Kirjoittaja Aihe: Turvavaara | S | Luontoisa tunturitunnelmointi, suomalainen mytologia  (Luettu 461 kertaa)

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 128
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Turvavaara
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Luontoisa tunturitunnelmointi, fantasia, suomalainen mytologia
Yhteenveto: Lieke viettää tavallisen aamun Turvavaaran rinteellä
Haasteet: Kesäbingo
A/N: Saatan tehdä tästä myös one-shot sarjan, jossa esiintyisi muitakin Turvavaaran ja Alavirran asukkaita, mutta tällä hetkellä on valmiina vain tämä yksi osa.

Niinä päivinä ei aurinko juuri noussut. Ei kuitenkaan siksi, että sitä laiskottaisi vaan oikeastaan päinvastaisen takia: auringolla näytti riittävän virtaa muille jaettavaksikin, sillä se ei juuri laskenutkaan, jotta yö voisi tulla. Aamua oli vuorokaudesta neljäsosa ja loput olivat päivää, sillä yö oli mennyt piiloon kauas pallon toiselle puolelle. Herätessä sitä ei siis juuri tiennyt mikä aika oli, nukkumaan mentiin, kun väsytti ja herättiin, kun väsymys oli lähtenyt.

Kello saattoi olla kuusi, yhdeksän tai kaksitoista, kun Lieke heräsi, mutta Turvavaaran keskellä eläessä ajalla ei ollut juuri merkitystä. Hän kömpi ulos mökistään ja venytteli äänekkäästi haukotellen. Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt, ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä. Lieke tähyili Solkan mökin suuntaan, mutta pohjoisempana vaaran rinteellä ei tunturikoivujen lomasta vielä noussut savupatsasta, joka kertoisi tietäjän keittävän aamupuuroa nuotiolla. Joko Lieke oli nukkunut aamupuuron ohi tai sitten hän oli herännyt aikaisemmin kuin tietäjä. Hän epäili osuneensa oikeaan jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa, sillä tunturisopuli livahti nopeasti kanervien sekaan kaivamaansa koloon yöpuulle – tai ehkä päiväpuulle, mahtoivatko nekään tietää mikä vuorokaudenaika nyt oli.

Lieke nappasi pyyhkeensä narulta ja lähti kävelemään metsäpolkua ylöspäin, sillä hänen olonsa oli nukkumisen jäljiltä ihmeen nihkeä. Niin ylhäällä pohjoisessa monia satoja metrejä merenpinnasta olivat kesät yleensä melko viileitä, mutta kuluneet pari viikkoa olivat olleet öitä myöten tuskaisen lämpimiä. Alavirran asukit luultavasti nauraisivat Liekeen käsitykselle lämpimästä, mutta tunturitaikoihin erikoistuneelle ja sielunsa routaan sitoneelle noidalle viisitoistakin astetta tuntui jo helteeltä.

Lieke asteli paljain jaloin pehmeässä sammaleessa kiertäen suonsilmät tottumuksella kaukaa. Kivikkoisen rakan saavutettuaan hän alkoi hyppimään vaaleanvihreälaikullisten, ohuen jäkälän peittämien kivenlohkareiden päältä yhdeltä toiselle, enemmänkin tanssien kuin kävellen.

”Rakka kakka, eipä sinusta ole vastusta minulle, senkin akka”, Lieke loruili jalkojen löytäessä helposti tutut ja turvalliset kivet, joiden päältä saattoi hypähtää seuraavalle, kiikkerät hän tunnisti jo kaukaa ja osasi välttää niitä enempiä miettimättä. Rakasta selvittyään Lieke jatkoi matkaansa juoksujalkaa, koska nyt ei haitannut, jos tulisi hiki, kun hän oli kuitenkin suuntaamassa vuorilammelle peseytymään. Varpaat välttelivät teräviä oksia helposti jopa silloin, kun sammaleinen maasto vaihtui jyrkäksi juurakkojen peittämäksi rinteeksi. Nilkkojaan hän ei ollut taittanut vuosiin epätasaisessa metsämaastossa hypellessään. Muutaman minuutin jyrkän nousun jälkeen pohkeissa alkoi tuntua kipua, mutta lyhyin reitti vuorilammelle oli sen arvoinen, kun siinä tuli samalla aamukuntoilu hoidettua. Takaisin hän tulisi suosiolla pitempää ja loivempaa reittiä, joka koukkaisi kätevästi Solkan kautta.

Turvalammen kirkas vesi odotti Liekeä peilityynenä. Rannalla oli pari mustapäistä lapinsirkkua juomassa vettä, jotka katsoivat häntä hieman epäillen, mutta muuten hänen aamukylpyään ei häiritsisi mikään.

”Elkää pelästykö, jäähileitä en aio tuoda, vaikka talven noita olenkin”, Lieke sanoi linnuille ja riisui vaatteensa puoliksi lammen ylle kumartuneelle käyrälle tunturikoivulle. Kunhan se kasvaisi pari vuotta, se saattaisi kestää hänen hyppylautanaan, mutta vielä hän ei halunnut rasittaa koivuparkaa painollaan. Linnut lehahtivat tiehensä. Ehkä niiden pesu oli jo hoidettu ja nyt oli aika jatkaa päivän muita toimia.

Lieke laskeutui viileään veteen ja nautti sen raikkaudesta. Se sai ihon miellyttävästi väreilemään taikaa. Niillä main hän sai peseytyä yleensä aina rauhassa, kun kyseistä lampea käytti hänen lisäkseen peseytymiseen vain tusinan verran eläimiä ja joskus harvoin Solka, joka ei peseytynyt muulloin kuin kuunvalossa. Sen puolen vuoden aikana, kun aurinko hädin tuskin laski vaaran taakse, Solka joutui tuottamaan itse oman kuunvalonsa peseytyäkseen. Tai ei se kai ollut välttämättömyys, vaan enemmänkin vanhan miehen omituinen mieltymys.

Lieke sukelteli vedessä pitkän aikaa ja lauloi vedenhenkiä pinnalle leikkimään. Sinipäiset aallot haastoivat hänet uimakisaan, jonka Lieke aina luonnollisesti hävisi – kukapa voisi peitota vettä – mutta Lieke oli hyvä häviäjä ja vedenhenget reiluja voittajia.

Vedenhenget varoittivat alajuoksulle ilmaantuneesta näkistä, joka saattaisi yrittää houkutella Alavirran lapsia uimaan. Olihan lapsia varmaan varoitettu näkin vaarasta, mutta Lieke päätti käydä myöhemmin katsomassa, mikäli saisi suostuteltua näkin jatkamaan matkaansa.

Lieke kuivasi itsensä pyyhkeeseen ja kiepautti veden tummentamat hiuksensa turbaaniksi päälaelle siksi aikaa, kun antoi viileän – mutta hänelle aivan tarpeeksi lämpimän – ilman kuivata kehonsa lopullisesti. Hän viihtyi hyvin synnyinasussaan, vaikka Alavirran kylän ihmiset vieroksuivatkin alastonta kehoa, jos sattuivat Turvavaaraan eksymään. Kerran niin oli käynyt, ja Liekellä oli kestänyt hetken ennen kuin hän oli ymmärtänyt miksi hänet yllättänyt poika oli lehahtanut kauttaaltaan punaiseksi. Itikat olivat kyllä ainoa haittapuoli vaateettomuudessa, mutta yhä tunturivedestä väreilevään noidanihoon ne eivät uskaltaisi iskeä.

Lieke keräsi kukkia odotellessaan. Violetteja metsäkurjenpolvia, tupsumaisia suopursuja, keltaisia kulleroita, valkoisia ruohokanukkoja; siinä neljä kasvia, jotka tunkivat sen vaaran rinteellä joka paikkaan ja joita saattoi hyvällä mielellä keräillä. Hän lauloi niistä seppeleen, koska käsin sitomisessa hän oli aina ollut huono.

Hän puki sinisen mekon päällensä ja laski kukkaseppeleen märille hiuksilleen. Pyyhkeen hän heitti olalleen ja lähti jatkamaan matkaansa Solkan luo. Nyt tunturikoivujen seasta muutaman sadan metrin päästä nousi ohut savupatsas.

Solka istui mökkinsä edessä nuotiolla syömässä aamupuuroaan, niin kuin tämä teki 364 päivää vuodessa. Sen yhden päivän, kun hän ei istunut aamunuotion ääressä, hän meditoi vaaran päällä läpi juhannusaamun, -päivän ja -yön.

”Huomenta”, Lieke tervehti istahtaessaan Solkan viereen. Hän heitti märän pyyhkeensä pölkylle viereensä.

”Sinuahan näkee myöhään”, oli Solkan käsitys tervehdyksestä, mutta Lieke tunnisti sanojen alta helposti sanattoman luulin, ettet ole tulossa. Vaikka Solka esitti yrmeää Liekeen tuppautuessa aina aamupuurolle, oli tällä kuitenkin kuppi ja lusikka aina häntä odottamassa. Lieke vilkaisi kattilaan, jossa oli vielä yhden hengen annos puuroa, jonka hän kaapi puukulhoonsa.

”Kävin lammella peseytymässä, ei tekisi pahaa sinullekaan”, Lieke huomautti ja vilkaisi vanhan tietäjän liasta pinttyneitä kasvoja ja käsiä. Tuulen pyörittelemä nuotion savu kuitenkin peitti pahimman lian hajun.

”Eipä täällä ole ketään, johon olisi tarvetta tehdä vaikutus”, tietäjä tokaisi yrmeästi ja nuoli kulhonsa tyhjäksi. Sen jälkeen oli puuronjyviä tarttunut hänen pitkään partaansa, eikä Lieke voinut muuta kuin pudistella päätään.

”Enkö minä ole ’ketään’?” Lieke tokaisi maistaessaan mautonta puuroa.

Solka naurahti. ”Sinuthan minä yritän pitääkin poissa.”

”Pöh pöh, minun seurani on sinun päiväsi kohokohta”, Lieke huomautti ja nousi ylös tähyilläkseen kuivattuja marjoja, jotka antoivat puuroon edes jotain makua. Nyt myllyä ei ollut näkyvillä, joten Lieke marssi mökkiin ja tähyili sitä katseellaan. Pian hän sen äkkäsikin ja palasi nuotiolle mylly kädessään.

”Mikäli sekoitat tuota puuroosi, pääset maistamaan puuroa seuraavan kerran Tuonelassa”, Solka huomautti juuri ennen kuin Lieke ehti pyöräyttää myllyä.

”Mitä sinä tähän olet pannut?” Lieke ihmetteli ja avasi myllyn kannen. Sieltä löytyi kuivattuja sieniä, vahvoja ja myrkyllisiä sieniä. ”Loveenko yrität langeta” Lieke paheksui ja tyrkkäsi myllyn maahan.

”Millä muulla me tavalliset lappalaiset pääsisimme Väinämöisen kirjoihin”, Solka huomautti olkiaan kohauttaen. ”Olen kyllästynyt siteeraamaan samoja sanoja Tuonelasta. Ajattelin kertoa uusia tarinoita.”

Lieke sekoitteli puuroaan, mutta hän oli menettänyt ruokahalunsa. Kyllähän huumaavien sienien käyttö kuului jokatietäjän peruspakkaukseen ja mielellään hän kuuntelikin tietäjien tarinoita nuoruuden retkistä Tuonelaan ja takaisin, mutta Solka ei ollut enää nuori. ”Jos kuolemanvaaraa kaipaat, tule mukaani Alajärvelle häätämään näkkiä.”

Solka röhähti. ”En minä pahaiseen näkkiin tuhlaa aikaani, siitä on kuolemanvaara kaukana, korkeintaan se onnistuu kastelemaan kaapuni.”

”Ei olisi pahitteeksi”, Lieke huomautti ja esitti löyhyttelevänsä miehen hajua kauemmas. ”Nätin naisen hahmon näkki kuitenkin ottaa, siinähän olisi viimein se joku, johon voisit yrittää tehdä vaikutuksen.”

Solka murahti ja heilautti kättään. ”Epätoivoinen täytyy olla, mikäli näkin vuoksi laittautuu.”

Puuro loppui. Lieke otti heidän molempien kuppinsa ja lusikkansa ja lähti huuhtomaan niitä viereiseen puroon. Solka teki savutaikuutta hiiltyneistä haloista ja kysyi niiltä tulevan viikon säätä. Savukiehkurat tekivät ihmeellisiä kuvioita, joita Lieke ei ollut ikinä oppinut tulkitsemaan, vaikka Solka olikin yrittänyt kärsimättömästi neuvoa. Hyvä opettaja Solka ei missään nimessä ollut, mutta eipä Lieke halunnutkaan tietäjäksi.

Lieke vei pesemänsä astiat mökin kaappiin ja pyyhkäisi hieman keittiötasoa, joka oli kuivattujen sienien jäljiltä murujen peitossa. Olisi saanut Solka opetella vähän talontaikoja tai hankkia vaimon, mutta siinä he taisivat olla samanlaisia: rakkausasioissa toivottomia ja muutenkin yksinviihtyjiä.

”Onko poutaa?” Lieke kysyi tullessaan takaisin keittiöstä.

”Saattaa ripsiä”, Solka vastasi ja nappasi myllyn maasta. Suoristuminen alkoi jo käydä vaivanloisesti, sillä hän joutui ottamaan polvistaan tukea saadakseen selkänsä suoraksi. Solka mutisi, kirosi kai jotain pirunhenkiä vanhuuden kivuista ja lähti köpöttelemään mökkiä kohti koreasti kaiverretusta tietäjänsauvastaan tukea ottaen.

Lieken katse seurasi tietäjän ryppyisen käden pitelemää sienimyllyä, jostain syystä se sai hänen vatsanpohjansa kouraisemaan levottomasti. ”Saanko olla paikalla, kun otat tuota?” hän kysyi.

Solka käännähti ympäri ja katsahti Liekeä ensin niin kuin aikoisi heittää vitsiä, mutta vakavoitui nähdessään Lieken huolen. ”Sinä tyttö huolehdit liikaa”, hän murahti ja kääntyi taas mökkiä kohden. Hän kuitenkin pysähtyi ovenkarmille ja jatkoi kääntymättä: ”Ole sitten. En minä sitä kyllä tänään aikonut ottaa, halot ovat lopussa, eikä puuntaikoja voi tehdä mieli lovessa. Mene sinä hoitelemaan se näkki kaikessa rauhassa.”

Lieke nyökkäsi, vaikkei mies nähnytkään hänen kasvojaan. ”Minä menen, nähdään huomenna”, hän huikkasi pirteästi ja nappasi pyyhkeensä pölkyltä. Suunnatessaan mökkiään kohti hän kuitenkin pohti mitä tarinoita Solkalla olisi Tuonelasta palattuaan – jos tämä palaisi.
« Viimeksi muokattu: 14.08.2019 09:55:41 kirjoittanut Crysted »

Never undererstand the power of fanfiction

Naela

  • Jahkailija
  • ***
  • Viestejä: 81
Terveisiä kommenttikampanjasta! Muistelen lukeneeni tämän tekstin jo silloin kun tämän julkaisit, mutta silloin ei aika riittänyt kommentointiin ja tiestysti sitten unohdin palata... Onneksi bongasin tekstisi kommenttikampanjasta ja sain syyn tulla takaisin kommentoimaan.

Tässä tekstissä tykäistyin erityisesti hahmoihin. Koin saavani heistä tarpeeksi tietoa, jotta kykenin muodostamaan heistä jonkinlaisen käsityksen, mutta en kuitekaan niin paljon, että kokisin tietäväni heistä kaiken. Yksittäisiä tiedonmurusia heiteltiin sieltä täältä: noita, joka on sitonut sielunsa routaan; tietäjä, joka osaa ennustaa säätä haloista ja seikkailla Tuonelassa. Toisin sanoen tämä teksti herätti kiinnostukseni lukea heistä lisää.

Lieke-nimi toi mieleen liekin, tulen, joten hauskaa, että hän onkin talven noita. Hän on selvästi yhtä luonnon kanssa: hän osaa kiertää suonsilmät, hän välittää nuoren tunturikoivun hyvinvoinnista, katsoo tarkkaan, mitä kukkia voi kevein mielin pomia ja kisailee aaltojen kanssa. Hänen erikoiset kykynsä tulevat kivasti esiin erilaisina yksityiskohtina siellä täällä. Erityisesti pidin siitä, kuinka hän lauloi kukat seppeleeksi sen sijaan, että olisi yrittänyt sitoa niitä. Lieke vaikuttaa sellaiselta vähän yksinäiseltä outolinnulta, hiukan uteliaalta ja leikkisältä. Hänellä ei tunnu olevan paljon ystäviä, mutta kuitenkin hän välittää muista ihmisistä ja olennoista, esimerkiksi Alavirran lapsista, joita näkki saattaa houkutella uimaan. Ehkä hän myös kokee jonkinlaiseksi velvollisuudekseen käydä joka aamu katsomassa Solkaa, varmistamassa, että tällä on kaikki kunnossa ja patistamassa tätä pesulle. Lopussa Lieken tuntema huoli Solkan Tuonelan-seikkailuista kertoo, että nämä kaksi ovat läheisiä keskenään.

Solkasta minulle tuli sellainen höperö vanha tietäjä -fiilis. Hän selvästi välittää Liekestä ja odottaa näiden kahden aamuisia puurotuokioita varustautumalla aina kaksin kulhoin ja lusikoin, vaikka yirttäisikin väittää muuta. Loveen lankeaminen myrkkysienien voimalla herätti kiinnostukseni. Jäin pohtimaan, millaisia kykyjä tämä tietäjäukko oikein omaa - haloista ennustamisen lisäksi.

Tunnelma tässä tekstissä oli kiireetön, rauhallinen. Kellonajalla ei ole väliä, eivätkä sopulitkaan tiedä, menevätkö yö- vai päiväpuulle (ihana sana!). Maallisten, meille tuttujen velvollisuuksien puute sai ainakin minussa aikaan halun muuttaa Turvavaaraan. Kuinka ihanaa olisikaan, jos voisi herätä silloin kuin sattuu heräämään, pesytyä kristallinkirkkaassa vuorilammessa ja leikkiä vedenhenkien kanssa päivät pitkät ainoina murheinaan lapsia säikyttelevät näkit ja vanhan miehen päähänpinttymät. Elo Turvavaarassa kuulostaa ihanalta.

Lempikohtani tekstissä on ehdottomasti tämä:
Lainaus
Sinipäiset aallot haastoivat hänet uimakisaan, jonka Lieke aina luonnollisesti hävisi – kukapa voisi peitota vettä – mutta Lieke oli hyvä häviäjä ja vedenhenget reiluja voittajia.
En oikein osaa selittää sitä, mutta minusta se kertoo paljon Liekeen luonteesta: hän kisailee kerta toisensa jälkeen vedenhenkien kanssa, vaikka aavistaa jo etukäteen häviävänsä. Hän leikkii aaltojen kanssa, koska se on hauskaa, ei siksi, että tahtoisi voittaa.

Lopetus tietysti hiukan synkensi seesteisen harmonista tunnelmaa. Loveen lankeaminen myrkkysienten voimin kuulostaa jännittävältä mutta vaaralliselta, ja Lieke on selvästi huolissaan. Toivottavasti Solka tuo tuliaisiksi mielenkiintoisia kertomuksia.

Turisenpa vielä hiukan itse tekstin rakenteesta ja tyylistä.
Pitkät virkkeet ja runsas lauseiden erottelu pilkuilla pisteiden sijaan kuuluvat selkeästi kirjoitustyyliisi. Se sopii mielestäni tällaiseen rauhalliseen, kuvailevaan ja tunnelmoivaan tekstiin hyvin, mutta lauseiden pituutta varioimalla tekstistä saisi helposti hiukan sujuvamman kuuloista. Pitkien virkkeiden toistuminen sai tekstin paikoin junnaamaan paikoillaan.
Lainaus
Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt, ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä.
Esimerkiksi tämän neljän lauseen virkkeen voisi pilkkoa kahteen osaan erottamalla ne pisteellä pilkun sijaan, vaikkapa näin: Sääsket ja itikat olivat riemuissaan hänen heräämisestään, mutta muuta maailmaa hereillä ei vielä näkynyt. Ei sillä, että sitä juuri koskaan näkyi siellä lähes asumattomalla Turvavaaran rinteellä. Piste antaa lukijalle hiukan pilkkua pidemmän tauon lauseiden välillä, joten lukija ei "väsy" niin helposti pitkistä virkkeistä rakentuvaa tekstiä lukiessaan. Toivottavasti sait ajatuksestani kiinni, en tiedä osasinko selittää sitä ymmärrettävästi. Ja tämähän on varmasti myös mielipidekysymys :)

Yhden pienen typon vielä bongasin aika alkupäästä:
Lainaus
Joko Lieka oli nukkunut aamupuuron ohi tai sitten hän oli herännyt aikaisemmin kuin tietäjä.

Eipä tässä sitten muuta, tykkäsin kovasti tekstistäsi! Kirjoita ihmeessä lisää Turvavaaran ja Alavirran asukkaista, minä ainakin saavun ne sitten lukemaan!

- Naela
« Viimeksi muokattu: 11.08.2019 18:28:03 kirjoittanut Naela »

"On asioita, jotka täytyy tehdä,
muuten ihminen ei ole ihminen,
vaan vain rikkahippunen"

Crysted

  • Queen of sad songs
  • ***
  • Viestejä: 3 128
  • inFINIty
    • Listaukseni
Naela: Kiva että tykästyit hahmoihin, tykästyin nimittäin heihin itsekin aika lailla heitä kirjoittaessani. Nostit esiin kivoja seikkoja Liekeestä, hän on tosiaan vähän yksinäinen outolintu, mutta samalla hivenen lapsenomainen. Tuo lainaamasi uiskentelu-kohta kertoo tosiaan hänestä paljon. Sitten kontrastina Solka on tosiaan sellainen vanha höperö tietäjä joka esittää ettei välitä Liekestä, mutta oikeasti välittää ja on aina puurokulho ja -lusikka odottamassa tätä aamiaiselle. Lieken elämä tosiaan kuulostaa kadehdittavan rennolta, ammensin tähän sellasta lomailufiilistä, kun olin itse ollut just tuntureilla patikoimassa :D Olet ihan oikeassa tuosta, että lauseita voisi pilkkoa osiin. Mulle tuppaa käymään usein niin, että jos tekstiä syntyy nopeasti, se myös tulee ulos yhtenä putkena enkä välttämättä tajua lähteä sitä pilkkomaan. Kiitos paljon kommentistasi, Turvavaarasta ja Alavirrasta olisi kyllä kiva kirjottaa lisääkin :)

Never undererstand the power of fanfiction