Kirjoittaja Aihe: Turvavaara | S | One-shot -sarja, 2. osa | Luontoisa tunturitunnelmointi, suomalainen mytologia  (Luettu 2025 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Turvavaara
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: S
Genre: Luontoisa tunturitunnelmointi, fantasia, suomalainen mytologia
Yhteenveto: Lieke viettää tavallisen aamun Turvavaaran rinteellä
Haasteet: Kesäbingo
A/N: One-shot -sarja Turvavaarasta.

Niinä päivinä ei aurinko juuri noussut. Ei kuitenkaan siksi, että sitä laiskottaisi vaan oikeastaan päinvastaisen takia: auringolla näytti riittävän virtaa muille jaettavaksikin, sillä se ei juuri laskenutkaan, jotta yö voisi tulla. Aamua oli vuorokaudesta neljäsosa ja loput olivat päivää, sillä yö oli mennyt piiloon kauas pallon toiselle puolelle. Herätessä sitä ei siis juuri tiennyt mikä aika oli, nukkumaan mentiin, kun väsytti ja herättiin, kun väsymys oli lähtenyt.

Kello saattoi olla kuusi, yhdeksän tai kaksitoista, kun Lieke heräsi, mutta Turvavaaran keskellä eläessä ajalla ei ollut juuri merkitystä. Hän kömpi ulos mökistään ja venytteli äänekkäästi haukotellen. Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt, ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä. Lieke tähyili Solkan mökin suuntaan, mutta pohjoisempana vaaran rinteellä ei tunturikoivujen lomasta vielä noussut savupatsasta, joka kertoisi tietäjän keittävän aamupuuroa nuotiolla. Joko Lieke oli nukkunut aamupuuron ohi tai sitten hän oli herännyt aikaisemmin kuin tietäjä. Hän epäili osuneensa oikeaan jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa, sillä tunturisopuli livahti nopeasti kanervien sekaan kaivamaansa koloon yöpuulle – tai ehkä päiväpuulle, mahtoivatko nekään tietää mikä vuorokaudenaika nyt oli.

Lieke nappasi pyyhkeensä narulta ja lähti kävelemään metsäpolkua ylöspäin, sillä hänen olonsa oli nukkumisen jäljiltä ihmeen nihkeä. Niin ylhäällä pohjoisessa monia satoja metrejä merenpinnasta olivat kesät yleensä melko viileitä, mutta kuluneet pari viikkoa olivat olleet öitä myöten tuskaisen lämpimiä. Alavirran asukit luultavasti nauraisivat Liekeen käsitykselle lämpimästä, mutta tunturitaikoihin erikoistuneelle ja sielunsa routaan sitoneelle noidalle viisitoistakin astetta tuntui jo helteeltä.

Lieke asteli paljain jaloin pehmeässä sammaleessa kiertäen suonsilmät tottumuksella kaukaa. Kivikkoisen rakan saavutettuaan hän alkoi hyppimään vaaleanvihreälaikullisten, ohuen jäkälän peittämien kivenlohkareiden päältä yhdeltä toiselle, enemmänkin tanssien kuin kävellen.

”Rakka kakka, eipä sinusta ole vastusta minulle, senkin akka”, Lieke loruili jalkojen löytäessä helposti tutut ja turvalliset kivet, joiden päältä saattoi hypähtää seuraavalle, kiikkerät hän tunnisti jo kaukaa ja osasi välttää niitä enempiä miettimättä. Rakasta selvittyään Lieke jatkoi matkaansa juoksujalkaa, koska nyt ei haitannut, jos tulisi hiki, kun hän oli kuitenkin suuntaamassa vuorilammelle peseytymään. Varpaat välttelivät teräviä oksia helposti jopa silloin, kun sammaleinen maasto vaihtui jyrkäksi juurakkojen peittämäksi rinteeksi. Nilkkojaan hän ei ollut taittanut vuosiin epätasaisessa metsämaastossa hypellessään. Muutaman minuutin jyrkän nousun jälkeen pohkeissa alkoi tuntua kipua, mutta lyhyin reitti vuorilammelle oli sen arvoinen, kun siinä tuli samalla aamukuntoilu hoidettua. Takaisin hän tulisi suosiolla pitempää ja loivempaa reittiä, joka koukkaisi kätevästi Solkan kautta.

Turvalammen kirkas vesi odotti Liekeä peilityynenä. Rannalla oli pari mustapäistä lapinsirkkua juomassa vettä, jotka katsoivat häntä hieman epäillen, mutta muuten hänen aamukylpyään ei häiritsisi mikään.

”Elkää pelästykö, jäähileitä en aio tuoda, vaikka talven noita olenkin”, Lieke sanoi linnuille ja riisui vaatteensa puoliksi lammen ylle kumartuneelle käyrälle tunturikoivulle. Kunhan se kasvaisi pari vuotta, se saattaisi kestää hänen hyppylautanaan, mutta vielä hän ei halunnut rasittaa koivuparkaa painollaan. Linnut lehahtivat tiehensä. Ehkä niiden pesu oli jo hoidettu ja nyt oli aika jatkaa päivän muita toimia.

Lieke laskeutui viileään veteen ja nautti sen raikkaudesta. Se sai ihon miellyttävästi väreilemään taikaa. Niillä main hän sai peseytyä yleensä aina rauhassa, kun kyseistä lampea käytti hänen lisäkseen peseytymiseen vain tusinan verran eläimiä ja joskus harvoin Solka, joka ei peseytynyt muulloin kuin kuunvalossa. Sen puolen vuoden aikana, kun aurinko hädin tuskin laski vaaran taakse, Solka joutui tuottamaan itse oman kuunvalonsa peseytyäkseen. Tai ei se kai ollut välttämättömyys, vaan enemmänkin vanhan miehen omituinen mieltymys.

Lieke sukelteli vedessä pitkän aikaa ja lauloi vedenhenkiä pinnalle leikkimään. Sinipäiset aallot haastoivat hänet uimakisaan, jonka Lieke aina luonnollisesti hävisi – kukapa voisi peitota vettä – mutta Lieke oli hyvä häviäjä ja vedenhenget reiluja voittajia.

Vedenhenget varoittivat alajuoksulle ilmaantuneesta näkistä, joka saattaisi yrittää houkutella Alavirran lapsia uimaan. Olihan lapsia varmaan varoitettu näkin vaarasta, mutta Lieke päätti käydä myöhemmin katsomassa, mikäli saisi suostuteltua näkin jatkamaan matkaansa.

Lieke kuivasi itsensä pyyhkeeseen ja kiepautti veden tummentamat hiuksensa turbaaniksi päälaelle siksi aikaa, kun antoi viileän – mutta hänelle aivan tarpeeksi lämpimän – ilman kuivata kehonsa lopullisesti. Hän viihtyi hyvin synnyinasussaan, vaikka Alavirran kylän ihmiset vieroksuivatkin alastonta kehoa, jos sattuivat Turvavaaraan eksymään. Kerran niin oli käynyt, ja Liekellä oli kestänyt hetken ennen kuin hän oli ymmärtänyt miksi hänet yllättänyt poika oli lehahtanut kauttaaltaan punaiseksi. Itikat olivat kyllä ainoa haittapuoli vaateettomuudessa, mutta yhä tunturivedestä väreilevään noidanihoon ne eivät uskaltaisi iskeä.

Lieke keräsi kukkia odotellessaan. Violetteja metsäkurjenpolvia, tupsumaisia suopursuja, keltaisia kulleroita, valkoisia ruohokanukkoja; siinä neljä kasvia, jotka tunkivat sen vaaran rinteellä joka paikkaan ja joita saattoi hyvällä mielellä keräillä. Hän lauloi niistä seppeleen, koska käsin sitomisessa hän oli aina ollut huono.

Hän puki sinisen mekon päällensä ja laski kukkaseppeleen märille hiuksilleen. Pyyhkeen hän heitti olalleen ja lähti jatkamaan matkaansa Solkan luo. Nyt tunturikoivujen seasta muutaman sadan metrin päästä nousi ohut savupatsas.

Solka istui mökkinsä edessä nuotiolla syömässä aamupuuroaan, niin kuin tämä teki 364 päivää vuodessa. Sen yhden päivän, kun hän ei istunut aamunuotion ääressä, hän meditoi vaaran päällä läpi juhannusaamun, -päivän ja -yön.

”Huomenta”, Lieke tervehti istahtaessaan Solkan viereen. Hän heitti märän pyyhkeensä pölkylle viereensä.

”Sinuahan näkee myöhään”, oli Solkan käsitys tervehdyksestä, mutta Lieke tunnisti sanojen alta helposti sanattoman luulin, ettet ole tulossa. Vaikka Solka esitti yrmeää Liekeen tuppautuessa aina aamupuurolle, oli tällä kuitenkin kuppi ja lusikka aina häntä odottamassa. Lieke vilkaisi kattilaan, jossa oli vielä yhden hengen annos puuroa, jonka hän kaapi puukulhoonsa.

”Kävin lammella peseytymässä, ei tekisi pahaa sinullekaan”, Lieke huomautti ja vilkaisi vanhan tietäjän liasta pinttyneitä kasvoja ja käsiä. Tuulen pyörittelemä nuotion savu kuitenkin peitti pahimman lian hajun.

”Eipä täällä ole ketään, johon olisi tarvetta tehdä vaikutus”, tietäjä tokaisi yrmeästi ja nuoli kulhonsa tyhjäksi. Sen jälkeen oli puuronjyviä tarttunut hänen pitkään partaansa, eikä Lieke voinut muuta kuin pudistella päätään.

”Enkö minä ole ’ketään’?” Lieke tokaisi maistaessaan mautonta puuroa.

Solka naurahti. ”Sinuthan minä yritän pitääkin poissa.”

”Pöh pöh, minun seurani on sinun päiväsi kohokohta”, Lieke huomautti ja nousi ylös tähyilläkseen kuivattuja marjoja, jotka antoivat puuroon edes jotain makua. Nyt myllyä ei ollut näkyvillä, joten Lieke marssi mökkiin ja tähyili sitä katseellaan. Pian hän sen äkkäsikin ja palasi nuotiolle mylly kädessään.

”Mikäli sekoitat tuota puuroosi, pääset maistamaan puuroa seuraavan kerran Tuonelassa”, Solka huomautti juuri ennen kuin Lieke ehti pyöräyttää myllyä.

”Mitä sinä tähän olet pannut?” Lieke ihmetteli ja avasi myllyn kannen. Sieltä löytyi kuivattuja sieniä, vahvoja ja myrkyllisiä sieniä. ”Loveenko yrität langeta” Lieke paheksui ja tyrkkäsi myllyn maahan.

”Millä muulla me tavalliset lappalaiset pääsisimme Väinämöisen kirjoihin”, Solka huomautti olkiaan kohauttaen. ”Olen kyllästynyt siteeraamaan samoja sanoja Tuonelasta. Ajattelin kertoa uusia tarinoita.”

Lieke sekoitteli puuroaan, mutta hän oli menettänyt ruokahalunsa. Kyllähän huumaavien sienien käyttö kuului jokatietäjän peruspakkaukseen ja mielellään hän kuuntelikin tietäjien tarinoita nuoruuden retkistä Tuonelaan ja takaisin, mutta Solka ei ollut enää nuori. ”Jos kuolemanvaaraa kaipaat, tule mukaani Alajärvelle häätämään näkkiä.”

Solka röhähti. ”En minä pahaiseen näkkiin tuhlaa aikaani, siitä on kuolemanvaara kaukana, korkeintaan se onnistuu kastelemaan kaapuni.”

”Ei olisi pahitteeksi”, Lieke huomautti ja esitti löyhyttelevänsä miehen hajua kauemmas. ”Nätin naisen hahmon näkki kuitenkin ottaa, siinähän olisi viimein se joku, johon voisit yrittää tehdä vaikutuksen.”

Solka murahti ja heilautti kättään. ”Epätoivoinen täytyy olla, mikäli näkin vuoksi laittautuu.”

Puuro loppui. Lieke otti heidän molempien kuppinsa ja lusikkansa ja lähti huuhtomaan niitä viereiseen puroon. Solka teki savutaikuutta hiiltyneistä haloista ja kysyi niiltä tulevan viikon säätä. Savukiehkurat tekivät ihmeellisiä kuvioita, joita Lieke ei ollut ikinä oppinut tulkitsemaan, vaikka Solka olikin yrittänyt kärsimättömästi neuvoa. Hyvä opettaja Solka ei missään nimessä ollut, mutta eipä Lieke halunnutkaan tietäjäksi.

Lieke vei pesemänsä astiat mökin kaappiin ja pyyhkäisi hieman keittiötasoa, joka oli kuivattujen sienien jäljiltä murujen peitossa. Olisi saanut Solka opetella vähän talontaikoja tai hankkia vaimon, mutta siinä he taisivat olla samanlaisia: rakkausasioissa toivottomia ja muutenkin yksinviihtyjiä.

”Onko poutaa?” Lieke kysyi tullessaan takaisin keittiöstä.

”Saattaa ripsiä”, Solka vastasi ja nappasi myllyn maasta. Suoristuminen alkoi jo käydä vaivanloisesti, sillä hän joutui ottamaan polvistaan tukea saadakseen selkänsä suoraksi. Solka mutisi, kirosi kai jotain pirunhenkiä vanhuuden kivuista ja lähti köpöttelemään mökkiä kohti koreasti kaiverretusta tietäjänsauvastaan tukea ottaen.

Lieken katse seurasi tietäjän ryppyisen käden pitelemää sienimyllyä, jostain syystä se sai hänen vatsanpohjansa kouraisemaan levottomasti. ”Saanko olla paikalla, kun otat tuota?” hän kysyi.

Solka käännähti ympäri ja katsahti Liekeä ensin niin kuin aikoisi heittää vitsiä, mutta vakavoitui nähdessään Lieken huolen. ”Sinä tyttö huolehdit liikaa”, hän murahti ja kääntyi taas mökkiä kohden. Hän kuitenkin pysähtyi ovenkarmille ja jatkoi kääntymättä: ”Ole sitten. En minä sitä kyllä tänään aikonut ottaa, halot ovat lopussa, eikä puuntaikoja voi tehdä mieli lovessa. Mene sinä hoitelemaan se näkki kaikessa rauhassa.”

Lieke nyökkäsi, vaikkei mies nähnytkään hänen kasvojaan. ”Minä menen, nähdään huomenna”, hän huikkasi pirteästi ja nappasi pyyhkeensä pölkyltä. Suunnatessaan mökkiään kohti hän kuitenkin pohti mitä tarinoita Solkalla olisi Tuonelasta palattuaan – jos tämä palaisi.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2020 11:44:42 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 123
Terveisiä kommenttikampanjasta! Muistelen lukeneeni tämän tekstin jo silloin kun tämän julkaisit, mutta silloin ei aika riittänyt kommentointiin ja tiestysti sitten unohdin palata... Onneksi bongasin tekstisi kommenttikampanjasta ja sain syyn tulla takaisin kommentoimaan.

Tässä tekstissä tykäistyin erityisesti hahmoihin. Koin saavani heistä tarpeeksi tietoa, jotta kykenin muodostamaan heistä jonkinlaisen käsityksen, mutta en kuitekaan niin paljon, että kokisin tietäväni heistä kaiken. Yksittäisiä tiedonmurusia heiteltiin sieltä täältä: noita, joka on sitonut sielunsa routaan; tietäjä, joka osaa ennustaa säätä haloista ja seikkailla Tuonelassa. Toisin sanoen tämä teksti herätti kiinnostukseni lukea heistä lisää.

Lieke-nimi toi mieleen liekin, tulen, joten hauskaa, että hän onkin talven noita. Hän on selvästi yhtä luonnon kanssa: hän osaa kiertää suonsilmät, hän välittää nuoren tunturikoivun hyvinvoinnista, katsoo tarkkaan, mitä kukkia voi kevein mielin pomia ja kisailee aaltojen kanssa. Hänen erikoiset kykynsä tulevat kivasti esiin erilaisina yksityiskohtina siellä täällä. Erityisesti pidin siitä, kuinka hän lauloi kukat seppeleeksi sen sijaan, että olisi yrittänyt sitoa niitä. Lieke vaikuttaa sellaiselta vähän yksinäiseltä outolinnulta, hiukan uteliaalta ja leikkisältä. Hänellä ei tunnu olevan paljon ystäviä, mutta kuitenkin hän välittää muista ihmisistä ja olennoista, esimerkiksi Alavirran lapsista, joita näkki saattaa houkutella uimaan. Ehkä hän myös kokee jonkinlaiseksi velvollisuudekseen käydä joka aamu katsomassa Solkaa, varmistamassa, että tällä on kaikki kunnossa ja patistamassa tätä pesulle. Lopussa Lieken tuntema huoli Solkan Tuonelan-seikkailuista kertoo, että nämä kaksi ovat läheisiä keskenään.

Solkasta minulle tuli sellainen höperö vanha tietäjä -fiilis. Hän selvästi välittää Liekestä ja odottaa näiden kahden aamuisia puurotuokioita varustautumalla aina kaksin kulhoin ja lusikoin, vaikka yirttäisikin väittää muuta. Loveen lankeaminen myrkkysienien voimalla herätti kiinnostukseni. Jäin pohtimaan, millaisia kykyjä tämä tietäjäukko oikein omaa - haloista ennustamisen lisäksi.

Tunnelma tässä tekstissä oli kiireetön, rauhallinen. Kellonajalla ei ole väliä, eivätkä sopulitkaan tiedä, menevätkö yö- vai päiväpuulle (ihana sana!). Maallisten, meille tuttujen velvollisuuksien puute sai ainakin minussa aikaan halun muuttaa Turvavaaraan. Kuinka ihanaa olisikaan, jos voisi herätä silloin kuin sattuu heräämään, pesytyä kristallinkirkkaassa vuorilammessa ja leikkiä vedenhenkien kanssa päivät pitkät ainoina murheinaan lapsia säikyttelevät näkit ja vanhan miehen päähänpinttymät. Elo Turvavaarassa kuulostaa ihanalta.

Lempikohtani tekstissä on ehdottomasti tämä:
Lainaus
Sinipäiset aallot haastoivat hänet uimakisaan, jonka Lieke aina luonnollisesti hävisi – kukapa voisi peitota vettä – mutta Lieke oli hyvä häviäjä ja vedenhenget reiluja voittajia.
En oikein osaa selittää sitä, mutta minusta se kertoo paljon Liekeen luonteesta: hän kisailee kerta toisensa jälkeen vedenhenkien kanssa, vaikka aavistaa jo etukäteen häviävänsä. Hän leikkii aaltojen kanssa, koska se on hauskaa, ei siksi, että tahtoisi voittaa.

Lopetus tietysti hiukan synkensi seesteisen harmonista tunnelmaa. Loveen lankeaminen myrkkysienten voimin kuulostaa jännittävältä mutta vaaralliselta, ja Lieke on selvästi huolissaan. Toivottavasti Solka tuo tuliaisiksi mielenkiintoisia kertomuksia.

Turisenpa vielä hiukan itse tekstin rakenteesta ja tyylistä.
Pitkät virkkeet ja runsas lauseiden erottelu pilkuilla pisteiden sijaan kuuluvat selkeästi kirjoitustyyliisi. Se sopii mielestäni tällaiseen rauhalliseen, kuvailevaan ja tunnelmoivaan tekstiin hyvin, mutta lauseiden pituutta varioimalla tekstistä saisi helposti hiukan sujuvamman kuuloista. Pitkien virkkeiden toistuminen sai tekstin paikoin junnaamaan paikoillaan.
Lainaus
Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt, ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä.
Esimerkiksi tämän neljän lauseen virkkeen voisi pilkkoa kahteen osaan erottamalla ne pisteellä pilkun sijaan, vaikkapa näin: Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt. Ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä. Piste antaa lukijalle hiukan pilkkua pidemmän tauon lauseiden välillä, joten lukija ei "väsy" niin helposti pitkistä virkkeistä rakentuvaa tekstiä lukiessaan. Toivottavasti sait ajatuksestani kiinni, en tiedä osasinko selittää sitä ymmärrettävästi. Ja tämähän on varmasti myös mielipidekysymys :)

Yhden pienen typon vielä bongasin aika alkupäästä:
Lainaus
Joko Lieka oli nukkunut aamupuuron ohi tai sitten hän oli herännyt aikaisemmin kuin tietäjä.

Eipä tässä sitten muuta, tykkäsin kovasti tekstistäsi! Kirjoita ihmeessä lisää Turvavaaran ja Alavirran asukkaista, minä ainakin saavun ne sitten lukemaan!

- Naela
« Viimeksi muokattu: 11.08.2019 18:28:03 kirjoittanut Naela »

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Naela: Kiva että tykästyit hahmoihin, tykästyin nimittäin heihin itsekin aika lailla heitä kirjoittaessani. Nostit esiin kivoja seikkoja Liekeestä, hän on tosiaan vähän yksinäinen outolintu, mutta samalla hivenen lapsenomainen. Tuo lainaamasi uiskentelu-kohta kertoo tosiaan hänestä paljon. Sitten kontrastina Solka on tosiaan sellainen vanha höperö tietäjä joka esittää ettei välitä Liekestä, mutta oikeasti välittää ja on aina puurokulho ja -lusikka odottamassa tätä aamiaiselle. Lieken elämä tosiaan kuulostaa kadehdittavan rennolta, ammensin tähän sellasta lomailufiilistä, kun olin itse ollut just tuntureilla patikoimassa :D Olet ihan oikeassa tuosta, että lauseita voisi pilkkoa osiin. Mulle tuppaa käymään usein niin, että jos tekstiä syntyy nopeasti, se myös tulee ulos yhtenä putkena enkä välttämättä tajua lähteä sitä pilkkomaan. Kiitos paljon kommentistasi, Turvavaarasta ja Alavirrasta olisi kyllä kiva kirjottaa lisääkin :)

Never underestimate the power of fanfiction

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 202
Vaihdokkaista hei!

Olipa kivaa lukea tämmöistä Suomeen sijoittuvaa mytologiaa :) Tämä imaisi mukaansa niin että uppouduin tekstiin täysin! Kaunista kuvailua ja hienosti pääsin hahmoihin ja tilanteeseen mukaan vaikka heistä ei juuri ollut mitään ennakkotietoa. Tuo tiedonmurusten ripottelu tekstin sekaan oli siis oikein onnistunuttta ja mukavassa tasapainossa, niin ettei missään vaiheessa tullut infoähkyä saatikka sellaista oloa, ettei olisi tiennyt missä mennään :)

Alku oli jotenkin kaihoisaa lukea näin maaliskuun viimeisenä päivänä, vaikka koko ajan tässä ollaan valoa kohden menossa! Mutta minulle kesän valoisat yöt ovat ihania ja nautin niistä suunnattomasti. Olitkin onnistunut tavoittamaan tässä hienosti tuon tunnelman kun kello menettää merkityksensä ja on jatkuvasti valoisaa.

Luonnosta ja metsälammesta sain mielikuvan Ronja, ryövärintyttärestä, vaikka siinä vaiheessa en ollut juuri kiinnittänyt huomiota Lieken sukupuoleen. Alussa ajattelin hänen olevan mies, vaikka kyllä tuolla sanottiin että noita, niin en jotenkaan ajatellut sitä. Mutta sitten lopussa kyllä tehtiin hyvin selväksi, että kumpaa sukupuolta hän edustaa. En tiedä, minulla on nähtävästi tänään joku sukupuoli-tapetilla-päivä kun tämä on jo toinen teksti jonka kohdalla pohdiskelen tätä sukupuolikysymystä :D Periaatteessahan tässä Lieke olisi voinut olla mitä vain, jopa sukupuoleton, olihan hän kuitenkin yliolento ihmiseen verrattuna. Ja mietinkin, että kuinka tärkeää sukupuolettaminen tämmöisessä tekstissä oikeastaan onkaan? En sano, etteikö hahmoaan saisi sukupuolettaa niin halutessaan, mutta toisaalta se on myös eräälainen normi ja käytäntö, että niin kuuluu tehdä. Voisi olla mielenkiintoista lukea joskus hahmosta jonka sukupuoli ei tulisi kovin selvästi esiin, tai tällä ei olisi meidän ymmärtämää sukupuolta lainkaan. Tämä pohdintani lipsahti nyt hieman ohi varsinaisesta tekstistä, toivottavasti ei haittaa.

Lieken ja Solkan välinen suhde oli hellyttävä. Molemmilla on muuten aivan ihastuttavat nimet! Pidin todella paljon tuosta keskenäisestä sanailusta josta kuulsi kuitenkin syvä välittäminen. He tuntuivat hyvältä parilta, ei siis sellaiselta parilta, vaan ystävyysparilta. Tuntui, että he täydensivät toinen toisiaan ja vaikka kummallakin on omat juttunsa niin silti eräämaassa on hyvä olla ystävä lähellä.

Tämä oli todellinen hyvänmielen teksti jota oli ilo lukea ja jonka myötä huomasin hymyileväni. Kiitos todella paljon tästä!

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Onneksi tämä teksti nousi vaihdokkaiden myötä taas esiin, niin ymmärsin tulla lukemaan - aivan ihanaa tunturitunnelmointia ja taikuutta, mitenhän tämä on mennyt minulta viime vuonna ohi! Nyt joutuessa kököttämään neljän seinän sisällä oli erityisen mukava lukea kuvailua, jossa pohjoisen luonto on näin elävästi läsnä. Lieken aamutoimissa oli ihana kiireettömyyden ja vaivattomuuden tuntu, ja ylipäätään tähän oli todellakin helppoa uppoutua, kuten Vendela sanoi. Yksityiskohdat taikuuteen liittyen miellyttivät minua myös kovasti, esimerkiksi Lieken talvennoituus ja millä tavoin se tässä ilmenee; tunturilammen vesi saa ihon väreilemään taikaa, hän keskustelee ja kisailee vedenhenkien kanssa ja laulaa kukista itselleen seppeleen, koska on niiden käsin sitomisessa huono. Hänen mutkaton suhteensa luontoon ja esimerkiksi omaan alastomuuteensa piirsivät minusta myös hienosti esiin sitä, millaista noituus tämän tarinan maailmassa on, ainakin Lieken kohdalla. Tykkäsin paljon ajatuksesta, että on olemassa lisäksi erikseen kodinhoitoon ja tällaiseen liittyviä talontaikoja. Solkan ja Lieken sanailua oli myös hauska lukea - miten Solka ei ole sietävinään Lieken seuraa mutta varaa tälle kuitenkin aina puurokulhon ja lusikan. :D
Lainaus
Solka murahti ja heilautti kättään. ”Epätoivoinen täytyy olla, mikäli näkin vuoksi laittautuu.”
Tämä oli mahtava repliikki, naurahdin sille ihan ääneen. :D Kiitos paljon tunnelmallisesta lukukokemuksesta! Minä lukisin mieluusti lisää tästä maailmasta, mikäli aiot oneshot-sarjan toteuttaa.
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vendela: Hyvä että hahmoista tuli tarpeeksi tietoa pikku hiljaa pitkin tekstiä, se oli tarkoituksenikin :) Kohta se kesä tulee, ei hätää :D Mutta onneksi sitä odotellessa voi fiilistellä kesäisiä tekstejä :) Hmm, sukupuolettaminen tosiaan ei olisi ollut välttämätöntä, itse vain ajattelin häntä nuorena naisena, niin sellaiseksi hän sitten syntyi :D Ihanaa että pidit Lieken ja Solkan välisestä suhteesta, koska tykkäsin siitä itsekin kovasti :3 Erämaassakin on tosiaan hyvä olla ystävä lähellä :) Kiitos kommentistasi!
Okakettu: Jep, mikä olisikaan parempi aika lukea rauhaisaa luontokuvailua kuin nyt, ihanaa että pidit :) Solkan ja Lieken sanailu oli kyllä hauskaa kirjotettavaa ja varsinkin kun Solka kuitenkin sisimmissään välittää, vaikka väittää toista :D Voi olisi kyllä ihana kirjottaa lisää näistä kahdesta, mutta valitettavasti elän juuri nyt kovin inspiraatioköyhää aikaa :S Kiitos kommentistasi :)

Never underestimate the power of fanfiction

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
A/N: Haa innostuin jatkamaan tätä! Vähän tuosta edellisen osan näkki-teemasta innostuneena, vaikka sinänsä tämä ei sijoitu tuon edellisen osan jälkeen. Tämän voi oikeastaan katsoa sijoittuvan joko ennen tai jälkeen edellisen osan. Osallistuu haasteeseen Originaalikiipeily sanalla yksinäisyys.'


Savusaunan ensimmäiset löylyt iskivät kirpeät löylyt vasten korvia siitäkin huolimatta, että Lieke oli heittänyt savulöylyt jo kahdesti. Lieke päätti olla välittämättä ja nosti jalkansa kuumalle puukaiteelle nojatakseen varovasti selkänojaa vasten. Selkänoja poltteli liinasta huolimatta, joten Lieke joutui totuttelemaan hetken ennen kuin uskaltautui painamaan selkänsä kunnolla vasten selkänojaa. Oma hengitys tuntui jo viileältä suussa, kun löylyt olivat niin kirpeät, mutta siitä huolimatta Lieke hengitti savunhajuista ilmaa syvään. Vaikka savu ei tietenkään ollut terveellistä, sen hajussa oli jotain nautinnollista. Lähes jokasunnuntaiset savusaunahetket olivat kauan kaivattuja rentoutushetkiä, varsinkin kun saattoi taikoa vihdan lyömään rauhallisesti selkää.

Lieke piirteli huomaamattaan reitensä päällä helmeilevistä kastehelmistä kuvioita – oikeastaan merkkejä. Neliö, kaksi viivaa sen läpi ja kolmas haahuilemaan kahden ensimmäisen yläpuolelle ja vasta siirtyi selästä jaloille.

Lieke hengähti tyytyväisesti ja käänsi katseensa noesta mustaan kattoon, joka juuri hänen yläpuolellaan tihkui mustaa pihkaa. Se pihka oli ollut siinä varmasti kauemmin kuin Lieke oli ollut elossa, vaikka se yhä näytti märältä. Lieke nosti kätensä kuumaan yläilmaan ja kosketti pihkanpäätä sormellaan. Se oli täysin kiinteä ja sormeen se jätti mustan nokijäljen. 

Lieke piirsi silmät ummessa löylykauhan varteen yhden ensimmäisistä merkeistä, jonka hän oli nuorena noitana oppinut ja löylykauha viskasi lisää vettä kiukaan kuumille kiville. Kiuas sihisi ja Lieke sihisi takaisin. Hänestä oli hauska kuvitella, että hän keskusteli kiukaan kanssa. Se oli yksi hänen ”höpsötyksistään”, niin oli äiti eläessään joskus kauan sitten tavannut sanoa.

Lieke piirsi merkin kauhaan vielä kerran. Löylyt iskeytyivät niin kuumasti vasten ihoa, että ihokarvat nousivat pystyyn. Kuumuus kutitteli yön aikana syntyneitä itikanpistoja – hän oli unohtanut uusia itikankarkotusloitsut mökissään – mutta löylyjen pakottava kuumuus tuntui silti enemmän rentouttavalta kuin ikävältä. Kohta Lieke oli kuitenkin ollut saunassa niin kauan, että keho alkoi tuntua veltolta.

Lieke kapusi alas lauteilta ja suuntasi järveen. Itikat parveilivat rannassa sankoin joukoin, joten Lieke pulahti järveen nopeasti. Vesi tuntui mukavan viileältä ja värisytti löylyjen värisyttämää ihoa. Aurinkoinen päivä olikin kääntynyt jo pilviseksi illaksi ja lämpötila laskenut sen myötä. Talvennoita tosin eroa ei juuri huomannut. Lieke uiskenteli kuitenkin viitisenkymmentä metriä sukeltaakseen saunomisen alussa päähän hieromansa shampoot pois hiuksista. Lieke toisti tämän rutiinin – kirpeät löylyt ja pulahduksen – vielä kaksi kertaa, kunnes huomasi, ettei ollut järvessä yksin.

Vesi ylsi näkin lanteisiin asti, minkä takia se näytti seisovan vedessä, vaikka se oli syvemmällä kuin Lieke itse. Sillä oli vaalea iho, joka oli kuultava kuin kuunvalo, ja pitkät vaaleat hiukset, jotka jotenkin näyttivät hehkuvan aavistuksen sinistä. Niiden alta vilkkuivat kauniit pyöreät rinnat ja kun se kallisteli päätään uteliaasti – viattoman näköisenä – hiustenpäät toiselta puolelta vajosivat veteen ja toiselta puolelta hiukset liikahtivat sen verran, että hiusten välistä vilkkui vaaleanpunainen nänni.

”Sinä olet kaunis”, näkki kehui heleällä äänellä ja käänteli yhä ujosti pehmeitä ja siroja kasvojaan.

”Vai niin”, Lieke sanoi katsellessaan näkkiä kauhoessaan paikallaan rauhallisesti.

Näkki hymyili hurmaavaa hymyä täydellisillä huulillaan, jotka olivat samaa sävyä hiusten takaa pilkottavien nännien kanssa, ja räpytteli suuria sinisiä silmiään. ”Tule tänne minun luokseni”, näkki pyysi ja ojensi siroa kättään Liekeä kohti.

Noitana Lieka ei pelännyt näkkejä ja hän tiesi, miten niistä päästiin eroon, mutta oli hänen myönnettävä, että niitä oli mukava katsella. Jopa niin paljon, että häntä hieman houkutti tarttua näkin käteen.

”En taida”, Lieke totesi.

Näkin otsa kurtistui ja vaaleat kulmat kääntyivät murheelliseen asentoon. ”Enkö ole tarpeeksi nätti?”

”Olet oikein nätti, näkki.”

Näkki lipui aavistuksen lähemmäs ja käänsi päätään nyt toiseen suuntaan, paljastaen toisen nännin. Näkki hymyili. ”Sinä olet noita. Se tuoksuu sinusta. Talven noita”, näkki lausui heleällä äänellä, lähes laulaen. ”Tule minun luokseni, niin pidetään hauskaa. En minä voi tehdä sinulle pahaa.”

Lieke katseli yhä näkin lähestymistä, vaikka alkoi lipua takaperin kohti rantaa. ”Niin, et voikaan, kunhan pidän pääni”, Lieke tuumi, vaikka häntä houkuttikin yhä enemmän koskettaa näkin iho, jota vasten hänen omasta liikkeestään aiheutuvat pienet aallot iskivät. Eihän tämä ollut ensikerta, kun hän näkkiin törmäsi, mutta ensi kerta aikuiselämässä. Hänen varpaansa koskettivat nyt limaisia kiviä, joista yhden hän puristi varpaidensa väliin ja nosti vaivihkaa kohti kättään veden alla.

”Sinä teet minut kovin surulliseksi”, näkki valitti suuria silmiään räpytellen. ”Voi, minä olen niin kovin yksinäinen”, se sanoi ja heilautti hiuksiaan taakse niin, että kuultavat rinnat paljastuivat kokonaan. Nyt kun se alkoi olla jo lähellä Liekeä, se painui veteen vyötäisiä myöten.

”Niin, uskon sen”, Lieke totesi katseen levätessä näkissä.

”Sinäkin olet yksinäinen. Se haisee sinusta”, näkki lauloi yhä lähemmäs lipuessaan.

”Pidän yksinolosta.”

”Erakotkin ovat yksinäisiä joskus.”

”Niin”, Lieke totesi huomaamattaan puristaen kiveä kädessään. Näkki oli nyt vain metrin päässä. Kun se ojensi kättään Liekettä kohti ja sen liikkeen aiheuttamat pienet aallot osuivat Liekeen solisluuhun, Lieke nosti kiven viimein veden alta ja viskasi sen taaksensa rantaan.

”Näkki maalle, minä veteen”, hän sanoi, saaden näkin sähähtämään vihaisesti ja paljastamaan terävät hampaansa. Se liukui maalle vasten tahtoaan silmien hehkuessa vihasta punaisina. Lieke suoritti vielä vedestä käsin näkinkarkotusloitsun, jotta tuo näkki ei voisi koskaan astua varpaallaan sen järven vesiin.

Näkki vaikersi ja katosi tummaksi savupilveksi, jota Lieke jäi huokaisten tuijottamaan. Hän piti yksinolosta, mutta kieltämättä hän oli joskus yksinäinen. Ehkä syy oli siinä, ettei hän kovin usein tavannut ihmisiä, joista piti. Noitia oli täälläpäin harvakseltaan ja taiattomat olivat yleensä ennakkoluuloisia tai vain kiinnostuneita siitä, mitä hän saattoi heidän hyväkseen tehdä. Ehkä Lieke keskusteli kiukaankin kanssa siksi, ettei hänellä juuri ollut ihmispuhekumppaneita.

”Jaa, että vieläkö sinä täällä uiskentelet?”

Lieke säpsähti ja kohotti katseensa rannalle saapuvaan harmaapartaiseen vanhaan mieheen, jonka sauna tämä oikeasti oli. Liekellä ei ollut hajuakaan kuinka kauan hän oli jäänyt tuijottelemaan jälkiä näkistä, joita ilmassa ei enää näkynyt.

”Vielä. Menetin ajantajun”, Lieke pahoitteli ja alkoi ottamaan askelia kohti rantaa. ”Ei tässä kauaa enää mene. Käyn vielä nopealla pesulla ja häivyn.”

”Yhä täällä toisten omaisuutta hyväksikäytetään”, Solka moitti kävellessään, mutta heilautti kättään sen merkiksi, ettei moinen oikeasti haitannut. Käsivarren päällä tällä oli kulunut pyyhe, joka ehkä oli joskus ollut valkoinen ja kädessä tietäjänsauva, jonka päähän oli loitsittu kuunvaloa, jota ilman Solka ei suostunut peseytymään. Kuunvalo kuulemma piti rypyt poissa – vaikka jutun ironia oli siinä, että Solkan naama oli ryppyjä täynnä.

”Minähän sitä saunaa lämmittelinkin koko päivän”, Lieke huomautti.

”Kun vaatimalla vaadit.”

Niin, koska Solka oli jo vanha mies, eikä tämän kunto oikein sallisi raskaiden penkkien siirtelyä, puiden kantoa ja hormien suojien kiinnittelyä. Solka vain ei suostunut myöntämään, että oli tullut vanhaksi.

”Näkki hidasti.”

Solka pysähtyi viimein muutaman askeleen päästä pukuhuoneen ovesta ja vilkaisi Liekeä, joka oli pysähtynyt veteen sillä tavalla, että rinnat olivat juuri veden alla. Ei hän ollut kehonsa suhteen häveliäs, eikä Solkakaan varsinaisesti ollut omansa suhteen, mutta sen jälkeen, kun Lieke oli kasvanut aikuiseksi, olivat he alkaneet saunoa erikseen. Solka oli muodostunut Liekelle jonkinlaiseksi isähahmoksi, Lieken saavuttua Turvavaaraan yhdeksänvuotiaana orpona. Heidän ensitapaamisensa oli näin jälkeenpäin mietittynä aika hupaisa, sillä Lieke oli harhaillut pitkin maita ja mantuja viikkoja tietämättä mitä tehdä, kun olikin maailmassa yhtäkkiä yksin ja osunut sitten eräänä aamuna Solkan aamupuuronuotiolle. Solka oli vilkaissut varsin kärsineen näköistä pikkutyttöä yhden katseen verran ja sanonut, että tuvan kaapista löytyisi toinen kulho ja lusikka.

Sen jälkeen Lieke oli ilmestynyt joka aamu puurolle nuotion ääreen.

Vaikka naperona Lieke oli ihmetellyt miksi Solka ei paljoa puhellut tai hakeutunut ihmisseuraan, aikuistuttuaan Lieke oli alkanut kaivata enemmän yksinoloa. Vaikka lapsena Lieke oli yrittänyt kaikin voimin takertua yrmeään Solkaan, joka ei paljon rakkautta jaellut, oli hän aina pärjännyt hyvin yksikseenkin. Lieken äiti, tulennoita, oli pienestä pitäen opettanut hänelle selviytymistaitoja, mistä Lieke oli kiitollinen. He olivat aina äidin kanssa siirtyneet paikasta toiseen, eikä Lieke ollut ehtinyt juurtua minnekään. Ainoa varmuus, jota hänen elämässään oli äidin lisäksi ollut, oli Lieken varma tahto siitä, ettei hän jatkaisi äitinsä jalanjälkiä tulen suhteen, vaan sitoisi itsensä talveen.

Äidin kuoleman jälkeen oli tuntunut luonnolliselta, että Lieke jatkaisi päämäärätöntä vaellustaan. Sitä hän oli tehnyt siitä asti, kun oli oppinut kävelemään. Yksin se oli tuntunut pelottavalta ja raskaalta, mutta ei hän muutakaan osannut tehdä. Solka yllättyi harvoin, mutta kun Lieke oli kertonut Solkalle mistä oli liikkeelle yksin lähtenyt, oli Solka katsonut häntä hämmästyneesti. Harvoinpa yhdeksänvuotiaat taivalsivat yksinään satoja kilometriä, vaikka noidan kasvatuksen olisivatkin saaneet.

”Mitäs sinä näkille?” Solka tuumi kulmat kurtussa ääntään korottaen sen merkiksi, että oli kysynyt saman kysymyksen jo kerran Lieken sitä muisteluiltaan tiedostamatta.

”Mitäkö? Pyysin loitsuin lähtemään, tietysti”, Lieke naurahti. Mitä muutakaan näkille olisi tehnyt?

Solka hymähti ja kohotti tuuheita, harmaita kulmiaan sen merkiksi niin kuin Lieke ei olisi ihan kaikkea kertonut.

”Mitä minä muka olisin sille tehnyt?” Lieke tokaisi mieleensä putkahtaneen aatteen Solkan reaktion takia.

”Jaa, mitä tosiaan”, Solka tuumi kulmaansa taas kohottaen. Solka osasi kohottaa oikeaa kulmaansa hämmästyttävän ylös toisen värähtämättä. ”Eikö houkuttanut lähteä näkin matkaan?”

”Olen selvinnyt näkeistä ennenkin”, Lieke sanoi mahdollisimman itsevarmalla äänensävyllä.

”Lapsena näkin lumo ei ole sama. Et ole lapsi enää.”

Lieke tuhahti. ”Typerä on oltava, jos näkkiin ihastuu.”

”Mutta inhimillinen.”

Lieke risti kätensä veden alla. ”Oletko itse ihastunut näkkeihin?”

”Totta kai. Useasti. Mutta tyhmä en ole”, Solka totesi ja suuntasi pukuhuoneeseen. ”Tules nyt pois järvestä niin minäkin pääsen”, hän huikkasi sulkiessaan oven.

Lieke seisoskeli järvessä vielä hetken aikaa tuijottaen kohtaa, johon näkki oli hajonnut. Minne mahtoivat näkit joutua, kun ne oli loitsittu pois? Kai ne etsivät toisen järven ja sitten toisen, jos heidät sieltä häädettiin.

Ihan niin kuin Liekekin oli tehnyt. Lieke hymähti noustessaan hitaasti vedestä ja puristi vettä pois hiuksistaan rantaan johtaville kiville, jotka oli upotettu maahan laatantapaisiksi. Hän katseli vanhaa ja nokista saunaa ja tunsi kiitollisuutta siitä, että täältä häntä ei ollut vielä häädetty pois.
« Viimeksi muokattu: 21.07.2020 11:48:56 kirjoittanut Crys »

Never underestimate the power of fanfiction

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 152
Aa, kylläpä tuosta alusta tuli olo, että pääsisipä itsekin vanhaan savusaunaan, tai edes tavalliseen ulkosaunaan järven rannalle. Hauskaa, että nimenomaan tuo näkki-teema jatkui, Solkan kommentti aiheesta jäi itselleni sen verran hyvin mieleen. :D Tykkäsin paljon Lieken ja näkin kohtaamisesta, siitä miten näkki yrittää olla mahdollisimman hurmaava, mutta kaikkea muuta kuin vaikuttunut Lieke näkee tämän liehittelyn läpi - ja sitten kuitenkin jokin näkissä myös houkuttaa, kaiketi juuri yksinäisyyden vuoksi. Erakotkin ovat yksinäisiä joskus, pidin siitä miten yksinäisyyden suhteen nimenomaan tällainen asia nousi esiin. Samalla se toi tähän tiettyä surumielisyyttä, tuo kohta esimerkiksi, miten Lieke pohtii keskustelevansa kiukaankin kanssa siksi, kun ei ole ihmiskumppaneita joiden kanssa puhua. Vaan onneksi on kuitenkin Solke! Hän ja Lieke ovat edelleen hauska parivaljakko, ja oli mielenkiintoista vähän kuulla heidän tapaamisensa taustaa, ja samalla Lieken menneisyyttä. Kuunvalo kuulemma piti rypyt poissa – vaikka jutun ironia oli siinä, että Solkan naama oli ryppyjä täynnä. Heh, tällaisia jääräpäisen vanhan miehen pinttyneitä tapoja, joista ei voi luopua koska. :D Ja vielä, tuo alun saunakuvaus oli hienon tunnelmoiva, tästä pidin kuvauksena muun muassa: Se pihka oli ollut siinä varmasti kauemmin kuin Lieke oli ollut elossa, vaikka se yhä näytti märältä. Lieke nosti kätensä kuumaan yläilmaan ja kosketti pihkanpäätä sormellaan. Mukavaa että päädyit jatkamaan tätä, kiitos paljon lukukokemuksesta. :)
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Okakettu: Saatoin vähän inspiroitua omasta savusaunailusta tuohon osaan, joten hyvä jos tunnelma välittyi! Ajattelin ensin kirjoittaa näkistä jotain muuta, mutta siitä ei koskaan tullut mitään, niin nyt pääsin jatkamaan vähän erityylisempää otetta näkistä kuin olin ajatellut. Solkesta on tosiaan vähän enemmän juttukumppania kuin kiukaasta ja hyvä niin :D Mäkin tykkään hirmuisesti tästä parivaljakosta! Jääräpäisten miesten jääräpäiset tavat on kyllä omalla tavallaan tunnelmantuojia :D Kiitos itsellesi kommentistasi :)

Never underestimate the power of fanfiction