Kirjoittaja Aihe: Minuutti kerrallaan, Sirius/Remus, oneshot, sallittu  (Luettu 674 kertaa)

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 251
Ficin nimi: Minuutti kerrallaan
Kirjoittaja: Thelina
Beta: K.A. (ei finiläinen)
Tyylilaji: fluff/lievä angst ja hurt/comfort
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: ”Luuletko että minä voisin koskaan jättää sinut kärsimään yksin?”
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Usein Sirius kuvataan rohkeana ja helposti pitkästyvänä naistenmiehenä, mutta minä halusin tuoda hänestäkin esiin sitä mietteliäämpää puolta ja niitä ajatuksia, jotka ehkä valvottivat häntä (ja Remusta) öisin. Katsotaan miten onnistui, tämä saa nyt kuitenkin tulla julkaistuksi maattuaan pöytälaatikossa kesästä asti. P.S. En tiedä millä sisustuksella tai layoutilla makuusalin ikkunasta voi paistaa aurinko ja kuu suoraan sänkyyn, jos makuusali on sellainen pyöreä huone, mutta tässä niin nyt kuitenkin tapahtuu.

Minuutti kerrallaan

Makuusalissa oli kylmää ja pimeää. Edes pylvässängyn raskaat samettiverhot eivät kyenneet pitämää koleutta ulkopuolella, varsinkin kun Siriuksen oli aina pakko jättää niihin pieni rako, jotta ilma liikkuisi, eikä hän tuntisi olevansa sängyssään kuin tukahduttavassa vankilassa. Hän halusi tuntea olevansa vapaa yön painavassa pimeydessä, sen mitä nyt unien ja yöllisten ajatustensa kahleilta pystyi, vaikka se sitten tarkoittikin viileää ilmavirtausta kasvoille. Ja kun joskus oli aamuja, jolloin sai nukkua tavallista pidempään, tarkoitti se myös herättävää valonsädettä, kun aurinko kipusi minuutti minuutilta korkeammalle, paistaen lopulta suoraan hänen silmiinsä.

Ei hän kuitenkaan siihen ollut tällä kertaa herännyt, ei tietenkään, koska nyt oli yö. Mutta herännyt hän oli ja nykyään uudelleen nukahtaminen oli vaikeampaa kuin aiemmin. Oli aina pakko nousta juomaan vettä yöpöydällä olevasta lasista tai etsimään pois potkittua peittoa lattialta ja sinä aikana hänen mielensä ehti herätä ja uni jotenkin pääsi häneltä karkuun. Silloin Sirius kuunteli tuskastuneena muiden makuusalissa nukkujien tuhinaa: James nukkui aina niin sikeästi, ettei tahtonut herätä edes herätyskellon itsepintaiseen pirinään, Peter taas makasi sängyllään kuin jokin pieni eläin käpertyneenä kerälle. Siinä oli kieltämättä jotain osuvaa, Sirius ajatteli, vaikka yksikään pieni eläin tuskin koskaan nukkuisi niin syvää unta kuin Matohäntä. Remusta taas ei voinut sanoa hyväksi nukkujaksi ja nykyään se sitten oli Sirius, joka Remuksen lisäksi valvoi. Remus ei tosin tehnyt sitä aina, vaan yleensä vain juuri ennen täysikuuta ja silloin kun ajatteli liikaa, ja Sirius mietti, että sekö häntäkin nykyään vaivasi, liika ajattelu.

Päivällä Sirius koetti pitää itsensä kiireisenä, jottei ajatusten kehä pääsisi vauhtiin hänen päässään. Mutta yöllä ei ollut ketään estämässä sitä. Ei ketään, jolle valittaa läksyjen ja koulutehtävien määrää, ei ketään, jonka kanssa tehdä niitä tehtäviä tai vältellä niiden tekemistä, ei ketään lähtemään hänen kanssaan ulos pihamaalle tai salaisille retkille Tylyahoon. Yöllä hänen ajatuksensa lähtivät hiipimään takaisin, täyttämään sen tilan hänen päässään, joka päiväsaikaan täyttyi kaikesta muusta ja jolloin sekaan ei enää mahtunut se, miten hänen vanhempansa olivat heittäneet hänet ulos, miten vaikea hänen oli ollut selittää sitä tai mitään rouva ja herra Potterille, miten lopulta hän sai Jamesista kuin veljen itselleen mutta jollain tapaa sitten kuitenkin oli menettämässä osan hänestä Lilylle, vaikka eihän se tietenkään ollut totta, sillä olihan James edelleen siinä, muttei koskaan aivan samoin kuin ennen. Ja se, kun Peter oli kesän aikana jotenkin alkanut ajautua heistä erilleen. Kyllä Sirius oli sen huomannut ja hän tiesi, että muutkin olivat. Peter ikään kuin roikkui vielä suurimmaksi osaksi mukana, niin että saattoi kuvitella heidän olevan edelleen se sama nelikko, joka kuusi vuotta sitten oli toisensa ekaluokkalaisina löytänyt, mutta samaan aikaan jokin osa Peteristä ajatteli ja teki omia juttujaan, joista kukaan ei tiennyt, koska Peter ei juuri puhunut, eikä kukaan kysynyt, jottei se illuusio nelikosta olisi särkynyt enempää.

Peterin etääntyminen tuntui sattuvan erityisesti Remukseen, joka kai jollain tapaa oli heistä Peterille läheisin, tai oli ollut. Ja se sattui Siriukseenkin, enemmän kuin hän oli koskaan aavistanutkaan, se että Remus oli surullinen. Hän oli huomannut sen, koska kaikesta johtuen he yhtäkkiä jäivät usein kahden Remuksen kanssa ja se pisti Siriuksen sydämensä hakkaamaan oudon lujaa, eikä hän tiennyt tai ainakaan oikein uskaltanut myöntää itselleen miksi sen piti olla niin. Vaikka hän kuinka yritti sovittaa itseään muiden luomaan muottiin koko Tylypahkan halutuimpana nuorukaisena, hänen sydämensä tuntui aina jäävän muotin ulkopuolelle ja sykkivän tuota meripihkasilmäistä laihaa poikaa kohti. Se sai hänet levottomaksi, kuin olisi juonut vähän liikaa kahvia: pulssi tuntui samaan aikaan liian kevyeltä ja liian nopeatahtiselta ja aiheutti pyörryttävän olon, joka hämmensi häntä päivisin ja valvotti öisin. Se ja Rohkelikkotornin juhlissa otetut tuliviskishotit ja terästetty kermakalja saivat hänessä aikaan oudon halun suudella ruskeatukkaista ystäväänsä, mutta eivät kuitenkaan riittäneet antamaan siihen tarpeeksi rohkeutta, vaan panivat hänet sitten suutelemaan milloin ketäkin tyttöä, joka siinä sattui lähellä olemaan, vaikkei se tietenkään ollut sama, ja teki jollain tapaa meripihkasilmien katseen kohtaamisesta vieläkin vaikeampaa.

Sirius huokaisi ja hieroi väsyneitä silmiään. Miksi häntä aina väsytti, muttei sitten enää nukuttanut? Hän oli jo kohottautumassa puolittain ylös kurkottaakseen kohti vesilasia, kun yhtäkkiä jokin sai hänet havahtumaan ajatuksistaan ja pysähtymään. Jostakin, kai ilman liikkeistä tai kaiken näennäisestä liikkumattomuudesta tai jostain olemattomasta risahduksesta hän päätteli, ettei ollutkaan hereillä yksin.

Sirius nousi ja astui kylmälle lattialle, ja heti kun hän astui pylvässängyn verhojen välistä pois, hän näki Remuksen siluetin vasten ikkunaa, kuten oli jo arvannutkin, koska hehän olivat ne yövalvojat nykyisin. Remus istui sivuttain ikkunalaudalla, eikä Siriuksen tarvinnut kysyä syytä hänen valvomiselleen: lähes pyöreä, kolmen päivän päästä täysi kuu loi valoaan huoneeseen verhottoman ikkunan läpi. Kuutamo kuutamossa, Sirius ajatteli hymyillen, ja käveli hänen luokseen.

”Hei”, Sirius kuiskasi käheästi ja kohotti kätensä hipaisemaan Remuksen t-paidan hihaa. Hän unohti, miksi oli alun perin herännytkään: sellaistakin sattui nykyään Remuksen lähettyvillä. Ensin hän ajatteli yhtä, mutta lopulta ajatukset täyttyivät muulla, eikä hän enää saanut siitä alkuperäisestä kiinni.
”Hei”, Remus kuiskasi takaisin ja Sirius kuuli hänen äänessään kireyden. Remuksen katseessa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä tuntui heijastelevan hänen ajatuksiaan ja niiden muodostaman vyyhdin tiukkaa puristusta. Pojan loivat vaaleanruskeat kiharat näyttivät kuunvalossa tavanomaista tummemmilta. Remuksella oli yllään vain t-paita ja alushousut, niin kuin Siriuksella itselläänkin, vaikka makuusalissa oli viileää ja olisi jo oikeastaan tarvinnut pyjaman tai tulen takkaan. Kai he yrittivät epätoivoisesti pitää kiinni kesän viime rippeistä, vaikka oikeasti oli jo syksy ja koulukin oli alkanut monta viikkoa sitten, mutta silti päivät olivat yhä lämpimiä ja kirkkaita. Jos syksy kerran antoi vielä lämpöä muutenkin kuin värikylläisyydessään, niin eihän silloin kukaan takkatulta tarvinnut, saati pyjamaa.

Sirius oli hiljaa, miettien pitäisikö kysyä Remukselta mikä on, vai oliko mikään, vai pelkkä kuuko toista valvotti, mutta hän juuttui sormeilemaan Remuksen hihaa: siinä oli reikä, vanhassa paidassa. Kysymys hukkui jonnekin, kun Sirius huomasi taas uponneensa Remukseen; nykyään kun pelkkä Remuksen läheisyys sai hänet täysin unohtamaan itsensä ja aikeensa. Ajatuskehä juuttui paikalleen, siitä putosi yksitellen pois kaikki muu, niin että jäljelle jäivät vain Remus ja hiljaisuus. Sirius melkein säpsähti, kun Remus puhui:
”Sirius, joskus minusta tuntuu, etten vain jaksa tätä kaikkea enää.” Remus vaikeni, kuin epäröiden halusiko sittenkään puhua. Hän oli kuiskannut, vaikka eihän muiden heräämisestä pelkoa olisi ollut, sikeäunisten.

”Miten niin et jaksa?” Sirius kysyi varovasti, nostaen katseensa Remuksen meripihkasilmiin. Varjot niiden alla näyttivät tummilta, mutta se saattoi kyllä johtua valaistuksestakin. Remus osoitti kuuta ja jatkoi kuiskaten:
”Tätä helvettiä jatkuu kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen…” Remus oli hetken hiljaa, epäröiden jälleen, mutta jatkoi sitten: ”Alan olla väsynyt tähän kipuun, tuntuu ettei kukaan tajua millaista se on, että se jatkuu ja jatkuu vielä kymmeniä vuosia, senkin jälkeen, kun koulu loppuu ja se tulee silloin olemaan paljon vaikeampaa, kun olen taas yksin. Nyt on meidän viimeinen vuosi ja vaikka meille väitetään, että kaikki kyllä löytävät valmistuttuaan paikkansa jostain, niin minulla ei ole harmainta aavistustakaan onko minulle mitään paikkaa löydettäväksi, kun asiat ovat miten ovat.”

Remus hiljeni. Yö velloi painavana heidän ympärillään ja Sirius mietti, tarkoittiko Remus sotaa vai sitä tosiasiaa, että sattui olemaan ihmissusi. Kummallekaan kun ei oikeastaan mahtanut mitään.
”Ei sillä ole väliä”, Sirius kuiskasi. ”Kuutamo, kiellän sinua ajattelemasta asioita noin pitkälle.”
”Väitätkö, ettet itse ajattele?” Remus kysyi surumielisen näköisenä. Sirius katsoi ystäväänsä, mutta käänsi sitten katseensa ulos ikkunasta pihamaalle, ettei olisi taas unohtanut itseään, uponnut syvemmälle Remuksen silmiin. Sirius hengitti sisään, ilma maistui kylmältä ja tuoksui vähän Remukselta, ja hän kuiskasi:
”En. En väitä.”
”Sinä et silti taida tajuta.”
”Tajuan. Tai en minä voi tietenkään väittää täysin tietäväni, miltä tuntuu olla ihmissusi. Mutta tuo muu, tajuan sen kyllä. En minäkään ymmärrä mistään mitään enää nykyään”, Sirius puuskahti. ”Kun on sota ja kaikkea. Ei kukaan voi tietää tulevasta, Remus, ei varmaan edes viikon päähän, mutta silti me murehditaan, mitä tehdä koulun jälkeen.” Miten pärjään ilman teitä, ilman sinua koulun jälkeen, Sirius lisäsi ajatuksissaan.
”Me? Sinäkinkö muka?” Remus kuiskasi epäuskoisen kysymyksen. ”Minusta varmaan luullaan automaattisesti, että olen tiedät-kai-kenen puolella, enkä tiedä mitä vaihtoehtoja minun laisilleni on sen lisäksi tarjolla, mikä koulu, yliopisto tai työpaikka muka sietää jatkuvia poissaoloja, kun joka kuukausi menee lähes viikko kärsimyksessä? Sinä sen sijaan voi tehdä ihan mitä haluat, pääset ihan mihin vain haluat.”

Remus vaikeni ja Sirius naurahti hiljaa: ”Sinä unohdat, että minun koko sukuni oletetaan olevan tiedät-kai-kenen puolella. Mutta minä valitsen itse millä puolella olen ja mitä teen ja niin sinunkin pitäisi. Sinä olet paljon fiksumpi kuin minä, Kuutamo, mutta murehdit ihan hemmetin paljon liikaa.”

Remus huokaisi päätään pudistellen: ”Niin, niin kai minä murehdin.”

Sirius haki sanoja pihamaalta, antaen katseensa kiertää puiden luomissa varjoissa. Yleensä Remus oli se, joka osasi sanoa oikeat sanat, purkaa toisilta ahdistuksen vyyhtiä pienemmäksi, mutta Siriuksen oli nyt yritettävä tehdä samoin hänelle.
”Kuutamo… Ei kukaan, et sinä, minä tai kukaan mukaan jaksa, jos me yritetään kantaa koko vuoden tai kymmenien vuosien taakkaa kerralla, kun kenelläkään ei oikeasti ole sellaisia voimia. Eikä niitä edes tarvitakaan. Minunkin on joskus vaikea muistaa tätä, mutta oikeasti meidän tarvitsee jaksaa vain kuukausi kerrallaan, tai viikko kerrallaan, tai jos sekin on liikaa, päivä kerrallaan. Ja jos vielä sekin on liikaa, riittää kun jaksaa minuutin kerrallaan.”

Hiljaisuus väreili heidän välillään ja Sirius uskalsi taas katsoa Remukseen. Remus katsoi hetken häntä, mutta käänsi sitten vuorostaan katseensa ulos ikkunasta, imi hänen sanojaan itseensä ja sulatteli niitä. Sellainen hän aina oli, kuunteli oikeasti ja kunnolla ja mietti sitten sitä, mitä oli kuullut.

”Sitä paitsi, luuletko että minä voisin koskaan jättää sinut kärsimään yksin?” Sirius kuiskasi, tietämättä oliko se jo liikaa sanottu. ”Tai siis, kyllä me jotain keksitään koulun jälkeen, olen ihan varma siitä. Yhdessä.”

Remus jähmettyi hetkeksi, kuin jokin Siriuksen viimeisissä sanoissa olisi muuttanut kaiken. Hän painoi kasvot käsiinsä ja hieroi otsaansa silmät suljettuina. Ruskeat kiharat valahtivat eteenpäin ja Siriuksen teki mieli koskettaa niitä, mutta silloin Remus liikahti ja veti koukistettuja polvia lähemmäs itseään, kietoen käsivartensa niiden ympärille. Sirius näki, että Remuksella oli kylmä ja niin oli vähän Siriuksellakin, ikkunasta kai veti ja ehkä myös oven alta käytävästä. Remus nosti katsettaan, meripihkasilmät kohtasivat harmaat. Jopa hämärässä ne tekivät Siriukselle sen olon, kuin olisi vähän irrallaan kaikesta ja sydän hakkaisi ontosti rinnassa, niin kumeana, että hän melkein pelkäsi Remuksen kuulevan sen. Remus huokaisi syvään ja Sirius näki nyt, että se puristava jännitys hänen olemuksessaan oli heikentynyt, kuin hän olisi onnistunut unohtamaan osan liioista ajatuksistaan, tai ehkä jännitys oli vain siirtynyt Siriukseen, toisenlaiseksi sydäntä puristavaksi muodoksi vain.

”Kiitos, Sirius”, Remus sanoi. ”Tiedäthän sinä, miten yöllä kaikki tuntuu kahta raskaammalta, kuin ilman tiheys olisi kaksinkertaistunut tai jotain?” Remus oli jälleen hetken hiljaa, ennen kuin huokaisi: ”Pitäisi kai mennä takaisin nukkumaan.”
”Niin pitäisi”, Sirius sanoi, mutta Remus ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Kului monta minuuttia, kuului vain kellon hiljainen raksutus, ja Siriuksen käsi etsiytyi kuin huomaamatta taas Remuksen hihalle. Hän tunsi rispaantuneen kankaan sormissaan, joita Remuksen iho veti puoleensa kuin voimakas kutsuloitsu.

Remus ei vieläkään liikkunut.

”Tule nyt nukkumaan, ennen kuin jäädyt kuoliaaksi tai saat tuon vedon takia keuhkokuumeen, kuka sitten mellastaa sinun sijastasi Rääkyvässä Röttelössä kolmen yön päästä, jos sinut on peitelty kaulaa myöten sairaalasiiven petiin?” Sirius lopulta puuskahti, kun ei enää muuta keksinyt, koska sydäntä puristi ja hänellä oli kylmä.

Remus hymyili ja kääntyi istumaan selkä kohti ikkunaa, roikottaen jalkojaan alas ikkunalaudalta. Siinä istuessaan hänen silmänsä olivat Siriuksen silmien korkeudella.
”En aio ajatella vielä sinne asti. En vielä sinne kolmen yön päähän, viikon, kuukauden tai vuosien päähän, vaan mennä minuutti kerrallaan”, Remus sanoi, ja siksi hän kai oli kääntänyt selkänsä kuulle, unohtaakseen vielä hetkeksi, kunnes sitä oli jälleen pakko ajatella. Sirius hymyili takaisin ja nyökkäsi, astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä, kutsuen Remusta hyppäämään alas ikkunalaudalta, jotta tämä vihdoin ymmärtäisi tulla nukkumaan, pakenemaan unessa vieläkin kauemmas kuusta.

Remus tarttui Siriuksen käteen ja pudottautui alas ikkunalaudalta. Mutta hän ei päästänytkään kädestä irti, jäi vain seisomaan puolen askeleen päähän Siriuksesta, vasemman kätensä viileät sormet Siriuksen oikeassa.

”Sirius”, Remus sanoi, katsoen vähän yläviistoon, kai epävarmana siitä mitä aikoi sanoa, ja hänen epävarmuutensa laittoi Siriuksen melkein pidättämään hengitystään. Kuin tunneilta tuntuivat ne muutamat sekunnit, jotka kuluivat ennen kuin Remus jatkoi: ”Saisinko minä nukkua sinun vieressäsi loppuyön?”

Sirius tunsi pulssinsa tykyttävän, se kulki sydämestä käsivarren kautta ranteeseen ja Remuksen käteen. Remus katsoi taas häntä niillä silmillään, jotka saivat hänet unohtamaan kaiken, kadottamaan sanat ja rohkeutensa. Mutta jokin rohkeuden sirunen oli vielä säästynyt katseelta ja yön pimeydessä Siriuksen oli yhtäkkiä helppo vastata niin kuin kuului ja niin kuin he molemmat tiesivät, että oli oikein.
”Tietenkin saat”, Sirius kuiskasi ja kun Remus hymyili, sydämen puristus muuttui joksikin lämpimäksi, joka läikehti hänen rinnassaan Remuksen hengityksen tahtiin.

Remus päästi irti Siriuksen kädestä ja käveli oman pylvässänkynsä luokse, otti sieltä tyynyn muttei peittoa ja sulki verhot, haluten kai yrittää välttää muiden aamuiset kysymykset, joita tyhjä sänky ehkä hänen kohdallaan herättäisi, muttei Jamesin kohdalla, eikä aina Peterinkään. Sirius siirsi oman tyynynsä sänkynsä oikeaan laitaan, kun Remus kiersi sängyn vasemmalle puolelle hiljaa hiipien, laski tyynyn varovasti Siriuksen tyynyn viereen ja kiipesi sänkyyn, pujahtaen Siriuksen peiton alle. Sirius tuli perässä, sulkien ensin taikasauvansa näpäytyksellä pylvässänkynsä verhot, mutta pieni rako verhoihin piti jättää sängyn pääpuoleen, se sama kuin aina.

Sirius asetteli peittoa paremmin. Hänen piti olla ihan lähellä Remusta, jotta yksi peitto riittäisi kahdelle, ja hän mietti, oliko se ollut Remuksen tarkoituskin. Hän toivoi, että oli, eikä Remus ainakaan vastustellut, kun Sirius lopulta tuli aivan häneen kiinni ja veti hänet syliinsä, Remuksen selkä hänen rintaansa vasten. Remuksen hoikka vartalo tuntui tutulta ja samaan aikaan uudelta; hän painautui Siriusta kohti, kylmät jalat kietoutuivat toisiinsa lämpöä hakien, sormet sormien lomaan sinetiksi läheisyydelle. Sirius melkein kuuli Remuksen hymyilevän ja hän hymyili itsekin, hymyili Remuksen hiuksiin, jotka kutittivat hänen kasvojaan ja kumpikin unohti hetkeksi kaiken muun, paitsi kuluvan minuutin. Juuri ennen nukahtamistaan Sirius tiesi, ettei Remus muistanut enää kuuta, joka ulotti yksinäisen hopeisen säteensä verhojen raosta heidän uniensa ylle.
« Viimeksi muokattu: 20.09.2019 20:03:29 kirjoittanut Thelina »
Avatar Ingridiltä ♥

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 624
Vs: Minuutti kerrallaan, Sirius/Remus, oneshot, sallittu
« Vastaus #1 : 24.09.2019 14:37:48 »
Yöllistä tunnelmaa makuusalissa. Minun mielikuvissani Harryn sänky on juuri tuo, missä Sirius on näemmä nukkunut aikaisemmin, eli sängyistä se jonka verhonraosta näkyy ikkunalaudalle ja sieltä pilkistävät vuoroin kuu ja aurinko. Tässä tuli ajatus, jonka äärelle en ole itse koskaan oikein kunnolla pysähtynyt. Nimittäin se, että Sirius pohtii tuota että hänen "pitäisi" sukunsa tähden liittyä tiedät-kai-kenen puolelle. Ja Remus miettii oman kohtalonsa tähden samaa. En ole myöskään jäänyt miettimään missä vaiheessa Sirius oikein kotoaan potkaistiin. Aina hän vain hengaa Jamesin kanssa ja puoliksi kuuluu Potterien perheeseen.

Kuinka hyvin tuo olikaan sanottu, että yöllä kaikki asiat ovat niin paljon isompia - ilman tiheys on kaksinkertainen. Sellaista raskaasti käsiteltävää eikä asioiden pyörittely oikein etene vaan velloo pahasti paikallaan. Eipä rohkene Sirius kauas ajatella, mutta olipa miettinyt sen verran tulevaa kesää että haluaa Remuksen kuuluvan siihen tiiviisti. Ihana fluffyinen loppu. Kahden on lämpimämpi ja parempi.  :)

Thelina

  • Unelias luihuinen
  • ***
  • Viestejä: 251
Vs: Minuutti kerrallaan, Sirius/Remus, oneshot, sallittu
« Vastaus #2 : 25.09.2019 18:29:59 »
Fairy tale, kiitos kommentista! Enpä oikeastaan tarkistanut, onko canonissa sanottu, milloin Sirius potkaistiin kotoa pois, muistelin vain, että näin tapahtui. Enkä tiedä, milloin ensimmäinen velhosota oikeastaan alkoi, mutta jotenkin se kirjoitti itsensä tarinaan. Sirius ei tässä nyt muista, että onhan hänellä sellaisiakin sukulaisia, jotka eivät olleet/menneet pimeän puolelle, kuten Andromeda. Mutta joka tapauksessa, fluffyiset loput ovat parhaita ja siksi tähänkin sellainen tuli :)
Avatar Ingridiltä ♥