Kirjoittaja Aihe: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 27. osa 7.2  (Luettu 8907 kertaa)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
Nyt lähtee kuule sellaista tiukkaa kritiikkiä, ettei ole aikoihin nähty.  >:(

Ei vaines. :P Ei minulla ole kritiikkiä kuin yhdestä asiasta, mutta laitan sen hampurilaismallin mukaisesti keskelle tätä kommenttia, joten voit sitten siellä jännittää. Hehee.

Ensinnäkin: ihana tuo kohtaus, jossa Sigrid pitää Nevistä käsistä, en kestä.  :'( :'( :'( Tuo loppu, jossa puhutaan hyvästä kaiken veren ja pimeyden alla, on vaan hirveän koskettava ja pysäyttävä! Tykkään tässä tarinassa edelleen tosi paljon siitä, miten sen tunnelma vaihtuu hervottoman hauskasta tuollaiseen surullisen haikeaan ja sitten hetkittäin tummaan ja pelottavaan, kuten tässä Freyan osuuksissa. (Rip vaan Näppynaama ja Lihaskimppu, valitsitte väärän matkareitin.)

Myös Varithin ja Adan historiaa valottava kohtaus oli kaikessa surumielisyydessään kaunis. Sitä kyllä mietin, että olisiko tuo muisto / takauma pitänyt erottaa muusta tekstistä joko jakotähdillä tai kursiivilla, koska nyt vähän hyppäsin ulos kelkasta, kun taas siirryttiin nykyhetkeen. Mutta tuo Nelenen joutsenmuoto, kukkaiskruunu ja Varithin unelmat siitä, että hän voisi saada toisenlaisen kehon... Toinen itkettävä kohtaus heti samassa luvussa, kylläpä täällä nyt täytyi vetistellä.  >:( No, oli kyllä sen arvoista.  ❤️

Ja sitten siihen suureen kritiikkiin: voikukista jää kyllä sormiin keltaista siitepölyä eikä mettä!  >:( Tai varmaan sitäkin, mutta se kyllä peittyy sen keltaisen pölyn ja tauhkan alle. Ei ehkä yhtä romanttista, mutta mielikuva on kaunis sekin!

Luvun loppu oli myös hyytävyydessään todella hieno. Olen pitänyt muutenkin tosi paljon tuosta Freyan kaaresta, jossa hän on yhä enemmän muuttunut Urkothiksi, ja tuo peilin sirpaloituminen takaperin kohti ehjää (olipas hienosti ilmaistu, no, you know what I mean) oli vaan tosi vaikuttava kohtaus! Mutta myös surullinen, kun vertaa siihen iloiseen ja elämää täynnä olevaan Freyaan, johon tämän tarinan alkupuolella tutustuttiin. Oi että, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

Odotan kyllä hirveästi sitä, mitä tässä tulee vielä tapahtumaan.  ❤️  Tiedän, että elämässäsi on paljon muutakin, joten lupaan olla kärsivällinen, mutta sormia syyhyttää jo päästä lukemaan lisää. :D (Tai no, en tiedä, että miksi sormia. Öö. Aivoja?)

Kuitenkin.  ❤️  Nevis best ja sinä!
what we save, saves us

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 680
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
Kiitos kommentista, Kaarne! Tosi mukava että tykkäsit kaikkien tarinankaarista ja että tarina jaksaa vieläkin kiinnostaa! Kiitos myös hyvästä kukkaishuomiosta, noinhan se todella on! Yritän ehdottomasti jatkaa tätä enemmän nyt vähän tällaisen "kesätauon" jälkeen, saa nähdä jos Nano vaikka inspaisi kirjoittamaan enemmän. Tässä nyt kuitenkin hieman jatkoa, hyviä lukuhetkiä! ♥



XIX. Risteyksistä

He olivat muutaman tunnin matkan päässä Syväsuolta, kun maa alkoi jyristä.

Nevis tai Sigrid eivät tunteneet sitä. Heidän ratsunsakaan tuskin tunsivat sitä.

Mutta Ada tunsi. Se oli matalaa jyskytystä, kuin valtaisa kellokoneisto olisi käynnistynyt heidän allaan. Jokin jo kauan pysähtyneenä ollut lähti silloin liikkeeseen. Hitaasti, ensin, madellen ja nytkähdellen, sitten nopeutuen ja tasautuen kuin sydämen syke.

”Meidän täytyy kiirehtiä”, Ada sanoi. ”Jokin on todella pielessä.”

He polkaisivat ratsunsa juoksuun. He viilettivät viimeiset kilometrit kuin tuuli. Kun he lopulta saavuttivat Akankorven, heidän ratsunsa lähestulkoon sortuivat heidän allaan. Lähestymisen kuullessaan druidit nousivat teltoistaan jouset ja sauvat tanassa, osoittaen niitä tulijoita kohti. Teltastaan oli kuitenkin astunut myös Nenneth, joka tulijat nähdessään pyysi heitä laskemaan aseensa. Ada loikkasi alas ratsunsa selästä ja riensi äitinsä luo.

”Ylidruiditar”, hän kumarsi. ”Olen palannut.”

”Näen sen”, Nenneth vastasi. Hänen silmänsä osuivat ensin Adaan, sitten Nevikseen ja lopulta Sigridiin. Ja tyhjään tilaan, jossa Freyan olisi kuulunut olla.

”Olen pahoillani”, Ada sanoi. ”Me epäonnistuimme.”

”Tiedän”, Nenneth totesi – mutta hänen äänessään ei kuultanut pettymys. Se oli pikemminkin huolta. Hän raotti telttansa ovea, viittoi sen suuntaan, ja vaihtoi pohjankielelle. ”Tulkaa sisälle. Emme saa hukata aikaa.”

Heidän vietettyään koko päivän ulkona, teltassa oli ahdasta ja pimeää. Se toi Adalle mieleen Vurian ahtaat käytävät, murtuvan kiven, ympärille puristuvat seinät. Hän joutui tasaamaan hengityksensä, jottei sydän hakkaisi liian kovaa. Nenneth vaikutti aistivan hänen hermostuksensa, sillä heidän istuuduttuaan paikalle hän tarjosi Adalle yrttisavuketta. Ada kuitenkin kieltäytyi. Hänen oli ajateltava nyt selkeästi.

”Kerro minulle, mitä tapahtui”, Nenneth käski.

Ada kertoi. Hän ei jättänyt mitään yksityiskohtia kertomatta – ei muita kuin sen, että Nevis oli suudellut häntä. Nenneth kuunteli kaiken kivikasvoisena. Vasta lopuksi hän puhui.

”Urkoth on täällä.”

”Täälläkö?” Neviksen katse pompahteli teltan kulmasta toiseen, kuin Urkoth voisi loikata nurkan takaa millä hetkellä hyvänsä. ”Missä?”

”Ei hän tarkoittanut täällä”, Ada korjasi. ”Vaan Syväsuolla. Tunsin aiemmin jotain. Tietyn… muutoksen. Siksi tulimme tänne niin kiireellä.” Ada kääntyi takaisin Nennethiä kohti. ”Urkoth löysi ensimmäisen toivomuspeilinsä.”

”Juuri niin”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei vain sitä. Tässä on kyse jostain paljon vakavammasta.”

”Vakavammasta?” Nevis yskäisi. ”Miten tämä voi mennä enää vakavammaksi?”

”Tilanne olisi ollut joka tapauksessa vakava, mutta asioihin on tullut muutos. Se, että Urkothilla on nyt Järjestyksen sauva… monimutkaistaa asioita. Vaikka se olikin aikanaan taottu Isrothille, siinä virtaava jumalallinen voima on samaa kuin Urkothissa – olivathan he samaa lihaa ja verta. Se on tehnyt hänestä vahvemman. Ja ohjannut häntä toivomuspeilin luo majakan tavoin.”

”Tarkoitatko siis, että Urkoth tiesi missä peili on? Tietääkö hän muidenkin sijainnit?”

”Urkoth ei tiennyt, missä peili on – mutta peili tiesi, missä Urkoth on. Katsos, peilin kappaleet tahtovat löytää takaisin Urkothin luo. Ne on luotu Urkothia varten. Siksi ne kutsuvat häntä. Ja mitä useamman niistä Urkoth saa korjattua, sitä lujemmaksi niiden kutsu kasvaa. Toistaiseksi Urkoth aistii vain läheisten peilien sijainnit – häntä varmasti auttoi se, että hän oli jo vieraillut kartanossa aiemmin. Mutta vielä tulee aika, jolloin etäisyys ei rajoita häntä. Ja silloin voi jo olla kannaltanne liian myöhäistä.”

Nevis laski katseensa. Hän näytti siltä, että olisi ollut missä tahansa muualla sillä hetkellä – jos hän olisi voinut kadota maan rakoon, hän olisi tehnyt niin. Ada ymmärsi häntä kyllä. Nevis varmasti yhä syytti itseään Freyan katoamisesta. Vaikka se ei ollut yksin hänen syynsä. Heistä jokaisen olisi pitänyt vahtia Freyaa tarkemmin.

”Toivo ei ole vielä menetetty”, Nenneth lohdutti. ”Koska Urkoth ei ole enää seurassanne, ei hän voi enää saada käsiinsä loppuja Neremynin kappaleita. Teidän on vain löydettävä ne. Sen jälkeen Urkoth tulee kyllä luoksenne.”

”Tarkoitat siis Freya”, Ada korjasi. ”Emme saa unohtaa sitä. Valtaosan ajasta hän on yhä oma itsensä. Emme saa ruokkia väärää puolta hänestä uskomalla siihen.”

”Tässä ei ole enää kyse uskomisesta. Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.”

”Sitten meidän on pidettävä kiirettä. Kerro minulle, Nenneth. Mitä meidän on tehtävä?”

”Tarvitset uuden sormuksen”, Nenneth nyökkäsi Adan kättä kohti. ”Siinä isäsi saa auttaa sinua. Mikä on seuraava kohteenne?”

”Antropol”, Ada vastasi. ”Matka sinne on pitkä.”

”Ei niin pitkä, jos autamme sinua”, Nenneth ehdotti. ”Me voimme avata teille tien.”

Nevis nielaisi niin lujaa, että Ada kuuli sen. ”Tarkoitatko uutta teleporttia? Mutta… näithän sinä, mitä viime kerralla kävi!”

”Freya ei ole mukanamme tällä kertaa”, Ada rauhoitteli. ”Teleportit ovat täysin turvallisia. Sitä paitsi tämä on vakaa teleportti, jota ei ole luotu kiireellä. Riskit ovat lähes olemattomat.”

”Mutta riskejä on?”

”Hyvin pieniä. Suuremmalla riskillä tulemme yllätetyksi maantiellä. Eikä meillä ole yhtään ylimääräistä aikaa tuhlattavaksi.”

Nevis myöntyi ja vetäytyi hiljaiseen mietiskelyyn. Ada pani merkille, että Sigrid nojautui lähemmäs puolihaltiaa, ikään kuin tarjotakseen kätensä, mutta veti sen pois yhtä nopeasti, kuin oli sitä tarjonnutkin. Nevis ei ehtinyt huomata mitään.

”Se on siis selvää”, Nenneth jatkoi. ”Avaamme teille polun Antropoliin. Mutta ennen sitä, olisi jotain, jota teidän olisi syytä tietää Neremynistä.”

”Kerro”, Ada sanoi.

Nenneth nyökkäsi. ”Sillä aikaa kun olitte Vuriassa, perehdyin entistä tarkemmin vanhoihin taruihin. Ne herättivät minussa epäilyksiä, jotka kertomuksenne vahvisti. Siksi minun on syytä varoittaa teitä.”

”Varoittaa?” Sigrid kysyi.

”Niin. Jumalallisia välineitä ei ole tarkoitettu kuolevaisten käsiteltäviksi – näittehän, mitä Freyalle kävi. Mutta se voima ei myöskään kuulu tähän maailmaan. Samalla tapaa kuin teille on vaikeaa käsitellä jumalallisia välineitä, jumalien on vaikea käsitellä tätä maailmaa.” Nenneth piti merkitsevän tauon. ”Jumalten… on helpompi käsittää tätä kaikkea kuolevaisten kehojen kautta. Siksi teidän olisi hyvä tietää, että mitä valmiimmaksi Neremyn tulee, sitä enemmän Isroth saattaa yrittää… tavoittaa teitä.”

Ada veti syvään henkeä käsittäessään, mitä Nenneth yritti sanoa. ”Tarkoitatko siis, että… jollekin meistä voisi käydä kuten Freyalle?”

”Tarkoitan. Isroth voi yrittää käyttää teistä jonkun kehoa välikappaleenaan. Mutta se voi myös olla hänen ainoa vaihtoehtonsa päästä tähän maailmaan. Hänen ainoa keinonsa kukistaa Urkoth.”

Nyt Nevis ja Sigridkin vaikuttivat käsittävän, mistä oli kyse.

”Että me lainaisimme kehoamme jumalalle?” Nevis kysyi.

”Mutta eikö se ole vaarallista?” Sigrid puolestaan intti. ”Sanoitte, että joka sirpaleen myötä Freyasta tulee vähemmän Freya, ja enemmän… Urkoth. Että hän saattaa lakata olemasta itsensä kokonaan. Voisiko jollekin meistäkin käydä sillä tapaa?”

”Tarkoitan”, Nenneth sanoi. ”On mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä.”

*

”Sinä ajattelet sitä, etkö vain”, Sigrid sanoi Nevikselle, kun he poistuivat Nennethin teltasta. Sigrid tunnisti Neviksen silmissä olevan katseen. Hän näki sitä kaupunginkaartilaisten silmissä, kun he säntäsivät kiinniottotehtävälle kolme kymmentä vastaan. Hän näki sen kapteeninsa silmissä, kun laineet löivät laivan keulan yli, ja he silti jatkoivat eteenpäin. Hän näki sitä rikollisten silmissä, kun heidät passitettiin tyrmästä hirsipuuhun. ”Sinä haluat tehdä sen. Antaa kehosi Isrothille.”

Nevis ei sanonut mitään. Hän hädin tuskin kuuli Sigridiä. Se itsessään oli huolestuttavaa – se Nevis, kenet hän tunsi, ei olisi ollut jättänyt sivuun tilaisuutta vääristellä Sigridin sanoja omiin rivoihin tarkoituksiinsa.

”En voi antaa sinun tehdä sitä”, Sigrid jatkoi. ”En voi antaa sinun uhrata itseäsi.”

Adakin havahtui heidän keskusteluunsa. ”Sinä aiot mitä?”

”Minä teen sen”, Nevis sanoi. Yllättävän päättäväisesti. Sigrid ei ollut varma, oliko ikinä kuullut hänen olevan yhtä varma mistään. ”Minun syytänihän tämä on. Minä löysin toivomuspeilin. Minä annoin Freyan mennä. Minut Urkoth haluaa tuhota. Ei teitä.”

”Et voi sanoa noin”, Sigrid vastusti. ”Me olemme tässä yhdessä.”

”Ehkäpä. Mutta ainakin teillä on vielä jotain syitä elää. Minä en ole ollut oma itseni enää pitkään aikaan. En enää tiedä itsekään, kuka olen. Jos lähden, kukaan ei tule kaipaamaan minua.”

”Tiedät, ettei tuo ole totta”, Sigrid puristi kätensä Neviksen olkapäälle. ”Me tulemme kaipaamaan sinua.”

”Ihanko totta? Minua? Vaiko minun taitojani?”

Sigrid murahti. ”Sinä ansaitset elää ihan yhtä hyvin kuin mekin. Minä teen sen. Olen sotilas. Minut on koulutettu uhrautumaan rakastamieni asioiden puolesta. Jos minun on kuoltava, jotta tuhannet voivat elää, teen sen silmääkään räpäyttämättä.”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Teistä kummallakin on vielä pitkä elämä edessänne. Olette vasta nuoria. Minä olen elänyt jo vuosisatoja. Sitä paitsi, Isroth on minun jumalani. Jos joku ansaitsee uhrata kehonsa hänelle, se olen minä.”

Tuli hiljaista. Hetkeen heistä kukaan ei sanonut mitään. Mutta kaikki ajattelivat samaa asiaa.

”Emme tee tätä päätöstä nyt”, Ada sanoi lopulta. ”Nenneth sanoi, että se on mahdollista. Ei välttämätöntä. On yhä mahdollisuus siihen, ettei meistä kenenkään tarvitse turvautua siihen. Mietimme sitä vasta sitten, jos se tilanne tulee eteen. Nyt, keskitymme löytämään loput Neremynin kappaleet.”

Sigrid nyökkäsi. ”Viisaasti sanottu, Ada.”

”Menen nyt isäni luo”, Ada sanoi. ”Valmistautukaa lähtöön sillä aikaa.”

”Hyvä on”, Nevis huokaisi. Hänen äänessään oli jollain lailla erikoinen sävy, aivan kuin hänelle olisi ollut isokin pettymys lakata miettimästä omaa kuolemaansa.

Se sai Sigridin varmistumaan entistä enemmän yhdestä asiasta.

Kukaan muu ei enää kuolisi turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.

*

Belien istui metsäaukiolla ja meditoi.

Hän oli asettunut keskelle valkoisten sienten muodostamaa kehää, ja hänen vaatteensa olivat valkeat. Kaulassaan hänellä oli eläinten luista tehty koliseva kaulakoru, ja paljas, öljytty päälaki kimalsi pilvien halki hehkuvan auringon valossa.

”Adnaith”, Belien tervehti jo ennen kuin avasi silmänsä. Kun hän avasi ne, ne olivat vesittyneet ja hirveän suuret. ”Ah, odota. Osaksi Adnaith. Osa sinusta on poissa.”

Ada nyökkäsi. ”Niin. Menetin sen.”

”Sinun on vain löydettävä se uudestaan. Tule edemmäs. Astu kehään.”

Ada taittoi matkansa metsäaukion poikki keskelle sienikehää, varoen astumasta niiden päälle. Kehää ei saanut rikkoa. Siellä ollessaan hän asettautui risti-istuntoon isäänsä vastapäätä, niin lähelle, että heidän polvensa koskettivat. Lähietäisyydeltä Ada näki, kuinka Belienin tummissa silmissä välkehti valkeampia raitoja, kuin lumituiskuja tai salamaniskuja. Adan päätä alkoi särkeä.

”Tartu minua käsistä. Sen jälkeen sulje silmäsi.”

Ada totteli. Pian hän tunsi isänsä sormet omien sormiensa ympärillä. Belienin kädet olivat karheat ja lämpimät. Voima virtasi sykäyksinä niiden alla.

”Nyt, avaa ne.”

Kun Ada avasi silmänsä, Belien oli poissa. Mutta niin oli kaikki muukin.

”Kerro minulle, missä olet”, Belienin ääni kaikui hänen korvissaan.

Ada siristeli silmiään ja katseli ympärilleen. Oli tullut äkkiä kovin kirkasta. Maisema ympärillä oli kauttaaltaan valkean sumun peitossa. Jotain kylmää pyyhkäisi Adan ihoa vasten. Lunta.

”En… tiedä”, Ada vastasi.

”Olet sinä jossakin. Kaivele mieltäsi.”

”Täällä on talvi. Sataa lunta.” Ada otti askeleen eteenpäin, ja hänen jalkansa upposi nilkkaa myöten hankeen. Tuuli ulvoi hänen korvissaan. Kun hän suojasi silmiään kädellään, hän alkoi erottaa varjoja valkeuden keskeltä. Pyöreitä, kumpuilevia kukkuloita. Tuntureita.

”Mitä muuta?”

Ada tarpoi eteenpäin. Lunta ulottui nyt miltei polviin saakka. Hän tuskin kuuli Belienin ääntä tuulen takaa.

”Miksi olet juuri siellä?”

Ada mykistyi. Hän ei keksinyt mitään syytä sille, miksi oli valinnut tämän muiston. Hän ei edes osannut sijoittaa sitä yhteen tiettyyn aikaan eikä paikkaan. Se tuntui irralliselta, kaukaiselta, kuin se olisi tyystin jonkun muun muisto.

Mutta niin ei ollut. Tämän täytyi olla hänen omansa.

Ada lakkasi yrittämästä tarpoa eteenpäin. Kun hän teki niin, hän oli kuulevinaan jostain äänen. Äänen, joka ei kuulunut Belienille. Tämän äänen omistaja oli lapsi. Se oli lohdutonta nyyhkytystä, johon sekoittui tuuleen kadonneita huutoja.

”Äiti! Isä! Auttakaa!”

Ada höristi korviaan ja paikansi äänen suunnan. Se tuli hänen takaansa, menosuunnasta poispäin.

”Haloo?” Ada huusi perään. Hänen äänensä kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Korkeammalta. ”Onko siellä joku?”

”Isä! Äiti!”

Ada kääntyi ääntä kohti ja pinkaisi juoksuun. Lumi pöllysi kaikkialla hänen ympärillään. Sitä ulottui nyt miltei lanteisiin saakka. Ada ajatteli ensin sen johtuvan siitä, että hanki oli muuttunut syvemmäksi, mutta käsitti sitten jalkojensa lyhentyneen. Hänen koko kehonsa oli kutistunut. Hiuksetkin olivat lyhyemmät – pienet, tummat letit, jotka tuskin ulottuivat hänen olkapäilleen saakka.

”Missä sinä olet? Vastaa!”

”Täällä”, heikko ääni värisi hänen oikeallaan. ”Minä olen täällä.”

Ada kahlasi lumen halki kuin olisi uinut siinä, työnsi sitä syrjään kunnes se loppui aivan yhtäkkiä. Maa hänen jalkojensa alla oli muuttunut jyrkäksi seinämäksi, joka oli ainakin pari metriä korkea. Sen alaosassa oli pieni, jäätynyt puro, jonka rantaan kaislat olivat jähmettyneet koviksi kuin kristallit.

Noiden kaislojen lomassa kyhjötti lapsi.

Poika oli niin valkea, että häntä hädin tuskin erotti ympäröivästä lumesta – aina vaaleaa ihoa, hiuksia ja silmäripsiä myöten. Hän kyhjötti erikoisessa asennossa jään päällä, jalat omituiseen asentoon vääntyneenä. Kun Ada katsoi tarkemmin, hän oivalsi yhden pojan jaloista olevan jumissa jään alla. Loput hänen vartalostaan retkotti elottoman oloisena paikallaan.

”Ei”, Ada henkäisi. ”Ei!”

Hän etsi rinteestä sopivan kohdan ja liukui alas, kunnes saavutti jäisen joen pohjan. Sen pinta kantoi hänen jalkojensa alla, kun hän astui sille ja alkoi vetää poikaa ylös jäistä. Tehtävä oli helppo – poika oli paljon kevyempi kuin hän, vaikka heillä oli tuskin montaa vuotta ikäeroa. Ada kiskoi hänet irti ja nosti lumipenkkaan, jossa tämä nojasi hänen vartaloaan vasten.

”Kiitos”, poika kuiskasi heikolla äänellä. Ada punoi sormensa hänen hiuksiinsa, ja huomasi sitten, etteivät ne olleetkaan lumessa. Ne vain olivat hyvin, hyvin vaaleat. Kuten ripset ja kulmatkin.

”Mitä sinulle tapahtui?” Ada kysyi. ”Kadotitko vanhempasi?”

”Minä karkasin”, poika vastasi. ”Sitten eksyin ja astuin harhaan. Jäin jumiin.”

”Ei mitään hätää. Olet nyt turvassa. Mikä sinun nimesi on?”

”Varith.”

”Hauska tutustua, Varith. Minun nimeni on Ada.”

”Ada.” Varith puristi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ethän jätä minua?”

”En jätä sinua”, Ada vannoi. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku hautasi heidät alleen, ja Ada sulki silmänsä.

Kun hän avasi ne jälleen, hän oli jälleen Belienin luona, takaisin nykyhetkessä. Isän kädet pitelivät hänen omiaan, ja ne tuntuivat viileiltä. Ilma kaikkialla ympärillä tuntui siltä. Kuin pala muistoa olisi vuotanut tähän aikaan.

”Sinä teit sen”, Belien sanoi. ”Löysit muistosi. Katso.”

Belien nosti Adan kättä niin, että sormet olivat kasvojen tasalla. Adan etusormi ei ollut enää tyhjä. Nyt siinä oli vaalea, sinihohtoinen sormus, jonka sävy toi mieleen talvisen taivaan tai jäätyneen meren. Kun valo osui kiveen, se näytti lähes valkoiselta, kuin lumituisku olisi pyyhkäissyt sen halki ja peittänyt maailman hetkeksi alleen.

”Se on ehjä”, Ada totesi. ”Olen taas ehjä.”

”Niin”, Belien nyökkäsi, ”mutta et ole enää se sama Ada, joka olit ennen. Tämä voima on erilainen. Sinun on suhtauduttava siihen eri tavoin. Varoen.”

”Ymmärrän.”

”Jokainen druidi, joka vetää luonnosta voimaa, vetää palan luontoa myös itseensä. Hänestä tulee enemmän sen kaltainen. Mieti siis tarkkaan, oletko valmis siihen.”

*

Kun Ada tuli takaisin, hänessä oli jotain erilaista.

Nevis ei aivan osannut sanoa, mistä oli kyse. Eihän Ada yleensäkään ollut taipuvainen siihen, että antaisi itsestään paljoa ulospäin. Hän oli aina ollut tietyllä tapaa heidän joukkonsa isähahmo – sellainen, joka aina kuunteli ja ohjasi eteenpäin, mutta ei välittänyt juuri itsestään.

Silti, hänestä oli aina huokunut tietynlaista lämpöä. Nyt, sitä tunnetta ei vain välittynyt samalla tapaa. Tai, jos se lämpö oli siellä, se oli hyvin paksun seinän takana.

”Onko kaikki valmista?” Ada kysyi napakasti astellessaan takaisin leiriin – hänen äänensävynsä ei juuri jättänyt vaihtoehtoja.

”Olen valmis lähtemään”, Sigrid vastasi. Hän kuulosti niin varmalta. Kuten aina.

”Niin minäkin”, Nevis sanoi. Hän, ei niinkään. Koska ei hän ollut valmis, ei todella. Antropol oli se yksi ainoa paikka maailmassa, jonne hän ei halunnut palata enää koskaan. Koska niin moni asia siellä muistutti jostakin. Koska pelkkä ajatus sattui.

”Hyvä”, Ada sanoi. Sitten hän kääntyi äitinsä telttaa kohti, ja ovensuussa Nenneth nyökkäsi hänelle takaisin.

”On aika”, Nenneth sanoi haltiaksi. Kuin yhtenä olentona, kaikki leirin druidit ottivat askeleen ulos teltoistaan. He ympäröivät Neviksen, Sigridin ja Adan yhtenäisenä kehänä, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan.

Totta puhuakseen, Nevis ei ollut varma, miten teleportti oikeasti tehtiin. Hän oli nähnyt sellaisen avattavan vain kerran Adan toimesta, ja silloin kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa teknisyyksien tarkkailuun.

Nevis ei olisi kuitenkaan osannut odottaa tällaista. Druidit eivät nimittäin näyttäneet taikovan.

He olivat alkaneet laulaa.

Laulu alkoi huomaamattomana – lähestulkoon niin hiljaisena, että sitä olisi voinut pitää pelkkänä tuulen kuiskauksena. Hiljalleen se kuitenkin voimistui. Äänestä tuli heinikon kahinaa, oksiston rahinaa. Aaltojen roisketta ja maan kaukaista jyrinää. Äänet yhtyivät joukkoon hiljalleen, yksi kerrallaan, kunnes niitä oli päällekkäin niin monia, että ne peittivät alleen kaiken muun.

Nevis olisi voinut miltei vannoa, ettei vain kuullut noita ääniä, vaan myös näki ja tunsi ne – haistoi meren suolan ja maan turpeen, aisti roiskeet kasvoillaan ja maan vapinan jalkojensa alla. Laulu kasvoi kasvamistaan, kietoi heidät syleilyynsä, ja kaiken tuon keskellä todellisuuteen aukesi lukemattomia ikkunoita ja ovia toisiin aikoihin ja paikkoihin. Osa kuvista oli sumeampia, kuin maalia vedessä, ja osa terävämpiä ja niin tarkkoja, että niistä saattoi erottaa jokaisen, pienimmänkin yksityiskohdan. Neviksen teki lähestulkoon mieli kurottaa kätensä koskettaakseen niitä, mutta lumous särkyi heti, kun hänen näkökenttäänsä piirtyivät tutut tornit joen varteen rakennetun kaupungin huipulla.

Lopuksi laulu huipentui kumahdukseen, joka oli kuin keväällä ensi kertaa halkeavan jään kolahdus. Sitten todellisuus ikään kuin lukkiutui paikoilleen, ja monet maailmat limittyivät yhdeksi, kunnes jäljellä oli enää portti Antropoliin. Tuli hiljaista.

Nevis tunnisti noista torneista jokaisen. Jokaisen pimeän kujan ahtauden ja jokaisen kiven karkean tunnun paljaiden jalkapohjien alla.

”Onnea matkaan.” Nennethin ääni tuntui kuuluvan jostain kovin kaukaa.

Belien vilkutti heille kaukaa leirin reunalta. Loput druideista kumarsivat päänsä. Ehkä kunnianosoituksena. Ehkä hyvästiksi.

Ada ojensi oikean ja vasemman kätensä, ja Sigrid ja Nevis tarttuivat niihin.

He astuivat ilmaan maalattuun kuvaan, ja ukkosen jyrähdys sulki portin heidän takanaan.
never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 680
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N: Jee, uusi luku viimeinkin! Olen saanut tätä jonkin verran Nanon aikana kirjoiteltua, ja siksi tämä uusi luku onkin vähän pidempi kuin edelliset! Tarina etenee viimein takaisin Antropoliin, Neviksen vanhoille kotikulmille. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti nautitte tästä pitkään!



XX.   Paluu Antropoliin

Karavaanit kiikkuivat kolisten kohti etelää.

Ne koostuivat kuudesta kappaleesta hevoskärryjä, joista jokaisen kyydissä istui yhdestä kahteen kääpiötä. Kauppavaunuiksi he olivat niitä kutsuneet, ja he olivat matkalla Kultamoon – Syväsuota hiukan pienempään kaupunkiin kahden päivän matkan päässä etelään. Kultamon kaupunki oli kuulemma tunnettu siitä, että siellä oli aikanaan sijainnut valtaosa pohjoisen kultavarannoista. Aikojen kuluessa nuo varannot olivat ehtyneet, ja nyt kaupunki koostui lähinnä hylätyistä kaivoksista, tunneleista niiden alla.

Yksi noiden karavaanien kyydissä istuvista oli nuori, punatukkainen kääpiötyttö, joka kantoi mukanaan pitkulaiseen, puiseen pakettiin suljettua esinettä. Alkuun hän oli pitänyt sitä paljaana kädessään, mutta mitä kauemmin hän sitä käsitteli, sitä vaikeammaksi sen kantaminen tuntui. Sen pinta oli tuntunut alkuun viileältä hänen kädessään, sitten lämpimältä, sitten polttavalta. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea se laatikkoon. Palaneen kätensä peitoksi hän kääri paksut hansikkaat, mutta nekään eivät täysin estäneet tykyttävää kipua.

Silti hän tiesi, ettei hän voinut luopua laatikosta. Se oli elintärkeää.

Kääpiötyttö katseli ohitse lipuvia, jo korjattuja peltoja, joiden ruskeiden maiden ympärillä riippui harmaa pilvivaippa. Koko matka oli ollut samaa, mitäänsanomatonta maisemaa, eikä siihen enää oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan tyttö tunsi katseiden poltteen niskassaan. Hänestä oli jo pitkään tuntunut siltä, että karavaanien väki piti häntä vähän kummallisena. He katsoivat häntä omituisella tapaa – kuin keittoa, jossa on klimppejä, tai liian pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Yksi noista tuijottajista istui samoissa kärryissä Freyan kanssa – nuori, pellavapäinen kääpiöpoika, jonka leuassa kasvoi punaisia parranhaituvia.

”Sä haluut tietää, miks ne tuijottaa sua”, poika sanoi. Ja tuijotti entistä tiukemmin. ”Se johtuu siitä, miten nuori sä oot. Ne miettii, mitä sun ikänen tyttö tekee yksin tiellä.”

Kääpiötyttö tuhahti. ”Etkö sinä ole suunnilleen minun ikäiseni?”

”Mä oon jo kuustoista”, poika totesi leuka pystyssä. ”Se on hieno ikä. Saan ajaa hevoskärryjä ja kaikkea. Kantaa varsijoustakin. Ja juoda viinaa kievarissa, hehee!”

Freya pyöräytti silmiään. ”Jaa. Tosi hienoa.”

”No eikö muka? Mitä muuta elämässä oikein tarttee? Kerro mulle, typykkä.”

”En ole mikään typykkä. Minulla on nimikin.”

”Ai niinkö? Mikä se on?”

Kääpiötyttö yritti muistaa. Hänestä tuntui, ettei se ollut aina ollut niin vaikeaa. Kyllähän hänen nyt oma nimensä pitäisi muistaa?

”Freya”, hän sanoi lopulta, vaikka kirjaimet eivät sointuneet hänen kielelleen.

”No niin, Freya”, poika sanoi huvittuneena, ”mitä sä oikein haluat? Miks sun pitää päästä etelään?”

”Koska etsin jotain.”

”Mitä?”

”Jotain, mikä kauan sitten kuului minulle.”

”Mitä sille tapahtui?”

”Kadotin sen.”

”Jaahas”, poika totesi, uteliaana. ”Joku aarreko?”

”Mittaamattoman arvokas.”

”Aijaa.” Poika kellahti selälleen vaunun penkkiä vasten ja heitti jalkansa laidan yli. ”Ihan kiva.”

Poika kuulosti melkein siltä, kuin olisi halunnut sanoa enemmän. Freya kohotti kulmiaan. ”Ihan kiva?”

”Niin. Tai, tosi kiva sulle, varmaan. Mulle ehkä ei niinkään. Mulle riittää se, että saan olla mun ystävien ja perheen kanssa.” Poika heilautti kättään viereisten kärryjen suuntaan, joiden kyydissä istui vähäsanainen kääpiöpariskunta – vaaleapartainen kääpiöherra ja hänen punatukkainen vaimonsa. ”Tän parempaa aarretta ei ookkaan.”

”Perhe…” Freya sanoi itselleen. Hänestä tuntui, että se sana oli merkinnyt hänelle joskus paljon. Nyt se vain tuntui vieraalta.

”Onks sulla perhettä?” poika kysyi – sitten perui sanansa – ”anteeks. Ei varmaankaan. Ethän sä muuten olis täällä.”

Freya ravisti päätään.

”Ei ole.” Se maistui valheelta, mutta hän ei enää osannut sanoa muutakaan. ”Ei ketään.”

*

Sigridin korvat napsahtivat lukkoon.

Se oli ainoa tuntemus, jonka hän tunsi siirtyessään portaalista lävitse. Tähän ei liittynyt sitä kylmää ja pimeää tyhjyyttä, joka oli imaissut hänet Adan tehdessä äkkiä portaalia ulos Vurian uumenista. Sigridistä tuntui ainoastaan siltä, että hän olisi astunut oven lävitse huoneesta toiseen.

Ensimmäisenä hän häkeltyi siitä, miten kirkasta ulkona oli. Siihen aikaan vuodesta Syväsuolla tuli aikaisin pimeää, eikä aurinko koskaan kivunnut niin korkealle. Joen pinta kimalsi kirkkaan sinisenä saman sävyistä taivasta vasten, ja lokit kiersivät kirkuen sen yllä. Tuttua meren tuoksua täällä ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan ilmassa leijaili toinen toistaan erikoisempia tuoksuja, osa miellyttäviä ja osa epämiellyttäviä – eksoottisia mausteita ja kasveja, mutta toisaalta myös hikeä, ulostetta, liuottimia ja roskia – kaikkea, mitä suurkaupungin jäteveden mukana nyt saattoi liikkua. Ja kaiken tuon yllä leijaili Syväsuolle hyvin epätyypillinen, terävä, otsonimainen tuoksu.

Taikuus. Sitä oli täällä kaikkialla.

”Tietä!” joku karjaisi yllättäen, riuhtaisten Sigridin ajatuksistaan. ”Tehkää tilaa, tollot!”

Sigrid hätkähti ja astui sivummalle, jottei jäisi sivusta tulevien kärryjen alle. Hän käsitti heidän ilmestyneensä keskelle rannan tuntumassa kulkevaa polkua, jota pitkin kulkevat lukuisat urat kertoivat sen olevan hyvin käytetty. Silläkin hetkellä polulla kulki useampia kauppakärryjä, joita työntävät kauppiaat loivat tientukkeeseen poikkeuksellisen häijyjä katseita.

”Jestas sentään”, Sigrid siunaili pyyhkiessään hikeä niskastaan – hän alkoi vasta tulla tietoiseksi siitä, miten lämmin Antropolissa oli vuodenaikaan nähden, ”onko kaikilla täällä niin hirveä kiire?”

”Kutakuinkin”, murahti tanakka kääpiöherra, joka oli ilmestynyt jostain aivan Sigridin kylkeen. Sigrid tuskin erotti kääpiön silmiä hänen kasvojaan peittävän karvoituksen takaa, mutta kun hän lopulta teki niin, hän huomasi, etteivät ne olleet mitään selkeää väriä, vaan heijastelivat kaikkea hänen ympärillään.

”Nevis”, Sigrid tunnisti. ”Olisit voinut varoittaa ensin.”

”Anteeksi”, kääpiöherra, tai siis Nevis, sanoi. ”Voin ottaa tutummankin muodon.”

Parta havisi kääpiön kasvoilta. Hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat pidemmiksi. Kunnes Sigridin edessä seisoi pieni, punatukkainen kääpiötyttö, jonka kasvot olivat pisamien täplittämät.

”F…Freya?” Sigrid köhäisi.

”Tuo ei ole hyvä ajatus”, Adan ääni kuului Sigridin takaa.

”Höh”, Freya-Nevis harmitteli. ”Olisiko tämä sitten parempi?”

Freyan iho tummeni ja kurtistui, kunnes se oli lähellä vanhan puun kaarnaa. Hän sai pituutta ainakin puolitoista metriä. Hiukset putosivat kokonaan päästä, ja kaulaan ilmestyi luista punottu koru.

”Ei”, Ada huokaisi. ”Anna isäni kasvojen olla.”

”Vai niin”, Belien pyöräytti silmiään. ”Sinulle ei kelpaa sitten mikään.”

Haltian kasvot vaalenivat, ja niille kasvoi sänkeä. Korvat typistyivät ja olkapäät levenivät. Sigrid olisi voinut tunnistaa niiden kaaren vaikka unissaan. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.

”Grems”, hän sanoi. Sitten hän ravisteli päätään. ”Ei. Ei käy. Älä muutu keneksikään, kenet tunnemme oikeasti. Se on liian häiritsevää.”

”Sinun olisi muutenkin syytä lopettaa tuo”, Ada sanoi. ”Herätät liikaa huomiota. Ja juuri sitähän me yritämme välttää.”

Nevis vaikutti ymmärtävän yskän. Hän vilkuili hetken ympärilleen, ja kun kukaan ei huomannut, hän otti ennestään tuntemattoman ihmismiehen hahmon – maantienharmaa tukka, keskivaalea iho, vähän partaa, tavalliset vaatteet. Ei mitään erikoista. Paitsi silmissä.

”Tuo on parempi”, Sigrid myötäili. Sitten hän kääntyi katsomaan Antropolin suuntaan. He olivat päätyneet pari kilometriä kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta niinkin kaukaa katsottua Antropol näytti valtavan suurelta. Tornien ja muurien muodostama siluetti näytti tummalta aurinkoa vasten, ja jollain lailla luotaantyöntävältä. Mutta sinne heidän oli mentävä.

”Mitä nyt?” Sigrid jatkoi, ja kääntyi sitten Nevistä kohti. ”Mistä aloitamme?”

Neviksen kantamat kasvot olivat vakaat, mutta hänen silmiensä takana välkehti monia, vaikeasti tulkittavia tunteita.

”Saatan tietää jonkun, joka voi auttaa meitä.”

*

Antropolissa asui monta miljoonaa ihmistä.

Kaiken ikäisiä, kokoisia ja rotuisia. Haltioita, kääpiöitä, puolituisia ja ihmisiä, ja kaikkia niiden väliltä. Pysyviä asukkaita, matkalaisia, läpikulkijoita. Niin monia kasvoja, ettei kenenkään ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä kaikkia.

Silti Neviksestä tuntui, että kaikki tunsivat hänet.

Se oli täysin mahdotonta – eihän hänellä ollut edes omia kasvojaan – mutta hänestä tuntui niin silti. Jokainen edes vahingossa kohdattu katse tuntui vihamieliseltä. Jokainen huomaamatta tapahtunut tönäisy sai hänet sävähtämään. He eivät olleet ehtineet edes etuportteja pidemmälle, ennen kuin Nevis olisi halunnut paeta tai kadota maan alle.

Vaikka ennen toiset kasvot olivat tarjonneet hänelle pakopaikan, niin ei enää ollut. Vieras iho hänen ympärillään tuntui ahtaalta. Kasvot hänen omiensa yllä tukahduttavilta kuin liian tiukalle asetettu naamio.

Nevis ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Ei hän voinut. Hänen täytyi olla huomaamaton. Nimetön. Kasvoton. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta antoi kadun virran kuljettaa hänet eteenpäin, pää hädin tuskin pinnan yläpuolella. Antoi sen johtaa hänet takaisin kymmenen vuotta taaksepäin, kapealle, hiljaiselle kujalle, jossa verta oli pinttynyt katukivien väliseen tilaan. Osa siitä oli hänen omaansa.

Paikan ovi näytti yhä samalta kuin ennenkin. Täysin tavalliselta puiselta ovelta, jos tarkempia ollaan. Siinä ei ollut mitään huomionarvoista. Se ei ollut tämän paikan tarkoitus. Päinvastoin.

Nevis vei nyrkkinsä ovea vasten ja koputti.

Odotti hetken. Vastausta ei kuulunut.

”Ehkä hän ei ole kotona?” Ada pohti.

”On hän”, Nevis sanoi. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huudon kera. ”Lepinkäinen? Tiedän, että olet siellä.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan tavallinen lukko? Etkö sitä voisi vain tiirikoida sen auki?”

”Mikä lainvalvoja sinä oikein olet?” Nevis naurahti. ”Ei. Silloin hän varmasti heittäisi meidät ulos, ja olisimme takaisin lähtöpisteessä.”

Sitten Nevis käsitti jotakin, ja hän tökkäsi Sigridiä kyynärpäällään. ”Niin, muuten. Yritä näyttää vähemmän… lailliselta. Laita viittasi kiinni. Anna hartioidesi lysähtää vähän. Ja odota.” Nevis pörrötti Sigridin tukkaa niin nopeasti, ettei Sigrid ehtinyt vastustella. ”Täydellistä.”

Sigrid tuijotti häntä pöllämystyneenä. Kun hän vei kätensä päälaelleen, hänen poskilleen nousi hienoinen puna.

Nevis päätti yrittää koputtaa vielä kerran. ”Minä täällä, Kasvoton. Tarvitsemme apua.”

Ovi Neviksen edessä lennähti auki niin vikkelään, että Nevis oli kaatua sitä päin. Ulos pilkistävät kasvot eivät kuitenkaan olleet ne vanhan naisen kasvot, jotka Nevis odotti näkevänsä. Tämä hahmo oli nuori, tummatukkainen nainen, jonka ruskeissa nappisilmissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua.

”Öh”, Nevis totesi hämmästyneenä, ”et sinä ole Lepinkäinen.”

Nainen tuijotti häntä kauriinsilmillään. ”Et sinä ole haavoittunut.”

”En. Nimeni on Kasvoton.”

Sigrid huokaisi niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Nuoren naisen katse kääntyi häntä kohti epäluuloisena.

”Ketä te oikein olette? Ja miksi te kyselette tätini perään?”

”Tätisi?” Nevis toisti. Sitten palaset alkoivat loksahdella yhteen hänen mielessään. ”Tätisi. Tietenkin. Lepinkäinen kertoi, että hänellä oli veli. Olet hänen tyttärensä. Sinulla oli nimikin.”

”Niin?”

”Tiainen”, Nevis muisti. ”Sillä nimellä hän sinusta puhui.”

”Tia”, nainen korjasi. ”Nimeni on Tia.”

”Tia. Tiedän, ettet tunne meitä, mutta minä tunsin tätisi. Olin hänen potilaansa. Ja nyt tarvitsen apuasi.”

Tia pudisti päätään ja alkoi laittaa ovea takaisin kiinni. ”Autan vain haavoittuneita. Hyvästi.”

”Odota!” Nevis kiilasi kyynärpäänsä sulkeutuvan oven väliin, antaen lipsahduksen epätoivoa vuotaa ääneensä. ”Sinun täytyy auttaa minua. Tai muuten minä kuolen.”

Nevis ei tiennyt, mikä sai Tian pään lopulta kääntymään – hänen sanansa vai tapa, jolla hän sanoi ne – mutta sillä ei ollut väliä. Tia avasi oven ja astui syrjään sen tieltä.

”Käykää peremmälle. Ja äkkiä. Lämpö karkaa.”

Nevis oli lähestulkoon nauraa ajatukselle. Antropolissa kaikki olivat niin herkkiä. Siellä saattoi olla talvi, mutta siellä ei ollut koskaan kylmä. Ei sillä tavalla, mitä pohjoisessa oli. Se oli ikävää ja vastenmielistä, mutta se kylmyys ei tullut luihin ja ytimiin. Siihen ei voinut kuolla.

Sisällä näytti lähestulkoon samalta kuin viime kerrallakin – vaikka Nevis ei koskaan muistanut niistä kerroista paljoa. Kukaan ei koskaan tullut Lepinkäisen luokse siksi, että olisi halunnut niin. Sinne mentiin vain silloin, kun ei ollut mitään muuta paikkaa, jonne mennä. Tila koostui kulmikkaan eteisen lisäksi yhdestä avotilasta, jossa oli Tian oma sänky ja keittiö. Siellä ei ollut heidän lisäkseen ketään. Huoneen nurkassa oli kuitenkin alakertaan johtava luukku. Sieltä ei kuulunut sillä hetkellä mitään ääniä. Oli oikeastaan poikkeuksellisen hiljaista.

”Missä kaikki potilaasi ovat?” Nevis kysyi.

”Mitkä potilaat?” Tia kysyi. Mutta se ei ollut tietämättömän kysymys. Tämä oli toteamus. Potilaita ei ollut. Nevis ei ollut uskoa korviaan. Aina silloin kun hän oli käynyt Lepinkäisen luona, paikka oli suorastaan pursunnut väkeä. Työ oli pitänyt Lepinkäisen kiireisenä.

”Mitä on tapahtunut?”

Kurttu Tian kulmien välissä syveni, kun hän saatteli seurueen istumaan keittiön pöydän ääreen. Se toi Nevikselle paljon mieleen hänen oman kotinsa – pöydässä ei ollut mitään ylimääräistä, ainoastaan kaksi, puista tuolia. Tia ja Nevis istuivat vastapäätä. Sigridin ja Adan Tia ohjasi istumaan sängylleen.

”Mistä tiedän, että voin luottaa teihin? Että ette vasikoi minusta?”

Nevis hörähti. ”Jollet luottaisi meihin, et olisi koskaan päästänyt meitä sisälle. Nyt on jo liian myöhäistä.”

Tia vaikutti käsittävän sen. Sitä paitsi, he eivät olleet mikään kaikista tavallisin seurue. Puolihaltia (Nevis oli jo silloin paljastanut omat kasvonsa), oikea haltia sekä vanhalta seilorilta vaikuttava arpinaamainen nainen. He tuskin erosivat hänen tavallisesta asiakaskunnastaan juurikaan.

”Asiat ovat… muuttuneet tätini ajoista”, Tia sanoi. ”Hän kuoli viisi vuotta sitten.”

Neviksestä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven. ”Olen pahoillani.”

”Älä ole. Äiti oli jo vanha. Olen ällistynyt, että hän eli jopa niin pitkään kuin eli, ottaen huomioon, mitä hän teki työkseen. Eikä ikä häntä yksin tappanut.”

”Kuinka niin?”

”Sen jälkeen, kun Legioona otti vallan kaupungissa, rikollisuus väheni huomattavasti. Kaikki pieniinkin rötöksiin syyllistyneet vangittiin. Järjestettiin julkisia rangaistuksia ja teloituksia. Näytettiin, mitä lainrikkojille tehtiin.” Tia vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, ja värähdys kulki hänen lävitseen. ”On sanomattakin selvää, ettei asiakkaita enää ollut. Ei rinkitappeluita? Ei luita tai hampaita korjattaviksi. Ei mustan pörssin kauppaa tai puukotuksia? Vähemmän verenvuotoja tilkittäviksi.”

”Osa verestä kadulla vaikutti tuoreelta.”

”Pinttynyttä verta on vaikea pestä pois”, Tia totesi. ”Sitä paitsi, eivät asiakkaat täysin loppuneet. Heitä käy ehkä kerran viikossa. Kerran kahdessa viikossa, jos tilanne on huonompi. Mutta sen jälkeen, kun alakaupunki ratsattiin joitain vuosia sitten… harva enää edes tietää, että tämä paikka on olemassa.”

Nevis puristi huulensa yhteen. ”Olen pahoillani siitäkin.”

”Lakkaa olemasta pahoillasi”, Tia tuhahti. ”Ei se sinun vikasi ole.”

Sigrid, joka oli siihen saakka ollut hiljaa nurkassa, nosti silloin päätään. ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Jokainen lainvalvoja… tai parantaja, silloin kun he tekevät työtään ajattelee, että loppuisipa tämä joskus. Tämä väkivalta ja viha. Jotta heidän työlleen ei olisi enää tarvetta. Mutta sitten kun se loppuu ja asiat ovat taas hyvin, he käsittävät, etteivät he tehneet työtä vain siksi, koska halusivat auttaa. Vaan siksi, koska he olivat hyviä siinä.”

Tia räpytteli silmiään. ”Hyvin sanottu. Melkein, kuin puhuisit omasta kokemuksesta.”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Moni tuttavani tekee sitä työtä.” Sigrid ei täsmentänyt tarkemmin, mitä.

Tia ei kuitenkaan kyseenalaistanut häntä. Hän laittoi sormensa ristiin ja käänsi katseensa takaisin Nevikseen. ”Sanoit, että olet kuolemanvaarassa. Mistä tässä on kyse?”

Nevis pohti vastaustaan hetken – kuinka muotoilisi asian siten, ettei Tia heittäisi heitä ulos saman tien. Sen jälkeen, mitä Tia oli kertonut Legioonasta, Nevis ei voisi suoraan sanoa olevan heidän tappolistallaan. Kukaan ei haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä sen jälkeen.

Sen sijaan hän päätti lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Eikä hän oikeastaan valehdellut, ei todella. Vain muunteli totuutta.

”Kaupungissa on… eräs esine. Vaarallinen sellainen. Ja meidän on estettävä sen päätyminen vaarallisiin käsiin.”

”Miten tämä oikein liittyy sinuun? Ja terveydentilaasi?”

”Se liittyy sinuunkin. Jollemme löydä tuota esinettä, meistä jokainen on kuolemanvaarassa. Se on uhkaksi koko Antropolille. Siksi meidän on löydettävä se, ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin.”

Tia nielaisi. ”En ymmärrä. Jos kaupungissa on kerta jotain niin vaarallista, miksei kukaan muu tiedä siitä? Eikö tämän pitäisi olla Legioonan tehtävä?”

”Legioona ei ymmärrä, miten vaarallisesta esineestä on kyse. He tuskin edes käsittävät siinä olevan mitään erikoista, ja se lojuu jossain käyttämättömänä. Se varmaankaan ei ole edes heidän hallussaan. Sinun ei tarvitse pelätä, että suututtaisimme heidät.”

”Kuulostaa siltä, että ette tiedä tästä esineestä oikeastaan mitään”, Tia sanoi. ”Mikä se edes on?”

”Ase”, Ada vastasi Neviksen puolesta. ”Muinaisten haltioiden takoma sellainen. Siihen on sidottu voimakasta taikuutta, joka aktivoituu vain tietyissä tilanteissa. Pohjoisen druidit lähettivät meidät. Olen heidän edustajansa.”

”Miten voin olla varma siitä, että puhut totta?”

”Minä voin näyttää sinulle.”

Äkkiä sininen kivi Adan sormenpäässä alkoi loistaa kirkasta, vaaleaa valoa, joka loihti tuvan seinät täyteen kuvia. Muistoja. Rauniot Korppikeron kartanon alla. Verilöylyn sateisen laivan kannella. Golemin ja tulenlieskan, Vurian sortuvat salit. Mutta myös muutakin. Antropolin palavat tornit, taivaalta satavan palavan puun. Hiiltyneet, savuavat rauniot, joiden keskeltä pilkisti riveittäin valkeita luita. Punaisena hehkuvan taivaan, jonka valo ei ollut peräisin auringosta vaan roihuavien kaupunkien tulesta.

”Tämä on tulevaisuus”, Ada sanoi, ”ellemme löydä sitä, mitä etsimme. Antropol tuhoutuu. Ja kaikki siellä elävä sen mukana.”

Tia hieroi silmiään, melkein kuin liekkien kajo ja savun katku olisivat saaneet ne vetistelemään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Ääni oli korkea ja kireä.

”Mutta… miksi minä… miten…”

”Tulimme sinun luoksesi, koska ajattelimme Lepinkäisen voivan auttaa”, Nevis jatkoi. ”Hän tiesi asioita. Vartioiden vuorokierrot. Kadut, joilla käytiin pimeää kauppaa. Tietysti, asiat ovat nyt Legioonan saavuttua eri tavalla, mutta sinun täytyy tietää jotain. Jos etsisimme jotain niin tärkeää, mistä me voisimme sen löytää?”

Tia ravisti päätään. Hän näytti siltä, että kaipaisi kipeästi juotavaa. ”En halua auttaa teitä. En halua olla tämän kanssa missään tekemisissä.”

”Tia.” Nevis ojensi kätensä pöydän poikki tarttuakseen Tian käteen, mutta Tia veti kätensä pois kuin olisi koskenut kuumaan hellaan. ”Tarvitsemme apuasi. Emme tiedä, kenen muun puoleen kääntyä. Ole kiltti.”

Tia nousi seisomaan niin äkkiä, että tuolinjalat raapivat kirskuen lattiaa. ”Ei. Haluan, että lähdette nyt. Menkää, älkääkä tulko ikinä takaisin.”

”Mutta…”

”Ei.” Tia seisoi kädet puuskassa huoneen nurkassa, katse ovea kohti kääntyneenä. Hänen silmissään oli levoton, etäinen katse, kuin hän kävisi yhä niiden takana läpi Adan näyssä olleita kuvia. ”Menkää.”

Sigrid myöntyi ensimmäisenä. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä Neviksen olkapäälle. ”Tule. Hän ei voi auttaa meitä.”

”Ei. Emme voi luovuttaa.”

”Etsimme apua muualta. Olemme tehneet täällä jo tarpeeksi.”

Lopulta Nevis myöntyi myös, painaen päänsä ja seuraten Sigridiä ovea kohti. Ada tuli viimeisenä. Juuri ennen, kuin hän seurasi Nevistä ja Sigridiä ulos, hän kääntyi takaisin Tian suuntaan, ja huiskautti kättään tätä kohti. Adan sormenpäistä satoi pehmeää puuterilunta, joka kimalsi ilmassa tuhansina pieninä peileinä. Hänen huuliltaan purkautui huurretta valkeana pilvenä.

”Unohda”, hän sanoi.

Kun nelikko lopulta poistui takaisin kadulle, ei heistä ollut muita jälkiä kuin ohittavan lumimyrskyn kiinni paiskaama ovi.

*

”Minä voisin auttaa, tiedäthän.”

”Sigrid, ei. Ei tule kuuloonkaan.”

”Nevis, odota. Pysähdy hetkeksi. Kuuntele minua!”

”Miksi minun pitäisi? Tiedän jo, mitä aiot sanoa.”

”Jestas että sinä harpot kovaa – anna minun—”

”Älä koske minuun!”

”Anteeksi. Minä yritän vain sanoa… näithän sinä, miten Tia reagoi siihen, mitä hänelle kerroimme? Ehkä tämä todella on meitä suurempi tehtävä. Ehkä meidän täytyisi kertoa Legioonalle.”

”Tietysti. Tiesin, että petät minut.”

”Ei—en minä petä sinua. En koskaan ajatellut kertoa Legioonalle, että teet töitä kanssani. Väitän, että Syväsuon kaupunginkaarti lähetti minut. Ja Adan, jos tarvitsen tarinalleni vahviketta. Sinä voit olla näkymätön.”

”Mistä voin varmistua siitä, ettei Grems petä minua?”

”Minulla on tiettyä… valtaa hänen ylitseen. Jos pyydän häntä olemaan sinusta vaiti, hän tekee sen. Koska se on minulle tärkeää. Koska sinä olet minulle tärkeä.”

”Hmph.”

”Sinä voit luottaa minuun. Aina.”

”Sigrid on oikeassa. Me tarvitsemme sinua. Jos olisimme halunneet pettää sinut, meillä olisi ollut tuhansia tilaisuuksia tehdä se jo.”

”Pysy tästä erossa, Ada.”

”En. Tämä on minunkin tehtäväni. Sitä paitsi, ajatus voi olla hyvä. Legioona pitää valtaa tässä kaupungissa. Heidän täytyy tietää jotakin. Sigrid, olisiko sinun mahdollista puhua heidän komentajalleen?”

”Yritän parhaani. Mutta meillä on hyvä olla varasuunnitelma. Ei ole varmaa, tietääkö hän mitään.”

”Hmm. Tarvitsemme yöpaikan. Ja jotain syötävää. Nevis?”

”Aina minä, aina minä.”

*

Vaihteeksi Adasta tuntui siltä, ettei hän ollut se, joka käänsi katseita.

Kaikki ympäröivän majatalon asiakkaat olivat nimittäin haltioita – tai jotakin sinne päin. Osaksi oli puoliksi ihmisiä, enemmän ja vähemmän terävine korvineen ja erikoisen värisine hiuksineen ja ihoineen. Osaksi puoliksi kääpiöitä, lyhyitä mutta laihoja ja tavallista vikkelämpiä, osa jotain näiden kolmen väliltä. Ainoa asia, joka erotti Adan muista, oli hänen erikoinen vaatetuksensa. Mutta ensimmäisten outojen katseiden jälkeen kaikkien tuijotukset kääntyivätkin Sigridiin, joka yritti piilottaa kaupunginkaartilaisen olemuksensa hupullisen viittansa taakse.

Se ei onnistunut kovin hyvin.

”Syö sotkuisemmin”, Nevis neuvoi – tai siis se tuntematon, tummapiirteinen haltia, jonka kasvoja Nevis sillä hetkellä lainasi. ”Ei haittaa, vaikka vähän keittoa putoaa rinnuksillesi. Voit röyhtäistäkin välillä.”

”Minä osaan kyllä syödä”, Sigrid pyöräytti silmiään kauhaistessaan uuden lusikallisen soppakulhostaan. Keitto oli väriltään kellertävänoranssia ja paljon mausteisempaa, kuin mihin Ada oli tottunut, mutta sen maku sai auringon tanssimaan hänen kielellään.

”Voisit myös puhua hiukan hiljempaa”, Nevis jatkoi. ”Vaikka siitä nyt on tässä vaiheessa vähän apua, kun puoli tavernaa jo tietää.”

Ärtyneenä, Sigrid viskasi lusikkansa kokonaan syrjään ja nosti soppakulhon kasvoilleen, josta hän alkoi ryystää sitä kuin olisi kulppinut olutta. Keittoa valui suupieliä ja leukaa pitkin, mutta kaiken aikaa hän jatkoi ryystämistä, katkaisematta lainkaan katsekontaktia Neviksen kanssa. Neviksen silmät suurenivat yllättyneinä.

”Valmis”, Sigrid sanoi keittolautasen tyhjennyttyä. Hän viimeisteli sanansa kumealla röyhtäyksellä.

Ada harvoin näki Neviksen osoittavan kunnioitusta, ja tämä oli yksi sellainen hetki. Hetken Ada jopa odotti tämän puhkeavan aplodeihin.

Sigrid kääri hihansa ja puuskutti kasvot punaisena, ikään kuin syödessä olisi tullut hiki. Sitten hän pyyhki keittoa kasvoiltaan ja huuhteli annoksensa alas pitkällä kulauksella vettä.

”Minulla on syytä olla vähän poissa tolaltani”, Sigrid sanoi. ”En voi uskoa sen tyypin röyhkeyttä.”

”Tiedän, Sigrid. Me kaikki olimme siellä.”

Siitä huolimatta Sigrid koki aiheelliseksi käydä tapahtuneen läpi uudelleen. ”Antropol on suuri kaupunki”, hän piipitti, matkien heidän hetkeä aiemmin puhuttaneen kaupunginkaartilaisen korkeaa ääntä, ”Komentaja on kiireinen. En tiedä, milloin hänen kalenterissaan on tilaa. Jos koskaan.”

”Tämä asia on kiireellisempi kuin hän”, Ada toisti, aivan kuten hän oli sanonut kaupunginkaartilaisellekin.

”Niin kaikki sanovat”, Sigrid jatkoi. ”Mutta voin lisätä nimenne listaan.” Sitten, vaihtaen takaisin omaan ääneensä, ”listaan? Mihin hemmetin listaan? Kuka sellaista oikein käyttää?”

”Legioona, ilmeisesti”, Nevis huokaisi. Hän ei edes yrittänyt kätkeä helpotusta äänessään. ”Joka tapauksessa, se on nyt tehty. Me yritimme, eikä se onnistunut. Täytyy keksiä jotain muuta.”

”Nevis on oikeassa”, Ada sanoi. ”Tarvitsemme varasuunnitelman. Siksi aikaa, kun odotamme, että pääset komentajan puheille.”

Nevis hypisteli leipäpalaa hajamielisesti käsissään. Sigrid pyyhki keittoa rinnuksiltaan.

”Kyseessä on arvokas esine”, hän pohti. ”Ehkä meidän pitäisi turvautua pankin puoleen? Jos siellä joku tietäisi jotain?”

”Vaikka tietäisi, eivät he saisi paljastaa mitään”, Nevis vastasi. ”Pankkien vaitiolovelvollisuus on tiukka.”

”Entä pyhätöt? Tai museot? Haltioiden muinaisesineen luulisi kiinnostavan siellä jotakuta.”

”Heistä tuskin kukaan tietää, mistä sauvassa on todella kyse”, Ada sanoi. ”Se voi yhtä hyvin lojua jonkun yksityishenkilön kotona. Vitriinissä seinällä tai kellarin pohjalla. Tuhannessa vuodessa sen merkitys on ehtinyt muuttua.”

”Meidän on silti yritettävä. Kuinka monta pyhättöä tässä lähistöllä on?”

Nevis naurahti. ”Satoja. Antropolissa palvotaan lukemattomia jumalia. Katso ympärillesi täällä. On hyvää tuuria, jos tämän tavernan asiakkaista edes kaksi käy samassa pyhätössä.”

”Eikö joukkoa voi seuloa mitenkään? Jos poistamme joukosta ihmis- ja kääpiöuskonnot, eikö sen pitäisi rajata valtaosa pois?”

”Ei oikeastaan”, Ada täydensi. ”Valtaosa ihmis- ja kääpiöuskonnoista pohjautuu haltiauskomuksiin. Harva nykyään edes muistaa, mikä jumalista kuului alun perin kellekin. Tai mitä he alun perin tekivät. En yllättyisi, jos tässä tavernassa joku palvoisi Urkothia.”

Neviksen kasvot kalpenivat. Hänen äänensä tuli oktaavia tavallista korkeammalta. ”Urkothia?”

”Niin. Monet rukoilevat Urkothille silloin, kun haluavat muutosta elämäänsä – Isrothille silloin, kun he kaipaavat pysyvyyttä. Kiroukset ovat yleisempiä. Ei ole mitenkään tavatonta toivoa Urkothilta epäonnea viholliselleen. Harva kuitenkaan käsittää, miten vakavasta asiasta on kyse. Sillä joskus heidän toivomistaan asioista tulee totta.”

Nevis nielaisi. Enemmän kuin kukaan, juuri hän tiesi, mitä tuollaisesta toivomuksesta saattoi seurata.

”Voimme aloittaa suurimmista pyhätöistä”, Ada jatkoi, ”mutta vaikka kävisimme läpi kymmenen pyhättöä päivässä, emme välttämättä ehtisi ajoissa. Tarvitsemme muutakin. Lisää vihjeitä. Nevis, missä johtajanne on?”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mikä johtaja?”

”Antropolin haltioiden johtaja.”

Nevis naurahti. ”Ei sellaista ole. Eivät haltiat tottele täällä ketään paitsi itseään.”

Ada ei voinut käsittää kuulemaansa. ”Mitä? Kuka sitten säilyttää muinaisia kirjoituksianne?”

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Mutta jos vanhoja kirjoja kaipaat, voimme käydä kirjastossa.”

*

Antropolin suuri kirjasto oli samalla suurin rakennus, jossa Ada oli koskaan käynyt.

Jo oviaukolla seisoessaan hänestä tuntui siltä, kuin rakennus olisi voinut mahduttaa alleen koko Syväsuon. Kermanväriset seinät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja niitä linjasivat koko matkalta kauas korkeaan kattoon ulottuvat kivipylväät, joita pitkin kiipesi kultaisia maaliköynnöksiä. Myös katto oli maalattu täyteen kultaisia tähtiä, kuita ja tähdenlentoja, jotka kimalsivat jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Vaikka Adan askeleet olivat kevyet, lattia kaikui hänen jalkojensa alla. Se sai hänet pidättelemään hengitystä. Kuin hän olisi ollut pyhätössä eikä kirjastossa.

Hän ei voinut käsittää, miten sieltä oli mahdollista löytää yhtikäs mitään. Seinät olivat yhtä, loppumatonta kirjahyllyä, joissa täytyi olla tuhansia, ellei miljoonia teoksia.

Kaiken tuon keskellä seisoi vaikuttava, pyöreä tiski, jonka takana odotti rivi kirjoihinsa syventyneitä virkailijoita.

”Miten voin auttaa?” lähin virkailijoista kysyi heidän lähestyessään. Tämä ei vieläkään kohottanut katsettaan kirjastaan. Nevis ja Sigrid olivat jääneet taka-alalle, ja Nevis kantoi sillä hetkellä nuoren, mitäänsanomattoman ihmisnaisen kasvoja – niin tavallisia, että ne unohti miltei heti, kun niihin oli katsonut.

”Muinaiset haltiakirjoituksenne”, Ada kysyi. ”Mistä voisin löytää ne?”

Virkailija hymähti. ”Täsmentäisittekö, hiukan?”

”Mitä oikein tarkoitat? Haluan tietää, missä säilytätte kirjoituksianne.”

”Kaikkiako?” virkailija kysyi, katsoen Adaa kulmiensa alta.

”Niin. Haluan kaiken, mitä aiheesta voi tietää.”

Virkailija näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Sitten hän huokaisi ja kääntyi ympäri.

”Odottakaa hetki.”

Virkailija katosi jonnekin. Ada odotti. Muutaman minuutin kuluttua virkailija palasi mukanaan vino pino kovakantisia teoksia, jotka näyttivät aivan liian tuoreilta ollakseen muinaisia haltiakirjoituksia. Mutta kenties nämä olivat uudempia, Antropolilaisia painoksia. Virkailija kasasi kaikki kahdeksan teosta pinoon ja ojensi ne Adalle tiskin poikki.

”Tässäkö ne kaikki ovat?” Ada kysyi.

Virkailija naurahti kuivasti. ”Tässä ovat hakemistot jokaisesta muinaisesta haltiakirjoituksestamme, aakkosjärjestyksessä. Hyvää etsintää.”

Ada otti teokset pöllämystyneenä syliinsä ja kääntyi Sigridiä ja Nevistä kohti. Ilmeet heidän kasvoillaan kertoivat Adalle tarpeeksi.

He eivät ikinä tulisi löytämään etsimäänsä ajoissa.

*

”No niin, siinä se nyt on”, karavaanin johtaja totesi pysäyttäessään kärryt tien laitaan. ”Kultamo. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”

Freya katseli ympärilleen. Kultamossa kaikki oli harmaata. Taivas oli harmaa, pilvistä raskas ja tumma. Maakin oli harmaa, hylättyjen avolouhosten ja kolkkojen kallioiden kyllästämä joutomaa. Jopa ihmiset näyttivät harmailta, kuin haamuilta, jotka vaelsivat paikasta toiseen vailla elämäniloa.

Jotenkin Freya ei ollut osannut odottaa sellaista, ei paikan nimen perusteella. Pelkästään siellä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa itsekin harmaaksi.

”En”, Freya totesi. ”Täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”

”Selvä on”, karavaanari totesi. ”Mutta jos tarvitset seuraa, löydät meidät majatalosta. Sinun ikäisesi ei olisi hyvä matkustaa yksin.”

Freya katsoi karavaanarin osoittamaan suuntaan. Kaupungin harmaa keskusta ei ollut muuta kuin yksinäinen, kaivon ympärille rakennettu aukio, ja sen kylkeen kyhättyjen hökkeleiden kokoelma. Se ei ollut houkutteleva paikka, ei tosiaankaan. Mutta sieltä hän saisi ruokaa ja sateensuojaa. Lämpimän sängyn ja jotakin seuraa. Jotakin muuta seuraa, kuin tämä hyödytön kepakko, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan.

Freya jäi paikalleen hetkeksi. Hän katseli sivusta, kuinka se hänen kanssaan kärryt jakanut kääpiöpoika auttoi isäänsä lastaamaan tavaroita kärrystä ja etsimään hevosilleen vettä. Kuinka hän sanoi jotain hauskaa ja sai kärryissä istuneen äitinsä nauramaan.

Freya käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi tullut nähdä. Tämä elämä ei kuulunut hänelle. Pelkkä sellaisesta haaveilu tuntui jollain tapaa väärältä.

Eihän hänellä ollut väliä. Hän oli pelkkä väline. Pelkkä työkalu. Sitten, kun hänelle ei olisi enää käyttöä, hän vain lakkaisi olemasta. Niin yksinkertaista se oli.

Freya ei oikeastaan tiennyt, mistä ajatukset tulivat. Nämä eivät olleet hänen ajatuksiaan, eivät hänen tunteitaan. Vai olivatko? Hän ei oikein osannut erottaa, mikä oli alun perin kuulunut hänelle.

Hän ei voinut katsoa taakseen, joten hän tyytyi katsomaan eteen. Kohti harmaita, kuolleita kukkuloita, joissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan yhtikäs mitään.

Jokin osa Freyasta kuitenkin tiesi, ettei ollut niin. Hän odotti, että kääpiöseurue oli ajanut kärrynsä pidemmälle kaupunkiin, ja sitten keskittyi. Keskittyi katsomaan kukkuloita, mutta myös niiden taakse. Toiseen tilaan. Toiseen aikaan.

Freya käänsi katseensa kaupunkia kohti, eikä se ollut enää harmaa.

Taivas täyttyi samoista, monivärisistä rihmoista, jotka olivat leiskuneet Syväsuon yllä. Eikä niitä ollut ainoastaan taivaalla. Kukkulat Freyan takana (hän ei oikein tiennyt, kuinka näki sinne, vaikka oli selkä niihin päin – mutta niin kuitenkin oli), täyttyivät monivärisistä valoparvista, jotka parveilivat paikasta toiseen kuin tuhannet tulikärpäset. Monet noista parvista ottivat ihmisen, toiset kääpiön tai haltian hahmon.

(Freya ei vieläkään käsittänyt, miten erotti hahmot toisistaan, ne olivat pelkkiä valoparvia. Mutta erotti kuitenkin).

Jostain syystä hän kiinnitti huomiota juuri haltioihin. Niitä oli paljon enemmän kuin muita. Mutta toisin kuin Adan druidileirin koppavat ja ylpeät haltiat, nämä olivat arkoja ja kyttyräselkäisiä, kuin ne häpeäisivät edes olla olemassa. Haltioista moni kantoi raskasta taakkaa – korillista tai kottikärryllistä kiviä tai kultaa, joita he kasasivat ihmisten kuljettamiin kärryihin. Joskus, kun haltiat liikkuivat hitaasti, ihmiset löivät heitä kämmenellä tai raipalla, ja haltiat putosivat polvilleen tai vajosivat maahan kyljelleen. Heistä kaikki eivät nousseet pystyyn.

Jokin osa Freyasta täyttyi silmittömästä raivosta näyn myötä. Kivet hänen ympärillään alkoivat rohista, maa jalkojen alla täristä – ja hetken hän harkitsi tuhoavansa koko Kultamon, repivänsä maan rikki käsillään, kunnes kaikki sen rakennukset vajoaisivat maan alle. (Hän tiesi, että voisi tehdä sen. Se olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen.)

Mutta sitten, ei. Kohonnut raivo hänen mielestään väistyi, suoniin syttynyt tuli hiipui sen mukana. Valojuovat haihtuivat myös, kunnes jäljelle jäi pelkkiä silmien takana erottuvia jälkikuvia.

Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään tuhoamisen arvoista. Ihmiset olivat tuhonneet sen itse, ja jäljellä oli enää pelkkä raunio. Eikä siinä ollut enää mitään pelastettavaakaan. Kaikki pelastamisen arvoiset haltiat olivat kuolleet jo kauan sitten.

Jotain tämän kaupungin alla kuitenkin oli. Uinui, kuten hänkin oli tehnyt pitkän aikaa. Ja nyt se kutsui häntä taas. Sykki suoraan hänen jalkojensa alla kuin kivisydän.

Freya alkoi ottaa askeleita kukkuloita kohti. Tai ei hän alkanut. Hänen kehonsa teki sen. Hänen jalkansa johdattivat hänet harmaille, kaivoksen raunioille, joka oli kaivettu tyhjäksi kullasta ja hopeasta ja kaikesta, mikä oli arvokasta.

(Ei aivan kaikesta).

Kaivoksen sisäänkäynti oli naulattu umpeen. Aikojen saatossa haalistuneessa kyltissä oli ehkä joskus lukenut VAARA. Nyt siitä oli jäljellä vain kuluneita kirjainten kantoja. Kyltin takana aukeava sisäänkäynti oli romahtanut joskus. Tummien kivien kasa jatkui ainakin sadan metrin päähän.

(Lastenleikkiä).

Freyan kädet riuhtaisivat puisen kyltin syrjään kuin ihoa peittäneen kuivuneen ruven. Hänen kätensä tapasivat viileän kiven. Sitten lämpimän. Sitten sulan. Kivi hehkui hänen käsissään, taipui hänen otteeseensa.

Hän kuunteli maan sykettä jalkojensa alla, ja alkoi kaivaa.
never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 680
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N1: Tarina totisesti lähestyy loppuaan! Tein tässä yksi päivä tälle loppujuonirungon, ja ellen intoudu loruilemaan aivan liikaa, lopputarinan pitäisi mahtua tämän jälkeen viiteen eri lukuun - vaikkakin pitkään sellaiseen. Tästäkin venähti aikamoinen mammutti (4300 sanaa x_x), mutta nyt aletaan päästä viimein tärkeisiin juttuihin. Lisäksi tämä luku pureutuu viimein Sigridin taustatarinaan, jee! Hyviä lukuhetkiä jälleen kerran. ♥
A/N2: Olen alkanut kääntää tätä viimein englanniksi Ao3:een! Postaan tätä sinne viikoittain, ja kyseessä on käytännössä sama tarina, mutta joitain kohtauksia on kirjoitettu graafisempaan muotoon, jonka vuoksi ikäraja on nostettu siellä M:ksi (vaikka nyt alkuun ikäraja on sama kuin tässäkin tekstissä). Jos siis kiinnostaa nähdä miltä tämä näyttää enkuksi, tai olet aina halunnut jakaa tämän englantia puhuvan kaverisi kanssa, tarina löytyy täältä.



XXI.   Merentytär

Adalle oli alusta alkaen selvää, etteivät he työskennelleet tarpeeksi nopeasti.

Vaikka hakemistoista olikin helppo rajata tarpeellinen kirjallisuus (muinaiset reliikit, aseet ja jumaltarut), oli heillä silti aivan liian paljon luettavaa. Pelkästään noiden luokkien sisään mahtui useampia satoja teoksia, eikä ollut mitään taetta siitä, että heidän etsimänsä teos olisi niiden joukossa. Adan mielen perukoilla jäyti jatkuvasti pelko siitä, että he etsivät väärästä paikasta: että tieto Neremynin kappaleista löytyisikin keskeltä runokokoelmaa tai keittokirjaa. Tai että se ei olisi täällä ollenkaan, ja he vain tuhlasivat aikaansa.

Siitä huolimatta, heidän oli yritettävä. Ada teki vielä yhden tärkeän rajauksen, erotellen teokset iän mukaan vanhimmasta nuorimpaan, ja sillä pohjalla joukko kaventui kahdestasadasta noin kahteenkymmeneen. Niidenkin lukemiseen menisi aikaa: erityisesti siksi, koska niistä kolmasosa oli kirjoitettu haltiaksi, jota vain hän ja Nevis osasivat lukea, tai muinaishaltiaksi, joka oli jopa Adalle itselleen vaikeaa. Tämä oli kuitenkin heidän ainoa vaihtoehtonsa.

Teosten keräämiseen meni hyvä tovi. Ada, Sigrid ja Nevis hajaantuivat, heistä jokainen kirjaston eri nurkkiin. Adalla kesti tunti löytää tarvitsemansa teokset, ja Sigridillä vielä kauemmin. Jostain syystä Nevis oli paljon nopeampi – hän oli jo kumartuneena kirjojensa ääreen, kun Ada palasi paikalle. Ehkä pelko oli todella paras motivaattori.

Siitä alkoi varsinainen työ. Ada upposi kirjojen maailmaan, käyden läpi yhden toisensa jälkeen. Ajantaju katosi. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin hän ja kirjojen sivuille kirjoitetut sanat. Ja kuvat, joissain tapauksissa – osassa teoksista oli jopa kuvituksia muinaisista jumalista ja heidän aseistaan. Anasis ja Tuasis, mustaa valkoisella ja valkoista mustalla. Isroth ja Urkoth, tulta ja jäätä, keihäät ristissä toistensa kanssa. Siitä Ada jo tiesi tämän olevan väärin – Abisfyir ei ollut keihäs – mutta hän kaikesta huolimatta puski teoksen loppuun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Ennen kuin Ada oli huomannutkaan, kokonainen päivä oli kulunut, ja kirjaston ovet suljettiin yöksi. Siihen mennessä Ada oli ehtinyt käydä läpi kolme teosta. Nevis kaksi. Sigrid yhden.

Jos he jatkaisivat samaan tahtiin, olisivat he valmiita kolmessa päivässä. Mutta Ada tiesi, ettei se ollut todennäköistä. Hän oli aloittanut helpoimmista ja nopealukuisimmista kirjoista. Muinaishaltiaan hän ei ollut uskaltanut edes koskea.

He palasivat alakaupunkiin väsyneinä, nälkäisinä ja allapäin, tuntien syyllisyyttä siitä, etteivät he olleet tehneet tarpeeksi.

Samaan aikaan, kaukana pohjoisessa, maa järisi jonkin muinaisen herätessä jälleen eloon.

*

Kultamossa oli keskipäivä, kun kaupunki kuoli.

Kestikievarin emäntä oli juuri saanut keittiön siivottua, ja keitto jäähtyi hitaasti hellan yllä. Läheisen kivenhakkaamon henkilökunta oli saanut syötyä tuvan puolella, kuten heillä oli aina tapana siihen aikaan päivästä. Takapihalla kievarin emännän tytär oli juuri syöttänyt hevoset ja antanut koiralle ruoaksi lounaalta ylijääneen lihanpalan. Tytön veli taas oli vasta saanut puut pilkottua, ja koppasi sylillisen niitä takkaan lämmitettäväksi. Vaikka päivä oli viileä ja harmaa, aurinko jaksoi juuri ja juuri pilkistää pilviverhon takaa.

Se oli tuiki tavallinen tiistaipäivä – yhtä ratkaisevaa asiaa lukuun ottamatta. Tuntia aiemmin kaupunkiin oli tullut kärryineen kymmenen kääpiön seurue, joista osa oli tuvassa silläkin hetkellä. Osa oli ottanut huoneen yläkerrasta, sillä matka oli ollut pitkä ja uuvuttava, eivätkä he olleet saaneet kunnolla nukutuksi. Kuusitoistavuotias kääpiöpoika, jonka kasvot Freya kohta unohtaisi, oli juuri valuttanut itselleen kylvyn, ja kylpyhuoneen ikkunasta hänellä oli lähes esteetön näkymä niille vanhoille, hylätyille kaivoksille, joiden suuntaan Freya oli hetkeä sitten lähtenyt.

Poika huomasi ikävöivänsä Freyaa, jostain erikoisesta syystä – vaikka he olivatkin vasta tavanneet. Jos haltioiden maailmankuvaan on uskominen, jossain toisessa todellisuudessa näistä kahdesta olisi voinut tulla ystäviä, tai jotain enemmän.

Jos se lohduttaa lainkaan, tuo poika ei koskaan ehtinyt käsittää, mitä tulisi tapahtumaan. Hänellä ei ollut riittävästi tietoa kootakseen palaset yhteen ja ymmärtääkseen, että hänen vasta tapaamansa tyttö tulisi tappamaan hänet. Hän ei koskaan ehtinyt katkeroitua ja oppia vihaamaan tätä. Ja se oli hyväksi. Eihän tämä Freyan vika ollut.

Kaikki kävi aivan liian äkkiä siihen.

Joka puolella sitä majataloa he huomaisivat yhtä aikaa kun –

jäähtynyt keitto alkoi kuplia ja täristä hellan yllä – lusikat ja haarukat kilisivät tyhjiä keittolautasia vasten – hevoset alkoivat potkia ja koira haukkua – puupölkyt kolisivat ja putosivat lattialle – kylpyvesi värisi ja loiskui kuin tuulisella järvellä –

ja sitten

maa repesi halki.

Tomupilven takaa kukaan ei nähnyt, kun rakennukset vajosivat kivipölyn alle ja katosivat iäksi. Jyrinän takaa kukaan ei kuullut kiljahduksia ja itkua ja murtuvien luiden rasahduksia.

Kaikki, mitä ohikulkijat olivat havainneet, kun he kaksi päivää myöhemmin olivat tulleet paikalle, oli ammottava, pimeä kuoppa sen pienen kylän tilalla, joka oli tunnettu nimellä Kultamo. Viralliseksi syyksi oli laitettu maanjäristys, eikä ketään ollut kiinnostanut kyseenalaistaa tai tutkia tarkemmin, mikä oli todella ollut onnettomuuden syynä. Olihan kaupunki rakennettu vanhojen, tyhjäksi louhittujen kaivoksien päälle – oli vain ajan kysymys, milloin ne tulisivat romahtamaan.

Siksi heiltä jäikin huomaamatta, että syvällä, tomun ja raunioiden keskellä seisoi nyt ehjä, kokonainen toivomuspeili, jonka kylmällä mustalla pinnalla väreili ohuita, punaisia energiavirtoja, jotka sitoivat peilin ympäröivään maahan puun juurten tavoin. Ne välkehtivät kuin salamat ja räiskähtelivät kuin kuuma öljy, ja kaiken, mitä ne koskettivat, nielivät ne hitaasti ja varmasti alleen, kunnes koko kammio muutaman päivän kuluessa täyttyisi kylmästä, punaisesta valosta.

Kuurankukat jo kukkivat kuopan reunoilla, ja jää hiipi hiljaa ylös kohti vuoria, ja avaraa maailmaa niiden takana.

*

Samana iltana, kun Ada, Nevis ja Sigrid palasivat väsyneinä kirjastosta kotiin, Sigrid kirjoitti komentaja Gremsille kirjeen.

Tai hän ainakin yritti. Se oli vaikeampaa, kuin hän oli kuvitellut, sillä hän ei ollut koskaan ollut hyvä sanojen kanssa.

Erikoista, sikäli – eihän hänen olisi tarvinnut miettiä sanomisiaan. Tämän kirjeen oli tarkoitus olla pelkkä avunpyyntö. Komentaja Gremsiltä saatu suositus ja selvitys Syväsuon tilanteesta, joka antaisi heille hiukan vipuvoimaa, mikäli he ikinä pääsisivät puhumaan Legioonan komentajalle.

Sigridistä kuitenkin tuntui siltä, että tämä oli myös jotain muuta. Jonkinlainen hyvästi, kenties. Vuriassa tapahtunut oli herättänyt Sigridin siihen, ettei hän välttämättä selvisi tästä matkasta elossa. Ja kaiken sen jälkeen mitä Sigrid ja Grems olivat kokeneet yhdessä, Sigridistä tuntui, että komentaja ansaitsisi muutakin, kuin pelkät yksinkertaiset jäähyväiset.

Sillä tilanne oli se, ettei Sigrid kertakaikkisesti olisi siinä missä oli sillä hetkellä, ei ilman Gremsin apua.

*

Aallot hakkasivat laivan kylkiä vasten, ja Sigrid piileskeli myrskyä peittojen alla.

Ukkonen ulkona kuulosti siltä, kuin koko maailmaa olisi revitty kahtia. Laiva kiikkui ja kaakkui vasemmalta oikealle, ristiaallokkoon, ja Sigridin vatsaa väänsi niin, että sattui. Hän oli kuitenkin oksentanut jo vatsansa tyhjäksi jonkin aikaa sitten. Nyt hän vain vapisi ja hikoili silmät kiinni pimeässä, ikään kuin se olisi pitänyt hänet jotenkin paremmin turvassa. Niin ei kuitenkaan ollut. Silmien sulkeminen vain sai hänet tuntemaan kaiken entistä voimakkaammin.

Hän ei ollut koskaan halunnut lähteä tälle matkalle, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei koskaan ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut mitään sanomista siihen, kun hänen äitinsä löysi isänsä sängystä toisen naisen kanssa heidän omassa kodissaan. Hän ei voinut pysäyttää vihanpuuskissa heitettyjä lautasia tai viuhuneita nyrkkejä. Vaikka hän olisi korjannutkin särkyneet maljakot ja asettanut paikoilleen karmeistaan pudonneet kuvat, ei se olisi korjannut hänen kotiaan. Se oli jo liian rikki.

Heidän täytyi muuttaa pois, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ennen kuin he rikkoisivat jotain paljon arvokkaampaa. Särkynyttä lihaa ei voinut samalla tapaa korjata.

Ja Sigrid vihasi vihasi vihasi heitä. Vihasi siksi, että he olivat vieneet häneltä kaiken. Vihasi isää, koska hän oli rakastanut jotain muuta enemmän kuin äitiä. Vihasi äitiä, koska hän oli lyönyt isää ja ratkennut juomaan ja ottanut Sigridin mukaansa tälle typerälle matkalle, joka ei loppunut koskaan. Hän vain halusi, että se olisi jo ohi. Että kaikki olisi ohi.

Ukkonen ulkona jylisi lujempaa, miltei kuin joku olisi hakannut valtavaa rumpua. Aallot löivät kylkeen lujempaa, melkein kuin kaikki Sigridin viha olisi varastoitunut niihin. Sigrid sulki silmiensä lisäksi myös korvansa.

Eikä hän nähnyt tai kuullut sitä, kun ulvova tuuli katkaisi maston kahtia, ja valtavat aallot nielivät laivan kerralla alleen.

*

Sigrid heräsi kasvot hiekassa, vettä pärskien.

Joka paikkaan sattui. Keuhkot olivat kuin tulessa. Silmiä kirveli niin, että ne tuskin pysyivät auki. Kädet ja jalat olivat täynnä mustelmia ja pienempiä ja isompia naarmuja.

”Hei, pomo!” Sigrid havahtui huutoon jostain oikealta puoleltaan. Korva oli niin täynnä vettä, että äänet kuulostivat vääristyneiltä, kuin hän olisi yhä veden alla. ”Tämä on vielä elossa!”

Lähestyvät askeleet lotisivat märkää hiekkaa vasten. Sigrid ei ehtinyt kääntyä tai nähdä tulijaa – hän oli keskittynyt yskimään keuhkonsa pihalle – ennen kuin tämä tarttui häneen ja käänsi hänet ympäri, valoa kohti. Sigrid näki ensin yllä kaartuvan, myrskynjälkeisen sinen ja sitä vasten tummana erottuvat tulijan ääriviivat: leveät hartiat, ylpeän leuan. Mutta kun Sigridin silmät tottuivat valoon, hän huomasi tulijan olevan paljon nuorempi, kuin mitä hän oli ajatellut. Mies, mutta yhä pyöreäkasvoinen sellainen, ohuella parransängellä ja harmailla silmillä.

”Yhä elossa”, mies sanoi, mittaillen häntä katseellaan, ”mutta vaivoin.”

Sigrid sylkäisi vettä päin miehen kasvoja. Osuma ei ollut lähelläkään, mutta ele oli riittävän selvä.

”Päästä minut”, Sigrid kähisi niin hiljaa, että tuskin tunnisti itseään. ”Anna minun olla.”

Mies kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Sinussa on sisua, ikäiseksesi. Minkä ikäinen sinä muuten oikein olet?”

”Neljätoista”, Sigrid vastasi uhmakkaasti. ”Enkä näe, miten se kuuluu sinulle.”

Miehen kasvojen yli pyyhkäisi jotakin – ehkä sääliä. ”Niin nuori.”

Sinä et ole paljoa minua vanhempi, Sigridin teki mieli tuhahtaa, mutta hän säästi sanansa. Hän käänsi päänsä kyljelleen ja katseli rantaa pitkin liplattavia aaltoja. Meri näytti jopa rauhalliselta sillä hetkellä, kuin se olisi käyttänyt loppuun kaiken raivonsa.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi sen sijaan.

”Myrsky”, mies vastasi, ”haaksirikko.”

Siitä eteenpäin Sigrid muisti kaiken sumeasti. Ei siksi, ettei hän olisi ollut sillä hetkellä hereillä, tai ettei sitä olisi oikeasti tapahtunut – koska kyllä niin tapahtui. Mutta se ei vain tuntunut todelliselta. Ne olivat pelkkiä sanoja. Asioita, jotka olivat tapahtuneet jollekulle toiselle.

Kukaan ei selvinnyt. Ei kukaan, paitsi sinä.

Mutta. Ei mitään syytä velloa tässä jälkikäteen. Oli sanomattakin selvää, että Sigridin maailma sellaisena, kuin hän sen tunsi, oli lopussa. Kun mies – joka esittäytyi lopulta nimellä Ragnar – ojensi hänelle kätensä koska ei Sigridillä ollut mitään muutakaan mistä ottaa kiinni, Sigrid tarttui siihen.

Neljätoista. Niin hirveän nuori. Sigridistä ei silloin tuntunut siltä – sen ikäisenä aina kuvitteli tietävänsä kaikesta kaiken. Mutta se oli ikä, jona hänen lapsuutensa käytännössä loppui. Ragnar, joka oli siihen aikaan kaksikymmentä, johti pientä, noin kymmenen hengen miehistöä laivalla nimeltään Merentytär. He olivat sattuneet olemaan ankkuroituna sille rannalle, jolle Sigrid oli huuhtoutunut muiden hylyn kappaleiden mukana, kun laiva oli uponnut. Siispä oli silkkaa tuuria, että Sigrid päätyi heidän mukaansa. Ja tuuria toisen kerran, sillä miehistöstä kukaan ei oikein pitänyt hänestä. Se ei ollut ihme – Sigrid oli oppinut tapansa niiltä, ketkä hänet kasvattivat, ja huutaminen ja nyrkit tulivat hänelle luontevammin kuin myöntyminen ja kauniit pyynnöt.

Ragnar kuitenkin näki sen taakse. Hän osasi käsitellä Sigridiä. Osa kutsuisi sitä manipuloinniksi, osa pelkäksi taitavaksi suostutteluksi. Ragnar tiesi, mitä Sigrid halusi, näki hänen toiveensa ja pelkonsa. Siispä kaiken sen, mitä Sigrid nyt vuosia myöhemmin oli, oli hän oppinut Ragnarilta. Yksinkertaisia tehtäviä, alkuun. Sigrid ei kysellyt kysymyksiä, hän vain teki. Solmi merimiessolmun toisensa perään. Veivasi purjeita ja lankkasi lankkuja. Hän ei oikeastaan välittänyt, mitä Ragnarin miehistö teki: alkuun hän oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Miehistökin oppi pitämään hänestä, vaikka he suhtautuivatkin häneen yhä varauksella, ja moni ei vaivautunut edes opettelemaan hänen nimeään. (Heille hän oli pelkkä tyttö.) Miehistö pohti tyytyväisenä, miten siisti ja tottelevainen lemmikki hänestä oli tullut, kaiken alun vastustelun jälkeen.

Sitä kului ehkä vuosi tai kaksi – aika hämärtyi kaukana merellä. Tyytyväisyyttä, joka ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Koska Sigrid oli jo silloin monella tapaa samanlainen kuin se Sigrid, joka hän oli nyt vuosia myöhemmin, hän alkoi epäillä. Kyseenalaistaa. Sitoa lankoja yhteen, kuten hän solmisi solmuja.

Sille oli syynsä, miksi hän oli aina kannen alla heidän tehtäviensä aikaan, miksi hänen piti olla hiljaa ja paikallaan. Sille oli syynsä, miksi osa laivasta oli aluetta, jonne Sigrid ei koskaan saanut mennä, koska siellä oli aikuisten asioita. Sille oli syynsä, miksi Ragnar joskus tehtävän jälkeen tuoksui erikoiselle (pesuaineelle, jonka taustalla kuulsi ohuesti veri), tai miksi tämä nukkui aina tikari tyynynsä alla. Joskus Sigrid myös kuuli pätkiä keskusteluista, joita hänen ei olisi tullut kuulla, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään niissä käytettyjä sanoja, jokainen tavu niissä kuiskasi vaara.

Hän olisi voinut jättää sen siihen, ja jatkaa elämää tavalliseen tapaan. Ehkä hän olisi ollut niin onnellisempi. Mutta kohtalolla oli hänelle toinen suunnitelma.

Sigrid ei halunnut ajatella sitä nyt, vuosien päästä. Mutta hän kyllä muisti sen. Tämä on tuttu tarina – salaman välähdys, verta miekan terällä. Käsillä. Hiuksissa. Kasvoilla.

Ja naurua, mutta ei vielä. Se tuli myöhemmin.

Salakuljetus – se oli yksi niistä sanoista, jonka Sigrid oli ohimennen kuullut, mutta ei alkuun ymmärtänyt. Hän oppi ymmärtämään sen kyllä, sen jälkeen, kun heidän laivansa kimppuunsa hyökättiin yön pimeydessä. He voittivat, olihan heitä enemmän, mutta Sigrid ei koskaan ollut enää sen jälkeen entisensä. Harva oli sen jälkeen, kun he olivat riistäneet jonkun hengen.

Sinä puolustit itseäsi, Ragnar lohdutti häntä jälkikäteen, kun hän pesi Sigridin puhtaaksi sillä samalla saippualla, jonka tuoksun Sigrid jo tunnisti niin hyvin. Ei se ollut sinun syytäsi.

Ne sanat oli helppo uskoa. Oli helpompaa huuhtoa muistot mereen veren mukana, hukuttaa raudan jälkimaku rommin alle. Kun Sigrid oli vanhempi, hän turvautui myös muihin keinoihin. Ragnarin viereen nukahtaessaan hän unohti kaiken paitsi lämmön heidän välillään. Kipu oli pieni hinta maksaa siitä, että he saivat toisensa.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Siispä Sigrid nosti miekkansa hymy huulillaan, sillä hänellä oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Eikä kukaan veisi sitä häneltä pois.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

Nykyhetkessä, Sigridin kynä taittui hänen ranteensa alla ja napsahti keskeltä poikki. Mustetta roiskahti paperille ja tahrasi sen lyhyen kirjeenalun, jonka Sigrid oli ehtinyt kirjoittaa.

Ragnar. Tarvitsen apuasi.

*

Kaksi päivää myöhemmin, kun he olivat jo palanneet kirjastosta majataloon illallisen äärelle, Sigrid sai Legioonan sinetillä koristellun kirjeen.

Haluaisin tavata sinut, Sigrid Merentytär, siinä luki. Käsiala oli koukeroista mutta silti vaivatonta ja tarkkaa – se kertoi paljon kantajastaan. Vaikuttaa siltä, että meillä on paljon puhuttavaa.

”Se kävi äkkiä”, Nevis sanoi hänen olkansa ylitse. Sanat tulivat vaivalloisesti hänen kurkustaan – sinetin nähtyään hänestä tuntui siltä, kuin hän ei oikein saisi henkeä. Jokin osa hänestä ei oikein tahtonut edes uskoa sitä todeksi. Hän oli roikkunut liikaa siinä toivossa, ettei komentaja koskaan ehtisi vastata.

”Niin”, Sigrid vastasi. ”Kaipa siitä oli jotain hyötyä, että kirjoitin Gremsille.”

Neviksen kurkku kiristyi entisestään. Hän kysyi seuraavan kysymyksen, vaikka tiesi jo sen vastauksen. ”Aiotko tavata hänet?”

”Aion. Tietenkin aion.” Sigrid piti tauon ja keskittyi hetken ruokaansa. ”Se voi olla ainoa vaihtoehtomme.”

Eikä ole, Nevis halusi vastata, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Hän käsitti, että Sigrid oli oikeassa. Heidän etsintänsä kirjastossa eivät olleet juuri tuottaneet tulosta. Ada oli heistä tuotteliain lukija, käyden läpi kolmesta neljään teosta päivässä, mutta hänkään ei ollut löytänyt vielä mitään löytämisen arvoista. Sigrid eteni hitaimmin – hän oli viettänyt viimeiset pari päivää saman kirjan parissa. Ja vaikka Nevis itse osasikin puhua haltiaa, oli luettu kieli aina tuottanut hänelle vaikeuksia. Hän eteni kyllä, mutta oli lähestulkoon varma siitä, ettei ymmärtänyt rivien välissä olevia tiloja tai kaikkien vertauskuvien merkityksiä. Tehtävä oli toivoton.

”Milloin?” Nevis siis kysyi sen sijaan. Oikeasti hän tarkoitti miten kauan minulla on jäljellä.

”Maanantaina.”

”Mutta siihenhän on vielä kolme päivää”, Ada totesi äkkiä. Hän ei ollut syönyt mitään – istui vain heidän takanaan ja ihmetteli. ”Se on liian myöhään.”

Se oli liian aikaisin.

”Minulla ei ole sananvaltaa siihen”, Sigrid sanoi. ”On silkkaa tuuria, että hän edes suostui tapaamaan meidät. Tapaan hänet silloin, tai en ollenkaan.”

Ada mutristi huulensa yhteen. ”Meidän on etsittävä nopeammin.”

Jos Ada olisi voinut päättää, olisivat he viettänyt senkin yön kirjastossa pölyisiä opuksia kaivellen. Nevis ei ollut juuri koskaan piitannut vuorokausirytmeistä, mutta kerrankin elämässään hän oli kiitollinen siitä, että Antropolissa noudatettiin ainakin jotain versiota siitä. He eivät enää tehneet muuta kuin nukkuneet ja etsineet, päivä toisensa jälkeen.

Tai ainakin yrittivät nukkua. Nevis ei ollut saanut unta kunnolla heidän koko Antropolissa oleskelunsa aikana. Osittain siksi, että hän odotti Legioonalaisten pamahtavan sisään ovista ja ikkunoista millä hetkellä hyvänsä, ja jokainen edes etäisesti metalliselta kuulostava kilahdus täytti hänet kauhulla. Osittain siksi, etteivät heidän puitteensa olleet kovin hyvät – ränsistyneen majatalon yläkerrassa oleva huone oli täynnä hämähäkinseittejä ja nurkista kantautuvaa rapinaa, ja ohuiden seinien lävitse kantautui jatkuvasti mitä erilaisimpia ääniä riitelystä rakasteluun. Ja vaikka korpunohuilla (ja yhtä kovilla) patjoilla olisi saanut nukutuksi, ei Nevis olisi silti tuntenut aamuisin oloaan virkeäksi. Antropoliin tultuaan hänellä oli ollut jatkuvasti heikko olo, eikä se johtunut vain jatkuvasta pelosta. Jatkuvat muodonmuutokset olivat alkaneet vaikuttaa hänen kehoonsa, ja iho tuntui niiden jäljiltä jatkuvasti ahtaalta, venytetyltä. Hänen kantamansa kasvot toivat mukanaan surua ja murhetta, joka painoi häntä alaspäin kuin paksu viitta harteilla.

”Asiaa ei auta lainkaan se, että kirjasto on viikonlopun kiinni”, Ada keskeytti Neviksen aatokset. ”Meidän on keksittävä siksi aikaa jotakin.”

”Ehkä voisimme alkaa käydä läpi niitä pyhättöjä”, Sigrid ehdotti.

”Emme millään ehdi käydä kaikkia pyhättöjä läpi kahdessa päivässä.” Nevis pyyhkäisi kätensä kasvojensa yli ja huokaisi syvään. ”Olen niin väsynyt tästä kaikesta etsimisestä. Tiedän, että meillä on kiire Urkothin kanssa, mutta tarvitsemme välillä myös lepoa.”

”Urkoth ei lepää”, Ada sanoi tiukasti. ”Eikä hän väsy. Jokainen tunti, jonka käytämme nukkumiseen, syömiseen, puhumiseen tai hengittämiseen on eduksi hänelle. Se on ikävää, mutta meidän on osattava välillä ajatella muitakin kuin itseämme.”

Vaikka Nevis oli siihen saakka pysynyt tyynenä, nyt hänen sisällään kuohahti – niin, että se sai lumouksen repeilemään hänen kasvojensa reunamilla. ”Olen siis itsekäs, kun huolehdin siitä, että pysyn hengissä. Että en kuole nälkään tai janoon tai nukahda kesken etsinnän. Tajuatko edes, miten typerältä tuo kuulostaa?”

Ada ei sanonut mitään, vain räpytteli tummia silmiään.

”Olet oikeassa, että Urkoth ei ehkä tunne nälkää tai janoa, mutta hän on jumala. Miten voit edes verrata meitä häneen? Ymmärrän, että tämä voi olla sinulle vaikea käsittää, koska olet haltia, mutta minä olen puoliksi ihminen. Sigrid on kokonaan ihminen. Jollemme lepää tai syö välillä, me lakkaamme toimimasta. Ja minä olen sinusta ITSEKÄS?”

Vaikka Nevis korotti ääntään, Ada ei hätkähtänytkään. Hänen kasvonsa olivat niin ilmeettömät, että ne olisivat voineet yhtä hyvin olla kiveä.

”Sigridiltä olisin vielä odottanut tuollaista, mutta en sinulta, Ada.” Sigrid mulkaisi Nevistä kohti, mutta ei puuttunut heidän riitaansa. ”Sinä olet muuttunut. Olet… erilainen kuin ennen. Kylmempi.”

”Minä olen oikeassa”, Adan ääni ei värähtänytkään. ”Urkoth ei odota.”

Nevis oli liian väsynyt vastustellakseen enempää. Hänen päätään oli alkanut särkeä, ja vieraat kasvot kiristivät hänen omiensa ympärillä.

Ehkä Ada oli oikeassa, ja Urkoth teki töitä väsymättä heidän tuhokseen. Mutta Nevis ei halunnut uskoa niin. Hän halusi uskoa, että Freyasta oli vielä riittävästi jäljellä siihen, että hänkin tarvitsi lepoa. Että hänet voisi vielä pelastaa.

Mutta se oli pelkän uskon varassa. Ei Nevis todella tiennyt, mitä Freyalle sillä hetkellä kuului. Ei heistä kukaan tiennyt. Freyasta – tai Urkothista – ei ollut Syväsuon jälkeen ollut enää lainkaan merkkejä. Aivan kuin hän olisi kadonnut kokonaan maan alle.

*

Unessa Nevis oli syvällä maan alla.

Vaikka hän ei tiennyt, minne oli matkalla, hänen jalkansa johdattivat häntä eteenpäin pitkin, määrätietoisin askelin. Kohti jotakin joka veti häntä puoleensa näkymättömän langan tavoin.

Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää, ja sen keskellä loimusi ohuita, punaisia lieskoja, jotka välkehtivät kuin valon heijastamat aallot tai salamaniskut. Jokaisella askeleella tuo valo kasvoi kirkkaammaksi ja kylmemmäksi, kunnes joka henkäys puhalsi huurua kasvojen ympärille. Maa hänen allaan narskui lumen lailla, ja tuon äänen alta erottui etäisiä, huutojenomaisia kaikuja, mutta ne olivat liian vääristyneitä siihen, että Nevis olisi voinut niitä ymmärtää.

Mitä lähemmäs Nevis kuitenkin meni, sitä selkeämmäksi kaikki alkoi muuttua. Pimeys hänen ympärillään sai muodon, ja hän havaitsi kävelevänsä avarassa luolassa, jonka katto oli aivan liian korkealla hänen havaittavakseen. Lattia hänen allaan oli verenpunaista jäätä, ja jossain tuon jään alla liikehti muotoja, varjoja. Ensin ne näyttivät vain kaukaiselta liikkeeltä syvällä järven pohjassa, kuin kaloilta, joiden ääriviivat juuri ja juuri erotti. Mutta mitä kauemmin Nevis niitä katseli, hän huomasi niiden olevan ihmisiä. Eikä vain ihmisiä, vaan kaikkia älyllisiä olentoja: haltioita, kääpiöitä, kaikkea niiden väliltä.

Yhteistä noille hahmoille oli ainoastaan yksi asia. Heistä kenelläkään ei ollut kasvoja.

Siitä huolimatta he huusivat. Nevis tunnisti noista huudoista jokaisen – monet niistä hän oli aiheuttanut itse. Jokainen heistä aneli hiukan eri tavalla:

en halua kuolla

armoa!

säästä minut

minulla on lapsi! perhe!

anna minun mennä – ole kiltti


Mutta vaikka Nevis olisi halunnut antautua heidän tahdoilleen, hän ei voinut. He olivat jo kuolleita. Heistä oli jäljellä enää jälkikuva, enää se vääristynyt muisto, jonka muodossa ne voisivat jatkaa elämäänsä Neviksen kasvoilla.

”Lopettakaa”, Nevis käski. Hänen oma äänensä kuulosti heikolta huutojen rinnalla. ”Lopettakaa!”

Huudot vain kävivät kovemmaksi, peilaten hänen omaa hätäänsä.

lopeta lopeta lopeta

”Pyydän”, Nevis aneli – sanoja ei enää erottanut huutojen kakofonian takaa – ”en voi auttaa teitä! Jättäkää minut rauhaan!”

jätä minut rauhaan!

l o p e t a


Nevis vajosi polvilleen korviaan pidellen, mutta äänet kuuluivat yhtä lujina kuin ennenkin. Varjot jään alla kerääntyivät hänen luokseen, kymmenet äänet kietoutuneena yhdeksi. Nyt niiden kädet painautuivat jäätä vasten, mursivat railoja sen peilipintaan, kykenemättä kuitenkaan koskaan rikkomaan sitä. Nevis nojautui niiden ylle, kurotti kätensä näkyä kohti, jolloin hän erotti jään alla levämäisinä liehuvat mustat suortuvat. Ne liikkuivat vaivattomasti kuin vesi, ja niiden takaa pilkisti pari teräviä korvia. Kuunvalossa nuo suortuvat olisivat olleet vihreät.

”Auta minua, Elyen…” Arissa aneli. ”En saa henkeä…”

”Ei”, Nevis ravisti päätään. ”Et tämä ole sinä. Tämä on vain painajainen.”

”Elyen, minä—” Arissan lause katkesi terävään hengenvetoon, joka ei kuulostanut häneltä itseltään. Tämä ääni oli korkeampi, tuoreempi. Se oli muutakin kuin kauan sitten kadonnut muisto. Tämän äänen omistaja eli vielä.

”Nevis, auta minua”, Freya itki. Rihmat veden alla olivat muuttuneet punaisiksi kiharoiksi, jotka leijailivat kääpiön kasvojen – tai niille varatun tilan ympärillä – paksun pilven lailla. ”Minulla ei ole paljoa aikaa. Sinun täytyy auttaa minua, ennen kuin hän—”

”Ennen kuin hän mitä? Missä sinä olet, Freya? Mistä löydän sinut?”

”Vain sinä voit pelastaa minut. Minä olen—”

Vesi kiskoi Freyan alleen, ja hänen lauseensa loppu hukkui merkityksettömiin.

”EI!” Nevis iski nyrkkinsä jäätä vasten. Se ei hievahtanutkaan. ”Tule takaisin! Älä jätä minua yksin!”

”Rauha!” tämä ääni kuului jostain kaukaa. Nevis tunsi yllättäen painetta olkapäissään, kuin joku olisi pitänyt niistä tiukasti kiinni. ”Rauha. Kaikki on hyvin.”

”Älä jätä minua yksin! Ole kiltti!”

”Nevis. Kuuletko minua? Minä tässä.”

Nevis nyyhkytti vastaukseksi. Hän vajosi pimeyteen. Tila katosi ympäriltä, eikä hän enää tiennyt, missä oli. Hän tiedosti vain vahvat kädet käsivarsiensa ympärillä, korvaan lempeästi puhuvan äänen.

”Olet turvassa nyt. Minä tässä, Sigrid.”

”Älä…”

”Shh.” Kädet heijasivat häntä, kannattelivat häntä halki korkeimpien aaltojen. Nevis soperteli yhä järjettömyyksiä, mutta hän oli lakannut huutamasta. Nyt hän keskittyi vain hengittämään, ja vaikka se oli epätasaista, hän hengitti. Hän oli yhä elossa.

Kunnes hän lopulta käsitti, missä oli, ja avasi silmänsä.

”Sigrid”, Nevis henkäisi. Hänen äänensä oli huutamisesta käheänä. ”Minä…”

”Sinä näit painajaista”, Sigrid lausui pehmeällä äänellä. Hänen kätensä olivat yhä tiukasti Neviksen ympärillä, mutta eivät puristaen. Eivät satuttaen, vaan tukien. ”Mutta se on ohi nyt. Olet tässä.”

”Olen tässä.” Nevis laski sydämenlyöntejään, kunnes tuskin enää erotti niitä. Hän antoi myrskyn laantua. Kun siitä oli jäljellä enää pelkkä horisontissa siintävä pimeys, Nevis uskalsi jälleen avata suunsa.

”Näin unta Freyasta”, hän sanoi.

”Haluatko puhua siitä?” Sigrid silitti kädellään hänen hiuksiaan. Nevis nojautui aivan huomaamatta sitä kohti.

”Freya…” Nevis tunsi nielaisevan kokonaisen lohkareen, ”hän pyysi apuani. Hän sanoi, ettei hänellä ole enää paljoa aikaa. Ja että vain minä voin pelastaa hänet. Mutta kun yritin kysyä, missä hän on, hän katosi.”

Sigridin ote Neviksen päälaella kävi varmemmaksi, kun Nevis tukahdutti nyyhkäisyn Sigridin rintaa vasten. Häntä hävetti näyttäytyä Sigridin edessä tällaisena, näin heikkona, mutta hän ei voinut keholleen mitään. Se toimi täysin hänestä riippumatta.

”Se oli vain pahaa unta”, Sigrid kuiskutti. ”Et ole saanut tarpeeksi lepoa. Siksi näet painajaisia.”

Nevis nyökkäsi. Sanat palauttivat jälleen mieleen hänen aiemman riitansa Adan kanssa, ja hänen katseensa liikahti kuin itsestään haltian vuodetta kohti. Niin pimeässä Nevis ei erottanut, oliko se tyhjillään.

”Ada?”

Sigrid tuhahti. ”Kyllähän sinä kuulit mitä hän sanoi. Ei hän tarvitse unta.”

Niinpä tietysti. Nevis ei jaksanut välittää, mitä Ada teki sillä hetkellä. Hänen mielensä oli yhä puoliksi unen verhon takana. Tällä hetkellä hän keskittyi ainoastaan tähän hetkeen. Sigridin kehon lämpöön hänen omaa kehoaan vasten. Tasaiseen sykkeeseen, joka soi hänen rintansa alla.

”Etkö sinä nuku?” Nevis kysyi. ”Sinäkin tarvitset lepoa.”

”Yritin kyllä, mutta en saanut unta.”

Sitä oli vaikea uskoa, nyt, kun Sigrid lepuutti päätään hänen olkapäätään vasten, silmät kiinni ja rauhallisesti hengittäen. Elleivät he olisi juuri jutelleet keskenään, Nevis olisi voinut luulla hänen nukkuvan.

”Sinä voit olla siinä, jos se helpottaa”, Nevis ehdotti. ”Näytät viihtyvän niin hyvin.”

Sigrid naurahti tavalliseen, kuivakkaan tapaansa. Ehkä hän erotti Neviksen äänestä sellaisia sävyjä, joita hän ei aivan halunnut erottaa. ”Se ei varmaankaan olisi viisasta.”

Mutta samalla kuitenkin Sigridin sormet piirsivät kipinäkuvioita Neviksen päänahkaa vasten, ja hänen hengityksensä oli niin lähellä, että se tuntui lämpimänä tuulahduksena kasvoja pitkin. Nevis jopa haistoi kevyen mintun tuoksun – Sigridillä oli tapana pureskella sitä ennen nukkumaanmenoa. Heidän nenänsä lähestulkoon kolahtivat toisiinsa.

Tuli lyhyt hetki, jolloin maailma pysähtyi. Nevis tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Se oli vääjäämätöntä. Hän ei voinut pysäyttää tätä, eikä hän edes halunnut. Siispä kun Sigrid kurotti kasvonsa Neviksen kasvoja kohti ja painoi huulensa hänen huulilleen, Nevis suuteli häntä takaisin.

Viimeisetkin unen haituvat paloivat pois hänen kehoonsa huokuvan lämmön tieltä. Naiseksi, joka oli niinkin kova kuin Sigrid, hänen huulensa olivat yllättävän pehmeät. Ne liukuivat kosteina Neviksen omia vasten, kevyesti ja vaivattomasti, miltei kuin ne olisivat tehneet niin aina. Se tuntui luontevalta. Tämä tuntui luontevalta. Nevis ei edes ajatellut syventäessään suudelmaa ja kaatuessaan Sigridiä päin, kunnes he molemmat makasivat vieri vieressä vuoteella, kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina, samassa lämmössä kelluen. Vasta, kun Neviksen kädet löysivät paljaan, arpien kovettaman ihon Sigridin alaselässä, Sigrid jäykistyi ja sai Neviksen liikkeet pysähtymään. Hän avasi silmänsä ja kohtasi Sigridin katseen pimeässä, jossa se oli yhtä kirkas ja harmaa kuin kuutamo. Kaunis.

”Ei”, Sigrid vetäytyi taaksepäin. ”Tämä ei ole hyvä ajatus.”

Nevis irrotti kätensä Sigridin alaselästä. ”Hyvä on. Ei mennä vielä siihen.”

Hän kumartui suutelemaan Sigridiä uudelleen, mutta Sigrid käänsi katseensa pois. Nevis katsoi häneen kysyvänä.

”Joudumme kohta sanomaan toisillemme hyvästit”, Sigrid lausui pimeydelle. ”Ei ole hyvä kiintyä toisiimme liikaa.”

”Ei kukaan kiintymyksestä ole puhunut”, Nevis sanoi. ”Riittää vain, että meillä on tämä.”

Sigridin hymyn takana oli katkera sävy. ”Ei se ole koskaan niin yksinkertaista.”

Nevis nyökkäsi ja käänsi kylkeä Sigridistä poispäin. ”Ymmärrän. Tämä oli virhe.”

He makasivat hetken hiljaa pimeässä. Ääneen sanomattomat sanat tuntuivat painona heidän välillään. Nevis yritti tehdä kaikkensa karistaakseen fyysiset tuntemukset kehostaan, mutta se oli vaikeaa. Polte tuntui yhä huulilla ja kaikkialla muuallakin.

”Odota.” Sigridin käsi tarttui äkkiä hänen käteensä. Se nykäisi häntä kohti, vaati Nevistä katsomaan häntä silmiin. Nevis kääntyi ympäri vastahakoisesti – hän ei halunnut Sigridin näkevän pettymystä hänen silmissään.

”Olen tehnyt elämässäni monia virheitä”, Sigrid sanoi, punniten jokaista sanaansa tarkkaan. ”Monia asioita, joita kaduin jo ne tehdessäni, ja kadun entistä enemmän jälkikäteen. Mutta sinä et ole yksi niistä.”

Sitten Sigrid veti hänet itseään kohti ja suuteli häntä uudelleen.

Tällä kertaa Nevis otti rauhallisemmin. Hän ei halunnut upota liian syvälle, tiedostaen sen, että hänet nykäistäisiin pintaan millä hetkellä hyvänsä. Siispä hän piti kätensä paikoillaan. Antautui Sigridin kehon rytmille, ja rytmitti itsensä sen mukaan.

”Oletko varma tästä?” Nevis henkäisi, kun hän tunsi naisen hengityksen paljasta vatsaansa vasten. ”Meidän ei tarvitse tehdä mitään, mitä et halua.”

Sigrid harkitsi hänen sanojaan hetken. Teki päätöksensä.

”Olen”, hän vastasi. Ja antoi huultensa matkata alemmas.
never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 680
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N1: Ja niin vuosi tulee päätökseen! En saanut tätä aivan loppuun tänä vuonna kirjoitettua vaikka niin olin itselleni luvattu, mutta lähelle kyllä päästiin! Haluan kiittää kaikkia tänä vuonna tätä tekstiä lukeneita ja toivottaa hyvää uutta vuotta. Toivottavasti pysytte mukanani myös ensi vuonna! Tässä luvussa Sigrid vierailee viimein komentajan luona, samalla kun Nevis ja Ada keksivät uuden keinon löytää Järjestyksen sauva.
A/N2: Tämän tekstin loppupuolella oleva salamurhaajan tikari kaiverruksineen on saanut inspistä tästä tumblr-postauksesta.
A/N3: Olen tehnyt tätä tekstiä varten viime päivinä joitain moodboardeja! Postaan nyt nämä loppulukujen yhteydessä. Aloitetaan ensimmäisenä Sigridistä. :)




XXII.   Otsoninsininen

Kun Ada palasi yläkertaan aamuyöstä, Sigrid tuli häntä vastaan ovella.

Adalle oli heti selvää, mitä oli tapahtunut. Jopa ilman Sigridin punaisia poskia ja sojottavaa tukkaa hän olisi haistanut sen.

Sigridin katse paljasti, että hänkin käsitti Adan tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä ajattelet”, Sigrid kuiskutti sulkiessaan oven takanaan niin, ettei herättäisi Nevistä. ”Ei sinun tarvitse sanoa sitä. Tämä ei merkinnyt mitään.”

”Hyvä”, Ada vastasi. ”Sillä sinä menetät hänet.”

Sigrid puri huulta. Niin tehdessään hän näytti niin kamalan nuorelta – ja sitä hän oikeastaan olikin. Eihän hän ollut edes elänyt puolikasta ihmisikää.

”Ehkä olet oikeassa”, Sigrid jatkoi nojatessaan selkänsä seinää vasten, ”mutta ehkä hänkin oli oikeassa. Me tarvitsemme tätä. Kaiken tämän keskellä minä tarvitsen muistutusta siitä, että olen ihminen. Voitko ymmärtää sen?”

Ada yritti kyllä. Hän yritti käsittää, millaista oli nähdä kaikki niin lyhytnäköisesti ja tarttua johonkin sellaiseen, jonka tiesi varmasti uppoavan. Mutta ei hän käsittänyt, ei todella. Eihän hän ollut ihminen.

Siispä hän tyytyi vastaamaan pelkällä hiljaisuudella.

”Nevis oli oikeassa toisestakin asiasta”, Sigrid sanoi siihen. ”Sinä olet muuttunut. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että aikamme käy vähiin, tai että pelko on jatkuvasti enemmän läsnä, mutta minusta tuntuu, etten tunne sinua kunnolla enää. En niin kuin ennen.”

Ada tiesi, että hänen olisi pitänyt tuntea jotain enemmän. Sigridin sanojen olisi pitänyt satuttaa häntä, tai edes kirpaista vähän.

Mutta niin ei ollut. Hänestä tuntui ainoastaan… tunnottomalta. Kuin hän olisi seissyt viileässä pakkassäässä paikallaan niin kauan, että hän menetti tunnon käsistään ja jaloistaan, ja tilalle tuli vain turruttavaa tyhjyyttä.

”Se on harmi”, Sigrid sanoi vielä. ”Asioiden ei olisi tarvinnut mennä tällä tavoin.”

Sitten hän kääntyi pois kasvojaan pyyhkien, kuin hänellä olisi ollut roska silmässään.

Ada ei seurannut hänen perässään.

*

Nevis oli istunut jo tovin ajan alakerrassa, kun Ada ja Sigrid saapuivat aamiaiselle.

Se oli erikoista – yleensä Ada oli aina ensimmäisenä hereillä, eikä ollut Sigridille tyypillistä myöhästyä mistään. Nevis tiesi, ettei Sigrid ollut ainakaan nukkumassa – nainen ei ollut enää hänen vierellään Neviksen herätessä. Nevis oli osannut odottaa sitä: kaikki, mitä heillä oli, oli ainoastaan fyysistä. Silti, se sattui vähän.

Adasta Nevis ei jaksanut murehtia. Hän oli vieläkin vihainen tälle.

”Teilläpä kesti”, hän totesi Adan istuessa häntä vastapäätä ja Sigridin hänen vierelleen – liian lähelle ja liian kauas.

”Tarvitsin raitista ilmaa”, Sigrid vastasi, kohottamatta katsettaan puurolautasestaan.

”Minä… mietin asioita”, Ada puolestaan vastasi. Hän ei koskenut ruokaansa. ”Oletko ehtinyt istua täällä jo kauan?”

”Jonkin aikaa”, Nevis vastasi. ”Niin kauan, että ehdin kuulla jotain kiintoisaa.”

”Mitä?”

Nevis madalsi ääntään hetkeksi, sillä hän ei halunnut paljastaa salakuunnelleensa. ”Nuo kaverit parin pöydän päässä – älkää katsoko sinne nyt – puhuivat siitä, että kaupungissa järjestetään harvinaisten esineiden huutokauppa.”

Sigrid kohotti kulmiaan. ”Mitä siitä?”

”Se voisi olla se, mitä etsimme. Sanoittehan itse – voi olla, että sauva ei ole pyhätössä tai Legioonan omistuksessa ollenkaan. Ehkä se on ollut kaiken tämän aikaa jonkun yksityishenkilön omistuksessa. Harvinaisten esineiden kauppa voisi olla juuri se, mitä etsimme.”

Sigrid huokaisi. ”Enpä oikein tiedä. Millä todennäköisyydellä sauva muka olisi juuri tässä kaupassa?”

”Ei se välttämättä olekaan. Mutta saattaisimme silti saada vihiä sen sijainnista – ehkä joku paikalle tulevista kauppiaista voisi jopa omistaa sen. Voisimme tehdä tiedustelua kaupan lomassa.”

Ada nyökkäsi, vaikkakin varoen. ”Se kortti on ainakin käännettävä.”

Sigrid naputteli lautasensa reunaa lusikallaan. ”Missä kauppa järjestetään? Ja milloin?”

”Maanantaina keskipäivällä, toisessa korttelissa.”

”Ei käy”, Sigrid pudisti päätään. ”Tapaan silloin Legioonan komentajan.”

”Hitto”, Nevis kirosi. ”Se. Mutta… haittaako se oikeastaan? Emme me ole tulossa kanssasi komentajan juttusille. Jos menet puhuttamaan häntä, minä ja Ada voimme mennä sillä aikaa huutokauppaan. Kaikki voittavat.”

Sigrid pohti asiaa hetken.

”Ei”, hän sanoi lopulta. ”Jos teille sattuu jotain sillä aikaa, kun olen poissa, en voi suojella teitä.”

”Osaamme kyllä huolehtia itsestämme”, Nevis vastasi, sitten vilkaisi Adaan. ”Eikö niin?”

Ada nyökkäsi. ”Nevis on oikeassa.”

Sigrid ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta myöntyi lopulta. Hänenkin täytyi käsittää, ettei vaihtoehtoja ollut monia. ”Hyvä on. Mutta jos löydätte jotain, entäs sitten?”

”Sitten odotamme, että tulet takaisin, ja teemme seuraavan siirron yhdessä”, Nevis vastasi. ”Mikä voisi mennä pieleen?”

”Mikä tosiaan”, Sigrid huokaisi. ”Eihän meillä ole mitään menetettävää.”

*

”Onko meillä vielä pitkä matka?” Ada kysyi Nevikseltä maanantaina, kun he tekivät tietään kohti toista korttelia. Hänestä tuntui siltä, että he olivat vaeltaneet kaupungissa jo ikuisuuden, ja mitä kauemmas he kulkivat, sitä enemmän häntä alkoi epäilyttää. Täällä kadut olivat ahtaita, kivisiä tai mutaisia, eikä missään ollut kasvin kasvia. Ilma täyttyi joukosta mitä oudoimpia ja epämiellyttävimpiä hajuja, joista osa sai Adan pidättämään hengitystään.

”Jonkin matkaa”, Nevis vastasi. Hän oli pukeutunut pitkäksi ja laihaksi ihmismieheksi, jolla oli takkuinen, oljenvaalea tukka ja kuluneella tavalla tyylikkäät vaatteet – jotain, mitä huutokaupassa voisi odottaa näkevänsä. ”Me asumme neljännessä korttelissa – tämä on kolmas. Mitä alemmas numeroissa mennään, sitä alemmas mekin laskeudumme. Ja sitä rähjäisemmäksi kaupunki muuttuu.”

Ada ei oikein käsittänyt, miten paljon rähjäisemmäksi kaupunki saattoi enää mennä. Vaikka hän oli elänytkin pitkän elämän, siitä valtaosa oli ollut sivilisaation ulkopuolella tai Syväsuon kaltaisissa kaupungeissa, jotka olivat pelkkiä pikkukyliä Antropoliin verrattuna. Syväsuo oli Antropoliin verrattuna vielä nuori kaupunki – sen historia oli lyhyt, ja jos ihmiset yhtäkkiä katoaisivat, ei menisi kauaakaan, ennen kuin luonto ottaisi sen jälleen omakseen. Antropoli oli vastakohta – täällä ensimmäiset kivet oli laskettu jo vuosituhat sitten, ja kaupunki oli kasvanut siitä kerros kerrokselta, kohoten aina ylöspäin. Nyt he kulkivat kohti kaupungin muinaista sisustaa, jossa sen juuret ulottuivat syvimmälle.

He liikkuivat eteenpäin, ja ilma kaduilla kävi ahtaammaksi, tunnelma kireämmäksi. Ada aisti, että sillä oli jotain tekemistä eilisiltaisen kanssa – Nevis oli varmasti yhä vihainen hänelle. Mutta oli tässä muutakin.

”Sinä ajattelet häntä”, Ada käsitti. ”Sigridiä.”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Miten niin?”

”Tiedän, mitä viime yönä tapahtui.”

Neviksen leuka kiristyi. Hän oli varmasti halunnut pitää sen mieluummin omana tietonaan. ”Kertoiko Sigrid sinulle?”

”Siltä oli vaikea välttyä. En ole sokea, tiedäthän.” Ada piti lyhyen tauon. ”Sitä paitsi… tämä on ollut tuloillaan jo pitkään. Sitä tuppaa käymään, kun joukko ihmisiä – tai muita olentoja – viettää tiiviisti aikaa yhdessä, ja kuolemanpelko on läsnä. En syytä sinua siitä, mitä tapahtui.”

”Mutta et silti pidä siitä.”

”En.”

”Ymmärrän, miksi tunnet tuolla tavoin. Sinä pelkäät, että satutan itseni. Ja häntä siinä samalla.”

Ada ei vastannut, mutta Nevis oli oikeassa.

”Mutta ymmärrä tämä”, Nevis jatkoi, ”sinä et ole tästä joukosta ainoa, jolla on ollut huonoa onnea rakkaudessa. Minäkin tiedän, miltä menetys tuntuu. Kuten myös Sigrid. Minä en koskaan satuttaisi häntä tahallaan, kuten ei hänkään minua. Mutta joskus asiat vain… tapahtuvat.”

Ada aisti Neviksen katseen niskassaan kosketuksen tavoin. Nevis oli katsonut häntä sillä tavalla kerran aikaisemmin – juuri ennen kuin he suutelivat Vuriassa. Mutta vaikka siitä oli vasta vähän aikaa, se tuntui kaukaiselta. Etäiseltä, kuin muisto olisi samean jääseinän takana.

”Sinunkin olisi hyvä päästää joskus irti”, Nevis jatkoi. ”Unohtaa.”

Adan ihoa alkoi kuumottaa. Mutta juuri ennen kuin mitään ehti tapahtua, he astuivat kulman takaa leveälle aukiolle, joka suorastaan parveili väkeä. Aukion toiselle laidalle oli pystytetty punainen teltta korokkeella, ja sen takana odotti rivi mitä erikoisempia esineitä.

”Taidamme olla perillä”, Ada totesi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. ”Mitä sitten?”

”Katselemme ympärillemme”, Nevis vastasi. Hän oli alkanut jo pyyhkiä aukiota katseellaan, korvat höröllä mielenkiintoisten keskustelujen varalta.

”Tervetuloa, tervetuloa!”, huutokauppias kailotti teltan edustalta, ja vaikka hän ei puhutellutkaan yksin Adaa ja Nevistä, Ada huomasi, kuinka Nevis yritti tekeytyä pienemmäksi. ”Käykää peremmälle, tulijat! Käykää ihastelemassa esinekokoelmaamme. Numerotaulut saatte myös täältäpäin!”

Nevis ja Ada astelivat lähemmäs, yrittäen samalla saada selkoa ympäröivästä väkijoukosta. Aukiolla oli kaiken kaikkiaan ehkä viisikymmentä henkeä, joista valtaosa oli selkeästi erinäisiä keräilijöitä tai kauppiaita värikkäissä ja epäkäytännöllisissä vaatteissa, kantaen mukanaan turhanpäiväisiä helyjä, kuten viuhkoja ja helmikaulakoruja. Osa taas oli lähempänä heidän olemustaan, tai jopa epäsiistimpiä: toinen kortteli oli tunnettu rähjäisenä paikkana, joten väki oli sen mukaista. Joukossa oli sekä ihmisiä, haltioita että kääpiöitä, ja heitä yhdisti lähinnä se, että harva epäihminen oli pukeutunut aristokraatin tavoin. Huutokauppias itse oli myös ihminen: vanhahko, jo harmaahiuksinen mies, jolla oli yllään tyylikäs, purppuranpunainen puvuntakki ja siihen sopiva hattu.

Teltan edustalla kävi suurin kuhina – monet olivat kerääntyneet tarkkailemaan korokkeelle asetettuja esineitä. Nevis ja Ada jäivät hiukan taaemmas ja kaappasivat itselleen numerotaulut. Ada silmäili samalla takakoroketta, mutta nopealla katsauksella siellä ei näyttänyt olevan mitään Neremynin kaltaista – nämä esineet koostuivat tauluista, koriste-esineistä, matkamuistoista ja koruista. Joukossa oli jotain aseitakin: lähinnä tikareita, vasaroita ja kilpiä.

”Ovatkohan kaikki huudettavat esineet tässä?” Ada kuiskutti.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”En ole koskaan ollut tällaisessa aiemmin. Ehkä he eivät uskalla laittaa arvokkaimpia esineitä näytille siltä varalta, että ne varastetaan.”

Ada nyökkäsi. ”Se käy järkeen.”

Nevis lipui hitaasti lähemmäs koroketta, ja vaikka hän kantoi yhä toisia kasvoja, hänen koko olemuksensa oli jännittynyt. Ada näki hänen vetävän syvään henkeä, ennen kuin hän kääntyi läheisen kauppiaspariskunnan puoleen ja alkoi jututtaa heitä, esittäytyen kuvitteellisella nimellä ja ojentaen kättä. He kävivät nopeasti keskusteluun siitä, millaiset esineet heitä huutokaupassa eniten kiinnostivat – pariskunta oli katsellut sillä silmällä koruja, kun Nevis taas vastasi olevan kiinnostuneempi aseista. Keskustelu loppui sen jälkeen lyhyeen, ja Nevis palasi takaisin Adan luo.

”Jututetaan väkeä”, hän sanoi hiljaa. ”Yritetään kartoittaa joukosta ne, jotka olisivat kiinnostuneita harvinaisista aseista. Sauvoista ja keihäistä, tarkemmin ottaen. Ehkä heistä joku sattuu lipsauttamaan jotakin.”

Nevis siirtyi seuraavan kohteensa luo. Ada teki samoin, kääntyen läheisen rouvashenkilön puoleen ja ojentaen kätensä esittelyyn. Nainen kuitenkin vain nyrpisti nenäänsä ja kääntyi poispäin. Hämillään, Ada otti pari askelta eteenpäin ja yritti puhutella erästä vanhempaa herraa. Hän suostui antamaan nimensä ja kätensä, muttei paljastamaan tietoja mieltymyksistään. Samalla Nevis oli ehtinyt jo puhua sydämensä kyllyydestä.

Adalle kävi nopeasti ilmi, että tämä saattoi olla seurausta siitä, ettei hän ollut paikallisia. Villi, tarkemmin sanottuna. Vaikka hän olikin yrittänyt parhaansa pukeutumalla johonkin siistimpään kuin tavallisiin vaatteisiinsa, hänen pitkä, letitetty tukkansa, tumma hipiänsä ja karkea korostuksensa paljastivat, että hän oli toisaalta. Haltiat ja kääpiöt ottivat hänet paremmin vastaan, mutta kaikki aseet, joista he olivat kiinnostuneita, olivat tikareiden ja jousten kaltaisia, käytännöllisempiä välineitä. Palkkatappajia, ehkä: osalla oli silmissään villi tai jopa hiukan kuollut katse. Hiukan kuten Neviksellä.

He ehtivät kierrellä tovin, ennen kuin huutokauppias keskeytti seurustelun ja komensi kaikki istumaan. Ada ja Nevis ottivat paikkansa melko keskeltä – riittävältä etäisyydeltä nähdäkseen lavalle, mutta riittävän kauas ollakseen kiinnittämättä liikaa huomiota.

”Löytyikö mitään?” Ada kysyi Nevikseltä.

”Ei”, Nevis pudisti päätään, hypistellessään numerotaulua kädessään. ”Yksi herra oli kyllä kiinnostunut keihäistä, mutta ei myöntänyt omistavansa yhtään sellaista, eikä uskonut sellaisia olevan tänään tarjollakaan.”

”Minäkään en löytänyt mitään”, Ada vastasi. ”Mutta ehkä tämä tästä. Huutokauppa on vasta alkamassa.”

”Niin”, Nevis huokaisi. Hän katseli lavan suuntaan, mutta ei oikeasti vaikuttanut katsovan sinne, vaan jonnekin kauemmas, ajatuksiinsa.

”Mitäköhän Sigrid tekee tällä hetkellä?” hän pohti hiljaa.

Sitten huutokauppa alkoi.

*

Sigrid oli istunut komentajan toimiston ulkopuolella jo hyvän tovin.

Kello oli jo varmasti yli kaksitoista, mutta ovi pysyi silti visusti lukossa. Se oli niin paksu, ettei sen lävitse kantanut ääni lainkaan. Sigridillä ei ollut mitään keinoa tietää, mitä sen toisella puolella tapahtui. Tai tapahtuiko siellä yhtikäs mitään.

Oveen koputtaminen ei kuitenkaan tulisi kysymykseenkään. Ovivartijoiden katseet olivat naulautuneet visusti häneen, ja niihin viiteen muuhun vieraaseen, jotka olivat jonossa hänen jälkeensä. Ensinäkemällä heissä oli vain vähän yhteistä: Sigridin perässä jonossa oli viiksiään hipelöivä kauppias, hänen jälkeensä vanhempi, tärisevä rouvashenkilö. Ikään kuin komentajan juttusille pääsisi kuka vain tuosta vain. Sigrid torui nopeasti itseään – eihän hän voinut tietää, miten tärkeistä asioista näiden vieraiden kohdalla oli kyse – hän vain tuomitsi heidät ulkonäön perusteella.

Sigrid kuitenkin epäili, että kenenkään asia olisi maailman pelastamista tärkeämpi.

Sigrid huokaisi ja asetti kätensä jalkojensa väliin estääkseen molempia tärisemästä. Hänen tuli näyttää esimerkkiä, olihan hän täällä vieraan kaupunginkaartin edustajana. Hermostuminen ei palvelisi ketään.

Ryhdistäydy. Mitä Nevis ja Ada sanoisivat, jos he näkisivät sinut nyt?

Nevis varmaankin nauraisi. Ehkä hän jopa tönäisisi Sigridiä leikkimielisesti, yrittäisi ravistella järkeä hänen kehoonsa. Ada pudistelisi päätään hetken, mutta tarjoaisi ehkä lopuksi lohduttavia sanoja.

Sigrid ei ollut halunnut myöntää sitä itselleen ennen, mutta hän tarvitsi Nevistä ja Adaa. Hän ei ollut halunnut myöntää sitä, koska pelkäsi sen tekevän hänestä heikon. Hän ei ollut halunnut olla riippuvainen kenestäkään, eikä hän ollut tahtonut pakottamaan ketään kantamaan hänen mukanaan tuomaansa taakkaa. Siispä hän oli suhtautunut tähän järkiperäisesti. Nevis oli ollut vain keino, jolla hän paikkasi sen aukon, jonka Ragnar jätti. Ada oli ollut pelkkä ystävä – järjen ääni, silloin kun Sigrid sitä tarvitsi. Jotain henkistä Neviksen tarjoaman fyysisyyden tueksi.

Mutta ehkä heistä oli kaiken tämän myötä tullut muutakin. Jotain tärkeämpää kuin kehon lämpöä tai järkevältä kuulostavia sanoja.

”Sigrid Merentytär”, ovivartijan ääni havahdutti Sigridin ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja huomasi komentajan toimiston oven avautuneen, ja edellisen vieraan lähteneen. ”Komentaja ottaa teidät nyt vastaan.”

”Kiitos”, Sigrid nyökkäsi. Hän nousi seisomaan sydän pamppaillen, niin äkkiä, että häntä alkoi huimata. Hän veti syvään henkeä ja keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja kätki kätten tärinän selkänsä taakse. Sitten hän astui sisään komentajan toimistoon.

Ovi pamahti kiinni hänen perässään. Sigrid sävähti, mutta komentaja ei huomannut sitä. Häntä ei nimittäin näkynyt missään.

Toimisto oli valtava, pyöreän mallinen huone, joka oli sijoitettu yhteen Legioonan linnoituksen torneista. Linnoitus toimi samaan aikaan myös vankilana, ja se sijaitsi kapealla saarella keskellä Punajokea. Tällä hetkellä tuo toimisto kuitenkin vaikutti olevan tyhjänä. Keskellä sitä seisoi leveä mahonkipöytä, joka oli täynnä kirjoitusvälineitä ja siisteihin pinoihin koottuja asiakirjoja. Pöydän vierellä sekä huoneiden seinustoilla oli lukuisia, täytenä notkuvia kirjahyllyjä, joiden takana tila vaikutti jatkuvan kauemmas. Katossa riippui pyöreä, lasikupuinen valaisin, jonka takana paloi kirkas, tasainen liekki. Niin tasainen, ettei se vaikuttanut välkehtivän ollenkaan. Sigrid epäili, oliko kyse liekistä laisinkaan.

”Haloo?” hän kutsui astuessaan peremmälle toimistoon. ”Onko täällä ketään?”

Vastausta ei kuulunut ensin. Sigrid saapui pöydän luokse, yritti tähyillä kirjahyllyjen taakse. Mutta ketään ei näkynyt vieläkään.

”Minä täällä. Sigrid Merentytär.”

”Istu alas, Sigrid”, vieras ääni vastasi yllättäen. Sigrid ei oikein osannut paikallistaa, mistä suunnasta se oli tullut. Tai millaisen henkilön suusta. Se oli täydellisen väritön ja mitäänsanomaton. Ei miehen eikä naisen ääni. Ei aikuisen eikä lapsen ääni.

”Selvä”, Sigrid totesi vetäessään tuolin itselleen. Niin tehdessään hänen katseensa osui äkkiä pöydän alta pilkistävään jalkapariin. Sigridin sydän oli jättää lyönnin välistä.

”Komentaja?”

”Sano vain Mordig”, komentaja vastasi. Siinä samassa hän nousi tuolille pöydän alta, ja Sigrid näki hänet kunnolla. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan pitkään, siniseen viittaan, ja hupun alta pilkistävät kasvot olivat lähes kokonaan hämärän peitossa. Jopa tuolilla istuessaan hänen ylävartalonsa hädin tuskin ylsi pöydän yläpuolelle.

”Mutta tehän olette—”

”Kääpiö”, Mordig täydensi lauseen Sigridin puolesta. ”Tiedän. Se ei ole asia, jota moni odottaa minut nähdessään. He kuvittelevat mielessään perinteisen komentajan. Mielellään miehen. Pitkän sellaisen, jolla on leveät hartiat ja terävä katse.” Mordig hymähti, kohotti leukaansa ylemmäs, jolloin Sigrid havaitsi sen olevan pyöreälinjainen ja kokonaan parraton. Valo osui komentajan silmiin paremmin siinä kulmassa, paljastaen parin sinisiä silmiä. Otsoninsinisiä.

”Yksi noista asioista sentään pätee minuun”, Mordig jatkoi, ”muut, eivät niinkään.”

”Olen pahoillani, komentaja.” Sigrid kumarsi päänsä. ”Minun ei ollut tarkoitus osoittaa epäkunnioitusta. Olin vain—”

”Yllättynyt? Kuten kaikki. Mutta saatte anteeksi. Aloitetaan tämä puhtaalta pöydältä.”

Hupun hämärässä, Mordigin siniset silmät välähtivät. Siinä samassa pöytä heidän edessään tyhjeni asiakirjoista, kuin tuulenpuuska olisi puhaltanut sisään ja pyyhkäissyt tavarat syrjään. Mutta ne eivät leijailleet ympäriinsä ja sotkeneet paikkoja, vaan sujahtivat siististi hyllyihin, kuin ne kuuluisivatkin sinne. Ilmaan tulvahti otsonin terävä katku.

”Maagi”, Sigrid huokaisi ällistyneenä. ”Olette myös maagi.”

”Niin.” Mordig risti sormensa tyhjentyneen pöydän keskelle. ”Toinen asia, jota moni ei minusta olettaisi. Monissa kaupungeissa minun kaltaisestani ei ikimaailmassa tehtäisi komentajaa. Olisin onnekas, jos minut hyväksyttäisiin edes kaupunginkaartiin. Antropoli ei kuitenkaan ole sellainen paikka.”

Sigrid nyökkäsi. Mordig olisi yhtä hyvin voinut puhua Syväsuosta. Kaikki Sigridin kaartilaiskollegat siellä olivat ihmisiä, ja hyvin samankaltaisia sellaisia. Kääpiön, haltian tai edes hiukan eri näköisen ihmisen palkkaaminen ei tulisi kysymykseenkään.

”Mutta. Riittävästi puhetta minusta. Nyt voisimme puhua sinusta, Sigrid.” Mordigin sinisten silmien katse kirkastui. Poltti. Kuin hehkuva kaasuliekki. ”Miksi olet tullut tänne?”

”Minä…” Sigrid ravisti päätään. Hän oli miettinyt sanansa tälle tapaamiselle hyvin tarkkaan: kuinka kertoisi riittävästi ollakseen uskottava, mutta riittävän vähän paljastaakseen komentajalle koko totuutta. Nyt kaikki nuo sanat kuitenkin vaikuttivat sulaneen hänen kieleltään. ”Minun täytyy…”

”No?” Mordigin ääni kuulosti paljon sen oikeaa voimakkuutta lujemmalta. Kuin siinä olisi monta kerrosta, joista jokainen oli hiukan erilainen. ”Komentaja Grems kehui sinua sanavalmiiksi. Oletko sinä sitä?”

Sigrid nielaisi. ”Kyllä. Kyllä minä olen.”

”Hyvä. Kerro minulle itsestäsi. Miksi olet tullut kaupunkiin? Mitä sinä tarvitset?”

”Tarvitsen apuanne. Pohjoisen druidit lähettivät minut etsimään jotakin.”

”Niinkö? Mitä sinä todella etsit?”

”Erästä esinettä. Asetta.”

”Millaista asetta?”

”Sitä voisi kutsua sauvaksi. Tai keihääksi.”

”Isrothin keihäs?” Konsonantit kaikuivat huoneen seinistä, särähtelivät Sigridin kallossa. ”Neremyn. Sitäkö sinä etsit?”

Sigrid puri hammasta. Oliko hän sanonut sen ääneen? Ei hänen ollut tarkoitus paljastaa niin paljoa. Mutta polte oli niin voimakas. Se pakotti häntä.

”Miksi?” Mordigin silmät leimusivat tähtien lailla. ”Miksi tarvitset sen?”

Sigrid käänsi katseensa, yritti sulkea silmänsä, mutta yhä silloinkin hänen ihoaan poltteli. ”Sattuu.”

”Tiedän”, Mordig vastasi, eikä hänen äänessään kuulunut sääliä. ”Mutta kipu loppuu pian. Heti kun kerrot minulle, mihin tarvitset keihään.”

”Palauttaakseni sen druideille”, Sigrid vastasi. Hänestä tuntui, ettei hän saanut kunnolla henkeä. Kyyneliä alkoi valua hänen poskiaan pitkin. ”Ja pelastaakseni hänet.”

Vaati Sigridin jokaisen tahdonvoiman rippeen olla lausumatta nimeä ääneen. Kuvat vilisivät Sigridin silmien takana. Heidän ensikohtaamisensa Kaskenkaatajassa. Korppikeron kartano. Laiva keskellä myrskyisää merta. Kuutamon hopeoima aukio druidileirin reunamilla. Kädet lanteiden ympärillä taivasalla, Vurian ulkopuolella. Sormet ja huulet ja hopeiset hiukset ja silmät.

Sitten, kuin paino olisi yhtäkkiä nostettu Sigridin rinnalta, hän saattoi jälleen hengittää. Ilma virtasi hänen keuhkoihinsa. Selkeys valtasi hänet, kuin hän olisi katsonut maailmaa pitkään vesikerroksen takaa, ja vasta nyt kykeni näkemään kunnolla sen lävitse.

Hyvä tavaton, Sigrid käsitti. Mitä minä olen tehnyt?

”Kiitän palveluksestasi, Sigrid Merentytär”, Mordig sanoi. ”Ja pyydän anteeksi.”

”Mitä?”

Hämärän huppunsa uumenissa, Mordigin huulet kaartuivat terävähampaiseen hymyyn, joka täytti Sigridin kauttaaltaan kylmällä. ”Teidän olisi todella tullut harkita tarkemmin, ennen kuin tulitte Antropoliin. Legioona ei koskaan unohda.”

Sigrid loikkasi tuoliltaan niin nopeasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Veri kohisi Sigridin korvissa, kun hän kääntyi ovea kohti lähteäkseen.

”Mene vain”, Mordig lausui hänen perässään, ”riitani ei ole sinun kanssasi. Mutta tiedä tämä – on jo liian myöhäistä.”

Sigrid läimäytti oven auki ja juoksi, sännäten täyttä vauhtia kohti toista korttelia.

*

”Seuraava huudettava esine”, huutokauppias kajautti, ”saviruukku, vedenjumala Aguilan temppelistä. Maalattu akvamariinilla. Kaiverrettu. Lähtöhinta: viisikymmentä hopearahaa. Huutoja?”

”Seitsemänkymmentäviisi!”

”Seitsemänkymmentäviisi huudettu. Korkeampia huutoja?”

”Kahdeksankymmentä!”

”Kahdeksankymmentä huudettu. Ensimmäisen kerran, toisen kerran—”

”Satakaksikymmentä!”

”Kaksisataa!”

”Kaksisataa huudettu! Vielä korkeammalle? Ei? Ensimmäisen kerran, toisen kerran… myyty, harmaatakkiselle miehelle toisessa rivissä. Ja seuraava esineemme: salamurhaajan tikari, terästä. Kahvaan kaiverrettu punaisia tulppaaneja, sekä haltiakielinen lainaus, joka yleiskielellä kuuluu: olkoon kaikki vammasi kuolettavia. Lähtöhinta, kaksi kultarahaa.”

Huutokilpailu alkoi heti. Nevis antoi tikarista matalan tarjouksen, mutta vain näön vuoksi – olisi epäilyttävää osallistua huutokauppaan ilman, että huutaisi mitään: etenkään sen jälkeen, kun hän oli esitellyt itsensä innokkaaksi aseiden keräilijäksi. Hänen hyväksi onnekseen hänen huutoaan kuitenkin seurasi sarja korkeampia huutoja, joten hänen ei tarvitsisi maksaa rahoja, joita hänellä ei todella ollut. Tikari myytiin lopulta seitsemän kultarahan hintaan kalpealle haltianaiselle, jonka mustat hiukset oli kieputettu nutturalle hiusneuloilla. Nevis ei epäillyt hetkeäkään, ettei niitäkin voisi käyttää tappamiseen.

”Seuraava esine: kääpiöriimuin koristeltu juomasarvi, tammipuuta. Perhekalleus, kuulunut aikoinaan Novrin vuorikaupungin aatelistolle. Lähtöhinta, kymmenen hopearahaa…”

Ja niin huutokauppa jatkui. Huutokauppias veti vuorotellen esille sarjan mitä erilaisimpia esineitä, aterimista rintaneuloihin, huonekaluista vaatteisiin. Aina ajoittain Nevis teki tarjouksia, yhteen kääpiökirveeseen ja kullalla ja timanteilla koristeltuun miekkaan. Lopulta joku muu aina teki viimeisen tarjouksen. Kaupan jatkuessa ja tarjousten koventuessa moni jätti leikin kesken, läimäisten numerotaulunsa penkille ja poistuen paikalta helmat tai lahkeet liehuen. Kun kolme varttia huutamista oli jatkunut, jäljellä oli enää puolet alkuperäisistä osallistujista.

Siitä huolimatta Nevis ja Ada jäivät. Heidän täytyi odottaa kaupan loppuun saakka. Vaikka suurin osa esineistä oli ollut sellaisia, joita Nevis oli alun perin nähnyt näytepöydällä, osa niistä oli uusia, kuten arvokkaat korut ja Neviksen huutama timanttikoristeinen miekka. Hän vakuuttui siitä, että mikäli Isrothin keihäs olisi täällä, ei sitä pidettäisi kaikkien pällisteltävänä. Hän muisti yhä, miten sauva oli polttanut Freyan – ja sitä kautta Neviksen kättä sitä koskettaessa. Ehkä se olisi turvallisesti lasisessa tai puisessa laatikossa, jossa sitä voisi säilyttää siihen saakka, että sen saisi kuljetettua kotiinsa.

Vielä varttitunti kului. Siinä ajassa ehdittiin huutaa neljä esinettä, joista yksikään ei ollut lähelläkään Neremyniä. Ada alkoi käydä levottomaksi.

”Tästä ei tule mitään”, hän kuiskutti Neviksen korvaan haltiaksi. ”Meidän tulisi palata kirjastoon ja jatkaa tutkimuksiamme siellä. ”Tuhlaamme vain aikaamme.”

”Vielä hetki”, Nevis maanitteli. ”Mikä tahansa seuraavista esineistä voi olla etsimämme.”

”Sanoit noin kymmenen minuuttia sitten”, Ada huokaisi. Muttei vastustellut enempää.

Nevis keskittyi jälleen huutokauppaan – seuraava esine oli sarja pieniä, rubiinikoristeisia heittoveitsiä, joista Nevis esitti olevansa kiinnostunut. Hän kohotti numerotaulunsa ja huusi matalan tarjouksen. Jota seurasi hiukan korkeampi tarjous. Hän huusi uudestaan. Korkeampi tarjous. Nevis laski numerotaulunsa.

Ja tuli äkkiä tietoiseksi siitä, että aukiota tarkkailtiin.

Hän tunsi sen ensin kutinana niskassaan. Seuraavaksi hän kuuli sen – vihellyksen, joka oli naamioitu linnun viserrykseksi, mutta tuli todellisuudessa huulten välistä. Sitten hän näki sen – kadunkulmaan heijastuvan valonsäteen, jossa oli häivähdys kultaa.

”Ada”, Nevis nykäisi druidia vaatteista. ”Meidän täytyy lähteä. Heti.”

Adan kasvot vakavoituivat. Hänkin aisti sen nyt. Kuten kaikki muutkin aukiolla sillä hetkellä olevat haltiat.

Mutta he eivät olleet edes ehtineet nousta pystyyn, ennen kuin kultainen aalto lähestyi aukiota joka suunnasta.

Legioonalaisia. Kymmenittäin. He olivat piirittäneet aukion sen kaikilta puolin, ja jokainen heistä kantoi mukanaan asetta. Neviksen suoniin virtasi jäätä.

”Seuraava esine—mitä tämä oikein on?” Huutokauppiaan kasvot täyttyivät hämmennyksestä. ”Arvoisat legioonalaiset… vakuutan, että kaikki tässä kaupassa myytävä on tyystin laillista! Minulla on lupa!”

Yksi legioonalaisista astui edemmäs ja nosti kätensä ilmaan, heilauttaen sitä vähättelevästi. ”Emme tarvitse lupaanne, kauppias. Tämä ei koske teitä. Voitte jatkaa kaupantekoanne, kunhan olemme hoitaneet asiamme.”

Huutokauppias nielaisi ja vajosi vähin äänin tiskin taakse. Legioonalaiset liikkuivat aukiota kohti kuin hidastettuna, ja väkijoukossa puhkesi hiljainen paniikki. Joukosta oli helppo erottaa ne, joilla ei ollut puhtaat jauhot pussissaan – moni alamaailman edustajista hapuili kätkettyjä tikareitaan tai yritti kadota tuolien väliin. Yksi herra jopa ryömi huutokauppiaan seuraksi tiskin taakse.

”Tällä aukiolla on vain yksi, jota etsimme”, legioonalainen jatkoi, ja Neviksen suoniin virtasi jäätä. Hän jo tiesi, mitä legioonalainen tulisi sanomaan.

”Paljasta itsesi, eikä kehenkään muuhun tarvitse sattua. Astu esiin, Kasvoton.”
never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 680
  • Created by fear
    • vlaurelia.blogspot.com
A/N1: Hyvää uutta vuotta, ja kiitos kaikille, ketkä äänestivät Kasvotonta Finipikareissa! ♥ Olen tosi ilahtunut siitä, että Kasvoton sijoittui sekä originaalitarina- että jatkotarina-kategorioissa. Kiitos niin paljon. Olette ihan parhaita ♥
A/N2: Tässä tulee taas uusi moodboard! Tänään luvassa Freya :)




XXIII.   Lopun alku

Sigrid juoksi.

Hän juoksi pitkiä, painavia askeleita. Panssaria hänen yllään ei ollut tarkoitettu sellaiseen kulkuun. Hiki valui hänen selkäänsä pitkin. Hiukset liimautuivat päänahkaan myssyn tavoin. Sydän takoi rytmiä hänen rinnassaan. Ohi pyyhkivä tuuli kirveli silmiä.

Linnoitus keskellä Punajokea oli kaukana toisesta korttelista. Lähestulkoon kaupungin toisessa päässä. Menisi tuntikausia, ennen kuin Sigrid pääsisi paikalle.

Hän tiesi, ettei hän koskaan ehtisi ajoissa.

Silti hän juoksi. Koska hänen täytyi uskotella itselleen, että hän edes yritti pelastaa heidät.

*

”Voimme tehdä tämän helpolla tai vaikealla tavalla”, legioonalainen totesi. ”Antaudu heti, ja säästymme turhalta väkivallalta.”

Koko aukio pidätteli henkeään, Nevis sen mukana. Ensireaktiona oli pelko. Jäsenet tuntuivat lyijynraskailta. Ilma pakeni keuhkoista. Sitä seurasi pian hämmennys. Miten legioonalaiset olivat saaneet hänet kiinni? Hän oli ollut niin varovainen kuin saattoi. Kukaan ei tiennyt hänen paikallaolostaan Tiaisen, Adan ja Sigridin lisäksi – ja Tiaisen muistin Ada oli pyyhkinyt. Ainoa keino, jolla legioonalaiset olisivat voineet tietää hänestä oli se, että joku olisi kertonut heille.

Koska joku oli kertonut heille.

Neviksen katse osui Adaan hänen vieressään. Druidi kuitenkin näytti yhtä hämmentyneeltä kuin hänkin. Ei. Ei Ada riskeeraisi hänen henkeään sellaisella hetkellä – eteenkään kun hän tiesi, mitä oli pelissä.

Mutta Sigrid.

Neviksen vatsan valtasi uppoava tunne. Sigrid ainoana tiesi, miten pitkälle Neviksen historia legioonan kanssa ulottui. Hän oli kaupunginkaartilainen, ja uskollinen laille. Ehkä jopa enemmän kuin niille, joiden väitti olevan ystäviään.

”Kello käy”, legioonalainen jatkoi. ”Astu esiin.”

”Älä tee sitä”, Ada kuiskutti.

”En.” Antautumista legioonalaiset halusivatkin. He voisivat ryhtyä taisteluun, mutta sivullisten uhrien määrä olisi suuri. He eivät ottaisi sitä riskiä, ellei heidän olisi pakko.

Siispä Nevis pysyi vaiti, kuten valtaosa muustakin aukiosta. Heistä kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä viisaita.

”Mistä tässä on kyse?” eräs osaanottajista – kauppiaalta näyttävä mies kysyi. ”Ei teillä ole oikeutta tällaiseen!”

Legioonan puhemies heilautti sormiaan. Yhtenä kultaisen metallin välähdyksenä kaksi legioonalaista astui eteenpäin ja lähti tulemaan miestä kohti. Kauppias alkoi hikoilla, ottaen hermostuneita askeleita taaksepäin.

”Meillä on ainoa oikeus”, legioonalainen jatkoi, kun hänen toverinsa laittoivat kauppiaan rautoihin ja kiskoivat hänet pois aukiolta. ”Kuka on seuraavaksi?”

Seurasi levotonta liikehdintää. Jännitys tuntui painavana ilmassa, kun kaikki odottivat seuraavaa siirtoa. Siltikään Nevis ei liikkunut. Hän tuskin hengitti.

”Aika on lopussa”, legioonalainen totesi kyllästyneenä. ”Vangitkaa heidät kaikki.”

Valon välkähdys, kun aurinko heijastui yhtä aikaa kymmenien ojennettujen keihäiden pinnasta. Kohahdus, kun kymmenet jalkaparit liikkuivat yhtenä, alkaen ottaa askelia heitä kohti. Kultainen aalto lähestyi aukiota askel askeleelta, muodostaen tiivistyvän ringin huutokaupan ympärille.

Silloin puhkesi kaaos. Ilma täyttyi kiljahduksista ja epäuskon huudoista. Osa vieraista oli jähmettyneenä paikalleen, mutta kaikki eivät tehneet niin. Osa yritti paeta juoksemalla legioonalaisia kohti, mutta he joko pysähtyivät tai saivat keihäästä. Niiden päät olivat tylppiä – heidät oli käsketty ottamaan kiinni, ei tappamaan. Siitä huolimatta sellaiseen törmäämisestä saisi pahan mustelman pidemmäksi aikaa. Osa puolestaan koetti onneaan yrittämällä liukua legioonalaisten ohi tai hyppäämällä heidän ylitseen, mutta ensimmäisen, kiristyvän renkaan ympärillä heitä odotti toinen rinki legioonalaisia valmiina tekemään osuutensa.

Toiset turvautuivat vakavampiin keinoihin. Salamurhaajan tikarin ostanut haltianainen kiskaisi hiusneulat nutturastaan ja antoi tukkansa pudota mustalle putoukselle selkänsä taakse. Neulat kimmelsivät valkeina tähtinä kiitäessään ilman halki legioonalaisia kohti. Yksi kimposi legioonalaisen kypärästä, mutta kaksi muuta löysivät tiensä kypärän raoista legioonalaisten silmiin. Legioonalaiset huusivat ja vajosivat polvilleen kasvojaan pidellen, samalla kun salamurhaaja veti sarjan kätkettyjä tikareita vaatteidensa kätköistä. Joukko osallistujia liittyi heidän seuraansa, kaivaen esille sarjan erinäisiä aseita kirveistä sapeleihin. Metalli kolisi metallia vasten, kun aseistautunut joukko kävi legioonalaisten kimppuun raivatakseen polun heidän tieltään.

Kaikki tuo oli tapahtunut alle kymmenessä hengenvedossa. Se oli aika, jossa Nevis ja Ada ehtivät käsittää, ettei mahdollisuutta pakoon ollut ilman taistelua. Siispä Ada kiskaisi sormuksensa sormestaan ja antoi sen muuntautua täyspitkäksi, hopeisesta puusta tehdyksi sauvaksi, jonka päässä kimalsi sininen kivi.

“Agus van aithir, hael ir meg”, Ada lausui. Joka sana piirsi huurrepilven hänen kasvojensa ympärille. Ilman lämpötila tuntui kylmenneen pakkasen puolelle. Ada heilautti sauvaansa, ja sen päästä sinkosi jäätä pitkässä kaaressa. Kaikki legioonalaiset, joihin jäänsirpale osui, kangistuivat ja jähmettyivät hetkeksi paikoilleen. Keihäät putosivat kolahtaen heidän käsistään.

Nevis kääri hihansa ja odotti tilaisuuttaan, tarkkaillen taistelua hänen ympärillään. Ada lausui loitsun toisensa perään, ja yksi legioonalainen toisensa perään kohmettui hänen sauvansa kärjestä. Salamurhaaja joukkoineen oli onnistunut luomaan kiilan yhteen osaan ringistä, jonne valtaosa legioonalaisista tiivistyi. Samalla Nevis kuitenkin näki, että ringin vastakkainen reuna oli heikentynyt. Yksi kohdistettu isku Adan sauvasta voisi riittää siihen, että seinä murtuisi. Silloin Neviksen tarvitsisi vain muuntautua legioonalaiseksi ja paeta paikalta.

”Ada!” Nevis huusi. ”Takanani!”

Ada kääntyi ympäri hiukset heilahtaen, ja hän näki sen, mitä Neviskin näki.

”Agushael”, Ada käski, ja lumimyrsky riehui hänen silmiensä takana. Jäätä purkautui hänen sauvansa kärjestä miekkamaisena suppilona, joka iski legioonalaista suoraan rintaan. Hän ei edes ehtinyt huutaa, ennen kuin kaatui liikkumattomana maahan. Jääkeila viilsi pitkän railon legioonalaisten seinämään.

”Mene!” Ada huusi. Samalla kaksi legioonalaista lähestyi häntä keihäät tanassa, mutta Ada pysäytti heidät nostamalla jäämuurin heidän välilleen. Hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen, kun hän keskittyi pitämään muurin pystyssä.

Neviksen katse liikehti Adan ja muuriin revenneen aukon välillä. Jos hän lähtisi, hän jättäisi Adan pulaan. Mutta hänen ainoa tilaisuutensa oli nyt. Jos koskaan.

Siispä Nevis riuhtaisi katseensa Adasta ja alkoi juosta aukkoa kohti. Taistelun äänet hänen korvissaan hukkuivat hänen sydämensä pamppailun alle. Vain viisi askelta, ja hän saavutti aukon legioonalaisten rivissä. Valtaosa legioonalaisista ei ehtinyt tehdä mitään – heidän liikkeensä olivat yhä kankeat Adan loitsun jäljiltä. Mutta yksi heistä, rivin viimeinen, ojensi keihäänsä Nevistä kohti.

Nevis väisti keihään tieltä ja tarttui legioonalaisen ojennettuun käteen. Odotti. Sekin lyhyt kosketus olisi riittämiin sitä varten, että muodonmuutos voisi ottaa hänestä vallan.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Legioonalaisen kasvot vääntyivät irveeseen hupun alla, kun hän taisteli saadakseen kätensä irti Neviksen otteesta. Nevis puristi hänen kättään tiukemmin ja yritti uudelleen. Keskittyi. Veti legioonalaisen kasvoja ylleen kuin vaatetta.

Mutta kuten liian pieneksi käynyt paita tai liian rikkinäinen vaate, kasvot eivät istuneet. Mitään ei vieläkään tapahtunut. Hän oli yhä sen samaisen ihmismiehen hahmossa, jossa oli tullutkin huutokauppaan. Hämmentyneenä, Nevis koetti jotain muuta – ketä tahansa, kuka ei ollut hän.

Kasvot kuitenkin pysyivät samana.

Kauhu puristi Neviksen rintaa kuin nyrkki. Hetkessä hän oli palannut vuosia taaksepäin keisarikunnan valtaistuinsaliin, jossa Hopeatähden ruumis – hänen isänsä ruumis – makasi elottomana hänen jalkojensa juuressa. Ja koko maailma näki hänen oikeat kasvonsa.

Siispä, kuten silloinkin, Nevis yritti juosta. Joka hetkellä hän koetti vaihtaa kasvojaan uudestaan, siinä onnistumatta. Legioonalaisen ote oli kuitenkin liian tiukka. Nevis parahti tuskasta, kun tunsi metallisen hansikkaan uppoavan käsivarteensa, ja luut rusahtivat puristuksen alla. Kipu huokui hänen ylleen valkoisena aaltona. Nevis kiskoi happea hampaidensa lävitse ja tarttui vasemmalla kädellään vyöllään lepäävään tikariin, mutta legioonalainen vain iski sen hänen kädestään.

Nevis oli etäisesti tietoinen huudoista hänen korvissaan – se kuulosti Adan ääneltä – mutta kaikki katosi sykkivän jomotuksen alle.

Kulta kimalsi keihään pinnasta, kun legioonalainen nosti aseensa ja humautti sen kaaressa Neviksen päätä kohti.

Nevis ei ehtinyt väistää ajoissa.

*

Lumituisku kätki Adan paon alleen.

Kukaan alapuolisella torilla ei nähnyt pilven takana liitävää riekkoa, joka kiisi täyttä vauhtia Punajokea kohti. Ada oli juuri ja juuri ehtinyt nähdä, kuinka legioonalaisen keihäs iskeytyi täyttä vauhtia vasten Neviksen kasvoja. Sen jälkeen oli jo liian myöhäistä. Legioonalaiset olivat pidättäneet hänet ja kaikki muut torilla olijat hänen mukanaan. Ellei Ada olisi ottanut siipiä alleen, hänkin olisi joutunut heidän vangikseen.

Jopa linnun muodossa, jossa kaikki oli yksinkertaisempaa, syyllisyys kalvoi häntä. Hänen olisi tullut pakottaa Nevis lähtemään aiemmin, ennen kuin legioonalaiset ehtivät piirittää torin. Tai kenties heidän ei olisi tullut edes koskaan osallistua koko huutokauppaan. He olivat vain tuhlanneet aikaa. Tai ehkä hän ei vain taistellut tarpeeksi kovasti. Hänen loitsunsa ei ollut riittävän vahva siihen, että Nevis oli ehtinyt paeta. Ada oli voinut ainoastaan katsoa sivusta, kykenemättömänä tekemään enempää.

Nyt hän vain lensi, tuuli siipiä kannatellen, yksinäinen valkoinen piste sinisellä taivaalla. Linnun näkökulmasta alapuolinen kaupunki näytti suunnattoman suurelta. Punajoki kuitenkin erottui selkeänä, tummana juovana sitä ympäröivää kaupunkia ja maaseutua vasten. Kaiken sen keskeltä Ada erotti selkeästi jylhän ja korkean kivilinnoituksen, jossa Legioona piti majaansa.

Nevis vietäisiin sinne, ennen pitkään. Mutta ehkä jos Ada ehtisi Sigridin luo ennen sitä, he voisivat vielä pysäyttää tapahtuvan.

*

Sigrid oli juossut niin kauan, että oli kadottanut ajantajunsa.

Matkallaan kohti toista korttelia hän eksyi kolmesti, kääntyen hätäännyksissään väärästä kulmasta ja löytäen itsensä umpikujasta. Hänen oli pysähdyttävä kahdesti pyytämään apua, koska seinät ympärillä olivat niin korkeat, ettei Sigrid tiennyt, missä suunnassa aurinko oli. Lopulta hän kuitenkin löysi itsensä kolmannen korttelin ulkolaidoilta, läheltä heidän majapaikkaansa. Siellä jotakin äkkiä välähti hänen silmäkulmastaan, peittäen auringon hetkeksi. Jostain kuului ääni, joka oli kuin siipien havinaa.

Sigrid valpastui, vei kätensä miekkansa kahvalle ja kääntyi ääntä kohti.

Hän huokaisi helpotuksesta. Pelkkä valkoinen lintu. Se laskeutui viereiselle kivimuurille, kurottaen päänsä Sigridiä kohti. Tarkempi katse paljasti, että se oli riekko – samanlainen, joita usein näki Syväsuota reunustavissa tuntureissa.

Sigrid käytti lyhyen tauon hengityksensä tasaamiseen, pyyhkien hikeä otsaltaan. Riekko ei kuitenkaan ollut läheskään niin rauhallinen. Se räpytteli siipiään hermostuneen oloisena ja alkoi kujerrella kurnutuksenomaisella äänellään. Suuret, ruskeat silmät katsoivat läpitunkevasti Sigridiä kohti, ja jostain syystä hänestä tuntui, että hän oli nähnyt ne jossain aikaisemmin.

”Olet tullut kauas kotoa”, Sigrid pohti hiukan hämillään. ”Onko sinulla nälkä?”

Riekko kuitenkin vain paiskasi siipiään ja käkätti rytmikkäästi. Sigrid höristi korviaan. Hän olisi lähestulkoon voinut vannoa, että riekko oli sanonut Sigrid.

Äkkiä hän käsitti tunnistavansa tuon katseen. ”Ada?”

Riekko kumarsi päänsä Sigridiä kohti myöntyvänä.

”Ada!” Sigrid hymyili. Mutta hymy putosi äkkiä hänen kasvoiltaan, kun hän käsitti, mitä se tarkoitti. ”Missä Nevis on?”

Riekko kumarsi päänsä uudestaan, mutta tällä kertaa eleessä oli surua.

Sigrid puristi nyrkkinsä yhteen. Hän oli siis myöhästynyt. ”Onko hän kunnossa?”

Riekko päästi epävarmalta kuulostavan nakutuksen, sitten käänsi katseensa heidän majatalonsa suuntaan.

Sigrid ymmärsi yskän. Hän ojensi kätensä ja antoi riekon istahtaa sille, ja kätki tämän sitten varovasti viittansa alle.

Sigrid sai Adan kuljetettua ongelmitta majataloon. Heidän huoneeseensa saavuttuaan hän laski tämän sängylle, jossa riekko päästi viimeisen rääkäisyn ja muuttui sitten yhdessä silmänräpäyksessä takaisin druidiksi. Ada ravisteli sulkia päälaeltaan ja huohotti, ikään kuin olisi lentänyt tuntikausia.

”Nevis”, hän huokaisi hengenvetojensa välistä, ”he veivät hänet. Legioona vei hänet.”

”Tiedän”, Sigrid sanoi. Nyt kun hän sanoi sen ääneen, ahdistus pisti hänen rintaansa tikarin tavoin. ”Tämä on minun syytäni, Ada.”

Adan silmät olivat kylmät. ”Mitä tarkoitat?”

”Komentaja… hän oli maagi. Hän teki minulle jotain. En halunnut kertoa hänelle, mutta minun oli pakko.”

Ada ei vastannut ensiksi mitään. Jostain syystä se tuntui pahemmalta kuin se, että Ada olisi huutanut hänelle tai haukkunut hänet pystyyn. Ehkä Sigridistä tuntui, että hän ansaitsi sen. Ja ehkä hän oli kuvitellut, että Ada välittäisi hiukan enemmän.

”Etkö aio sanoa mitään?” Sigrid kysyi lopulta. ”Etkö aio syyttää minua?”

”En”, Ada pudisti päätään. ”Koska se ei auttaisi mitään.”

”Mutta… sinun pitäisi olla vihainen. Minun takiani he veivät hänet.” Epätoivoa hiipi Sigridin ääneen. ”Tiedän, mitä he tekivät hänelle viime kerralla. He eivät päästä häntä helpolla. Jollemme auta häntä nyt, he tekevät sen uudestaan.”

”Niin”, Ada sanoi. ”Niin tekevät.”

Jokin Adan äänensävyssä otti Sigridin hermoon, sai hänet kihisemään vihasta. ”Miten voit olla noin tyyni? He veivät hänet! Ellemme auta häntä nyt, hän kuolee!” Sigrid kumartui Adaa kohti ja tarttui häntä rinnuksista, alkoi ravistella häneen järkeä. Ada oli kuin kuollut kala hänen käsissään. ”Sinä et välitä yhtään, eikö vain? Ehkä sinä jopa halusit, että hänet vietäisiin, jotta hän ei pilaisi kaikkea, kuten viime kerralla. Jotta voisit väittää minulle, että olit oikeassa siitä, että menetän hänet. No, niin pääsi tapahtumaan! Oletko tyytyväinen?”

Äkkiä huoneilma kävi viileämmäksi, kuin pohjoisesta olisi puhaltanut jäinen puhuri, joka nostatti ihon kananlihalle ja poltteli kylmänä kasvoja vasten. Kun Sigrid veti henkeä, se purkautui valkoisena höyrypilvenä hänen kasvojensa eteen. Ripsiin kertyi jäätä.

”Älä—” Ada sanoi, ja hänen äänensä oli särkyvän jään rusahtelua, tunturilla puhaltavan tuulen ulvontaa. ”—edes kehtaa sanoa, että tämä olisi ollut sitä, mitä halusin.”

Sigrid värisi. Vaikka hän oli se, joka piti Adaa fyysisesti otteessaan, ei hän epäillyt hetkeäkään, kummalla heistä todella oli valta sillä hetkellä.

”En ehkä ilmaise huoltani kuin sinä”, Ada jatkoi, kuin lumen narske jalkojen alla, ”mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Kyllä minä välitän. Älä hetkeäkään epäile, etten välittäisi hänestä.”

Sigrid yritti ravistella päätään, mutta lihakset olivat liian kohmeessa siihen. ”E-en”, hän sai sanotuksi hallitsemattomasti kalisevien hampaiden välistä.

”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos hänelle tapahtuisi jotain”, Ada sanoi, mutta tällä kertaa talven ote alkoi heltyä. Ilma lämpeni. Tämä oli jääpuikosta tippuvan veden ropinaa, veden loisketta loskan keskellä. ”Ja siksi minun täytyy pelastaa hänet. Mutta me emme voi vain marssia Legioonan linnoitukseen ja kävellä ulos hän mukanamme. Tarvitsemme suunnitelman.”

Sigrid tunsi lämmön palaavan jälleen jäseniinsä. Tärisevin käsin hän irrotti otteensa Adasta, ja rojahti hänen vierelleen sängylle. Hän vapisi kauttaaltaan, mutta pystyi jälleen puhumaan.

”Olet oikeassa.”

Ada veti altaan esille viltin, ja kietoi sen Sigridin hytisevän hahmon ympärille.

”Me keksimme kyllä keinon pelastaa hänet”, Ada lohdutti silitellessään lämpöä takaisin Sigridin kehoon. ”Vannon sen henkeni kautta.”

*

Nevis rimpuili kahleita vastaan, kunnes hänen ranteensa olivat vereslihalla.

Kuten viimeksikin, hän tunsi ensin kylmän. Sitten kivun. Seuraavaksi hän katseli ympärilleen: pimeään selliin, jonne tihkui valoa ainoastaan ohuesta reiästä katonrajassa. Tämä ei ollut sama selli, jossa hän oli viimeksi. Mutta hän tiesi kyllä, missä oli. Hän ei koskaan voisi unohtaa.

”Hei!” Nevis huusi niin lujaa, kuin kurkusta pääsi. ”Päästäkää minut pois täältä! Teillä on väärä henkilö!”

Kukaan ei kuitenkaan tullut. Nevis jaksoi jatkaa huutamista tovin, mutta ajan kuluessa hänen äänensä ei kantanut enää. Käsiin sattui liikaa, jotta hän voisi jatkaa rimpuilemista. Se pieni toivo, joka hänellä oli ollut alkuun, haihtui kasvavan kauhun alle. Kun hän käsitti, ettei hän pääsisi täältä elossa ulos.

Ettei heistä kukaan pääsisi, jos asioiden annettaisiin jatkua näin.

Nevis lakkasi huutamasta ja painoi päänsä. Sellissä oli hiirenhiljaista, ja läpitunkemattomat kiviseinät estivät muihin selleihin näkemisen tai kuulemisen. Aivan kuin hänet olisi unohdettu kokonaan. Mutta eiväthän Legioonalaiset voineet tehdä niin. He halusivat hänen kuolevan.

Elleivät he aikoneet tappaa häntä näin. Unohtamalla. Nälkiinnyttämällä. Kunnes kukaan ei edes muistaisi, että hän oli ollut olemassa.

Silloin Nevis kuitenkin tuli tietoiseksi jostakin. Tietystä läsnäolosta. Kutinasta niskassaan, ilman painosta. Ja siihen sekoittuvasta, pistävästä otsonin tuoksusta.

Ovi avautui. Nevis käpertyi entistä tiukemmin kerälle. Hän ehti juuri ja juuri kääntää katseensa pois sinisten silmien poltteelta. Siitä huolimatta niiden valo poltti ihoa tulisen raudan tavoin.

”Tapaamme jälleen”, maagi puhui, ”Kasvoton.”

Nevis puri hammasta selättääkseen kivun. Eikä hän vastannut mitään.

”Etkö aio tervehtiä vanhaa ystävää?”

Nevis sylkäisi. ”Painu helvettiin.”

”Sinussa on vielä uhmaa”, maagi totesi, ”mieheksi, joka on menettänyt kaiken. Luovuta. Et koskaan pääse täältä elävänä pois. Me emme toista samaa virhettä kuin viimeksi. Huomenna tähän aikaan olet jo kuollut.”

Nevis ravisti päätään. ”Olet väärässä. Ystäväni tulevat hakemaan minut. Saat nähdä.”

Maagi nauroi. Kumealla, vahingoniloisella äänellään, joka kaikesta vihastaan huolimatta ei saanut Nevistä pelkäämään. Hän oli kokenut paljon pahempiakin asioita.

”Siinä sinä olet erehtynyt. Ymmärräthän, kuka sinut sai tänne alun perin?” Maagi piti lyhyen tauon, kuin odottaakseen Neviksen käsittävän asian. ”Kumppanisi oli niin innokas pettämään sinut, pientä korvausta vastaan.”

”Sigrid on ystäväni”, Nevis vastasi, vaikka tunsikin toivon valuvan sormiensa lävitse. Maagi oli vain varmistanut sen, mitä hän oli itsekin epäillyt. ”Hän ei koskaan pettäisi minua.”

”Hah!” maagi naurahti. ”Luuletko todella, että hän välittää sinusta? Hän on kaupunginkaartilainen. Sinä kuolemaantuomittu rikollinen. Sinä olit aina hänelle pelkkä rasite.”

Nevis puristi nyrkkinsä yhteen. ”Valehtelet.”

”Etkö usko minua? Katso sitten tätä.”

Äkkiä maagi ojensi kätensä Nevistä kohti. Nevis sävähti vaistomaisesti taaksepäin, mutta hänen odottamaansa kipua ei koskaan tullut. Maagin käsi vain leijui paikallaan Neviksen kasvojen edessä. Hän piteli otteessaan jotakin – rullattua palaa pergamenttia.

”Lue se.”

Nevis oli vastahakoinen, mutta tarttui silti kirjeeseen. Hän rullasi sen auki. Käsialaa hän ei tunnistanut, mutta se oli pohjankieltä. Sanat kuitenkin paljastivat kirjeen kirjoittajan välittömästi.

Hei, Ragnar. Minä täällä, Sigrid.

”Mikä tämä on?”

”Lue pidemmälle.”

Nevis luki. Kirjoitan sinulle, koska tarvitsen apuasi. Sitten tiivistetty kertomus siitä, mitä he olivat kokeneet siihen asti – Sigrid ei maininnut Järjestyksen sauvaa tai Urkothia, mutta kertoi juuri sen verran, että oli helppo käsittää, miten tärkeästä asiasta oli kyse.

Mutta. Mitä pidemmälle Nevis luki, sitä enemmän kysymyksiä hänelle heräsi. Miksi Sigrid puhutteli komentaja Gremsiä etunimellä? Ja miksi—

Sinä merkitsit minulle paljon, Ragnar. Sinä merkitset yhä.

Nevis nosti katseensa kirjeestä. ”Minun ei pitäisi lukea tätä.”

”Mitä? Sinähän halusit tietää, mitä tapahtui.” Nevis lähestulkoon kuuli maagin hymyilevän. ”Ei hän sinusta välittänyt. Hän ajatteli aina jotakuta toista.”

”Lopeta”, Nevis sähähti. Maagi ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä. Hän oli saanut täsmälleen sen, mitä oli halunnutkin.

”Miksi piinaat minua tällä tavalla?” Nevis jatkoi. ”Mikset vain jätä minua rauhaan ja anna minun kuolla?”

”Koska haluan tietää, miksi olet täällä. Tiesit, että etsimme sinua. Siitä huolimatta tulit takaisin. Miksi?”

Nevis murahti. ”Miksi kertoisin sinulle?”

”Koska sinun täytyy.”

Äkkiä sinisten silmien valo näytti kirkkaammalta. Polte Neviksen iholla vahvistui. Hän tunnisti tämän tunteen, ja osasi varautua kipuun. Siitä huolimatta se sai hänen silmänsä kirvelemään.

”Miksi te olette täällä?” maagi kysyi. ”Miksi etsitte Järjestyksen sauvaa?”

Nevis kurtisti kulmiaan. Mitä? Mistä tämä maagi tiesi siitä?

”Toverisi kertoi”, maagi vastasi, kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Et voi salata minulta mitään. Kerro totuus.”

”Miksi se edes kiinnostaa sinua niin paljon?”

”Koska sauva kuuluu meille.” Maagin joka tavu tuntui piiskaniskulta. Lämpö vain kasvoi kasvamistaan. Nyt hikikarpaloita kihosi Neviksen otsalle. ”On kuulunut jo vuosia. Miksi olette yhtäkkiä niin kiinnostuneita siitä?”

Kuuluu meille? Nevis toisti mielessään. Tarkoittiko tämä sitä, että he olivat olleet oikeassa? Että Järjestyksen sauva todella oli Legioonalla?

”Kerro totuus.” Maagin silmät laskeutuivat Neviksen tasolle, sytyttäen sinisiä liekkejä hänen iholleen. ”Kutsuuko se sinua?”

Nevis ravisti päätään. Karisti lämmön iholtaan. ”Mitä? Ei. Et ymmärrä. Tarvitsemme sauvan, jotta voimme estää Urkothin paluun.”

Se pysäytti maagin hetkeksi. Kuumuus haaleni kädenlämpöiseksi. ”Urkothin? Hänhän on pelkkää tarua.”

”Eikä ole”, Nevis vastasi. ”Olen nähnyt hänet, omin silmin. Ellemme kokoa sauvaa, Urkoth palaa, ja hän tuhoaa kaiken, mihin koskee. Mukaan lukien Antropolin. Luuletko, että sinä säästyt hänen vihaltaan? Sinä, joka pidät hallussasi Järjestyksen sauvaa? Hän tulee ensiksi sinun perääsi!”

Maagi irrotti katseensa Neviksen iholta. Ele tuntui lähes fyysiseltä, kuin tarran repäiseminen irti, tai läimäisy kasvoja vasten.

”Valehtelet”, hän sylkäisi. ”Haluat varastaa sauvan itsellesi. Sitä yritit viime kerrallakin.”

”Mitä—”

Mutta maagi ei koskaan vastannut. Hän oli jo noussut seisomaan ja kääntynyt kohti ovea.

”Sinulla oli tilaisuutesi”, maagi sanoi. ”Nauti viimeisistä tunneistasi.”

Ovi kolahti kiinni, jättäen Neviksen yksin pimeyteen.

*

Freya heräsi, muttei tiennyt, missä oli.

Alusta hänen allaan oli kova, kuin kiveä. Sen joukossa oli teräviä soranpaloja, jotka pistelivät hänen ihoaan vasten. Ei – tämä ei ollut soraa. Se oli lasia. Hän makasi lasimurskan keskellä.

Jostain erikoisesta syystä Freya tiesi täsmälleen, kuinka monta sirpaletta kasassa oli. Niitä oli kolmetuhattakahdeksansataakuusikymmentäviisi. Mutta siinä oli liian vähän. Aivan liian vähän.

Freya nousi varovasti istumaan ja hieroi päätään. Siihen sattui. Oikeastaan koko kehoon sattui. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nukkunut päiväkausia, eikä syönyt ja juonut sinä aikana mitään. Hänen koko vartalonsa tuntui pienemmältä, kuin liha olisi vain roikkunut luiden päällä. Miten kauan hän oli ollut täällä?

Ja missä hän oikein oli?

Tila hänen ympärillään oli… jonkinlainen huone, selkeästi. Mutta ehkä pikemminkin kellari kuin tavallinen talon huone. Ikkunoita ei ollut, ja seinät ja lattia olivat harmaata kiveä. Huoneen nurkassa oli myös portaikko, joka johti yläkertaan, josta kajasti heikkoa valoa.

Ja tuota portaikkoa vasten, kattoon ripustettuna, roikkui mies pää alaspäin.

Freya hätkähti. Hän läimäisi kätensä suunsa eteen tukahduttaakseen kurkusta pakenevan huudon. Miehen silmät olivat kiinni, ja ruskea tukka roikkui rasvaisena kasvoja pitkin, mutta rinta kohoili varovasti ylös alas. Mies oli siis vielä elossa.

Minun täytyy auttaa häntä, Freya käsitti. Hän nousi sirpaleiden keskeltä, mutta ylös noustuaan horjahti heti alas. Varovasti. Hän yritti uudestaan, tällä kertaa hitaammin, ja onnistui pysymään pystyssä. Sitten hän säntäsi miehen luo.

”Hei”, Freya ravisteli miestä. ”Herää! Kuuletko?”

Ensin mies ei reagoinut mitenkään. Hän vain roikkui katosta elottomana. Freya alkoi ravistella häntä lujempaa, läimäisten häntä varovasti poskille. Mies ynähti ja säpsähti kosketusta. Freya jatkoi ravistelua. Sitten miehen ruskeat silmät raottuivat auki.

Ne täyttyivät saman tien pelosta.

”Ei!” mies kiljaisi ja alkoi sätkiä köytensä päässä kuin kala kuivalla maalla. ”Jätä minut rauhaan!”

”Rauhoitu!” Freya vastasi. ”Minä yritän auttaa sinua!”

”Ei! Anna minun olla! Älä satuta minua enempää!”

Enempää?

”En ymmärrä”, Freya sanoi. ”Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mikä paikka tämä oikein on?”

Miehen silmät olivat kauhusta vauhkot. Hän ei vaikuttanut kuulevan Freyaa ollenkaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja pinnallista, ja kasvot olivat kalpeat ja hiestä kiiltävät.

Freya huokaisi ja katseli ympärilleen. Hänen tuli saada mies katosta alas – ehkä hän sitten käsittäisi, että Freya vain tahtoi olla avuksi. Mutta tilassa ei ollut mitään muuta kuin hämärää.

Odota – ei vain hämärää.

Tilan reunalla, miehen takana, juuri ja juuri erottui leveä työpöytä, joka oli täynnä mitä erilaisempaa tavaraa. Lasipulloja ja työkaluja. Paksuja kirjoja ja kirjoituskääröjä. Ja noiden keskellä lojui tuttu, puinen laatikko, jonka kansi oli auki.

Laatikon sisältä hehkui heikkoa, sinistä valoa.

Jokin Freyan sisällä heräsi. Hän ei oikeastaan edes ajatellut. Hän vain käveli pöydän luo ja tarttui sauvaan.

Jälleen kerran se sopi hänen käteensä täydellisesti. Ja sitä pidellessään hänen mielestään katosi kaikki pelko. Tilalle tuli pelkkää päättäväisyyttä. Tarkoitusta.

”Kerro minulle, missä loput palat ovat”, Freya sanoi.

Odota, jokin ääni hänen mielensä perällä sanoi. En minä tätä halunnut.

Mutta hänen kehonsa liikkui kuin itsestään. Jalat liikkuivat eteenpäin hänen tahdostaan riippumatta. Se käsi, joka ei pidellyt sauvaa, tarttui miehen kurkun ympärille, puristi sitä yliluonnollisella voimalla. Mies alkoi yskiä ja kakoa. Sauva hehkui sinistä valoa hänen kasvoilleen.

”Vastaa minulle”, sanat purkautuivat Freyan huulilta. Jonkun muun sanat. Freyan käsi puristi miehen kurkkua tiukemmin. ”Missä – ne – ovat?”

Kyyneleitä kihosi miehen silmiin. Jalat alkoivat sätkiä. Ja ääni Freyan sisällä huusi.

Ei. Minä satutan häntä! En minä voi tehdä tätä.

Hän päästi sauvasta irti. Se putosi lattialle kolahduksen saattelemana, ja Freya putosi polvilleen sen mukana. Hänen koko kehonsa tärisi. Hänen teki mieli oksentaa.

”Anteeksi”, hän nyyhkäisi. Kyyneleet sumensivat silmiä. ”En minä halua tätä! Minä en voi sille mitään!”

Mies vain haukkoi henkeään, hänen itkustaan välittämättä. Ja miksi hän olisikaan välittänyt? Hän luuli, että Freya oli satuttanut häntä. Ja ehkä Freya olikin. Ei hän muistanut, mitä ennen tätä kaikkea oli tapahtunut. Eikä hän enää tiennyt, mihin hänen kehonsa kykeni.

Hän vain tarvitsi apua. Mutta hän oli yksin. Hän oli aina ollut yksin, alusta saakka. Se oli ainoa asia, joka pysyi muuttumattomana.

Et sinä ole yksin, toinen ääni hänen mielensä perukoilla sanoi. Ääni, joka ei ollut hänen omansa. Se raapi korvien sisustaa, värähteli syvällä luissa saakka. Minä autan sinua. Lakkaa vain vastustelemasta.

Raapiminen voimistui, kunnes Freyasta tuntui, että hänen joka luuhunsa koski. Kuin joku olisi porannut reikää hänen kallonsa läpi. Hän tarttui päähänsä ja aneli, rukoili kipua loppumaan.

Ja se loppui. Hetkeksi.

Sinulla ei ole ketään muuta kuin minut, ääni kuiskasi hänen korvaansa, pehmeästi kuin hellä kosketus. Hyväksy kohtalosi.

Ehkä se vain olisi helpompaa, Freya käsitti. Ääni oli oikeassa – ei hänellä ollut ketään muuta. Jokaisen, kenestä hän oli koskaan välittänyt, hän oli työntänyt pois. Hän oli satuttanut heitä. Ehkä hän ei vain kyennyt mihinkään muuhun.

Hän voisi vain antautua. Siitä seuraisi vähiten kipua. Sekä hänelle että muille.

Niin olisi parempi kaikille.

”Minä”, Freya itki kivun keskeltä, ”minä lupaan. En vastustele enää.”

Hyvä, ääni vastasi. Eikä Freyaan ei enää sattunut, kun hän nosti jälleen päänsä ja vei kätensä miehen kurkulle.

”Missä puuttuvat palat ovat?” hän vaati. ”Kysyn sinulta viimeisen kerran.”

Miehen vastaus oli yhtä hiljainen kuin kuiskaus. Mutta se oli tarpeeksi.

”Kiitän uhrauksestanne”, Urkoth sanoi. Heille molemmille.

Käsi taittui niskan ympärille.

”Hyvästi.”
never regret thy fall, o’ icarus of the fearless flight,
for the greatest tragedy of all is to never feel the burning light.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 566
  • Lunnikuningatar
EKA!

Tulin vaan sanomaan, että nyt on todella hieno moodboard ja lukukin oli mitä parhain. ❤️ Palaan kunnollisen kommentin kanssa myöhemmin, mutta on tärkeää olla ensimmäisenä kärppänä paikalla, olenhan tämän tarinan suuri fani. 💪🏽
what we save, saves us