.”

Grems nyökkäsi vakavana. ”Määrään riittävästi joukkoja tehtävää varten. Muita yllätyksiä, joista minun olisi syytä olla tietoinen?”

”Sinuna varustaisin joukot oksennuspusseilla”, Nevis totesi yllättäen. Hän retkotti tuolissaan levällään kuin ruhtinas, puolityhjää viskilasia kämmenessään pyöritellen. Sigrid ei olisi yllättynyt, vaikka puolihaltia yrittäisi panna kohta jalkansa pöydälle. ”Näky kellarissa on… kuin pedon jäljiltä.”

Nevis heilutti kulmakarvojaan Adan suuntaan. Haltia vastasi varoittavalla rykäisyllä.

”Panen sen muistiin”, Grems totesi. Hän ei kirjannut huomiota ylös, mutta muistaisi sen kyllä. Komentaja ei unohtanut koskaan. ”Muuta?”

Ada ja Nevis vilkaisivat toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Sigrid oli jo jonkin aikaa epäillyt, ettei kaksikko ollut kertonut ihan kaikkea siitä, mitä kartanon kellarissa oli tapahtunut. Vaikutti siltä, että ne salaisuudet haudattaisiin raunioiden mukana.

”Selvä on”, Grems totesi. Työpöydän luukku aukesi rahisten, ja pullea rahapussi kolahti pöydälle. Sigrid koppasi pussin käteensä ja vilkaisi sisään. Hän pettyi heti.

”Tämä on hopeaa.”

Gremsin tummat silmät haastoivat hänet. ”Niin?”

”Sovimme kullasta.”

”Niin sovimme. En ole unohtanut sitä. Mutta suorititte tehtävänne vain osittain, joten saatte vain osan. Loput seuraavat sitten, kunhan suoritatte loputkin.”

Sigridin kurkkua alkoi kiristää, kun hän käsitti, mitä Grems implikoi. ”Mekö?”

”Te. Haluan, että etsitte ja löydätte sen Jaspikseksi kutsumanne tietäjän. Saatoitte tehdä selvää hänen joukoistaan, mutta mikä estää häntä etsimästä uusia ja jatkamasta toimintaansa täällä?”

Nevis lähestulkoon sylkäisi viskit suustaan. Hän räpytteli silmiään häkeltyneenä, kuin häntä olisi aivan odottamatta lyöty. Harmaiden silmien katse porautui Sigridin niskaan.

”En halua työskennellä hänen kanssaan.”

Sigrid tuhahti. ”Tunne on molemminpuolinen.”

”Sinä et halua työskennellä kenenkään kanssa”, Grems huomautti. ”Mutta niin kauan, kuin se velho juoksee vapaana, sopimuksemme ei voi pitää. Ymmärrätkö?”

Neviksen kasvot kalpenivat niin vaaleiksi, että ne miltei sinersivät. Puolihaltia hillitsi itsensä, vaikka kehonkieli viesti halusta tehdä aivan muuta.

”Ymmärrän.”

”Erinomaista”, Grems paukautti käsiään. ”Sitten, tämä Jaspis. Onko teillä aavistustakaan siitä, minne hän olisi voinut mennä?”

”Ei oikeastaan”, Ada vastasi, ”mutta otimme kartanosta talteen hänen tavaroitaan. Jos saan riittävästi aikaa, voin loihtia jäljitysloitsun.”

Grems nyökkäsi. ”Mikä on riittävästi?”

”Kaksi, kolme päivää. Se riippuu siitä, miten vahvan siteen hän on muodostanut keräämiimme esineisiin. Lisäksi tarvitsen jonkin verran yrttejä – variksenmarjaa, raatetta, pohjannoidanlukkoa…”

”Saat, mitä tarvitset.”

”Gweyir, komentaja.”

”Es saevel”, Grems vastasi. ”Nyt, alkakaa työhön. Joku on saatava vastuuseen tästä helvetin sotkusta.”

Nevis ponnahti tuolistaan kuin pitkään jännitettynä ollut jousi. Ada seurasi hänen vanavedessään pitkänä ja sulokkaana kuin sarankorsi. Sigrid keräsi tavaransa ja valmistautui lähtöön, kun hän tunsi Gremsin huomion painon harteillaan.

”No”, Sigrid tivasi. ”Sano sanottavasi.”

Grems ei tehnyt niin. Hän vain mittaili Sigridiä katseellaan. Punniten. Arvioiden.

”Aiotko vain tuijottaa minua koko päivän?”

”En.”

”Anna tulla, sitten. Sano se. Olen yksi vitun pettymys, enkö vain?”

Gremsin murina värähteli Sigridin rintalastassa saakka. ”Siisti suutasi, sotilas.”

Sigrid hörähti. ”Tiesitkö olevasi tekopyhä paskiainen?”

”Yrität ärsyttää minua tahallaan. Se ei toimi.”

”Niinkö? Minä luulin, että nauttisit siitä. Sehän todistaisi sinun olleen oikeassa. Että olen pelkkä rääväsuinen villi, joka rikkoo sääntöjä miten lystää.”

Kuului kolahdus, kun Grems pani viskipullon takaisin laatikkoon. Lukitsi sen piiloon pimeyteen. ”Et ole sitä enää, Sig.”

”Älä kutsu minua sillä nimellä.”

”Se on totuus.” Komentajan ääni oli tavallisesti terästä. Nyt se oli pehmeää rautaa.

 ”Siksikö olet pettynyt?”

”Siksi. Annoit itsesi lipsua.”

Sigrid puristi kätensä nyrkkiin, vaikka se ei estänytkään niitä tärisemästä. Vihaa oli liian paljon. ”Tiedän.”

”Me emme ole sitä enää”, Grems jatkoi. ”Sinun on annettava sen olla.”

”Tarkoitat, että sinä et ole. Hyvästi, Ragnar.” Sigrid sulki oven takanaan.

Hän ajatteli lukittua laatikkoa.

*

Ruut tuotiin takaisin seuraavana päivänä.

Ruumiskokko roihusi ja räiski kuumia kipinöitä kylmään syysiltaan. Se oli yksi niitä kuulaita ja kirkkaita iltoja, jolloin ilmassa oli lupaus talvesta.

Se oli kaunis ilta kuolla.

Sigrid katseli liekkejä metsäaukion laidalta, ja halusi ajatella, että Ruut todella kuoli näin.

Ei yksin pimeän kartanon kellarissa, jossa hänen ruumiinsa odotti noutoa viikon, vaan ystävien ympäröimänä, paljaan taivaan alla.

Kaupunginkaartilaiset seisoivat ringissä tulen äärellä. He puhuivat vain vähän, mutta hiljaisuus puhui sitäkin enemmän. Oli niin monia asioita, joita Sigrid halusi Ruutille sanoa, mutta yksikään niistä ei tullut ulos. Se tuntui vain turhalta.

Hänen olisi pitänyt sanoa ne aiemmin. Nyt oli jo liian myöhäistä.

Sigrid halusi itkeä, mutta hän ei osannut.

Siksi hän antoi liekkien nostattaa kyyneleet silmiin puolestaan.

*

Majatalossa tanssittiin niin, että seinät tutisivat.

Puuhuilut ja okariinat piipittivät, luutut ja mandoliinit rämpyttivät ja rummut ja tamburiinit tärisivät kilpaa kiihtyvällä tahdilla. Juopot ärjyivät, jalat tömistivät ja lasit kilisivät kuin maailmanloppu olisi tulossa. Jokainen kovempi ääni helisti ikkunoita ja pöllytti kattoparruja yläkerrassa saakka. Parasta aikaa alakerran väkijoukko oli yhtynyt rivoon yhteislauluun, joka herättäisi kovaäänisyydessään kuolleetkin.

Nouse jo tanssiin ja jahkailu lakkaa,
tartu nyt helmasta ukkonen akkaa.
Kun sulla on lemmennälkä ja –jano,
ratkaisu siihen on kunnon…


”Nevis!”

Puolihaltia kääntyi sängyssään äänen suuntaan. ”Freya. Olet hereillä.”

”Heräsin juuri”, kääpiötyttö vastasi ovensuusta. ”Puhuin jo Adan kanssa, mutta hän hössöttää ihan liikaa. Siksi tulin etsimään sinua.”

”Niinkö? Olen imarreltu.”

Freya tömisteli sisään muina kääpiöinä ja lysähti Neviksen jalkojen juureen. ”Älä anna pääsi paisua liikaa.”

”Sinun pääsi tässä on paisunut. Makaat jalkojeni päällä.”

”Niin?”

Nevis huokaisi. Hänen olisi pitänyt lukita ovi.

Freya puuskahti niin, että kiharat pöllähtivät hänen kasvoiltaan. ”Mitä sinä täällä ylhäällä oikein mökötät? Alhaalla on juhlat.”

”Minä vihaan juhlia.”

”Hah! Sinäkö muka?”

”Minäpä.” Nevis yritti kiemurrella vapauteen, mutta kääpiötyttö ei liikahtanutkaan. Siispä hän alistui kohtaloonsa. ”Mitä sinä teet jalkeilla? Sinun pitäisi levätä.”

”Olen levännyt eilisestä saakka! En jaksa enää. Haluan tehdä jotain jännää.”

”Olet tehnyt jo tarpeeksi jännää kokonaisen vuoden edestä”, Nevis pyöräytti silmiään. ”Mene nukkumaan.”

Freya vinkui vastalauseeksi. ”Milloin sinusta on tullut noin tylsä?”

”En minä ole tylsä.”

”Oletpas. Makaat vain sängyssäsi ja valitat kuin vanha akka! Mennään tanssimaan, Nevis. Jooko?”

”Tämä on taverna. Sinä olet neljätoista.”

”Mitä siitä?”

”Juuri sitä. Sitä paitsi, minä en tanssi.”

”Mikset?”

”Se ei ole minua varten.”

Freya ponnahti sängyltä ja päästi Neviksen jalat auliiseen vapauteen. ”Oletko tosissasi? Tanssiminen on kaikkia varten! Eihän siinä tarvitse muuta kuin nostella jalkoja ja heiluttaa käsiä. Katso, näin. Hoplaa…”

Nevis katsoi. Se ei näyttänyt tanssimiselta. ”Mitä pahaa ilma on sinulle tehnyt?”

”Hop… hop…” Freya pysähtyi. ”Miten niin?”

”Kun potkit sitä tuohon malliin.”

”Kohta potkin sinua, kun olet tuollainen jästipää!”

Nevis nosti kätensä ilmaan. ”Voih, eih! Armoa!”

Freya näytti Nevikselle kieltään. Nevis vastasi samalla mitalla.

”Tylsimys…” Freyan olkapäät lysähtivät. ”Tanssisit nyt, Nevis, ole kiltti. Yksi pikku tanssi vain?”

Uhma kasvoilla oli vaihtunut pettymykseksi, joka olisi vetänyt vertoja söpöimmällekin koiranpennulle. Sitä oli vaikea olla vastustelematta.

”Yksi tanssi”, Nevis myöntyi. ”Sen jälkeen en tanssi enää koskaan.”

*

”Kovempaaaaaaaa!” Freya huusi kurkkunsa käheäksi. ”Pyöritä kovempaaaaaaa!”

Nevis pyöritti.

Maisema oli pelkkiä valoviiruja varjoja vasten. Hytkyviä vartaloita ja keinuvia seiniä. Maailma pyöri, ja Freya pyöri sen mukana.

”Lisääääää!”

Soitanta kiihtyi ja koveni. Bongo hakkasi samaa tahtia hänen sydämensä kanssa. Hänen huutonsa punoutuivat ja sekoittuivat jousien ja pillien kirkunaan. Musiikki aaltoili väreinä ilmassa. Freya antoi liikkeen viedä hänet mukanaan, keinuttaa häntä ajopuuna vedessä. Hän tarttui katseellaan tanssiviin tulensäikeisiin. Lensi, lensi, kuin kaaressa sinkoava kipinä.

”Älä lopeta vielä! Eiiiiiii…”

En halua takaisin pimeään, hän ajatteli. En halua takaisin punaiseen ja kylmään. Hän halusi jäädä ainiaaksi tähän värien ja valojen maahan, antaa Neviksen käsien keinuttaa häntä painottomana ilman halki. Nauraa ja laulaa ja tanssia kuin oikea tyttö, kuin oikea lapsi.

en halua takaisin

Mustat pisteet tanssivat hänen näkökenttänsä reunoilla, vetivät häntä itseään kohti. Pakottivat, kutsuivat.

en halua

Freya tahtoi lentää ikuisesti, mutta maan paino oli liian raskas. Lattia alla oli upottavan suon pinta, ja sen mustan pinnan alla rihmat kiskoivat häntä itseään kohti.

en

Musiikki loppui, ja Nevis laski hänet maahan. Se ei niellyt häntä alleen, mutta Freya tunsi sen vedon yhä. Hän tunsi sen aina.

Sillä maasta hän oli tullut, ja maan omaksi hän olisi jälleen tuleva.

*

Heidän tanssinsa loppui Sigridin keskeytykseen.

”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?”

”No miltä se sinusta näyttää?” Nevis kuivasi hikeä otsaltaan ja nojautui takaseinää vasten. Hän oli tanssinut riittävästi kokonaiseksi eliniäksi. Freya oli lysähtänyt tuoliin hänen viereensä.

Sigridin jääkylmä tuijotus porautui puolihaltian ja kääpiön väliseen tilaan. ”Et voi tuoda häntä tänne! Hän on neljätoista!”

”Luuletko, että minä toin hänet tänne ryyppäämään? Kyse oli yhdestä tanssista. Ja koska se on tanssittu, lähdemme nyt.”

Sigridin käsi syöksähti Nevistä kohti kuin kobra. Se kaappasi hänen olkavartensa otteeseensa, ja vaikka Nevis yritti vastustella, Sigridin ote oli rautaa. Oli vain helpompaa antaa asian olla.

”Freya lähtee”, Sigrid julisti. ”Sinä jäät.”

Freya nousi tuoliltaan ja kiiruhti yläkertaan sanomatta sanaakaan. Se oli häneltä oudon tottelevaista käytöstä. Mutta ehkä hänkin oli vain uupunut tanssin jäljiltä.

”Voit jo päästää irti käsivarrestani”, Nevis huokaisi. ”Vai piteletkö sitä ihan pitelemisen ilosta?”

Sigridin ote löystyi lähes refleksinomaisesti, kuin Neviksen iho olisikin yhtäkkiä tulikuuma.

”No?” Nevis kohotti kulmiaan. ”Nokkiko naakka äänihuulesi?”

Sigrid värähti ja kokosi itsensä. Hänen katseessaan oli jälleen pakkasen purevuutta. ”Sinulla ei sitten ole päässäsi yhtäkään järkevää ajatusta. Freya, tänne?”

Nevis katseli ympärilleen. Meno tavernassa oli riehakasta – vaikka he seisoivatkin suojaisammassa syvennyksessä portaikon lähistöllä, roiseilta näyiltä oli vaikea välttyä. Jossakin joku kiskoi tuoppia kurkustaan kaksin käsin, toisaalla toinen oksensi kapakan nurkkaan. Eräät nuorukaiset lähistöllä nuolivat toistensa naamoja niin kiihkeästi, ettei ollut epäilystäkään siitä, mihin se tilanne johtaisi. Heidän vieressään kolme äijää oli kivunnut pöydälle tanssimaan, ja korkealta tähystyspisteeltään ukot silmäilivät hävyttömästi naisten rintamuksia ja takapuolia – lukuun ottamatta yhtä, joka vaikutti olevan paljon kiinnostuneempi kaveristaan kuin hänen takanaan keimailevista kaunottarista.

”Eihän tämä nyt vielä niin paha ole”, Nevis totesi. ”Kukaan ei ole vielä sammunut, ja kaikilla on toistaiseksi housut jalassa. Ei, odota, perun sanani.”

Mutru Sigridin kasvoilla syveni entisestään. ”En minä vain sitä tarkoittanut. Freya ei… ole vakaassa tilassa. Täällä on liikaa ihmisiä-”

”Odota”, Nevis puuttui kesken lauseen. ”Ei tässä ole kyse siitä, että pelkäisit hänen puolestaan. Sinä pelkäät häntä.”

Sigridin ryhti suoristui kuin seiväs. ”Minä en pelkää mitään.”

”Kaikki pelkäävät jotakin.” Neviksen katse liikehti ympäri huonetta. ”Tuo nuorukainen tuossa pelkää, että hän sanoo kohta jotain noloa. Tuo akka puolestaan sitä, ettei kukaan mies halua tanssia hänen kanssaan. Yksi noista kolmesta äijästä pitää miehistä, eikä hän halua, että vaimo saa tietää. Ja sinä… no, sen minä jo sanoinkin.”

”En tullut tänne kuunnellaksesi neuvojasi.”

”Niinkö? Miksi sinä sitten tulit tänne? Eikö sinun pitäisi olla suremassa, ei juhlimassa?”

Sigrid näytti äkkiä loukkaantuneelta. ”Koko kaupunginkaarti on täällä. Juomme Ruutin muistolle.”

”Jotta unohtaisitte hänet nopeammin?”

Sigridin katse tuimeni. ”Olet aika hävytön, tiesitkö sen?”

Neviksen ei tarvinnut edes vastata, sillä se ei oikeastaan ollut kysymys. Kaikki tiesivät sen vastauksen joka tapauksessa.

”Jos olen sinusta kerta niin hävytön, miksi yhä puhut kanssani? Tulitko vain haukkumaan, vai onko jotain, mitä tarvitset minulta?”

Sigrid kohotti leukaansa ja puuskautti sieraimiaan. ”En tarvitse sinulta mitään.”

”Varmastiko?”

”Oletko harkinnut, että ajattelisit kerrankin elämässäsi jotakuta muuta kuin itseäsi?”

Nevis tunsi virneen valuvan kasvoiltaan. Häntä oli elämänsä aikana syytetty monista asioista, ja valtaosaan haukuista hän oli jo turtunut. Oli kuitenkin yksi asia, josta syyttäminen oli hänestä sietämätöntä, ja Sigrid oli juuri syyllistynyt siihen.

”Tämä keskustelu päättyy tähän”, Nevis kääntyi lähteäkseen. ”Hyvästi.”

”Lähde sitten!” Sigrid huusi hänen peräänsä. ”Senkin… senkin… itserakas ihrakasa! Mene ja kaiva nöyhtää navastasi, kun maailmasi kerta pyörii sen ympärillä!”

Nevis puristi kätensä nyrkkeihin ja marssi portaita kohti. Portaille päästyään hän kuitenkin pysähtyi.

En minä ole itsekäs. Miten Sigrid edes kehtaa sanoa minulle niin?

Hänen täytyi osoittaa Sigridille, että tämä oli väärässä. Eihän hän ollut itserakas. Hän vihasi itseään. Ehkä, jos hän olisi ollut itsekkäämpi, hänen elämänsä ei olisi mennyt sillä tavoin. Jos hän olisi joskus tajunnut ajatella omaa etuaan kaikkien muiden edun sijaan.

Nevis kääntyi takaisin etsiäkseen Sigridin katseellaan, mutta naista ei näkynyt enää missään.

Neviksen vatsassa kupli. Veri kiehui. Hän halusi satuttaa jotakuta. Hän halusi satuttaa itseään.

Siksi hän antoi katseensa etsiytyä kauemmas, ohitse sen pisteen, jossa Sigrid oli hetki sitten seisonut. Se osui lopulta vaaleaan, kiharatukkaiseen naiseen, joka nojaili baaritiskiin kyllästyneen näköisenä.

Tiedän, miltä sinulta tuntuu, Nevis ajatteli. En minäkään haluaisi olla täällä.

Nevis sulki silmänsä ja antoi oman tietoisuutensa huuhtoutua pois, korvautua jollakin toisella. Uuden tietoisuuden mukana tulivat uudet kasvot – jotkut niistä lukemattomista, jotka hän oli varastanut ja painanut muistiinsa. Nämä kasvot kuuluivat kauniille, nuorelle miehelle, jonka joka liike hengittämisestä silmien räpäytykseen huokui viileää itsevarmuutta.

Kaunis mies taittoi matkansa tavernan poikki, ja keinuvien vartaloiden meri jakautui hänen tieltään. Tiskin vaaleaverikkö kuuli hänen tulonsa jo kauan ennen, kuin heidän katseensa kohtasivat. Naisen silmissä oli marraskuisen meren harmaata.

”Tylsät juhlat, eikö?” mies kysyi.

”Luit ajatukseni”, nainen vastasi. Hänen äänensä oli tuulikellojen helinää.

Miehen huulet levisivät kauniiseen hymyyn. ”Mitä sanoisit sille, jos lähtisimme täältä?”

Nainen ei epäröinyt. Nämä olivat liian kauniit kasvot kiellettäväksi.

*

Vaaleat sormet silittivät kauniin miehen kauniita kasvoja.

”Et koskaan kertonut nimeäsi”, vaaleaverikkö sanoi. Kynnet piirsivät reitin miehen vatsan laaksojen poikki. He makasivat vierekkäin sängyllä, paljaat vartalot toisiinsa kietoutuneina, antaen hekuman jälkilämmön virrata välillään.

Kaunis mies räpytteli monivärisiä silmiään. Niiden väri ei hetkeäkään pysynyt samana. Sillä hetkellä se oli utuinen tähtitaivas pakkasyönä.

”Ronan”, hän vastasi. Nimi tuli jostain hänen mielensä perukoilta, vaikka hän ei tiennytkään, mistä tunsi sen.

”Aurora”, nainen kuiskasi.

Hänen kehonsa oli pehmeä Ronanin omaa vasten. He sopivat täydellisesti yhteen, kuin kauan kadoksissa olleet palapelin palaset. He maalasivat yhdessä kauniin kuvan: sellaisen, josta kirjoitettaisiin lauluja ja tarinoita.

Mutta Ronaniksi kutsuttu mies oli sisältä kylmä. Hän ei tuntenut kuumia kipinöitä ihollaan tai tulta jalkojensa välisessä tilassa. Koko maailma oli vain monikerroksisen kuoren toisella puolen. Hopeahiuksinen puolihaltia oli jossain syvällä tuon kuoren alla, lukitussa laatikossa kaapin pohjalla.

”Nautitko sinä?” Aurora kysyi.

”Nautin”, kaunis mies vastasi. Ronan puhui totta, mutta Nevis valehteli.

Tämä oli ollut nautintoa. Tippakaan siitä ei vain ollut hänen omaansa.


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 510
  • Phantom Thief of Hearts
Voi Nevis. :( Välillä sen arvostelukyky kyllä vähän pettää, koska kuvittelisi nyt, että kuka tahansa aikuinen tajuaisi, ettei lasta välttämättä kannata tuoda moiseen paikkaan. :D Minusta on hauskaa, että Sigrid tässä tekstissä on tuo järjen ääni ja moraalinvartija.

Neviksen lopun veto kyllä vähän yllätti ja pelkäsin, että hän aikoisi satuttaa naista fyysisestikin, mutta niin ei onneksi sentään käynyt. Se olisi kyllä tehnyt hahmosta paljon vaikeammin pidettävän! Toisaalta kaikilla porukan tyypeillä on tähänkin mennessä ollut myös paljon huonoja puolia, mutta ei nyt kuitenkaan mitään ihan sellaista.

Tuo lukitun laatikon vertaus oli tosi hieno! Minua jäi myös kiinnostamaan Sigridin ja Gremsin yhteinen menneisyys, mutta ehkä siitäkin kuullaan vielä lisää. Samoin Freyan osuus oli kiinnostava ja oikeastaan aika surullinenkin, koska eipä hänen(kään) osansa tässä tarinassa ole helppo. :( On kyllä jännää, miten usein sävyltään hauska ja keveäkin tarina on toisaalta monin osin hirveän surullinen!

Kiitos tästä, jään taas odottelemaan kiinnostuneena jatkoa. :)
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos taas kommentista Vehka :-* Joo, Nevis osaa kyllä tehdä vääriä päätöksiä oikein olan takaa. Mutta eipä tästä joukkiosta kukaan ole kovin tasapainoinen, kuten ehkä nämä kaiut menneisyyteen antavat olettaa. Paitsi ehkä Ada, hehe. Tuollainen ilon ja surun kontrastin vaihtelu on teksteissä kyllä mielestäni tärkeää, etenkin tässä tekstissä, joka on monelta osaa tosi surullinen. Siksi välillä pitää muistaa hieman keventää.

A/N: Ensialkuun haluan kiittää kaikkia lukijoitani siitä, että olette olleet kanssani tämän tarinan ajan. Olin todella liikuttunut siitä, että Kasvoton oli äänestetty Finipikareissa vuoden originaalitarinan 3. sijalle, ja että Nevis sai kakkossijan originaalihahmojen sarjassa. Siitä en voi kiittää muuta kuin teitä, rakkaat lukijat. <3 Tämä tarina ei tosiaankaan ollut suunniteltu, mutta tästä on tullut minulle tosi tärkeä ja palaan kirjoittamaan näistä hahmoista aina mielellään. En vieläkään ihan tiedä täsmälleen, mihin suuntaan tämä on menossa, mutta pala kerrallaan mysteeri rakentuu ja Syväsuon maailma syvenee (heh heh). Toivottavasti jaksatte pysyä matkassani loppuun saakka, jotta näette miten Neviksen, Sigridin, Freyan ja Adan tarina päättyy.

Tämä on vielä tällainen väliosamainen - oikeastaan suoraa jatkoa edelliselle luvulle, josta olisi tullut vähän tuhottoman pitkä, jos nämä olisi pistetty sinne samaan. Näiden jälkeen kuitenkin päästään taas uuden "seikkailun" pariin, joten actionia on luvassa oikein kunnolla. Hyviä lukuhetkiä!

P.S. Tämä luku on omistettu Dungeon Masterillemme A:lle, jota ystävien kesken myös lokiksi kutsutaan. Kiitos, kun olet hyvä DM. <3



X. Ystävistä ja vihollisista

Nelikko tuijotti pöydälle asetettujen esineiden valikoimaa, mutta mitään ei tapahtunut.

Esineitä oli kolme. Taikasauva, loitsukäärö ja kirjanen, jonka Nevis oli nimennyt taikasauvan käyttöoppaaksi. Ilma oli sakeana yrtinvihreästä savusta, jonka tuoksu oli niin läpitunkeva, että se lähestulkoon poltteli nenässä. Adan silmien katse oli keskittynyt ja tuima.

”Loitsu on valmis”, hän sanoi yllättäen.

Nevis räpäytti silmiään tarkistaakseen, oliko mikään pöydällä olevista esineistä liikahtanut. Niin ei ollut. Kaikki näytti yhä samalta kuin ennenkin.

”Oletko varma?”

”Olen”, Ada nyökkäsi. ”Tiedän Jaspiksen sijainnin kilometrin tarkkuudella.”

”Vain kilometrinkö?”

”Hyst”, Sigrid keskeytti. ”Kerro meille, Ada. Missä hän on?”

Adan katse porautui entistä syvemmälle pöytään, miltei kuin hän aikoisi sytyttää sen katseellaan tuleen. ”Noin kaksikymmentä kilometriä… tuohon suuntaan.”

Adan sormet osoittivat länteen.

”Mutta eihän se voi olla oikein”, Nevis totesi. ”Eihän siinä suunnassa ole muuta kuin…”

”Merta”, Sigrid täydensi. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet silmissä.

”Mitä? Onko jokin hätänä?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Miksi olisi?”

Virne levisi Neviksen kasvoille. ”Mitä? Pelkäätkö sinä vettä? Suuri Sigrid?”

”En pelkää”, Sigrid vastusti. ”En vain… pidä siitä.”

Neviksen kulmat kohosivat melkein kuin itsestään. ”Niin kaikki aina sanovat.”

Sigrid keräsi itsensä ja käveli ikkunan luo. ”Loitsu on tarkka?”

”Ehdottoman”, Ada vastasi. ”Käytössämme ei ollut vain yksi, vaan kolme esinettä, joista jokainen oli Jaspikselle tärkeä. Taitajan ja hänen taikasauvansa väliselle suhteelle vain harva asia vetää vertoja.”

Nevis tirskahti, ja sai pian tuta Sigridin hyytävän tuijotuksen itsessään. Sillä naisella ei sitten ollut lainkaan huumorintajua.

”Se ryökäle”, Sigrid jatkoi. ”Hän yrittää paeta.”

”Yrittäisin minäkin, jos olisin hän”, Nevis huomautti.

”Itseasiassa, en olisi siitä niinkään varma”, Ada totesi. ”Paikannusloitsu ei nähkääs anna ainoastaan sijaintia. Sen voimakkuus myös kertoo siitä, kuinka pysyvästi kohde on asettunut jonnekin. Jaspiksen tapauksessa sijainti on erityisen voimakas.”

”Hän siis odottaa jotakin”, Sigrid käsitti. ”Mitä?”

”Tai ketä”, Nevis totesi raapiessaan puukollaan kynsiensä alusia. ”Se voi olla ansa.”

”Olet oikeassa”, Sigrid myötäili – vaikkakin vastentahtoisesti. ”Emme tiedä lainkaan, mitä meillä on vastassa. Tarvitsemme lisätietoa, ennen kuin toimimme.”

”Minä voin huolehtia siitä.” Ada siirtyi Sigridin viereen ikkunalle ja avasi sen, jolloin raikas syystuulahdus pyyhkäisi syrjään yrttien silmiävuodattavan katkun. Ada vei sormensa huulilleen ja päästi pitkän, musikaalisen vihellyksen. Heidän ei tarvinnut odottaa minuuttiakaan, ennen kuin jostain kantautui lokin kiekaisu. Ada levitti kätensä ikkunasta ulos, jolloin lokki laskeutui hänen käsivarrelleen siipien havinan saattelemana.

”Etsi Jaspis”, Ada käski.

”Kiääää!” lokki vastasi ja lensi tiehensä.

”En tiennyt, että puhut lokeille”, Nevis sanoi.

”Druidit osaavat puhua kaikkien eläinten kanssa”, Ada vastasi.

”Eikö se ole vaikeaa?”

”Ei”, Ada pudisti päätään. ”Ihmisille puhuminen on paljon vaikeampaa.”

Siinä Ada oli oikeassa. He eivät juuri puhuneet odotellessaan. Sigrid nojaili seinää vasten ja naputti jalkaansa niin, että kopina kävi. Ada keitti itselleen teetä ja hörppi sitä niin isosta mukista, että se muistutti pikemminkin keittokulhoa. Nevis puolestaan keskittyi kaivertamaan rivouksia lattiaan puukollaan.

”Kiää kiää!”

Neviksen kaivertama kuva jäi kesken, jättäen varsin monitulkintaisen lopputuloksen. ”Mitä lokki sanoo?”

”Jaspis on laivalla”, Ada tulkkasi, ”purjelaivalla. Kyseessä on kaksimastoinen kuunari, miehistöä korkeintaan kymmenen. Se odottaa ankkuroituneena luodon edustalla, parikymmentä kilometriä tästä länteen.”

Nevis oli vaikuttunut. ”Lokki sanoi kaiken tuon kahdessa kiää:ssä?”

”Odotappas kun puhut päästäisen kanssa. Kerran sellainen kertoi koko kesän tapahtumat yhden piipin aikana.” Ada heilautti kättään. ”Mene, toverini.”

Lokki lensi pois. Heidän lyhyt ystävyytensä oli ohi.

”Krhm”, Sigrid käänsi huomion itseensä. ”Kymmenen miestä? Se kuulostaa vähältä. Miltei liian vähältä.”

”Ehkei Jaspis ehtinyt kerätä kaljuunan verran miehistöä paetessaan henkensä edestä”, Nevis totesi. ”Tämähän on vain hyvä asia.”

Sigrid murahti. ”Ehkä. Ei pitäisi olla temppu eikä mikään napata häntä kolmistaan. Tarvitsemme vain veneen. Voimme livahtaa alukseen pimeän turvin, hoitaa tämän nopeasti ja huomaamattomasti.”

”Tarkoitat varmaan nelistään”, Nevis huomautti. ”Minä, sinä, Ada ja Freya.”

Sigridin leukaperät kiristyivät. ”Oletteko varma, että se on hyvä ajatus?”

Nevis tunnisti Sigridin korkean nuotin, tämän olkapäille asettuvan painon. Sigridin aiempi tyytymättömyys laivoihin oli ollut pelkkää haaleaa vettä tähän verrattuna. Tämä oli aitoa pelkoa.

”Miksei olisi?” Nevis kysyi.

Sigridin katse siirtyi ovelle, ikään kuin Freya voisi pelmahtaa sisään millä hetkellä hyvänsä. Niin ei tapahtunut, mutta Sigrid madalsi ääntään silti. ”Juuri ennen kuin Jaspis pakeni… hän kertoi minulle jotain. Freyasta. Se sai minut ajattelemaan. Eikö teistäkin ollut outoa, miten helposti hyväksyimme hänen kaikki tekemisemme? Miten emme lainkaan kyseenalaistaneet hänen haluaan lähteä mukaamme, vaikka Grems ei edes palkannut häntä? Ja te kaikki näitte, mihin hän pystyi kartanossa. Hän ei ole pelkkä tavallinen tyttö.”

Ada nyökkäsi vakavana. ”Olen tullut samaan johtopäätökseen.”

Nevis ei oikeastaan ollut ajatellut asiaa. Hän oli nähnyt elämässään jo niin monia outoja asioita, että harva asia tuli hänelle yllätyksenä. Eikä hän välittänyt tehtävän yksityiskohdista kuten Sigrid. Hänelle oli pääasia, että se tuli tehtyä.

”Oletko sitten samaa mieltä kanssani?” Sigrid kysyi.

”En”, Ada vastasi. ”Päinvastoin. En ole vielä täysin varma siitä, mikä Freya on, mutta niin kauan kuin saamme siitä selvää, meidän olisi viisasta pitää hänet lähellämme. Niin ainakin pystymme tarkkailemaan häntä.”

”Aiotko ottaa siitä selvää?”

”Parhaani mukaan. Freya on lukko. Jaspis on avain. Tarvitsemme molemmat ratkaistaksemme tämän. Tässä ei ole enää kyse pelkistä rosvoista kartanon kellarissa. Olemme sidottuja toisiimme, halusimme sitä tai emme.”

Sigrid nyökkäsi kankeana. ”Pidä ystävät lähelläsi, viholliset vielä lähempänä.”

Viholliset, Nevis ajatteli. Freyako? Ei. Hänellä oli paljon pahempia vihollisia. Sellaisia, jotka kääntäisivät maailman ympäri löytääkseen hänet. Ja Freya oli yksi harvoista asioista, jotka seisoivat heidän tiellään.

Nevis vilkaisi ulos. Aurinko oli jo matalalla, vaikka oli vasta iltapäivä. Päivät kävivät lyhyemmäksi – aivan kuten hänenkin aikansa. Hän tiesi, ettei voisi paeta ikuisesti. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi otettava vastaan kaikki mahdollinen apu.

”Freyasta puheen ollen…” Sigrid keskeytti hänen ajatuksensa. ”Missä hän on nyt?”

*

Kylmä.

Kamalan kylmä.

Jalat liikkuivat eteenpäin, mutta hitaasti, niin hitaasti. Joka askel painoi enemmän kuin edellinen. Niiden väliseen tilaan mahtui iäisyys. Olisi niin paljon helpompaa vain pysyä paikallaan, jäädä tähän. Maa jalkojen alla oli kiveä, mutta se tuntui pehmeältä. Siitä varmasti saisi hyvän pedin. Mitä haittaa siitä olisi, jos hän lepuuttaisi silmiään vain hetken? Ihan pikkuisen vain…

Juokse, Freya, sinun täytyy juosta.

Ääni räväytti luomet auki, terävöitti pimeyttä silmien reunoilla. Ei hän voinut pysähtyä vielä. Täällä ei ollut turvallista. Hänen täytyi päästä pois, kauemmas, ylemmäs.

Mutta minne?

Hänen ympärillään oli pelkkää pimeyttä. Kiveä kiven päälle. Kauan sitten hylättyjä tunneleita, joista osa oli niin vanhoja, ettei kukaan enää muistanut, minne ne johtivat. Freya valitsi niistä lähimmän, voimat eivät riittäneet muuhun. Sielläkin oli kylmää. Kaikkialla oli kylmää.

Vaikka Freya liikkui eteenpäin, kylmyys ei hälvennyt. Hän alkoi ymmärtää sen johtuvan siitä, ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisällään. Paksut vaatteet suojasivat häntä näyltä, mutta hän tiesi, että jokin oli pielessä. Vatsaa jäyti kylmä kostea kipu, joka sykki jokaisella askeleella. Hän olisi halunnut nostaa paitaa ja katsoa, nähdä kuinka paha tilanne oli, mutta hän ei uskaltanut. Hänen täytyi jatkaa. Jatkaa eteenpäin.

Hitaasti tunneli kasvoi suuremmaksi, avarammaksi. Täällä ilma tuntui erityisen kylmältä, miltei polttavalta. Hengitys huurusi paksuina pilvinä. Se kertoi, ettei kylmyys ollut vain sisäpuolella. Ehkä hän oli jo lähempänä pintaa? Hänen täytyi olla, koska edessä näkyi valoa. Mutta tässä valossa oli jotain erikoista. Se ei ollut auringon keltaista valoa tai kuun sininen keila. Tämä valo oli punaista.

Valo yhtä aikaa työnsi häntä pois että veti häntä puoleensa. Lähemmäs astuttuaan Freya huomasi, ettei valo varsinaisesti langennut mistään – hän ei oikeastaan voinut paikantaa sen lähdettä. Se vain oli kaikkialla.

Hänen edessään aukeava tila oli pyöreä kammio, niin korkea ja leveä, ettei hän erottanut seiniä tai kattoa. Tilan keskellä seisoi suuri, jykevä koroke, joka toi mieleen haudan tai alttarin. Tai kenties se oli molempia yhtä aikaa.

Freya, ääni kutsui yllättäen. Oliko se äidin vai isän ääni? Mummon vai papan ääni? Hän ei osannut erottaa niitä toisistaan. Kaikki punoutuivat toisiinsa yhdeksi lauluksi. He kutsuivat häntä.

”Missä te olette?” Freya kysyi pimeydeltä. Hänen silmänsä kostuivat kyynelistä. Miksi näin oli tapahtunut? Äiti oli aina sanonut, ettei hyville ihmisille voinut tapahtua mitään pahaa. Eivätkö he sitten olleet tarpeeksi hyviä? ”Älkää jättäkö minua yksin!”

Tule lähemmäs, Freya. Löydä meidät. Pelasta meidät.

”Miten? Minä en jaksa enää. On kylmä. On niin kylmä…”

Joka askeleella kuiskaukset voimistuivat. Freyan saapuessa korokkeelle ne jo lähestulkoon huusivat. Kaikki äänet vaikuttivat kantautuvan korokkeen keskelle kaivetusta kuopasta, johon oli upotettu eriskummallinen, musta kivi. Freya ei ollut koskaan elämässään nähnyt mitään sen kaltaista. Kivi oli sekä mattamainen että kiiltävä, läpikuultava sekä läpinäkymätön. Se yhtä aikaa kuiskasi ja huusi, pelotti ja lumosi.

Olemme täällä… auta meitä… pelasta meidät…

Viimeisillä voimillaan Freya kumartui koroketta kohti ja poimi kiven käteensä.

Kun kivi kosketti hänen kättään, se päästi sihisevän äänen ja alkoi sulaa. Mustan keskeltä paljastui sykkivää punaista, aivan kuin Freya olisi pitänyt kädessään kuolevan tähden ydintä tai tulivuoren sydäntä. Siitä huolimatta kivi ei ollut kuuma – se tuntui pikemminkin kädenlämpöiseltä. Viileältä. Kylmältä.

Liian kylmältä.

Kylmyys, jota Freya oli aiemmin tuntenut, ei ollut mitään tähän verrattuna. Tämä kylmyys hiipi syvälle sieluun, levisi hänen suoniaan pitkin kuin kaadettu elohopea tai happo. Freya halusi huutaa, mutta hänen kurkustaan ei päässyt ääntäkään. Hän yritti irrottaa otteensa, mutta oli jo liian myöhäistä. Kivi oli sulanut kiinni hänen kämmeneensä, hänen ihostaan läpi, sen alle. Hänen suonensa erottuivat mustana paljasta ihoa vasten, kun lukemattomat pienet kivikäärmeet kiipesivät peremmälle hänen kättään pitkin. Hänen olkapäihinsä ja rintaansa, keuhkoihinsa ja sydämeensä.

Nyt minä kuolen, Freya tiesi. Se oli ohi. Hän ei jaksanut taistella enää. Kylmyys ulottui liian syvälle. Tuolla kylmyydellä oli nimi, sillä oli muoto. Freya ei ymmärtänyt, mitä nuo sanat tarkoittivat, mutta ne olivat viimeinen asia, jotka hän muisti ennen loppua.

Agrakaan. Urkoth.

Niihin sanoihin Freya heräsi.

Hän lähestulkoon loikkasi pystyyn sängystään, huutaen ja huitoen hallitsemattomasti käsillään. Kun hän lopulta sai takaisin kehonsa hallinnan, hän tuli tietoiseksi siitä, että jossain haisi palaneen käry. Freya hieroi silmiään ja nousi kunnolla istumaan, yrittäen paikantaa hajun suunnan.

Hänen huoneensa seinään oli ilmestynyt ihmisen mentävä reikä, jonka mustat reunat savusivat yhä, kuin se olisi poltettu siihen vain hetki sitten.

Freyan sormissa kipinöi. Riipus poltteli viileänä kaulan ihoa vasten. Vaikka Freya ei muistanutkaan sitä, hän tiesi tehneensä tämän.

”Freya!”

Se oli Adan ääni. Haltian kasvot pilkistivät savuavan reiän lävitse Freyan huoneeseen. ”Mikä tämä on?”

Freya ei saanut vastausta suustaan. Hän vain tuijotti seinään ilmestynyttä reikää.

”Nevis? Onko sinulla mitään tietoa tästä?”

”Älä minua katso”, Neviksen ääni kuului kauempaa. ”Näytänkö minä siltä, että minulla on pieni liekinheitin taskussani? Ei tämä minun syytäni ole.”

Ada kurtisti kulmiaan. Hänen katseensa tapasi Freyan katseen.

”Onko kaikki hyvin?” Ada kysyi.

Freya tasasi hengityksensä ja vei kätensä vaistomaisesti kaulalleen. Riipus oli yhä siinä. Se ei koskaan kadonnut mihinkään. Vaikka hän yrittäisi ottaa sitä pois kaulastaan, vaikka hän löisi sen seinään tai viskaisi sen mereen, se jotenkin aina löytäisi tiensä takaisin hänen luokseen. Hän tiesi sen. Hän oli jo yrittänyt kaikkea.

”Kaikki on hyvin”, Freya vastasi. Mutta vaikka ääni, joka tuli hänen suustaan oli Freyan ääni, hänen huuliaan liikutti joku toinen. ”Älkää huolehtiko minusta.”

Ada räpytteli silmiään hetken. Hänen ohimollaan lihakset kävivät, pää liikehti levottomasti hartioiden välissä. Haltia vastusteli. Se ei ollut hyvä.

”Sanoin, että kaikki on hyvin”, Freya jatkoi. Noiden sanojen vakaus yllätti hänet itsensäkin. Ne olivat yhtä totta kuin taivas oli sininen. ”Onko kaikki valmista lähtöä varten?”

Adan kasvojen nytkähtely lakkasi. Silmät lasittuivat hetkeksi, ikään kuin niiden pinnalla olisi käväissyt ajatus, mutta se oli nyt unohtunut.

”Valmista on”, Ada vastasi. ”Pue päällesi ja pakkaa tavarasi. Lähdemme auringon laskettua.”

Kääpiötytön huulet levisivät hymyyn. Ajatus teki hänet hyvin, hyvin tyytyväiseksi.

”Erinomaista”, Urkoth sanoi.
« Viimeksi muokattu: 16.02.2020 12:43:29 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 510
  • Phantom Thief of Hearts
Kas niin! Olen lukenut tämän luvun jo pariinkin otteeseen, mutta aivot ovat olleet aina liian jumissa järkeviin kommentteihin, joten yritetäänpä sitten nyt!

Tässä oli paljon juttuja, joista tykkäsin. Erityisesti fiilistelin tuota Adan ja lokin käymään keskustelua ja toteamusta siitä, miten eläimille on helpompaa puhua kuin ihmisille. Se kuulostaa paitsi druidimaiselta, myös ihan todelta. :P Ihmisten kanssakäyminen on välillä niin täynnä nyansseja ja kätkettyjä ansoja, ettei sitä tiedä, mistä edes lähtisi liikkeelle, ettei astu suoraan miinaan. :D

Muutoin tämä oli aluksi vähän väliosa, jossa alustettiin tulevaa toimintaa, ja minusta se oli ihan jees. Oli mukavaa nähdä sankarimme suunnittelemassa seuraavaa siirtoaan ja Nevis kaivertelemassa rivouksia lattiaan. :P Myös Adan valtava teemuki hymyilytti. Luvun loppupuolella tahti taas kiihtyi ja olit kyllä kirjoittanut tuon Freyan unen/mikä olikaan tosi vaikuttavasti ja ahdistavasti! Käy kyllä jatkuvasti häntä myös sääliksi, koska tuo Urkoth ei selvästikään ole paras tyyppi kaulakorussa mukana raahattavaksi. Odotan jännityksellä sitä, milloin joukkiomme joutuu oikeasti kohtaamaan hänet silmästä silmään, ja kuka siitä mahtaa selvitä ehjin nahoin, jos kukaan.

Niin että nyt vaan toivon taas kerran jatkoa! ♥
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos ihanasta kommentista Vehka :)) Kiva, että tällainen väliosakin upposi. Nyt tosiaan mennään taas toiminnan pariin, joten oli ihan kiva kirjoittaa vähän tuollaista kevyempää väliosaa ennen tätä. Hauskasti olit poiminut erilaisia yksityiskohtia kommenttiisi, siitä tuli taas hyvä mieli. Ihanaa, että jaksat seurata ja kommentoida tätä niin intensiivisesti. <3

A/N: Pahoittelen, että tässä on vähän kestänyt. Käytin helmikuun lopun romaanini ykkösosan viimeistelyyn, joten tämä oli jäissä jonkun aikaa. Nyt kuitenkin tuo tekele on siirtynyt oikolukuvaiheeseen, ja aikaa taas riittää muillekin kirjoitusprojekteille. Tänään iski sitten oikein kunnon inspis tämän suhteen, ja sain kokonaisen luvun kirjoitettua. Toivottavasti inspis pysyy yllä pidempään, niin saan tätä päiviteltyä taas vähän useammin kuin kerran kuussa. Kiitos kaikille, ketkä tätä vielä seuraavat!



XI. Nimeni on Urkoth

Veneen keinahtelu teki Sigridin hermostuneeksi.

Meren roiskeet ja tuulen ulvonta soittivat ilmoille syysmyrskyn ensisävelet. Syväsuon matala rannikko katosi sadeverhon taa, kun pilvistä alkoi tulla hyytävää tihkua. Aallot kävivät korkeammiksi, kunnes joka pärske viskoi ämpäreittäin vettä keulaa kohti. Adan suojaloitsu käänsi pois suurimmat pisarat, mutta veneen kaatumista se ei estäisi. Eikä maata näkynyt mailla halmeilla.

”Lopeta tuo”, Nevis murahti yllättäen. Sigridillä kesti hetki oivaltaa, että puolihaltian sanat oli kohdistettu hänelle.

”Mikä?”

”Jalkasi naputtaminen. Olemme kohta perillä. Emmekä me tosiaankaan tarvitse tervetulokonserttia.”

Sigrid tunsi poskiensa punastuvan, ja hän puristi molemmat kätensä jalkojensa ympärille pitääkseen ne kurissa. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka kovaa meteliä piti. Meri teki hänet levottomaksi. Syysmyrskyn tavoin se nostatti hänen mielensä uumenista muistoja, joiden hän oli kuvitellut hukkuneen jo vuosia sitten.

Ilmassa tuoksuu rauta.

Sigrid nuolaisee huuliaan. Niillä on kostea ja metallinen tuntu. Hän hymyilee punaista hymyä. Salamanisku valaisee hänen roiskeiden peittämän panssarinsa ja vaaleiden hiustensa ääriviivat. Maalaa sädekehän kasvojen ympärille.

Kuuma hengitys polttelee kaulaa vasten. ”Sinä kuoleman enkeli.”

Tumma sänki raapaisee kasvojen pintaa. Vahvat kädet vetävät hänet lähelle.

”Suutele minua, Sig.”

Miehen huulilla maistuu viski. Ja veri.


”Sig? Kuuletko minua? Haloo?”

Sigrid ravisteli päätään. Hetken hän oli aikeissa lausua ääneen väärän nimen. Mutta sen nimen omistaja ei ollut täällä.

Eikä hän ollut sitä enää.

”Nevis”, Sigrid keräsi itsensä. Mutta kun hän kääntyi katsomaan puolihaltiaa kohti, tämä ei ollut enää oma itsensä. Nevis oli jälleen ottanut toiset kasvot. Nämä kuuluivat yhdelle heidän kartanossa näkemistään roistoista. Nuorelle, punatukkaiselle jousimiehelle, jonka suurissa silmissä kimmelsi pelko ja ahdistus.

”Jestas”, Sigrid kirosi. ”En koskaan totu tuohon.”

”Olemme pian perillä”, Ada totesi. ”Laiva näkyy jo. Muistatteko suunnitelman?”

”Minä menen ensin ja hoitelen vartijat”, Nevis – tai siis Kasvoton vastasi. ”Sitten te kolme seuraatte perässä ja etsitte Jaspiksen.”

Freya, joka oli ollut siihen asti hiljaa, nyökkäsi. ”Me huolehdimme hänestä. Voit olla varma siitä.”

Sigridiä kylmäsi yllättäen. Freyan äänessä oli terävä pohjasävy, joka raastoi hänen korviaan kuin metallin raapaisu posliinia vasten. Hän ei kuitenkaan saanut antaa sen häiritä. Pelolle ei ollut nyt sijaa.

”Tärkeintä on se, että Jaspis pysyy hengissä”, Ada täydensi. ”Teemme kaiken sen eteen. Emme saa antaa hänen paeta enää toista kertaa. Emmekä saa antaa kartanossa tapahtuneen toistua. Käytämme kuolettavaa voimaa vain viime tilanteessa. Me emme ole raakalaisia.”

Sigrid laski häpeissään katseensa. Tällä kertaa hän ei antaisi itsensä lipsua. Roistot otettaisiin kiinni ja vietäisiin oikeuden eteen. Verta ei vuodatettaisi tänä yönä.

Hän oli hyvin väärässä.

*

Soutuvene lipui pimeän turvin kuunarin kylkeen.

Adan tiedot eivät olleet valehdelleet. Mastoja oli tosiaan kaksi, ja laivalla oli mittaa tuskin kolmeakymmentä metriä enempää. Siitä huolimatta alus näytti pahaenteiseltä kelluessaan vellovien aaltojen keskellä. Laivan viereinen luoto oli puuton ja merimetsojen jätösten turmelema, eikä se suojannut tuulelta juuri lainkaan.

Taivaalta ja aalloista roiskuva meri liimasi nuoren jousimiehen hiukset hänen kasvoihinsa, kun hän loikkasi soutuveneen kyydistä kuunarin kylkeen. Tämä vartalo oli notkea ja kevyt, ja kiipeäminen aluksen kyydille sujui kuin tanssi. Samalla jousimies pani merkille, että aluksen kylkeen oli maalattu nimi.

Abissa.  Syvyys.

Osuvaa.

Kannella seisoi kaksi miestä. Kumpikaan heistä ei nähnyt tulijaa. He olivat keskittyneet tiirailemaan myrskyyn silmät sirrillään, ja kumpikin näytti uitetulta rotalta. He olivat varmasti vetäneet tämän porukan vahtivuorojen lyhyet tikut.

Kasvoton kaivoi laukustaan pullon tummaa nestettä ja avasi sen. Pelkästään tuoksu sai hänet uneliaaksi. Seuraavaksi hän veti esille puisen pillin ja kaksi pienikokoista nuolta, jotka upotti tummaan nesteeseen. Sitten hän tähtäsi ja puhalsi.

Nuolet kiisivät viheltäen ilman halki ja osuivat miehiä vuorotellen kaulaan. Heistä kumpikin ynähti ärtyneenä, aivan kuin ampiaisen pistämänä. Enempää he eivät ehtineet sanoa, sillä koomankääpäuute alkoi jo vaikuttaa. Kaksikon silmät valuivat kiinni, ja he rojahtivat tajuttomina kantta vasten.

Kasvoton kääntyi taaksepäin ja viittoi venettä kohti. Samalla hän viritti seuraavan satsin valmiiksi uusia vartijoita varten ja hiipi edemmäs. He olivat tulleet sisään veneen peräosasta, ja kaukana edessä erottui keulan alle vievä ovi. Enempää vartijoita ei kuitenkaan kannella näkynyt. Ada, Freya ja Sigrid asettuivat asemiin veneen perän lähistölle, jossa oli toinen, taaksepäin johtava ovi. Ada ja Freya litistivät itsensä seinää vasten samalla kun Sigrid siirtyi ovelle, veti miekkansa esiin ja laski kolmeen.

Sitten hän heitti oven auki.

Kului yksi, pitkän hengenvedon mittainen hetki. Tyyni ennen myrskyä.

Mutta pyyhkäisevää aaltoa ei koskaan tullutkaan.

”Tyhjä”, Sigrid sanoi.

Nuoren jousimiehen punaiset kulmat kääntyivät alaspäin. Hän tähyili eteenpäin tummalle kannelle. Sade rummutti sitä vasten. Se kätki taakseen veneen etuosan ja maailman sen ulkopuolella.

Kasvoton otti varauksellisia askelia lähemmäs veneen keulaa. Kannen alta ei kajastanut valonpilkahdustakaan, eikä mistään kuulunut askelten tai puheen ääntä. Vain tuuli ja meri ulvoivat.

Sigrid saavutti hänet tuotapikaa. Hänen miekkansa terä välähti himmeänä pimeyden keskellä, kun he kyyristyivät maston taakse lähelle keulan ovea. Sigrid tuijotti sitä päättäväisenä.

”Lopetetaan tämä”, hän sanoi.

Kasvoton nyökkäsi. Sitten hänen kehonsa teki jotain odottamatonta.

Hän tarttui Sigridin käteen.

”Ole varovainen”, hän kuiskasi.

Epäusko valtasi Sigridin kasvot. Hän kallisti päätään aivan kuin hänen korvassaan olisi ollut vettä.

Kasvoton ravisti kätensä äkkiä irti. Hän käsitti, ettei tämä ollut hopeahiuksisen puolihaltian teko. Tämä oli pelokkaan, nuoren jousimiehen käytöstä. Virhe.

”Mene”, hän sanoi. Tällä kertaa sana oli hänen omansa.

Sigrid meni. Eikä hopeahiuksinen puolihaltia ollut varma, kenen huoli painoi hänen vatsassaan.

*

Ada puristi sauvaansa entistä tiukemmin.

Hänen haltiakorvansa kuuntelivat. Terävät silmät näkivät selkeästi pimeyden keskelle, sen jokaisen ääriviivan.

Mutta ehkä juuri se teki hänet niin levottomaksi. Kahta Neviksen tainnuttamaa vartijaa lukuun ottamatta missään ei näkynyt ketään. Edes, kun hän venytti aistinsa kuunnellakseen elonmerkkejä kannen alta, ei mikään antanut niitä ilmi.

Sigrid oli jo siirtynyt ovelle. Samalla Nevis oli alkanut kivuta mastoa pitkin nähdäkseen kauemmas. Ja Adan oikealla puolella Freya seisoi hiljaa ja tyynenä, odottaen. Jopa hänen rauhallisuudessaan oli jotain huolestuttavaa.

Sigrid nosti miekkansa ja avasi oven. Ada veti syvään henkeä ja odotti hänkin. Sigrid meni sisään.

”Tyhjää”, hän huusi hetken kuluttua. ”Täällä ei ole ketään.”

Mastoon kivunnut nuori jousimies ampui Sigridiä kohtaan kysyvän katseen.

”Koko paikka on tyhjä”, Sigrid vastasi.

”Ei”, Ada pudisti päätään. ”Ei voi olla. Lokin tiedot olivat oikeita.”

”Olisivatko he voineet ehtiä jo paeta?” Nevis kysyi.

”Ehkä. Mutta millä he olisivat paenneet? Ja minne? Ympärillä on pelkkää merta.”

Sigrid ärähti tyytymättömänä. ”Heidän on pakko olla täällä. Jaspis! Missä sinä olet?”

Vastausta ei kuulunut.

”Tule esiin, senkin pelkuri!”

Ada tunsi hiuskarvojensa nousevan pystyyn.

”Tässä on jotain mätää”, hän sanoi. ”Meidän täytyy lähteä. Nyt heti. Tämä on ansa.”

Sigrid kääntyi takaisin kantta kohti, mutta liian myöhään.

Ilmaa halkoi ukkosen kumahdus, ja oviaukon eteen nousi samassa lasimainen seinämä, joka sulki Sigridin sen taakse. Ilmaan syttyi otsoninomainen tuoksu. Ilma laivan ympärillä alkoi väreillä, kun samanlainen, läpinäkyvä kilpi nousi laivan ja ympäröivän meren ympärille. Se kohosi korkeaksi kuvuksi kaikkialle laivan ympärille. Sade ja meren roiskeet kimposivat sen pinnasta, sulkien heidät omaan kuplaansa eristyksiin muusta maailmasta.

Samassa Ada tuli tietoiseksi siitä, etteivät he tosiaankaan olleet yksin. Huone Sigridin takana täyttyi äkkiä erinäisistä, tummista hahmoista, jotka kävivät Sigridin kimppuun joka suunnasta. Sigrid avasi suunsa ja kohotti miekkansa, mutta Ada ei kuullut hänen huutoaan. Taikakilpi sulki jopa äänet sen toiselle puolelle.

”Sigrid!” Ada huusi. Hän veti sormuksen sormestaan ja kasvatti sen täysikokoiseksi sauvaksi, jonka keltainen hohde valaisi koko kannen, mukaan lukien heidän takanaan olevat hahmot. Joukko miehiä, joita he eivät olleet huomanneet aiemmin, lähestyi veneen takaosassa olevan oven takaa. Siitä samasta tilasta, jonka Sigrid oli varmistanut olevan tyhjä.

Nuoli viuhahti ilman halki, kun Nevis alkoi ampua roistoja ylhäältä mastosta käsin. Freyan kaulakorun puna syttyi ja nostatti ilmaan kylmiä aaltoja. Samassa Ada keskittyi Sigridin eteen nousseeseen muuriin. Sen takana Sigrid yritti miekkailla vähintään neljän vastustajan kanssa, ja oli auttamattoman alakynnessä.

Ada kuunteli taikuuden jälkeä. Tämän muurin ääni oli merta peittävän paksun jääkannen kuminaa, lumen narskuntaa jalkojen alla. Pakkaspäivän kylmää tulta ja pitkän talviyön pimeää yksinäisyyttä.

Ada nostatti mielestään vastakkaisen tunteen. Kuuman kesätuulen kahinan puissa. Lintujen laulun ja auringon lämmön iholla. Keltainen valo hänen sauvansa kärjessä voimistui. Siitä tuli oma aurinkonsa.

Muuri alkoi rakoilla. Se rätisi ja kolahteli, kun sen pintaan alkoi piirtyä nauhamaisia railoja, jotka risteilivät sitä pitkin kuin hämähäkinseitti. Ada lisäsi lämpöä. Muuri halkesi kuin posliini, kuin kristallin helähdys. Huutoja alkoi kantautua sen takaa.

Silloin Adan jalat pettivät hänen allaan.

Maailma kääntyi sivuttain, ja vartalo tömähti raskaana kovaa kantta vasten. Adan korvissa soi. Hän yritti tarkentaa katsettaan, mutta kaikesta oli tullut sumeaa. Silmistä valui kyyneleitä.

Valkoinen kivun aalto hyökyi hänen kehoonsa. Ada yritti paikantaa kivun lähteen, muttei onnistunut siinä. Aivan kuin hänen koko vartalonsa olisi yhtäkkiä ollut tulessa. Hän kykeni ainoastaan huutamaan. Siinä äänessä ei ollut mitään inhimillistä.

Karhu hänen sisällään taisteli päästäkseen ulos. Hänen ääriviivansa tuntuivat liian pieniltä. Tämä ruumis oli vankila. Liian tiukalle kääritty verkko. Hän sätki ja vääntelehti kuin siimaan tarttunut kala, mutta hän ei päässyt vapauteen. Häkin seinät olivat liian ahtaat.

Sumeiden silmiensä takaa Ada erotti häntä kohti lähestyvät verkkaiset askeleet. Ne punoutuivat yhteen lasimaisen naurun kanssa.

”Miltä se tuntuu, haltiaparka? Kun ylpeytesi riistetään sinulta?”

Ada ei kyennyt vastaamaan. Kuolaa alkoi valua hänen poskeaan pitkin.

Jaspiksen luurankomaiset kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. Tietäjän ohuet huulet olivat kaartuneet pilkalliseen hymyyn. Hän piteli kädessään jotakin, ja kun Jaspis puristi kättään tiukemmin sen ympärille, kipu syöksähti Adan halki kuin nuoli.

”Mitenkö?” Jaspis kysyi Adan puolesta. Kaikkialla heidän ympärillään välähteli varjoja ja aaltoili ääniä. Ada ei käsittänyt, kuinka oli koskaan voinut kuvitella paikan olevan tyhjä. ”Yksinkertaista naamiointitaikuutta. Viime kohtaamisemme jälkeen aavistin, että tulisitte etsimään minua, joten tein pieniä varotoimia. Skannasin taikajälkesi ja neutralisoin sen vastakkaiseen suuntaan kulkevilla aalloilla.”

Ada puri hammasta. Siksi Jaspis oli kyennyt pysyttelemään piilossa.

He olivat totisesti aliarvioineet hänet.

”Valitettavasti yksinkertaiset varotoimet eivät riitä”, Jaspis jatkoi. ”Siksi otin tämän.”

Jaspis paljasti kämmenensä. Sen keskeltä erottui pieni tuppo tummanruskeaa karvaa.

Adan karvaa.

”Huolimatonta käytöstä sinulta, druidi. Jos tällainen määrä karvojasi aiheuttaa tällaista kipua, kuvittele vain, mitä olisin voinut tehdä verelläsi?”

Ada tukahdutti hampaiden välistä pyrkivän huudon. Jollain ihmeen kaupalla hän sai muodostettua muutaman sanan.

”Olet… hirviö.”

”Hirviö?” Jaspis kohotti harmaita kulmiaan. ”Vain siksikö, koska käytän taikuutta, jota te druidit kutsutte kielletyksi? Tekopyhää. Unohdat, että tämä on esi-isienne taikuutta. Samaa taikuutta, jolla muinaiset haltiat nostattivat itsensä jumalten tasolle.”

”Se tuhosi heidät.”

”Ei. Se pelasti heidät. Tuo taikuus virtaa yhä suonissanne, ja takaa teille yliluonnolliset aistit ja pitkän iän. Ilman tätä taikuutta sinä olisit jo kuollut.”

”Valehtelet.”

Uusi valkoinen hyökyaalto hiljensi Adan, ja kipu oli saada hänet oksentamaan. Hän lyyhistyi voimattomana kantta vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän ei kyennyt tähän yksin.

”Auttakaa...” Ada kähisi.

Silmäkulmastaan Ada näki, kuinka Nevis ampui maston huipulta nuolikuuron Jaspista kohti. Jaspis kuitenkin käänsi niistä jokaisen puhaltamalla vapaasta kämmenestään tuulta niiden suuntaan. Hän lausui loitsun ja nostatti tuulipyörteen korkeammaksi, kunnes se muodosti terävän, miekkamaisen suppilon, jonka hän käänsi suoraan Nevistä kohti.

Tuulipyörre iskeytyi mastoon ja katkaisi sen huipulta kahtia kuin tikun. Puunpirstaleita sinkosi ympäriinsä terävänä kuurona. Neviksen jousi lensi hänen kädestään, ja puolihaltia paiskautui ilman halki kuin räsynukke. Ada juuri ja juuri ehti nähdä, kuinka hänen hahmonsa putosi laidan ylitse ja katosi.

Sitten kipu nielaisi Adan alleen.

*

Tuuli iskeytyi Nevikseen kuin nyrkki.

Se piiskasi hänen kasvojaan ja löi hänen rintaansa. Se vihmoi hänen käsiään ja viilteli hänen jalkojaan. Hän oli voimaton sen mahdin edessä. Nevis oli pelkkä ilman halki putoava kivi, pelkkää jalkojen alle murskautuvaa soraa.

Sitten tuuli loppui, ja tilalle tuli vesi.

Aallot kiskoivat hänet alleen, ja hänen koko maailmansa täyttyi pimeydestä ja kylmyydestä. Vesi oli painavaa ja kivikovaa, ja se puristi Nevistä joka suunnasta kuin hetki hetkeltä tiukentuva solmu.

Vartalo oli täysin turta. Nevis ei tiennyt, mikä suunta oli alas ja mikä ylös. Kaikkialla oli vain pimeää. Lumous oli pudonnut hänen yltään hänenkin pudotessaan, ja vedessä vellova vartalo tuntui tavallistakin raskaammalta. Punatukkaisen jousimiehen muistojen paino työnsi häntä alaspäin.

Keuhkoja alkoi poltella. Hänen täytyi päästä pois. Minne tahansa muualle.

Nevis keskittyi. Hän tunnusteli käsiään. Löysi vartalonsa uudestaan. Työnnetyksi tulemisen sijaan hän alkoi työntää vettä hänen ympärillään, ohjata itseään ylöspäin. Siellä pinta tuntui ohuemmalta. Väreilevältä.

Neviksen pää puhkaisi veden pinnan. Hän veti keuhkonsa täyteen ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Kun hän katsoi ympärilleen, hän huomasi olevansa edelleen laivan kyljessä. Hänen takanaan ilma kimalteli lasimaisena kilpenä, ja kun Nevis törmäsi siihen jalallaan, se tuntui kovalta kuin kivi.

Nevis vei toisen kätensä vyölleen ja tunnusteli sitä minkä tahansa varusteiden toivossa. Vaikka pudotus oli repinyt jousen kädestään, hänellä oli yhä vyölaukkunsa. Nevis avasi sen ja kirosi, kun sisälle huolellisesti pakatut lasipullot pakenivat ulos ja katosivat mereen. Nevis ei kuitenkaan keskittynyt ottamaan niitä kiinni. Hänen sormensa tapasivat laukun pohjalle käärityn köysivyyhdin pinnan. Hän tarttui siihen, veti köyden pinnan yläpuolelle ja alkoi kierittää sitä auki. Sitten hänen sormensa etsiytyivät pieneen tiirikkasarjaan, johon oli kiinnitetty paksu, koukkumainen metallinpala.

Nevis kiinnitti köydenpätkän koukun ympärille, varmisti sen kaksin kerroin, ja etsi kannen reunalta sopivan paikan, josta ottaa kiinni. Kun hän oli varmistunut oikeasta kohdasta, hän kietoi köyden toisen pään vyötärönsä ympärille ja alkoi pyörittää koukkuun kiinnitettyä päätyä ottaakseen vauhtia.

Nevis heitti köyden.

Ensimmäinen heitto epäonnistui. Koukku osui kannen pintaan, mutta vain kimposi siitä takaisin mereen. Samaten kävi toiselle heitolle. Nevis kirosi, kuunteli kannelta kuuluvia huutoja ja seurasi valon välähdyksiä. Tätä menoa jokainen kannella oleva teurastettaisiin.

Eikä Nevis ikinä saisi komentaja Gremsin suojelusta.

Hän veti syvään henkeä ja yritti vielä kolmatta heittoa. Kun hän sulki silmänsä, hän näki mielessään kauan sitten kadonneet kasvot. Patinoituneen pronssin lasimaisissa hiuksissa. Kevään ensi hiirenkorvat ystävällisissä silmissä.

Määränpää on tärkeä. Mutta et saa unohtaa sitä, mikä on tässä hetkessä. Mikä on. tässä. Kuuntele itseäsi. Sinun kehosi on sinun tärkein aseesi. Se kykenee mihin tahansa.

Siispä Nevis kuunteli. Heitti.

Köysi osui kohteeseensa. Koukku tarttui kannen reunaan ja pysyi. Nevis varmisti sen otteen vetämällä köydestä, jonka jälkeen hän tasasi jalkansa laivan kylkeä vasten.

”Kiitos, Rissa”, hän kuiskasi.

Ja alkoi kiivetä.

*

Taistelu kiehui kannella, ja Freyaksi kutsuttu kääpiötyttö nauroi.

Minne tahansa hän katsoikaan, hän näki kaaosta. Viuhuvia nuolia ja välkehtiviä teriä. Nousevaa tuulta ja lumouksen reunoja hakkaavaa sadetta. Kaaoksen ääni oli kaunis. Se oli huutoja, itkua ja metallin kolinaa. Liekkien roihuntaa ja tuulen ulvontaa.

Ja hänen oma äänensä, joka ei ollut enää kääpiötytön ääni. Se oli vanhempi, rosoisempi. Kuin kauan käyttämättömänä ollut ovi, jonka saranat vinkuivat sen avautuessa.

Koru kääpiötytön kaulassa loisti punaisena aurinkona yössä. Se häikäisi jokaisen, joka siihen katsoi, ja työnsi syrjään kenet tahansa, kuka kehtasi nostaa kätensä häntä vastaan. Heistä jokainen liiskaantui hänen saappaankärjensä alle. Hän saattoi murskata heidän sydämensä kätensä heilautuksella. Kylmettää heidän verensä pelkällä katseella.

Kääpiötyttö huolehti, että hän jätti heidät henkiin. Mitä hitaammin he kituivat, sitä enemmän voimaa hän siitä sai. Epätoivo oli lääkettä kaaokselle. Se vahvisti sitä, teki sen väkevämmäksi.

Mutta tämä oli vasta leikkiä.

Jaspiksena tunnettu tietäjä seisoi kannen reunalla. Hänen jalkojensa juuressa makasi puoliksi tajuissaan oleva druidi, jonka taika-aura välkehti heikon kultaisena. Hän oli kuitenkin merkityksetön. Todellinen kohde oli Jaspis.

”Missä ne ovat?” matala ääni murisi kääpiötytön kurkusta.

”Freya”, Jaspis kääntyi ympäri, väkinäinen hymy kasvoillaan. ”Sehän sinun nimesi oli, eikö vain?”

”Freya ei ole täällä”, kääpiötyttö vastasi. Hänen katseensa paino pakotti Jaspiksen polvilleen. ”Nimeni on Urkoth.”

Hymy oli sulanut Jaspiksen kasvoilta. Sen tilalla oli nyt silkkaa kauhua. Urkoth näki, kuinka tietäjä yritti nousta takaisin jaloilleen, muttei pystynyt siihen. Näky levensi Urkothin hymyä entisestään.

”Vastaa minulle”, hän käski. ”Missä ne ovat?”

”Mitkä ne?”

”Toivomuspeilit. Missä loput niistä ovat?”

”En minä tiedä.”

”Valehtelet.”

”Puhun totta!” Jaspiksen nauru oli korkeaa viserrystä. ”En tiedä! Tiesin vain tästä yhdestä. Vannon sen. Halusin saada sen toimimaan, koska...”

”Koska?”

Tietäjä kumarsi Urkothin katseen alla. ”Koska halusin käyttää sitä omaan tahtooni! Koska halusin sen voimat itselleni!”

Urkoth nauroi. Ääni oli kuin kahden kiven rohinaa toisiaan vasten. ”Houkka. Ei toivomuspeiliä voi käskeä. Se herää vain silloin, kun sitä ei itse pyydä. Kysyn tämän viimeisen kerran. Missä loput peilit ovat?”

”Kuten sanoin! En tiedä! Mitä varten sinä edes tarvitset niitä niin paljon?”

”Korjatakseni ne. Sillä vain keräämällä kaaoksen sirpaleet voin vaeltaa jälleen maan päällä.”

Jaspiksen ääni värisi. ”Mutta… sinähän olet jo täällä.”

Urkoth venytteli sormiaan – näitä lyhyitä, alikehittyneitä käsivarsia, jotka maan veri oli tahrannut. Sitten hän irvisti. ”Tämä keho on vain lainassa. Välikappale. Heti, kun saan sirpaleet koottua, hän lakkaa olemasta hyödyksi.”

”Hän… kuolee?”

”Hän on jo kuollut. Ja niin olet sinäkin.”

Jaspis nosti kätensä kasvojensa suojaksi. Jotain tummaa putosi hänen kädestään. Valo Urkothin kaulassa kirkastui.

Silloin hän tunsi varsijousen painon ohimoaan vasten.

”Päästä hänet”, Nevis käski.


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Mitäs hiivattia, sain uuden osan alle viikossa! :"D Noh, kaipa inspis jotenkin löysi tiensä takaisin tämän tarinan suhteen. Saa nähdä, kuinka kauan se kestää. Mutta joo, tässä jatkoa, koska eihän teitä voi liian kauaa cliffhangerissä kiikuttaa. ;)



XII. Kaaoksen lapsi

”En halua satuttaa teitä!”

Teräs kolahti terästä vasten, ja isku vavahteli Sigridin hampaissa saakka. Hän irvisti ja käänsi itseensä kohdistuvan terän niin, että kipinät sinkoilivat pimeässä tilassa. Kipu sykähti hänen ranteeseensa, säteili olkapäille ja rintaan saakka.

”Kuunnelkaa minua! En halua tehdä teille pahaa! Haluan vain jutella!”

Mutta ainoa vastaus, jonka Sigrid sai, oli hämärässä välähtävä miekan terä.

Hän oli loukussa. Oven ja kannen välille auenneen oven tielle oli ilmestynyt jonkinlainen näkymätön seinämä, joka ei antanut periksi, vaikka Sigrid kuinka takoi sitä miekallaan tai vartalollaan.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän enää kestäisi.

Säälittävää, ääni hänen kallossaan sanoi. Kauan sitten haudattu ääni, unohdettu sellainen. Olet selvinnyt pahemmastakin.

Sigrid tappoi muiston mielestään. Viilsi torjuakseen sivulta päin tulevan iskun. Tuska leimahti käsivartta pitkin.

Typerys, ääni kuiskutti. Sinä tarvitset minua.

”Lopettakaa tämä! Kenellekään ei tarvitse käydä huonosti!”

Sinä et selviä ilman minua.

Sivulta tuleva miekka raapaisi hänen olkapanssarinsa pintaa. Jotain kosteaa valui hänen kyljelleen.

Ei, Sigrid torjui ajatuksen. Sitä Sigridiä ei enää ole.

Kostea tunne levisi vatsaa pitkin. Ilmassa tuoksui rauta ja meri. Menneisyys.

”Lopettakaa!”

Jostain kaukaa kantautui musiikkia. Vai oliko se sittenkin vain metallin kolinaa? Veren kohinaa hänen suonissaan?

Älä päästä pimeyttä takaisin sisään.

Kaaoksen kaunista laulua.

Mutta minä olen jo täällä, pimeys sanoi.

Sigrid kohotti miekkansa. Ja yhtyi lauluun.

*

”Päästä se velho”, Nevis käski. ”Muuten minä...”

Freya nauroi. Mutta vaikka tämä vartalo Neviksen varsijousen alla oli Freyan, ääni ei ollut sitä. Tämä ääni oli matalaa, vihaista murinaa, joka oli kaikesta vieraudestaan huolimatta jollain tapaa tuttu. Nevis tunsi jokaisen hiuskarvansa nousevan pystyyn.

”Ammut minut? Ystäväsi?”

”Sinä et ole ystäväni”, Nevis vastasi. ”Anna velhon olla.”

Ääni Freyan ihon alla hymähti. ”Salamurhaaja henkeen ja vereen, nyt jo vaihtamassa puolta. Etkö halunnut hänen kuolevan?”

”Me tarvitsemme häntä vielä.”

Freyasta huokuva valo kirkastui, ja Jaspis vajosi syvemmälle maahan. Valo ei ollut enää peräisin ainoastaan Freyan riipuksesta, vaan koko hänen olemuksestaan – se virtasi hehkuvan punaisena hänen ihonsa alla, hänen suonissaan ja silmiensä iiriksissä. Kasvot olivat Freyan, mutta ne olivat ikään kuin pelkkää paperia: ohut kerros, jonka taakse kätkeytyi jotain paljon vahvempaa, muinaisempaa.

Kysymys ei enää ollut siitä, kuka se oli. Vaan mikä.

”Etkö tunnista minua?” Urkothiksi itseään kutsuva olento kysyi. ”Olen pettynyt, Nevis-rakkaani. Kaikki voimat, jotka sinulla on, olet saanut minun ansiostani.”

Kylmää ryöpsähti Neviksen suoniin. Hän tunnisti tämän tuntemuksen, tunsi sen aivan kuten oman sydämensä sykkeen.

”Juuri niin”, Urkoth hymyili. Ele näytti jollain tapaa luonnottomalta, vääristyneeltä. ”Minä olen toivomushenkesi. Abisfyirin tulta on sinunkin luissasi, puolihaltia. Sen sirpaleet on kudottu suontesi verkkoon ja tajuntasi kerroksiin. Sinä olet minun.”

Varsijousi Neviksen käsissä tuntui äkkiä painavalta. Vaikka hän tiesi voivansa lopettaa kaiken yhdellä liikkeellä, hän ei kyennyt siihen. Sormet olivat kuin lyijyä.

”Tee sopimus kanssani”, Urkoth ehdotti. ”Auta minua löytämään peilit, niin olet vapaa. Voin antaa sinulle uudet kasvot. Kasvot, joita kukaan ei tunne. Kasvot, jotka saat pitää ikuisesti.”

Vapaa, Nevis toisti mielessään. Pelkkä ajatus maistui makealta hänen kielellään. Eikö se ollut juuri sitä, mitä hän oli etsinyt? Hänen ei tarvitsisi enää pakoilla. Hän voisi aloittaa alusta jossain muualla. Jonakuna toisena.

”Nevis…” ääni kähisi hänen alapuoleltaan. Adan ääni. Druidi kohottautui vaivalloisesti polvilleen ja kurotti kätensä Nevistä kohti. ”Älä kuuntele häntä… hän yrittää petkuttaa sinua…”

Olento Freyan kasvoilla heilautti kättään kevyesti, kuin kärpästä huiskauttaen, mutta ele kantoi yhtä paljon voimaa kuin lyönti. Ada ähkäisi ja rojahti takaisin kannelle.

”Tuo varsijousi”, Urkoth totesi. ”Se on painava, eikö vain? Jos lasket sen nyt, sinun ei tarvitse pidellä sitä enää koskaan. Sinun ei tarvitse tappaa enää koskaan.”

”Hän valehtelee…”

”Sinun ei tarvitse enää kärsiä. Sinun tarvitsee vain päästää irti.”

Nevis sulki silmänsä. Kun hän teki niin, hänen mieleensä virtasi sarja kuvia. Kuvia äidistä, hymyilemässä hänelle ja pitelemässä häntä sylissään. Kuvia onnellisesta kodista, jonka huoneet olivat avaria ja valoisia, ja jotka täyttyivät ystävistä ja musiikista. Kuvia Arissasta, jonka vihreät hiukset loistivat kirkkaina ikkunasta lankeavassa auringonvalossa. Näissä kuvissa he olivat yhdessä, ja vuodet virtasivat heidän ympärillään. Äiti, Arissa ja Nevis, kolmistaan kauniissa talossa. Arissan kädet hänen vartalollaan ja omenan maku huulillaan. Arissa silittämässä Neviksen poskea ja sen jälkeen pyöreää vatsaansa, jonka sisällä kasvoi pieni elämä. Neviksen kädet pitelemässä sylissään lasta, jonka hiukset ovat kevättä ja silmät talvea.

Nevis ravisteli päätään ja karkotti kuvat mielestään. Nämä kuvat olivat vaihtoehtoisia todellisuuksia, valheita. Ne eivät olleet todellisia. Vaikka Nevis tekisi mitä tahansa, hän ei koskaan tulisi saamaan niitä. Oli jo liian myöhäistä sitä varten.

”Vapauta itsesi, Nevis…”

Niin. Hän olisi vapaa. Heti, kunhan hän oli löytänyt kahdeksan toivomuspeiliä. Toivomuspeiliä, jotka saattoivat olla missä päin maailmaa tahansa. Eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuinka löytää niiden luo.

Millaista vapautta se olisi? Hän vain vaihtaisi yhden häkkinsä toiseen.

”Hänen kaulakorunsa!” Ada huusi jossain hänen tajuntansa takamailla. ”Irrota se!”

Nevis teki päätöksensä. Hän laski varsijousensa.

”Erinomaista”, Urkoth sanoi. ”Tiesin, että valitsisit oikein.”

Mutta silloin Neviksen vasen käsi singahti eteenpäin ja kiskaisi hehkuvan riipuksen Freyan kaulasta.

Neviksen koko maailma täyttyi hetkeksi kivusta. Riipus tuntui jääkylmältä hänen kädessään, mutta yhtä aikaa polttavan kuumalta. Vaikka Nevis piteli sitä vain hetken, se tuntui ikuisuudelta. Hänen oma huutonsa sekoittui toiseen, vihaisempaan ja vanhempaan ääneen, joka kajahteli hänen kallossaan kuin pitkän tunnelin sisällä.

Sitten Neviksen käsi päästi irti, ja riipus putosi hänen kädestään. Äänet katosivat sen mukana. Koko maailma hiljeni. Heikotus levisi Neviksen jäseniin, ja hänen jalkansa pettivät hänen allaan.

*

Ada haukkoi henkeään kuin vastasyntynyt.

Paino hänen rinnaltaan oli kadonnut, mutta kivun aave yhä kummitteli kaikkialla hänen kehossaan. Hän ei uskaltanut liikkua liian nopeasti, ettei tuska vain tulisi takaisin. Hän ei kestäisi sitä enää yhtään hetkeä enempää.

Siispä Ada raahasi itseään varovasti lankkua pitkin, kunnes hänen kätensä löysi tiensä Freyan riipukselle. Vaikka sen väri oli tavallisesti punainen, siinä hämärällä lankulla maatessaan se näytti yhtä mustalta kuin sammunut hiili. Ada laski kätensä riipuksen yläpuolelle, mutta ei koskettanut sitä paljailla sormillaan. Hän saattoi jo kauas aistia kivestä huokuvan voiman. Vaikka se oli nyt hiljaa, se ei ollut kuollut. Vain nukkui.

Uupumuksestaan huolimatta Ada pakotti mahdin sisältään ulos, antoi sille muodon. Kerros kerrokselta hän rakensi suojaavan muurin, jonka nostatti riipuksen ympärille. Tuo muuri oli näkymätön, mutta Ada tunsi sen fyysisen painon ja kovuuden. Muuri oli pitävä, eikä yksikään pisara voimaa valunut sen lävitse. Siitä huolimatta Ada tiesi, ettei se kestäisi ikuisesti.

Kun lumous oli asettunut paikoilleen, Ada nousi hitaasti polvilleen ja kääntyi Neviksen puoleen. Puolihaltia makasi lankulla aivan Freyan vieressä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki, ja niissä läikehti sateenkaaren jokainen sävy, kuin veteen kaadetussa öljyssä. Ada vei kätensä Neviksen otsalle ja tunnusteli hänessä jälkiä vieraasta olemuksesta. Niitä ei kuitenkaan löytynyt.Nevis oli kunnossa, vaikkakin säikähtänyt.

Seuraavana vuorossa oli Jaspis.

Tietäjä kyhjötti kippurassa laivan reunalla ja suojasi kasvojaan käsillään samalla, kun hänen huulensa muodostivat sarjan puolikkaita sanoja. Pelkästään hänen näkemisensä sai raivon kuohahtamaan Adan sisällä, ja druidi taisteli synkkää halua vastaan. Olisi niin helppoa ottaa hius Jaspiksen päästä, saada hänet maistamaan omaa lääkettään. Tai vielä parempi, pisara hänen vertaan, eikä hän satuttaisi muita enää koskaan.

Ada kuitenkin työnsi nuo ajatukset syrjään, sillä ne eivät olleet hänen omiaan. Tämä oli kaaoksen tekosia. Se taikuus oli kielletty. Siitä seuraisi pelkkää kipua.

”Sigrid saa hoidella sinut”, Ada sanoi, ja sylkäisi tietäjää kohti. Jaspis ei reagoinut siihen eleelläkään. Hän vain mongersi ja tärisi.

Samalla Ada muisti jotain.

Sigrid!

Hänen pelkonsa osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä aivan kuin kutsusta, Sigrid ilmestyi hänen vierelleen. Hänet nähdessään Ada hätkähti hetkeksi. Sigridin panssari oli kostea sille roiskuneesta verestä. Sitä oli kuivuneena hänen poskillaan ja hiuksissaan.

Ada epäili suuresti, että se kaikki olisi hänen omaansa.

”Sigrid”, Ada huokaisi. ”Olet kunnossa.”

Sigrid pyyhkäisi kätensä kasvojensa halki ja painoi toisen niistä kyljelleen. Hän oli haavoittunut. Totta puhuakseen Ada oli yllättynyt, että Sigrid oli edes hengissä. Hän oli juuri taistellut pienessä tilassa viittä miestä vastaan. Ja voittanut.

”Mitä tapahtui?” Sigrid kysyi.

”Jaspis yllätti meidät. Olin huolimaton. Jaspis oli lukenut taikajälkeni ja naamioinut lumoukset sen avulla. Nyt ne alkavat jo murtua.”

Heidän yläpuolellaan oli vielä taikamuurin riekaleita, mutta sen raoista alkoi hitaasti ripotella sadetta. Se ei ollut enää yhtä rankkaa kuin ennen – nämä olivat vain yksittäisiä pisaroita. Jopa meren keinahtelu oli laantunut hieman. Myrsky oli ohi. Kukaan laivalla ei enää taistellut. Kaikkialla oli vain tajuttomia ja puoliksi tajuissaan olevia hahmoja.

Sigrid saavutti Jaspiksen hahmon ja tarkasteli tätä irvistys kasvoillaan. ”Mikä hänellä on?”

Ada huokaisi. ”Se on pitkä tarina. Kerron sen paluumatkalla. Ensin meidän pitää keksiä keino päästä täältä pois.”

”Siinä minä voin auttaa sinua.”

*

Kun Nevis tuli kunnolla tajuihinsa, he olivat jo puolimatkassa Syväsuolle.

Hän ei tiennyt miten, mutta jollain keinolla he olivat saaneet Jaspiksen laivan käyntiin. Roistot oli vangittu, pahin uhka selätetty, ja päällisin puolin kaikki vaikutti olevan hyvin.

Neviksen olo oli tosin yhä sekava. Hänen päässään surisi jatkuvasti, ja keho tuntui irralliselta, leijailevalta, miltei kuin hän olisi yliväsynyt tai juopunut. Joka kerta, kun hän yritti nousta seisomaan, huimaus istutti hänet takaisin paikoilleen. Siispä hän, Jaspis ja Sigrid kokoontuivat laivan etukannelle, jossa Sigrid oli syventynyt ruorin ääreen.

”Mistä asti sinä olet osannut ohjata laivaa?” Nevis kysyi.

Sigrid ainoastaan kohautti olkiaan. ”On monia asioita, joita et tiedä minusta.”

Nevis ei inttänyt enempää. Jostain syystä hän tunsi olonsa helpottuneeksi nähdessään, että Sigrid oli kunnossa. Vaikka hän näyttikin kärsineeltä, hän ei vaikuttanut haavoittuneen pahemmin. Ottaen huomioon, kuinka montaa vastustajaa vastaan hän oli taistellut, se oli aikamoinen suoritus.

Uusi tunne teki tilaansa Neviksen sisällä. Se oli kunnioitusta.

”Tätä vauhtia olemme Syväsuolla tuossa tuokiossa”, Sigrid totesi tähyillessään taivaanrantaan. Nevis ei jaksanut nousta seisomaan nähdäkseen paremmin, mutta luotti naisen sanoihin.

”Sitä suuremmalla syyllä meidän on pohdittava sitä, miten jatkamme tästä”, Ada sanoi. Hänen katseensa kääntyi Freyaan, joka lojui tajuttomana kannen reunaa vasten. Vaikka Nevis oli irrottanut riipuksen hänen kaulastaan, jotenkin se oli löytänyt tiensä takaisin sinne. ”Jos meillä oli ennen epäselvyyttä siitä, mistä tässä oli kyse, niin ei ole enää. Tiedän nyt, mikä Freya on. Hän on kaaoksen lapsi.”

”Mikä?” Sigrid kysyi.

”Nevis jo tietää muinaisten ylihaltioiden legendat”, Ada jatkoi. ”Anasis, Tuasis, Isroth ja Urkoth. Elämä, kuolema, järjestys ja kaaos. Olennaista tässä kaikessa on se, että haltioiden jumalat eivät koskaan olleet pelkkää kuvitelmaa. He olivat oikeasti olemassa.”

Sigrid räpytteli silmiään. ”Minä en nyt ymmärrä.”

”Druidien legendojen mukaan ylihaltioiden valtakunnan romahtaessa kuolivat myös heidän jumalansa, sillä ihmiset lakkasivat uskomasta heihin. Merkkejä heistä ei ole nähty tuhansiin vuosiin. Ennen kuin nyt. Yksi heistä on palannut. Urkoth.”

”Mutta miten? He ovat pelkkää legendaa. Sanoit sen itsekin.”

”Jokaiseen legendaan kätkeytyy totuuden siemen. Vaikka muinaiset eivät olisi olleet jumalia sanan tuntemassamme merkityksessä, he olivat neljä poikkeuksellisen voimakasta olentoa, jotka ovat ansainneet tittelinsä. Heidän voimansa ovat suunnattomat. Emme osaa edes kuvitella, millaista tuhoa he voisivat saada aikaan.”

Sigrid värähti, aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä kylmä. ”Miten tämä liittyy Freyaan?”

”En tiedä miten, mutta jollain keinolla Urkoth on sitonut elämänvoimansa Freyan kehoon. Hänen kaulakorunsa näyttää olevan linkki. Se antaa Freyalle kyvyn kanavoida Urkothin mahtia. Mutta se tarjoaa myös Urkothille väylän päästä lävitse meidän maailmaamme.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”Tuon korun sisällä elää vain Urkothin olemus. Hänen henkensä, jos saan sanoa. Hänellä ei ole vielä fyysistä olemusta, mutta hän pyrkii siihen. Urkoth otti vallan Freyasta aiemmin, ja hän paljasti meille suunnitelmansa. Hän haluaa löytää kaikki kahdeksan toivomuspeiliä ja kävellä jälleen maan päällä.”

”Toivomuspeiliä?”

”Se on toinen tarina, jonka Nevis saa kertoa sinulle tämän jälkeen”, Ada nyökkäsi Nevistä kohti. ”Tämä on nyt tärkeämpää. Me emme saa antaa Urkothin toteuttaa suunnitelmaansa. Jos hän tulee jälleen lihaksi, se on katastrofi. Hän voisi tuhota koko maailman.”

Nevis tiesi, että hänen tuli reagoida tilanteeseen jollain tavoin, mutta ainoa reaktio, joka hänen suustaan pääsi, oli nauru. Kaikista reaktioista sopimattomin.

”Mikä sinua tässä niin huvittaa, Nevis?” Ada jyrähti. ”Tämä on vakava asia.”

Jostain syystä se sai Neviksen nauramaan entistä enemmän. Hän oli oikeastaan hysteerinen. Katse alkoi sumentua, ja samalla hän käsitti, että nauramisen lisäksi hän myös itki.

”Tämä kaikki”, Nevis levitti kätensä. ”En minä halunnut tästä mitään. En halunnut saada uusia ystäviä tai antaa itsestäni muille. Enkä tosiaankaan halunnut joutua pelastamaan koko maailmaa sitä uhkaavalta tuholta.”

”Mutta tässä sinä nyt olet”, Sigrid lausui kuivasti. ”Jos et kerta halunnut tätä, miksi sinä edes teit tästä mitään?”

”Koska minun täytyi, ymmärrätkö? Koska minua jahdataan, eikä maailmassa ole yhtään paikkaa, jossa olisin turvassa. Siksi joudun tekemään tätä minne ikinä menenkään. Sopimuksia siitä, että joku lupaa suojella minua, jos jahtaajani löytävät minut. Sitä varten tarvitsin komentaja Gremsiä.”

”Ja nyt tuo sopimus on täytetty”, Sigrid käsitti. ”Olimme sinulle pelkkä väline.”

”Olet oikeassa. Mutta väitätkö sinä, että minä olin sinulle jotain muuta? Ei teistä kukaan välittänyt minusta millään muulla tavalla. Olimme vain väliaikaisia kumppaneita, jolla oli yhteinen tavoite. Siinä kaikki.”

Sigrid mutristi huuliaan, ja ellei Nevis olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla naisen olevan loukkaantunut. ”Nytkö sinä lähdet? Koska tämä on sinulle liikaa?”

Nevis puuskahti. ”En minä tiedä! En minä suunnitellut tästä mitään!”

Ada nosti kätensä ilmaan. ”Rauhoitutaan, nyt. Ajatellaan järkevästi. En voi pakottaa ketään mihinkään, mutta teidän olisi syytä ymmärtää tilanteen vakavuus. Urkoth on todellinen uhka meistä jokaiselle. Eikä hän ole sinulle kuka tahansa, Nevis. Sinä kuulit hänen tarjouksensa.”

”Se oli valetta”, Nevis sylkäisi.

”Mutta siihenkin kätkeytyi sirpale totuutta. Tämä voisi olla pääsylippusi vapauteen. Jos tuhoamme Urkothin, hänen mahtinsa katoaa hänen mukanaan. Kuten myös sinun kirouksesi. Silloin sinä olisit todella vapaa.”

Nevis laski katseensa. Vaikka Adan sanat olivat houkuttelevia, hän ei tiennyt, voisiko luottaa niihin. Ehkä nekin olivat pelkkää valetta.

”Mutta jos Urkoth todella on sitä mitä hän on…” Nevis aloitti, ”miten me edes tuhoaisimme hänet? Hän on jumala.”

”En tiedä vielä”, Ada vastasi. ”Avoimia kysymyksiä on vielä paljon. Lisäksi varmasti kuulit, mitä hän sanoi Freyasta. Urkothin elämänvoima on sidottu Freyaan. Jos Urkoth kuolee…”

Ada ei vienyt lausetta loppuun, mutta Nevis käsitti kyllä. Ja vaikka se oli pieni hinta maksaa vapaudesta, ajatus painoi silti hänen rintaansa. Sillä hetkellä Freya näytti tyystin tavalliselta itseltään, viattomalta pieneltä lapselta. Ansaitsiko hän todella sellaisen kohtalon?

Sigrid havahdutti hänet ajatuksistaan. ”En vieläkään ymmärrä, mistä tässä on kyse, mutta olen valmis auttamaan. Kaupunginkaartiin liittyessäni vannoin valan siitä, että suojelen aina heikompiani. En aio pettää sitä nyt.”

”Kiitos, Sigrid”, Ada nyökkäsi.

Seuraavaksi Nevis tunsi kaikkien katseiden painot ihollaan.

”Pitääkö minun päättää nyt?”

”Ei”, Ada vastasi. ”Mutta et voi miettiä kauaa. Lumoukseni pitää Urkothin aisoissa vain jonkin aikaa. Ei ole mitään taetta siitä, milloin hän palaa. Ja kun hän tekee niin, hän on hyvin vihainen.”

Neviksen ei ollut vaikea käsittää sitä, keneen tuo viha kohdistuisi. Olihan hän ollut se, joka katkaisi Urkothin yhteyden Freyan kanssa.

Samassa Nevis alkoi ymmärtää jotakin. Viime vuodet hän oli keskittynyt ainoastaan pakoilemaan jahtaajiaan. Hän oli pelännyt kiinnijäämistä niin paljon, ettei hän ollut edes tullut ajatelleeksi, millaisia muita uhkia oli olemassa. Pahoja ja muinaisia sellaisia. Asioita, joiden rinnalla keisarillisen tuomioistuimen eteen joutuminen olisi pelkkää lastenleikkiä.

”Helvetti”, Nevis kirosi. ”En minä ole mikään sankari. Olen kaikkea muuta. Olen tappaja.”

”Mutta haluatko sinä olla sitä?” Ada kysyi.

”En”, Nevis vastasi, yllättyen itsekin äänensä vakaudesta. ”En enää.”

”Siinä on vastauksesi.”
« Viimeksi muokattu: 21.03.2020 11:03:26 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

sugared

  • kunoichi
  • ***
  • Viestejä: 1 251
Tää on niin hyvä!!! Arastelin vähän napata jotakin näin pitkää kommenttikampanjasta, mutta uppouduin tarinaan heti prologista lähtien niin, että 15 lukua meni kuin hujauksessa. Ja oon tosi iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän, koska tää on musta oikeasti aivan loistava! Tästä tulee varmaan aika sekava rambling-kommentti, koska en malttanut keskeyttää lukemista tehdäkseni mitään kummempia huomioita, mutta yritän vähän muutakin kuin vaan ihkuttaa sentään! :D

Teksti tempaisi mut mukaansa tosiaan heti alkumetreiltä lähtien. Se, miten kuvasit prologissa Nevisin hyppelyä hahmosta toiseen, loi heti vauhdin ja vaaran tuntua. Joku siis on Nevisin perässä ja halua hänet pois päiviltä, asia selvä. Tykkään siitä, miten hahmojen taustoista saadaan selville aina vähän kerrallaan, sen verran kuin on tarpeen. Pidän tosi paljon Nevisistä (vai Neviksestä, niin kuin Elviksestä? :D) päähenkilönä, enkä ihmettele yhtään, että hän pikareissa sijoittui! Throne of Glassin n. 50 ensimmäisen sivun lukeminen jätti muhun syvät traumat nokkelasanaisista salamurhaajahahmoista, mutta Nevisin tietynlaisesta ylimielisyydestä tulee mieleen haavoittunut eläin, joka hyökkää puolustautuakseen. Purevat sanat pitävät muut kaukana, kun ei halua tulla satutetuksi. Nevis on sympaattinen hahmo; ei siksi, että hänellä on traaginen taustatarina vaan siksi, että hänessä on vikoja ja heikkouksia. Traagisesta taustatarinasta puheen ollen, takauma Nevisin menneisyyteen oli musta tosi hyvin toteutettu, ja uppouduin siihen ihan yhtä lailla kuin pääjuoneen. Nevis ja Arissa! :'( Pidin siitä, että vaikka Arissaa voisi tavallaan ajatella taas yhtenä "kuolleena naisena, joka pistää mieshahmon juonen liikkeelle", hän tuntui kokonaiselta hahmolta eikä joltain viattomalta haltiaprinsessalta.

Erilaiset found family -tarinat lämmittää aina mun sydäntä, ja olin riemuissani, kun seurueeseen lyöttäytyivät Nevisin lisäksi Ada, Sigrid ja Freya. Kaikilla on omat selvästi omat salaisuutensa ja odotan innolla, mitä kaikkea vielä saadaan selville! Freyan riipuksessa majaileva kaaoksen jumala jo astuikin päivänvaloon, ja Sigridinkin kaapissa piilottelevista luurangoista on nähty vilaus. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että myös Adalla on lempeän ja puhtoisen haltiakuorensa takana jotakin peiteltävää...

Mitä tarinaan, maailmaan ja magiaan tulee, kaikki tuntuu niin kiehtovalta, mielikuvitukselliselta ja taitavasti rakennetulta, että en voi kuin ihailla (ja ehkä kadehtia). Rakastuin kuvauksiisi ympäristöistä ja tapahtumista, etenkin Antropol Nevisin silmin ja kummituskartano tulivat todella eläviksi. Myös tapasi kuvata Nevisin, Adan, Freyan ja maagihahmojen magiaa oli musta tosi kekseliästä ja teki siitä käsinkosketeltavaa. Etenkin Adan flower power ja lokkien ja päästäisten kanssa jutustelu on jotenkin niin suloisen puhtoista, haha. Pidin myös tosi paljon tuosta loresta, mikä liittyi jumaliin ja muuhun. Mistähän sitä itsekin saisi mielikuvitusta keksiä tuollaisia eeppisiä juttuja? :') Kaaos ja järjestys, Urkoth, toivomuspeilit... en malta odottaa, millaisiin seikkailuihin teksti vielä sankarimme vie!

Kirjoitustyylisi iskee muhun myöskin. Teksti tuntui ilmavalta, eloisalta ja vahvalta. Kuten sanoinkin, tykkäsin tosi paljon tavastasi kuvailla ympäristöjä ja magiaa, mutta myös hahmojen tunteita ja muistoja. Tykkäsin myös humoristisista vivahteista, joita Nevis tekstiin toi. Sauvankäyttäjän opaskirja, he he.

Kiitos paljon mahtavasta lukukokemuksesta, meitsi jää odottamaan innolla seuraavia lukuja!

her shaking shaking
glittering bones

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
sugared: Voi, et voi käsittää miten iloiseksi minut tekee se, että valikoit tämän kommentointikampanjasta ja tykkäsit! Olen jo useaan otteeseen palannut tuon kommenttisi pariin, koska se saa minut joka kerta super hyvälle tuulelle. <3 Parempi kuin Throne of Glass on aika iso kehu, ja kuvailit kyllä Nevistä tosi osuvasti tuossa kommentissasi! Häntä on satutettu elämässään niin paljon, ettei hän oikein uskalla päästää ketään lähelle, koska pelkää, että siitä seuraa vain lisää kipua - ja ehkä hän ei myöskään itse halua aiheuttaa sitä muille. Ihana, että tykkäsit Neviksestä ja Arissasta, rakastan heitä itsekin ja en muuta haluaisikaan, että he olisivat onnellisesti yhdessä, mutta tässä elämässä se ei valitettavasti ole vaihtoehto! :"( Mahtia myös, että hän hahmottui kokonaisena. En tykkää yhtään siitä, kun jotain hahmoa käytetään vain "plot devicen" muodossa, ja siksi Arissankin tarinan oli tunnuttava aidolta. Hienoa, että onnistuin siinä. Noista lorekehuista myös iso kiitos! Maailmanrakennus ja lorejen keksiminen on ihan suosikkijuttujani. Yleensä tykkään pohjustaa ja pohtia maailmojani tosi paljon etukäteen ennen kirjoittamista, mutta tämän tarinan lore ja muu syntyy pitkälti tarinan ohessa! Isoimmat inspikset taidan saada ihan kuluttamastani mediasta, ja tässäkin on varmasti ajoittain vahvoja LOTR, Dragon Age- tai Kuninkaansurmaajan kronikka-viboja. ::) Ehkäpä juuri vaan se mahdollisimman laaja median kulutus on paras keino myös omien juttujen keksimiseksi! Ja lopuksi vielä, kiva että huumorikin upposi, sitä on tässä tekstissäni paljon enemmän kuin minulla yleensä. Sydämellisesti tervetuloa tämän tarinan pariin.

A/N: Mutta! Nyt taas jatkoa seuraa. Huhtikuussa varmasti myös tiheämmin, koska tämä on Camp Nano-projektini! Halusin taas kerran kirjoittaa vähän kevyempää suvantoa synkempien, toimintarikkaampien lukujen keskelle, joten tämä on sitten enemmän taas tällaista pohjustusta. Tässä myös päästään hiljalleen Adan taustatarinan pariin, kun nelikkomme lähtee vierailemaan druidien luona.



XIII.   Sankarit

”Sinut on siis kirottu.”

”Niin.”

”Sinut on kirottu, Freyassa asuu muinaisen jumalan henki, ja Ada osaa muuttua karhuksi. Onko tässä porukassa ketään, kuka on normaali?”

”Sinä. Kaupunginkaartilainen. Lain kova koura. Soittaako kelloja?”

”Ei. En se minä ainakaan ole.”

”Riita poikki ja voita väliin! Sigrid, onko tavarat pakattu? Nevis, älä kaiverra puukolla seinään.”

”Kyllä, äiti.”

”Akankorpeen on pitkä matka. Emme voi viivytellä enempää. Miksi näytät tuollaista naamaa?”

”Miksi menemme druidien luo?”

”Koska tässä on kyse haltiataikuudesta. Vain he osaavat auttaa meitä nyt. Vipinää kinttuihin. Ja laita paremmat kengät. Siellä on märkää.”

*

Ilma oli sakeana mäkäröistä. Se oli kosteaa ja painavaa, ja suon yllä riippuva sumu esti näkemisen muutamaa metriä pidemmälle. Oli päivä, mutta paksu pilviverho päästi lävitseen valoa vain vähän. Maa jalkojen alla täyttyi vuoroittain paksuista sammalmättäistä, upottavista altaista ja läpipääsemättömistä pöheiköistä.

Loisk. Loisk. Vesi läiskyi jalkojen alla, kun neljä jalkaparia tarpoi eteenpäin sumun halki. Perää piti Sigrid: paksu panssari ei ollut paras vaihtoehto suolla kulkemiseen, ja hänen etenemisensä oli paljon hitaampaa kuin muiden. Keskellä kulki Nevis, jonka kevyet puolihaltian askeleet välttivät ketterästi vaikeimman maaston. Aivan etummaisena puolestaan tallusti Ada.

Karhu nimeltä Ada.

Freya riippui tajuttomana hänen selässään, eikä Nevis ollut aivan varma, kuinka Freya pysyi karhun selässä. Ehkä taikuuden avulla. Joka tapauksessa, Adan karhumuoto takasi hänelle kiistämättömän liikkumisedun, ja hän tallasi mättäältä toiselle lähes yliluonnollisella keveydellä, ottaen huomioon hänen valtavan kokonsa.

”Kauanko on vielä matkaa?” Sigrid kysyi Neviksen takaa. Naisen ääni oli ärtymyksestä kireänä.

”Urh”, Ada vastasi.

Sigrid mutisi jotain niin hiljaa, ettei Nevis kuullut. Jotain hävyttömyyksiä, epäilemättä.

Nevis naurahti kevyesti. ”En olisi uskonut sinua moiseksi neidiksi.”

”En minä ole mikään neiti”, Sigrid jyrähti. ”Ja ihan kuin sinä et muka valittaisi. Huokailet viiden sekunnin välein niin lujaa, että sinun voisi luulla kärsivän keuhkotaudista. Ihan tosiaanko väität, että olet täällä mieluummin kuin kaupungissa?”

”Väitän”, Nevis vastasi läiskäistessään mäkärän otsaltaan. Se oli tosin ehtinyt jo tehdä työnsä, ja nyt otsaa kutitti sietämättömästi.

”Älä puhu paskaa. Grems tarjosi meille-”

”Kultaa, viskiä ja naisia”, Nevis täydensi. ”Niin paljon kuin sielu sietää. Hän olisi järjestänyt meille vaikka kokonaisen paraatin, jos olisimme niin halunneet. Toteutimmehan hänen hartaimman toiveensa.”

”Niin. Väitätkö, ettei mikään niistä houkuttanut?”

Nevis tuhahti. ”Paraatit ovat sankareita varten.”

”Entä sitten ne muut asiat?”

”Nyt ei ole niiden aika. Meillä on maailma pelastettavana.”

Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”

Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”

”En minä välitäkään.”

”Nyt kuulostat enemmän itseltäsi.”

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Ilma täyttyi jälleen veden loiskeesta, sammakoiden kurnutuksesta, hyönteisten surinasta.

”En minäkään olisi halunnut jäädä”, Sigrid sanoi hetken kuluttua. ”Vaikka olemme tarponeet jo tuntikausia, en kaipaa takaisin kaupunkiin. En sitten yhtään!”

”En kysynyt mielipidettäsi.”

”Olisit kysynyt kuitenkin. Siksi teen sen selväksi. Syväsuon kaupungissa ei ole mitään, mitä minä kaipaan. Ei yhtikäs mitään.”

Nevis kohotti kulmiaan. ”Eikö edes yksi tummatukkainen lihaskimppu kaupunginkaartin asussa?”

Sigrid astui harhaan ja oli molskahtaa naama edellä suohon. Hän kirosi, korjasi askelluksensa ja ampui niin murhaavan katseen Nevistä kohti, että puolihaltia tunsi sen pistelynä takaraivossaan. ”Mitä sinä oikein vihjaat?”

”Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä katselet häntä. Ja hän sinua. Mutta se ei kuulu minulle, joten annan sen olla.”

Nevis varasti silmäkulmastaan katseen Sigridin suuntaan, ja näki naisen huulten käyvän, mutta sanoja ei tullut ulos. Poskille oli noussut kevyt puna.

”Uuuurh”, Ada murahti myötäilevänä.

”Ole sinä siinä hiljaa!”

Nevis hykerteli vahingoniloisena. ”Tiesinhän.”

*

Akankorpea ei voinut kutsua paikaksi, jossa tunsi itsensä tervetulleeksi.

Metsä koostui korkeista ja ikivanhoista puista, joista puolet olivat kuolleita ja lehdettömiä ja puolet niin vänkyröitä ja toispuoleisia, että ne näyttivät pikemminkin taiteilijan piirtämiltä kuin oikeilta puilta. Ja vaikka suon kostea sammalikko olikin vaihtunut kuivempaan jäkälikköön ja kivikkoon, kaikkialla oli läpitunkematonta pöheikköä ja pistelevää, piikikästä kasvillisuutta. Puhumattakaan hyönteisistä ja vihaisista, kiiluvista silmistä, joita pimeän suojassa lymyili.

Aivan kuin siinä paikassa kaikki olisi halunnut tappaa heidät.

Ada kuitenkin tiesi paremmin. Rosoinen ulkokuori oli vain metsän luonnollinen keino karkottaa epämieluisat tunkeilijat ja ryövääjät, jotka halusivat metsän rikkaudet omakseen. Harva jaksoi nähdä riittävästi vaivaa katsoakseen pintaa syvemmälle.

Karhun muodossa Adan matka kului joutuisasti. Vaikka ottaessaan eläinhahmon hän oli yhä hän, se oli yksinkertaisempi olotila, kevyempi. Hän ei juuri ajatellut, vain teki. Hän seurasi kuonoaan, silmiään ja korviaan, puski tiensä läpi tiheidenkin pöheiköiden. Sigridin ja Neviksen valitukset rekisteröityivät hänen korviinsa, mutta pikemminkin niiden sävy, kuin itse sanamuoto. Niistä tuli nopeasti pelkkää kohinaa, merkityksetöntä taustahälyä.

Lopulta tiheimmätkin tiheiköt alkoivat harventua, eikä Sigridin tarvinnut enää leikata jokaista vastaantulevaa pensasta miekallaan. Puut olivat lehtevämpiä ja kookkaampia, ja metsänpohjaa täplittivät jäkälien ja sammalten sijaan myös erilaiset ruohot ja kukkakasvit, ja vaikka yksikään niistä ei ollut kukassa siihen aikaan vuodesta, niiden muodostamat mättäät olivat väriltään lähes häikäisevän vihreitä.

Umpimetsän ohitettuaan Ada hengitti syvään ja otti itselleen jälleen haltian muodon. Nyt, kun muodonmuutos ei ollut väkinäinen, se tapahtui kivuttomasti, yhtä kevyesti kuin hengittäminen. Ada ja Nevis ehtivät tuskin räpäyttää silmiäkään, ennen kuin karhu heidän viereltään oli jo kadonnut. Ada venytteli raajojaan hetken, totutellen hetken aistiensa erilaisuuteen ja ruumiinsa uusiin mittoihin. Sitten hän ravisteli havut vaatteiltaan ja hiuksistaan ja kumartui nostamaan nyt maassa makaavan Freyan tajuttoman vartalon käsivarsilleen.

”Tuohon jäi vielä yksi”, Nevis totesi, kumartuen Adaa kohti poimiakseen lehden hänen hiuksistaan. ”Noin. Valmis haltiahovia varten.”

”Hovia?” Ada kysyi. ”Ei meillä ole mitään hovia-”

”Miallach!”

Ada jähmettyi niille sijoilleen. Hän nosti oikean kätensä ilmaan näkyvästi, niin, että sormen keltainen jalokivi välkähti. Nevis ja Sigrid tottelivat myös, vaikkakin hitaammin. Ada laski kymmeneen.

Se oli aika, jossa druidit olisivat hyökänneet, jollei hän olisi osoittautunut ystäväksi.

”Minä täällä”, Ada vastasi, haltiaksi. ”Adnaith.”

Hänen korvansa rekisteröivät löystyvien jousten narinan, heinikon kahinan. Sitten hän näki silmäkulmastaan, kuinka sekä oikealta että vasemmalta asteli kaksi pitkää, sorjaa hahmoa, joita hädin tuskin erotti kasvillisuuden seasta. Druidit olivat pukeutuneet puusta, jäkälästä ja lehdistä kudottuihin vaatteisiin, jotka peittivät heidän vartalonsa kauttaaltaan kasvoja lukuun ottamatta. Niille heistä vaaleimmat olivat sipaisseet vihertävää maalia, joka piirsi tumman raidan heidän silmiensä poikki.

”Adnaith?” haltioista lähimpänä seisova kysyi. Ada tunnisti hänen äänensä. Tämä oli Neath, hänen serkkunsa isän puolelta. Pari ystävällisiä, tummia silmiä hymyili hänelle aukion poikki. ”Olet palannut.”

”Ja tuonut mukanasi ihmisiä”, korkea ääni helähti Adan vasemmalla. Metsikön keskeltä erottui välähdys punaruskeaa tukkaa. Se oli Lissa, yksi heidän metsästäjistään. ”Ja kääpiön.”

”Minä en kyllä ole ihminen”, Nevis vastusti Adan takaa. Hänen haltiakielensä oli virheetöntä, mutta hänellä oli terävä, suhahtava korostus, joka oli tyypillistä etelän haltioille.

”Mutta et ole haltiakaan”, Lissa vastasi. Ne sanat saivat Neviksen jähmettymään aina hänen hengitystään myöten. Ada olisi voinut miltei vannoa, että kuuli hänen sydämensä pysähtyvän. Se oli paljon pelottavampaa kuin se, että hän olisi tehnyt jotain harkitsematonta.

”He ovat ystäviäni”, Ada vakuutti. ”Heihin voi luottaa.”

”Ihmisiin ei voi luottaa koskaan.”

”Riittää”, Neath sanoi. ”Tervetuloa takaisin, Ada. Vanhempasi ovat odottaneet sinua.”

Ada huokaisi. ”Kuten aina.”

*

Totta puhuen, Sigrid ei ollut aivan varma, mitä oli kuvitellut Akankorvessa näkevänsä.

Vaikka hän oli asunut Syväsuolla jo kauan ja kuullut tarinoita druideista, ei hän juuri koskaan ollut törmännyt heihin aikaisemmin. Siispä heistä oli tullut hänelle lähestulkoon myyttisiä. Kenties hän oli kuvitellut heidän elävän köynnöksistä ja oksista rakennetuissa palatseissa puiden latvoissa, kuten lastenkirjoissa oli tapana kertoa.

Hän ei tosiaankaan ollut odottanut mitään näin… korutonta.

Druidisaattue johti heitä syvemmälle Akankorpeen, jossa Sigridin yllätykseksi kohosi tuiki tavallinen telttakylä. Telttoja oli kaiken kaikkiaan parisenkymmentä, ja toisin kuin Syväsuolla, joka oli sekalainen kokoelma sinne tänne siroteltuja hökkeleitä ja niiden välissä kiemurtelevia umpikujia, täällä teltat olivat kaikki kurinalaisessa rivissä. Osassa oli korkea, suipon mallinen katto, joka toi mieleen jonkinlaisen kodan. Osa puolestaan oli litteitä ja niin matalia, että niissä tuskin mahtui seisomaan pystyssä. Telttojen välissä kulki viivasuoria polkuja, jotka näyttivät lähestulkoon koskemattomilta, vaikka niitä takuuvarmasti käytettiin kulkemiseen. Kaiken kaikkiaan, paksussa panssarissaan Sigrid tunsi olonsa kömpelöksi, kuin hänen joka askeleensa olisi liian raskas ja kova niin herkkään paikkaan.

Druidisaattue puhui vähän, mutta silloin kun he tekivät niin, he puhuivat haltioiden kieltä – soljuvaa ja pehmeää kuin veden solina purossa. Sigridin ei kuitenkaan tarvinnut ymmärtää sanoja käsittääkseen, ettei hän ollut tervetullut. Erityisesti punatukkainen druidi sammalvaatteissa silmäili häntä epäluuloisesti, jos hän edes kehtasi hengittää väärällä tavalla. Ja vaikka Neviksen olisi voinut luulla sopeutuvan sellaiseen paikkaan, hän näytti siltä, kuin olisi ollut sillä hetkellä missä tahansa muualla. Sigrid ei ollut varma, oliko koskaan ennen nähnyt häntä yhtä pienenä.

”Olemme perillä”, Ada julisti heidän lopulta saavuttuaan teltoista suurimmalle. Se oli koottu nahasta ja puusta, ja katon keskellä olevasta reiästä tuprutti vaaleaa, yrtintuoksuista savua.

Telttaan astuessaan Nevis, joka oli ottanut Freyan hahmon vaihteeksi kantaakseen, yskäisi ja siristeli silmiään. Sigrid teki samoin. Hän tuskin näki nenänpäätään pidemmälle.

”ADA!”

Äkkiä savun keskeltä ilmaantui tumma hahmo, joka lähestyi Adaa niin nopeasti, että Sigrid tuskin ehti havaita liikettä. Hahmo kaappasi Adan otteeseensa, ja Sigrid vei vaistomaisesti kätensä miekkansa kahvalle. Kauhu syöksähti hänen suoniinsa. Tämä oli ansa!

Mutta ennen kuin Sigrid ehti vetää miekkansa esille, hän pani merkille jotakin. Hahmo oli kaapannut Adan tiukkaan otteeseen, mutta kyse ei ollut suinkaan hyökkäyksestä – vaan halauksesta. Ada tosin näytti kauhistuneelta, tai vähintäänkin nolostuneelta. Savusta ilmaantunut hahmo astui askeleen taaksepäin, ja vasta sitten Sigrid huomasi yhdennäköisyyden.

Druidimies oli pitkä ja tumma, aivan kuten Ada, mutta hänen päänsä oli ajeltu paljaaksi. Kaulaansa hän oli ripustanut kävyistä ja hamppuköydestä punotun kaulanauhan, joka kolisi hänen liikkuessaan. Muutoin hän oli pukeutunut pitkään, kahisevaan kauhtanaan, joka oli kuin ruohonkorsista kudottu.

”Ada”, druidimies toisti leveästi hymyillen. ”Keitä ystäväsi ovat?”

Sigrid kohotti kulmiaan. Druidi puhui nyt hänen kieltään.

”Naispuolinen on Sigrid”, Ada esitteli. ”Kääpiötyttö on Freya.”

”Mikä hänen on?” druidimies kysyi.

”Hän… ei voi hyvin”, Ada vastasi. ”Häntä kantava toverimme tässä on Nevis.”

”Ilo tavata”, druidimies totesi Nevikselle, joka paraikaa laski Freyaa seinustalla olevalle penkille. ”Falael, elyen.”

Sigrid pani merkille, että ne sanat kuullessaan Nevis alkoi hengittää nopeammin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

”Eivät kovin puheliasta sakkia, nämä ystäväsi”, druidimies totesi. ”Noh? Kertokaa kaikki! Miten seikkailunne meni? Odottakaas hetkinen, niin keitän teille teetä!”

Druidimies käänsi selkänsä ja katosi savuun. Adan olkapäät lysähtivät, ja hän huokaisi syvään.

”Ei sinun tarvitse, isä.”

”Älä höpsi!” kuului vastaus. ”Hillaa vai suokukkaa?”

”Ei kumpaakaan!”

”Suokukkaa, siis. Se on aina ollut suosikkisi!”

Neviksen kivettyneet huulet kaartuivat hitaaseen virneeseen. ”Isä?”

”Niin”, Ada vastasi nolona. ”Hänen nimensä on-”

”Belien!” vastasi druidimies, joka oli taas putkahtanut paikalle kuin maan alta. Hänen pitkät kätensä ohjasivat Adaa syvemmälle telttaan, jonne Sigrid ja Nevis seurasivat perässä. Siellä heitä odotti pyöreä, puinen pöytä, joka oli katettu täyteen mitä erikoisimpia metsän antimia: kymmeniä eri sieniä ja marjoja, yrttejä ja vihanneksia.

Belienin kädet istuttivat Adan paikoilleen niin väkivaltaisesti, että Adan kurkusta pääsi pieni pihahdus. Sigrid ja Nevis eivät voineet muuta kuin totella ja istua pöytään, jossa heidän eteensä tarjoiltiin kaksi valtavaa kuppia tuoksuvaa teetä. Sigrid hätkähti, kun Belienin kädet yhtäkkiä ilmaantuivat hänen takaansa ja sitoivat hänen kaulaansa jäkälistä ja sammalista kudotun ruokalapun. Belien oli tehdä samoin Nevikselle, mutta puolihaltia pysäytti hänet niin terävällä kädenheilautuksella, että sillä olisi voinut leikata ilmaa.

”Hauska tavata, Belien”, Sigrid sai sanottua alkuhämmennyksen haihduttua. ”Teidän poikanne on ollut suureksi avuksi viime päivien aikana.”

Sigridin eteen tupsahti jostain lautasellinen keksejä. Neviksen kasvojen tasolla taas heiluteltiin marjaterttua niin lähellä, että marjat hipoivat hänen nenäänsä. Ada näytti äärimmäisen epämukavalta.

”Lakkaa hössöttämästä, isä”, hän mutisi. ”Pärjäämme kyllä.”

”Olet aina ollut niin hoikka poika”, Belien vastasi, taputtaen Adaa vatsalle niin, että töminä kävi. ”Et syö tarpeeksi.”

Ada mykistyi. Hän kävi mukisematta teensä kimppuun.

”Olin sanomassa…” Sigrid jatkoi varoen, ”että emme olisi onnistuneet tehtävässämme ilman Adaa. Kiitän teitä siitä, että olette kasvattaneet hänet hyvin.”

”Kasvattanut ja kasvattanut”, Belien hekotteli samalla, kun lappasi pöydälle kuin tyhjästä lisää ja lisää ruokaa. Nyt se jo suorastaan notkui sen painosta. Sigrid alkoi pelätä, että Nevis kohta hautautuisi marjavuoren alle. ”Minä vain syötän häntä. Hänen äitinsä hänet kasvatti.”

”Äitisi?” Nevis kysyi hampaitaan kiristellen. ”Onko hänkin yhtä seurallinen?”

Jos Adan kasvot olisivat voineet punastua, ne olisivat varmasti sillä hetkellä tehneet niin. ”Ei. Ei tosiaankaan.”

”Hän osaa asiansa”, Belien sanoi. Nyt häntä ei taas kerran näkynyt, mutta hänen äänensä kaikui jostain teltan savuisilta perukoilta. ”Ei hän turhaan ole ylidruiditar.”

”Ylidruiditar?” Sigrid kysyi.

”Druidien johtaja”, Ada selvensi.

Neviksen ja Sigridin kulmat kohosivat lähes yhtä aikaa.

”Tarkoittaako se siis…” Sigrid aloitti varoen, ”että hänen kuollessaan sinusta tulee johtaja?”

”Se ei ole todennäköistä”, Ada vastasi. ”Ensinnäkin, haltiat elävät paljon kauemmin kuin ihmiset. Äiti on jo kuusisataavuotias. Voi hyvin mennä vuosisatoja, ennen kuin hänen terveytensä alkaa heikentyä.”

”Mutta entä sitten?”

”Ei silloinkaan. Druidit eivät usko verenperintöön. Johtajana toimii kulloisenakin aikana se, kuka siihen parhaiten soveltuu. Äitini ei ollut aina johtaja. Hän on ollut sitä vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan.”

”Se kuulostaa pitkältä ajalta.”

”Haltialle se on pelkkä silmänräpäys. Ja ajat ovat jälleen muuttumassa. Valta voi vaihtua koska tahansa.”

Äkkiä Belienin ääni kuului teltan toiselta puolelta – sieltä, minne Sigrid oli jättänyt Freyan makaamaan.

”Hänen otsansa on jääkylmä”, Belien totesi. Hänen kätensä oli painautunut Freyan otsaa vasten. Siitä se alkoi hitaasti liikkua tytön kaulakorulle. ”Tässä on jotain erikoista…”

Adan silmät suurenivat. ”Älä koske siihen!”

Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua. Belienin sormet koskettivat kiveä, ja samalla sekunnilla ilma muuttui raskaaksi ja kipinöiväksi, kuin hieman ennen ukkosta. Sigrid kuuli korviensa poksahtavan. Hänen rintaansa riipaisi kylmä, pahaenteinen tuntemus.

Belienin aiemmin niin hymyilevät kasvot eivät olleet sitä enää. Nyt hän näytti kutakuinkin täysin samalta kuin Ada.

”Onko tämä sitä mitä luulen?” hän kuiskasi. ”Olisitte heti sanoneet.”

Ada puristi kätensä nyrkkeihin pöydän alla. ”Minä yritin kyllä. Missä äiti on, isä?”

”Teltassaan”, Belien vastasi vakavalla äänellä. ”Vien teidät heti hänen luokseen.”

*

Adassa oli enemmän yhdennäköisyyttä äitinsä kuin isänsä kanssa. Heistä kumpikin piti pitkää, mustaa tukkaansa pienillä, päänmyötäisillä leteillä, ja heidän silmissään oli samaa viisautta ja surua. Samankaltaisuudet jäivät kuitenkin siihen.

Ylidruiditar Nenneth istui telttansa lattialle levitetyn karhuntaljan päällä ja poltteli niin väkevän tuoksuista yrttisavuketta, että Neviksen päätä alkoi särkeä. Katosta hänen yläpuoleltaan riippui kolisevia eläinten hampaita, eikä karhuntalja ollut suinkaan ainoa metsästysmuisto teltassa. Kaikkialla minne Nevis katsoi, oli eläinten pääkalloja, taljoja tai nahkoja. Suoraan Nennethin takana olevalla telineellä lepäsi täytetty huuhkaja, jonka palavan oranssit silmät tuntuivat katsovan syvälle Neviksen sieluun. Vaikka hän oli tottunutkin olemaan arvioitavana, täällä katseet tuntuivat painavan enemmän kuin missään muualla.

”Urkoth on siis palannut”, Nenneth totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen, puhallellen joukon savurenkaita piippunsa kärjestä.

”Niin, ylidruiditar”, Ada totesi. Hän oli asettunut polvilleen äitiään vastapäätä, ja kumarsi päänsä häntä puhutellessaan. ”Siksi kaipaamme viisauttanne.”

”Millaista viisautta?”

”Kuinka tuhoamme hänet?”

Nenneth hymähti ivalliseen sävyyn. ”Ette mitenkään.”

”Anteeksi kuinka?”

”Teidän mahtinne ei riitä heidän voittamisekseen. Ja vaikka Syväsuon jokainen druidi yhdistäisi voimansa kaupungin jokaisen ihmisen, kääpiön ja puolituisen kanssa, sekään ei riittäisi. Urkothin voimat ovat liian suuret.”

”Mutta jos me emme pysty siihen… kuka sitten pystyy?”

”Urkoth on jumala. Hänen tappamisekseen tarvitaan toinen jumala.”

Adan hartiat lysähtivät. ”Sitten toivoa ei ole.”

Nenneth kohotti kulmiaan. ”Luovutko toivostasi noin pian? Urkoth on palannut. Mikä estäisi muita jumalia tulemasta takaisin?”

Ne sanat saivat Adan pysähtymään. Hän takelteli hetken, kieli sanoja etsien. ”Ei… en tiedä.”

”Sanoit itsekin, että Urkothin voima sitoutuu kääpiöystäväänne. Tarkemmin sanottuna kiveen hänen kaulassaan. Tiedätkö, mikä siinä kivessä on niin erikoista?”

Ada pudisti päätään.

”Se kuului Urkothille”, Nenneth vastasi. ”Kauan sitten, silloin kun hän oli vielä lihaa ja verta. Mutta Urkothin kuollessa sekin katosi, hautautui syvälle maan alle. Kääpiöystävänne oli vain väärässä paikassa väärään aikaan. Hän löysi jotakin, jota ei ollut tarkoitettu löydettäväksi. Ja nyt hän maksaa siitä kalliin hinnan.”

”Voimmeko tehdä mitään?” Sigrid kysyi vaihteeksi. ”Voimmeko pelastaa hänet?”

”Sitä en tiedä. Se selviää vasta sitten, kun olette tuhonneet Urkothin.”

”Kuinka?” Ada kysyi.

”Kuten sanoin, vain jumala voi tappaa jumalan. Saadaksenne jumalallista apua tarvitsette palan jumaluutta maan päällä. Urkothilla ne ovat kaaoksen sirpaleet. Hänen toivomuspeilinsä ovat kaikki, mitä Abisfyiristä, hänen särkyneestä vasarastaan on jäljellä. Mutta Abisfyirin särkymisen hetkellä myös jotain muuta särkyi.”

Adan silmät suurenivat. ”Neremyn.”

”Taivaanlaki”, Nenneth tulkkasi. ”Isrothin keihäs. Sen kolme kappaletta satoivat maahan, sen kolmeen eri kolkkaan. Löytämällä ja kokoamalla Neremynin voitte valjastaa itsellenne Järjestyksen voimat. Vain siten teillä on mitään mahdollisuutta Kaaoksen voittamiseksi.”

Sigridin silmiin oli syttynyt innostuksen kipinä. Myös Nevis huomasi toivon kohoavan rintaansa. Tuntemus kuitenkin haihtui saman tien, kun hän huomasi Adan katseen.

”Tehtävä on mahdoton”, Ada sanoi. ”Kukaan ei tiedä, missä Neremynin kappaleet ovat. Aivan kuten toivomuspeilit, ne ovat olleet kadoksissa vuosituhansia.”

”Te löysitte yhden niistä, vai kuinka?” Nenneth kysyi. ”Se ei ollut mahdotonta. Kuten ei ole tämäkään. Voitte lohduttautua sillä, että tehtävänne on helpompi kuin Urkothin. Neremynin kappaleita on kolme, Abisfyirin sirpaleita kahdeksan. On epätodennäköistä, että Urkoth onnistuu tehtävässään ennen teitä.”

Ada huokaisi syvään. Nenneth oli oikeassa. Urkothin olisi tehtävä tuplasti enemmän töitä sirpaleet löytääkseen. Ja toisin kuin he, Urkoth oli yksin. Heillä oli vielä mahdollisuuksia.

”Sitä paitsi olit väärässä toisestakin asiasta”, Nenneth jatkoi. ”Väitit, ettei kukaan tietäisi, missä Neremynin kappaleet ovat.”

Adan silmät suurenivat. ”Missä?”

”’Yksi kääpiöiden, yksi haltioiden ja yksi ihmisten maahan’”, Nenneth lausui. ”Niin loru kuuluu. Kukaan ei tiedä sijainteja tarkalleen, mutta lukuisat legendat viittaavat siihen, että taruun kätkeytyy totuuden siemen.”

Nenneth poltti piippunsa loppuun ja nousi matolta seisomaan niin ketterästi, että liike oli jo ohi, ennen kuin sitä ehti edes havaita. Sitten hänen vikkelät jalkansa tallustivat huoneen poikki oviaukolle, jonka molemmin puolin lepäsi kaksi puista keihästä.

”Keihään tyvi putosi kääpiöiden maahan”, Nenneth selosti tarttuessaan toiseen keihäistä. ”Vurian muinaiseen kääpiökaupunkiin. Muinaiset kääpiöiden kirjoitukset mainitsevat sen useasti, vaikka he käyttävätkin siitä nimeä hamman, kannattelija. Vurian tuhon ajalta selvinneistä asiakirjoista käy ilmi, että hamman tuki Vurian kattoa kivipylvään tavoin. Kun Vuria sortui, kaikki sitä kannatelleista pilareista murtuivat hammania lukuun ottamatta, sillä se oli taottu taivasraudasta, joka kestäisi jopa tuhannen vasaran iskun.”

Nenneth pyöräytti keihästä ilmassa niin, että se päästi humahtavan äänen. Vahvat lihakset jännittyivät ohuiden kangasvaatteiden alla, ja tapa jolla hän keihästä käsitteli oli kevyt mutta vankka, ammattimainen.

”Keihään varsi puolestaan päätyi ihmisille. Lukuisat kirjoitukset viittaavat siihen, ja kaikesta päätellen se on liikkunut paikasta toiseen vuosituhansien aikana. Valtaosa noista kirjoituksista kuitenkin mainitsee yhden paikan. Maailman keskuksen.”

”Antropolin”, Nevis arvasi, lähestulkoon automaattisesti. ”Sen täytyy tarkoittaa Antropolia.”

”Mahdollisesti. Vahvin veikkaukseni on, että mikäli tuo pala on Antropolissa, se sijaitsee hyvin vartioidussa paikassa. Ihmiset ovat aina olleet niin tarkkoja pikku helyistään.” Nennethin huulet kaartuivat rumaan irvistykseen.

”Entä kärki?” Ada kysyi. ”Se on haltioilla, eikö olekin?”

”Kyllä”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei druideilla. Mikäli se olisi päätynyt luoksemme, tietäisimme sen kyllä. Juuri keihään kärki on vaikein osa löytää. Siitä ei juurikaan ole mainintoja kirjoituksissamme. Lisäksi muinaisten haltioiden valtakunta käsitti uskomattoman laajoja alueita, aina pohjoisimmilta tuntureilta eteläisimmille aavikoille. Kärki on saattanut päätyä minne päin maailmaa tahansa.”

Ada kurtisti kulmiaan. Hänen mielessään selkeästi kulki monia ajatuksia, mutta yksikään niistä ei konkretisoitunut sanoiksi. Ada ainoastaan kumarsi päänsä ja kiitti.

”Kiitän viisaudestanne, ylidruiditar.”

Nenneth nyökkäsi, mutta vaikka hänen kasvonsa olivat muuten vakavat, vasemmassa suupielessä kujeili hienoinen hymyn alku. Kenties hän ei ollutkaan aivan niin hyytävä, kuin mitä antoi ulospäin ilmi.

”Huolehdin siitä, että teltta valmistellaan sinua ja ystäviäsi varten”, Nenneth sanoi Adalle. ”Pian alkaa sataa. Ette halua olla taivasalla, kun myrsky saapuu.”
« Viimeksi muokattu: 03.04.2020 22:26:57 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Noniin, nopea päivitys taas, koska Camp Nano on tehnyt työnsä ja tekstiä on tullut! Tästä tuli yksi lempiluvuistani tähän mennessä. Vaikka tässä ei tapahdukaan paljoa actionia, tämä on hahmokehityksen kannalta tosi olennainen, ja päästään viimein syvemmälle Adan hahmoon. Itkin ja nauroin ja kaikkea siltä väliltä tätä kirjoittaessa, joten toivottavasti nautitte tästä yhtä paljon kuin minä nautin tämän tekemisestä! <3



XIV. Tuhkahippuni

Ensimmäinen asia, jonka Freya näki herätessään, oli Adan silmät.

Freya oli aina pitänyt niitä ystävällisinä silminä. Surullisina, toki, mutta ystävällisinä. Niihin silmiin katsellessaan tiesi, ettei Ada satuttaisi kärpästäkään. Hän vain panisi sen purkkiin ja kuljettaisi sen siististi ulos, jossa hän vapauttaisi sen jälleen.

Sillä hetkellä Adan silmät eivät kuitenkaan näyttäneet siltä. Hänen kulmansa olivat kaartuneet pysyvästi alaviistoon, ja niiden väliin oli ilmestynyt siihen huonosti sopiva kurttu. Pelottavinta oli kuitenkin silmien tummuus. Tämä ei ollut enää metsän puuta tai lämmintä tuliperäistä hiekkaa. Se oli mustaa jäätä ja talvisen taivaan mustemaista pimeyttä, joka jatkui loputtomiin ja häivytti maailman ääriviivat näkyvistä. Kivenalaisen kaupungin pisimmälle ulottuvien tunneleiden syvyyttä, jolla ei ollut loppua lainkaan.

”Mitä tapahtui?” Freya kysyi. Hänellä oli outo tunne. Kamalan kylmä, aivan kuin hänellä olisi kuumetta, mutta siitä huolimatta hänen kehonsa ei tärissyt tai hikoillut. Ikään kuin kylmä tunne olisi vain jossain syvällä sisällä.

”Freya.” Ada totesi. Mutta toteamuksen lisäksi siihen tuntui kätkeytyvän jotakin muutakin. Kysymys. Varmistus.

Freya räpytteli silmiään. Viimeinen asia, jonka hän muisti oli se, että hän oli käynyt nukkumaan Syväsuolla olevassa tavernassa, mutta maisema hänen ympärillään oli vieras. Se näytti jonkinlaiselta teltalta. Yllä riippui nahasta ja kankaasta valmistettu katto, jota vasten sade ropisi. Sisään puhalsi jostain raikasta ilmaa. Syväsuolla ei koskaan tuoksunut sellaiselta.

”Missä olemme?” hän kysyi.

”Turvallisessa paikassa”, Ada vastasi.

”Tämä ei ole Syväsuo.”

”Ei niin.”

Ada vilkaisi taakseen, ikään kuin varmistaakseen, ettei kukaan katsellut heitä. Sitten hän laskeutui Freyan tasolle ja asetti kätensä hänen kasvojensa ylle. Käsi ei koskettanut ihoa, mutta Freyan otsaa alkoi silti kihelmöidä. Hän sulki silmänsä.

”Kutittaa.”

Adan katseessa ollut jää suli aivan aavistuksen verran. ”Olet taas oma itsesi.”

Freya nyökkäsi, vaikka Adan toteamus olikin hassu. ”Missä kaikki ovat?”

”Nevis ja Sigrid ovat vielä ulkona. He palaavat varmasti pian.”

Se kuulosti vielä edellistä toteamusta hassummalta. Ada sai asian vaikuttamaan siltä, että Nevis ja Sigrid olisivat ulkona yhdessä. Mutta sen täytyi olla puppua. Hehän eivät voineet sietää toisiaan.

Freya yritti nousta sängyssä paremmin istumaan nähdäkseen ulos, mutta pelkkä yritys sai huoneen kieppumaan hänen silmissään. Häntä väsytti yhtäkkiä kamalasti, vaikka hänestä samaan aikaan tuntui siltä, että hän oli nukkunut jo kauan. Ja vilustutti. Hän veti peittoa tiukemmin ylleen, mutta se ei auttanut yhtään. Hänellä oli vain kylmempi kuin aikaisemmin.

”Minulla ei taida olla kaikki hyvin, vai kuinka?”

Ada katsoi häneen. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat entisensä. Surulliset.

”Tulenko minä kuntoon?”

”Tulet”, Ada hymyili. ”Totta kai tulet.”

Mutta Freya tunnisti tämän hymyn. Siltä Nevis näytti, koska häntä pelotti liikaa näyttää oikeat kasvonsa. Siltä Sigrid näytti, koska hän ei halunnut nähdä asioita sellaisina, kuin ne olivat.

Ja siltä Freyan äiti ja isä olivat näyttäneet, ennen kuin he sulkivat silmänsä viimeisen kerran.

*

”Löysinpäs sinut”, Sigrid sanoi.

Nevis ei vaivautunut kääntymään ympäri sanojen myötä. Hän vain jatkoi yöhön tuijottamista. Ilma ulkona oli raikas ja viileä. Myrsky oli ollut nopea ja raju, ja nyt siitä oli jäljellä pelkkiä yksittäisiä puuskia. Edessä aukesi kuunvalon hopeoima niitty, jonka reunamilla tulikärpäset tanssivat. Druidileirin tulenkajo paistoi himmeänä puiden lävitse, ja heidän nuotioidensa savu poltteli Neviksen sieraimissa.

Nevis oli aina vihannut tulen ja tuhkan tuoksua. Se muistutti häntä liikaa kodista.

”Sinä et viihdy täällä”, Sigrid jatkoi.

Tällä kertaa Nevis vastasi kuivahkolla naurahduksella. ”En käsitä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi.”

Sigrid astui lähemmäs. Nevis tunsi hänen läheisyytensä kihelmöintinä ihollaan. Eikä hän pitänyt siitä.

”Miksi olet aina tuollainen?” Sigrid kysyi.

”Millainen?”

”Tuollainen. Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella mistään.”

”Ehkä se johtuu siitä, etten halua keskustella.”

Kipinät sinkosivat entistä korkeammalle.

”Tiedätkö…” Sigrid puristi sanan hampaidensa välistä. ”Joskus minun tekisi mieli lyödä sinua. Oikein kunnolla.”

”Joskusko vain?”

Sigrid otti askeleen entistä lähemmäs. Hänen hengityksensä oli kuuma Neviksen kaulalla. ”Sinä senkin…”

”Mitä oikein odotat? Anna pa-”

Nevis ei koskaan ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Sigridin nyrkki mojahti hänen leukaansa ja tiputti hänet jaloiltaan. Neviksen näkökenttä täyttyi hetkeksi valkoisista tähdistä, ja hän rojahti polvet edellä kostealle nurmikolle. Rautainen maku tulvahti suuhun, ja hän oivalsi purreensa itseään kieleen.

Sekunnin murto-osaksi tuo maku heitti hänet vuosikymmeniä taaksepäin, eikä hän ollut enää rauhallisella niityllä Akankorven keskellä, vaan Tuhkalan pimeillä ja ahtailla kaduilla. Nevis nosti kätensä päänsä suojaksi, varautuen seuraavaan iskuun tai potkuun. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Nevis kokosi itsensä ja pyyhkäisi huuliaan. Sitten hän nauroi.

”En olisi todella uskonut, että teet tuon.”

Sigrid tuhahti. ”Ansaitsit sen.”

”Lyöt kovaa.”

”Se on työtäni.”

Nevis sylkäisi verta nurmikolle. Nousi takaisin jaloilleen.

Ja löi Sigridiä takaisin.

Sigrid ei ollut osannut odottaa sitä. Hän parahti kivunsekaisesta yllätyksestä ja horjahti askeleen taaksepäin, menettämättä kuitenkaan jalansijaansa.

”Mitä helvettiä?” Sigrid huusi. Hänen äänensä kuulosti puuroutuneelta – iskun oli täytynyt avata hänen huulensa, tai vähintäänkin jokin ien. ”Miksi sinä noin teit?”

Nevis naksautti ranteitaan ja pohti hetken, löisikö uudestaan. Sitten hän päätti toisin. Se ei tuottaisi hänelle enää ylimääräistä nautintoa. Ja korkeintaan maksaisi hänelle itselleen mustan silmän.

”Koston vuoksi.”

”Koston? Miksi hitossa sinä minulle haluat kostaa? Ensin kerjäät turpiisi, sitten kun toteutan hartaan toiveesi, niin isket minua takaisin. Yritätkö provosoida minua tahallaan?”

”Ehkä.”

Sigrid tuijotti Nevistä suurin, jäätikönsinisin silmin. ”Sinä pidät tästä, etkö vain? Kivusta. Sinä haluat, että minä satutan sinua.”

Nevis ei vastannut mitään.

”Miksi?”

Nevis oli vieläkin hiljaa. Sigrid sai siitä tarpeekseen. Hän otti askeleen lähemmäs, ja Nevis värähti vaistomaisesti taaksepäin. Sigrid ei kuitenkaan lyönyt. Sen sijaan hän tarttui Nevistä hartioista ja puristi, ravisteli niin kovaa, että se teki kipeää.

”Tätäkö sinä haluat?” Sigrid tivasi. Hän tuuppasi Nevistä eteenpäin niin, että Nevis oli kompastua jalkoihinsa. Sigrid kuroi heidän välisensä etäisyyden umpeen pitkällä askeleella, tarttui Nevikseen uudestaan ja työnsi häntä entistä kauemmas aukion laidalle. Neviksen selkä kolahti puunrunkoon, kun Sigridin kädet kiilasivat hänet sitä vasten. ”Tätäkö sinä haluat? Että satutan sinua?”

Nevis paljasti hampaansa ja sähisi, muttei tehnyt elettäkään vastustellakseen. Hän antoi Sigridin käsien etsiytyä hänen kaulalleen, ja Nevis kallisti leukaansa ylöspäin.

”Onko tuo… parasta… mihin pystyt…”

Kädet puristuivat tiukemmalle. Nevis kuuli sydämenlyöntinsä korvissaan. Silmien reunoille pyrytti valkeaa lumisadetta.

Sitten Sigrid päästi irti. Nevis veti keuhkonsa täyteen veitsenterävää syysilmaa. Poskilla kirvelivät kyyneleet.

Ja se tuntui hyvältä.

”Lakkaa hymyilemästä”, Sigrid käski häntä. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi huvittuneisuus ja epäusko. Nyt se oli vain täynnä ikiroudan kylmää. ”Kuulitko? Lopeta!”

”Tai muuten? Vietkö työsi loppuun?”

Nevis näki Sigridin kätten vapisevan. Ne olivat puristuneet valkoisiksi nyrkeiksi. Hän teki kaikkensa hillitäkseen itsensä. Eikä se ollut hänelle helppoa.

Virne Neviksen kasvoilla leveni. ”Sinä nautit tästä. Satuttamisesta.”

Sigrid veti terävästi henkeä. ”Enkä!”

”Et usko tuota itsekään.”

”Valehtelet.”

”Myönnä se. Sinä halusit satuttaa minua, oikein kunnolla. Vain kivun aiheuttaminen saa sinut tuntemaan, että olet oikeasti elossa.”

Ne sanat pysäyttivät Sigridin. Hän kivettyi hetkeksi kokonaan paikoilleen, silmät ammollaan.

”Nyt minä ymmärrän”, hän sanoi hitaasti. ”Sinä rakastat kipua. Koska se on ainoa asia, joka on pysyvää. Koska ainoastaan se saa sinut unohtamaan muun kärsimyksesi.”

Nevis hykerteli. ”Sittenhän sovimme toisillemme täydellisesti, vai kuinka?”

Sigrid kavahti taaksepäin. ”Hyi, mitä ihmettä? Älä vain sano että-”

”En minä ole sanonut mitään. Sinä vain tulkitsit sen noin.”

He katselivat toisiaan hetken. Tulkiten, arvioiden. Jopa niin kaukana merestä Sigrid tuoksui suolalle. Otsan hikipisarat kimmelsivät kuin kastehelmet.

”Äsh”, Sigrid tuhahti. ”Voisin lähestulkoon olla äitisi.”

”Olen paljon vanhempi, kuin miltä näytän. Haltiaveri, katsos.”

”Vain kuolleen ruumiini yli.”

”Omapa on menetyksesi.”

Hiljaista, jälleen. Joukko sirkkoja oli alkanut sirittää niityllä. Pöllö huhuili läheisen puun latvassa. Tuuli kahisutti mäntyjen neulasia.

Sigrid käänsi katseensa poispäin. Jokin näkymätön heidän välillään särkyi, satoi yöhön kuin lasi. Sitten tuulen kuiskaus kantoi sen pois.

”En ymmärrä sinua”, Sigrid puhui tilalle puiden välissä. ”Joka kerta kun luulen oppineeni tuntemaan sinut, osoitat minut vääräksi.”

”Tunne on molemminpuolinen.”

Sigridin koko keho värähti. Kylmästä, varmaankin. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja painoi kynnet syvälle käsivarsien ihoon.

”Mitä sinä vielä täällä teet?” Nevis kysyi. ”Miksi edes tulit tänne alun perin?”

”En voi sietää druideja”, Sigrid vastasi hiljaa. ”He hymyilevät ja nauravat jatkuvasti, mutta mikään siitä ei ole aitoa. Sen näkee heidän silmistään.”

”Tiedän”, Nevis totesi. ”Minäkin olen nähnyt sen.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Mutta en ymmärrä. Eikö sinun juuri pitäisi tuntea olosi tervetulleeksi? Sinähän olet puoliksi haltia. Heidän luulisi pitävän sinusta.”

”Voi, ei. Minua he vasta vihaavatkin.”

”Miksi?”

”Koska minun ei pitäisi olla olemassa. Ihmisten ja haltioiden ei ole tarkoitus sekoittua keskenään. Olen luonnonoikku.”

Sigrid loi Nevikseen tuiman katseen. ”Älä sano noin.”

”Totta se on. Ei äitini halunnut saada minua. Hän päätti pitää minut vain, koska ei osannut muutakaan.”

”Entä isäsi?”

Kylmä pohjoistuuli nostatti Neviksen hiukset pystyyn. Suoniin levisi hyhmää.

”Minulla ei ole hänestä mitään sanottavaa.”

Sigrid huokaisi. Hänen silmissään välähti jotakin, kenties myötätuntoa. Ei sääliä. Nevis ei voinut ajatella niin. Hän ei olisi kestänyt sitä.

”Minäkin vihasin vanhempiani”, Sigrid totesi. ”Pitkään.”

Nevis ravisti päätään. ”Ei. Me emme tosissamme ala jakaa toisillemme nyyhkytarinoita vanhemmistamme ja siitä, miten he pilasivat elämämme.”

”Sinä aloitit.”

”Ja nyt lopetan sen. En halua puhua tästä enää.”

”Sitten emme puhu”, Sigrid kohautti olkiaan. ”Halusin vain sanoa sen. Auttaaksesi sinua.”

”Miten tuosta muka olisi minulle apua? Se vain todistaa, että olet täsmälleen kuten minä.”

”Minä en ole kuten sinä”, Sigrid vastusti. ”Minä vihasin heitä. Mutta en enää.”

”Mikä muuttui?”

Sigrid katseli käsiään. ”Opin päästämään irti.”

*

”Nukkuuko hän?”

Nenneth astui telttaan varkain, aivan kuten hänellä oli tapana. Hän oli hiljainen kuin varjo ja näkymätön kuin tuuli.

Se oli aina ollut Adasta hiukan karmivaa.

”Nukkuu”, Ada vastasi hiljaa. ”Hän tokeni hetkeksi, mutta nukahti pian uudelleen.”

”Hän?” Nenneth liukui varjoista paremmin esiin, ja tulenkajo välkähti hänen silmiensä tummasta pinnasta. ”Tarkoitatko siis-”

”Älä lausu hänen nimeään täällä. Lumous rakoilee jo nyt. Yksikin väärä sana saattaisi murtaa sen.”

Nennethin huulet puristuivat viiruksi.

”Hän oli jälleen oma itsensä”, Ada jatkoi. ”Hän ymmärtää itsekin, ettei kaikki ole hyvin. Ja juuri se on tässä kaikista epäreiluinta. Hän ei ole valinnut tästä mitään. Hän on pelkkä nappula, jolla ei ole sananvaltaa itseään suuremmassa pelissä.”

”Hän voisi tuhota meidät kaikki.”

”Hän on pelkkä lapsi. Neljätoistavuotias tyttö. Ja minä aion kohdella häntä kuten neljätoistavuotiasta tyttöä, kunnes tilanne toisin vaatii. Jos teen toisin, voisin yhtä hyvin julistaa, että olen jo luovuttanut.”

”Ehkä sinun pitäisi luovuttaa.” Nenneth asteli valoon ja alkoi kiertää Freyan vuodetta hitaasti, varauksellisesti. ”Tunteesi ovat heikkoutesi, Adnaith. Kaaoksen herra voi käyttää niitä hyväkseen. Hän voi esittää olevansa Freya ja taivutella sinut tahtoonsa. Ja kun petos lopulta valkenee sinulle, on jo liian myöhäistä.”

”Nimeni on Ada. Ja älä puhu minulle tunteista, Nenneth. Aivan kuin sinä ymmärtäisit mitään niiden toiminnasta.”

”Mutta minä olen oikeassa. Tiedät sen itsekin. Olet haltia, et ihminen. Ihmisten halut eivät ole sinua varten. Sinun täytyisi ymmärtää, millaista tuhoa ne voivat saada aikaiseksi. Näithän sinä, mitä Varithille tapahtui.”

Ada tunsi kasvojensa nytkähtävän. Jotain terävää takertui hänen kurkkuunsa, eivätkä sanat koskaan löytäneet tietään ulos.

”Hän antoi inhimillisten halujen vaikuttaa itseensä. Ja se maksoi hänelle henkensä.”

”Hiljaa”, Ada kirskahti. ”Sinä et puhu hänestä tuohon tapaan.”

”Sinun on opittava näkemään asia sellaisena, kuten se oli. Hän vietteli sinut. Käytti sinua hyväkseen.”

”Minä rakastin häntä!”

Nenneth madalsi ääntään. ”Rakastit? Ei se ollut rakkautta, Ada. Minä rakastan sinua. Siksi minä kerron sinulle totuuden. Suojellakseni sinua. Siksi minä kielsin Varithia lähtemästä. Koska tiesin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Ja koska tiesin, mitä hän merkitsee sinulle.”

Adan huulet kaartuivat pilkalliseen hymyyn. ”Ei tuo ole rakkautta, äiti. Se on omistamista. Äläkä tosiaan väitä, että kielsit Varithia suojellaksesi häntä. Kielsit häntä, koska et halunnut, että hän onnistuu tehtävässään. Koska sitten hän olisi voinut… koska sitten me olisimme viimein voineet-”

”Sellaista taikuutta ei ole”, Nenneth keskeytti. ”Se sai hänet tapetuksi.”

”Se taikuus ei tappanut häntä”, Ada sanoi. ”Ihmiset tekivät sen. Jos olisit antanut minun mennä hänen mukaansa, olisin voinut pelastaa hänet. Olisin voinut…”

Nenneth kurotti tarttuakseen Adaa kädestä. Ada vastusteli, mutta Nenneth yritti uudelleen. Lopulta Ada lakkasi yrittämästä.

Koska niinhän hän aina teki. Koska hän oli pelkuri.

”Ymmärrän, että hän oli sinulle tärkeä, mutta sinun on päästettävä hänestä irti.” Nennethin ääni oli pehmeä, liian pehmeä niin koville sanoille. ”Nyt voit viimein toteuttaa velvollisuutesi. Meitä druideja on enää vähän. Meistä jokaisen on tehtävä se ennen pitkään. Lissa on vielä vapaa, koskematon. Olen puhunut hänen isänsä kanssa. Hän antoi teille siunauksensa.”

Pelkkä ajatus sai Adan värähtämään. ”Minä en halua häntä.”

”Niin sinä sanot kaikista. Se ei kuitenkaan poista velvollisuuttasi.”

Ada sulki silmänsä. Kun hän teki niin, hän saattoi vielä nähdä Varithin kasvot. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kuunvaloa. Pilvenhattaroita, Adalla oli aina tapana sanoa, ennen kuin hautasi sormensa niihin ja haistoi niiden tuoksua. Sadetta, huurretta puiden oksilla.

Oma tuhkahippuni, Varith oli vastannut, vaalea käsi mustiin letteihin kietoutuneena. Hänen huulillaan maistui aamukaste ja jää. Olen aina sinun.

Niin minäkin sinun. Tuhka kohtasi lumimyrskyn. Tässä elämässä ja kaikissa sen jälkeen.

”Mieti asiaa. Sitten kun tämä kaikki on ohi.”

Nenneth käveli ovelle ja katosi yöhön.

Varithin kanssa olisin voinut tehdä sen, Ada täydensi mielessään. Jos olisit antanut minun mennä.

Sitä Ada ei voinut antaa anteeksi koskaan.

*

Sigrid odotti teltan ulkopuolella pitkään, ennen kuin uskalsi astua sisään.

Hän ei tietenkään ymmärtänyt mitään Adan ja Nennethin keskustelusta, mutta heidän äänensävynsä kertoivat tarpeeksi. Ada oli juuri saanut kunnon läksytyksen, eikä hän varmasti olisi halukas puhumaan siitä. Eikä Sigridkään ollut halukas saamaan enää uudestaan turpiinsa sinä iltana – maagisesti tai ei. Hän vain antaisi asian olla.

Siispä Sigrid liimasi kasvoilleen välinpitämättömyyden naamion, ja astui sisään.

”Ada”, hän totesi, mukamas yllättyneenä. ”En tiennyt, että olet yhä hereillä.”

Ada istui Freyan vuoteen reunamilla kasvot käsiinsä haudattuna. Hän ei edes vaivautunut nostamaan päätään Sigridin nähdessään.

”Älä esitä”, Ada huokaisi. ”Tiedän, että kuulit kaiken.”

”Ni… niinkö?”

”Olen haltia. Kuulin hengityksesi ja haistoin tuoksusi.”

”Vai niin”, Sigrid kiristeli hampaitaan. Hän ei täysin kyennyt hillitsemään punaa kasvoillaan. ”Siinä tapauksessa, pyydän anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus udella. Sitä paitsi, jos se yhtään lohduttaa sinua, en ymmärtänyt sanaakaan. Salaisuutesi pysyy turvassa kanssani.”

”Ei se ole mikään salaisuus”, Ada puristi sormensa nenänvartensa ympärille. ”Kaikki täällä tietävät sen.”

”Minkä?”

”Äitini haluaa, että menen naimisiin.”

Sigrid pysähtyi niille sijoilleen. Hän ei ollut aivan varma, kuuliko oikein. ”Eikös… nyt ole vähän huono hetki sellaiseen?”

”Ei nyt”, Ada tuhahti. ”Sitten, kun tämä kaikki on ohi.”

Sigrid manasi omaa typeryyttään. Tietenkin. Hän ei vain ollut yleensä tottunut miettimään asioita viikkoa pidemmälle. Puhumattakaan siitä, kun sen viikon sisään saattoi mahtua yksi tai kaksi maailmanloppua.

”Mutta sinä et halua sitä”, Sigrid käsitti.

”En.”

”Ja äitisi ei ymmärrä. Vanhemmat. Oikukkaita, eikö?”

Pieni hymynpoikanen syntyi Adan huulille. ”Niin. Mutta tämä on typerää. Pahoittelen. Minulla ei ole oikeutta tällaiseen.”

”Mihin?”

”Valittamiseen. Minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minulla edes on vanhemmat. Vanhemmat, jotka välittävät minusta, vaikkakin omalla kierolla tavallaan. Kun ajattelen Freyaa, sitä mitä hän on käynyt ja on käymässä läpi… tai Nevistä, joka on kärsinyt niin paljon…”

”Ei se tee sinun vaikeuksistasi sen arvottomampia”, Sigrid istahti Freyan sängyn toiselle puolelle. ”Meistä jokaisella on omat taakkamme kannettavanamme. Taakan paino on verrannollinen ainoastaan siihen, mitä olemme tottuneet kantamaan. Emme voi verrata kahden kiven nostoa toisiinsa, jos toinen niistä nostetaan ilmassa ja toinen vedessä.”

Ada punnitsi Sigridin sanoja hetken. Vaa’at kallistuivat hänen silmiensä takana.

”Kiitos, Sigrid”, hän totesi. ”Tarvitsin tuota.”

Sigrid hymyili takaisin. Hän huomasi, että se oli harvoja kertoja viime päivien aikana, kun hän oli todella tehnyt niin. Viime viikkojen aikana, oikeastaan. Hän ei halunnut laskea mukaan sitä väärää, luonnotonta hymyä, jota miekan paino hänen käsillään aiheutti. Tämä oli aito, hyväntahtoinen hymy. Siksi, koska hän oli saanut jonkun muun hymyilemään.

”Mitä aiot tehdä asialle?” Sigrid kysyi.

”Toivon, että äitini harkitsee asiaa uudelleen”, Ada vastasi. ”Kenties, kaiken tämän jälkeen hän ymmärtää, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin perinteet. Että jokaisella tulisi olla valta oman kehonsa ylitse. Sillä jos alamme päättää asioista sillä tavalla, eikö se tee meistä yhtä pahoja kuin hänestä?”

Ada ei sanonut hänen nimeään, mutta Sigrid tiesi kyllä, ketä hän tarkoitti. Kylmiä väreitä kulki hänen lävitseen, kun hän katsoi vuoteella liikkumatta lepäävää Freyaa. Sillä hetkellä hänessä ei ollut mitään erikoista, mutta pelkkä huoneen jakaminen hänen kanssaan nostatti palan Sigridin kurkkuun.

”Lähdemme huomenna Vuriaan”, Ada jatkoi, kuljettaessaan kättään Freyan kasvojen yllä. ”Tai siihen, mitä siitä on jäljellä. Muinaisen kääpiökaupungin rauniot eivät ole kaukana täältä. Sinne on kahden päivän matka ratsain, jos olemme nopeita.”

Sigrid nyökkäsi. ”Uskotko, että lumouksesi kestää?”

”Sen täytyy. Tarvitsemme Freyaa vielä. Vurian rauniot ovat syvällä maan alla, ja vain kääpiöt osaavat suunnistaa kiven sisällä. Vuosisatojen kuluessa monet matkalaiset ovat yrittäneet Vuriaan haaliakseen itselleen sen rikkaudet, mutta kivi on niellyt heidät kaikki. Vain onnekkaimmat – tai epäonnisimmat heistä – ovat selvinneet takaisin. Eivätkä he ole enää olleet sen jälkeen entisensä.”

”Tuo ei kuulosta hyvältä.”

”Se ei olekaan. Vurian alaisissa raunioissa elää kaikenlaista. Muinaisia kauhuja, joiden pelkkä ajatteleminen saa vereni hyytymään. Mutta kun vaakakupissa painaa maailman kohtalo, mitä muuta me voimmekaan tehdä?”

Sigrid nielaisi. Vaikka hän oli lähtenyt tehtävään rohkein mielin, hänestä alkoi hetki hetkeltä tuntua siltä, että hän oli haukannut liian suuren palan, ja oli hitaasti tukehtumaisillaan siihen. Hän halusi pois tästä kyydistä, takaisin siihen työhön ja maailmaan, joka oli hänelle niin tuttua. Kaupunginkaartilaisen elämään, jolle arkipäivää olivat ryöstöt ja katutappelut; eivät tarujen hirviöt, velhot ja jumalat.

Mutta hän oli tullut jo liian pitkälle kääntyäkseen takaisin.

”Ymmärrän”, Sigrid sanoi. ”Luotan arvostelukykyysi, Ada.”

”Ja minä kätesi vahvuuteen, Sigrid”, Ada totesi. Hän kurotti pöydän ylitse ja tarttui Sigridiä käsistä. ”Me selviämme tästä. Yhdessä.”

Juuri sillä samaisella hetkellä Nevis astui sisään. Sigrid ja Ada irtautuivat toisistaan vikkelästi, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sigrid tunsi Neviksen silmät niskassaan.

”Mitä te kaksi oikein juonitte?” hän kysyi.

”Emme mitään”, Ada vastasi. ”Kävimme vain läpi huomisen suunnitelman. Äitini lupasi lahjottaa hevoset, joilla pääsemme matkaan. Ne ovat haltiaratsuja, joten ne ovat tottuneet kulkemaan pitkiäkin matkoja vaikeassa maastossa. Kuljemme itään.”

Nevis hymähti, muttei sanonut muuta. Hän vain marssi vihaisesti punkalleen ja kävi maate, selkä heihin päin.

”Nevis?” Ada kysyi häneltä. ”Onko kaikki hyvin?”

”Älä puhu minulle”, Nevis murahti. ”Minä nukun nyt.”

Oli ilmiselvää, ettei hän nukkunut. Hän ajatteli, aivan kuten Sigridkin. Vaikka hän ei koskaan myöntäisikään asiaa ääneen.
« Viimeksi muokattu: 10.04.2020 19:14:49 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

sugared

  • kunoichi
  • ***
  • Viestejä: 1 251
Jee, jatkoa! <3 Olen odotellut sopivaa saumaa, että ehtisin lukea ja rustata edes jonkinlaisen kommentin. Pakko muuten sen verran palata tohon mun aiempaan kommenttiin, että mä en siis yhtään tykännyt Throne of Glassista... tai siis oikeastaan en pystynyt lukemaan sitä alkua pidemmälle, kun tökki vaan niin paljon. *insert apina kädet naamalla -emoji* Kun tää taas on mun mielestä sen täydellinen vastakohta, vaikka salamurhaaja mukana onkin!

Mahtavaa, että tämä sekalainen mutta sydämet sulattava seurakunta pääsee virallisesti maailmanpelastushommiin! Kaikessa yksinkertaisuudessaan tykkään tällaisista "epic quest" -juonista, ja tosiaan toi lore jumalten vasaran ja keihään ympärillä on musta tosi kiehtova.

Edelleen tykkään kovasti hahmojen välisestä dynamiikasta, ja lempikohtaukseni näissä uusissa oli tuo Sigridin ja Nevisin välinen... yhteenotto.
Kiva oli myös päästä tutustumaan paremmin Adaan ja hänen perheeseensä. Tykkäsin siitä, miten jälkeläisen ravinnonsaannista hössöttävä osapuoli oli Adan isä, kun äiti taas oli jokseenkin kylmä ja autoritaarinen hahmo. Harmikseni tuo Adan ja Varithin tarina jäi mulle vähän "epämääräiseksi", kun en aiempien osien perusteella tajunnut, että heidän välillään olisi merkityksellisempikin yhteys. Olisi ollut kiva kuulla vähän lisää siitä, miksi Adan äiti ajattelee, että Varith "hyväksikäytti" Adaa, ja mitä on se, mitä Ada ja Varith "olisivat voineet tehdä".
Lainaus
”Ei se tee sinun vaikeuksistasi sen arvottomampia”, Sigrid istahti Freyan sängyn toiselle puolelle. ”Meistä jokaisella on omat taakkamme kannettavanamme. Taakan paino on verrannollinen ainoastaan siihen, mitä olemme tottuneet kantamaan. Emme voi verrata kahden kiven nostoa toisiinsa, jos toinen niistä nostetaan ilmassa ja toinen vedessä.”
Tää pieni hetki Adan ja Sigridin välillä oli myös kaunis!

Mulla on vähän ikävä Freyaa, joten odotan innolla, että hän on taas tolpillaan. Matka Vuriaan kuulostaa varsinaiselta huviretkeltä, ainakin meille lukijoille.
Kiitos näistä uusimmista osista!

her shaking shaking
glittering bones

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
sugared: jee, kiva taas kuulla, että pidit! Epic quest tosiaan etenee. :D Tuosta Adan perheestä: sitä kirjoittaessa tosiaan halusin vähän kääntää päälaelleen perinteisiä sukupuolirooleja, ja kirjoittaa vaihteeksi tällaisen aliedustetun hössöttävän isän ja kylmän äitihahmon, joten hyvä että se toimi hienosti! Adan ja Varithin juttu on tosiaan vähän complicated - Ada on hahmo, joka erottaa aika selkeästi tunteet työjutuistaan, joten hän ei siksi juuri noista mielellään kenellekään avaudu, kun hän ei koe niitä olennaiseksi tämän tehtävän kannalta. En myöskään halunnut selittää tuota liian väkisin auki, joten se jäi ehkä vähän turhan vihjailun tasolle. Tässä luvussa aukeaa ehkä ihan hitusen enemmän se, mistä tässä mahdollisesti on ollut kyse, vaikkakin tämä vaatii yhä vähän rivien välistä lukemista. Mutta saa suoraan sanoa, jos olen liian vaativa lukijoilleni! Välillä tuppaan sanomaan asiat vähän turhankin hienovaraisesti, kun en halua vääntää rautalangasta. ::) Ja ilo, että nostit tuon lainauksen esille, se oli yksi suosikeistani viime luvussa.

A/N: Alkuun: ihan uskomatonta nähdä, että tällä on jo 5000 lukukertaa täällä Finissä: on upeaa, että niin moni on löytänyt tämän tarinan, ja saanut siitä edes jonkinlaista iloa. Haluan siis kiittää kaikkia lukijoita, äänekkäämpiä ja hiljaisempia. Olette tärkeitä. <3

Siitä sitten itse tekstiin: voi jestas, että tämä luku oli kovan tuskan takana! En jotenkin osannut yhtään päättää näkökulmia, ja venkslasin niitä sekä näiden kohtauksien järjestystä varmaan sata kertaa, ennen kuin sain nämä siihen muotoon, mitä olin ajatellut. Enkä oikein tykkää näistä vieläkään. Aika vastakkaiset fiilikset kuin viime luvun suhteen, siis :"D Mutta pääseepähän joukkio viimeinkin Vuriaan, vaikkakin vasta alkutaipaleelle. Sekin lienee jotakin! Enjoy. :-*



XV. Vuorensisäinen kaupunki

Haltiaratsu Sigridin alla oli nopea ja äänetön kuin tuuli.

Sillä oli suuret, kauniit sarvet ja kiiltävä, ruskea karva, ja se kulki metsän halki niin kevyesti, että hän olisi yhtä hyvin voinut liikkua pilvien päällä. Seurueesta jokainen istui oman ratsunsa selässä, jopa Freya, joka pysytteli tajuissaan koko tuon matkan ajan. He ratsastivat koko ensimmäisen päivän ja osan ensimmäisestä yöstä, ja seuraavana aamuna he viimein saavuttivat Akankorven rajan. Siellä he ylittivät kuohuvan kosken, jolle ei ollut nimeä ihmisten kielellä, ja saapuivat kumpuileville kukkuloille, joiden takana kääpiövuoret kasvoivat. Noita vuoria kutsuttiin Vuriileiksi, ja juuri niiden mukaan muinainen kääpiökaupunki oli saanut nimensä.

Tilanteen outouteen nähden Freya pysytteli yllättävän tyynenä. Vasta toisen päivän iltana, kun Vuriilien lumiset huiput viimein tulivat näkyviin, hän alkoi osoittaa epämukavuuden merkkejä. Hänellä oli vaikeuksia pysytellä joukkion perässä, kuin hän ei vain kertakaikkisesti jaksaisi ratsastaa enää. Kyse ei kuitenkaan voinut olla siitä, sillä muutoin hänen fyysisessä tilassaan ei ollut mitään erikoista. Aivan kuin hän olisi vain viivytellyt tahallaan. Joka kerta kun joku huomautti hänelle asiasta, Freya totteli kuuliaisesti, mutta jotain välähti hänen silmiensä takana.

”Freya”, Sigrid kannusti häntä, kun he ottivat ensiaskeleet vuorenrinnettä ylöspäin mutkittelevalla polulla. Kuluneet, kiviset tienviitat osoittivat tien muinaisia raunioita kohti. ”Et saa jäädä noin paljoa jälkeen. Polut ovat täällä huonossa kunnossa. Meidän on pysyttävä lähekkäin.”

Irtosora karisi Freyan ratsun kavioiden alla. Ympärillä oli niin tyhjää ja niin hiljaista, että jokaisen putoavan kiven kolahdus oli kuin kaukaista ukkosen kuminaa.

”Anteeksi, Sigrid”, Freya mutisi nostamatta katsettaan.

Sigrid puristi huulensa yhteen ja hidasti vauhtiaan, kunnes kulki lähes samaa tahtia Freyan kanssa. Siinä kohtaa polku oli niin kapea, että he mahtuivat kulkemaan vain jonossa. Ada ja Nevis jatkoivat matkaansa kaukana heidän edessään.

”Ymmärräthän, miksi teemme tämän?” Sigrid kysyi.

”Koska olen sairas”, Freya vastasi.

”Niin. Ja Vuriassa on jotakin, joka voi parantaa sinut. Sinä olet ainoa, kuka voi löytää sen.”

Freya ei kohottanut kasvojaan, mutta hänen leukansa nytkähti nyökkäyksenomaisesti.

Sigrid puri huulta ja joutui lähes fyysisesti pakottamaan itseään kääntymään ympäri takaisin polulle. Vaikka hän tiedosti Freyan sisällä uinuvan vaaran, hänen loukkaantuneet ja lapsenomaiset kasvonsa herättivät Sigridissä sääliä, jota hän ei edes tiennyt kykenevänsä tuntemaan.

Sigrid potkaisi ratsunsa eteenpäin ja otti vikkelästi kiinni Neviksen, joka ratsasti letkassa seuraavana hänen edellään. Siinä kohti heidän tahtinsa oli hidastunut, sillä polku heidän allaan oli alkanut muuttua nurmikosta pelkäksi harmaaksi soraksi, joka oli niin jyrkässä kulmassa, että he saattaisivat pian joutua kulkemaan jalan.

”Nevis”, Sigrid totesi saavuttaessaan puolihaltian. ”Voisitko katsoa Freyan perään hetken? Minun on vaihdettava pari sanaa Adan kanssa.”

Nevis kääntyi katsomaan olkansa yli leuka koholla niin, että hänen hopeiset hiuksensa heilahtivat. Sigridistä oli ällistyttävää, miten haltiamaiselta hän osasi näyttää halutessaan. Joskus jopa enemmän kuin Ada. ”Etkö voi huutaa sitä hänelle täältä?”

Sigrid madalsi ääntään. ”En halua, että Freya kuulee.”

Nevis tuhahti dramaattisesti ja totteli sitten. Hän jättäytyi rinteessä jälkeen ja antoi Sigridin kiertää ohitseen.

”Ada”, Sigrid kuiskasi saavuttaessaan etummaisena ratsastavan haltian. ”Minusta tuntuu, että joudumme jättämään ratsumme pian. Polku edessä käy liian kapeaksi ja jyrkäksi.”

Ada nyökkäsi. Edessä mutkitteleva tie näytti suorastaan pelottavalta. Pilvet olivat matalalla siinä kohtaa vuorta, ja kaukana yläpuolella ne kadottivat tien kokonaan näkyvistä.  ”Olen samaa mieltä. Miten siellä takana sujuu?”

”Freya ei voi hyvin. Minä luulen, että tämä johtuu hänestä.”

Ada ei vastannut siihen mitään. Hän vain puri huulensa yhteen.

”Etkö ole samaa mieltä?” Sigrid kysyi.

”Olin, aluksi”, Ada vastasi. ”Ajattelin, että Kaaoksen herra aistii aikeemme, ja tekee kaikkensa estääksemme meitä. Mutta mitä enemmän pohdin asiaa, sitä enemmän alan arvella, että kenties Freya itse ei halua takaisin kiven sisään.”

”Niinkö?”

”Niin. Juuri kiven sisästä Freya löysi tuon riipuksen. Kokemus saattoi jättää häneen pysyvät arvet. En ole tohtinut puhua siitä, koska pelkään laukaisevani jotakin. Emme kuitenkaan voi tanssia pettävällä jäällä loputtomiin. Ennen pitkään hän joutuu kohtaamaan kauhunsa, ja silloin meistä jokainen putoaa veteen hänen kanssaan.”

”Jos putoamme, putoamme yhdessä.”

Sigrid hymyili kannustavasti Adaa kohti. Ada vastasi siihen. Se ei ollut paljoa, mutta parempaa kuin ei mitään. Jokainen hymy oli hänelle kuin ankkuri, kuin majakka. Jokin, josta pitää kiinni ja jota kohti kulkea.

Samalla hetkellä jokin alkoi poltella Sigridin niskassa, aivan kuin joku tuijottaisi häntä. Hän kääntyi taaksepäin tarkistaakseen asian, mutta Nevis vain toljotti maata jalkojensa alla.

Punaa poskillaan hän ei kuitenkaan kyennyt kätkemään.

*

Kun Nevis asui vielä Antropolissa, hän kuuli kääpiökauppiailta kertomuksia kaupungeista vuorten alla.

Niissä oli suuret, korkeat salit ja niin kiiltäväksi silotetut pylväät, että niistä pystyi peilaamaan kasvojensa pienimmätkin rypyt. Katosta riippui valoa loistavia kristalleja ja valtavia kattokruunuja, jotka olivat yhtä kirkkaita kuin mikä tahansa aurinko. Ne olivat saleja täynnä naurua, tanssia ja ilonpitoa, ja kaikkialta kantautui käsityön kolketta.

Jos Vuria oli joskus ollut sellainen paikka, siitä ei näkynyt enää jälkeäkään.

Sisäänkäynti raunioihin oli romahtanut täysin. Siitä oli jäljellä enää pelkkä ohut, yksittäinen tunneli, joka oli niin kapea, että siitä mahtui laskeutumaan vain yksi kerrallaan. Sen toisessa päässä heitä odotti läpitunkematon, tunkkainen pimeys, jossa oli niin hiljaista, että he saattoivat kuulla oman sydämiensä lyönnit korvissaan. Ja vaikka Nevis oli aina kyennyt näkemään hyvin hämärässä, täällä se oli erityisen vaikeaa. Pimeys oli jollain tavalla väkevämpää, syvempää.

Ada toi helpotuksen sytyttämällä sauvansa kärjen keltaiseen loisteeseen. Sen kajossa heidän ympärilleen aukesi matala, muodoton tunneli, joka jatkui yhtä aikaa joka suuntaan ja ei minnekään. Oli mahdotonta sanoa, minne siitä olisi kuulunut lähteä. Romahtanutta kiveä oli kaikkialla.

”Mitä nyt?” Sigrid kysyi.

”Etsimme turvallisen paikan leiriytyä”, Ada vastasi. ”Vaikka täällä ei tulekaan yötä kuten maan päällä, olemme matkustaneet koko päivän. Tarvitsemme lepoa.”

Sigrid nyökytteli tyytyväisenä. Vaikka he olivatkin saapuneet vuorelle jo puoli päivää sitten, ylös kiipeäminen ja sisäänkäynnin löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty. He olivat joutuneet jättämään ratsunsa kauas alarinteeseen, jonka jälkeen seurasi monta tuntia kestänyt raskas patikka.

”Emmekö vain voisi jäädä tähän?” Nevis totesi. ”Täällä on vielä raitista ilmaakin.”

”Mahdumme tuskin seisomaan pystyssä”, Ada totesi kuivakasti. Mutta hän olikin parimetrinen kukkakeppi. ”Sitä paitsi, tämä paikka on turhan avoin. Tästä on kulkureittejä liian moneen suuntaan.”

”Minne, sitten?”

Freya, joka oli ollut siihen saakka hiljaa, kallisti päätään, kuin hän olisi kuunnellut jotakin. ”Tuonne”, hän sanoi ja osoitti suoraan eteenpäin. ”Se on oikea tie.”

”Mistä sinä tiedät, mihin suuntaan meidän täytyy mennä?”

”En minä osaa selittää.”

”Mikset?”

”Osaisitko sinä selittää jollekulle, miten sinä näet? Tai haistat tai tunnet?”

Nevis räpytteli häkeltyneenä silmiään. ”No… en oikeastaan.”

”Mitä minä sanoin”, Freya totesi. Sitten he kävivät syvemmälle tunneliin.

Katto tunnelissa oli niin matalalla, että he joutuivat ryömimään polvillaan, Freyaa lukuun ottamatta. Tunneli kuitenkin avautui hitaasti korkeammaksi ja avarammaksi. Ada kutisti sauvansa takaisin sormukseksi, ja sen päästä loistava valo heitti pian pitkiä varjoja avautuvan kammion seinille. Tämä tila oli selkeästi ollut huone, ei pelkkä satunnainen maahan muodostunut onkalo. Seinät olivat aivan liian sileät luonnon muovaamiksi, ja pölyn peittämän lattian keskeltä kohosi neliönmallisia kivipaaseja. Kaikki muut asutuksen merkit olivat kuitenkin kauan sitten kadonneet.

”Jäämme tänne”, Ada totesi ja pysähtyi kammion keskelle. ”Laitetaan leiri pystyyn.”

Leirin pystyttäminen kävi nopeasti, sillä heillä ei ollut paljoa tavaroita. He levittivät telttansa ja makuurullansa kivipaasien lomaan ja sopivat kiertävät vahtivuorot.

Nevis sai viimeisen vahtivuoron, joten hän ehti nukkua hetken ennen vuoronsa alkua. Siitä huolimatta hänestä herätessään tuntui siltä, ettei hän ollut nukkunut laisinkaan. Päivänvalon vähäisyys teki tuntien laskemisesta mahdotonta: kaikkialla oli vain pimeää ja hiljaista ja kummallisella tavalla tyhjää. Yleensä sitä kuuli edes jotakin, kuten rottien tai hyönteisen karistelua nurkissa, tuulen huminaa tai etäistä kolinaa. Täällä äänistä jokainen puuttui.

Nevis nousi istumaan seinää vasten ja kävi vahtiin. Niiden tuntien aikana hänet valtasi kummallinen tuntemus, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: aivan kuin hän olisi ainoa ihminen maailmassa, ja koko maailma hänen ympärillään olisi vain tämä autio tyhjiö, jossa ei ollut mitään muuta kuin hän. Hän tuli kiusallisen tietoisiksi oman vartalonsa äänistä: vatsansa kurinasta, sydämensä sykkeestä, nikamiensa naksahtelusta. Jokainen henkäyskin oli kuin huuto sen hiljaisuuden keskellä.

Kun Ada ja Sigrid lopulta heräsivät, Nevis hakeutui heidän luokseen kuin koi valoon. Hän ei välittänyt siitä, että Ada katsoi häntä hassusti, tai että Sigrid koki yllättävän läheisyyden vaivaannuttavaksi. Hän ei halunnut istua yksin pimeässä enää hetkeä kauempaa.

”Onko kaikki hyvin?” Sigrid kysyi. ”Näytät hieman kalpealta.”

Nevis ravisteli omituiset tuntemukset kehostaan. Tuntui hyvältä liikkua pitkästä aikaa, tuntea oma kehonsa. Vahtivuoronsa aikana hän oli ollut niin paikallaan, että hän oli ehtinyt ajoittain jopa unohtaa, että hänellä oli keho.

”Näet omiasi”, Nevis vastasi ja astui kauemmas. Hän ei oikein tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Jokin tässä paikassa teki sen. Niin sen täytyi olla. Hän oli mennyt liian lähelle. Se ei ollut hänen tapaistaan.

”Ei sitten mitään”, Sigrid kohautti olkiaan. Nevis ei koskaan ehtinyt vastata, sillä Ada veti Sigridin sivuun ja alkoi käydä kirjoituksia läpi hänen kanssaan.

Nevis laski katseensa ja vetäytyi syrjään. Hän puri huultaan niin, että maistoi veren suussaan.

*

Aamun koittaessa seurue sytytti tulen ja asettui kivipaasien lomaan syömään aamiaista: druideilta saatuja kuivattuja hedelmiä ja lihaa. Pian sen jälkeen Sigrid ja Ada alkoivat käydä läpi vanhoja kirjoituksia, joita Nenneth oli antanut heille mukaan. Nevis puolestaan vetäytyi nurkkaan ja alkoi teroittaa veitsiään pelottava katse silmissään, joista sinkoilevat kipinät heijastuivat.

”Mitä nyt?” Sigrid pohti katsellessaan ympärilleen. ”Tämä vuori on valtava. Mistä ikinä tiedämme, mistä etsiä?”

”Jos olen aivan rehellinen?" Ada vastasi. "En tiedä. Meidän on mentävä syvemmälle: se on ainoa asia, josta kirjoitukset ovat yhtä mieltä. Freya vaikuttaa tuntevan kiven, joten seuraamme häntä. Mutta mitkä tahansa lisävihjeet olisivat tarpeen.” Ada huokaisi syvään. ”Olen pahoillani. Voisinpa tehdä enemmän.”

Sigrid laski kätensä rohkaisevasti hänen olkapäälleen. ”Olet jo tehnyt enemmän, kuin kukaan muu meistä. Älä ruoski itseäsi siitä, ettet voi tietää kaikkea.”

Ada oli aikeissa vastata, mutta juuri sillä hetkellä Neviksen veitsi kirskahti niin lujaa, että Adan hampaita alkoi vihloa. Hän tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, ja jatkoi kirjoitusten tutkimista yksin.

Kun Nevis lopulta lakkasi teroittamasta veitsiään, Ada teki siirtonsa. Koko edellisten päivien ajan Neviksen katse oli poltellut hänen niskassaan taukoamatta, kuin paahtava aurinko, jolta ei päässyt pakoon. Puolihaltia yritti esittää viatonta, mutta hän teki sen surkeasti. Ada ei ollut varma tiesikö Nevis edes, kuinka surkeasti.

”Nevis, tulisitko telttaani hetkeksi? Haluan puhua kanssasi jostain.”

Sigrid kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Nevis puolestaan näytti ärtyneeltä, kuin hänet olisi keskeytetty tekemästä jotain tärkeääkin. Jota hän ei todellakaan ollut tekemässä.

Nevis seurasi Adaa hänen telttaansa. Totta puhuakseen heidän ei olisi edes tarvinnut pystyttää telttoja siellä, mutta ainakin ne suojasivat hiukan kosteudelta ja tarjosivat lisämukavuutta. Nevis istuutui ristiin Adaa vastapäätä ja tuijotti häntä silmääkään räpäyttämättä.

”Falael, Nevis”, Ada totesi haltiakielellä.

”Mistä tässä on kyse?” Nevis kysyi, myös haltiaksi. ”Asian täytyy olla todella salainen, ettet voi kertoa sitä pohjankielellä.”

Ada ohitti Neviksen letkautuksen. ”Olen huomannut, miten katselet minua. Ja Sigridiä. Saatat vihata meitä, mutta sinun on työnnettävä vihamielisyytesi syrjään joksikin aikaa. Meillä ei ole varaa sellaisille nyt.”

Nevis mykistyi hetkeksi. Teltassa oli hämärää, mutta Ada oli miltei varma, että näki puolihaltian punastuvan.

”Miksi sinä vihaat meitä niin paljon yhtäkkiä? Minä luulin, että aloimme jo luottaa toisiimme. Minä ja sinä, ainakin. Tiedän, ettet voi sietää Sigridiä, mutta hän on minun ystäväni, ja-”

”Ystäväsi?” Neviksen naurussa oli terävä sävy. ”Niin varmasti. Minä en ole ainoa tässä seurueessa, kenellä on tarkat silmät.”

Ada oli aikeissa vastata, kun Neviksen sanat todella iskivät häneen. Samassa hänen käsityksensä puolihaltiasta muuttui täysin. Ei tässä ollut kyse vihasta, ei alkuunkaan. Täysin päinvastaisesta, oikeastaan.

”Sinä olet mustasukkainen”, Ada käsitti.

”Mustasukkainen?” Nevis toisti typertyneenä. ”Mistä minä olisin mustasukkainen?”

”Tiedäthän sinä.”

”En tosiaankaan tiedä.”

Vaikka Ada oli ollut niin varma asiasta hetki sitten, hän tunsi äkkiä itsensä nolostuneeksi. Entä jos hän oli tulkinnut Neviksen väärin? Nevishän oli tulkinnut hänet väärin. Tämä oli kaikki yhtä isoa väärinkäsitystä.

”Minä ja Sigrid…” Ada änkytti, ”en minä… en minä ajattele…”

Nevis ei sanonut vieläkään mitään.

”En voisi ajatella hänestä sillä tavalla. Sinusta, ehkä, mutta…”

Nevis kohotti katseensa. Hänen silmiinsä oli ilmestynyt erikoinen kiilto. Huulet kaartuivat ilkikuriseen hymyyn. ”No olisit heti sanonut.”

Sitten tapahtui Adasta kaikista hämmentävin asia.

Nevis suuteli häntä.

Teko löi Adan niin ällikällä, ettei hän ehtinyt vastustella, kun Nevis jo kaatoi hänet lattialle. Pehmeät huulet painautuvat huulia vasten, samalla kun puolihaltian kädet siirtyivät hänen lanteilleen. Paine huulilla muuttui nopeasti liikkeeksi, ja Ada huokaisi ällistyksestä, kun tunsi Neviksen kielen liukuvan omaa kieltään vasten.

Se tuntui hyvältä, liian hyvältä. Adan huulten liikkeet mukautuivat Neviksen huuliin, ja hän antoi kehonsa rentoutua kosketuksen alla. Neviksen kädet vaelsivat lanteilta ylös käsivarsille, kaulalle. Kapeat, ketterät sormet punoutuivat letin lomaan, ja Adan koko selkäranka tuntui siltä, kuin sitä pitkin olisi kaadettu kuumaa vettä.

Juuri tuo tuntemus herätti hänet. Hän irtautui suudelmasta ja työnsi Neviksen kauemmas.

Puolihaltia tuijotti häntä tuuheiden silmäripsien lomitse. Ada ei ollut koskaan ennen oikeastaan kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka kauniit hänen silmänsä olivat, kun oppi katsomaan lumouksen ohitse. Siinä valossa niiden väri oli lämpimän tummanruskea; kutsuva, oikeastaan. Kasvoilla kukki heleä puna, ja kaulan suonet sykkivät raivokkaasti lyövän sydämen tahdissa.

Mutta hän oli silti Nevis. Joku toinen. Joku, joka ei ollut Varith.

”Ei”, Ada sanoi ja pyyhkäisi huuliaan, miltei kuin se estäisi niitä kipinöimästä niin raivokkaasti. ”Tämä on väärin.”

”Miksi?” Nevis kysyi. Jopa hänen äänensä kuulosti erilaiselta: se oli matalaa kehräystä, jonka pehmeä värinä sai Adan niskan kihelmöimään. ”Minä luulin, että sinä halusit tätä.”

”En minä… sinä tulkitsit väärin. Sanoin vain, että jos minun olisi valittava sinun ja Sigridin väliltä, niin sitten minä…”

”Ai”, Nevis totesi. Nyt hän kuulosti jälleen omalta itseltään. Pilkalliselta ja vähättelevältä. ”Mikset vaan sanonut suoraan, että pidät miehistä?”

Adan silmät suurenivat. ”Se ei ole asia, jonka julistan tapaamilleni tuntemattomille heti ensimmäisenä. Sitä paitsi, nyt on ihan väärä hetki tällaiseen. Ja väärä paikka. Ja väärä… kaikki!”

”Ei sinun tarvitse tehdä siitä noin isoa numeroa. Ei tämän tarvitse olla mitään vakavaa. Eikä siihen tarvitse liittyä tunteita.”

Ada kuljetti kättään kasvojensa ylitse. ”Tarkoitan vain… etten ole vielä valmis. Menetin hiljattain jonkun tärkeän. Siksi en voi tehdä mitään sinun kanssasi – tai oikeastaan kenenkään kanssa. Minä pettäisin hänet. En ole varma, pystynkö enää ikinä tekemään niin.”

”Pystyt sinä”, Nevis vastasi. Jokin hänen sävyssään sai Adan kuvittelemaan, että hänellä oli kokemusta asiasta. ”Siihen menee aikaa, mutta kyllä sinä pystyt.”

”En usko, että voin koskaan enää rakastaa ketään, kuten rakastin häntä.”

Neviksellä kesti pidempi aika vastata siihen.

”Onneksi on olemassa muitakin tunteita”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi ympäri ja suuntasi Adan teltasta ulos.

He eivät puhuneet toisilleen sanaakaan leirin purkamisen aikana. He eivät edes uskaltaneet katsoa toisiinsa.

Mutta ehkä se oli vain hyväksi. Siinä valossa Neviksen hiusten hopea toi liikaa mieleen valkeat pilvenhattarat.

*

He kävelivät koko päivän, syvemmälle, syvemmälle. He ohittivat kapeita tunneleita, leveitä tunneleita, viivasuoria käytäviä ja niin mutkittelevia sellaisia, että oli kuin käärme olisi luonut ne mutkitellessaan kiven halki. Romahtaneita halleja ja veden valtaamia onkaloita. Minne ikinä he menivätkään, kivi johdatti Freyaa, sillä hän oli yhtä sen kanssa.

Mutta vaikka hän koki turvaa siitä, että tiesi täsmälleen, minne heidän oli mentävä, ei hän siltikään pitänyt tästä paikasta. Täällä äänet puhuivat hänelle, kuiskailivat. Niiden sormenpäät kurottivat häntä kohti ohuen verhon takaa, ja joskus hän oli tuntevinaan niiden hipaisun ihollaan.

Vasta illalla he pysähtyivät kunnolla syömään ja juomaan vettä. Kammio heidän ympärillään oli neliskanttinen ja niin teräväreunainen, että sen seinät oli kuin veitsellä leikattu. Osa katon pylväistä oli romahtanut alas, ja lattia oli kauttaaltaan tomumaisen kivipölyn peitossa. Freya istuutui hiukan syrjemmälle romahtanutta pylvästä vasten, ja alkoi syödessään tappaa aikaa piirtämällä kivipölyyn erilaisia kuvioita. Ensin hän piirsi Adan, hänen terävät korvansa ja surulliset silmänsä. Sitten Sigridin, hänen kasvojensa arvet ja lihastensa kaaret. Ja lopuksi Neviksen, joka näytti aina vihaiselta: jopa silloin, kun hän hymyili.

Piirrettyään tovin hän oivalsi yhtäkkiä, että lattia hänen kättensä alla tuntui kuhmuraiselta. Kun hän siristi silmiään tarkemmin, hän huomasi kiven olevan siitä kohtaa tummempaa, aivan kuin siihen olisi kaiverrettu jotakin. Freya söi ruokansa loppuun ja pyyhkäisi pölyä syrjään, kunnes hänen piirroksensa katosivat ja paljastivat altaan toisenlaisen piirroksen.

Piirroksen, jossa oli jotain äärimmäisen tuttua.

”Ada”, Freya kutsui. ”Löysin jotain.”

Ada ilmestyi hänen viereensä niin nopeasti, ettei Freya edes ehtinyt räpäyttää silmiään välissä. Sigrid seurasi pian perässä. Nevis puolestaan ei vaikuttanut kiinnittävän heihin mitään huomiota.

”Minä en ymmärrä”, Sigrid totesi kulmat kurtussa. ”Pitäisikö tämän esittää jotakin?”

”Näyttää jonkinlaiselta kirjoitukselta”, Ada jatkoi ja valaisi lattiaa kirkkaammin sauvallaan. Sitten hänen silmänsä suurenivat. ”Mutta nuohan ovat…”

”Kääpiöriimuja”, Freya viimeisteli hänen lauseensa.

”Juuri niin.” Ada kumartui riimujen äärelle siten, että hänen sormensa koskettivat niiden pintaa. ”Mutta nämä ovat paljon vanhempia kuin mitkään riimut, mitä minä olen lukenut. Tämä sana tässä saattaa ehkä olla tie, mutta se voisi toisaalta olla myös vesi…”

”Se tarkoittaa suuntaa”, Freya totesi. Nyt hänenkin kätensä kulkivat riimuja pitkin. Ne tuntuivat muhkuraisilta hänen sormenpäidensä alla. Eikä hän tarvinnut silmiään nähdäkseen, mitä ne tarkoittivat.

”Osaatko lukea näitä?” Sigrid kysyi hämillään. ”Kaikki kirjaimet näyttävät samanlaisilta.”

”Niitä ei lueta katsomalla”, Ada vastasi Freyan puolesta. ”Kääpiökirjoitus pohjautuu tuntoaistiin näköaistin sijaan. Siten sitä voi lukea myös pimeässä. Freya, sanoit, että tämä riimu tässä tarkoittaa suuntaa? Mitä sinä tarkoitit sillä?”

”Se on pohjoisnuoli. Ja tuo pieni täplä tuossa kertoo, missä olemme tällä hetkellä.”

”Se on siis kartta?”

”Kyllä. Tässä ihan lähellä pitäisi olla käytävä, joka johtaa vuoren sydämeen.”

”Mikäli haluamme löytää etsimämme, uskoisin sen olevan juuri siellä.” Ada hymyili ja asetti kätensä Freyan olkapäälle. ”Erinomaista työtä.”

Freya hymyili myös. Hän tunsi olleensa hyödyksi. Siispä hän vastasi Adan kosketukseen heittämällä kätensä tämän ympärille. Haltia päästi ensin hämmentyneen äänen, mutta vastasi sitten hitaasti halaukseen. Hän oli lämmin ja tuoksui metsälle. Ja sen yhden, lyhyen hetken ajan Freya unohti, miltä kylmyys hänen sisällään tuntui.

”Voisimme yöpyä täällä”, Sigrid totesi, jolloin Ada irrotti otteensa. Kylmyys tuli taas takaisin. ”Minä voin ottaa taas ensimmäisen vahdin.”

”Entä minä?” Freya kysyi. ”Minäkin haluan olla hyödyksi.”

”Nuku vain”, Ada vastasi. ”Olet sairas. Tarvitset lepoa.”

”Mutta olen jo levännyt niin paljon. En halua nukkua.”

”Sinun täytyy.” Adan äänessä oli äkkiä odottamatonta kovuutta. Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että silloin kun Freya meni pois, silloin joku muu tuli tilalle. Vaikka hän ei ollutkaan nyt hereillä, Freya kuuli hänet yhä, täällä entistä kovemmin. Kylmä veti häntä itseään kohti. Jää kävi ohuemmaksi. Freya saattoi jo nähdä tummat varjot sen alla.

”En minä voi”, Freya vastasi huuli väpättäen. ”Sitten minä… sitten tulee pimeää. En halua takaisin pimeään.”

”Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä. Minä pidän siitä huolen.”

Freya painoi lannistuneena päänsä. Hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoa. Mutta eihän hänellä koskaan ollutkaan.

”Voisitko sitten… pidellä minua?”

Adan katseeseen syttyi myötätuntoa. ”Totta kai voin.”

He pystyttivät leirin, tällä kertaa ilman telttoja. Nevis kävi nukkumaan vähin äänin. Sigrid etsi ovensuusta hyvän kohdan, jossa istua vartiossa. Ada laskeutui makuurullansa päälle, ja Freya veti oman rullansa aivan hänen viereensä. Ada painoi kätensä hänen hiuksiinsa ja alkoi silittää niitä, miltei kuten Freyan omalla isällä oli ollut tapana. Adan kädet olivat paljon sirommat, pehmeämmät, mutta silti ne auttoivat Freyaa sulkemaan silmänsä.

”Voisitko näyttää minulle tarinan?” Freya kysyi hiljaa.

”Millaisen tarinan?”

”Iloisen sellaisen”, Freya kuiskutti. Hän halusi nähdä silmiensä takana jotain muuta kuin pimeää. ”Tarinan, jossa ei ole yhtään surua.”

”Ymmärräthän, että voin näyttää vain asioita, jotka ovat oikeasti tapahtuneet? En ole varma, onko minulla tuollaisia tarinoita.”

”Sitten älä näytä koko tarinaa. Vain ne iloiset osat.”

Ada mietti hetken. Sitten hän sanoi: ”hyvä on.”

Ja hän näytti.

Lyhyitä hetkiä, kauniita sellaisia.

Tuulen, joka tarttui voikukan haituviin ja kieputti niitä otteessaan. Valon, joka taittui valkeiden hiusten pörheästä pinnasta. Yläpuolella leijailevat untuvapilvet ja kostean ruohon tuoksun ja tunnun. Auringon lämmön kasvoilla, ja rinnassa paisuvan rakkauden.

Ne olivat keskeneräisiä hetkiä, paloja suuremmista suruista. Mustien pilvien hopeareunuksia ja auringon ensi säteitä pitkän yön jälkeen.

Mutta juuri sellaiset hetket olivat kaikista kauneimpia.
« Viimeksi muokattu: 21.04.2020 13:05:17 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Vehka

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 6 510
  • Phantom Thief of Hearts
Kommenttikampanjasta hei!

Tästä tulee nyt tällainen aika pikakommentti, mutta palaan paremman kanssa lähipäivinä - nyt vain jätän tämän, ettei tule sanktioita. ;) Olen lukenut kaikki luvut niiden ilmestyttyä ja yleensä vieläpä samana päivänä, ja tämä tarina on aina yhtä ihanaa, kouluttajaa eskapismia! Hahmoista on muodostunut minullekin rakkaita ja erityisen paljon pidän Neviksestä ja Sinistä.

Tuo toivomuspeilien taustan selviäminen on ollut kyllä kiinnostava twisti ja pidin kovasti siitä, miten sen kautta monet eri tarinan osat loksahtelevat kohdalleen. Lisäksi minusta on ylipäätään upeaa, miten saat avattua hahmojen taustoja ja yksityiskohtia heistä pala palalta ja siten, ettei se koskaan tunnu infodumpilta, vaan sopii tarinaan. Ja sitten niihin menneisyyden tapahtumiin ja muuhun palataan myöhemminkin, ja sekin tekee hahmoista eheämpiä, koska kantaahan meistä jokainen menneisyyttä mukanaan.

Palaan kommentoimaan tarkemmin näitä uusimpia lukuja lähiaikoina, mutta toistaiseksi: kiitos paljon tästä, on ihanaa päästä lukemaan aina uusi osa! Odotan niitä suurella innolla ja tästä on kasvanut minulle rakkaampi teksti kuin odotinkaan. ❤️
i'm working on a song / it isn't finished yet
but when it's done and when i sing it / spring will come again

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Vehka: Kiitos kommentistasi! ♥ On aina ilo saada palautetta, lyhyttäkin sellaista, ja pelkästään se, että sanot tarinan ja hahmojen olevan sinulle rakkaita on minulle iso kehu. Kiva myös, että mikään ei tunnu turhalta infodumpilta: se on aina hyvä puoli tällaisessa "pantser"-tyyppisessä kirjoittamisessa, kun ei ole liikaa taustalorea ja keksii hommat vähän mennessään, että tuollaisia ei pääse niin helposti syntymään. Kiitos siis kun muistutit kommentilla ja toivottavasti into tähän tarinaan säilyy loppuun saakka!

A/N: Tästä tuli pitkä ja intensiivinen luku, varoitus jo etukäteen. Muutoin tykkäsin kyllä tämän kirjoittamisesta, päästään taas vähän toiminnan pariin. : ) Tämän työnimi oli Khazad-Dûmin silta LOTR meets Dragon Age 2. Lisäksi tätä lukua kirjoittaessani askartelin Neviksestä, Adasta, Sigridistä ja Freyasta picrew-hahmoja (tämän generaattorin avulla), ja ajattelin laittaa nämä tänne teidän iloksenne! Tässä siis iloinen (tai ei niin iloinen) nelikkomme:



Mutta nyt itse tarinan pariin! Lukuiloa ♥



XVI. Portaat syvyyteen

Aamulla seurue lähti matkaan Freyan osoittamaan suuntaan. Lievästi alaspäin viettävä tunneli oli alkuun helppokulkuinen ja avara, ja he kulkivat Adan sauvan valossa esteettä. Pian katto kuitenkin alkoi madaltua, kunnes tunneli oli jälleen niin kapea, etteivät he mahtuneet kulkemaan pystyssä. He kävivät polvilleen ja alkoivat kontata. Sitten tunneli kävi taas avarammaksi, ja he tulivat korkeaan tilaan, jossa oli lattian ja seinien tummista merkeistä päätellen roihunnut tuli. Mitään muuta jälkeä sivilisaatiosta ei kuitenkaan ollut.

”Miksi Vuria aikanaan tuhoutui?” Sigrid pohti katsellessaan ympärilleen.

”Kukaan ei oikeastaan tiedä”, Ada selosti. ”Tuho oli äkillinen. Osa spekuloi sen johtuneen siitä, että kääpiöt kaivoivat vuoren niin tyhjäksi, ettei se jaksanut enää kannatella omaa painoaan ja romahti. Osa taas uskoo äkilliseen katastrofiin, kuten maanjäristykseen. Osa puolestaan…”

Ada hiljeni. Varjot välkehtivät seinillä.

”Osa mitä?” Sigrid kysyi.

”Ne ovat synkempiä tarinoita. Niihin liittyy tulta, savua ja pimeyttä. Eikä niistä ole viisasta puhua täällä.”

Sigrid ei kyseenalaistanut Adaa. Tieto lisäsi tuskaa, joten mitä vähemmän hän tietäisi tietyistä asioista, sen parempi.

He eivät puhuneet enää, vaan jatkoivat matkaansa syvemmälle. Heidän tielleen osui puoliksi romahtaneita tunneleita ja kaatuneita pylväitä, suuria lohkareita ja niin kapeita käytäviä, että niistä mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Siitä huolimatta reitti ei estynyt kertaakaan.

Niin oli, kunnes he törmäsivät seinään.

”Hitto”, Sigrid kirosi. ”Mistä tuo oikein tuli?”

”No, mistäs luulet?” Nevis kysyi kuivakasti. ”Tunneli on selvästi romahtanut.”

”Kyllä minä näen, että se on romahtanut. En vain… osannut odottaa sitä. Kaikki on sujunut niin hyvin tähän saakka.”

Nevis pyöräytti silmiään, ja Sigrid hillitsi halunsa sanoa hänelle pistävästi takaisin. Heidän taannoisen keskustelunsa jälkeen puolihaltian läsnäolo tuntui erityisen painostavalta, ja Sigrid tunsi olonsa kiusallisen itsetietoiseksi hänen seurassaan. Hän teki parhaansa ollakseen tuntematta tämän tuijotusta, mutta sekin oli vaikeaa.

”Olisiko sinusta apua, Ada? Saisitko nuo murikat siirrettyä?”

Ada astui Sigridin vierelle ja kokeili seinää kädellään. Se ei ollut niinkään kiinteä seinä, vaan useasta, pienemmästä murikasta koostuva kivikasa, joka tukki tunnelin heidän edellään. Sattumalta se sattui olemaan juuri se tunneli, johon heidän olisi tullut jatkaa. Ada sulki silmänsä ja ikään kuin kuunteli kiveä. Sitten hänen huulensa kaartuivat pettyneeseen kaareen.

”Tukos jatkuu liian pitkälle.”

”Etkö voisi edes yrittää?”

”Tunneli saattaa romahtaa entistä enemmän ja haudata meidät alleen. Kivien siirtely turvallisesti vaatisi enemmän aikaa ja voimia, mitä meillä on tuhlattavaksi.”

Sigrid huokaisi. ”Sitten meidän täytyy kiertää. Täällä on pakko olla enemmänkin tunneleita, jotka johtavat samaan paikkaan. Sellaisia, jotka eivät ole kartalla. Tuo ei voi olla ainoa tie.”

Nyt kaikkien katseet kääntyivät Freyaa kohti.

”On myös toisia teitä”, Freya sanoi. Mutta vaikka sanat toivatkin toivoa, jokin Freyan äänensävyssä nostatti Sigridin niskavillat pystyyn. ”Vanhempia teitä. Voin viedä meidät sinne.”

”Eikö tästä jonkin matkaa taaksepäin ollut toinenkin tunneli?” Nevis kysyi.

”Oli”, Sigrid totesi. ”Se taitaa olla ainoa vaihtoehtomme.”

”Sitten ei auta muuta kuin mennä”, Ada sanoi. ”Freya, johdata meitä.”

Freya johdatti. He palasivat takaisin samaista tietä, jota pitkin he olivat tulleet. Sieltä reitti totisesti poikkesi sivulle, syvemmälle. Tunneli kiertyi jyrkästi alaspäin kuin musta spiraali, joka oli kaivettu maan sisään.

”Onko tämä varmasti oikea tie?” Sigrid kysyi levottomana. Tunneli ympärillä oli käymässä niin kapeaksi, että oli kuin maa ympärillä olisi yrittänyt nielaista hänet.

”On”, Freya yksinkertaisesti vastasi. ”Ei enää kauaa. Kuulen sen jo.”

”Kuulet minkä?”

”Laulun. Se käy kovemmaksi.”

Ne sanat eivät varsinaisesti herättäneet luottamusta. Sigrid ei nimittäin kuullut mitään. Ylipäätään Freyan seuraaminen näin sokeasti teki hänet levottomaksi.

”Minä en pidä tästä”, Sigrid kuiskutti takanaan kävelevälle Adalle. ”Pidämme häntä liian löysässä hihnassa.”

Ada pudisti päätään. ”Meidän täytyy käyttäytyä, kuin kaikki olisi hyvin. Hän ansaitsee tulla kohdelluksi omana itsenään, ei pelkkänä välineenä.”

”Mitä te supatatte siellä takana?” Freya kysyi.

”Emme mitään”, Ada vastasi. ”Jatketaan vain eteenpäin.”

He jatkoivat. Heidän hyväksi onnekseen tunnelin kapeus hellitti pian, mutta tilalle tuli toisenlaisia tuntemuksia. Ilma ympärillä oli tunkkaisempaa, ja siinä leijaili omituinen, terävä haju, joka toi mieleen palaneen käryn. Tuli lämpimämpää. Tai sitten se oli vain hiki Sigridin iholla.

Pian he saapuivat kahden tunnelin risteykseen. Toinen tunneleista johti selkeästi ylöspäin, toinen alaspäin. Oli selvää, kumpi tunneleista johtaisi heitä oikeaan suuntaan, mutta pelkkään oikeaan suuaukkoon katsominen sai Sigridin niskakarvat nousemaan pystyyn. Aivan kuin jokin osa hänestä olisi tiennyt, etteivät he voineet mennä sinne. Etteivät he saaneet.

Mutta heidän täytyi. Sigrid veti syvään henkeä, keräsi rohkeutensa ja suuntasi alaspäin johtavaan tunneliin. Kuten ylemmät tunnelit, tämä oli Adan valoa lukuun ottamatta pilkkopimeä, mutta paljon avarampi: niin korkea ja leveä, että kattoa ja seiniä hädin tuskin erotti. Oli lämmin, paljon entistä tunnelia lämpimämpää. Kuuma, oikeastaan. Sigrid joutui löysäämään kaulustaan ja pyyhkimään hiukset otsaltaan, jottei hikoilisi kuin pieni sika. Silti kuumuus kävi hetki hetkeltä tukalammaksi.

Yhtäkkiä tunneli loppui kuin seinään. Se avautui suuremmaksi, kaarevammaksi tilaksi, jonka vastakkaiset seinät olivat liian kaukana valon yltääkseen niihin. Kaikista erikoisinta tilassa oli kuitenkin valtava kuoppa, joka aukesi lattian keskeltä mustan kidan lailla. Paikan oli täytynyt olla jonkunlainen louhos. Vain ohut, matala kiviaita erotti heidät tuosta pohjattomalta näyttävästä kuilusta. Monesta kohtaa tuosta aidasta oli jäljellä enää ammottavia aukkoja. Kun he astuivat edemmäs, Sigridin jalka potkaisi liikkeelle pienen kiven, joka kimpoili kaikuen lattiaa pitkin ja putosi sitten syvyyksiin. He eivät koskaan kuulleet kiven saavuttavan pohjaa.

”Mikä paikka tämä oikein on?” Nevis kysyi. Hänen äänensä kaikui tuhatkertaisena tilan seinistä.

”Hys”, Sigrid suhahti. Hys, hys, hys, tila vastasi hänelle, kunnes äänestä oli jäljellä enää pelkkää suhinaa. Ja rohinaa. Melkein kuin kaukana jyrisevän kiven ääntä. Virtaavaa kiveä, maanvyöryä ja ukkosta. Tulivuoren jyminää.

”Mikä tuo ääni on?” Freya kysyi tällä kertaa. Se ei enää ollut heidän äänensä kaiku. Tämä kuului syvemmältä. Hiki liimasi Sigridin panssarin hänen ihoonsa. Ääni kasvoi kasvamistaan, kunnes Sigridistä tuntui siltä, että se kuului aivan hänen korvansa juuressa. Hän peitti korvansa hukuttaakseen sen alleen, mutta ääni tuntui kuuluvan syvältä hänen kallonsa sisältä. Se oli yhtä aikaa kaikkialla hänen ympärillään ja hänen sisällään.

Sitten—

tuli hiljaista.

Aivan kuin joku olisi kääntänyt vivusta, joka kytki kaikki maailman äänet pois päältä. Jopa kohinan korvien välissä. Sydämen sykkeen.

Oli vain hiljaista ja pimeää.

*

Mutta Ada tiesi, etteivät he olleet yksin.

”Menkää taakseni”, hän sanoi matalimmalla ja vakavimmalla äänellään. Pelkkä sen sävy sai seurueen muut jäsenet tottelemaan välittömästi.

Ada näki sen jo ennalta, aisti sen kohinana ihollaan.

Kipinästä alkanut liekki syttyi pimeyden keskelle kuin salama, yhtä äkillisenä ja sokaisevana. Se nousi syvältä mustan kuilun uumenista hehkuvana virtana, jonka kuumuus rankaisi ihoa. Mutta vaikka liekkivirta näytti elottomalta, se ei todella ollut sitä. Ada aisti siitä huokuvan muinaisen mahdin. Olento oli eläväksi tehtyä kipinää, vuorenalaisen tulen lieska.

Tulijat aistiessaan lieska raivostui. Se kohosi ensin korkeaksi suppiloksi, kuin pyörteilevän tulen myrskyksi, josta suihkusi kipinöitä kuin meren roisketta. Mutta tulenkieleke kasvoi kasvamistaan, muuttaen alati muotoaan, kunnes se oli liekeistä muodostunut meri, joka hyökyi tulijoita kohti valtaisana aaltona.

Ada nostatti sauvansa kärjestä kultaisen kilven. Tulimeri iskeytyi sitä vasten, ja lasimainen kilpi helisi, kuin siihen olisi kohdistunut valtava kuurosade. Polttava kuumuus riisti kaiken ilman Adan keuhkoista, ja hän puristi hampaansa yhteen hillitäkseen rankaisevat aallot.

”Riittää!” Ada huusi. Elementaalin kieli jyrähti hänen kieleltään ukkosen lailla. Tulisade hellitti, hiljeni pelkäksi tihkuksi. ”Emme halua taistella kanssasi!”

Tulenlieskan ääni rätisi Adan korvissa kuin kihisevä nuotio. ”Miksi olette sitten tulleet tänne?”

”Etsimme jotakin. Jotakin, jolla parantaa ystävämme. Emme halua vahingoittaa sinua.”

”Tämä ei ole teidän paikkanne”, lieska ulvoi raivoavan metsäpalon lailla. ”Lähtekää.”

Tuliset rihmat kurkottelivat kilven ylitse Adaa kohti, pistellen iholla veitseniskujen lailla. Hän nieli kivunhuutonsa ja veti vastavoimaa kaikesta, mihin saattoi taiallaan kurottaa: vuorenseinämiin kerrostuneesta kosteudesta, viileistä kivistä jalkojensa alla. Mutta tuota voimaa oli vain vähän, sillä tämä osa vuorta oli syvällä ja lähellä maan tulta, kaukana hänen omien voimiensa lähteestä. Ada tukeutui sisäiseen voimaansa, mutta sekään ei riittäisi, hän tiesi sen jo nyt. Hän ei koskaan voisi voittaa tätä taistelua.

”Seis”, Ada henkäisi, pinnistäen sanan hampaidensa välistä. ”Ehkä voimme tehdä kaupat.”

Tuli Adan ympärillä välkehti, räiskähteli hallitsemattomasti. Kumea ääni sahasi edestakaisin hänen kallossaan. Vasta hetken kuluttua Ada ymmärsi, että lieska nauroi.

”Kaupat?” se toisti pilkaten, ”miksi tekisin kaupat kaltaistenne kanssa?”

Adan huulet kaartuivat tahattomaan hymyyn. Lieska oli ylpeä, aivan kuten kaikki kaltaisensa. ”Olet Vurian muinaisten ahjojen henki, etkö totta? Olit aikanaan suurempi kuin tämä.”

”Suuri”, tulenlieska jyrähti. Se kasvoi taas korkeaksi, kunnes se muodosti mahtavan tulipatsaan, jonka polte oli kuin tuhannen auringon tulta. ”Olin kaikista suurin! Kaikista mahtavin!”

”Tiedän sen, oi lieska. Mutta et ole sitä enää, vai kuinka?”

Tulenlieska kihisi kiukusta Adan sanojen myötä, ja meren aalloista kohosi hehkuvia maininkeja. Mutta yhä Ada puhui:

”Noiden ahjojen sammuttua olet vähentynyt. Aikanaan sinäkin himmenet lopullisesti. Liekkisi sammuu, ja sinusta jää jäljelle pelkkiä varjoja. Tarvitset tulta elääksesi.”

Tuliset aallot keinahtelivat edestakaisin lieskan harkitessa Adan sanoja. ”Mitä sinä tarjoat?”

”Pisaran omasta tulestani”, Ada kumartui yhden polven varaan. Hän antoi suojakilven pudota ja kutisti sauvansa takaisin sormukseksi. ”Ota tämä vastineeksi turvallisesta läpipääsystämme. Siihen on varastoitu kesäyön auringon säde.”

Tulenlieska pohdiskeli ehdotusta. ”Hyväksyn tarjouksesi, kuolevainen.”

Ada luopui sormuksestaan. Niin tehdessään hänet valtasi yllättävä heikkous, kun hänen pitkän ikänsä paino romahti kerralla hänen ylleen. Tulenlieskan liekkisormet kurottivat poimimaan sormuksen. Sitten kivi sen keskellä alkoi sulaa, kunnes kivi muuttui nestemäiseksi, ja se yhtyi lieskan suonissa virtaavaan tuleen. Hetkeksi lieska oli jälleen hohtavan kirkas, oma aurinkonsa. Sitten sen valo himmeni yksittäiseksi, kohdistetuksi säteeksi, joka suuntautui syvemmälle hallin pimeyteen.

”Menkää”, lieska puhui. ”Valaisen tietänne. Mutta olkaa varovaisia. Pimeydessä on muitakin asioita.”

”Tiedän sen”, Ada vastasi. Sitten he laskeutuivat peremmälle pimeyteen.

*

Freyasta Ada ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin väsyneeltä.

Haltian askellus oli hidas ja raskas, kuin hän kannattelisi paljon itseään painavampaa kehoa. Hänen hengityksensä oli rohisevaa ja kasvojen varjot tummia, kun he vajosivat syvemmälle Vurian uumeniin. Tulenhengen lieskat ulottuivat vain lyhyen matkaa, kunnes pimeys nielaisi heidät miltei kokonaan alleen. Siellä Ada loihti sormiensa kärjestä välkehtivän valopallon leijumaan heidän vierelleen. Se väreili ja lepatti tuulessa huojuvan kynttilän lailla, toisin kuin tasainen keltainen valo, jota hänen sauvansa oli loihtinut.

”Kuinka sinä taiot nyt?” Freya kysyi häneltä. ”Sinulla ei ole enää sauvaasi.”

Ada yskäisi, kuin pelkkä ajatus vastaamisesta saisi hänet hengästymään. ”En tarvitse sitä taikomiseen. Se vain vahvistaa taikuuttani, auttaa tiivistämään sitä.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”Ajattele vaikka merta. Vaikka aallot olisivat avomerellä korkeita, niiden todellinen mahti ilmenee vasta, kun ne iskeytyvät rantaan. Merellä niiden voima on sama, mutta se on vain jakautunut eri tavalla.”

”Nyt olet siis enemmän seisovaa vettä kuin aalto.”

”Niin.” Ada veti syvään henkeä. ”Seisova vesi ei tunnu painavalta. Se ei voi satuttaa sinua, ellet mene ja hukuttaudu siihen. Ollakseen todella vaarallista se tarvitsee liikettä. Nyt se liike on minulta viety hetkeksi pois.”

”Pystytkö taistelemaan enää?” Sigrid kysyi, huolestuneena.

Ada painoi kätensä rinnalleen tasatakseen hengityksensä. ”Pystyn. Minun on vain vedettävä voimaa jostain muualta. Sauvani auttoi minua siinä. Ukkosenjohdattimen tavoin se veti puoleensa kaikkea ympäröivää voimaa. Nyt minun on vain löydettävä se muualta. Pystyn siihen… jos se on tarpeen.”

”Sitten voimme vain toivoa, ettemme joudu kohtaamaan vahvempia vastuksia”, Sigrid sanoi. ”Auttaisiko sinua, jos pysähtyisimme?”

Ada pudisti päätään. ”Ei. Se vain pahentaisi asiaa. Mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän voimani heikkenevät. Mitä nopeammin pääsemme täältä pois, sen parempi.”

Siispä he jatkoivat eteenpäin. He etenivät nyt hitaammin kuin ennen, Adan pysähdellessä hengittämään entistä useammin.

Freyan kävi häntä sääliksi. Hän kietoi kätensä Adan käden ympärille ja yritti tukea häntä, mutta siitä huolimatta Ada ontui ja kompasteli askelissaan. Freya yritti hymyillä hänelle antaakseen hänelle voimaa, mutta Ada vastasi pelkällä lasittuneella katseella. Hänen loihtimansa valopallon luomat varjot olivat pitkiä, ja joka nurkka näytti entistä vaarallisemmalta.

Freyan suoniin levisi hidasta kylmää, hiipivän hallan hämärää. He kulkivat eteenpäin, mutta Freyan askellus tuntui jollain tapaa kevyemmältä, samalla tapaa kuin pitkän matkan päätteeksi. Laulukin kävi kovemmaksi. Freya ei enää kuullut sitä pelkillä korvillaan, vaan koko kehollaan. Se värisi hänen luissaan ja niitä yhteen kutovissa jänteissä. Nuo syvät ja tummat sävelet keinuttivat häntä kapeammille käytäville, kunnes hän unohti kokonaan ajan kulun ja päässään velloneet ajatukset.

Hänen jalkansa johtivat hänet pyöreään kammioon, niin korkeaan ja leveään, ettei hän erottanut seiniä tai kattoa. Tilan keskellä seisoi suuri, jykevä koroke, joka toi mieleen haudan tai alttarin. Tai kenties se oli molempia yhtä aikaa. Tilaa valaisi kelmeä, sinertävä valo, joka ei varsinaisesti langennut mistään – hän ei oikeastaan voinut paikantaa sen lähdettä. Se vain oli kaikkialla.

Freyan astuessa eteenpäin äänet laulu lakkasi yhtäkkiä. Sen mukana katosi monia muitakin aistimuksia. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän seisoisi yksin keskellä pimeää tyhjyyttä, jossa ei ollut ketään muita kuin hän ja tämä tilan keskellä oleva valkoinen koroke.

Freya kurotti kättään koroketta kohti, jolloin jotakin tapahtui. Koroke näytti liikkuvan. Silloin Freya huomasi, että se totisesti oli hauta – avoin sellainen. Kiven rohinan saattelemana haudasta kohosi istumaan valkoisesta kivestä muovattu hahmo. Se oli aivan kuin joku olisi yrittänyt rakentaa ihmisen, mutta oli epäonnistunut siinä surkeasti: jokainen ruumiinosa oli hiukan liian väärässä paikkaa tai väärän muotoinen. Kasvoja hahmolla ei ollut lainkaan, lukuun ottamatta pientä, mustaa aukkoa, joka näytti olevan sen suu.

”Mikä ihme tuo oikein on?” ääni Freyan oikealla kysyi. Samalla omituinen pimeys, johon hän oli uponnut katosi, ja hän huomasi Sigridin seisovan aivan hänen vierellään. Ja se uteliaisuus ja veto jota hän oli tätä olentoa kohtaan katosi tuon tuntemuksen mukana. Sen tilalle tuli silkka pelko.

”Näyttää jonkinlaiselta… golemilta”, Ada vastasi.

”Mikä se on?”

”Kivestä ja taikuudesta syntynyt olento. Muinaiset kääpiöt rakensivat golemeja vahtimaan heidän kalleimpia aarteitaan.”

”Mutta mitä tuo golem vahtii?”

”Katso”, Ada osoitti.

Freya katsoi. Hän näki nyt, että siinä, missä olennon selkärangan olisi pitänyt olla, oli paksu, pikimusta sauva: noin kyynärvarren paksuinen ja suunnilleen yhtä pitkä. Vaikka Ada valaisi sitä loitsullaan, sauva ei heijastanut valoa takaisin. Sauvan nähdessään Freyan valtasi outo tunne, selittämätön veto, samalla tapaa kuin maa veti häntä puoleensa.

”Onko tuo…” Sigrid kysyi.

”Sen täytyy olla se”, Ada sanoi. ”Isrothin keihään tyvi, hamman.”

”Mutta kuinka me saamme sen tuolta?”

”Voin yrittää puhua golemille.”

”Puhua?” Nevis hörähti. ”Anteeksi, että häiritsen, mutta saanko selkärankasi?”

”Ei se ole todella elävä olento”, Ada puuskahti. ”Ei sillä ole tunteita. Se ei välitä siitä, onko se elossa vai ei. Se tuskin tietää sitä itsekään. Se vain on. Se on jäänne valtakunnasta, jota ei ole enää olemassa. Se haluaa vain unohtaa, mutta ei pysty siihen. Loitsu täytyy purkaa.”

Heidän vielä puhuessaan keskenään, golem nousi kokonaan arkustaan ja alkoi ottaa askelia heitä kohti. Vuosisatojen unen jälkeen sen liikehdintä oli hidasta ja väsynyttä, eikä sen suusta päässyt muuta kuin epäselvää mongerrusta. Siitä huolimatta seurue otti varovaisia askelia taaksepäin, vetäytyen vaistomaisesti Adan taakse.

Ada avasi suunsa ja puhui. Hänen kieleltään pääsi sanoja kielellä, joita Freya ei ymmärtänyt. Kun tulenhengen kanssa puhuessaan hänen äänensä oli tullut mieleen räiskähtelevän nuotion, kuulosti se nyt yhteen hankautuvien kivien rohinalta. Jokin hänen äänenpainossaan sai sanat kuulostamaan kysymykseltä.

Golem avasi jälleen suunsa, ja sen ääni toi mieleen kaukaa kantautuvan kivivyöryn. Ada vastasi sille jälleen. Mutta ennen kuin Ada ehti sanoa asiansa loppuun, golem kurkotti epämuodostuneen kätensä häntä kohti ja löi häntä keskelle kasvoja.

Ada ähkäisi ja putosi polvilleen maahan kasvojaan pidellen. Teräs suhahti, kun Sigrid veti miekkansa esiin. Freyan vasemmalla puolella Nevis viritti jousensa.

”Se siitä juttelusta”, puolihaltia totesi. Sitten hän ampui.

Nuoli sihahti ilman halki ja osui golemia keskelle kasvoja. Se kuitenkin ainoastaan kimposi kiven pinnasta ja putosi kolahtaen kivelle. Sigrid huusi ja huitaisi otusta miekallaan niin, että terä iski kipinää, mutta sai korkeintaan lommon miekkansa pintaan. Ada haukkoi henkeään ja yritti kompuroida pystyyn, mutta golem vain huitaisi uudestaan häntä kohti. Tällä kertaa isku osui haltiaa olkapäähän, ja jokin rusahti lujaa Adan sisällä.

”Ada!” Freya kiljaisi. ”Jätä hänet rauhaan!”

”Pysy kauempana!” Ada käski Freyaa. Freya ei kuitenkaan liikkunut. Hänen jalkansa olivat jähmettyneet paikoilleen, kuin ne kasvaisivat maahan kiinni. Edessäpäin Sigrid ja Nevis taistelivat, tuloksetta: golem vain huitoi heidät pois kuin kärpäset. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut olevan lainkaan kiinnostunut heistä. Se vain jatkoi hidasta kävelyään Freyaa kohti.

Freya puristi nyrkkinsä yhteen. Tämä oli hänen syytään. Siitä mikä oli ollut surua, tuli hitaasti pelkoa. Pelosta vihaa. Hänen ystävänsä kärsivät hänen takiaan, eikä ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Hän oli avuton ja yksin ja niin hirvittävän heikko.

”Juokse!” Ada huusi.

Freya ei juossut. Hän oli kyllästynyt juoksemaan. Hän oli väsynyt siihen, että hän oli aina se, jota piti varjella ja suojella Neviksen, Sigridin ja Adan toimesta. Nyt oli Freyan vuoro suojella heitä.

”Agrakaan”, Freya kuiskasi. ”Urkoth.”

”Ei”, Ada henkäisi.

Mutta oli jo liian myöhäistä.

*

Tila ajan ja avaruuden välissä oli hiljainen ja tyyni.

Siellä Urkoth uinui vetisessä vankilassaan, silmät ummessa ja tiedottomana maailmasta. Jää yläpuolella ei liikkunut, vaikka varjot liikehtivätkin sen takana. Urkoth ei niitä nähnyt, sillä hänen silmänsä olivat kiinni. Sydän pysähtynyt.

Sitten, jostain kaukaa toisesta maailmasta, Urkoth kuuli.

Sydämen ensi lyönti mursi jään hänen yläpuolellaan, veti häntä pohjalta kohti pintaa. Todellisuus hänen ympärillään halkesi kuin posliini, kutsui häntä porteista toiselle puolelle.

Urkoth heräsi ja katsoi Freyan silmien lävitse.

Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Taistelu hänen ympärillään, golemin häntä kohti marssivat askeleet. Ympärillä aukeavien kivisalien tummuus ja kirkkaan sininen hehku, joka satoi yhtä aikaa kaikkialta ja ei mistään.

Golemin ydin hehkui kirkkaan valkoisena kuin sinisenä palava tähti, kuin aurinkoa heijastavan jään pinta. Pelkkä siihen päin katsominen häikäisi silmiä. Hän tunsi tuon hehkun jostakin, sen kylmän poltteen ja valtavan painon.

Isroth.

Raivo kuohahti Urkothin sisällä, kun hän käsitti mitä hänen ympärillään tapahtui, ja mitä nämä kuolevaiset aikoivat.

Urkothin olisi tullut tappaa heidät siihen paikkaan. Romahduttaa kivitunneli heidän ympärillään ja haudata heidät iäksi.

Mutta jokin voima hänen sisällään taisteli tuota impulssia vastaan, eikä hän saanut kerättyä tarpeeksi mahtia vetääkseen kiveä itseään kohti. Sen sijaan hän kohotti kämmenensä suoraksi eteensä, kun golem rynnisti häntä kohti ja nosti kivinyrkkinsä iskeäkseen hänet jaloiltaan.

Golemin isku ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Urkothin käsi pysäytti sen kuin kylmä terva, ja golemin suu aukesi hämmästyksen huutoon. Kun se vielä pohti hitaasti seuraavaa siirtoaan, Urkothin vapaa käsi siirtyi olennon rintaan ja upposi sen lävitse ikään kuin veitsi voihin, puhkaisi sen rinnan syvälle selkärankaan saakka. Hänen kätensä tarttui Neremynin kappaleeseen ja kiskaisi sen golemin rinnasta yhdellä, nopealla liikkeellä. Golemin suusta pääsi viimeinen, hämmentynyt kysymys, ja sitten se rojahti maahan elottomaksi kivikasaksi.

Isrothin sauva hehkui ja poltti, ja siitä väreilevä voima korvensi kääpiötytön käden karrelle. Tuo kipu ei kuitenkaan ulottunut Urkothiin saakka. Hänen rinnassaan kiehui ainoastaan kyltymätön viha, ei vain veljeään vaan tätä koko vinksahtanutta luomakuntaa kohtaan. Sen voima sai kivisalit tärisemään hänen ympärillään, ja katosta alkoi sataa kahisevaa soraa ja suurempia kiven kappaleita. Kivi ympärillä jylisi maanjäristyksen voimalla.

”Meidän täytyy mennä nyt!” druidin ääni kantautui jostain Urkothin takaa. ”Koko paikka sortuu!”

”Emme ikinä ehdi täältä pois!” naisääni vastasi – ihminen. ”Olemme liian syvällä!”

”Voin luoda teleportin ja viedä meidät ulos täältä”, druidi sanoi. ”Mutta teidän jokaisen on kuunneltava tarkasti. Ottakaa minusta kiinni.”

He kerääntyivät kaikki toistensa lähelle. Urkoth tunsi, kuinka jonkun käsi kosketti hänen kättään. Tämä oli Nevis, se puolihaltia. Tästä seurueesta hän oli se, jota Urkoth vihasi kaikista eniten. Se petturi. Urkothin raivo leiskui entistä kuumempana.

Tilaan alkoi syttyä vaalea hehku, kun todellisuuksien väliset tilat alkoivat vuotaa heidän maailmaansa. Druidin ääni värisi rasituksen voimasta.

”Älkää päästäkö irti. Ymmärrättekö? Mitä tahansa tapahtuukaan, älkää päästäkö irti.”

He katosivat tilaan tilojen välillä.
« Viimeksi muokattu: 30.04.2020 13:15:34 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Tässä on nyt taas kestänyt tovi, pahoittelen. Viime aikoina ficcimaailma on jotenkin vienyt mennessään, ja tämä teksti jäänyt taka-alalle. Lisäksi nyt camp nanon ollessa ohi tahti on muutenkin hitaampi. Yritän joka tapauksessa jatkaa tätä 1-2 luvulla kuukaudessa. Nyt koen, että tarinassa ollaan etenemässä kolmanteen näytökseen: tämän luvun jälkeen seuraa taas Neviksen flashbackeja, josta sitten edetään hiljalleen kohti kliimaksia. Pituudellaan tämä ylitti juuri 50,000 sanaa, joten yritän saada lopun sellaiseen n. 10 lukuun mahdutettua. Joka tapauksessa, tässä nyt jatketaan suoraan edellisestä luvusta vähän hitaammalla temmolla, ja vedetään vähän happea ennen seuraavaa koetusta. Hyviä lukuhetkiä!



XVII. Turvalliset tiet

”Sinä päästit irti?”

Haltia toisti lausetta kerta toisensa jälkeen, aivan kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein. Nevis ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä oli. Ei se tekisi tapahtunutta tekemättömäksi.

Freya oli poissa.

”Niin”, Nevis vastasi. ”Minä päästin irti.”

”Miksi?” Adan ääni kuului kokonaista oktaavia tavallista korkeammalta. ”Minähän sanoin, ettet saa päästää irti!”

”En voinut sille mitään! Käteni oli kuin tulessa! Mitä sinä muka olisit tehnyt?”

”Pitänyt kiinni!”

Neviksen leuka lähestulkoon putosi auki. ”Minä yritin kyllä, usko pois! Yritä itse pitää palavaa hiiltä kädessäsi, ja sano tuo sitten uudelleen!”

Adan ääni kohosi joka sanalla korkeammalle. ”Tekisin sen koska tahansa, jos vaakakupissa painaa maailman kohtalo!”

”Niinkö? Sinä sitten esität aina olevasi kaiken yläpuolella!”

”Sinä et osaa ottaa mitään vakavasti!”

”Tekopyhä!”

”Typerys!”

”Mahtailija!”

”Öykkäri!”

Sigrid, joka oli seissyt siihen saakka sivussa sanomatta mitään, päätti viimein avata suunsa. ”HILJAA!”

Ada ja Nevis pysähtyivät kesken lauseen. Molempien huomio kääntyi samaan aikaan naista kohti.

”Sigrid…” Ada aloitti.

”Vaiti! Turpa tukkoon, kumpikin! Tämä on kaikki teidän syytänne!”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mitä?”

”Älä esitä tietämätöntä! Te annoitte tunteidenne sotkea kaiken!”

Ada ravisteli päätään. ”En käsitä.”

”Luuletteko, että olen ihan sokea? Kyllä minä tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui!”

Nevis naurahti epäuskoisena. Hän ei käsittänyt, miten se liittyi tähän, mutta kuunteli jatkoa kiinnostuneena. Ada sen sijaan näytti poikkeuksellisen kauhistuneelta.

”Mistä sinä…”

”Änkytinkö minä? Sanoinhan, että minulla on silmät päässäni!”

Nevis kohotti kulmiaan. Sigrid todella onnistui yllättämään hänet, kerta toisensa jälkeen.

”Ja sinä siinä”, Sigrid napautti, katse äkkiä suoraan Neviksessä. ”Lopeta tuo virnistely! Katsokaa, minkä sotkun olette oikein saaneet aikaan!”

Vaikka Sigrid puhuikin kuvainnollisesti, Nevis katsoi ympärilleen siitä huolimatta. Ennen sitä hetkeä hän ei oikeastaan ollut kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä muuten kuin siten, että he eivät enää olleet maan alla. Teleportti oli kuljettanut heidät jonnekin päin vuorenrinnettä, mutta kun aurinko oli ollut illalla heidän selässään heidän saapuessaan vuorelle, oli se nyt suoraan edessäpäin. Heidän täytyi siis olla vuoren päinvastaisella puolella.

”Missä me muuten olemme?” Nevis kysyi.

Ada veti syvään henkeä tasatakseen sykkeensä ja rauhoittuakseen. Nevis ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä niin vihaisena, joten oli yllättävää, kuinka nopeasti haltia kasasi itsensä. Aivan kuin koko kohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Vuria on jossain alapuolellamme. Jos muistatte Jaspiksen tapauksen, teleportit harvoin kuljettavat kovin kauas. Siksi siirsin meidät suoraan ylöspäin. Oli silkkaa tuuria, että vuori oli siitä kohtaa matalammalla.”

Sigrid tuijotti Adaa suu ammollaan. ”Sanot siis… että teit tämän kaiken arvalla? Olisimme voineet päätyä johonkin onkaloon kiven sisällä keskellä ei mitään, mutta satuimme vain päätymään turvalliseen paikkaan?”

”Minun täytyi tehdä se”, Ada vastasi. ”Vaikka mahdollisuus luoda turvallinen tie ulos oli pieni, oli se parempi kuin mahdollisuutemme, jos olisimme jääneet sinne. Me olisimme kuolleet.”

Sigrid huokaisi ja vaikutti nielevän vastauksen. Hän potkaisi kiveä alapuolellaan ja yritti katsella kaukaisuuteen kuin nähdäkseen, miten vuorelta pääsee pois. Siinä kohtaa ei ollut ilmeistä tietä, mutta kivi heidän allaan ei ollut liian jyrkkää, joten he tuskin putoaisivat kuolemaansa ainakaan heti. ”Entä Freya? Minne hän on mennyt?”

Ada vakavoitui entisestään. ”En tiedä.”

”Miten niin et tiedä? Se oli sinun teleporttisi.”

”Teleportti ei ollut minun. Minä vain lainasin sitä. Tilojen välisissä tiloissa on monia ovia, joista me käytimme vain kahta. Niiden välisellä käytävällä on mahdollista kääntyä harhaan. Minä en kuitenkaan tiedä, minne loput ovista johtavat.”

”Minä en ymmärrä.”

”Vain harva ymmärtää. Kuten sanoin, turvalliset tiet johtavat lähelle. Tuttuihin paikkoihin. Teleportin välitse on mahdollista matkata myös kauas, mutta vain hullu tekisi niin. Tie voi johtaa minne tahansa. Tulivuoren sydämeen. Keskelle taivasta. Valtameren pohjaan. Osa niistä ei vie minnekään, osa kaikkialle yhtä aikaa. Freya voi olla missä tahansa niistä.”

”Väität siis… että hän saattaa olla kuollut?”

Adan leuka kiristyi. ”Mahdollisesti. Mutta vaikka Freyan ruumis tuhoutuisi, Urkothin henki eläisi yhä. Sitä paitsi, emme tiedä täsmälleen, kuinka Freyan keho toimii Urkothin alaisena. Teistä jokainen näki, kuinka Freya repäisi sauvan golemin rinnasta kuin piikin lihasta. Nevis – sanoit, että hänen kätensä tuntui polttavan kuumalta. Siltikään se ei vaikuttanut häiritsevän Freyaa. Ainoa selitys, jonka keksin on se, että Urkoth antaa osan itsestään Freyalle, kuten Freya Urkothille. Siksi meidän on syytä otaksua, että Freyan ruumis saattaisi kestää mitä tahansa noista.”

Nevis naurahti. ”Olisihan se pitänyt arvata.”

Sigridin ryhti oli lysähtänyt silmissä. Hän näytti tapahtuneen johdosta vuosikymmenen vanhemmalta. Hän potkaisi ärtyneenä vuorenseinämää ja sai pikkukivet vierimään jalkojensa alla. Ne katosivat rotkoon jossain kaukana heidän alapuolellaan.

”Tilanne on nyt siis tämä. Freya on kuolematon, ties missä, ja hänellä on etsimämme esine. Kerrassaan erinomaista.”

Ada nyökkäsi. ”Niin.”

Sigrid huokaisi. ”Minä en oikein ymmärrä vieläkään, miksi tämä tapahtui. Eikö kaiken pitänyt olla hallinnassa?”

”Piti, mutta jotenkin Freya onnistui rikkomaan lumouksen. Kenties se oli rakoillut jo aiemmin, mutta se vain jäi minulta huomiotta. Olit oikeassa, Sigrid. Annoin tunteiden sumentaa arvostelukykyäni.”

Sen jälkeen lankesi pitkä hiljaisuus. He vain seisoivat paikallaan hetken, kaukaisuuteen tähyillen. Päivä oli jo käymässä iltaan, joten heidän olisi lähdettävä kohta liikkeelle, mikäli he haluaisivat ehtiä vuorelta pois ennen pimeää. Nevis ei kuitenkaan ollut aivan varma, olivatko he siinä kunnossa, että jaksaisivat patikan. Vaikka Ada pysyikin sillä hetkellä pystyssä, Nevis tiesi tämän haavoittuneen taistelussa. Lisäksi tämä oli luopunut isosta osasta taikuuttaan tarjoamalla sormustaan tulenlieskalle. Heillä ei todellakaan ollut varaa törmätä enää uusiin yllätyksiin.

Tämä tehtävä oli maksanut heille jo paljon enemmän, kuin kukaan heistä oli varmasti ollut valmis maksamaan.

Äkkiä Neviksen mieleen tuli vielä yksi kysymys. ”Miksi Freya – siis Urkoth – muuten halusi hammanin itselleen? Jos se kerta voi tuhota hänet?”

Ada hymyili surullista hymyä. ”Juuri siksi. Jos se on turvassa hänellä, ei kukaan muu voi käyttää sitä häntä itseään vastaan. Samalla se myös tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme päihittää hänet, on meidän kohdattava hänet jälleen. Urkoth varmasti myös laskee sen varaan.”

”Mutta mitä me teemme nyt? Jos Freya on kerta poissa?”

”Etsimme loput Neremynin kappaleet ja luotamme siihen, että Urkoth etsii meidät käsiimme. Nyt kun hän tietää suunnitelmamme, hän ei voi antaa asian olla. Jos on yksikin mahdollisuus siihen, että hänet voidaan tuhota, hän haluaa päästä siitä eroon.”

Nevis nyökkäsi. Kaiken heidän kokemansa jälkeen hänestä tuntui siltä, ettei hän jaksanut enää, mutta totuus oli se, että hän oli tullut liian pitkälle kääntyäkseen takaisin. Urkoth etsisi hänet käsiinsä ennen pitkään. Nyt Neviksen oli vain toivottava, että he löytäisivät Urkothin ennen kuin Urkoth heitä.

”Mutta ensin me etsimme reitin tältä vuorelta pois”, Ada sanoi.

”Minne?” Sigrid kysyi.

Ada kohautti olkiaan. ”Alaspäin.”

*

Freyan keuhkot täyttyivät vedestä.

Sitä oli kaikkialla. Sen kylmä paino puristi häntä joka suunnasta, kiskoen häntä alaspäin. Se poltteli kurkussa ja sieraimissa, satutti silmiä. Eikä Freya tiennyt, missä suunnassa pinta oli.

Jono ajatuksia pulpahteli hänen mieleensä. Missä minä olen? Miten minä päädyin tänne? – niiden mukana epätietoisuutta, pelkoa. Sitten kipu hänen rinnassaan alkoi paisua suuremmaksi, ja Freya huomasi kättensä huitovan epätoivoisesti, kuin ne voisivat työntää vettä pois hänen tieltään. Liikkeestä ei kuitenkaan ollut mitään apua – Freya vain vajosi alaspäin entisestään.

Minä en osaa uida, hän oivalsi kauhulla. Minä hukun.

Paniikki valtasi hänet, ja hän taisteli ja potki ja teki kaikkensa, vailla apua. Kipua oli nyt liikaa. Näkökentän reunat alkoivat tummentua.

Sitten, jostain kaukaisesta syvyydestä, Freya kuuli kumahduksen.

Se värähteli hänen kehonsa lävitse, ikään kuin se lähtisi yhtä aikaa myös hänestä itsestään. Se sai veden ympärillä aaltoilemaan ja liikehtimään nopeammin. Tum. Toinen kumahdus, tällä kertaa lujempi, ja koru Freyan rinnassa sykähti valoa sen tahdissa.

Äkkiä Freya tunsi ympäröivän vesipatsaan liikkuvan, kuin se olisi nostanut häntä ylöspäin. Valtaisa aalto otti hänet kannateltavakseen, ja Freya sulki silmänsä ja antautui sen kuljetettavaksi.

Kun Freya avasi silmänsä jälleen, hän oli kuivalla maalla. Sen pinta hänen alapuolellaan oli märkää, karkeaa hiekkaa, ja vesi liplatti lempeästi sitä vasten.

Oivaltaessaan jälleen voivansa hengittää, Freya pärski keuhkonsa tyhjäksi vedestä ja veti ne täyteen raikasta ilmaa. Freya pani merkille, ettei ilma ollut oikeastaan kylmää, vaikka se polttelikin hänen keuhkoissaan tapahtuneen jälkeen. Tasattuaan hengityksensä hän uskaltautui viimein nousemaan varovasti ylös katsellakseen ympärilleen.

Mikä tämä paikka oikein on?

Ulkona oli jo hämärää, ja taivas yläpuolella leiskui laskevan auringon tulta. Freya vaikutti olevan jonkinlaisessa laaksossa. Pehmeäreunaiset vuoret reunustivat sitä joka suunnasta, ja niiden rinteitä täplitti kaikkialta korkea kuusikko. Metsä jatkui pitkälle alarinteisiin asti, kunnes se törmäsi suureen, pyöreään järveen, jonka tuulessa väreilevä pinta loisti verenpunaisena auringonlaskussa. Lintuja kaarteli kaukana järven yllä, ja jostain kaukaa kuului pöllön huhuilua. Mutta veden solinaa ja lintujen laulua lukuun ottamatta oli hiljaista.

Missä kaikki ovat?

Freya pinnisteli yrittääkseen muistaa. He olivat olleet Vuriassa, vuoren sisällä, jossa Ada mittaili voimiaan tulenlieskaa vastaan. Mutta siitä eteenpäin kaikki oli hiukan hämärää, ja kun Freya yritti kaivella sitä osaa mielestään, hänen päätään alkoi sattua, ja hän joutui sulkemaan silmänsä sietääkseen kipua.

Samalla Freya tuli tietoiseksi siitä, että pään ja keuhkojen lisäksi myös hänen käteensä sattui. Poltteli.

Nyt, kun hän tiedosti kivun, se sykki paljon lujempana kuin kumpikaan edellisistä kivuista. Freyan teki mieli lähestulkoon huutaa, mutta hän tukahdutti sen huuliaan vasten. Varovasti, hän nosti ilmaan oikean kätensä ja loi siihen yhden silmäyksen. Pelkkä tuo silmäys oli saada hänet pyörtymään.

Mitä? Freya yritti saada tapahtuneesta selkoa, samalla kun hän taisteli pahoinvoinnin aaltoa vastaan. Hänen teki mieli oksentaa. Hän ei voinut käsittää, miten hänen kätensä oli joutunut sellaiseen kuntoon. Tai paranisiko se enää koskaan. Se ei näyttänyt enää ollenkaan kääpiön kädeltä.

Katsellessaan kättään Freya pani äkkiä merkille, että hiekassa hänen jalkojensa juuressa oli jotain. Metallinen, tylppäpäinen esine, joka juuri ja juuri erottui hiekanjyvien keskeltä. Freyan kumartuessa lähemmäs esinettä kohti, laiska aalto järvestä pyyhkäisi hiekan pois sen pinnalta ja paljasti sen olevan sauva. Väriltään se oli täysin mattamusta, kuin se imisi itseensä kaiken valon. Tai siltä se ainakin näytti ensin. Kun valo osui siihen tietyssä kulmassa, Freya oli näkevinään ikään kuin tuon mustan kuoren taakse, josta paistoi paljon enemmän sävyjä, kuin mihin hänen kääpiön silmänsä olivat tottuneet. Mutta hän joutui kääntämään katseensa, sillä näyssä oli jotain puistattavaa ja väärää. Se ei kuulunut hänelle.

Varovasti, Freya kurotti terveen kätensä kohti sauvan pintaa. Kun hän teki niin, sauvan pinta alkoi hohtaa polttavaa kuumuutta, joka pakotti hänet työntämään kätensä kauemmas. Freya katsoi sauvaa, sitten omaa kättään. Sitten hän sovitti palaset yhteen.

Mikä tuo oikein on?

Ja vaikka järkevä osa Freyasta tiesi, ettei hänen tulisi koskea sauvaan, ettei hän voinut, jokin toinen osa syvällä hänessä sanoi toisin. Sillä hetkellä se puski läpi voimakkaammin, eikä Freya oikeastaan itse tiedostanut liikuttavansa oikeaa kättään, sitä haavoittunutta. Hän vain vei sen sauvan pinnalle, mutta kumma kyllä tällä kertaa se ei polttanut häntä. Sauvan pinta tapasi palaneen ihon alla paljaan luun, ja Freyan siihen saakka tuntema kipu katosi. Sauva sopi täydellisesti hänen käteensä, kuin se kuuluisi siihen. Nyt, kun hän katsoi sitä kohti, ei mustan pinnan alta paistava valo koskenut hänen silmiinsä. Se tuntui pikemminkin luonnolliselta, ja Freya oivalsi sen johtuvan siitä, että tuota samaa valoa oli kaikkialla hänen ympärillään. Sitä hehkui värikkäinä rihmoina taivaan poikki ja veden alla. Se sykki hänen suonissaan ja tuulessa huojuvissa puissa.

Freya piti kiinni sauvasta, sillä se tuntui oikealta. Sillä hetkellä se oli ainoa asia, josta hän oli varma.

”Ada?” Freya kuiskasi tuuleen, ja tuuli ei vastannut. ”Sigrid? Nevis?”

Ei vieläkään vastausta. Freya kumarsi päänsä. Hän oli jälleen yksin.

Hän kuitenkin tiesi, ettei hän voinut jäädä tänne. Siispä hän etsi ympäristöstään sellaisen kohdan, joka tuntui oikealta. Paikan taivaalta, jossa tähdet loistivat kirkkaammin. Tuulen virtauksen, joka veti häntä voimakkaammin puoleensa.

Ja liikuttaessaan jalkojaan oikeaan suuntaan, Freya tiesi, ettei hän ollut enää yksin.

*

Haltiaratsut odottivat yhä siellä, minne seurue oli ne jättänytkin.

Oli jo lähestulkoon pimeää, kun Sigrid viimein erotti niiden tutut sarvet vuorenrinnettä vasten. Eläimet vaikuttivat pärjänneen hyvin – ne vain pureskelivat jäkälää rinteessä muitta mutkitta, kuin aikaa ei olisi kulunut jo monta päivää. Adan neuvosta he olivat jättäneet ratsut vapaiksi, mutta kuuliaisesti ne olivat odottamassa heitä samassa paikassa kuin ennenkin.

He leiriytyivät siihen yöksi, sillä vaikka he kuinka tiesivät, että heidän olisi jatkettava matkaa ja estettävä Urkothin puuhat, eivät heidän voimansa yksinkertaisesti riittäneet. Vuorelta laskeutuminen oli ollut pitkä ja raskas tehtävä, erityisesti Adalle, joka hädin tuskin pysyi pystyssä heidän saapuessaan leiriin. Jyrkkä alastulo oli myös saanut Sigridin polvet kivistämään, ja loppumetreillä hänellekin niinkin yksinkertainen tehtävä kuin jalan koukistaminen oli alkanut tuntua lähes mahdottomalta. Jos Nevis taas tunsi rasitusta matkan johdosta, hän ei ilmaissut sitä ääneen, joka yksinään oli tälle epätyypillistä. Yleensä hän valitti kaikista ja kaikesta.

Ada kävi seurueesta ensimmäisenä nukkumaan. Se oli ymmärrettävää hänen kuntonsa nähden. Nevis seurasi pian perässä. Sigrid taas tiesi jo nyt, ettei tulisi saamaan unta, vaikka kuinka yrittäisi. Hänen mielessään liikkui liikaa asioita.

Siispä hän istui nuotion äärellä ja yritti pysytellä lämpimänä viileässä syysillassa. Taivas yläpuolella oli sinä yönä kirkas ja tuhansien tähtien täplittämä. Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt niin monta tähteä kerralla: Syväsuolla oli lähes aina pilvistä, ja rakennusten valot peittivät taivaan todellisen hehkun alleen. Näky vei hänet kauas vuosien taa, laivalle keskellä yksinäistä ulappaa, jossa taivas ja meri vaikuttivat loputtomilta.

Lopulta Sigrid kyllästyi istumaan ulkona, ja päätti vetäytyä telttaansa, vaikkei saisikaan nukutuksi. Hän potkaisi nuotion sammuksiin ja istui hetken pilkkopimeässä, taivasta tähyillen. Sitten hän kääntyi telttaansa kohti.

Silloin hän törmäsi Nevikseen.

”Ai”, Sigrid totesi. ”Oletkin vielä jalkeilla.”

Nevis pysähtyi. ”Niin sinäkin.”

”En saa nukutuksi.”

Nevis odotti pitkään, ennen kuin vastasi. ”En minäkään.”

Sigrid oli alussa aikeissa kiertää puolihaltian ohitse ja palata telttaansa kuten oli ajatellutkin, mutta yllätyksekseen hän huomasi, ettei tehnyt niin. Hän vain jäi niille sijoilleen.

”Mitä sinä siinä seisoskelet?” Nevis kysyi. ”Etkö ollutkaan lähdössä?”

Sigrid mykistyi hetkeksi. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi oli jäänyt. Eihän hän voinut sietää Neviksen seuraa – ja tunne oli molemminpuolinen. Siitä huolimatta hän ei vain löytänyt sisältään sitä vihaa, jota oli luullut tunteneensa.

”Kai minä halusin vain sanoa…” Sigrid pysähtyi ja harkitsi sanojaan uudelleen. ”Minusta meidän pitäisi…” Ei niinkään. ”Olen miettinyt että…”

”Mitä?”

Sigrid huokaisi. ”En käsittänyt sitä aiemmin, mutta käsitän sen nyt. Kaipa minä en vielä ymmärtänyt, miten isoista asioista tässä oikein oli kyse. Mutta sitten kaikki tuo mitä koimme Vuriassa… tulenlieska, se golem, ja Freya… Meillä ei ole varaa vihata toisiamme. Ei enää.”

Neviksen huulet kaartuivat pilkalliseen irveeseen. ”Eikö tämä siis olekaan minun syytäni?”

”Ei.” Ja vaikka Sigrid tiesi Neviksen yrittävän provosoida, hän ei provosoitunut. Hän ei ollut tuntenut moista tyyneyttä pitkään, pitkään aikaan. ”Olen pahoillani, että syytin sinua… no, tiedät kyllä mistä. Ja vaikka niin olisikin tapahtunut… en välittäisi siitä. Ehkä tällaisina aikoina on vain hyvä, että löydämme lohtua toisistamme. Jos Ada on sinulle se, keneltä sitä kaipaat, en estä sinua.”

Nevis kohotti kulmiaan. ”Sinä siis todella kuvittelet, että välillämme on jotain.”

”Eikö sitten muka ole?”

”Ei.” Nevis tuli lähemmäs ja istui jäähtyvän nuotion ääreen. ”Ada ei ole valmis siihen, ja vaikka hän olisikin, hän pyytäisi minulta jotain sellaista, jota en voisi hänelle antaa. Sitä ei ole tarkoitettu kaltaisilleni. Nautintoa voisin hänelle tarjota, mutta rakkautta, ei. En koskaan.”

Sigrid nyökkäsi. Hän ymmärsi kaiken saman tien. Vaikka hän ei ollut siihen saakka edes miettinyt asiaa, oli se itsestään selvää, kun sitä ajatteli. Nevis oli karkulainen, hän eli tien päällä. Eivätkä hänen kasvonsa koskaan pysyneet kaukaa samana. Sigrid oli oikeastaan yllättynyt, kuinka pitkään Nevis oli nyt pitänyt omansa – heidän tavattuaan ne olivat vaihtuneet alinomaa.

Ehkä Nevis ei vain kokenut samanlaista tarvetta piiloutua enää.

”Kiitos”, Sigrid sanoi. ”Kun kerroit.”

Nevis vain hymähti vastaukseksi. Hän potki jaloillaan nuotion yhä kyteviä hiiliä ja tuijotti tyhjyyteen.

Hänen mieltään painoi jokin. Jokin muu kuin se, mitä vuoren sisällä oli tapahtunut.

”Nevis…” Sigrid aloitti varoen, ettei vain säikyttäisi puolihaltiaa pois, että saisi raotettua tämän kuorta riittämiin siihen, että voisi katsoa sen alle sen sijaan, että tulisi sen piikkien pistämäksi. ”Haluan että tiedät, että voit luottaa minuun. Sillä vaikka et uskoisikaan tätä heti… minä luotan sinuun. En tehnyt niin aluksi. Enkä ole vieläkään varma siitä, kannattaisiko minun. Mutta silti minä luotan.”

Nevis naurahti, sekoituksena epäuskoa ja kenties pilkkaakin. ”Miksi?”

”Koska vaikka sinulla on ollut monta mahdollisuutta lähteä, et ole koskaan tehnyt niin. Joka taistelussa olet tehnyt osasi, vaarantanut henkesi puolestamme. Ja meistä kaikista sinä olit juuri se, joka uskalsi uhmata Urkothia.”

”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

”Oli”, Sigrid vastusti. ”Oli sinulla. Olisit voinut tarttua hänen tarjoukseensa ja kääntyä meitä vastaan. Mutta kieltäydyit. Meistä kolmesta sinä halusit tätä vähiten. Silti sinä olet pysynyt kanssamme.”

Nevis hymähti, muttei sanonut enempää.

”Voit puhua minulle mistä tahansa”, Sigrid jatkoi. ”Minä kuuntelen. Sillä vaikka oletkin oppinut siihen, että maailma on julma ja epäoikeudenmukainen paikka täynnä epärehellisiä ihmisiä, kaikki eivät ole sellaisia. Minä välitän sinusta, oikeasti. Vaikka en ehkä osaa aina ilmaista sitä oikein.”

Ne sanat kuullessaan Neviksen silmien takana välähti äkkiä jotakin. Tunne, jolle Sigrid ei aivan löytänyt nimeä. Ja vaikka se olikin kadonnut nopeasti kuin tähdenlento, Sigridille riitti se, että hän oli nähnyt sen.

Sigrid loi Nevikseen viimeisen, pitkän katseen, sitten kääntyi lähteäkseen. Hän ei tahtonut painostaa Nevistä liikaa.

Silloin hän tunsi Neviksen käden tarttuvan käsivarteensa.

”Ei”, Nevis sanoi. ”Älä lähde vielä.”

Nevis veti Sigridin istumaan viereensä. Sigrid loi tähän kummeksuvan katseen, muttei sanonut mitään. Hän vain kuunteli.

”Kyse on siitä, mitä teemme seuraavaksi”, Nevis sanoi. Hän puhui hyvin hiljaa, aivan kuin pelkäsi jonkun kuulevan – joka oli erikoista, koska lähistöllä ei ollut ketään kilometrien säteellä. ”Siitä, minne menemme.”

”Antropoliin”, Sigrid täydensi. Samalla palapeli hänen mielessään alkoi rakentua, ja hän käsitti, mistä Neviksen levottomuus johtui. ”Et pidä siitä paikasta.”

Nevis hörähti. ”Niinkin voisi sanoa.”

”Miksi?” Sigrid kysyi. Hän ei ollut koskaan itse käynyt Antropolissa, mutta oli kuullut siitä monia tarinoita. Juuri siksi Neviksen pelko tuntui niin nurinkuriselta – luulisi hänen kaltaisensa henkilön rakastavan sellaista paikkaa. Paikkaa, johon saattoi kadottaa itsensä. ”Mikä siinä paikassa pelottaa sinua niin?”

Nevis nielaisi. Hänen silmänsä olivat kaksi, syvää mustaa kaivoa, jotka heijastivat pelkkää pimeyttä. Sigrid tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen.

”Ei mikä”, Nevis vastasi. ”Vaan kuka.”

Sitten hän alkoi kertoa.
« Viimeksi muokattu: 20.05.2020 12:42:51 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 541
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: No niin, täällä taas. Pahoittelen kovasti, että tässä luvussa on vähän kestänyt. Kuten sanoin jo viimeksi, olen ollut vähän ehkä ficcien lumoissa viimeisen kuukauden. Sen lisäksi tämä oli yksi kaikista haastavimmista luvuista kirjoittaa, koska se on tarinan kannalta niin tärkeä. Minulla on ollut tämän suuret linjat mielessä jo miltei tämän tarinan alusta saakka, ja niiden saaminen paperille osoittautui oletettua vaikeammaksi. Tämäkään ei vielä selitä kaikkea Neviksen historiasta, mutta kuitenkin isompia paloja palapelistä, jotka sitovat yhteen suurempia tapahtumia. Toivottavasti tämä on siis sikäli silmiä avaava luku! :) Heinäkuussa yritän päivitellä taas vähän tiheämmin lomien takia. Tässä kuitenkin kauan odotettu 21. luku! :)



Neljäs väliosa:
Hopeinen sydän

Puolihaltia herää kahleiden kylmään.

Huoneessa on pimeää, ja ilmassa leijuu otsonin tuoksu. Tämä ei ole paikka, jonka hän tunnistaa. Silmät viistävät tilaa nurkasta nurkkaan, etsivät ovia ja reikiä saumojen välissä. Niitä ei ole.

Puolihaltia tempoilee kahleita vasten ja huutaa. Seinät imevät ääntä kuin sienet. Nämä eivät ole tavallisia kahleita – metalli polttaa ihoa pakkasen lailla. Puolihaltia sähähtää kuin haavoittunut eläin.

Äkkiä pimeydestä kuuluu naurua. ”Sinuna en taistelisi niin paljon.”

Tässä äänessä ei ole mitään tuttua. Ei mitään, josta voisi päätellä, kenelle se kuuluu. Se on täydellisen väritön ja mitäänsanomaton. Ei miehen eikä naisen ääni. Ei aikuisen eikä lapsen ääni.

”Päästä minut pois”, puolihaltia sylkäisee.

Ääni nauraa jälleen. ”Ei. Sinä et jakele käskyjä. Sen teen minä.”

Jokin tulee lähemmäs, mutta ketään ei näy. Otsonin tuoksu voimistuu. Se saa puolihaltian pään pyörälle, sumentaa näkökentän reunat. Kahle polttaa ihon pintaa.

”Ensimmäinen kysymys”, ääni sanoo. ”Kuka sinä olet?”

”En kukaan.”

Kipu räjähtää kasvoja pitkin. ”Väärä vastaus. Kuka sinä olet?”

Suussa maistuu rauta. ”En… kukaan.”

Toinen lyönti. Edellistä kovempi. Pää kääntyy sivuun iskun voimasta. ”Kuka sinä olet?”

Tällä kertaa puolihaltia ei vastaa. Samalla jotakin syttyy pimeyteen – pari sinisiä silmiä, jäänsinisiä. Niiden katse pureutuu syvälle. Vetää. Pakottaa.

”Mikä nimesi on?”

Puolihaltia puree hammasta. ”Kasvoton.”

Katse pureutuu syvemmälle. Kuorii lumouksen pois. Sininen valo polttaa. Iho kärventyy auringossa.

”Miksi teit sen? Miksi tapoit hänet?”

Tällä kertaa Kasvoton ei vastusta. Tämän vastauksesta hän on täysin varma. Lausuessaan sanat lumous putoaa viimein kokonaan, paljastaa kalpeat, lähes sinertävät kasvot ja hopeanharmaat hiukset. Kasvot, joissa ei pitkään ollut mitään erityistä tai kaunista.

”Koska hänen takiaan äitini on kuollut.”

*

Nevis ei koskaan pitänyt itseään kirottuna.

Hänellä oli vain huonoa onnea, ja huonolla onnella oli tapana kasautua. Se veti sitä puoleensa kuin lumipallo, joka kasvoi kasvamistaan vieriessään rinnettä alas.

Neviksen tapauksessa tuo lumipallo alkoi kasvaa jo ennen hänen syntymäänsä, eikä hänellä ollut keinoa pysäyttää sitä. Hän saattoi vain vieriä mukana, kun se johdatti hänet Tuhkalasta Ismirin ja Antropolin kaduille.

Mutta Arissan sanoin, ne olivat olleet vain hänen ensimmäiset askeleensa pitkällä ja kivuliaalla tiellä.

*

Jalkapohjia polttaa, kun Nevis kompuroi sisään ja rojahtaa majatalon kynnykselle. Hän yrittää nousta ylös, mutta jalat eivät kanna enää. Kivipiha on täynnä punaisia jalanjälkiä.

Ikään kuin veden halki Nevis kuulee, kuinka ovi hänen edessään avautuu ja ääni huokaa syvään.

”Hyvät jumalat sentään, Nevis, katso, minkä sotkun olet saanut aikaan!”

Neviksen silmät ovat auki, mutta silmissä on pimeää. Hän ei jaksa kääntää päätään.

”Älä käytä sitä nimeä”, hän sähähtää. ”Olen Kasvoton.”

”Kasvoton tai ei, kohta olet jalaton, ellet anna minun hoitaa sinua.”

Nevis häilyy tietoisuuden rajamailla, kun vahvat kädet nostavat hänet maasta ja kantavat sisään. Hän ei juuri muista mitään seuraavista tunneista. Kun hän herää, hänen jalkansa ovat siteissä, ja ulkoa loistaa kuunvalon sijaan auringon kirkas keila. Silmiin sattuu.

”Heräsit siis viimein”, tuttu ääni sanoo. Tällä kertaa Neviksellä on riittävästi voimaa kääntyä puhujaa kohti. Vahvat, auringonpäivettämät käsivarret. Tumma, takkuinen tukka ja kasvoja linjaavat rypyt.

”Lepinkäinen”, Nevis puristaa hampaidensa välistä. ”Miten… milloin…”

”Rojahdit viime yönä kynnykselleni verissä jaloin”, Lepinkäinen vastaa, väläyttäen liian terävän irvistyksen. Tämä nainen on ihminen, mutta hänen hampaansa ovat terävät kuin pedolla. ”Horisit jotain käsittämätöntä rinkitappelusta. Kerro, Nevis, yritätkö tahallaan tulla tapetuksi?”

”Älä käytä minusta sitä nimeä.”

Lepinkäinen pyöräyttää silmiään. Ne ovat tummat ja suuret, kuin napit. ”Sinä taistelit taas.”

Nevis vetää henkeä hampaiden välitse. Jalkapohjia polttelee. ”Mitä se sinua liikuttaisi, vaikka taistelisin? Ei minulle voi sattua mitään vakavaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen yrittänyt. Tämä keho ei anna minun tehdä niin.”

”Tiedän. Mutta se ei tarkoita sitä, ettet voisi haavoittua. Olen kuronut sinut kasaan useammin, kuin haluaisin muistaa.” Rypyt Lepinkäisen kasvoilla syvenevät. ”Oletko miettinyt, mitä tämä kaikki tekee sinulle? Vaikka kehosi luo itsensä uusiksi, se yhä muistaa. Kerää arpia, vaikkei kukaan näkisikään niitä. Ne kantavat painoa.”

”Ehkä teen tämän juuri siksi.”

Viha leiskahtaa mustien silmien pohjalla. ”Et saa sanoa noin.”

”Miksen?”

”Koska sinulla on oltava jokin syy, minkä vuoksi haluat elää.”

Nevis sulkee silmänsä. Niiden takana on pelkkää pimeää. Hän haluaisi sen jatkuvan ikuisesti, mutta niin ei käy. Lumous vetää hänet takaisin joka kerta.

Hän ei löydä vastausta.

”Minä olin joskus kuten sinä”, Lepinkäinen sanoo. ”Henkipatto, joka ei välittänyt kenestäkään tai mistään. Ryöväsin ja rietastelin kaikin sielun ja ruumiin voimin. Heräsin joka aamu eri sängystä. Millään ei ollut merkitystä paitsi vaaralla ja kivulla. Sitten, eräänä päivänä, kun makasin kuolemankielissä katuojassa, joku nosti minut sieltä ylös. Toi takaisin, aivan kuten minä toin sinut. Käsitin, ettei siinä voinut olla vielä kaikki. Että elämässä oli muutakin.”

Nevis irvistää. Kertomus on niin siirappinen, että hänen hampaisiinsa sattuu. Satu. Eikä sellaisia ole olemassakaan.

”Minä vain haluaisin, että se loppuu”, Nevis kuiskaa niin hiljaa, että Lepinkäinen tuskin kuulee. ”Kipu.”

Lepinkäisen kasvoille syttyy harvinainen tunne – myötätunto.

”Sitten sinun on palattava kipusi lähteelle.”

*

Sammal hautakivellä on paksua ja tummanvihreää. Siinä, missä joskus oli pelkkää paljasta maata, on nyt kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne huojuvat tuulessa keinuvien heinien tahdissa, ja puiden välistä tuikkiva valo välkehtii kiven pinnalla.

Tämä kivi on nimetön, kuten on tämä kyläkin. Tuuli vinguttaa särkyneiden ikkunoiden ruutuja. Romahtaneiden kattojen raoista pilkottaa rikkaruohoja. Palaneiden talojen perustukset ammottavat maasta hampaiden lailla.

Nevis muistaa tämän kylän jokaisen rakennuksen. Korkean, puisen kirkon, jossa piispa Odvin saarnasi sunnuntaisin. Savuntuoksuisen, jykevän pajan, jossa seppä Timea takoi rautaa. Pienen mökin metsän laidalla, jossa riistanvartija Jonsson opetti hänet pilkkomaan puita.

Ja tietenkin taverna, jonka kyljessä olevasta pienestä huoneistosta on jäljellä pelkkiä kiviä ja tuhkaa.

On kulunut vuosia siitä, kun Nevis on edes uskaltanut ajatella paikkaa, tai käydä siellä. Se osa hänen elämästään on kadonnut hänen omien kasvojensa mukana. Tällä hetkellä hän on tumman, pitkän ihmismiehen hahmossa – jonkun niistä, joiden kasvot hän on varastanut itselleen ja lisännyt kokoelmaansa.

Hän oli vannonut itselleen, ettei palaisi tänne enää koskaan. Siitä huolimatta hänen täytyi. Hänen on saatava tietää.

Hänen on saatava tietää, miten hänen äitinsä kuoli.

*

Sanat päiväkirjan sivulla ovat Etelän kieltä – kieltä, jonka Nevis on jo käytön puutteen vuoksi lähes unohtanut.

Sivut ovat sateessa kostuneet ja sitä ennen palaneet. Kokonaisia aukeamia puuttuu. Tummuneella ja käpristyneellä paperilla muste itkee. Tai sitten se on Nevis itse.

Nämä ovat vain palasia, riekaleita. Kuvat silmien takana ovat värittömiä ja keskeneräisiä, kun Nevis selaa sivuja taaksepäin.

Lapsi on poika – hänen nimekseen tulee Nevis – musteesta ei saa selvää tässä kohtaa – isänsä näköinen. En ole valmis – en tiedä mitä tehdä –

Taaksepäin, kadonneita sivuja, tuhkaa.

He tulivat illansuussa – Neviksen katse pysähtyy sivulle – heitä oli kolme, haltiaa, yllään – kirjoitus katkeaa – nelisakaraiset tähdet. Heidän johtajansa, se pisin, hän sanoi nimekseen – tarkoittaa ’Hopeatähti.’

Hän tarttui minuun – loppusanat ovat vuotaneet pois sateen mukana. Mutta vaikka ne olisivatkin olleet siinä, ei Nevis haluaisi lukea niitä. Ne tekisivät liian kipeää.

Sitä paitsi hän on jo saanut kaiken, mitä tarvitsee.

*

Haltioiden panssareita koristavat nelisakaraiset tähdet.

He hiipivät heinikon joukossa niin hitaasti ja huomaamatta, ettei ihmissilmä kykenisi huomaamaan sitä. He seuraavat tuulen liikkeitä ja taipuvat korsien mukana, mutkitellen joenvartta pitkin paksuna käärmeenä.

Nevis kuitenkin näkee. Hän tähystää korkean kiven takaa heinikon reunalla. Kaukaa heinikon toiselta puolen hän erottaa hiekanväriset teltat, joiden helmat lepattavat tuulen tahdissa. Niiden takana Antropolin tornit katoavat iltapäivän autereeseen.

Tämän kaltaiset leirit täplittävät Punajokea kauttaaltaan. Kun niitä oli loppukeväästä ollut vain muutamia, on niitä kesän päätteeksi jo kymmenittäin. Taivaalle on syttynyt kokonainen uusi tähdistö.

Lähestyessään leiriä Nevis pukee itselleen uuden ulkomuodon. Terävät korvat, kuparinoranssit hiukset ja silmät. Nämä ovat todellisen haltian piirteitä. Hänen on näytettävä siltä, että hän todella kuuluu tänne. Värvättävien jono on pitkä. Hänen kaltaisiaan on siellä useita, mutta niin on muitakin – puolihaltioita, kääpiöitä ja puolituisia, ja kaikenlaisia erikoisia olentoja, joiden olemassaolosta Nevis ei edes ollut tietoinen. Niinkin erikoista joukkoa katsellessaan on ensi alkuun vaikea löytää yhdistävää tekijää.

Mutta juuri se on kaikista tekijöistä ilmeisin. Heistä yksikään ei ole ihminen.

Lopulta Nevis saavuttaa jonon kärjen. Komentaja viittoo hänet sisälle telttaan kätensä heilautuksella. Hän on pitkä haltiamies, tumma ja yliluonnollisen kaunis. Nevis painaa hänen kasvonsa mieleensä myöhemmin käytettäviksi.

”Mikä nimesi on?” komentaja kysyy.

”Rae”, Nevis vastaa.

”Haluat siis liittyä taisteluun, Rae. Miksi?”

”Koston vuoksi.”

Komentaja hymähtää. Hänen mustien silmiensä katse tarkkailee Nevistä kiinteästi, punniten. Nevis kohottaa haltianleukansa ja antaa komentajan tehdä päätöksensä. Nämä ovat sievät kasvot, mutteivät liian sievät – Nevis on pitänyt huolen siitä, että haltian kasvoilla on myös arpia. Jotain, jonka vuoksi taistella.

”Niinhän me kaikki”, komentaja toteaa. ”Mitä osaat?”

”Kaikkea.”

Komentaja kohottaa yhtä kulmaa. ”Ampua jousella?”

”Kyllä.”

”Käyttää miekkaa?”

”Kyllä.”

Komentaja kysyy vielä muutaman tarkentavan kysymyksen, mutta lähinnä muodon vuoksi. Päätös oli tehty jo Neviksen astuessa teltasta sisään.

”Taitojasi voitaisiin kaivata kauempana etelässä”, komentaja toteaa. ”Siellä, missä taistelu on tiheimmillään.”

Juuri sitä Nevis tahtoo. Mutta hän ei anna sen näkyä. Hän ei saa vaikuttaa liian innokkaalta. Se tulkittaisiin helposti väärin.

”Tuleva asemapaikkasi on täällä.” Komentaja osoittaa kartalta pientä, tummaa pistettä vuorten lomassa. Nevis tunnistaa ne vuoret. Hän ohitti ne matkallaan etelästä Ismiriin.

”Olen palveluksessanne, komentaja”, Nevis kumartaa. ”Kuolema keisarille.”

Komentaja painaa nyrkkinsä panssarinsa hopeiselle tähdelle. ”Kuolema keisarille.”

*

”Miksi sinä olet täällä, Rae?”

Kuparihiuksisen haltian asuun pukeutunut Nevis nostaa katseensa keittolautasesta äänen suuntaan. Puhuja on yksi kääpiöistä, ehkä nimeltään Bub tai Rub tai jotain sinne päin – kaikki kääpiönimet kuulostavat samalta.

”Koska haluan tappaa keisarin”, Rae vastaa.

Bub-Rub sylkäisee. Hän kaivaa jostain esille pullon viinaa ja alkaa kierrättää sitä ringissä. Sotamiehet istuvat kattilan äärellä teltassa, joka suojaa heitä etelän polttavan auringon paisteelta. Se tuntuu taivaalliselta pitkien, paahteessa vaellettujen kilometrien jälkeen. Rae enää tuskin tuntee jalkojaan.

”Itsekö? Aiotko sinä olla se, joka antaa hänelle kuoliniskun?”

”En välttämättä”, Rae vastaa ja maistaa keittoa. Se on haaleaa ja siinä on klimppejä. ”Haluan vain olla paikalla, kun se tapahtuu.”

”Minä en ymmärrä, miksi”, Raen vasemmalla puolella istuva puolituisnainen vastaa. Hänen nimensä on Benna. Nelisakaraisen tähden kuvaa kantava panssari on aivan liian iso hänen yllään. Häntä tuskin erottaa sen alta. ”Mitä väliä sillä on, kuka keisarin tappaa? Pääasia on se, että hän kuolee. Nyt sitä viinaa.”

Viinapullo saavuttaa Raen, ja hän ottaa pitkän, syvän huikan. Viina on niin vahvaa, että kurkkua polttaa.

”Minä tiedän, kuka sen tekee”, sanoo yksi ringissä istuvista puolihaltioista – siivoton ja villin näköinen nuori poika, jota kutsutaan yksinkertaisesti Takuksi. Hänen puheensa lespaa vähän. ”Se on Hopeatähti.”

”Tietenkin se on Hopeatähti”, Bub-Rub tuhahtaa. ”Hän ansaitsee sen, kaiken tämän jälkeen. Ilman häntä koko Vastarintajoukkoja ei olisi olemassa.”

”Minä en oikein tiedä”, sanoo Benna. ”Jos totta puhutaan, en edes usko, että Hopeatähti on oikeasti olemassa. Eihän kukaan ole edes nähnyt häntä. Kaikilla on niin isot puheet, mutta missä todisteet? Tietääkö kukaan, miltä hän edes näyttää?”

”Benna, senkin törppö. Totta kai hän on olemassa. Minä kuulin, kun edellisen leirin haltiat puhuivat hänestä. He olivat nähneet hänet, Mustavirran saarrossa. Hän johti joukkoja siellä.”

”Mustavirran saarto”, mumisee Takku. ”Pikemminkin Mustavirran teurastus.”

Siitä seuraa hetken hiljaisuus. Silläkin hetkellä paikalla on monia Mustavirralla taistelleita, eikä heistä kukaan ole selvinnyt neljällä raajalla. Tai järki tallella.

”No”, Benna kysyy, kun kokee taas soveliaaksi puhua. ”Miltä se Hopeatähti sitten oikein näytti?”

”Sanotaanko, että hän on saanut nimensä syystäkin”, sanoo Bub-Rub. ”Hiukset hänellä on kuin sulaa hopeaa. Ja silmätkin. Sanotaan, että jos niihin katsoo suoraan, muuttuu hopeaksi itsekin.”

”Pötypuhetta”, joku ringistä huutaa.

”Itse olet!”

Viinapullo tekee toisen kierroksen. Rae ottaa uuden huikan. Kurkkua polttaa vähän lisää.

”No, mihin jäinkään”, Bub-Rub hieroo paljasta kaljuaan. ”Niin. Sitten unohdin sanoa vielä sen, että hän on kalpea. Ihan todella. Iho on melkein sininen oikeassa valossa. Jotkut sanovat, ettei hänellä ole oikeaa sydäntä ollenkaan. Että sekin on hopeaa, ihan kuin kaikki muukin hänessä.”

Ringissä istujat hymähtelevät vuoron perään. Ja vaikka heistä joku haluaisikin sanoa vastaan, eivät he viitsi. He vain saisivat päälleen muiden vihan.

Kaikkihan rakastavat Hopeatähteä. Hän on taivaalle syttynyt uusi toivo.

”Niin tai näin, pääasia on se, että keisari kuolee”, Benna toteaa. ”Eikö näin olekin, pojat?”

”Jaa!”

He juovat ja syövät hieman lisää. Klimppikeitto ei täytä, mutta he syövät silti. Viina loppuu ja kaikkia naurattaa. Sitten ärsyttää. Sitten surettaa hieman. He miettivät kaikkia niitä, joita he ovat jo tässä sodassa menettäneet. Ja niitä, jotka he tulevat vielä menettämään.

Rae painaa mieleen kaikkien tässä teltassa istuvien kasvot. Hän voi tarvita niitä vielä jonain päivänä. Mutta jonkin aikaa hän on vielä Rae. Kunnes. Kunnes hän pääsee tarpeeksi lähelle.

Sitten hän antaa niiden pudota. Niiden alla kasvot ovat hopeasydämisen miehen peili.

Ehkä sitten häneen ei enää satu.

*

Tähän väliin Nevis voisi kertoa enemmän sodan kauhuista. Kaikista niistä taisteluista, joissa hän taisteli keisaria vastaan. Jotta hänen kaltaisensa epäihmiset saisivat elää. Hän voisi kertoa arvista, joita miekat ja nuolet viilsivät hänen kehoonsa, ja painajaisista, jotka valvottivat häntä yökausia etelän tähtikirkkaan taivaan alla.

Mutta se ei kuitenkaan olisi totuus. Yhdessäkään noista taisteluista Nevis ei taistellut itse. Hän käytti jonkun muun kasvoja, jonkun muun kehoa. Joskus, kun tilanne meni toivottomaksi, hän vaihtoi vastapuolelle ja tappoi niitä, joiden olisi pitänyt olla hänen puolellaan. Joskus hän vain pakeni ja kyhjötti maakuopan suojassa, kun loitsut paukkuivat ja nuolet viuhuivat hänen yllään. Joskus hän näki painajaisia, mutta hän oli jo kauan sitten unohtanut ne. Ei ollut mitään syytä velloa kivussa, mikä ei ollut todellista.

Siksi hän ei kerro niistä. Hän menee suoraan loppuun.

Sota kestää yhteensä kahdeksan kuukautta. Keväästä talveen vastarintajoukot liikkuvat hetki hetkeltä lähemmäs, keräten mukaansa joukkoja matkan varrella. Menetykset ovat suuria molemmin puolin. Vaikka keisarikunnalla on miesylivoima, ei heillä ole apunaan taikuutta. Heidän sotajoukoissaan on myös yksi ratkaiseva ero. Keisarin joukoissa taistelevat tekevät sen ainoastaan vakaumuksen vuoksi. Vastarinta taistelee, jotta he saisivat elää.

Ratkaiseva käänne tapahtuu sydäntalvella. Pohjoisista valtakunnista lähetetyt apujoukot saapuvat viimein. He ovat käsittäneet, että keisarista on tullut liian voimakas ja vaarallinen. Siksi hänet täytyy pysäyttää.

Legioonan kultainen aalto pyyhkäisee kaupungin yli, harjallaan hopeinen tähti. Silloin, viimein, keisari kuolee.

Sotamiestä nimeltä Rae ei silloin enää ole. Hän on kuollut Hornasolan taistelussa Bub-Rubin, Bennan ja Takun mukana. Hän pakeni paikalta keisarin joukkoihin naamioituneena, palasi kaupunkiin ja odotti.

Vaikka tämä on sama kaupunki, jossa Nevis vietti lapsuutensa, ei hän ole tunnistaa sitä. Tuhkalaa tai Valkeapäätä ei enää ole. Köyhemmät asuinalueet on jyrätty keisarin kultaisten kupoleiden ja puutarhojen tieltä. Sitä paitsi Nevis ei ole koskaan ollut tässä osassa kaupunkia. Kaikki on liian hienoa ja suurta. Sitä ei ole tehty hänen kaltaisilleen.

Hän seuraa Legioonan aaltoa aina keisarilliseen palatsiin saakka, valtaistuinsalin syvyyksiin.

Sali on valtava. Katto ja seinät ovat vitivalkoista marmoria, ja korkeista, maalatuista kaari-ikkunoista sataa sisään moniväristä valoa. Kullatut patsaat ja kattokruunut hohtavat puhtauttaan, jota vasten tummat veritahrat erottuvat entistä kirkkaampina.

Tuon lattian keskellä keisari makaa kuolleena. Nevis on nähnyt riittävästi ruumiita tietääkseen, että keisari on ollut sitä jo jonkin aikaa. Liian kauan siihen, että legioonalaiset olisivat ehtineet tehdä sen. Keisari tiesi, että tulisi häviämään.

Valtaistuin ei kuitenkaan ole tyhjä. Hopeiseen haarniskaan puettu hopeahiuksinen haltia istuu sillä jalat ristissä, pidellen kädessään pitkää, hopeanväristä sauvaa, jonka päässä oleva suuri jalokivi loistaa himmeää, sinistä valoa. Miehellä on korkeat, terävät poskipäät ja jykevä leuka. Suora nenä ja kirkkaat, talviset silmät. Ne ovat kauneimmat kasvot, jotka Nevis on koskaan nähnyt. Mutta vaikka ne ovat kauniit, niissä ei ole samaa kauneutta kuin aurinkoisessa kesäpäivässä tai vilpittömässä hymyssä. Nämä ovat patsaan kasvot. Kylmät ja täydellisen virheettömät.

Monta kertaa unissaan Nevis on kuvitellut nuo kasvot. Kuvitellut tämän hetken. Siksi se ei tunnu oikeastaan todelliselta. Hän liikkuu huoneen poikki kuin siirapissa, legioonan asuun pukeutuneena. Vaikka hän tietää, ettei kukaan todella näe häntä, hän ei ole koskaan tuntenut oloaan yhtä nähdyksi.

”Tältä siis tuntuu olla keisari”, Hopeatähti lausuu, pyöräyttäen sauvaansa leveässä, sinihehkuisessa kaaressa. ”Ei hassumpaa.”

Osa Hopeatähden joukoista naurahtaa. Legioonalaisten lisäksi huoneessa on myös haltioita, samankaltaisissa hopeanvärisissä panssareissa – varmasti Hopeatähden eliittijoukkoja. ”Tuommeko hänen kruununsa sinulle, herrani?”

Hopeatähti tuhahtaa. ”Se saa palaa hänen mukanaan. Polttakaa kaikki.”

Haltiat alkavat kerätä huoneesta kaikkea, mikä palaa – mittaamattoman arvokkaita tauluja, kankaita ja mattoja – ja kantaa niitä ulos, jonne he alkavat rakentaa korkeaa kokkoa. Tuli tarttuu puuhun nopeasti ja alkaa tupruttaa mustaa, kitkerää savua, joka kirvelee silmiä. Liekit heijastuvat legioonalaisten kultaisten panssareiden pinnasta. Nevis on nyt niin lähellä, että saattaa nähdä Hopeatähden patsasmaisten kasvojen värähtävän. Se on melkein kuin hymy.

Neviksen sydän hakkaa ja kädet hikoavat, kun hän eroaa legioonalaisten riveistä ja alkaa taittaa matkaansa valtaistuimen luo. Hopeatähti ei kiinnitä häneen mitään huomiota – hän ainoastaan tuijottaa eteensä täysin välinpitämättömänä. Ehkä hänen sydämensä on todella hopeaa.

”Herrani”, Nevis lausuu kumartuessaan Hopeatähden puoleen, ikään kuin aikoisi jakaa tälle neuvoja. ”Uutisia.”

Hopeatähti pysyy täysin ilmeettömänä. Hän tuoksuu pakkaselle. Iho hohkaa kylmää.

”Niin?”

Vaikka Nevis on käynyt tämän keskustelun mielessään tuhansia kertoja, hänen äänensä vapisee silti. Viha on niin paksua, että hänen suonissaan virtaa jäätä. ”Yhdeksäntoista vuotta sitten vierailit tässä kaupungissa ja tapasit kahdeksantoistavuotiaan tytön nimeltään Vhea. Muistatko hänet?”

Jos Hopeatähti on hämmentynyt kysymyksestä, hän ei osoita sitä. ”Miksi minun pitäisi?”

”Koska kävit hänen kimppuunsa ja pakotit hänet allesi.”

Ne sanat eivät hetkauta Hopeatähteä lainkaan. Se on niiden sävy. Se leikkaa Hopeatähden korvaa kuin veitsi, jonka kahva polttelee Neviksen sormenpäitä vasten.

Ensimmäistä kertaa niihin silmiin syttyy jonkinlaista tunnetta. Se, mitä Nevis niissä näkee, kuvottaa häntä niin, että vatsaa kiertää.

”Kuka sinä olet?” Hopeatähti virnistää.

”Minä olen hänen poikansa. Sinun poikasi.”

Niiden sanojen myötä Nevis antaa kasvojensa pudota. Näyn seurauksena Hopeatähden silmät suurenevat, ja hymy putoaa hänen kasvoiltaan. Hän on aikeissa sanoa jotain, mutta ei koskaan ehdi siihen. Veitsi on jo hänen kaulallaan.

Nevis tekee kiskaisevan, sivuttaisen liikkeen.

Kestää hetken, että Hopeatähti ymmärtää, mitä tapahtuu. Hän huojuu istuimellaan, ikään kuin hän olisi vain väsynyt ja aikoisi nukahtaa. Hänen verensä on punaista, kuten kenen tahansa veri – ei hopeaa, kuten kaikki väittivät. Se leviää hänen leualtaan alas tahratonta hopeista panssaria pitkin, ja hän rojahtaa lattialle pitkin pituuttaan. Sinikärkinen valtikka putoaa hänen kädestään ja kolahtaa valkoiselle marmorille. Samalla tapahtuu hyvin monta asiaa. Nevis tuntee korviensa poksahtavan, kuin syvään veteen pudotessa. Polvet pettävät hänen allaan, kun huoneen halki pyyhältää paineaalto, joka horjauttaa salin jaloiltaan. Ilmaan tulvahtaa otsonin sininen tuoksu.

Nevis tunnustelee viileää lattiaa allaan, kompuroi vaivalloisesti pystyyn. Korvissa soi. Otsoni rätisee hänen kasvoillaan.

”Mitä tapahtui?”

”Näittekö tuon! Hän tappoi hänet!”

”Hopeatähti on kuollut!”

Silloin kaikkien katseet kääntyvät viimein valtaistuinta kohti. Mutta kun Nevis yrittää ottaa itselleen uudet kasvot, se ei onnistu. Tilalla ovat vain hänen omat, tavalliset kasvonsa. Samanlaiset kuin ruumiilla hänen jalkojensa juuressa.

”Ottakaa hänet kiinni!”

Nevis yrittää uudelleen, mutta mitään ei tapahdu. Hän räpyttelee silmiään ikään kuin herätäkseen tästä unesta, painajaisesta, ja luomien takana häilyy sinistä valoa. Osa legioonalaisista lojuu yhä lattialla korviaan pidellen, mutta osa on noussut pystyyn ja vienyt kätensä aseilleen.

Nevis katsoo ympärilleen. Hän käsittää, ettei hän koskaan ehdi ovelle ajoissa. Ja vaikka hän voisi laskea sen varaan, että legioonalaiset ottaisivat hänet kiinni ja tappaisivat hänet – yrittäisivät tappaa, sillä ei hän todella voi kuolla – oikeastaan hän on jopa laskenutkin sen varaan…

Hän ei tiedä, onnistuuko se.

Hän on alaston. Haavoittuvainen. Ainoa asia, joka suojaa häntä maailmalta, on poissa.

Hänen kasvonsa.

Sillä hetkellä hän ymmärtää, ettei hän haluakaan kuolla.

Siksi Nevis ei käännykään ovia kohti. Hän kumartuu lattialle ja tarttuu jaloissaan makaavaan sinikärkiseen sauvaan, ja heittää sen valtaistuinsalin taaimmaista ikkunaa kohti.

Ikkuna särkyy tuhansiksi, värikkäiksi sirpaleiksi, jotka satavat marmorille kilisevänä kuurona. Nevis vetää syvään henkeä ja juoksee. Hän juoksee kovempaa kuin koskaan Tuhkalan kaduilla. Kovempaa kuin koskaan Antropolin yössä tai taistelukentällä. Hän koukistaa jalkansa ja hyppää. Jalkojen alla on pelkkää tyhjää ilmaa.

Sitten hän putoaa.
« Viimeksi muokattu: 30.06.2020 23:05:55 kirjoittanut Rosmariini »


the dark is generous and it is patient and it always wins
but in the heart of its strength lies its weakness -
one lone candle is enough to hold it back.