Kirjoittaja Aihe: Good Omens: Epäjumalainen näytelmä (Crowley/Aziraphale, K-11, jatkis, VALMIS)  (Luettu 2911 kertaa)

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 340
Fandom: Good Omens (tv-sarja)
Paritus: Crowley/Aziraphale
Ikäraja: K-11
Genre: Tragikoominen romance. Jatkis.
Disclaimer: En omista mitään ja kirjoitan täysin huvikseni.
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään ihmeempiä.

Summary: Crowley ajatteli nopeasti. Liian nopeasti, kuten hän niin usein teki ja mikä johti toistuvasti ongelmiin. Niin kävi nytkin.

“Itse asiassa te olette jo tavanneet aviomieheni”, Crowley kuuli sanovansa. “Te palkkasitte hänet juuri.”


Hakiessaan Antikristuksen lastenhoitajaksi Crowley tulee kertoneeksi yhden valkean valheen liikaa.

A/N: Jokin aika sitten kuuntelin podcastia, jossa puhuttiin siitä herkullisesta, identiteettipornoksikin nimetystä tropesta, kun supersankari-päähenkilön rakkauden kohde kehittää tunteita nimenomaan sitä naamioitua sankaripersoonaa kohtaan ja millaisen oudon mustasukkaisuudella varustetun tunnemyrskyn se voikaan kyseisessä protagonistissa aiheuttaa. Sitten aloin ajatella Good Omensia ja näiden kahden aikaa Warlockin opettajina valehenkilöllisyyksien turvin sekä kaikkia muita identiteettikikkailuja joita sarjassa esiintyy, ja tässä sitä nyt taas ollaan kaksitoistatuhatta sanaa myöhemmin.

Tämä on kolmiosainen, valmis jatkis, joten nakkaan kaikki luvut tänne melko tiheällä tahdilla. Osallistuu FinFanFun1000 -haasteeseen sanalla 502. Lastenhoitaja.


Epäjumalainen näytelmä


Man is least himself when he talks in his own person.
Give him a mask, and he will tell you the truth.

- Oscar Wilde



I.


Vanhan viisauden mukaan piru piileskelee usein yksityiskohdissa. Crowley tunsi sanonnan paremmin kuin kukaan, olihan hän itse aikoinaan keksinyt sen. Usein juuri kaikista pienimmillä teoilla ja kerrontahetkellä valkoisilla valheilla oli mitä kauaskantoisimmat seuraukset, minkä vuoksi Crowley oli rakentanut koko demonisen uransa vastaavien yksityiskohtien varaan, luottaen siihen että oikein siroteltuina ne alkaisivat itää ja kantaisivat ennen pitkään ennennäkemättömän tuhoisaa hedelmää. Paperilla parin maanmittausmerkin siirtäminen ei vielä näyttänyt miltään, mutta kun lopputuloksena oli pedon symbolin muotoon pykätty moottoritie, sillä saattoi jo leveillä. Jokunen kannustava kehotus oikeisiin korviin ja puhelinmyynti oli syntynyt. Mahdollisuudet kaaokselle olivat loputtomat.

Jos Crowley oli rehellinen itselleen, välillä homma kävi jo venäläisestä ruletista; ikinä ei voinut tietää lähtisikö jokin juoni keriytymään auki suunnitellulla tavalla vai riistäytyisikö se täysin käsistä. Kerran jos toisenkin koko hanke oli kalahtanut häntä omaan nilkkaan, kuten silloin kun hän oli vinkannut parille jenkille muovisten purjehduskenkien valmistamisesta. Crowley vihasi kaikensorttista veneilyä ja siksi hänen tarkoituksensa oli ollut saada turhantärkeä jahtikansa hillumaan purtiloidensa kansilla mahdollisimman mauttomissa jalkineissa. Popot olivat kuitenkin menneet kuin kuumille kiville ja nyt vain muutamaa vuotta myöhemmin kokonainen armeija niitä virnuilevalla krokotiilinkuvalla ja turhilla rei’illä varustettuja perkeleitä kirjaimellisesti potki häntä nilkoille Lontoon kaduilla, huolimatta siitä että kenenkään täydellä järjellä tai edes jokseenkin toimivalla näkökyvyllä varustetun ei olisi voinut kuvitella poistuvan kotipihaa kauemman moisissa hirvityksissä. (Jos Crowley oli jostakin kiitollinen lähestyvälle tuomionpäivälle niin siitä, että sitä valmistellessaan Helvetti oli ollut liian kiireinen antaakseen hänelle kyseisestä saavutuksesta kunniamainintaa ja hyvä niin, sillä muuten hänen olisi pitänyt täyttää pari niitä muovikalosseja betonilla ja mennä kävelylle lähimpään vihkivesisammioon.)

Tällä kertaa tuota kohtalokasta, pienempää valhetta edelsi astetta suurempi. Parhaillaan Crowley nimittäin istui Antikristuksen kasvattivanhempien sohvalla suurlähetystössä ja esitti siemailevansa teekupistaan samalla kun herra ja rouva Dowling tarkastelivat hänen ansioluetteloaan, jossa hänen kerrottiin olevan mitä ansioitunein lastenhoitaja vuosien kokemuksella. Siihen asti kaikki oli sujunut ongelmitta ja eikä Crowleyllä ollut pienintäkään syytä olettaa etteikö niin olisi ollut asian laita myös jatkossa. Aziraphalen lailla hänet oli käytännössä jo palkattu.

Paitsi että juuri silloin herra Dowling kohotti katseensa paperista ja rypisti otsaansa. “Oletteko te naimisissa, hoitajatar Ashtoreth?” tämä paukautti.

Hämmentävää kysymyksessä ei varsinaisesti ollut sen laatu, olihan Thaddeus Dowling osoittautunut kymmenen edeltävän minuutin aikana sen sortin amerikkalaistolloksi jonka mielestä sihteerikköjen nipistely oli edelleen laskettavissa viattomaksi toimistohuumoriksi. Tummien lasien suojissa Crowleyn silmät liukuivat vaistomaisesti Harriet Dowlingiin. Tämä huokaisi syvään, mutta ei lopulta tarjonnut selityksiä tai vastalauseita miehensä puheille, luultavasti ymmärtäen että niiden aika oli jo auttamattomasti mennyt – rehellisesti sanottuna kokonaista avioliittoa sitten.

“En näe mitä tekemistä sillä on lastenkaitsemisen kannalta”, Crowley vastasi yhteenpuristettujen huulten välistä.

“Noh, katsokaas kun meillä on ollut hieman epäonnea aiempien lastenhoitajien kanssa”, herra Dowling selitti. “Ensin edellinen likka meni ja karkasi kiertueelle basistipoikaystävänsä kanssa ilman minkäänlaista varoitusta. Toimiston piti lähettää joku korvaava, mutta näemmä täti päättikin yön aikana loikata lentokoneeseen ja lähteä toteuttamaan itseään hitto soikoon Vegasiin. Tietenkään minä en väitä että te menisitte tekemään mitään vastaavaa, mutta minä ja Harriet olemme yhtä mieltä siitä ettei sama saa toistua, joten me palkkaisimme mielellämme jonkun… vakiintuneemman. Me emme halua Warlockin saavan huonoja vaikutteita.”

Crowley kätki irvistyksensä teekuppiin. Räikeä misogynia sikseen, asiasta teki entistä kismittävämmän se, että hän itse oli raivannut aiemmat lastenvahdit tieltään, kannustaen näitä toteuttamaan salaisimmat mielitekonsa mitä pikimmin. Luonnollisesti Crowley olisi voinut napsauttaa sormiaan nytkin ja valaa Dowlingit täyteen uskoa hänen kyvykkyydestään, mutta vastaavalla magialla oli hintansa, sillä ei ollut takeita siitä etteikö sama epäilys olisi ilmestynyt kummittelemaan näiden mieleen myöhempänä ajankohtana ja silloin hänen olisi ollut hankalampi havaita sitä. Viimeinen asia jota hän kaipasi oli yllättävät potkut kesken keikan vain koska herra ja rouva Ydinperhe pitivät häntä liian kevytkenkäisenä.

Crowley ajatteli nopeasti. Liian nopeasti, kuten hän niin usein teki ja mikä johti toistuvasti ongelmiin. Niin kävi nytkin.

“Itse asiassa te olette jo tavanneet aviomieheni”, Crowley kuuli sanovansa. “Te palkkasitte hänet juuri.”

“Mitä – se puutarhuriko?”

Paljastuksen johdosta herra Dowlingin silmät näyttivät valmiilta pullahtamaan ulos päästä millä sekunnilla hyvänsä. Myös Crowley tunsi oman kurkkunsa kuroutuvan umpeen ennätysvauhtia. “Aivan”, hän sai vastatuksi, kiitollisena hoitajatar Ashtorethin melodisen käheälle nuotille. “Olosuhteet ovat pitäneet minut ja Francisin erossa jonkin aikaa, joten me tulimme siihen tulokseen että meistä olisi vaihteeksi mukavaa työskennellä lähempänä toisiamme. Ymmärrätte varmasti.”

“Tjaa, enpä tiedä”, herra Dowling sanoi nyt jo jokseenkin toipuneena, raapien kaksoisleukaansa. “Kaikella kunnioituksella neiti – öh, tarkoitan rouva Ashtoreth, aviomiehen läsnäolon vaikutus naisen työmoraaliin –”

“On varmasti ainoastaan positiivinen asia”, rouva Dowling keskeytti ensimmäistä kertaa sitten keskustelun alun, hymyillen. “Minusta jokaiselle pariskunnalle tekisi hyvää viettää välillä aikaa yhdessä, ilman välimatkoja ja videopuheluita. Hoitajatar Ashtoreth ja hänen miehensä tulevat varmasti olemaan oikein tyytyväisiä täällä. Eikö niin, kultaseni?”

Puhuessaan tämä laski kätensä miehensä polvelle, missä viisi ranskalaisella manikyyrillä varustettua sirppiä pureutui säälimättömästi alas. Herra Dowling yskäisi, mutisten: “Aivan niin, kulta.”

Muutamaa minuuttia myöhemmin Crowley allekirjoitti työsopimuksen, jossa hän sitoutui pikku-Warlockin lastenhoitajaksi vähintään seuraavaksi kahdeksitoista kuukaudeksi. Kyseessä oli jo toinen sopimus koskien Antikristusta jonka hän oli allekirjoittanut muutaman vuoden sisään ja muisto aiemmasta rikinkatkuisesta kontrahtista hautausmaalla sekä sen sivussa toimitetuista uutisista sai hänet kaipaamaan kipeästi raikasta ilmaa. Kun Dowlingien silmä vältti, Crowley livahti patio-ovista puutarhaan. Warlock oli käymässä ystävänsä luona ja hänen oli tarkoitus tavata poika vasta illalla tämän palattua.


Pääpuutarhurin asuntona toimi vanha tilustenhoitajan asumus, joka oli yksikerroksinen mökki vangittuna hävittyyn taisteluun sitä peittävää murattia vastaan. Neliöruuduista koostuvien ikkunoiden läpi Crowley saattoi nähdä Aziraphalen nostelemassa kokoelmaa niteitä kirjahyllyihin jotka eivät varmasti olleet olleet siinä päivää aikaisemmin. He olivat sopineet pestautumispäivästään puhelimitse, joten nimeä ja ammattia lukuun ottamatta Crowley ei juuri tiennyt minkälaisen valepersoonallisuuden Aziraphale oli valikoinut itselleen. Nopea vilkaisu paljasti hänelle, että herra Dowlingin reaktiossa hänen siippansa henkilöllisyyteen oli ollut kyse muustakin kuin puhtaasta yllätyksestä. Juudas ja kaikki langenneet pyhimykset sentään – Aziraphale oli aina ollut huono salamyhkäisyyttä ja hienovaraista velmuutta vaativissa hankkeissa, mutta tällä kertaa tämä oli todella ylittänyt itsensä. Veli Francisin palttoo, hampaat ja hipiä eivät olisi pistäneet silmään vaudeville-esityksessä toissavuosisadalla, minkä lisäksi tämän pulisonkeihin olisi helposti kätkenyt lammaslauman jos toisenkin. Moiset tupot löivät laudalta jopa ne jotka olivat koristaneet heidän kummankin leukaperiä 1860-luvulla ja joista he olivat sittemmin sanattomasta sopimuksesta pysyneet visusti vaiti.

Näyn edessä Crowley loi tutkiskelevan katsauksen rintalastansa alle, selvittääkseen oliko sinne noin kuusituhatta vuotta sitten eräällä muurinharjalla pesiytynyt lämmin tunne tullut vihdoin järkiinsä ja muuttanut muotoaan. Niin ei valitettavasti ollut. Hampaat narskuen hän koputti mökin oveen.

Aziraphale tuli avaamaan kasvoillaan leppoisa hymy, joka suli aidoksi tämän tunnistaessa hänet. “Ah, Crowley, rakas ystävä, tule sisään, tule sisään. Mikä ihastuttava hattu.”

“Se on hoitajatar Ashtoreth nyt”, Crowley sanoi luikahtaessaan peremmälle, varoen kolhimasta mainittua hattua oven yläkarmiin.

“Aivan niin, tietenkin.” Aziraphale saattoi olla omiin kaavoihinsa kangistunut, mutta toisin kuin koko Helvetti, joka ei koskaan lakannut irvailemasta Crowleylle hänen taipumuksestaan luoda ja jälleenluoda nahkansa, tämä ei milloinkaan ollut kyseenalaistanut hänen tarvettaan uudistumiselle. Samalla tavalla tämä ei ollut koskaan kieltäytynyt käyttämästä yhtäkään niistä nimistä jotka hän – demoni – oli antanut itselleen, huolimatta siitä että heidän tuntemassaan maailmanjärjestyksessä ainoastaan Kaikkivaltiaalla oli valta nimetä luomuksensa ja sitten vetää nuo nimet pois, päätettyään että niiden kantajat eivät enää olleet niiden arvoisia.

Uutta oli se, että tällä kertaa Aziraphale seisahtui ovensuuhun ja ojensi kätensä. Crowley oli juuri saanut hatun päästään naulakkoon ja nyt hän seistä toljotti paikallaan useita sekunteja, ennen kuin hänelle valkeni että tämä halusi ottaa häneltä hänen takkinsa. Jonkin ihmeen kaupalla hänen onnistui kuoria se yltään Aziraphalen odottaville käsille, jolloin tämä ripusti sen hatun seuraksi ja siirtyi sitten muina enkeleinä kohti olohuonetta, lisäten olkansa yli: “Kaikki meni hyvin haastattelussa, oletan?”

“Mm, enemmän tai vähemmän.”

Sillä välin kun Aziraphale katosi keittiönurkkaukseen etsimään jotakin mitä tämä nimitti “kevyeksi kurkunkostukkeeksi”, mitä hittoa se sitten tarkoittikin, Crowley yritti ratkaista seuraavan kohdalleen osuneen ongelman: mihin istua. Normaaliolosuhteissa hän olisi levittänyt rankansa sohvalle tai kömpinyt kököttämään sen käsinojalle, mutta tällä kertaa hän empi. Ensinnäkin hänen yllään oleva hame oli niin tyköistuva, että jopa hänellä oli vaikeuksia toteuttaa siinä itseään ja hän oli sentään tehnyt tiukoissa vaatteissa vetelehtimisestä suoranaista taidetta. Toisekseen hoitajatar Ashtoreth ei vaikuttanut naiselta joka olisi missään olosuhteissa levittäytynyt tai kököttänyt, saati sitten sallinut sellaista käytöstä muilta. Juuri ennen kuin Aziraphale palasi, Crowley päätyi änkeämään itsensä tuoliin jota hallitsivat ankarat puukarmit ja nostamaan yhden nylonverhotun polven toisen samanmoisen yli.

Aziraphale ojensi hänelle lasillisen – mitäpä muuta kuin sherryä – ja kaivautui sitten itse sohvalle pulleiden koristetyynyjen syleilyyn. Tämä ojensi lasinsa kilistettäväksi. “Seuraaville kuudelle vuodelle”, Aziraphale lausui, eikä näyttänyt kuin hitusen huolestuneelta lisätessään: “Ja toivottavasti monille niiden jälkeen, mikäli kaikki menee kuten suunniteltua ja Maa jatkaa pyörimistään.”

“Meille”, Crowley sanoi, koskettaen heidän lasejaan yhteen, “ja maailmalle.”

He rupattelivat hetken niitä ja näitä, enimmäkseen liittyen taloon ja sen henkilökuntaan. He kiistelivät puutarhanhoidosta, jonka Aziraphale oletti olevan lastenleikkiä ja jonka Crowley tiesi kokemuksesta olevan kaikkea muuta. Sitä mukaan kun hänen lasinsa tyhjeni (ja tuli täytetyksi, vain tyhjentyäkseen uudelleen ja uudelleen) Crowley tunsi ryhtinsä sulavan ja äänensä kipuavan kohti sen normaalia nuottia. Mutta vaikka he olivat nyt kahden, jokin pidätteli häntä lipsahtamasta täysin entiseen minäänsä. Hän kieltäytyi myöntämästä että sillä olisi ollut mitään tekemistä sen tavan kanssa jolla Aziraphale oli aiemmin ottanut Ashtorethin takin, vaistomaisesti ja estoitta, ikään kuin kyse olisi ollut jostakin minkä he olivat tehneet satoja kertoja aiemmin.

Se palautti hänen mieleensä jotakin minkä mainitsemista hän oli parhaansa mukaan vältellyt.

“Yksi hassu juttu siellä haastattelussa itse asiassa tapahtui”, Crowley aloitti niin luontevasti kuin kykeni, mikä ei ollut kovin, ottaen huomioon että Aziraphale oli kysynyt asiasta lähemmäs kaksi tuntia sitten.

Aziraphale, joka oli juuri ollu pitämässä polveilevaa monologia luostarikirjoista poimituista vinkeistä torjua etanoita kasvimaalta, vaikeni. Kaikeksi onneksi tämä oli jo tovi sitten luopunut valeasuunsa kuuluvista hampaista, niiden irvistellessä nyt pöydälle ilmestyneen keksilautasen reunalla. Yhtä epäonniset kulmakarvat olivat kuitenkin edelleen paikoillaan ja nyt Crowley sai seurata kuinka ne kuroutuivat yhteen. “Niinkö?”

Crowley nyökkäsi. Hän oli miettinyt asiaa aiemmin vaeltaessaan tiluksiin kuuluvien lukuisten nurmikoiden poikki ja tullut siihen tulokseen, että hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kertoa Aziraphalelle totuus tästä nimenomaisesta valheesta. Mikäli hän ei olisi tehnyt niin, oli olemassa vaara että ennen pitkään tämä saisi kuulla heidän väitetystä avioliitostaan joltakulta muulta talossa ja kuka tietää mitä Aziraphale menisi silloin hämmennyksissään möläyttämään. Ainakin tällä tavalla Crowley saattoi vaikuttaa siihen miten hän uutisen muotoili. Jos hän oli jossakin hyvä, niin kääntämään asiat edukseen.

Silti, siinä vaiheessa kun Crowley lopetti selityksensä ja jäi odottamaan Aziraphalen reaktiota, hänen pulssinsa (jolle hänellä ei ollut edes varsinaista tarvetta, mutta johon hän oli tottunut samanlaisena ihmiskehon lisänä kuin esimerkiksi luomiin tai varpaankynsiin) paukkui hänen korvissaan kuin painikehän kello. Hänen piti komentaa ihohuokosiaan etteivät ne olisi alkaneet hikoilla ilman hänen lupaansa ja pilanneet Ashtorethin silkkipuseroa.

Aziraphale pyöritteli sherrylasia sormissaan pitkään. Lopulta, katse edelleen eksyksissä jossakin juoman meripihkasävyisissä syövereissä, tämä virkkoi: “No, se ei varsinaisesti kuulunut suunnitelmaan, mutta kaiketi siitä voi olla jopa hyötyä.” Sanoja seurasi runsas siemaus ja sitten kurkun selvityksestä kantautuva ääni. “Ainakin se tulee selittämään sen miksi me vietämme niin paljon aikaa yhdessä.”

“M-hm”, Crowley sai sanotuksi, siinä missä ääni hänen päänsä sisällä kiljui samaan aikaan täyttä kurkkua: Sinä haluat viettää aikaa yhdessä?! Paljon?!

“Parasta tosin olla mainitsematta sitä väliraporteissa.”

“Ja minä kun olin aikeissa lähettää Gabrielille listan meidän häälahjatoiveistamme.” Sherryä oli vähällä läikkyä pitkin sohvaa kun Aziraphalen katse loikkasi häneen. Tekaistun päivetyksen alla tämä näytti äkisti niin kalpealta, että Crowleyn oli pakko antaa aurinkolasien liukua nenälleen ja pyöräyttää silmiään. “Rauhoitu, enkeli. Tietenkin tämä pysyy vain meidän välisenämme. Vai luuletko sinä että minä haluan koko Alakerran tietävän, että vastustaja on laittanut minulle pallon jalkaan?”

Tällä kertaa Aziraphale jopa naurahti, joskin sangen hysteerisesti. “Etpä kai.”

“Oli miten oli, koko tätä sirkusta kestää vain seuraavat kuusi vuotta.”

“Aivan niin.”

“Eikä meidän sitä paitsi tarvitse teeskennellä jatkuvasti”, Crowley jatkoi vakuuttelemista. “Kun me olemme vapaalla, kaikki on kuten ennenkin.”

Huvitus hälveni Aziraphalen kasvoilta yhtä nopeasti kuin se oli niille ilmestynytkin. Pullonkaula kolahti vasten lasia kun tämä kurotti täyttämään sherrynsä uudelleen. “Aivan niin”, Aziraphale toisti ontosti. “Ihan kuten ennen.”

Kello lähestyi Warlockin kotiintuloaikaa. Crowley kohottautui hitaasti jaloilleen jotka eivät kantaneet häntä lainkaan niin tukevasti kuin hän olisi halunnut, oikaisi hameensa ja rusettinsa, ja keskittyi sitten huuhtomaan alkoholin elimistöstään. Toimenpide jätti hänen suuhunsa lähes yhtä huonon maun kuin aiempi kavalkadi tekosyitä.

Hän oli jo poimimassa takkiaan ja hattuaan naulakosta kun Aziraphalen ääni tavoitti hänet vielä viimeisen kerran. “Me näemme varmaankin sitten myöhemmin illalla?”

Crowley kääntyi vilkaisemaan olkansa yli. “Näemmekö?” hän kysyi, aidosti hämmentyneenä.

Aziraphale kyhjötti yhä sohvalla ja oli kaikesta päätellen edelleen myös kevyessä humalassa. Tämän silmät verestivät niiden porautuessa pisteliäinä häneen. “Luonnollisesti minä en ole asiantuntija mitä tulee näihin seikkoihin, mutta minun käsitykseni mukaan vaimot tuppaavat yleensä nukkua aviomiestensä vieressä mikäli siihen on vain tilaisuus.”

Crowley nielaisi. “Kyllä”, hän sai sanotuksi. “Tietenkin. Vieressä – juuri... juuri niin.”

Kenties hänen hermostuksensa oli näkyvämpää kuin hän olisi sallinut, sillä jokin Aziraphalen olemuksessa pehmeni. “Jos sinä olet huolissasi järjestelyistä, niin älä suotta: sänky on tietenkin kokonaan sinun. Sinä tiedät etten minä välitä nukkumisesta.”

Crowley tiesi sen, samalla tavalla kuin hän tiesi että myös hänen yöunensa tulisivat olemaan mennyttä niin kauan kuin Aziraphale olisi viereisessä huoneessa, kirjaimellisesti valvomassa hänen untaan. Kaikeksi onneksi asiaan oli helppo ratkaisu, nimittäin hänen työsopimukseensa kuului oma huone päärakennuksen yläkerrasta. Hän voisi vedota siihen että halusi olla lähempänä Warlockia, lähempänä varsinaista tehtäväänsä, ja Aziraphale ymmärtäisi varmasti. Ei ollut mitään syytä lähteä leikkimään sillä samalla tulella johon hän oli polttanut näppinsä niin monta kertaa aiemmin.

“Hienoa”, tuli ulos hänen suustaan sen kaiken sijaan. “Myöhemmin sitten.”

Päivän kiintiö itsesabotaasista enää loppusilausta vailla, Crowleyn ei auttanut muu kuin mennä tapaamaan Antikristusta.

*

Ennen kohtaamista Warlockin kanssa Crowley oli elätellyt alkukantaista pelkoa siitä, että jonkin ihmeen kaupalla tämä muistaisi hänet viiden vuoden takaa, tunnistaen hänet siksi nimenomaiseksi demoniksi joka oli kiidättänyt Bentleytä halki maaseudun ja kironnut Helvetin alimpaan, no, Helvettiin, samalla kun arvon Maailmantuhoaja oli poukkoillut pajukorissa auton takapenkillä. Eikä se ollut edes pahimmasta päästä mitä sen yön tapahtumiin tuli. Muksu ei ollut enää läsnä sillä puhelinkioskilla josta hän oli ottaa pirauttanut Aziraphalelle, mutta silti osa Crowleystä kammoksui sitä mahdollisuutta että tämä aavistaisi hänen paljastaneen Taivaan edustajalle koko pirullisen suunnitelma maailman päättämiseksi ennen kuin se oli ehtinyt ollut käynnissä kahta tuntiakaan.

Kaikeksi onneksi pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Warlock Dowling oli nappisilmäinen, moppitukkainen ja hyvin, hyvin inhimillisen oloinen pikkupoika, jonka sillä hetkellä demonisin ominaisuus oli tämän ankoin kuvioitu pusero. Warlock pesi mukisematta kädet ja hampaat kun käskettiin, siivosi lelunsa ilman kehotusta eikä milloinkaan vängännyt vastaan nukkumaanmenoajasta. Itse asiassa poika käyttäytyi niin mallikkaasti koko ensimmäisen viikon, että Crowley alkoi tosissaan pohtia oliko se epäonninen yö vuosia aiemmin ollut sittenkin vain harhaa, jonka hänen alituisen paljastumisen pelossa elämisestä viimein ratkenneet aivonsa olivat keksineet kyhätä. Loppujen lopuksi hänen mielikuvituksensa oli sekä hänen paras aseensa että hänen pahin vihollisensa, ja oudompiakin asioita oli tapahtunut.

Kahdeksantena päivänä hän kuitenkin yllätti Warlockin kun tämä yritti ujuttaa pihalammesta pyydystettyä rupikonnaa isänsä kalleimpaan kenkäpariin. Konnan loikkiessa karkuun Crowley nuhteli poikaa tovin, ja selitti sitten kuinka seuraavalla kerralla tarkoitukseen kannatti ehdottomasti käyttää mutaa tai sammalta minkään elävän sijaan, ne kun eivät olleet vaarassa karata ennen halutun lopputuloksen saavuttamista. Sen jälkeen hän opetti Warlockia valmistamaan perinteisen ritsan ja sitten ampumaan sillä suurlähetystön kasvimaalle kuokkimaan laskeutuvia lintuja.

He tulivat loistavasti juttuun siitä eteenpäin.

*

Kuten olettaa saattaa, pienessä työyhteisössä juorut levisivät nopeasti. Heidän saapumisestaan oli kulunut tuskin kuukautta kun kaikki henkilökunnan jäsenet autonkuljettajasta vakituiseen roskakuskiin tiesivät hoitajar Ashtorethin ja veli Francisin avioliitosta. Luonnollisesti he talouden uusimpina tulokkaina olivat omiaan herättämään uteliaisuutta, mutta mikäli Crowley olisi osannut arvata kuinka paljon siitä kohdistui nimenomaan heidän väitettyyn suhteeseensa, olisi hän harkinnut sanomisiaan kahdesti.

Pohjimmiltaan koko jupakassa oli kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin nimistä. Ensinnäkin veli Francis oli kovin poikkeuksellinen titteli avioituneelle puutarhurille. Toisekseen kukaan ei ollut aivan varma oliko Ashtoreth arvon hoitajattaren etu-, -suku vai peräti tyttönimi, siinä missä Crowleyn ikijäätiköihin verrannollinen aura esti ketään kysymästä häneltä asiasta suoraan.

Palveltuaan talossa kuukauden Crowley oli juuri laittanut Warlockin nukkumaan ja oli kulkemassa porrastasanteen poikki, kun hän kuuli taloudenhoitajan keskustelevan alhaalla aulassa siivoojan kanssa.

“Carol sanoi kuulleensa jostakin, että he tapasivat luostarissa”, taloudenhoitaja supisi parhaillaan. “Munkki ja nunna rakastumassa toisiinsa… Voit vain kuvitella mikä skandaali siitä syntyi, joten lopulta he karkasivat yhdessä. Siksi heillä ei ole sormuksia – koska he ovat jo Herran morsiamia, tai siis ainakin se nainen on.”

Aulassa kaikui epäuskoinen poksahdus, kun siivoojan puhaltama purkkapallo puhkesi. “Enpä tiedä”, tämä sanoi. “Oletko varma ettei Carol ole vain nähnyt Sound of Musicia vähän turhan monta kertaa?”

Kanavoimalla ripauksen demonista energiaa Crowley varmisti, että kummankin työunivormu värjäytyisi seuraavalla kerralla pesussa, poistuen sitten paikalta ilman että hänen korkonsa kopisivat parkettia vasten. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli mennä kertomaan Aziraphalelle kuinka häntä oli juuri kehdattu verrata hitto soikoon nunnaan, vieläpä siihen laulavaan jota Gabriel kuuleman mukaan niin ihannoi. Mutta kun Crowley sitten kuvitteli itsensä selittämässä tälle kuinka yleisen mielipiteen mukaan he olivat kääntäneet selkänsä Taivasten valtakunnalle ja Kaikkivaltiaalle toistensa tähden, eläen nyt onnellisesti synnissä, hän… päättikin olla tekemättä niin. Ei ollut syytä keikuttaa venettä, varsinkaan nyt kun koko järjestely rullasi varsin mukavasti.

Itse asiassa yllättävänkin mukavasti jos rehellisiä oltiin. Aziraphalen ensireaktiosta johtuen Crowley oli olettanut että tällä kestäisi paljon pidempään tulla sinuiksi valheen kanssa ja että sittenkin kun niin tapahtuisi, Aziraphalen panos sen ylläpitämiseen tulisi olemaan samalla tasolla kuin tämän panos puutarhan varsinaiseen hoitoon, eli kerrassaan olematon. Näemmä Aziraphale oli kuitenkin tarvinnut ainoastaan yhden yön alkujärkytyksestä selviytymiseen ja oli jo seuraavana aamuna odottanut häntä hymyillen ja teepannu kuumana sillä hetkellä kun Crowley oli suvainnut ryömiä ulos mökin pikkuruisesta makuuhuoneesta. Hänen tehdessään myöhemmin lähtöä Warlockin luo oli Aziraphale jälleen vaatinut auttaa hänelle Ashtorethin takin ylle ja oikonut vielä sen rypyt hänen puolestaan, ikään kuin Crowley kuudentuhannen erinäisissä retkuissa vietetyn vuoden jälkeen olisi äkisti unohtanut miten vaatteiden oli tarkoitus toimia. Hän oli kuluttanut koko loppuiltapäivän opiskellen Warlockin kanssa aapista, unohtuen aika ajoin siinä määrin miettimään Aziraphalen käsiä pyyhkimässä pitkin omiaan, että hän oli vahingossa opastanut S:n olevan yhtä kuin syleily pimeyden prinssille sopivamman suolistuksen tai saastan sijaan.

Ennen asettumista samaan kaupunkiin Crowley oli saanut olla tyytyväinen mikäli hän näki Aziraphalea kerran kymmenessä vuodessa. Nyt he jakoivat huomattavasti Lontootakin pienemmän alueen joka ikinen päivä, yhteisestä kylpyhuoneesta puhumattakaan (jota kumpikaan heistä ei tosin tarvinnut, paitsi Crowley tarkistaakseen huulipunansa). Iltaisin hän käpertyi papiljotit päässä yksin isoon vuoteeseen ja seurasi raolleen jätetyn oven raosta kuinka Aziraphalen hahmo häivähti ajoittain sen ohi kirja kädessä, hyräillen erinäisiä sinfonioita jotka Crowley toisinaan tunnisti sellaisiksi joiden ensiesitykseen he olivat osallistuneet yhdessä. Crowleyllä ei ollut asiasta varsinaisesta kokemusta, mutta hän ei voinut kiistää etteikö se kaikki olisi ollut hyvin kodikasta. Se oli myös välttämätöntä valhetta, jonka tarkoitus oli pitää heidät molemmat Dowlingien palkkalistoilla ja maapallo pyörimässä vastaisuudessakin. Pelkkä ajatus sai hänen ohimonsa jomottamaan muustakin kuin niiden ja tyynyn väliin painautuvista papiljoteista.


Eräänä iltapäivänä he olivat ulkona, missä Warlock maalasi sormivärein samalla kun Crowley yritti parhaillaan kuvailla sitä miltä taivas tulisi näyttämään lopun aikojen ollessa käsillä, hornan liekkien lipoessa jo horisonttia. Warlock oli juuri hahmottelemassa hohkaavana kiehuvaa merta paperille kun Aziraphale livahti heidän seuraansa ruusupuskien lomasta ja alkoi puolestaan kohkata siitä miten kaunis luonto oli ollessaan kukassa, miten se tuli ehdottomasti säilyttää koskemattomana ja puhtaana ajasta iäisyyteen. Litania oli korkeampaa propagandaa parhaimmillaan, sillä päivä ei ollut erityisen kaunis saati selkeä, vaan lupaili lähinnä tihkua. Crowley oli juuri kohentanut aurinkolasejaan kun hän huomasi Warlockin vilkuilevan niitä.

“Miksi sinulla on nuo aina?” poika kysyi. Crowley tunsi pienen sormen hipaisevan poskipäätään niiden tökätessä lasien sankaa. “Mark Thompsonin setä on salaisessa palvelussa ja hän sanoo, että ainoastaan agentit käyttävät aurinkolaseja jatkuvasti. Oletko sinäkin agentti, hoitajatar?”

“Kyllä”, Crowley mutisi, “nimittäin pahuuden.”

“No mutta Warlock”, Aziraphale puolestaan torui hersyvällä maalaisnuotillaan, “on epäkohteliasta kysyä jotakin noin suoraan, varsinkin hienolta naiselta.”

“Höpöhöpö.” Crowley oli kiitollinen siitä, että näemmä jokin osa hänestä osasi jo sitä nykyä laittaa veli Francisille automaattisesti vastaan jokaisessa kiistakapulassa, sillä muuten hän olisi tuskin saanut muodostettua edes vaivaista vokaalia. Hieno nainen – hänkö? “Kysy aina kun haluat. Pienessä uteliaisuudessa ei koskaan ole ollut mitään pahaa.”

Warlock nyökkäsi kuuliaisesti. “Joten miksi sinulla on ne?”

“Koska minulla on herkät silmät. Valo saa ne särkemään ja tekee ne punaisiksi. Siksi minä en koskaan näytä niitä kenellekään.”

“Mutta veli Francis näkee ne joskus, eikö?”

Se ilo mitä Crowley oli tuntenut Warlockin kuunneltua ennemmin häntä kuin Aziraphalea haihtui kuin tuhka tuuleen. Tarkemmin ajateltuna hän oli valmis ottamaan takaisin kaikki sanansa uteliaisuuden hyödyistä.

Aziraphale myhäili. “Kyllä.” Jostakin majavanhampaiden ja pulisonkien takaa pilkahti hetkeksi jotakin paljon aidompaa tämän vilkaistessa häntä. “Ne ovat erittäin kauniit silmät.”

Warlock oli kenties vasta viiden, mutta jo nyt tämä hallitsi täydellisen silmienpyöräytyksen. Myös Crowleyllä oli vaikeuksia hallita ilmettään, joskin täysin eri syistä. Kaikeksi onneksi rouva Dowlingin ilmestyi juuri silloin talon puutarhaan avautuville parioville ja huhuili poikaansa päivälliselle.

Warlockin pyrähtäessä juoksuun he nousivat Aziraphalen kanssa hitaammin jaloilleen. Crowley koki tarpeelliseksi vältellä tämän katsetta vielä tovin ja niinpä hän tuli huomanneeksi, että herra Dowling oli nyt liittynyt vaimonsa seuraan. Odottaessaan Warlockia molemmat vaikuttivat tarkkailevan heitä.

Nähtävästi hän oli heistä kahdesta ainut joka oli huomannut asian, sillä kun Crowley viimein kääntyi takaisin Aziraphalen puoleen, hän löysi tämän tuijottamasta edelleen itseään. Jokin sai tämän suupielen nykimään. “Mitä?” Crowley tiukkasi. “Onko minulla naamassa jotakin?”

“Itse asiassa on”, ja tällä kertaa Aziraphale virnisti avoimesti, se ryökäle. “Sormiväriä, ellen pahasti erehdy. Juurikin… tuossa.”

Aziraphalen peukalo pyyhkäisi hänen poskensa poikki. Vaikutus oli välitön: Crowleyn iho iski kipinää kuin legendaarinen palava pensas ja oli vähällä ettei hän roihahtanut kauttaaltaan liekkeihin ja alkanut horista kielillä. Siinä vaiheessa kun hän kykeni jälleen tajuamaan ympäröivästä maailmasta jotakin, Aziraphale oli jo laskenut kätensä ja tarkasteli työnsä jälkeä silminnähden tyytyväisenä, lausuen: “Noin, kaikki kunnossa.”

Luonnollisesti Crowley oli kaikkea muuta kuin. Samaan aikaan hän kuitenkin tunsi Dowlingien katseet kun ne kirjaimellisesti porasivat juorunnälkäistä reikää hänen selkäänsä. Hän saattoi olla kaivamassa omaa hautaansa, mutta yhä nytkin, polviaan myöten tuon itseaiheutetun katastrofin ravassa, osa hänestä ei voinut vastustaa kiusausta. Samapa siis tuo, Crowley tuumasi: jos ihmiset kerran halusivat Ashtorethin nakkaavan väitetyn nunnankaapunsa rippeet roviolle ja syleilevän Kadotusta kielletyn rakkauden tähden, niin anti mennä. Mehukas valhe oli aina parempi kuin masentava totuus.

Crowley otti vuorostaan askeleen kohti Aziraphalea, seisahtuen niin lähelle että talolta katsottuna heidän olisi voinut kuvitella pitelevän toisiaan kädestä. “Tiedätkös, liittyen siihen mitä sinä sanoit aiemmin, niin minäkin satun pitämään niistä.”

“Silmistäsikö?” Aziraphale ihmetteli.

“Ääh, älä ole typerä. Sinun silmistäsi tietenkin.“ Edes veli Francisin kasvoilla niiden tuikkeesta ei voinut erehtyä. “Ne ovat mukavan ilmeikkäät ja… ja sillä tavalla kirkkaat. Kuin joet keväällä juuri kun jäät ovat lähteneet.”

Hänen ei ehdottomasti ollut kuulunut sanoa jälkimmäistä asiaa ääneen. Itse asiassa ennen kuin hän kuuli sanat omasta suustaan, Crowley ei ollut edes tiennyt omaavansa moista mielipidettä. Ashtorethin ääni ei suinkaan auttanut, vaan antoi vielä jokseenkin pelastettavissa olevalle tunnustukselle auttamattomasti tuomitun sävyn.

Aziraphale räpytteli mainittuja silmiä useaan otteeseen, suu pudonneena auki. Sitten se kaareutui pieneen, yksityiseen hymyyn ja Aziraphale tiputti katseensa maahan. Crowleyn sydän löysi odottamatta uuden asuinsijan hänen kurkustaan.

Juuri silloin Aziraphale tuli huomanneeksi heidän yleisönsä kuistilla. Tämä säpsähti kumisaappaitaan myöten, ikään kuin koko Taivaallinen ykkösketju olisi seissyt heitä siellä vahtaamassa.

“Pelkkiä ihmisiä”, Crowley kiirehti vakuuttamaan, koskettaen Aziraphalen hihaa vetääkseen tämän huomion takaisin itseensä. “Kuten olemme mekin, muistatko? Pelkkää lihaa ja verta. Täysi oikeus turista vähän pehmoisia pomojen silmien alla.”

Kyseisen ajatuksen olisi voinut kuvitella tarjoavan helpotusta, mutta jostakin syystä vaikutus ei ollut toivotunlainen; kääntyessään takaisin hänen puoleensa Aziraphale hymyili jälleen, mutta tällä kertaa eleessä oli ontto kaiku. “Aivan niin. Kiitos, kultaseni.” Aziraphale otti Crowleyn käden omiensa väliin ja puristi sitä pikaisesti. “Minun on parasta mennä jatkamaan töitä. Nähdään myöhemmin illallisella.”

Vastausta odottamatta Aziraphalen sukelsi jälleen ruusupuskien uumeniin. Crowley jäi seisomaan tuomionpäivän lapsellisten luonnoksien keskelle, poski ja sormenpäät kihelmöiden kuin ne olisi juuri tuikattu rikkiin.

*

Kolmen Dowlingien luona vietetyn kuukauden jälkeen Crowley ja Aziraphale tapasivat toisensa Lontoossa. Heidän alkuperäiseen sopimukseensa kuului, että tasaisin väliajoin he keskustelisivat suunnitelman edistymisestä ja Warlockin kehityksestä. Mikään ei varsinaisesti pakottanut heitä tekemään niin talouden ulkopuolella – itse asiassa olisi voinut kuvitella, että koska he asuivat nyt saman katon alla, he olisivat yhtä hyvin voineet vaihtaa muistiinpanoja sohvapöydän yli sen sijaan että raahautuivat useita kymmeniä kilometrejä toisaalle niin tehdäkseen. Ennen palkkautumista Aziraphale oli kuitenkin ollut vakaasti sitä mieltä, että tapaaminen ulkomaailmassa soi jonkinlaista lisäturvaa heidän peiterooleilleen. Crowley ei ollut juuri jaksanut väittää vastaan; hänestä oli helpottavaa pitää edes jokin osa-alue arjestaan armageddonista vapaana vyöhykkeenä, vaikka tuo alue kuuluikin käytännössä täysin toiselle henkilölle.

Aziraphale nökötti jo heidän vakiopöydässään British Museumin kahviossa kun Crowley raahusti paikalle kahvikuppi kourassa. Hänen istuessaan alas tämä vilkuili pitelemänsä sanomalehden takaa ympäriinsä kuin paraskin tusinapokkarin vakooja, ennen kuin lopulta suvaitsi taitella aviisin kasaan. Crowley pani merkille tämän nenällä killuvat lukulasit, jotakin mitä veli Francis ei koskaan käyttänyt ja Aziraphale sitäkin useammin. “Sinä olet varma ettei sinua seurattu?” Aziraphale kysyi.

“Kyllä, enkeli, minä olen varma.” Pöydän alla Crowley nyki vaivihkaa farkkujaan. Koska kyseiset tapaamiset sijoittuivat Dowlingien huushollin ulkopuolelle, oli ainoastaan loogista että he ilmestyivät sinne omina itsenään. Housujen pukeminen samaisena aamuna usean hameessa vietetyn kuukauden jälkeen oli ollut vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus, jotakin minkä toistamista hän ei odottanut innolla seuraavan kolmen kuukauden kuluttua. Samalla tavalla hän oli alituisen tietoinen hiuksistaan, jotka oli nyt sutaistu pelkälle hätäiselle nutturalle Ashtorethin yleensä niin huolitellun kampauksen sijaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Crowley tunsi olonsa vieraaksi itseluomansa haarniskan sisällä.

Ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, koko hemmetin kahvila ahdisti häntä. Tila oli turhan avara ollakseen kotoisa (toisin kuin eräs mökki tai kirjakauppa, kuiskasi ääni Crowleyn takaraivossa) ja kaikkialla heidän ympärillään valkea seinät kurkottivat loputtoman oloisesti kohti korkeuksissa häämöttävää kattoa. Näky muistutti Crowleytä turhan paljon Taivaasta, tai ainakin siitä vähästä mitä hän enää siitä muisti. Ainut syy miksi he ylipäätään vielä tapasivat siellä oli se, että paikka tarjoili Aziraphalen mielestä erityisen hyviä mozzarellaleipiä.

Juuri nyt kyseisestä leivästä oli jäljellä yli puolet pöydällä olevalla lautasella. Hiljalleen härskiintyvän juustorasvan äärellä Crowleyn mieli synkkeni entisestään; Aziraphale vailla ruokahalua ei koskaan tiennyt hyvää.

“Sinä tiedät, että meidän pitää olla varovaisia”, Aziraphale sanoi. “Jos kumpikaan meidän puolistamme saisi tietää –”

“He eivät saa.” Vasta eilen he olivat kaikki kolme istuneet puutarhavajan edustalla keskelle kirkasta päivää, samalla kun Aziraphale oli opettanut Warlockia syöttämään pihapiirin oravia kädestä. Vasta eilen Aziraphale oli poiminut Crowleyn hiuksista sinne eksyneen neulasen. Näemmä tänään kaikki oli taas pelkkää herranpelkoa ja tulikiveä. “Oli miten oli, minä en ymmärrä miksi sinä olet tästä niin huolissasi. Sinun esimiehesi sentään tietävät sinun yrittävän käännyttää poikaa – jos minun pomoni saisivat kuulla että minä olen edes maininnut hänestä yhdelle teistä, Saatana tietää mitä he tekisivät minulle.”

Ruudullisen rusetin suojissa Aziraphalen aataminomena nytkähti. Tämä otti lasit nenältään ja pyyhki niiden linssit puhtaaksi olemattomasta liasta. “Harkitsitko sinä koskaan, että et kertoisi siitä minulle?” tämä kysyi yllättäen, kun lasit olivat jälleen paikallaan. “Antikristuksen tulosta maan päälle, tarkoitan.”

“En.”

“Miksi et? Sinä olet demoni, Crowley. Sinun on tarkoitus valehdella näistä asioista!”

Yleensä Crowley piti siitä tavasta jolla Aziraphale lausui hänen nimensä. Juuri nyt se herätti hänessä halun tarttua tämän typeriin rilleihin ja paiskata ne lähimpään seinään. “En tiedä”, Crowley sanoi, vääntelehtien tuolillaan. “Se ei kai vain tullut mieleen. Minä kerron sinulle yleensä kaiken.”

“Et kaikkea.”

Se pysäytti vääntelehtimisen välittömästi. “Älä sano että tässä on taas kyse siitä helkutin vihkivedestä. Minä olen jo pyytänyt sitä anteeksi, mitä muuta sinä oikein haluat?!”

“Minä haluan sinun olevan varovainen!” Haeskeltuaan näkyvästi jotakin tekemistä käsilleen, Aziraphale tarttui lopulta pöydällä lojuvaan servettiin ja taputteli sillä raivokkaasti suutaan. Paperin väistyessä tämän suipistuneilla huulilla oli tyly kare. “Tiedätkö, ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea.”

Aziraphale saattoi puhua senpäiväisestä tapaamisesta. Yhtä hyvin tämä saattoi tarkoittaa heidän suunnitelmaansa vahtia Warlockia tai kenties jopa koko vuosisatoja kestänyttä Järjestelyä. Juuri sillä hetkellä erotuksella ei ollut mitään väliä. Halli moninkertaisti kirskahduksen äänen kun Crowley sysäsi tuolinsa taakse. “Hyvä on. Jos sinä haluat vain seurata sivusta kuinka koko maailma luisuu kohti loppua tekemättä mitään, niin anna mennä. Mutta turha tulla itkemään minulle sitten kun kaikki tämä –” Crowley huitoi kohti mozzarellaleipää, sitten koko museota “– haihtuu savuna ilmaan!”

Marssiessaan ulos häneltä ei jäänyt huomiotta, että tälläkään kertaa, aivan kuten hänen saapuessaan, Aziraphale ei tehnyt minkäänlaista elettä hänen takkinsa suhteen.


Huono puoli dramaattisessa poistumisessa oli tietenkin se, että sen suoritettuaan ja aikansa kihistyään Crowleyn piti palata mökkiin jonka hän jakoi Aziraphalen kanssa. Loihdittuaan papiljotit tukkaansa hän ryömi sänkyyn ja sammutti valot, vain heittelehtiäkseen sitten toista tuntia hereillä pimeässä huoneessa, liian kiihtyneenä nukkuakseen. Crowley mietti mitä tapahtuisi kun Aziraphale palaisi takaisin. Hän mietti mitä tapahtuisi mikäli niin ei kävisikään.

Puolenyön aikaan mökin ovi kävi. Sen sijaan, että Aziraphalen askeleet olisivat kulkeneet kirjahyllyn suuntaan kuten ne yleensä tekivät siihen aikaan vuorokaudesta, ne kuuluivatkin tulevan makuuhuoneen oven taakse. Hetken hiljaisuus, jonka aikana Crowley pidätti huomaamatta hengitystään, mutta sitten:

“Cr– Ashtoreth?” Aziraphalen ääni oli varovainen, aivan toista kuin aiemmin päivällä. Ovenraon läpi Crowley erotti kaistaleen veli Francisin lemmikinsinistä rusettia ja lierin tämän käsissä pitelemästä hatusta. “Oletko sinä siellä?”

“Mm-m”, Crowley vastasi, esittäen nukkuvaa, vaikka hän ei koskaan eläessään ollut ollut enemmän hereillä.

“Ah.” Hän saattoi olla väärässä, mutta kuulosti siltä kuin Aziraphale olisi huokaissut helpottuneesti. “Minä halusin vain varmistaa. Hyvää yötä sitten, kultaseni”, tämä lisäsi, niin hiljaa että Crowleyn oli pinnisteltävä kuullakseen. “Nuku hyvin.”

Crowley päätti saaneensa tarpeeksi kyseisestä päivästä, kenties jopa koko vuosikymmenestä. Hän antoi unen viedä itsensä mukanaan.


« Viimeksi muokattu: 24.09.2019 16:21:05 kirjoittanut wishbone »
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 340
Eli kaksi viimeistä lukua ovat molemmat valmiit ja lisäilen nyt nyt tänne kerralla. Tässä luvussa esiintyvistä Shakespearen sitaateista ensimmäisen on kääntänyt Paavo Cajander ja jälkimmäisen allekirjoittanut.


II.


Kiistaa seuranneet päivät olivat varovaisia, mutta eivät erityisen poikkeuksellisia. Totuus oli, että he olivat ennenkin Aziraphalen kanssa sanoneet toisilleen asioita joita he olivat myöhemmin katuneet mutta olleet sattuneista syistä kyvyttömiä pyytämään anteeksi, ja niinpä he olivat tottuneet jatkamaan päättäväisesti eteenpäin tapahtuneeseen takertumatta, vaikka todellisuudessa kumpikin heistä oli yhtä lailla kyvytön unohtamaan.

Tällä kertaa asian käsittelemisestä teki helpompaa se, että käytännössä se ei ollut ollut veli Francis joka oli tiuskinut Crowleylle, eikä se ollut ollut hoitajatar Ashtoreth joka oli vastannut samalla mitalla. Noiden hahmojen elämä, heidän elämänsä, oli silminnähden pelkkää harmonista yhteiseloa, täynnä aviollista auvoa ja työn lomassa täytettyjä yhteisiä ristisanatehtäviä. Heille maailmanlopun ennakointi hyveellisine tahi paheellisine oppitunteineen kävi lähinnä huvista, lopun aikojen odotus jotakin mistä lempeästi naljailla teen ja pikkuleipien lomassa.

Se olisi ollut raivostuttavaa, Crowley ajatteli, ellei se olisi ollut niin perhanan helppoa.

Oli heidän henkilökohtainen tilanteensa mikä tahansa, ajankululle sillä ei ollut mitään merkitystä. Arki jyräsi eteenpäin kuin sangen ajattelematon norsu posliinikaupassa. Heidän tehtäviensä luonne oli kenties muuttunut, mutta yhteen perustavanlaatuiseen seikkaan sillä ei ollut vaikutusta: Crowley ja Aziraphale hoitivat ylimaalliset velvollisuutensa, ja kun niin ei ollut, he etsivät erilaisia keinoja viihdyttää itseään.

Aziraphale ryhtyi kääntämään armaita Wilden esikoispainoksiaan kielille, joista osan puhumisen taidon maailma oli jo unohtanut. Crowley puolestaan aloitti tuomalla mökkiin joitakin kaupunkiasuntonsa pienemmistä viherkasveista. Kun kävi ilmi, että niiden uhkailussa ei juuri riittänyt tekemistä, rehut kun kasvoivat kiltisti maisemanvaihdoksesta huolimatta, päätti hän siirtyä myös kirjoihin. Luonnollisesti hän ei lukenut, mutta sama periaate ei pätenyt hoitajatar Ashtorethiin. Joka tapauksessa hänen piti keksiä jokin tapa tappaa aikaa silloin kun Warlock ystävineen puuhasi lähistöllä omiaan ja neulominen ei tullut kysymykseenkään.

Jännitysviihteen ystävänä Crowley aloitti Le Carrén Uskollisesta puutarhurista, vain todetakseen sen nopeasti virheeksi (hänen tummat lasinsa kätkivät monia syntejä, mutta pitivät huonosti kuolleiden hyväntekijöiden ja näiden puolesta kostavien kasvinystävien johdosta vuodatettuja kyyneleitä). Sittemmin hän päätti tyytyä mihin tahansa teokseen minkä Aziraphale – hänen uudesta harrastuksestaan ilahtuneena – keksi hänen käsiinsä mökin alati kasvavasta kirjahyllystä lykätä. Aina itse eepoksen juoni ei jaksanut kiinnostaa häntä, mutta usein he päätyivät kiistelemään hyväntahtoisesti kirjailijan aikomuksista sen perusteella mitä muistivat tästä tämän elinajalta. Nuo keskustelut olivat sävyltään kovin samanlaisia kuin ne joita he olivat tavanneet käydä Aziraphalen kanssa lukemattomissa lounaspöydissä tai tämän kirjakaupan takahuoneessa, mutta jotka olivat nyt kokonaan lakanneet heidän uusien rooliensa myötä. Se, että Crowley olisi myöntänyt kaipaavansa noita hetkiä kipeästi, tuntui yhtä hölmöltä kuin se että hän olisi myöntänyt kaipaavansa Aziraphalen varjoa; jotakin oikukkaampaa ja taivaan liikkeille orjallisempaa versiota kuin se jonka kanssa hän nyt jakoi kodikkaasti iltansa.

Hieman ennen joulua Aziraphale tuli kuitenkin yllättäen ehdottaneeksi, että he alkaisivat käydä ulkona syömässä. Tässä tapauksessa “ulkona” tarkoitti viereisessä kylässä sijaitsevaa piskuista pubia, jonne he kävelivät aina sunnuntaisin käsikynkässä paikallisten riemuksi (siihen mennessä uutinen heidän rajoja ja uskonnollisia vihkimyksiä rikkovasta rakkaustarinastaan oli ehtinyt levitä jo laajemmalle). Pubin ruokalistalta löytyi tasan kolme annosvaihtoehtoa joista kaikki tulivat samassa rasvaisessa korissa ranskalaisten kanssa, siinä missä ainut alkoholipitoinen juoma mikä ei ollut peräisin hanasta oli talon viini, jonka kutsuminen sellaiseksi oli Crowleyn mielestä loukkaus maailman kaikkia muita viinejä kohtaan. Eräällä kerralla Aziraphale tuli vedetyksi mukaan paikallisten jyväjemmareiden tikkaremmiin ja vietti sitten pyhän toisensa perään väistellen yhtälailla häränsilmää (tarkoituksetonta) kuin uusien ystäviensä kysymyksiä siitä kuinka kauan he olivat olleet yhdessä (tarkoituksellista). Crowley lipitti viiniään nurkassa, esittäen selailevansa puutarhalehteä samalla tavalla kuin hän esitti syövänsä ranskalaisia. Todellisuudessa hän ei koskaan irrottanut katsettaan Aziraphalesta siltä varalta että hänen olisi pikaisesti estettävä tämän heittämää tikkaa puhkaisemasta jonkun silmää. Toisinaan pubinpitäjän vaimo teki hänelle seuraa ja he päivittelivät aviomiestensä edesottamuksia; miten nämä olivat taas jättäneet vaatteensa pitkin poikin, vessanpöntön renkaan ylös ja merkkipäivät huomiotta. Aidosti Aziraphale ei tietenkään koskaan ollut tehnyt yhtäkään niistä asioista joita Crowley väitti tämän tekevän, mutta tuntui helpommalta tiivistää kaikki pitkin lattioita pyöriviin kalsareihin kuin todeta, että hän oli kerran nukkunut sata vuotta putkeen koska Aziraphale oli sanonut ettei enää halunnut olla hänen ystävänsä, että he eivät olleet olleet sellaisia alun perinkään. Välillä Aziraphale livahti hetkeksi pois tikanheitosta ja tuli tyhjentämään lautasen hänen koskemattomista ranskalaisistaan. Illan lopuksi he palasivat jälleen käsikkäin mökille ja mikäli paluumatkalla sattui satamaan, Crowley kannatteli Ashtorethin sateenvarjoa heidän molempien yllä (kuuden vuoden aikana seudulle osui poikkeuksellisen monta sateista sunnuntai-iltaa).

Jopa siinä vaiheessa kun talvi saapui toden teolla ja veli Francisin puutarhanhoidolliset velvollisuudet vähenivät, Aziraphale ei osoittanut merkkejä vetäytymisestä takaisin Sohoon. Ajoittaisen lumenluonnin, pikkulintujen ylensyöttämisen ja lyhtyjen ripustamisen lomassa tämä syventyi kirjoihinsa tai käännöstyöhönsä. Joskus iltaisin Crowley sytytti mökin takan etusormen pyyhkäisyllä ja he istuivat tulen edessä sohvalla, kuunnellen vanhoja jazzlevyjä Aziraphalen gramofonilla. Useammin kuin kerran noiden iltojen lopuksi Crowley havahtui hereille pää Aziraphalen olkapäältä, yllään viltti jota hän ei ollut itse siihen kiskonut.

Sitten koitti kevät ja jälleen yksi niistä kerroista jolloin Crowleyn oli määrä tavata Aziraphale Lontoossa. Nuo tapaamiset sijoittuivat meluisiin kahviloihin tai likaisten bussien perukoille, missä he eivät koskaan olleet mitään muuta kuin kaksi muukalaista lukemattomien samanlaisten joukossa, malttamattomina pääsemään eroon toisistaan ja ympärillä vallitsevasta tungoksesta. Aziraphale – se Aziraphale, jota hän näki noissa arjen välitiloissa – oli kylmä ja etäinen; he puhuivat tuhosta ja kuolemasta ja kaiken kauniin lopusta. Aziraphale kutsui häntä hänen oikealla nimellään, muistaen aina mainita mistä hän oli ryöminyt tämän maan kamaralle. Päivän lopuksi Crowley palasi kotiin ja löysi mökin pöydällä olevasta maljakosta kimpun vastaleikattuja ruusuja, punaisia kuin hänen hiuksensa tai tummia kuin hänen huulensa. Hän ohikuuli Aziraphalen aloittavan talon muun henkilökunnan kanssa keskusteluja sanoen: Minun rakas vaimoni, tai: Kuten armaalla Ashtorethillani on tapana sanoa…

Joskus se kaikki oli yksinkertaisesti liikaa, ja silloin Crowley veti vanhat vaatteensa ylleen ja pakeni. Muutama tunti Bentleyn ratin takana moottoritiellä auttoi häntä selvittämään ajatuksiaan, paitsi silloin kun kaara päätti heittäytyä nenäkkääksi ja Tchaikovskyn kuudes sinfonia muuttui The Show Must Go On:iksi, toistaen samaa niin kauan että Crowleyn oli uhattava autoa romuttamolla saadakseen se vaihtamaan kappaletta.

Kyse ei pohjimmiltaan ollut siitä, etteivätkö he Aziraphalen kanssa olisi jakaneet vastaavia hetkiä aiemminkin. Sitä mukaan kun erinäiset kanssakäymisen normit olivat tulleet ihmisillä muotiin ja menneet taas muodista, myös he olivat ajautuneet lähemmäs toisiaan ja tulleet sitten taas työnnetyksi kauemmaksi muuttuvan tapakulttuurin myötä. He olivat vaihtaneet tervehdyksiin verrannollisia poskisuudelmia oliivilehdoissa kun maailma oli nuori ja suikanneet kohteliaasti toistensa kämmenselkiä hoveissa, kävelleet käsikynkässä pitkin puistoja kun se oli vielä miespuolisille (tai sellaiselta vaikuttaville) ystäville sallittua, murtuneet leipää ja painaneet kasviväreillä merkkejä toistensa otsalle erinäisissä seremonioissa. Mutta ne olivat kaikki varastettuja hetkiä, työajalla tapahtuneita hätäisiä kohtaamisia jotka jättivät aina siksi jälkeensä kiinnijäämisen riskin kitkerän maun. Koskaan aiemmin heillä ei ollut ollut aikaa ainoastaan olla ja nauttia toistensa seurasta.

Mitä siis siitä, Crowley tuumi, kun Bentley kiidätti häntä jälleen kerran karkuun hänen omia ajatuksiaan, että tämä onni ei varsinaisesti kuulunut hänelle. Mitä siitä että hän oli aina halunnut enemmän kuin mitä tulisi koskaan saamaan. Hän oli selvinnyt pelkillä muruilla niin pitkään, että hän ei ollut aikeissa kieltäytyä kokonaisesta ateriasta, ei vaikka hänen sitten pitäisi varastaa se muuan mustanpuhuvan lastenhoitajan suusta.

Joten Crowley alkoi jättää rusettinsa aamuisin solmimatta, havaittuaan että sillä tavalla Aziraphale vaati tehdä sen hänen puolestaan. Hän meni jopa niin pitkälle että pakkasi itselleen eväslaatikon toisensa perään vain jotta hän saattoi väittää tehneensä liikaa voileipiä ja pakata näin ollen toisen, sisällöltään paljon runsaamman laatikon Aziraphalelle puutarhatöiden lomaan. Syksyllä he jakoivat tietäviä virneitä ja nostalgiansävyisiä hymyjä omenanpoiminnan lomassa. Henkilökunnan uudenvuoden juhlissa he herättivät jalkapelillään niin paljon huomiota, että jälkikäteen Carol ei muusta puhunutkaan. Pääsiäisenä Aziraphale pakotti hänet ottamaan kanssaan osaa pubivisaan, missä historiaa käsittelevä kierros ja hoitajatar Ashtorethin yllättävä tietämys brittiläisestä popmusiikista toivat heille voittona korillisen kotitekoista hilloa.

Kaiken sen ajan heidän varjonsa tapasivat säännöllisesti tuon näytelmän kulisseissa, laukoen julmia totuuksia toisilleen. He kinastelivat etiikasta ja moraalista taidemaailman aarteiden silmien alla, ja marssivat kilvan ulos julkisista kulkuvälineistä, vain kääntyäkseen seuraavasta kadunkulmasta kohti yhteistä kotia. Maailma oli alati uudenveroinen ja yhtä aikaa loppumaisillaan.


Ja sitten, ennen kuin Crowley sitä varsinaisesti huomasi, kesä oli jälleen käsillä. Sama tapahtui uudelleen ja uudelleen, kunnes pian Warlock oli lähes kymmenen ja he saattoivat taas oleskella ulkona puutarhassa.

Tällä kertaa Aziraphale oli suostutellut talon kokin pakkaamaan heille evästä piknik-koriin – nimenomaan Warlockin lähestyvän merkkipäivän kunniaksi, Crowley muistutti itselleen, eikä suinkaan siksi että viisi vuosikymmentä sitten Aziraphale oli luvannut hänelle jotakin vastaavaa. Ja vaikka kyse olisikin ollut siitä, niin piknik joka tapahtui kahden toisilleen lupautuneen ihmisen välillä vannoutuneiden verivihollisten sijaan ei varmasti ollut laskettavissa yhtä pahaksi synniksi.

He olivat asettuneet tiluksien kauimmaiseen kulmaukseen, missä viereinen niitty istutti puutarhan perennoiden päähän ajatuksia villiintymisestä. Crowley ja Aziraphale oleskelivat vaahteran katveeseen levitetyllä viltillä. Heidän kenkänsä – pari siroja nahkasaapikkaita ja kaksi yllättävän siistiä wellingtonia – seisoivat ryhdikkäästi sivummalla.

“Pian hän on liian vanha tuohonkin”, Aziraphale totesi huokaisten, viitaten kohti Warlockia. Poika oli suostunut harvinaislaatuisesti luopumaan kännykästään ja säntäili nyt pitkin poikin nurmea, katse korkeuksissa missä punainen tilkku piirtyi vasten pilvetöntä taivasta. Tuulta oli tuskin nimeksi, juuri juuri tarpeeksi kannattelemaan leijaa harjallaan.

“Kukaan ei ole koskaan liian vanha pitämään leijoista”, Crowley vastasi.

“Pidätkö sinä niistä?”

“Kenen sinä kuvittelet antaneen tuon hökötyksen hänelle.”

Leijalla oli paholaisen kasvot ja piikikäs häntä joka tanssi sen takana tuulessa. “Kovin pirullista sinulta”, Aziraphale virkkoi kuivasti.

“Minä sentään yritän. Edellisellä kerralla kun sinä annoit hänelle jotakin, se oli oppitunti käsienpesun tärkeydestä.”

Aziraphale pörhistyi kuin sangen pahastunut pulu. “Puhtaus on pyhyyttä. Sitä paitsi minäkin hankin hänelle lahjan. Se on piilossa vanhassa puutarhavajassa, jotta se pikku vintiö ei vahingossa löytäisi sitä.”

“Viimeisen kerran: hän on Antikristus, ei Risto Reipas.” Crowley kallisti päätään varmistaakseen että Warlock oli edelleen leijan lumoissa, ennen kuin kuiskasi: “Joten mitä sinä hankit?”

“Teleskoopin.” Aziraphale myhäili hänen ällistykselleen. “Sinun lahjasi laittoi Paholaisen kasvot taivaalle. Minä puolestani halusin antaa hänelle jotakin joka muistuttaa häntä kaikesta hyvästä korkeuksissa.”

“Paitsi että sinun vekottimesi ei näytä Taivasta, vaan avaruuden. Mitä pyhää siellä muka oikein on?”

Aziraphalen ilme ei varsinaisesti muuttunut, mutta osa sen sisältämästä ilosta valui tiehensä kuin maali kankaalta, jättäen jälkeensä pelkän luonnoksen hymystä. “Minä tiedän että Jumala antoi aikanaan joillekin enkeleille kunnian osallistua luomistyön viimeistelyyn.” Puutarhakasukan helma rispaantui entisestään kun Aziraphalen sormet eksyivät hypistelemään sitä. “Huhu kertoo että valtaosa heistä piti maapallon ulkopuoliseen seutuun kajoamista ajanhukkana, koska he eivät uskoneet että yksikään ihminen tulisi koskaan näkemään niin kauas, saati sitten että nämä vierailisivat joskus ilmakehän tuolla puolen. Jotkut olivat kuitenkin eri mieltä. Meidän on heitä kiittäminen eräistä kauneimmista tähdistä.”

Crowley nielaisi. He puhuivat Aziraphalen kanssa harvoin ajasta ennen lankeamusta. Nykyisessä tilanteessaan he harvoin keskustelivat yhtään mistään ylimaallisesta ellei se liittynyt Warlockin opetukseen. Se, että Aziraphale otti asian puheeksi nyt, herätti hänessä tarpeen kiemurrella arkimekkonsa muodostamassa kotelossa kuin se olisi äkkiä keksinyt muuttua keskiaikaiseksi rautaneitsyeksi ja upottaa häneen piikkinsä. Hän ei ehkä muistanut Taivasta, mutta hän muisti hämärästi sen hetken kun luomistyöhön valitut enkelit olivat hajaantuneet kuka mihinkin maailman kolkkaan, jättäen hänet seisomaan yksin yläpuolellaan lähes tyhjänä avautuvan kankaan alle. Mitä hänen olisi muka kuulunut tehdä – jättää se käyttämättä, vain koska taivaan poikki kiitävät tuliset vaunut olivat vielä silloin varattu ainoastaan Kaikkivaltiaan esikoisille?

Aziraphalen ei kuitenkaan ollut tarkoitus tietää siitä mitään, vielä vähemmän pitää sitä jonakin muistamisen arvoisena. Mikäli yksikään demoni oli koskaan jättänyt jälkensä universumiin, varmasti Taivas oli katsonut parhaaksi haudata todisteet siitä yhdessä näiden palaneiden siipien kera.

Crowley kamppaili äänensä kanssa: ensiksi saadakseen sen kuuluviin ja sitten annostellakseen siihen sopivan määrän välinpitämättömyyttä. “Minä en silti kutsuisi sitä sopivaksi lahjaksi yhdelle teistä. Vanha kunnon Galileo joutui aikoinaan melkoisiin ongelmiin ensimmäisen teleskoopin keksimisestä. Ei lakannut jauhamasta siitä kuinka Maa kiersi Aurinkoa eikä toisin päin. Lopulta inkvisitio tuomitsi hänet kerettiläisyydestä ja kirkko julisti hänen kirjansa kiellettyjen listalle. Hän vietti lopun elämäänsä kotiarestissa.”

“Mutta hän oli oikeassa”, Aziraphale vastasi, aiemmin levottomat kädet nyt tiukkoina nyrkkeinä. “Ja lopulta pyhä istuin myönsi myös sen.”

Jälleen kerran tämän äänensävy yritti kertoa hänelle jotakin muuta kuin varsinaiset sanat. Crowley päätti äkisti että hän oli aivan liian uupunut ja ennen kaikkea aivan liian selvä yrittääkseen tulkita mitä se jokin oli. Hän kumartui piknik-korin puoleen aikeenaan tarkistaa olisiko sinne pakattu vadelmamehu jo ymmärtänyt muuttua joksikin vahvemmaksi, työaikaa eli ei.

Litku oli valitettavasti entisellään, marjat yhä käymättömiä, mutta penkoessaan korin sisältöä Crowley tuli löytäneeksi mehupullon ja voileipien väliin pakatun kirjan. Hän onki sen ulos ja käänsi kannen näkyviin. Kyseessä oli Shakespearen näytelmä Kuten haluatte, epäilemättä jokin mittaamattoman arvokas painos mikäli Aziraphalea oli vähääkään tunteminen.

Galilein kirjoitukset sikseen, koinsyömät näytelmäteokset vaikuttivat olevan tarpeeksi kaukana tähtisumuista mitä puheenaiheisiin tuli. Crowley kääntyi näyttämään kirjaa Aziraphalelle. “Eikö tämä ole hieman liian hupsu sinun makuusi? Minä muistelin sinun pitävän enemmän niistä masentavista.”

Veli Francisin hatunreuhkan retkottaessa viltillä mikään ei estänyt Crowleytä todistamasta kuinka Aziraphalen korvat punertuivat. “Niin minä pidänkin”, tämä myönsi. “Mutta, no… Minä törmäsin tähän eilen käydessäni hyllyjä läpi ja satuin muistamaan, että tämä on yksi sinun suosikeistasi.” Aziraphale otti kirjan käteensä, vilkaisten nopeasti häntä ja sitten taas teoksen kantta. “Minä luen mielelläni sinulle pätkän jos haluat?”

Crowleyn olisi pitänyt ymmärtää kieltäytyä. Se, että he lukivat nykyään samoja kirjoja, että he keskustelivat niistä avoimesti, olisi pitänyt olla riittävän suuri myönnytys mitä jaettuihin houkutuksiin tuli. Mutta demoneita ei yksinkertaisesti ole tehty vastustamaan kiusauksia, ei varsinkaan kun nuo kiusaukset ovat yksilöllisesti räätälöityjä. Niinpä Crowley nyökkäsi, käyden makaamaan viltille ja mennen vielä niin pitkälle että laski päänsä Aziraphalen reidelle. Varmasti se ei ollut liioiteltua, hän rauhoitteli itseään, ei edes aiemman keskustelun valossa; hoitajatar Ashtoreth ja veli Francis tekivät jotakin vastaavaa harvasen päivä. Lukemattomien takan edessä vietettyjen iltojen jälkeen ele kävi jo lähes rutiinista.

“On näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin' esiintyvät; kukin tulee, menee; jokaisella eläessään on monta osaa.”

Luonnollisesti Crowley oli kuullut ja nähnyt tarinan esitettävän kymmeniä kertoja – tarinan omapäisestä ja neuvokkaasta Rosalindista, joka joutuu karkoitetuksi kotoaan ja pakenee Ardenin metsään mieheksi naamioituneena, vain löytääkseen sieltä jo menetetyksi luulemansa rakkaan, ja kaikista väärinkäsityksistä jotka sittemmin moisesta pukuleikistä aiheutuvat. Tutut riimit soljuivat hänen korviensa läpi, kunnes kaikki mitä todella jäi jäljelle oli Aziraphalen ääni niiden takana. Samaan aikaan aurinko lankesi heidän ylleen lehvistön lävitse ja suoraan Crowleyn tummaan nyloniin verhotuille jaloille, muistuttaen häntä siitä miltä oli tuntunut paistatella suomuisena kivellä aivan toisessa puutarhassa, päivinä jolloin sadetta eikä sen puoleen kaipausta ollut vielä keksitty.

Hän havahtui siihen, että Aziraphale kutsui häntä. Kyseessä oli hänen nimensä tai ainakin yksi niistä, joskaan Crowley ei sillä hetkellä ollut kyllin hereillä sisäistääkseen mikä. “Nukahditko sinä?” Aziraphale jatkoi. Jossakin vaiheessa tämä oli näemmä laskenut kirjan kädestään.

“Mm-een”, Crowley valehteli.

“Katsos kun sitä on hieman hankala tietää. Näiden sinun lasiesi takia, tarkoitan.”

Aziraphale naputti odottamatta hänen aurinkolasiensa toista sankaa. Kenties syy oli äskeisessä raukeudessa virinneiden matelijanvaistojen, mutta Crowley saattoi vain seurata kuinka hänen oma kätensä ampaisi ylös kuin iskevä käärme ja kuinka hänen sormensa kiertyivät Aziraphalen ranteen ympärille.

Aziraphale, jollekulle korkeuksissa kiitos, ainoastaan hymyili ja antoi Crowleyn pidellä itseään aloillaan. “Kultaseni”, tämä sanoi, “tiedäthän sinä että minä en ollut aikeissa riisua niitä kysymättä.”

“Ymh. Tiedän.” Selvästi hän ei ollut tiennyt sitä. “Minä vain… en halunnut niiden putoavan. Ainut pari ja sitä rataa.” Mikä oli myös valhe.

Heidän yläpuolellaan aurinko liukui paremmin esiin puunlatvan takaa ja kruunasi Aziraphalen kutrit sädekehällä, jonka kirkkautta ei himmentänyt edes veli Francisin homssuinen olemus. Laseista huolimatta valo särki Crowleyn silmiä. Hän oli kuitenkin kykenemätön sulkemaan niitä, samalla tavalla kuin hän vaikutti olevan kykenemätön päästämään irti Aziraphalen ranteesta. He tuijottivat toisiaan, aiemmin heidän välillään vallinnut huvitus nyt unohtuneena, ja aika liukui pysähdyksiin ilman että kummallakaan heistä oli vaikutusta asiaan.

Aziraphale nielaisi. Crowley tunsi tämän kaniinimaisen pulssin sormiensa alla sen kiihdyttäessä tahtia. Aziraphalen rystyset hipaisivat hänen ohimoaan, höyhenenkevyinä, ensin kerran ja sitten toisen. Kolmannella kerran kun sama tapahtui, kaikki Crowleyssä joka ei ollut välittömässä kontaktissa tuohon kaistaleeseen häntä lakkasi olemasta oleellista. Aziraphalen ranne hänen otteessaan, tämän sormet hänen ihollaan, he muodostivat suljetun virtapiirin, heidän välillään nyt virtaava energia yhtä aikaa jotakin hyvin vanhaa ja täysin uutta.

“Meidän ei pitäisi”, Aziraphale kuiskasi, “siltä varalta että joku katselee.”

“...m-hm”, Crowley sai sanotuksi. Viimeiset viisi vuotta kaikki mitä he olivat tehneet, pienimmästä kosketuksesta isoimpaan eleeseen, oli ollut tarkoitettu jonkun muun silmille. Kenties hän ei missään vaiheessa ollut sittenkään herännyt ja kaikki se oli pelkkää unta, haaveellista ja merkityksetöntä.

He liikahtivat yhtä aikaa; Crowley kohottautui ylöspäin samalla kun Aziraphale nojasi alas.

“Ällöä”, Warlock kommentoi vajotessaan viltille, leija unohtuneena ja jokin infernaalisesti piipittävä kännykkäpeli nyt taas täydessä vauhdissa. “Koska syödään?”

Kenties Crowleyn olisi kuulunut olla ylpeä: kyseessä oli ehdottomasti demonisin asia jonka poika oli koskaan tehnyt, ainakin jos häneltä kysyttiin. Hän kavahti pystyyn, jättäen Aziraphalen änkyttämään jotakin kärsivällisyydestä hyveenä, ja kompuroi polvillaan viltin kauimmaiseen nurkkaan, missä eväskorin penkominen tarjosi hänelle jälleen hyvän syyn yrittää koota itsensä sen äärellä. Tietoisuus hänen omasta kuolemattomasta ruumiistaan virtasi takaisin aaltoina jotka uhkasivat hukuttaa hänet. Aziraphale oli oikeassa; mitä ihmettä he olivat oikein ajatelleet? Tai pikemminkin ketä – näitä naamioita, rutiinin kyllästämiä, vai jotakin muuta?

Kokemuksesta hän tiesi, että aina kun Aziraphale katsoi olleensa liian… hellämielinen häntä kohtaan, katumus tuon hetkellisen heikkouden johdosta oli nopea iskemään tähän kyntensä. Usein tämä livahti heistä ensimmäisenä tiehensä ja teki niin ennen kuin Crowley ennätti edes haaveilla korjausliikkeiden tekemisestä. Oli paljon mahdollista että he eivät olisi nähneet toisiaan seuraavaan vuosikymmeneen tai kolmeen, eivät kunnes tarpeeksi aikaa olisi ehtinyt venyä matoksi jonka alle tapahtunut saatettiin lakaista seuraavan kohtaamisen hetkellä.

Crowley seisahtui voipaperiin kääräisty kurkkuvoileipä kädessään. Vastoin parempaa tietoaan hän tuli vilkaisseeksi olkansa yli; jos Aziraphale oli aikeissa paeta niin ainakin tällä kertaa hän halusi nähdä sen hetken saapuvan, huolimatta siitä kuinka hyvin hänellä olivat muistissa muuan varoittavat suolapatsaat Sodoman viimeisiltä päiviltä. Mutta näemmä Aziraphale ei ollut liikahtanut edes sen vertaa että olisi vetänyt saappaat jalkoihinsa, vaan katseli otsa rypyssä jotakin videota jota Warlock nyt esitteli puhelimestaan. Kahden toisiaan seuraavan videoklipin luomassa suvannossa Aziraphale jopa loi häneen sen puolittain avuttoman ja puolittain kiintymyksentäyteisen katseen, joka niin usein seurasi Warlockin yrityksiä perehdyttää tätä mihinkään viime vuosikymmentä ajankohtaisempaan. Se oli katse joka huvitti Crowleytä suuresti hänen arjessaan Ashtorethina, ja kuitenkin –

Crowley kääntyi takaisin korin puoleen ja alkoi lappoa voileipiä ulos, välittämättä siitä kuinka pahasti ne painuivat lyttyyn hänen äkillisessä pihtiotteessaan. Hän ei ollut halunnut ajaa Aziraphalea karkuun, mutta ainakin se olisi todistanut että hän oli tehnyt jotakin ansaitakseen sen. Mikä tahansa oli parempi kuin katsella tätä teeskentelemässä ettei mitään äskeisestä ollut koskaan tapahtunutkaan.

Yksi asia hänen oli pakko myöntää: kyseessä oli ehdottomasti Aziraphalen onnettoman taikurinuran siihen asti paras silmänkääntötemppu, täydellinen katoaminen joviaalin puutarhurin kätköihin. Tai kenties asia olikin paljon yksiselitteisempi ja se oli heistä kahdesta Crowley, jonka luonnoton alkuperä oli helppo hävittää maallisen esiripun ja kauniin kesäpäivän luoman lavasteen taakse.


Se oli kaikki yhtä kidutusta. Se oli Crowleyn elämän parasta aikaa. Hän ei koskaan halunnnut sen päättyvän.

Tietenkin niin oli tapahduttava. Vuotta myöhemmin, Warlockin yhdennentoista syntymäpäivän ja sitä kautta lopun aikojen kynnyksellä, Crowley oli huoneessaan Dowlingien yläkerrassa, huoneessa jota hän käytti sitä nykyä yksinomaan valmistautuessaan lähtemään Lontooseen tapaamaan Aziraphalea. Tällä kertaa kyseessä oli heidän viimeinen väliraporttinsa ennen kuin heidän oli tarkoitus jättää eroanomuksensa ja luovuttaa loput kohtalon käsiin.

Crowley istui peilin edessä, valmiina juoksuttamaan sormiaan Ashtorethin kiharoiden läpi sukiakseen ne rennommalle mallille. Tietenkään hänen ei olisi täytynyt vaivautua tekemään sitä kaikkea vaikeimman kautta, mutta jossakin kuuden vuoden aikana hänelle oli tullut tavaksi riisua ja pukea nimenomaan tämä asu mahdollisimman maallisin keinoin. Hänen sormensa olivat tuskin kammanneet auki ensimmäisen kiharan kun Crowley jo pysähtyi. Peilistä häntä tuijotti nainen, joka oli säntillinen aina peittävästä puserosta ojennuksessa olevaan rusettiin asti – rusettiin, jonka erään nimeltämainitsemattoman enkelin sormet olivat sinäkin aamuna solmineet.

Ainut mikä rikkoi illuusion oli pukeutumispöydälle laskettujen aurinkolasien alta paljastunut pari pedonsilmiä, pupillit niiden keskellä kuin mustat syöverit valmiina nielaisemaan kitaansa kaiken inhimillisen. Teki hän mitä vain, sommitteli hän ylleen minkä tahansa asun, ne tulisivat aina olemaan siellä, muistutuksena hänen perisynnistään.

Hoitajatar Ashtoreth ei ajanut Bentleytä, ei kuunnellut kovaäänistä musiikkia tai juonut ylettömästi. Tämä ei kysynyt liikaa kysymyksiä ja yritti korruptoida ainoastaan yhden sielun tuhansien sijaan. Tämä käveli arvokkaasti, puhui verkkaisesti, teki kaiken niin hiton hitaasti. Kaiken lisäksi Ashtoreth oli onnellinen, yhtä onnellinen kuin ne hölmöt puutarhassaan ennen kuin eräs kirottu käärme oli tullut pilaamaan kaiken. Ei ihme että Aziraphale nautti tämän seurasta. Ashtoreth ei koskaan pyytänyt tältä mitään mitä Aziraphale ei ollut valmis antamaan.

Kui’ katkeraa se onkaan, siteerasi Shakespeare avuliaasti hänen päässään, nähdä onni läpi vieraan silmien.

Crowley antoi kampauksen olla. Hän heitti buutsit jalkoihinsa ja nahkatakin ylleen, painellen niissä ulos ovesta.


Turvallisuussyistä he eivät koskaan käyttäneet samaa kohtaamispaikkaa peräkkäisillä tapaamisilla. Sillä kertaa vuorossa oli puistossa sijaitseva orkesterilava, jolla sattui olemaan käynnissä jonkinlainen kaikille avoin yleisökonsertti. Gazebon täydeltä univormupukuisia soittajia puhkui torviinsa kun samalla kun Crowley luikersi eteenpäin jäätelönmyyjien ja lapsiperheiden muodostamassa meressä. Aina kun kauhistunut vanhempi veti jälkikasvunsa nopeasti pois hänen tieltään, hän tunsi olonsa asteen verran tyytyväisemmäksi. Hän oli hirviö, ei mikään takakireä lapsenlikka. Hän oli juuri ottanut uuden kulauksen nyt jo tyhjää lähentelevästä taskumatista, kun hänen vellova katseensa viimein tavoitti Aziraphalen pellavaisen kuontalon katsomon joukosta.

Viskinkatku lemahti Crowleyn kannoilla viereiselle penkille, saaden Aziraphalen nyrpistämään nenäänsä. “Nähtävästi sinä päätit aloittaa hauskanpidon ilman minua.” Vasta silloin Aziraphale todella kääntyi hänen puoleensa ja tajusi mitä hänellä oli yllään, jolloin se jäätelötötterö jota tämä piteli oli vähällä pudota maahan. “Luojan tähden, Crowley, mitä tämä oikein on?” Aziraphale suhisi, vilkuillessaan häntä Ashtorethin nyt pahasti harottavasta kampauksesta aina hänen teräskärjin varustettuihin varpaisiinsa. “Entä jos joku näkee sinut?”

“Mitä, meidät yhdessäkö?” Crowley hikkasi, valuen alemmas istuimellaan ja avaten samalla haaransa niin auki kuin ne suinkaan mahtuivat tiukassa hameessa. Hän ei ollut vaivautunut sukkahousujen suhteen. Jopa hänen äänensä, alkoholista käheä, oli parodia siitä mitä hän niinä päivinä yleensä käytti. “Mikä hätänä, enkeli: pelkäätkö sinä että joku luulee Ashtorethilla olevan syrjähyppy sellaisen miehen kanssa, joka omistaa epämääräisen kirjakaupan keskeltä pahamaineisinta Sohoa? Että se vanha harppu ei olekaan niin täydellinen kuin antaa olettaa?”

Aziraphalen otsa värähti viimeisen lauseen kohdalla, kuten teki myös tämän alahuuli. “Itse asiassa minä puhuin, noh, Alakerrasta. Heidän täytyy tietää miltä sinä näytät vahtiessasi heidän herransa lasta.”

“Miksi ihmeessä he sen tietäisivät? Kuvitteletko sinä oikeasti että minä käyn Helvetissä näyttäen tältä?” Crowley heitti päänsä taakse ja nauroi. Se sai hänen kurkkunsa kipinöimään. “He söisivät tämän sipsuttajan suihinsa alta aikayksikön.”

“Minä en pidä siitä kun sinä puhut itsestäsi tuolla tavalla.” Aziraphale osoitti sanat omille polvilleen.

“Millä tavalla? Ikään kuin minä olisin demoni?”

Hetken ajan vaikutti siltä kuin Aziraphale olisi aikeissa vastata jotakin aivan muuta. Loppujen lopuksi tämä päätyi ainoastaan pudistamaan päätään. “Unohda koko juttu. Muutaman viikon päästä millään tästä ei ole enää mitään väliä.”

“Sinä meinaat, että sitten kun me estämme maailmanlopun.” Se oli se mitä tämä tarkoitti, eikö?

Aziraphale kiemurteli penkissään. “Ja mitä jos se ei toimi?”

“Älä ole typerä, tietenkin se tulee toimimaan. Poika on täysin normaali.” Liiankin, kuiskasi se osa Crowleystä jolla oli aina ollut epäilyksiä, siitä hetkestä alkaen kun hän oli muista poiketen mennyt ja ripustanut tähdet taivaalle, vain ymmärtääkseen nauttivansa niiden valosta yli jumalallisen.

“Mutta mitä jos ei”, intti Aziraphale yhä, “mitä jos hän täyttää yksitoista ja me saamme huomata, että me olemme vain tuhlanneet aikaamme kaikki nämä vuodet?”

Orkesterilavalla symbalisti läimäisi juuri lautasensa yhteen. Ääni humahti Crowleyn sisälle, missä se sekoittui yhteen humalan ja kateuden kanssa, kunnes niiden muodostama koktaili oli vähällä mädättää hänet kauttaaltaan. Hän kelasi mielessään jaettuja hetkiä viimeisten kuuden vuoden varrelta: kosketuksia ja naurua, kirjoja ja musiikkia, ruusuja maljakossa, leijaa kesäisellä taivaalla; kokonaista elämää yhdessä. Jos he olisivat olleet ihmisiä, sitä olisi voinut pitää sellaisena. Koska he eivät olleet, kaikki se oli samaa kuin aina ennenkin heidän kohdallaan – pelkkää tuhkaa tuulessa.

“Sitten me olemme molemmat tuomittuja”, Crowley vastasi, “ja koko maailma myös.”

Aziraphale värisi. Jäätelöä juoksi pitkin tämän sormia niiden puristuksessa murtuneesta tötteröstä eikä Aziraphale edes huomannut koko asiaa. Kaikkien niiden vuosien aikana jotka he olivat tunteneet toisensa, Crowley ei ollut koskaan nähnyt tätä niin järkkyneenä, niin lähellä hyvyyden vertauskuvallista reunaa. Luonnollisesti se sai demonin hänessä kohottamaan päätään jopa läpi viskin luoman hunnun ja kuiskaamaan, miten hän voisi oikein hyödyntää tilannetta omia tarkoitusperiään varten.

Vastaus oli lopulta yksinkertainen. Crowley harjoitteli repliikkiä päässään tulevan varalle samalla tavalla kuin joku muu olisi sommitellut nuolta jouseen. Ei poikaa, ei ongelmaa. Sinä voisit tappaa hänet. Yksi henki koko maailman puolesta.

Kyseessä oli erinomainen myyntipuhe vaikka hän itse sanoikin, jotakin mikä sai Crowleyn tuntemaan olonsa yhtä aikaa erittäin ovelaksi ja juuri niin kurjaksi kuin hän sillä hetkellä halusikin itsensä tuntea. Kuusi vuotta vieraan naisen elämää merkitsi myös kuuden vuoden verran pieniin käsiin autettuja lapasia, tuutulauluja ja mustelmaisiin polviin liimattuja laastareita. Kuusi vuotta iltasatuja ja lunttausneuvoja seuraavan päivän kokeessa sen saman soittorasian äärellä, jonka Ashtoreth oli antanut suojatilleen heidän ensimmäisenä joulunaan yhdessä.

Jos Aziraphale oli oikeassa ja millään siitä mitä he olivat tehneet ei lopulta ollut väliä, niin yhtä hyvin Crowley saattoi antaa sen kaiken palaa. Loppujen lopuksi Warlock Dowling oli samanlaista fiktiota kuin vaikutusalttiit valvojansa – ei poika lainkaan, vaan ase.

Lavalla kappale saavutti loppunsa, sysäten heidät hetkeksi korviahuumaavaan tyhjyyteen.
 

*


Kaksi viikkoa myöhemmin he jättivät Aziraphalen kanssa irtisanomisensa. Kun Carol tiedusteli kujeillen Crowleyltä olivatko he jälleen karkaamassa yhdessä, Crowley kertoi heidän olevan aikeissa hakevan avioeroa.

Herra ja rouva Dowling ottivat uutiset vastaan hyvin, olihan Warlock jo käytännössä liian vanha lastenhoitajalle, eikä puutarha ollut (nyt kun he asiaa oikein ajattelivat) varsinaisesti koskaan kaivannut vielä yhtä kitkijää. Warlock puolestaan lukittautui mielenosoituksellisesti huoneeseensa pelaamaan videopelejä, mikä oli hyvä, sillä Crowleyllä ei ollut pienintäkään aikomusta hyvästellä tätä – hän halusi säilyttää mielessään sen pojan joka oli kerran ujuttanut sammakkoa isänsä kenkään, mikäli seuraavan kerran häntä vastassa olisikin pelkkä tulisilmäinen muukalainen.

Crowley seisoi keskellä mökin kirjoista ja kasveista tyhjennettyä olohuonetta. Vastakynityssä hiustyylissään hän tunsi olonsa yhtä paljaaksi kuin miltä heidän kotinaan viimeiset kuusi vuotta toiminut asumus nyt näytti; tuskin vuorokausi oli kulunut eropapereiden kirjoittamisesta kun he olivat jo sulloneet kilpaa menneitä minuuksiaan pahvilaatikoihin muun poiskärrättävän roinan joukkoon.

Aziraphale sinetöi asian pistämällä päänsä sisään ulko-ovesta, paljasposkisena ja kuontalo jälleen lyhyillä karitsankiharoilla. Tuoksu joka livahti tämän mukana huoneeseen ei enää ollut sekoitus multaa ja vastaleikkattua nurmea, vaan pelkkää partavettä, joka oli kaiken lisäksi uusi. Crowley inhosi sitä.

“Valmis?” Aziraphale kysyi.

Crowley nyökkäsi, hartiat korvissa ja kädet sullottuina housuntaskuihin pidelläkseen niitä aloillaan. Tällä kertaa ei ollut takkia jota ottaa naulasta, ei hattua. Hän seurasi Aziraphalea ensin pihalle ja sitten pitkin polkua, joka vei heidät sivuportin kautta ulos puutarhasta.

Alkoi sataa.

I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 340
Aiempi osa ja tämä viimeinen postattu tänne kerralla.


III.


Kolme merkittävää tapahtumaa oli muovannut Crowleyn elosta sen mitä se tätä nykyä oli. Ensimmäinen oli se kun hän oli tullut ajatelleeksi, että oikeastaan siinä mitä Lucifer sanoi oli melko paljon järkeä. Toinen tapahtui silloin kun Lucifer (sitä nykyä pelkkä Saatana) ilmestyi sen verisen joen penkalle jossa Crowley (sitä nykyä pelkkä Crawly) oli muutaman muun langenneen kanssa ollut uittamassa vapaapudotuksessa kärventyneitä varpaitaan, tiedustellen kuka heistä haluaisi luikertaa maan kamaralle aiheuttamaan vähän ongelmia, ja Crowley oli vain sattunut kohottamaan ensimmäisenä kätensä. Kolmas oli se hetki kun hän oli alkanut juttusille Paratiisin itäporttia vartioineen enkelin kanssa.

Kaikkivaltiaan armon menettäminen ja ikuinen kadotus sikseen, oli helposti nähtävissä kuinka noista kolmesta viimeinen oli hankkinut hänet pahimpiin ongelmiin. Otetaan vaikka maailmanlopun estäminen: Crowley piti elämästään ihmisten keskuudessa ja olisi kernaasti sallinut Maan jatkaa pyörimistä, mutta totuus oli, että kun Helvetti viimein sai vihiä hänen vuosituhansia jatkuneesta takinkäännöstään, hänen ainut prioriteettinsa oli pyyhältää Sohoon ja suostutella Aziraphale karkaamaan kanssaan tähtiin ennen kuin heidän armeijansa marssisivat sotaan keskenään. Hän ei edes välittänyt että he olivat sillä hetkellä riidoissa keskenään. Ehkä kuusi vuotta kotileikkiä oli lopullisesti pehmittänyt hänen päänsä tai sitten hän oli tosiaan nähnyt Sound of Musicin turhan monta kertaa, uskoen nyt vakaasti siihen että loikkaaminen rajan yli pakoon fasistista esivaltaa oli aina varteenotettava vaihtoehto.

Oli miten oli, millään siitä ei ollut lopulta mitään väliä, sillä Aziraphale kieltäytyi – jälleen.

Ja sitten tämän kirjakauppa paloi maan tasalle.

Kun Crowley istui keskellä liekkejä, yltä päältä noessa ja sammutusvaahdossa, hänen ainut ajatuksensa oli että Aziraphale oli ollut oikeassa sinä päivänä puistossa; että he todella olivat tuhlanneet vain aikaa, menettäen tilaisuutensa. Eivätkä ainoastaan Antikristuksen tai maailmanpelastamisen suhteen, vaan toistensa. Kuusi tuhatta vuotta loputonta soutamista ja huopaamista ja monimerkityksellisiä keskusteluja paistavien lasinpohjien äärellä, ja nyt – pelkkää tuhkaa tuulessa, kirjaimellisesti.

Paitsi että tällä kertaa Crowley ei ollut menettänyt jotakin mikä oli ollut pelkkä tekele alunperinkin, pelkkä olemassa olevien perustusten päälle liimattu kiiltokuva. Hän oli menettänyt syynsä, vastaparinsa, koko maailmansa. Hän oli menettänyt Aziraphalen.

Kunnes kävi ilmi, että niin ei ollutkaan.

Crowley ei ollut koskaan kolaroinut autoaan tavalla joka olisi äkillisesti paiskannut hänet eteenpäin ja uhannut murtaa hänen niskansa mikäli hän olisi ollut ihminen, mutta hän kuvitteli että tunne oli hyvin samankaltainen kuin se minkä hidastettua versiota hän oli käynyt läpi koko viimeisen vuorokauden ajan. Ensin Aziraphale ei ollut ollut ainoastaan elossa, vaan oli jopa oli uhmannut Gabrielia ja Beelzebubia ja itse Saatanaa hänen rinnallaan lentokentällä. Sitten tämä oli bussimatkalla kotiin Tadfieldistä istui empimättä viereiselle penkille – viereiselle, ei yhtä riviä edemmäs tai taaemmas kuten oli aina tehnyt Warlockia koskevien tiedonantojen yhteydessä – ja lepuuttanut kättään lähestulkoon hänen omansa päällä. Nyt tämä seisoi parhaillaan hississä Crowleyn kyljessä, matkalla ylös hänen asuntoonsa.

Crowley oli viipynyt nykyisessä asunnossaan yli viisikymmentä vuotta. Hän oli hankkinut kämpän heti seuraavana aamuna siitä vähintäänkin mieleenpainuvasta illasta Sohossa kun Aziraphale oli kertonut hänelle, että hän eteni turhan nopeasti tämän makuun. Yhden lukaalin valikoiminen ja sen kutsuminen kodiksi kuuden milleniumin jälkeen oli vaikuttanut sensorttiselta eleeltä joka viestittäisi muuan enkelille hänen olevan kykeneväinen johonkin pysyvään. Mutta aloilleen asettuminen ja Aziraphalen kutsuminen käymään olivat olleet asia erikseen, ja tämän viimeaikaisten kommenttien valossa oli tuntunut turhan hätäiseltä siirtyä ensimmäisestä suoraan jälkimmäiseen. Joten Crowley oli odottanut sopivaa hetkeä, vain tajutakseen noin vuosikymmentä myöhemmin että kuten muutamaa muutakaan merkityksellistä hetkeä heidän kohdallaan, sellaista ei koskaan tullut. Jopa nyt kun hän oli viimein rohjennut esittää kutsun, kyse oli silkasta pakosta – kirjakauppa oli poissa ja niin Taivas kuin Helvetti janosivat heidän vertaan. Aziraphalella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tulla hänen mukaansa.

Crowleyn kädet tärisivät kun hän avasi oven. He olivat tyhjentäneet pullon viiniä odottaessaan bussia, mutta nestemäisen rohkeuden sijaan hänen sisuksensa tuntuivat olevan täynnä tulikärpäsiä. Mitä jos se mikä odotti heitä asunnossa oli Aziraphalen mielestä liian pelkistettyä? Mitä jos se oli liian liikaa? Mitä jos Aziraphale halusi asua hänen kanssaan saman katon alla ainoastaan silloin kun tuo katto kuului jollekin kolmannelle taholle eikä varsinaisesti edes heille sellaisina kuin he nyt olivat? Mitä jos –

Aziraphale oli tuskin ennättänyt astua kynnyksen yli kun tämä jo pysähtyi nuuskimaan ilmaa. “Jäikö sinulta jotakin uuniin?” Aziraphale kysyi, vilpittömän huolestuneena, minkä seurauksena Crowley unohti hetkeksi hermonsa ollessaan liian kiireinen keksimään tekosyyn livahtaa sivummalle, jotta hän sai hävitetyksi Ligurin vihkivedellä kyllästetyt jäänteet pois viereisen huoneen lattialta kaikessa hiljaisuudessa.

Kun hän palasi takaisin, kantaen kahta lasia tekosyyn virkaa toimittavaa viiniä, hän löysi Aziraphalen käyskentelemästä hallista jota Crowley nimitti salaa mielessään kasvihuoneeksi. Eikä ainoastaan käyskentelemästä, vaan koskettelemasta. Jopa kaikista korkeimmat banaanipuut ja kolibrikukat olivat vaarassa katkaista vartensa taivuttaessaan lehtensä Aziraphalen käden ulottuviin, kuin lauma kirahveja kerjäämässä silityksiä.

“Mikä ihana kokoelma sinulla on”, Aziraphale huokaisi huomattuaan hänet norkoilemassa ovensuussa. “Tietenkin sinä olit maininnut että ne olisivat täällä, mutta minä en aavistanut että niitä olisi näin monta. Ja miten reheviä ne ovat!”

Viereinen orkidea puhkesi kukkaan silkasta mielihyvästä. Crowley päätti lopettaa touhun hyvän sään aikaa: hän vislasi, nyökäten päällään hajaantumisen merkiksi. Vastahakoisesti kasvit vetäytyivät takaisin omille paikoilleen, lukuun ottamatta muuan uhkarohkeaa vehkaa joka oli taannoin viettänyt aikaa mökin kirjahyllyssä ja joka viipyili Aziraphalen lahkeissa siihen asti kunnes Crowley pyyhkäisi sen kengänkärjellään syrjään.

“Ne ovat kuin lapsia”, Crowley sanoi ojentaessaan toisen viinilaseista Aziraphalelle. “Sitä pitää pysyä tiukkana tai ne kuvittelevat pian voivansa tehdä mitä lystäävät.”

“Ja minä kun luulin sinun olevan vapaan kasvatuksen kannalla”, Aziraphale sanoi. “Vapaa tahto ja sitä rataa.”

Vastauksena hän mutisi jotakin epäselvää ja Aziraphalen kätki kohteliaasti hymykuoppansa viinilasin taakse. Tovin verran he siemailivat hiljaisuudessa, joka oli asunnossa niin ehdoton että Crowley kuvitteli voivansa kuulla Aziraphalen taskukellon tikityksen sen laskiessa sekunteja kohti vääjäämätöntä. Ikkunan ulkopuolella öinen kaupunki vaikutti sekin pidättävän henkeään.

“Lapsista puheenollen”, Aziraphale sanoi viimein, kun viinistä oli jäljellä heidän laseissaan enää pelkkä houkutus niiden jälleentäyttämiseen, “minä en voi vieläkään uskoa, että kaiken tämän ajan me pidimme silmällä väärää poikaa. Mikä onni että se koitui lopulta kaikkien eduksi.”

“Minä olen iloinen ettei se ollut hän.” Kun Aziraphale kohotti kulmaansa, Crowley selvensi, mutisten lasiinsa: “Warlock. Että hän on pelkkä normaali muksu.”

“Enpä tiedä siitä. Me kerroimme hänelle toisinaan melko… mielikuvituksellisia asioita.”

“Emme mitään mitä muutama vuosi kosteita opiskelijabileitä ei pian pyyhkisi mennessään. Usko pois: pari kuukautta fuksijaisten jälkeen hän ei edes muista joitakin höyrypäitä joilla oli tapana höpöttää hänelle tuomionpäivästä.”

Crowleyn oli ollut tarkoitus lohduttaa, mutta jostakin syystä sanoilla oli päinvastainen vaikutus. Aziraphalen viinilasi kolahti viereisen istutusruukun reunalle. “Entä jos minä en halua hänen unohtavan?” Crowley järkyttyi huomatessaan tämän olevan nyt lähes kyynelten partaalla. “Entä jos minä en halua unohtaa?”

Pitkä bussimatka halki uneliaan maaseudun oli antanut heille tilaisuuden teeskennellä, että vielä hetken ajan kaikki oli yhä niin kuin ennen, he kaksi pelkkiä pelinappuloita selittämättömän suunnitelman vastakkaisilla laidoilla. Crowley oli melko varma että kumpikaan heistä ei erityisemmin halunnut asioiden olevan niin, mutta usean tuhannen vuoden jälkeen muutos vaati enemmän kuin pientä totuttelua. Lopun ajat oli kenties vältetty, vaan jokin oli silti tullut päätökseensä ja nyt käsillä oli uusi uljas maailma – maailma, jossa noitien ja noidanmetsästäjien kaltaiset veriviholliset rakastuivat, maailma jossa heillä kahdella ei enää ollut puolia joita ottaa. Oli kuin heidät olisi tyrkätty vieraalle näyttämölle, ilman vuorosanoja ja ilman kuiskaajaa.

“Minä löysin nämä”, Aziraphale sanoi. Tämä kaivoi jotakin tummaa ja metallinhohteista takkinsa taskusta, ojentaen esineen näkyville: Crowley hätkähti tunnistaessaan ne Ashtorethin aurinkolaseiksi. “Olen pahoillani, minun ei ollut tarkoitus nuuskia. Minä vain satuin näkemään ne tuolla kulkiessani ohi ja minä –”

“Ei se mitään”, Crowley kiirehti sanomaan. Lasien oli täytynyt olla makuuhuoneessa: hän oli käytännössä kipannut koko komeronsa sisällön lattialle kaivaessaan aiemmin sen perukoilta varusteita vihkivedellä täytetyn termospullon käsittelyyn. Nähtävästi kaikki mikä oli ollut osa heidän elämäänsä Dowlingien luona ei ollutkaan joutanut roviolle. Hänestä oli epämukavaa ajatella että Aziraphale saattaisi pitää häntä sentimentaalisena moisen matkamuiston vuoksi, mutta ei läheskään niin epämukavaa kuin mitä muutama muu vahingossa tehty löytö olisi voinut paljastaa. Keittiössä jääkaappi oli notkunut pilaantumatonta pikkupurtavaa vuosikymmenestä toiseen ja jossakin kassakaapin uumenissa oli A-kirjaimella varustettu toinen avain hänen asuntonsa oveen, nousuhumalainen päähänpisto jonka Crowley oli teljennyt pikaisesti pois näkyvistä selviämisen myötä vaan ollut kyvytön kokonaan sulattamaan.

Yllätyksen ohella eräs toinenkin tunne teki itsensä kiistattoman tiedetyksi. Crowley mietti sitä mitä Aziraphale oli äsken paljastanut halustaan muistaa ja sama vanha kateus, siihen mennessä kuin tuttu vaate, ympäröi hänet. Se teki hänestä uteliaan tavalla jota hän koskaan rohjennut itsenään olla. “Sssinä kaipaat häntä?” hänen kaksihaarainen kielensä vaati tietää. “Assshtorethia sssiis.”

Aziraphale naurahti, räpytellen uusia kyyneleitä pois silmäkulmistaan. “Toisinaan.”

Crowleystä tuntui kuin hän olisi ottanut rintaansa uuden täyslaidallisen palokunnan vesitykistä. Kipu hänen rintalastansa alla oli sitä luokkaa, että häneltä meni lähes ohi se kun Aziraphale jatkoi: “Hupsua minulta, tiedän, koska siinähän sinä olet. Tai no, pikemminkin sinä et koskaan ollut edes poissa.” Sanoja seurasi huokaus. “Ehkä minä kaipaan sitä kuka minä olin. Ja mitä… mitä meillä oli ne kuusi vuotta, yhdessä. Minusta oli ihanaa tuoda sinulle ruusuja”, Aziraphale lisäsi hiljaa.

Kauan sitten, noin vuoden 3000 eaa paikkeilla, Aziraphale oli jättänyt hänelle sumeriksi kirjoitetun viestin. He olivat törmänneet toisiinsa keskellä autiomaata ja päätyneet yöpymään ainoassa paimentolaisleirissä mailien säteellä, puhuen ja juoden, samalla kun lukematon määrä tähtiä ensin heräsi ja sitten nukahti heidän yllään. Se oli ollut ensimmäinen kerta kun he olivat viettäneet iltaa yhdessä ja ilmassa oli silloin värjynyt samanlainen aavistus siitä, että jokin heidän tuntemassaan maailmassa oli peruuttamattomalla tavalla muuttumassa. Lopulta Crowley oli tähtien lailla vaipunut uneen. Kun hän oli herännyt, Aziraphale oli ollut poissa ja hänen vieressään teltan lattialla kimpale kiveä täynnä omituisia harakanvarpaita. Mitä Aziraphale ei ollut tiennyt oli se, että Crowley ei vielä silloin osannut lukea nuolenpäitä. Edes myöhemmin, sitten kun hän oli oppinut niiden tavaamisen taidon, hän ei koskaan ottanut taulua esiin selvittääkseen merkkien sisältöä. Niin kauan kuin hän ei tiennyt mitä viestissä luki, se saattoi merkitä mitä ikinä hän halusi.

Noiden sanojen kuuleminen nyt tuntui samalta. Niin kauan kuin Crowley ei tulkitsisi niitä liikaa, ei paljastaisi niiden kätkemää salaisuutta, hän pystyi kuvittelemaan niiden tarkoittavan mitä tahansa.

Mutta nähtävästi oli eria asia piilotella kimpaletta kiveä Aziraphalen selän takana kuin katsoa tätä suoraan silmiin ja nähdä niissä mahdollisuus johonkin sellaiseen mistä hän oli siihen mennessä ainoastaan haaveillut. “Mitä sinä oikein tarkoitat, enkeli?”

Aziraphale veti syvään henkeä. “Minä tarkoitan, että kenties meidän olisi viimein aika hieman puhua.” Tämä poimi viinilasin Crowleyn turraksi käyneestä kädestä ja laittoi sen syrjään omansa kanssa. Sitten – kysyttyään lupaa aivan kuten oli kerran vannonut ja saatuaan vastaukseksi tärisevän nyökkäyksen – Aziraphale liu’utti Crowleyn aurinkolasit pois hänen kasvoiltaan ja laittoi ne myös syrjään. Crowley oli pidellyt kokonaista autoa kasassa läpi raivoavan infernon ja pysäyttänyt ajan aivan uudessa mittakaavassa, mutta edes hänen mielikuvituksellaan ei olisi lohdittu sitä hetkeä kun Aziraphale jatkoi, tällä kertaa pehmeämmin: “Tarkemmin sanottuna siitä mitä minä tunnen sinua kohtaan.”

Hämärässä huoneessa Crowleyn tiesi paljaiden silmiensä loistavan kuin elokuvateatterin projektorit, heijastaen hänen yksityisimmät tunteensa kaikkien nähtäville. “Älä viitsi”, hänen onnistui korahtaa. Aziraphalen toiveikkaalla ilmeellä oli tuskin aikaa särkyä, kun hän jo jatkoi: “Sinä tiedät hemmetin hyvin, että mitä tahansa se on, minä tunnen niin myös. Olen tuntenut jo pitkän aikaa.”

“Noh”, Aziraphale mutisi, hymyillen sitä pientä, yksityistä hymyä jonka Crowley oli koskaan nähnyt suotavan ainoastaan itselleen. “Vaikutti epäkohteliaalta olettaa.”

Se oli kaikki jotakin mitä Crowley oli halunnut kuulla siitä asti kun hän oli keksinyt kasvattaa kunnolliseen kuulemiseen kykenevät korvat. Hän oli kuitenkin ollut ekspertti oman onnensa pilaamisessa jo kauan sitä ennen, silloin kun hän oli ollut pelkkä untuvikko enkeli, eikä hän siksi päässyt yli siitä samasta tunteesta joka oli lävistänyt hänet keskellä roihuavaa kirjakauppaa – tunteesta, että se kaikki tapahtui aavistuksen liian myöhään.

Crowley otti vapisevan askeleen lähemmäs. Yksi lisää ja Aziraphalen liivinnapit painuisivat häntä vasten. “Aziraphale… Kaikella todennäköisyydellä me olemme molemmat kuolleita huomenna.”

Aziraphale ainoastaan kohotti leukaansa. “Sitä suurempi syy minulle siis myöntää se.”

Muutama tunti sitten Aziraphale oli ollut pelkkä kangastus vastapäisessä baarituolissa eikä Crowley ollut voinut koskettaa tätä vaikka olisi halunnut. Sitten tämä oli majaillut ruumiissa joka kuului toiselle ja kaikenlainen koskettelu olisi siksi ollut ainoastaan kiusallista minkä lisäksi myös erittäin epäsopivaa. Mutta nyt…

Crowley ajatteli Aziraphalea, seisomassa vastaavalla tavalla uhmakkaana samalla kun kiitorata heidän allaan tärisi ja halkeili. “Me emme voi antaa periksi nyt!” Mikä naurettava vaatimus kun itse Vanha vihtahousu kaivautui parhaillaan kohti maan kamaraa tehdäkseen heistä kaikista selvää, ja kuitenkin –

Hitot, Crowley päätti, liian nopeasti kuten hän niin usein teki ja mikä hankki hänet toistuvasti ongelmiin.

Hän otti Aziraphalen kasvot käsiensä väliin, puristi silmänsä kiinni ja suuteli tätä.

Tämä maistui viiniltä jonka he olivat juuri jakaneet, kenties kaikilta viineiltä joita he olivat koskaan juoneet yhdessä eivätkä olleet saaneet tilaisuutta maistaa toistensa huulilta, sekä ripaukselta suolaa. Crowley saattoi ainoastaan toivoa että kyseiset kyyneleet olivat jäänteitä aiemmasta eivätkä seurausta jostakin mitä hän parhaillaan teki. Hän tiedosti olevansa liian epätoivoinen maailmanhistorian tyylipuhtaimpaan suoritukseen, liian vereslihalla tuottaakseen jotakin valkokankaalle kelpaavaa, mutta kerrankin millään sitä ei ollut merkitystä. Millä oli sen sijaan väliä oli se, että hän suuteli Aziraphalea. Ei jokin laimennettu versio hänestä, ei jokin pelätin lainavaatteissa. Hän, Crowley. Ajatus oli yhtälailla huumaava kuin se oli kauhistuttava. Tällä kertaa ei ollut minkäänlaista tekosyytä jonka taakse paeta kun se kaikki olisi ohitse, ei valheiden kimaraa, ja tietoisuus hänen valintansa peruuttamattomuudesta ja kaikesta minkä se voisi hänelle maksaa oli lopulta se mikä leikkasi hänen rohkeudeltaan siivet. Crowley käytännössä tunsi kuinka hänen kroppansa jähmettyi kauttaaltaan, valmiina kompuroimaan taaksepäin suoraan alkukantaisen paniikin kynsiin, paitsi että juuri silloin Aziraphalen kädet pujahtivat hänen vaatteidensa alle ja siitä hänen vyötärönsä ympärille, keräten hänet jälleen lähemmäs.

Enemmän kuin mistään muusta maallisesta nautinnosta, Crowley tiesi, Aziraphale piti asioiden laittamisesta suuhunsa ja niiden hitaasta nautiskelusta. Hän oli seurannut kyseistä tapaa pakkomiellettä lähentelevällä intensiteetillä ja silti mikään ei ollut valmistanut häntä siihen kun kaikki se kyltymättömyys suuntautui äkisti häneen itseensä. Samalla kun Aziraphalen toinen käsi tapaili pitkin Crowleyn selkärangan nikamia, uteliaana kaikesta löytämästään ja varmana omasta luvastaan, tanssi viisi täydellisellä manikyyrillä varustettua kynttä alas hänen kylkiluitaan, jättäen hänen ihonsa kipinöimään jäljessään. Kaiken aikaa Aziraphale jatkoi hänen suutelemistaan – hänen huuliaan, hänen tatuoitua ohimoaan, hänen leukansa kaarta – kuin hän olisi viidentoista ruokalajin maistelumenu kaupungin nimekkäimmässä ravintolassa. Koko surkean elämänsä aikana Crowley ei ollut mitään muuta halunnutkaan kuin nähdä Aziraphalen kylläisenä ja onnellisena ja vapaana; se, että tämä saattaisi löytää täyttymykseen siihen kaikkeen hänestä oli lähestulkoon liikaa. Hän vapisi, ja Aziraphale nauroi ja kutsui häntä sitten seuraavien minuuttien aikana joukolla nimiä jotka Crowley oli siihen mennessä tavoittanut ainoastaan veli Francisin muille esitetyistä kommenteista, kokoelma arkipäiväisiä hempeyksiä siroteltuna puheen joukkoon kuin kourallinen sokeria, paitsi että tällä kertaa ne oli osoitettu nimenomaan hänelle.


Kolmea epähuomiossa kaadettua viherkasvia ja paria karistettua pikkutakkia myöhemmin he olivat onnistuneet siirtymään viereisessä huoneessa sijaitsevalle sohvalle. Aziraphale istui yhdessä nurkassa ja piteli Crowleyn päätään sylissään, samalla kun tämän sormet vaelsivat hänen hiustensa läpi vedoin jotka saivat hänen yleensäkin kyseenalaisen selkärankansa rippeet häviämään. Lähestyvä sarastus värjäsi ympäröivät seinät hiljalleen kultaiseksi, mutta vielä hetken Crowley tunsi olonsa miellyttävän irralliseksi mistään millä oli tekemistä todellisuuden ja sitäkin vähemmän heidän lähestyvän loppunsa kanssa.

Kenties syy oli tuon yhdistelmän sokeaa nautintoa ja kodikasta vastuuttomuutta, mutta hänen mieleensä palasi muuan iltapäivän auringossa.

“Tiedätkö”, Crowley aloitti, “meillä voisi yhä olla sellaista kuin silloin. Jos sinä siis haluat.”

Kuten yleensä, Aziraphale poimi aiemmin aloitetun keskustelun punaisen langan vaivatta. “Hiljaiseloa maalla?” Tämän otsa rypistyi kallistuvan pään myötä. “Eikö se olisi sinusta tavattoman tylsää? Älä luule etten minä huomannut kuinka usein sinä livistit ulos ja tulit takaisin tuoksuen bensiiniltä, varsinkin loppua kohden. Minä kuvittelin että sinä olit vähällä pitkästyä kuoliaaksi.”

Crowley kohautti harteitaan, ohut paitakangas hankautuen herkullisesti vasten Aziraphalen reittä. “Ei se ollut niin kamalaa.” Hän ei varsinaisesti ollut tarkoittanut sanojaan niin, ei ainakaan sitä osuutta maalla asumisesta. Ajatuksessa oli kuitenkin yllättävää lumoa. Mitä muuta kaupunki heidän ympärillään oli kuin kokoelma tekosyitä viettää aikaa yhdessä ja tappaa sitä kun he olivat erillään. Crowley oli aikanaan seurannut Aziraphalea tähän hassuun joenmutkaan ja tulisi tarpeen vaatiessa seuraamaan tätä myös pois, ymmärtäen jo kauan sitten, että siellä missä Aziraphale oli hänen kanssaan, siellä ei hänelläkään olisi valittamista.

“Ennen kuin me pääsemme niin pitkälle, minun on pyydettävä sinulta anteeksi. Näiden vuosien aikana minä olen… sanonut sinulle useita melko ikäviä asioita. Kutsunut sinua nimillä.” Hänen yläpuolellaan Aziraphalen posket pullistuivat irvistyksestä. “Ollut varsinainen hurskasteleva tomppeli jos totta puhutaan.”

“Mm. Sinä voit aina hyvittää sen minulle?”

Mitä houkutuksiin tuli, se ei ollut Crowleyn parhaimpia, ei etenkään kun otti huomioon miten hänen äänensä hapertui kysymyksen loppua kohden ja kuinka hän ei enää kyennyt katsomaan Aziraphalea silmiin.

Aziraphale koukisti sormen hänen leukansa alle ja kohotti sitä hellästi mutta päättäväisesti, kunnes hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata jälleen tämän katse. “Oh, usko pois, kultaseni, minä aionkin. Säännöllisesti.” 

Se annos kiusausta mikäli oli jäänyt puuttumaan hänen aiemmasta tarjouksestaan oli nyt läsnä Aziraphalen äänessä kolminkertaisena. Crowley tunsi kuinka hänen kropastaan hiljalleen tämän käsittelyssä paennut tunto syöksähti takaisin kertaheitolla, ylikuumentaen hänen jokaisen maallisen hermonsa. Hänen katseensa valui alas Aziraphalen edelleen solmittuna sinnittelevään rusettiin, mieli odottamatta täynnä visioita hetkestä jolloin hän saattaisi tarttua sen kulmaan hampaillaan ja vetää sen auki kuin lahjanarun. Hänelle oli valkenemassa, että toisin kuin hoitajatar Ashtorethina ja veli Francisina, heidän elämänsä ei tarvinnut olla pelkkää muiden iloksi suoritettua kuvaelmaa tai perheen pienimmille sallittua elokuvaa. He voisivat nauttia toistensa seurasta siinäkin vaiheessa kun valot oli jo sammutettu; he voisivat tehdä yhdessä asioita joita Carol ei olisi osannut kuvitella edes villeimmissä päiväunissaan.

Aziraphale heitti sangollisen kylmää vettä hänen niskaansa huokaisemalla syvään, sanoen: “Ensin meidän on tosin selvittävä huomisesta. Kunpa me vain tietäisimme mitä Agnes oikein yritti kertoa meille.”

Ashtorethin aurinkolasit pilkistivät yhä Aziraphalen liivintaskusta. Katsellessaan niistä heijastuvia silmiään, nyt yhtä peittelemätöntä kultaista iiristä, Crowley ajatteli selviytymistä edellyttäviä valheita ja valheita jotka vaativat selviytymistä. Hän ajatteli naamioita. Valitkaa kasvonne huolella.

“Enkeli”, Crowley sanoi, alkaen hymyillä, “minulla saattaa olla idea.”


*


EPILOGI:

 

2026


Hänen ajo-opettajansa oli myöhässä.

Warlock Dowling istui suurlähetystön rappusilla, selaten puhelintaan. Kun hän oli tullut kesälomaksi kotiin ja kertonut vanhemmillaan haluavansa ajokortin, hän oli tavallaan toivonut että jompi kumpi näistä olisi lupautunut opettamaan häntä. Hänellä oli pari kaveria jotka olivat oppineet ajamaan isiensä tai äitiensä opastuksella ja näiden puheista Warlock oli saanut sen kuvan, että oli olemassa huonompiakin tapoja viettää laatuaikaa perheen kesken kuin riidellä sopivasta ohitusnopeudesta taajama-alueella. Mutta tietenkin hänen vanhempansa olivat liian kiireisiä opastamaan häntä. Sen sijaan nämä olivat palkanneet hänelle yksityisopettajan – opettajan, jonka olisi pitänyt olla paikalla kymmenen minuuttia sitten.

Warlock oli juuri tullut ajatelleeksi, että jos tyyppi ei koskaan ilmestyisi niin ehkä hänen vanhemmillaan ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin opettaa häntä sittenkin itse, kun siinä samassa tumma piste ilmestyi pihatien päähän. Jokin museokelpoinen jyrisi ohi pensaiden ja heitti soraa hänen kengilleen liukuessaan pysähdyksiin hänen eteensä.

Kuljettajan ovi avautui ja ulos soljui mustiinpukeutunut mies. “Terve. Anthony Crowley, ajo-opettaja”, tämä sanoi. “Pahoittelut myöhästymisestä, minä olin unohtanut miten painajaismaista liikenne tänne suuntaan osaa olla. Piti väistää hitto soikoon lehmää matkalla.”

Aurinkolaseissaan ja pitkässä letissään Crowley näytti enemmän rokkistaralta kuin minkään sortin opettajalta. Tässä tuntui myös olevan jotakin hyvin tuttua, jotakin mitä Warlock ei kuitenkaan saanut kuin ihmeen kaupalla päähänsä. Noustessaan ylös rappusilta hän päätti antaa asian toistaiseksi olla ja osoitti sen sijaan autoa. “Mikä tuo muka on olevinaan?”

“Se on vintagea. Erityispalvelu, sinun vanhempasi ajattelivat että se olisi kiinnostavampaa.”

“Entä kuka tuo sitten on?”

Auton takapenkillä istuva toinen mies vilkutti iloisesti ikkunan läpi. Toisin kuin Crowleyn kohdalla, tämän yllä olevat vaatteet näyttivät yhtä muinaisilta kuin auto itse. Myös tässä oli jotakin kovin tuttua jonka alkuperä vältteli tehokkaasti Warlockin mieltä aina kun hän yritti tavoittaa sitä.

“Hän on toinen opettaja. Hän pitää kirjaa kaikista sinun virheistäsi sillä välin kun minä opetan sinua ajamaan.” Crowley avasi kuljettajan ovea leveämmälle, rummuttaen auton kattoa. “Hopi hopi sitten, ei tässä ole koko päivää aikaa.”

Warlock laittoi kätensä puuskaan eikä suostunut liikkumaan. “Eivätkö useimmat opetusautot ole nykyään hybridejä? Minä en ole koskaan kuullut autokoulusta jossa olisi pelkkiä vanhoja kaaroja. Teidän kannattaisi jatkossa ajatella vähän enemmän ympäristöä.”

Auton takapenkiltä kantautui tukahdutettu henkäys. Kun Warlock vilkaisi siihen suuntaan, hän näki kuinka siellä istuva opettaja taputteli nyt silmäkulmiaan ruudulliseen nenäliinaan. Siitepölyä, tämä mumisi lasin läpi.

Hän kääntyi takaisin Crowleyn puoleen, jatkaen: “Sitä paitsi kulkeeko tämä romu edes neljääkymppiä kovempaa?”

Crowley tuijotti häntä mustien lasiensa takaa, ilmeettömänä. Sitten tämä nielaisi, rykäisten, ikään kuin kollegansa lailla tämäkin olisi kärsinyt äkillisesti iskeneestä allergiasta.

Jo seuraavassa hetkessä tämän ilme kääntyi kuitenkin virneeksi, jota Warlock saattoi kuvailla ainoastaan demoniseksi. Crowley taputti auton nahkaverhoiltua penkkiä. “Mikset painaisi jalkaa kaasulle oikein kunnolla”, tämä sanoi, “ja kokeilisi itse.”

I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

zilah

  • Sydänten kapteeni
  • ***
  • Viestejä: 709
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Voijee, mikä mahtava tarina ihananihanalla parilla! <3 En voi ymmärtää, miksei tätä ole kommentoitu.

Fandom on minulle vielä suht vieras, mutta se vähä minkä tiedän, houkuttaa todellakin lukemaan lisää. Ei ole enkelillä ja demonilla helppoa, kun yrittävät toimia pomoiltaan salassa ja sitten vielä joutuvat selvitymään kasvavien tunteidensa kanssa. Vaikka lähtöasetelma on hurja, niin tarina itsessään on jollakin tapaa lämpimän humoristinen ja melkein voi sanoa, herttainen. <3 Pidin aivan hirveästi! <3 Toivottavasti kynäilet lisääkin tällä parilla, sillä minä olen taatusti ja varmasti koukussa.

Kiitos tästä iltapäiväni piristeestä! <3


zilah

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 340
Apua, kävin läpi jotain omia taannoisia viestejä ja tajusin zilah että en ollut koskaan muistanut tulla vastaamaan kommenttiin. Ihanaa että jaksoit jättää puumerkkiä, kiva kuulla että tykkäsit :) Tyylin ja tunnelman puolesta tämä on ehkä pienoinen sillisalaatti, mutta niin on kyllä alkuperäinen sarjakin. Itse rakastan fake relationship -tropea tuhannen auringon voimalla, mutta en ole sitä vielä jostain syystä hirveästi kirjoitellut joten nyt tuli sekin puute korjattua. Edelleen olen kyllä superhämmentynyt siitä miten vähän tätä paritusta/fandomia on täällä Finissä kesän jälkeen näkynyt, esimerkiksi tumblerin puolella kun tuntuu ettei voi virtuaalisti selkäänsä kääntää ilman että taas törmää yhteen Gomens -postaukseen. Jään elämään toivossa.
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.

wishbone

  • L'enfant terrible
  • ***
  • Viestejä: 340
Olipa kiva nähdä tämä pomppaamassa taas ilmoille, mukavaa mimamu että tykkäsit ja jaksoit vielä jättää pitkästi kommenttia :) Kuten tuli aiemmissa kommenteissa mainittua, tässä tunnelma heittelee vähän laidasta laitaan, mutta olen jo tehnyt ficcaajana rauhan sen kanssa että menee se läpi näinkin kaikesta poukkoilusta huolimatta.

Historiallisesta tarkuudesta: todettakoon ensin että Good Omensin omassa kaanonissahan Nooan arkinrakennus on aito historiallinen tapahtuma, siinä missä dinosaurukset ja kaikki ennen vuotta 4004 eaa tapahtunut taas ei :D Neil Gaiman myöntää myös sössineensä siinä, että 1700-luvulla Crowley pelastaa Aziraphalen Bastiljin linnakkeesta vaikka kyseisen linnakkeen pitäisi siinä vaiheessa historiaa olla jo purettu. Itse historianörttinä yritän kuitenkin pitäytyä faktatiedoissa parhaani mukaan. Mitä tulee Galileoon, olen vähän eri linjoilla siitä voiko kyseistä herraa pitää nimenomaan teleskoopin keksijänä (sellaisena kuin itse teleskoopin ymmärrän, eli nimenomaan avaruuteen asti katsovana tähtikaukoputkena, ei pelkkänä kaukoputkena). Itse varmaan ajattelit sitä alankomaalaista heppua joka ensimmäisenä haki patenttia vastaavalla laitteelle (tosin ilmeisesti vain maankamaralla etäisyyksien päästä tähystelyyn), mutta ei kuitenkaan sellaista saanut, ja jonka ympäri Eurooppaa levinneistä suunnitelmista Galileo sitten inspiroitui ja niitä paranneltuaan vuotta myöhemmin esitteli oman teleskooppinsa, juurikin taivaankappaleita havainnoidakseen. Toisaalta ehkä Crowley ja Aziraphale ovat tässä vain äärimmäisen pedanttisia, koska käsittääkseni sanaa "telescope" käytti ensimmäisen kerran eräs kreikkalainen matemaatikko nimenomaan Galileon laitteesta italialaisessa tiedeakatemiassa kaksi vuotta kyseisen härvelin keksimisen jälkeen (Galileo oli käyttänyt omassa tutkimuksessaan eri nimeä). Ainakin tässä mielessä ensimmäinen teleskooppi-niminen laite oli siis Galileon :D

(Oikeasti Crowley ja Galileo olivat kamuja, ja oli totuus mikä tahansa, Crowley antaa tälle kunnian.)
I will love you as misfortune loves orphans,
as fire loves innocence, and as justice loves to sit
and watch while everything goes wrong.