Kirjoittaja Aihe: Syksyn lehdet, S, Draco/Hermione  (Luettu 328 kertaa)

Lasijoutsen

  • ***
  • Viestejä: 134
Syksyn lehdet, S, Draco/Hermione
« : 14.07.2019 12:34:54 »
Title: Syksyn lehdet
Author: Lasijoutsen
Rating: S
Pairing: Draco/Hermione
Genre: Romance
Disclaimer: Kaikki minkä Rowlingille tunnistatte kuuluvan, kuuluu hänelle.

Summary:
Hermione potee joka syksyistä masennustaan Ronin kuolemasta. Voisiko kuitenkin eräs vanha tuttu muuttaa hänen elämänsä valoisampaan suuntaan?

A/N: Näin kolmen vuoden tauon jälkeen sain taas jotain aikaiseksi kirjoiteltua. Jotenkin tuntuu ehkä vähän vielä tönköltä, varsinkin loppu, eikä teksti mitään sulavinta ole, mutta no jaa kiva päästä taas jotain julkaisemaan. Dracosta tuli kyllä niin OoC, että en ehkä kestä. ;D Osallistuu FF1000-haasteeseen sanalla syksy!



Syksyn lehdet


Hermione ei pitänyt syksystä. Syksyllä ilma muuttui kylmemmäksi ja kaikkialle ilmestyi loskaa. Kauniit vihreät lehdet muuttuivat rumiksi ja tylsiksi ruskeiksi. Mutta kamalinta syksyssä oli se, että se muistutti Hermionea Ronista.

Ron oli kuollut sairauteen kolme vuotta sitten syksyllä. Lehtien värin muuttuminen kauniista ja iloisesta rumaan ja synkkään kuvasti hyvin sitä tapahtumaa. Vaikka siitä oli jo kauan, aina kun syksy saapui, Hermione muisti Ronin. Ronin tuoksun. Ronin hiukset. Hänen Roninsa.

Ei Hermione enää yleensä itkenyt miehen perään, mutta syksy sai hänet aina murtumaan. Silloin hän linnoittautui jästi-Lontoossa sijaitsevaan taloonsa eikä antanut Harryn, Ginnyn tai kenenkään muunkaan ystävänsä nähdä miten hän yhä kärsi. Ginnyn mielestä hän käyttäytyi hölmösti, mutta kaikilla meni oma aikansa päästä surusta yli. Hänellä se aika vain oli pidempi kuin muilla.

Hermione havahtui ajatuksistaan kovaan nälkään. Hän oli jäänyt tuijottamaan teekuppiaan, eikä ollut huomannut ajan kulumista ollenkaan. Pudistellen päätään nainen nousi ylös ja käveli pienelle jääkaapilleen. Nopealla vilkaisulla hän sai kuitenkin harmikseen huomata, että kaikki ruoka oli lopussa. Mutta ei hän kyllä olisi jaksanutkaan mitään kokata. Raskaasti huokaisten hän otti puhelimensa esille ja naputteli siihen läheisen pitserian numeron.

Ovikellon soidessa oli Hermione jo saanut katettua itselleen lautasen, lasin ja ruokailuvälineet. Hän meni ovelle ja avasi sen.
"Hyvää päiv.. Granger?" kuului hämmentynyt, selvästikin miehelle kuuluva, ääni ulkoa.
Hermione ei heti tunnistanut miestä, vaan kysyi ihmeissään: "Mistä tiedät nimeni?"
Vasta, kun hän veti pitserian lippalakin sivuun, nainen henkäisi: "Malfoy!?"

Draco virnisti hieman. "Hauska nähdä tuttuja. Jästi-Lontoossa heitä ei yleensä näekään. Ei sillä, että olisin velhojen parissa hetkeen edes ollut." Hermione oli yllättynyt. Mies vaikutti aikuistuneen ja kasvaneen muutaman viime vuoden aikana, joina Hermione ei ollut häntä nähnyt. Lihakset erottuivat selkeästi paidan alta ja ihokaan ei ollut enää niin kalvakka. Hermione punastui hieman tajutessaan mitä oli ajatellut. Hän pudisti nopeasti päätään selvittääkseen ajatuksensa. "Vaikutat aika erilaiselta kuin ennen.." Hermione tokaisi mietteliäänä. Ehkä jopa hieman mukavammalta? Hän lisäsi mielessään.
Dracon huoleton ilme synkkeni: "Neljässä vuodessa tapahtuu paljon. Sanotaanko vaikka, että sodan jälkeinen aika muutti elämäni suunnan kokonaan. En enää..” Yhtäkkiä hän keskeytti ja pudisti päätään. ”Äh, anteeksi että vaivaan sinua asioillani. Tässä tilauksenne." Hermione katsoi miehen perään, kun hän kääntyi kannoillaan ja lähti pois. "O-odota!" Hermione yritti huutaa, mutta Draco oli jo kadonnut. Hän ei ollut edes ehtinyt ottaa maksua pitsasta.

Mietteliäänä Hermione pohti erikoista tapaamista sängyllä maatessaan. Mitäköhän Malfoy oli kokenut näinä menneinä neljänä vuotena? Mitä entinen koulun puhdasverinen kiusaaja teki jästien seassa ja vieläpä pitsalähettinä? Viimein nukahtaessaan Hermione tajusi, ettei ollut ajatellut Ronia koko päivänä.

Hermione havahtui hereille herätyskellonsa soimiseen. Pian alkaisi taas työpäivä. Hän oli alkanut hukuttaa suruaan töitä tekemällä, kuten aina. Kaikki olivat huolissaan, kun Hermione saattoi työskennellä vielä puoleenkin yöhön saakka. Mutta kaikki työstävät suruaan eri tavalla. Miksei Hermione vain pystynyt päästämään irti Ronin kuolemasta? Yksinäinen kyynel valui naisen poskelle. Hän pyyhkäisi sen äkkiä pois. Töissä piti näyttää vahvalta ja tyyneltä. Ehkä kukaan ei silloin loisi tekaistuja huolestuneita ja sääliviä katseita häneen. Niin, hänen täytyi suojata itsensä naamiolla. Naamiolla, jota mikään ei saisi murtumaan.

Tasainen naputus kuului Hermionen työhuoneesta. Nainen vilkaisi kelloa. Se oli jo kaksi. Ehkä kannattaisi hakea jotain syötävää lounaaksi. Hän nappasi laukkunsa ja kiirehti ulos rakennuksesta mahdollisimman huomaamattomasti, ettei joutuisi jäämään rupattelemaan ankean työporukkansa kanssa.

Ulkona vihmoi kylmä tuuli, joten Hermione kääri takkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän vilkaisi vieressään olevaa vaahteraa. Suurin osa lehdistä oli jo tippunut maahan. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, mutta hän puri huultaan ja katsoi muualle. Parin rauhoittavan hengityksen jälkeen Hermione oli valmis jatkamaan matkaa. Kyllä tämä tästä.

Hän harhaili hetken kävellen ympäriinsä, kunnes hänen katseensa osui kodikkaan näköiseen jästi-kahvilaan. Ulkona oli alkamassa satamaan, joten hän juoksi nopeasti kahvilaan sisään välttyäkseen kastumasta. Syysflunssa ei oikeastaan houkutellut tällä hetkellä.

Kahvin tuoksu ja hiljainen puheensorina tulvahti hänen luokseen sisään astuessa. Hermione hymyili hieman. Hän oli aina rakastanut kahviloita. Ron ei niistä oikein ollut piitannut. Välillä hän mietti, mikä heitä lopulta edes yhdisti? Huokaisten syvään hän siirtyi tiskille tilaamaan jotain syötävää.

Hermionen katse pyyhkäisi täyden kahvilan yli. Kaikki paikat olivat täynnä. Hän käveli hieman eteenpäin ja huomasi yhden pöydän, jossa istui vain yksi ihminen. Päättäväisenä hän lähti kävelemään sitä kohti.

"Hei, saako tähän istua?" Hän kysyi kohteliaasti. Mies vilkaisi ylös ja heidän katseensa kohtasivat, "Tapaamme taas", Draco virnisti kallistaen hieman päätään. Se näytti jopa hieman söpöltä. Hermione naurahti: "Selvästikin kohtaloa." Hän istuutui miestä vastapäätä. "Lähdit vähän äkkiä silloin eilen, en edes ehtinyt maksaa", Hermione totesi. Draco käänsi katseensa: "Ei se mitään ja usko pois, et olisi halunnut kuunnella tarinaani. Sinulla on varmaan tarpeeksi huolia omastakin takaa." Hän siis tiesi Ronista. Malfoyn katse kuitenkin vaikutti oikeasti huolestuneelta. Se sai Hermionen olon tuntumaan paremmalta, mutta samalla myös erittäin oudolta. Mitä luihuisten prinssille oli oikein tapahtunut? Hermione yllätti itsensäkin päättäväisyydellään: "Minä kerron oman tarinani, jos sinäkin kerrot omasi."

Aika kului nopeasti heidän kertoillessaan toisilleen elämistään. Ennen kuin he huomasivatkaan kello oli jo puoli viisi ja Hermione tajusi venyttäneensä ruokataukoaan hiukan liian pitkäksi. No, toisaalta hän oli tehnyt niin paljon ylitöitä, että tuskinpa pomoa kiinnosti. Kaikki olivat luultavasti vain iloisia, ettei Hermione roikkunut töissä aamusta iltaan.

Draco oli yllättänyt Hermionen positiivisesti. Hän oli selvästi muuttunut parempaan suuntaan ja hylännyt kaikki vanhat ylimieliset ajatusmallinsa. He olivat nauraneet yhdessä ja jakaneet tarinoita. Draco kertoi sodan jälkeen muuttaneensa jästi-Lontooseen saadakseen uuden alun. Hermione kuunteli kiinnostuneena, kuinka mies oli sopeutunut alkuvaikeuksien jälkeen jästielämään ja saanut työn ja uusia ystäviä. Tällä hetkellä hän myös kuulemma opiskeli tavallisessa yliopistossa. Hermionen oli kyllä pakko myöntää, että ajatus Dracosta jästimaailmassa oli outo. Mutta hyvällä tavalla. Kun Hermione vihdoin saapui kotiin, pieni hymy tanssi hänen huulillaan.

Hermione ei ollut nähnyt Dracoa muutamaan päivään, muttei ollut kuitenkaan saanut tätä pois mielestään. Draco vaikutti oikeasti mukavalta ja kiinnostavalta ihmiseltä. Ja vaikkei hän sitä myöntänytkään, Hermione odotti salaa innolla uutta tapaamista. Siksipä hän eräänä iltana päätti soittaa samaan pitseriaan, jossa Draco työskenteli. Odotellessaan tilaustaan Hermionen pää oli täynnä ajatuksia. Mistä lähtien hän ja Draco Malfoy olivat olleet ystäviä? Hermione naurahti ja hymyili. Elämä näköjään osasi yllättää positiivisestikin.

Pian ovikello jo soi ja Hermione kiirehti ovelle. Dracon kasvojen paljastuessa oven takaa Hermionen suupielet kääntyivät hymyyn. ”Haen nopeasti rahat, tule vain sisälle”, Hermione huikkasi. Maksettuaan pitsan he vaihtoivat vielä nopeasti kuulumiset. Juuri kun Draco oli astumassa ulos, hän kääntyi ja väläytti epävarman hymyn. ”Haluaisitko muuten lähteä joku päivä syömään?” Hermione katsoi miestä suoraan silmiin ja hymyili. ”Mieluusti. Kunhan se siis on jotain muuta kuin pitsaa”, hän naurahti. Draco hyvästeli hänet leveä hymy kasvoillaan ja Hermione jäi yksin seisomaan asuntoonsa. Hitaasti hän käveli ikkunan luo ja katseli kuinka viimeisetkin lehdet putoilivat puistaan. Nyt hän kuitenkin huomasi lehtien kauniit punertavat sävyt. Eivät ne loppujen lopuksi olleetkaan niin rumia. Ja vaikka ne putosivatkin, pian ne taas kasvaisivat uudestaan ja täyttäisivät puut vehreydellään. Lehdet putosivat ja sitten taas kasvoivat. Elämä jatkoi kiertokulkuaan ja pian olisi taas kevät. Viimein Hermione tajusi olevansa aidosti onnellinen. Oli aika päästä eteenpäin.
« Viimeksi muokattu: 14.07.2019 12:49:21 kirjoittanut Lasijoutsen »