Kirjoittaja Aihe: Fruits Basket: Kiitos ja anteeksi, K-11 (Shigure)  (Luettu 769 kertaa)

Violetu

  • Draamaprinssi
  • ***
  • Viestejä: 5 963
Otsikko: Kiitos ja anteeksi
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Fruits Basket
Ikäraja: K-11
Genret: AU(sijoittuu maailmaan, jossa rakkaan  ihmisen kuollessa hänen viimeiset sanansa ilmestyvät ihollesi), Shiguremainen huumori, Angst
"Summary": Inspiraatiorohdoista tuli tällaiset speksit:
Spoiler: näytä
(tää on niin kuin vaihtoehtotodellisuus)
Skenaario: kun joku rakastamasi ihminen kuolee, tämän viimeiset sanat ilmestyvät ihollesi
Tunne: suru, lempeys, epäusko
Sanat: kirjoituskone, tee, lokakuu, hiljaisuus, kysymys


A/N: Allekirjoitan sen, mitä canonissa on sanottu, Shigure on kuin meren laine, hänestä on likimain mahdotonta saada otetta. Ja silti haluan jatkaa yrittämistä.


***

Kiitos ja anteeksi

Shigure oli yksi niitä harvoja Sooman suvun jäseniä, joiden iho oli merkitön, puhdas. Menetys ei ollut osunut häneen vielä koskaan, mikä teki hänestä ehkä hiukan ymmärtämättömän, joidenkin mielestä jopa kylmän.
Kai se oli vähän totta. Monille ihmisille kuolematatuoinnit olivat arka paikka, ja ne oli yleistä piilottaa vaatteilla tai meikeillä, mutta Shigurea ne kiehtoivat.

Miltä mahtoi tuntua, kun jonkun rakkaan viimeiset sanat ilmestyivät iholle? Tiesikö ihminen heti, kenen sanat olivat kyseessä, ja miltä menetys tuntui, jos ei tiennyt? Oliko käsiala kuolleen ihmisen, vai jokin kuolleen henkilön persoonaan sopiva fontti? Ja minkä värinen? Vai oliko olemassa jokin ehkä kuoleman jumalaksi kutsuttava entiteetti, joka viestit kirjoitti? Siinä olisi jumalallekin ehkä vähän liikaa töitä.

Shigure ei voinut olla naurahtamatta itsekseen kuvitellessaan jonkun käsivarteen ilmestyvät sanat comic sansilla. Todennäköisesti sanat olisivat vielä jotain luokkaa ”voi paska”.

Ja oliko sanoissa lainausmerkit ympärillä? Vuorosanaviiva? Mitä jos kuollut henkilö oli joku zodiakista, ja kuolema tapahtui eläinmuodossa? Melkein kaikki pystyivät puhumaan eläinmuodossaan, mutta ensimmäinen äännähdys oli yleensä jokseenkin eläimellinen.
Tai ehkä, jos kyseessä ei olisi oikea sana, se ilmestyisi nuottina, sävelenä?

Jos minä jäisin koirana auton alle, ilmestyisikö Aayan ja Hatorin iholle se uikahdus tai säikähtänyt haukahdus, joka suustani pääsisi?

Shigure hörppäsi teetään ja mietti, minne sanat yleensä ilmaantuivat. Vai riippuikohan sekin kuolevasta henkilöstä? Ehkä siitä, millainen suhde henkilöillä oli ollut toisiinsa.
Kuinkahan monella ihmisellä oli kuolematatuointeja pakarat pullollaan?

Ehkä hiukan turn-off makuuhuoneen puolella.

Shigurea nauratti koko ajan vähemmän, kun hän mietti mahdollisia erilaisia skenaarioita pidemmälle.
Ilmaantuivatko sanat kaikille kuolleen rakkaille yhtä aikaa, vai järjestyksessä rakkaimmasta vähiten rakkaaseen? Pystyikö kuolematatuoinnin peittämään tavallisella?

Hän päätti siirtyä työhuoneensa puolelle kirjoittamaan kaikki nämä ajatukset ylös. Pidettiin yleisesti sopimattomana käyttää kuolematatuointeja viihteessä, mutta jos Shigure nyt vähän näpytteli aiheesta kirjoituskoneellaan, ei se ketään satuttaisi.

***

Projekti osoittautui yllättävän pitkälliseksi.  Shigure kirjoitti kuolemasta ja tatuoinneista päiväkausia.
Hän erehtyi mainitsemaan uusimmasta aiheestaan Hatorille ohimennen puhelimessa, ja vastaus oli yllättävän ynseä jopa Hatorilta.

”Uskotaan, että kuolematatuoinneista kirjoittaminen tuottaa huonoa onnea, että ihan omalla vastuulla. Parempi olisi, jos lopettaisit ja keksisit jonkun muun aiheen.”

Shigure pyöritti silmiään, eikä noteerannut sanoja sen kummemmin. Hän ei olisi uskonut, että Hatori lääkärinä uskoisi moiseen taikauskoiseen hölynpölyyn. Toisaalta, he itse olivat kirottuja, joten ei kai se niin ihmeellistä ollut. Mutta joku raja sentään.

Puolitoista viikkoa myöhemmin, kun hänellä alkoi olla kirjan runko kasassa, Shiguren käsivartta alkoi äkkiä kutittaa kyynärtaipeen alapuolelta.
Ihoa ikään kuin kihelmöi, ja äkkiä tunne yltyi suorastaan poltteluksi.
Hän raapi käsivarttaan varmana siitä, että jostain oli luikahtanut sisään syksyn viimeinen pistiäinen, ja päätynyt hänen hihaansa. Hänen ihonsa turposi puremista aina suorastaan naurettaviin mittasuhteisiin.

Shigure kiskoi yukatansa hihaa raivolla ylöspäin saadakseen pörriäisen hiiteen, mutta se mitä hän näki, sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Kyseessä ei ollut ampiainen tai muukaan ötökkä.

Punaisena hohtava kirjain kerrallaan hänen iholleen alkoi ilmestyä sanoja. Kolme sanaa.

Kiitos ja anteeksi.

Shigurea alkoi palella. Kesti hetken, että hän sai jähmettyneet ajatuksensa taas liikkeelle.
Tarkalleen ottaen hän istui työpöydäntuolissaan tyhjä katse silmissään monta minuuttia ilman, että mitään tapahtui, ilman että ainutkaan ajatus pääsi liikkumaan hänen aivoissaan.

 Joku oli kuollut. Joku, josta hän välitti.

Ajatus jysäytti häntä suoraan rintaan, tuntui että ilmat tyhjenivät keuhkoista.
Shigurella kesti toiset viisi minuuttia saada naputeltua Hatorin numero pöytäpuhelimellaan. Hänen kätensä vapisivat.
Miksi sanoista tuli ensimmäisenä juuri Hatori hänen mieleensä?
Yhtä hyvin Aaya olisi saattanut kiittää poistuvaa asiakasta ennen kuin ryöstäjä päätti tulla sisään ja viedä kassan. Viedä Ayamen hengen.

”Saitko sinäkin sen?” Hatori vastasi ennen kuin Shigure ennätti muuttaa mieltään ja soittaa sittenkin Ayamelle.
Shiguren helpotus oli lyhytaikainen. Kuvat Ayamesta täyttivät hänen mielensä entistä ponnekkaammin nyt, kun Hatori oli selvästi kunnossa.

”Kuka se on?”

”En tiedä. Tämä tuntui erilaiselta kuin silloin kun Kana…”

Hatori vaikeni ja Shiguren vatsasta kouraisi.
Hän ei ollut tiennyt, että Hatori oli saanut merkin siitä, kun Kanan muistot pyyhittiin.

”Oletko soittanut Ayamelle?” he sanoivat yhtaikaa, kun kiusallista hiljaisuutta oli jatkunut hiukan liian pitkään.

”Minä soitan, mene sinä katsomaan Akitoa ja kysele, jos joku siellä tietää”, Shigure keräsi jostakin kaiken löytämänsä määrätietoisuuden ja löi luurin heti, kun Hatori oli vastannut myöntävästi.
Jumala jos kuka tietäisi, jos joku zodiakin jäsenistä oli poistunut heidän joukostaan.

Ayame vastasi kolmannella hälytysäänellä, ja oli ihan yhtä helisemässä kuin Shigurekin. Mutta elossa.
 
Soitettuaan Yukille ja varmistettuaan, että tämä, Kyoo ja Tooru olivat kunnossa, Shigure palasi keittiöön ja lysähti kotatsun viereen lämmittelemään. Ehkä Hatsuharu? Momiji tai Kagura? Kisa, Hiro? Ritsu tai Rin?

Lämpö ei ollut missään vaiheessa oikein palannut häneen, ja ulkona paukkuivat niin koleat lokakuun tuulet, ettei ulos lähteminen lisätietojen toivossa ollut kovin viisas vaihtoehto. Varsinkaan ilman autoa tai ajokorttia.

Kiitos ja anteeksi.

Shigure luki sanat useita kertoja, ja joka kerta lause kuulosti pehmeämmältä kuin edellisellä. Aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat lausuneet sanat jonkun toisen äänellä.
Shigure tunsi nousevansa kananlihalle, kun hän yritti lakata kuulemasta tuota ääntä, jota oli viimeisimmät vuodet kuullut kovin vähän, ja silloinkin vain vihannut. Tai ainakin halunnut vihata.

Ei. Ei se voinut olla. Hän kuvitteli äänen, hänen mielikuvituksensa vain teki hänelle julmasti.

”Shigure-nii! Ota reppuselkään!”
Ja Shigure kyykistyi nurmikolle, jotta pienempi, punaruskeatukkainen poika saattoi hypätä hänen selkäänsä. Poika, joka oli syntymästään lähtien ollut hänelle kuin pikkuveli. Liian kiltti ja lempeä omaksi parhaakseen, hymyileväinen, hiljainen ja kömpelö. Ja silti sama ihminen oli onnistunut satuttamaan Shigurea niin paljon.


Kun Hatori hetken päästä soitti, Shigure tiesi jo. Vaikka asia tuntuikin mahdottomalta käsittää.

”Se oli Kureno”, Hatorin ääni oli hiljainen ja vakava, ja Shigure puri alahuultaan estääkseen sitä vapisemasta.  Oli vielä pahempaa, kun joku toinen sanoi sen ääneen. Siitä tuli totta.

”Tiedän.”
Shiguren ääni särähti ja hän puristi luuria kovempaa puhelun päättymiseen saakka.
Hatori kertoi, että kyseessä oli ollut liikenneonnettomuus, ja tarjoutui tulemaan hänen luokseen, mutta Shigure käski ystäväänsä menemään Akiton luo. Kureno oli ollut Akitolle läheisin.

Shiguren oli saatava olla yksin Kurenon sanojen kanssa vielä hetki. Tunti tai kaksi, sitten hän olisi taas kunnossa.
Vai muka kunnossa, pieni ääni ilkkui jostain Shiguren takaraivosta.

Pieni poika, joka aina halusi reppuselkään. Pieni poika, joka aina halusi reppuselkään.

Shigure puri hampaitaan yhteen ja painoi nyrkit silmäkuoppiin. Eivät he olleet olleet Kurenon kanssa enää vuosiin väleissä. Mitä väliä jollain kaukaisella menneisyydellä muka oli?

Mies, joka teki sen, mitä Shigure ei ollut suostunut tekemään.

Kynnet kaivautuivat kämmenpohjiin ja kyyneleet yrittivät ulos rystysien välistä.

Mies, joka luopui omasta vapaudestaan vapauttaakseen muut.
Tai ainakin antaakseen muille pidemmän liean.


Yksi tukahtunut henkäys karkasi, ja mursi padon seuraavien tieltä. Ei Shigure ollut rakastanut Kurenoa enää vuosiin. Paitsi että oli. Aina.
Hän oli aina ollut hyvä valehtelemaan itselleen, mutta tällä kertaa hän ei pystynyt.

Kureno, zodiakin ensimmäinen jäsen, joka jätti jumalansa ja toverinsa, lensi pois rikotuista siivistään huolimatta.

Lähti, ennen kuin he ennättivät korjata välillään vallitsevan kylmän vihanpidon ja välinpitämättömyyden. Ennen kuin he ennättivät kaivaa esiin rakkauden, joka oli hautautunut kaiken sen moskan alle, mutta eli yhä Shiguren rintaan pesiytyneestä kivusta päätellen.

Kyyneleet putoilivat, puhkoivat reikiä hiljaisuuteen, vaikka Shigure taisteli epätoivoisesti niitä vastaan.
Kureno, Toorun jälkeen kiltein Shiguren tuntema ihminen, oli kuollut ajatellen, että Shigure vihasi häntä.

Eikä Shigure vihannut.



« Viimeksi muokattu: 14.06.2023 08:12:23 kirjoittanut Violetu »

I spend my days so close to you
'cause if I'm standing here,
maybe everyone will think I'm alright.
.

Paquette

  • ***
  • Viestejä: 359
Vs: Fruits Basket: Kiitos ja anteeksi, K-11 (Shigure)
« Vastaus #1 : 21.07.2019 23:32:26 »
Näin inspiraatiorohdoissa tämän skenaarion ja mietin, että olisipa kamalaa, jos noin oikeasti tapahtuisi. Fiktiossa tuollainen tietysti tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia, kuten tämä ficci osoittaa.

Fandom on minulle aivan vieras, mutta teksti toimi siitä huolimatta varsin hyvin, vaikka kaikki ei varmaan avautunutkaan. Shiguren pohdinnat kuolematatuoinneista (hui mikä sana :o) olivat huvittavia, mutta toki alusta asti oli arvattavissa, että hän joutuu sellaisen kanssa vielä läheisempiin tekemisiin. Kohtaus, jossa teksti sitten ilmestyy hänen ihoonsa, oli jopa pelottava.

Ficin loppupuoli taasen oli koskettava, ja Shiguren tunteisiin pystyi eläytymään, vaikkei hahmojen taustoja tarkemmin tuntenutkaan. Jos tätä synkkää ja surullista taustaa ei ota huomioon, on kiitos ja anteeksi toisaalta aika tyylikäs tatuointiteksti. ;D

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Vs: Fruits Basket: Kiitos ja anteeksi, K-11 (Shigure)
« Vastaus #2 : 28.07.2019 12:13:19 »
Vau, jälleen upea ja ihana Shigure-teksti! :)

<mun oli tarkoitus kommentoida tätä jo silloin, kun tää finiin tuli, mutta ylläri ylläri unohdin, ja nyt piti lukea uudestaan. Ei sillä, että se olisi mitään haitannut, niin hyvä tää mun mielestä ehdottomasti on, että ihan mielellään lukee uudemmankin kerran. Oli kiinnostavaa vaihteeksi lukea tutuista hahmoista vähän erilaisissa merkeissä, ja ajatus kuolematatuoinneista oli kiehtova sekin. Aika hyytävää ajatella, kuinka noin vain toisen viimeiset sanat ilmestyvät iholle, mutta kiinnostava ajatus kyllä.

Shiguren suhtautuminen kuolematatuointeihin oli taas musta ihan häntä itseään. Se, miten yleisesti ajatellaan, ettei niistä kuulu kirjoitella tai niitä mietiskellä liikaa ja kuinka Shigure siitä huolimatta pohdiskelee niitä ja suunnittelee kirjaakin, sopii sille tosi hyvin. Aika karmivaa kylläkin, että kun on varoituksista huolimatta kirjoitettu ja suunniteltu kirjan runko valmiiksi, äkkiä alkaakin käsivartta pistellä ja tatuointi ilmestyy.

Musta olit osuvasti kuvannut myös Shiguren reaktiot. Ensin sellainen täysi lamaannus, että mitä juuri äsken tapahtui ja sitten äkkiä soittamaan läheiset läpi ja tarkistamaan, että he ovat kunnossa. Niin surullista, kun Shigure sitten aavistaa jo itse, kuka nuo kolme sanaa on lausunut viimeisiksi sanoikseen jo ennen kuin kukaan edes kertoo sitä hänelle. Varmasti ihan hirveää, kun on asiat selvittämättä ja toinen on äkkiä poissa.

Kiitos erittäin paljon koskettavasta tekstistä! :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin