Kirjoittaja Aihe: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 8/8  (Luettu 1599 kertaa)

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Katve – minne taikuus ei yllä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, maaginen realismi
Yhteenveto: Taikamaailmasta moderniin maailmaan karkotettu Haika törmää yllättäen tuttuun.
Varoitukset: Mainitaan pedofiileistä
Haasteet: Parittomien viikkojen viihdykettä: inspiraatiokuva
A/N: Tarkotin tän one-shotiksi, mutta toisaalta nyt alan pohtimaan pitäisikö kuitenkin kirjoittaa jatkoa tai vaikka itsenäinen jatko-osa tälle. Mielelläni kuulisin mielipiteitä asiasta :) // tästä tulikin 8 osainen jatkis :) Huomatkaahan että ikäraja nousi.

1. luku

Sade rymisi alas löystyneitä rännejä. Myöhässä oleva bussi jarrutti vauhdilla vesilätäkköön, saaden veden roiskumaan tulvivaa roskalaatikkoa vasten. Seisoin onneksi bussipysäkin vieressä, joten en saanut kuravettä jaloilleni. Bussista kiirehti ulos pariskunta, jotka avasivat sateenvarjon heti bussista noustessaan. Minä seisoin vesisateessa, tarkoituksella pois bussipysäkin katoksen alta.

”Tuletko kyytiin?” kuski huhuili, tai niin ainakin oletin, sillä en osannut täkäläisten kieltä vielä niin hyvin, että saisin sateen alle hukkuvasta puheesta täysin selvää.

”En”, vastasin ja pudistin päätäni sanojeni vahvistukseksi sen varalta, että sade söisi sanani. Bussi ajoi tiehensä ja pääsin taas tuijottamaan vastapäisen klubin vilkkuvia neonvaloja. Olin ollut täällä tarpeeksi kauan tietääkseni, että tällä pysäkillä ei kulkenut muita linjoja. En ollut ollut täällä tarpeeksi kauan tietääkseni, minne se linja kulki.

Käänsin kasvoni taivaalle ja annoin viileän vesisateen huuhdella kasvoni. Pidin sateesta ja samalla vihasin sitä. Sade oli muisto kodista. Tästä taivaasta tippuva sade tuntui samalta kuin Kankaalla, jonne minulla ei ollut paluuta. Olin päässyt yli menneisyydestä, olin löytänyt kodintapaisen täältä, elämän, jolla juuri pysyi elossa. Mutta sade oli pieni pala Kangasta, jota silloin tällöin kaipasin. Soin itselleni tämän hetken, vaikka tiesin näyttäväni oudolta kasvot kohotettuna taivaalle ja selviytymisen peruselementti oli joukkoon sulautuminen.

”Haika?”

Sydämeni tuntui hypähtävän ylös rinnasta kuullessani tuon nimen. Avasin silmäni ja laskin katseeni tyttöön, joka ei ollut muuttunut ollenkaan. Pyöreät ja punaiset posket, kaksi lettiä, suuret metsänvihreät silmät, täyteläiset huulet, sirot kädet, jotka pyyhkivät silmiltä pois lantiopituisia vaaleita hiuksia. Tyttö oli lyhentynyt. Tai ehkä itse olin kasvanut ja Niella pysynyt täysin samana. Ilmeisesti aika ei ollut yhtä armollinen Katveessa.

En vastannut, vaan siirsin jähmettyneen katseeni vilkkuviin neonvaloihin ja yritin käsitellä asiaa. Auto ajoi ohitsemme ylinopeutta, jota Niella säikähti. Tämä arkaili kaikkea tässä maailmassa. Niin olin minäkin aluksi, mutta kaikkeen tottui. ”Kun sinut sanottiin lähetettävän Katveeseen, en ajatellut…” tyttö puhui vanhalla kielellä, jota en ollut kuullut puhuttavan aivan liian pitkään aikaan. Sanat kuulostivat lohdullisen tutuilta, eivät vaatineet vilkasta aivotoimintaa yhdenkin sanan merkityksen ymmärtämiseksi.

Nyt järkytyksen tilalle siirtyi viha. Tutut metsänvihreät silmät avasivat vanhat haavat säteilemään kipua. ”Mitä sinä et ajatellut?” kysyin kylmästi. Vanha kieli kuulosti vieraalta suussani. En osannut edes sanoa lausuinko sanat oikein. Ääneni ei ollut läheskään yhtä pehmeä kuin se oli joskus ollut, se oli nyt terävä ja matala.

Toinen avasi suunsa, mutta ei löytänyt oikeita sanoja, vaan päätyi huokaisemaan. ”Miksi olet täällä? Tämä tappaa sinut, syö luontosi.”

”Luontoni on jo syöty.”

”Olisit voinut mennä jonnekin muualle, missä on luontoa, eivät he voi tietää minne tarkalleen lainrikkojat lähetetään.”

”Täällä ei pärjää luonnolla”, tokaisin ja mulkaisin tyttöä. ”Mitä itse teet täällä?”

Hän pysyi vaiti ja yritti piilottaa katseensa. Sydämeni valtasi järkytys. Miten Niella oli päätynyt tänne? Kankaan kultatyttö, hyvyyden perikuva? Lupaavin noita sitten kolmen kuninkaan ajan?

”Et tullut vain vierailulle”, totesin hitaasti. ”Mitä ihmettä sinä teit?”

Niella pudisti päätään, aihe oli selvästi epämieluinen. Olin silti sen verran vihainen menneistä, etten halunnut jättää asiaa sikseen.

”Luotitko sinäkin väärään henkilöön, joka oli valmis heittämään sinut bussin alle jäätyään kiinni?”

”Heittämään bussin alle?” Niella ihmetteli sanontaa. En viitsinyt selittää vaan jatkoin neonvalojen tuijottamista. Niellakin käänsi katseensa niihin.

”Nuo valot”, Niella sanoi tuijottaen vastapäisen klubin pinkkeinä ja punaisina vilkkuvia neonvaloja. ”Ne ovat kirkkaita kuin vastasyntyneen keijun valot”, hän ihasteli.

Tuhahdin. Sadevettä valui korvakäytävääni. ”On paras olla ihastelematta mitään tässä maailmassa. Katve on syystäkin seitsemän ulottuvuuden ainoa ulottuvuus, jossa ei ole taikuutta. Tämä on paha paikka, ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä. Puhumattakaan mielikuvituksettomia. Kutsuvat tätä Maaksi. Voitko kuvitella. Maa, miten typerä nimi.” Sanat lähtivät huuliltani ryppäänä, sillä olin kaivannut niin jollekulle valittamista.

”No, Kangas ei ole sen mielikuvituksellisempi”, Niella huomautti katsellen klubista ulos hoippuvia nauravia teinejä. Yltämme lensi lentokone, jota Niella katseli haukkoen henkeään.

Sade tiheni ja vesi pureutui viimein takkini läpi, jota ei ollut tarkoitettu tällaiseen säähän. Tarkoitukseni oli ollut kävellä sateessa vain hetken aikaa, mutta nyt en saanut jalkojani liikkeelle.

”Olen pahoillani kaikesta, Haika”, Niella sanoi viimein hiljaa.

”Se ei ole nimeni enää”, huomautin. ”Se on nyt Heikki. Sinunkin on syytä hankkia uusi nimi. Niella ei sovi tähän maailmaan.”

”Mikä sopisi?”

Vilkaisin Niellaa sivusilmällä. ”Et ole minun ongelmani. Minäkin jouduin selvittämään kaiken itse. Opit muutamassa vuodessa.”

”Vuodessa?” Niella ihmetteli. ”Kankaalla on kulunut vain seitsemän kuukautta.”

Katsahdin Niellaa, jonka lapsenkasvoilta paistoi hämmennys. ”Täällä se on ollut enemmänkin seitsemän vuotta”, kerroin.

”Se selittääkin miksi olet venähtänyt pitkäksi”, Niella sanoi tarkkaillen kasvonpiirteitäni. Tämä näytti syylliseltä. Sietäisikin. ”Miksi kasvoistasi kasvaa karvaa?”

Hipaisin sänkeä leuallani ja kohautin olkapäitäni. ”Saasteiden takia.” Samasta syystä kai ennen lantioille yltävät hiukseni paljastivat nyt korvat ja kasvonpiirteet, eikä leikkaus vaatinut edes jokapäiväistä leikkuuta niin kuin ennen.

”Alkaako minunkin kasvoistani kasvamaan karvaa?” Niella huolestui ja kosketti siroa leukaansa.

”Sinulla on tähdellisempiäkin huolenaiheita”, huomautin, ärtyneenä siitä, miten naiivi neljätoistakesäinen saattoi olla. Niella ei pärjäisi tässä maailmassa, mutta ei se minun ongelmani olisi. Olin seisonut sateessa nyt ihan liian kauan, joten kylmä alkoi yllättää minut. Aloin kävelemään asuntoani kohti. Niella seurasi minua.

”Mitä sinä teet?” tiuskaisin ja pysähdyin aloilleni.

Niella räpytteli suuria silmiään hämmentyneenä. ”En minä tiedä. Minä vasta saavuin tänne.”

”No, et ole minun ongelmani”, tuhahdin. ”Kuten minäkään en ollut ilmeisesti sinun ongelmasi, kun lähetit minut Katveeseen.”

”En tiennyt, että sinä todella joutuisit tänne!” Niella parkaisi ja hätkähti, kun joku ajoi moottoripyörällä heidän ohitseen jalkakäytävällä. ”Ajattelin, että koska sinulla ei ollut mitään aikaisempia rikkeitä, pääsisit pälkähästä, sillä minullahan oli jo se tonttutalojen vandalisointi”, hän mumisi punastuen häpeästä.

”Tonttutalojen vandalisointi ja toisen kuoleman aiheuttaminen ovat hieman eri asia”, huomautin kylmästi.

”En tarkoittan-”

”Niin, et sinä koskaan tarkoita, Niella!” kivahdin. ”Et sinä koskaan tarkoita satuttaa minua, mutta kuitenkin satutat!”

”Anteeksi”, tyttö sanoi silmät kyyneleisinä, tosin saattoivat kyyneleet olla myös sateen aikaansaamaa. Tytön valkoinen mekko alkoi kuultaa läpi sen kastuttua läpimäräksi.

Suljin silmäni ja huokaisin. Olinhan minä pienen hetken ajan toivonut, että saisin pienen palan Kangasta tähän kurjaan Katveeseen, mutta en minä tätä toivonut.

Kun avasin silmäni, Niella oli alkanut tärisemään. Ei ollut minun ongelmani, muistutin taas itseäni.

”En halua nähdä sinua enää”, tokaisin ja kävelin tytön ohitse. En vilkaissut taakseni, mutta en kuullut toisen askelien seuraavan minua. Se oli varmasti oikea päätös, Niella oli aiheuttanut minulle ihan liikaa päänvaivaa, jotta minulla olisi minkäänlaista velvollisuutta auttaa tätä.

Ennen kuin käännyin kulman taa, vilkaisin taakseni etsien valkomekkoista tyttöä. Kesti hetken aikaa ennen kuin erotin hänet parkkipaikalta viittovan jollekin keski-ikäiselle pukumiehelle. Tuijotin kaksikkoa hetken aikaa kulmat kurtussa. Mies tarttui Niellaa kädestä ja alkoi viittomaan autolle päin.

”Voi jumalauta”, kivahdin suomeksi ja aloin juoksemaan parkkipaikalle. Pamautin kiinni auton oven, jonka mies oli avannut Niellalle. ”Hei pedofiili”, huikkasin ja iskin nyrkkini miehen naamaan, kun tämä kääntyi katsomaan minua. Mies kompuroi autoaan vasten.

”Haika! Mitä sinä-” Niella aloitti ihmeissään, mutta ei ehtinyt saattamaan lausettaan loppuun, kun vedin hänet mukaani.

”Sinä et pärjää täällä yksin minuuttiakaan, idiootti!” ärähdin vanhalla kielellä alkaessani marssimaan asuntoani kohti Niellaa kädestä vetäen.

”Mutta uskon, että hän sanoi minun voivan yöpyä hänen luonaan”, Niella huomautti. Huokaisin ja pysähdyin katsoakseni Niellaa silmiin.

”Sinä et tajua! Nämä ihmiset ovat pahoja! Et voi noin vain luottaa tuntemattomiin!”

”No mutta miten minä sitten…” Niella aloitti ja nielaisi lopun lauseestaan ahdistunut katse kasvoillaan hänen pälyillessään pimeää ja pelottavaa kaupunkia.

”Tervetuloa taikuuden selän taakse”, tokaisin synkästi ja lähdin kävelemään eteenpäin. ”Tule, voit nukkua sohvallani.”

Se oli varmaan huono päätös, mutta epäilemättä huonompi olisi jäädä miettimään minne Niella päätyisi ilman minua. Katve ei suotta ollut seitsemän ulottuvuuden pelätyin ja onnettomin paikka.
« Viimeksi muokattu: 23.08.2019 20:26:00 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Nevilla

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 5 227
  • Phantom Thief of Hearts
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | S | Angst
« Vastaus #1 : 05.07.2019 15:16:29 »
Ooh! Olipas tämä metka!

Katve on minusta tosi hieno nimi taiattomalle paikalle, hyvin keksitty. :) Kangaskin herätti samasta syystä mielenkiinnon: jos katve on taiaton paikka, onko kangas sitten sellainen, missä sitä kudotaan yhtä arkisesti kuin tavallisiakin kankaita? Samoin tietysti olin heti utelias myös loppujen ulottuvuuksien suhteen, koska rinnakkaiset maailmat - siinä on kyllä minun heikkouteni. Ah!

Tekstissä oli ihan pari kömmähdystä, bongaanpa ne sinulle.

Lainaus
”Anteeksi”, tyttö sanoi silmät kyynelisinä, tosin saattoivat kyyneleet olla myös sateen aikaansaamaa. Tytön valkoinen mekko alkoi kuultaa läpi kastuttua läpimäräksi.

kyynelisinä -> kyyneleisinä, "valkoinen mekko alkoi kuulta läpi sen kastuttua..."

Tykkäsin tuosta luonnon syömisen tematiikasta ja siitä, ettei sitä avattu liikaa, vaan lukija sai vetää itse omat johtopäätöksensä. Se oli hieno päätös. Arvostan sitä, jos lukijalle jätetään tilaa, eikä asioita väännetä liikaa rautalangasta, ja olen aiemminkin ihastellut samaa piirrettä teksteissäsi. :) Samaa tässä tekstissä oli myös se, että suoraan ei kerrottu, miksi Niella ja Haika oli lähetetty pois maailmastaan. Jatkis, jossa näitä asioita avattaisiin, olisi kyllä tosi jees, lukisin sitä mielelläni!

Tykkäsin myös Haikan hahmon parkkiintuneisuudesta ja siitä, miten kyyninen ja karhea hänestä oli tullut Niellan hahmoa vasten. Kiva kontrasti! Myös tuo äänen muuttuminen yksityiskohtana sopi siihen hyvin ja oli erityisen hieno yksityiskohta.

Kiitos, tykkäsin kovasti!

silmäkulmissani on jäljet joista näkee että
silmillänikin joskus hymyilin

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | S | Angst
« Vastaus #2 : 06.07.2019 18:12:21 »
Nevilla: Itseasiassa koko teksti sai idean tuosta sanasta katve, koska ihastuin siihen niin kovasti, että oli pakko keksiä sille käyttöä :D Kankaaksi nimesin tuon toisen paikan viittauksena esim kangasmetsään yms eli sanan luonnontieteellisessä merkityksessä enemmän kuin objektiivisessa, mutta koska teksti tosiaan jätti paljon aukkoja (kiva kuulla muuten että ne ovat hyvin jätettyjä aukkoja, sitä aina miettii originaalia kirjottaessa että ymmärtääkö lukija varmasti kaiken tarpeellisen) niin siinä saa lukijan mielikuvitus lentää :) Kiinnostuin tämän maailman luomisesta sen verran, että melkein tosiaan tekee mieli kirjoittaa jatkoa, mutta saapi nähdä mitä käy :D Haika ja Niella on tosiaan kovin vastakohtia toisilleen, tosin Haikakin ennen Katveeseen tuloa varmasti oli samantyyppinen lapsellinen ja naiivi, mutta aikuisuus ja Katve ovat hänestä tuollaisen karhean tehnyt. Mukavaa että pidit :)

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 898
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | S | Angst
« Vastaus #3 : 10.07.2019 20:25:39 »
Nappasin tämän kommenttikampanjasta, koska se kiinnitti heti huomioni. :) Minustakin tekstin nimi oli oikein onnistunut.

Tarina oli rakennettu hienosti. Alku tuntui hyvin arkiselta, mutta sitten tuleekin kuvioihin jotakin uutta ja erilaista. Ja ihan viimeisessä lauseessa puhutaankin jo ulottuvuuksista. Jännää.

Lainaus
Olin päässyt yli menneisyydestä, olin löytänyt kodintapaisen täältä, elämän, jolla juuri pysyi elossa. Mutta sade oli pieni pala Kangasta, jota silloin tällöin kaipasin. Soin itselleni tämän hetken, vaikka tiesin näyttäväni oudolta kasvot kohotettuna taivaalle ja selviytymisen peruselementti oli joukkoon sulautuminen.
Tämä kohta tuntui kiehtovalta ja herätti kiinnostuksen siitä, mikä ja miksi vaatii selviytymistä, mikä tuottaa uhkan tässä taiattomassa maailmassa? Niellan myötä ilmenikin, että jo ihan perusasioissa on oma selviytymisensä, kun on viaton tällaiseen uuteen maailmaan, vaikka keijujen ja tonttujen keskellä olisikin syyllistynyt pikku vandalismiin.

Pidin nimistöstäsi kautta linjan, joskin Heikki yllätti - olin mieltänyt Haikan tytönnimeksi. Eipä sillä, että nykyaikana nimiä niin tarvitsisi määrittää sukupuolten mukaan, mutta jossain alitajunnassahan se on väkisinkin.

Jäin miettimään, miten Niella oli selvinnyt tuohon asti, vai oliko tyttö jotenkin ilmiintynyt juuri siihen, missä Haika sillä hetkellä vain sattui olemaan? Oli hyvä, että Haika pääsi katkeruuden tunteistaan yli ja otti kuitenkin lopulta vastuun avuttomasta toveristaan.

Kun tarina etenee, selviää myös enemmän Haikan Katveeseen tulon taustoista. Lukija kuitenkin jää kaipaamaan lisää tietoa ja toivonkin, että innostut jatkamaan tämän mielenkiintoisen uuden tarinan parissa. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | S | Angst
« Vastaus #4 : 19.07.2019 17:23:58 »
Fiorella: Mukavaa että pidät tekstin arkisuudesta ja ripauksesta fantasiaa, realismia ja fantasiaa on hauska sekoittaa. Taiaton maailma on kyllä taikomalla eläneelle hankala paikka sopeutua, että ihan jo sen takia Haika tuntee elämänsä hankalaksi. Heikki -nimen valinnasta ja Niellan päätymisestä juuri tuonne kuullaan lisää myöhemmin, olen itseasiassa kirjoittanut tälle jo jatkoa kuuden luvun verran, mutta haluan saada tarinan suunnan selvitettyä ennen kuin alan julkaisemaan, ikäraja tosin varmaan nousee K-11 joten mikäli saan tämän juonen kasaan, teksti siirtyy sitten Pergamentinpalaan. Kiitos kommentistasi, yritän saada jatkoakin tulemaan jossain vaiheessa :)

Never underestimate the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 2/8
« Vastaus #5 : 23.07.2019 18:33:07 »
A/N: No niin, tähän tulee siis jatkoa! Kuten ehkä otsikosta huomaatte, kahdeksan osaa olisi tulossa ja ne ovat jo suht valmiina :)
 
2. luku

Työnsin avaimen lukkoon, mutta ovi oli taas jumissa. Ärähdin ja töytäisin ovea olkapäälläni. Se oli yhä jumissa. Painauduin ovea vasten koko painollani, jolloin se viimein suostui avautumaan naristen.

”Perkeleen Latvanen, ei ole vieläkään korjannut ovea”, kivahdin suomeksi. Minun vuokrallani en toki olettanutkaan ensiluokkaista palvelua vuokraisännältä, mutta kyllä kai luvatut asiat pitäisi hoitaa kuukauden sisällä.

Kuten tavallista, nuutunut eteismatto rullautui avatessani sisäoven. Pitäisi hankkiutua matosta eroon – se oli jäänyt jo edelliseltä asukkaalta ja sen reunassa oli epäilyttävästi veren näköinen tahra – mutta muovilattia maton alla oli vielä törkyisempi, joten siedin mattoa. Se oli punaisen ruskea väriltään muutenkin ja saattoihan tahra olla ketsuppia.

Riisuin märät ulkovaatteeni kylpyhuoneessa ja laitoin ne kuivumaan patterin päälle. Myös farkut ja musta t-paita olivat märät, mutta tuntui epämukavalta stripata siinä Niellan edessä. Vielä epämukavampi oli kuitenkin oleskella märissä vaatteissa, joten päädyin ottamaan kaikki vaatteet pois boksereita lukuun ottamatta ja kiirehdin eteisessä seisovan Niellan ohi vaatekaapin oven taakse penkomaan jotain päällepantavaa. Saatuani kuivat vaatteet ylle, vilkaisin tyttöä, joka katseli ympärilleen kylmästä täristen. Kävelin kylpyhuoneeseen ja ojensin hänelle pyyhkeeni – minulla oli niitä vain yksi, en minä mikään rikas ollut.

”Minulla ei ole oikean kokoisia vaatteita sinulle”, huomautin, mutta lähdin kuitenkin kaivamaan vaatekaappiani.

”Ei se mitään”, Niella sanoi pienellä äänellä kuivatessaan itseään pyyhkeeseen. Heitin hänelle ylisuuren t-paidan, jonka toivoin käyvän mekosta ja villasukat, jotka olivat kutistuneet pestyäni ne tavallisten vaatteiden kanssa. Niella siirtyi kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteet.

Istuin sängylleni ja huokaisin. Ei tästä tulisi mitään, Niellan ja minun elosta tässä kahdenkymmenen kuution yksiössä. Minulla oli kaikkea tasan yksi kappale: yksi patja, yksi tyyny, yhdet petivaatteet, aterimia oli juuri kahdet kappaleet, mutta lautasiakin oli vain yksi kutakin kokoa. Pihillä elämisellä oli toki kertynyt säästöjä, mutta halusin käyttää ne uuden asunnon metsästämiseen kauaksi tästä paskalähiöstä ja veritahraisesta matosta.

Niella avasi kylpyhuoneen oven ja käveli kainosti ulos. Sukat olivat aivan liian isot ja rullalla, mutta t-paita kelvollinen, sillä se ylsi juuri tytön polvien yläpuolelle.

Pitäisi kai syödä jotain.

Nousin ylös ja nappasin muropaketin hyllystä. Yksi kulho ja yksi isohko muki kelpaisivat. Kaadoin muroja ja maitoja kulhoon ja kuppiin ja kolautin lusikan reunalle. Bon Apeti, vai miten se meni.

”Ei tarvitse seisoa siinä niin kuin tonttu tohkapellolla”, sanoin vanhalla kielellä laskiessani murokulhot pöytään ja tajusin vasta sen sanottuani, miten olin kaivannut Kankaan sanontoja. Keskikesällä kukkivaa hehkuvaa tohkaa ei edes ollut tässä maailmassa. Tällä lähimmäksi pääsisivät ehkä herneet, koska jonkinlainen palkokasvi tohkakin oli, vaikka ei kasvanutkaan köynnöksissä. Kasvitieto ei ollut koskaan ollut vahvuuteni.

Niella käveli peremmälle tuijotellen seinäkelloani, jossa oli Kankaan kymmenen tunnin sijasta kaksitoista viivaa ja melkein kompastui lattialle jätettyyn pitsalaatikkoon. Asunto ei ollut totisesti kovinkaan siistissä kunnossa. Imuria en omistanut, vaan lainasin kerran kuukaudessa tai parissa alakerran vanhalta rouvalta siitä hyvästä, että kastelin hänen kukkansa lomilla, kun hän lähti sukulaisten riesaksi.

Niellan katse osui roskalavalta löydetyn huteran hyllykön päällä olevaan telkkariin. Sellaisia ei ollut Kankaalla. Telkkari oli tullut hankittua, kun olin saanut tietää, että yleisradioveroa piti kuitenkin maksaa, joten samalla lystillä sitä sai vähän viihdettäkin, tai no ainakin melkein. Nyt en kuitenkaan voinut katsoa sitä viihdettä, jota yleensä katselin tähän aikaan, että kiitos vain siitäkin Niella.

Niella istui pöytään viereeni (sentään minulla oli kaksi tuolia, vaikkakin eriparisia) ja katseli murokulhoa kiinnostuneena. Hän sekoitti muroja kuin taikalientä. ”Kylmää keittoa?”

”Ne on… muroja maidossa. Ne on oikeastaan aamiaisruokaa, mutta kaapit on tyhjät”, kerroin. En tiennyt miten murot kääntyisivät vanhalle kiellelle. Tai liioin millekään kankaan kielistä.

Niella maistoi lusikallisen varovasti. Suupieleni nytkähti nähdessään hänen tutkivan ilmeensä, kun tyttö pureskeli muroja suussaan yrittäen päättää, pitikö niistä vai ei.

”Maito on laimeaa”, hän huomautti kauhoessaan muroja suuhunsa. Ilmeisesti nälkä kuitenkin vei voiton, sillä hyvällä tahdilla tyttö söi.

”Se ei ole täysmaitoa, sitä on pastöroitu, mitä se sitten tarkoittaakaan”, kerroin. Sitäkin sanaa oli hankalaa kääntää millekään kankaan kielistä, kun en tiennyt mitä se suomeksikaan oikeastaan tarkoitti. En ollut edes varma taivutinko sanan oikein.

Niella jatkoi syömistään ja katseli ympärilleen hieman rohkaistuen. Viereisen tien autojen valot vilkkuivat sädekaihtimien väleistä. ”Täällä on niin meluisaa”, hän huomautti.

”Niin on”, tokaisin, vaivautumatta selittelemään sen enempää. Väsymys alkoi jo painaa minua. ”Minulla on huomenna töitä. Pysy täällä ja yritä olla rikkomatta paikkoja”, selitin ja join loput muromaidosta. Nousin ylös ja laskin kulhon tiskialtaaseen. Niella nousi myös ja heilautti kättään kupin yllä.

Näin sen hetken tytön silmistä, kun tämän sielu särkyi totuuden iskeytyessä päin kasvoja. Täällä ei ollut taikuutta. Elämästä tulisi vaikeaa. Otin kulhon pöydältä ja laskin sen omani päälle tiskialtaaseen. Tiskasin astiat Niellan seuratessa vaiti vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, joita tämä yritti räpytellä pois.

Minulla oli huopa, mutta ei toista peittoa. Minua hieman nolotti antaa se tytölle ja käskeä nukkumaan kahden istuttavalle pienelle sohvalle, jonka jousetkin toiselta puolelta hieman painoivat sohvatyynyn läpi, mutta toisaalta ilman minua Niellalla ei olisi mitään, joten vähänkin oli hyvä. Minä olisin antanut mitä tahansa katosta pään päällä saavuttuani ensi kertaa Katveeseen.

Sammutin valot, mutta huoneeseen ei langennut täysi pimeys, sillä viereisen tien valot taittuivat yhä sälekaihtimien raoista. Niella etsi pitkän aikaa mukavaa paikkaa narisevalta sohvalta. Ilmeisesti sellaista ei löytynyt.

”Haika?” Niella kysyi hiljaa.

Nimi tuntui yhä vieraalta. Ei sillä, etteikö Heikki sitten tuntuisi yhtä lailla vieraalta. ”Mitä?”

”Voisinko tulla viereesi?”

Me tapasimme tehdä sitä yhtenään koulussa. Supattelimme yömyöhään asti ja saimme selkäsaunoja, koska oppilaat eivät saaneet yöpyä toistensa huoneissa, eivät varsinkaan pojat ja tytöt keskenään. Olisivat sitten rakentaneet pojille ja tytöille erilliset asuintilat. Ei ollut vaikea livahtaa toisen huoneeseen, kun huoneet olivat vastakkaisilla puolilla käytävää.

”Tule sitten. Et saa pyöriä”, huokaisin ja painauduin ihan seinää vasten. Sänky ei ollut kahdelle hengelle tarkoitettu, vaikka olikin normaalia yhden hengen sänkyä leveämpi. Sekin oli tullut kämpän mukana, koska edellinen asukas oli kuollut (luonnollisiin syihin, minulle oli sanottu, mutta naapurin narkkari-Jukka vihjasi toista), eikä vuokraisäntä ollut halunnut raahata suuria huonekaluja pois.

Niella asettui sängylle nopeasti. Olin unohtanut, miten rauhoittavaa hänen hengityksensä kuunteleminen oli. Minulla oli ollut tapana stressata kokeista ja kaikenlaisesta muustakin, joten koepäiviä edeltävinä öinä en ollut pystynyt nukkumaan ilman Niellaa.

Äänettömät kyyneleet vierivät silmistäni kutittamaan korviani. Sydäntäni ei ollut vuosiin kaihertanut niin kova koti-ikävä.

Tönäisin yön aikana Niellaa useasti ja hän minua. Olimme tottuneet nukkumaan ilman toista, joten epäilemättä menisi aikaa, ennen kuin tottuisimme nukkumaan toisiamme häiritsemättä. Nythän yhdessä nukkuminen oli toki nyt entistä epäsoveliaampaa, joten luultavasti minun pitäisi töiden jälkeen käydä ostamassa patja.

Söimme aamiaiseksi taas muroja minun selittäessäni sääntöjä. ”En jätä sinulle avaimia, joten et voi lähteä minnekään, ymmärrätkö? Olen poissa kahdeksan tuntia, luultavasti kauemmin, koska minun täytyy käydä kaupoilla.”

”Enkö voisi tulla mukaasi?” Niella pyysi pälyillen ympäri kurjaa asuntoani. ”Minä tylsistyn täällä.”

”Et voi. Näytän sinulle, miten telkkari toimii”, selitin ja join muromaidon loppuun. Kävin nopeasti läpi peruskodinkoneet ja mitä niiden kanssa ei saanut tehdä. Minun piti jopa näyttää miten vessanpönttö toimi, joka jälkikäteen ihmetytti minua, sillä en ollenkaan muistanut, että Kankaalla vessanpöntöt olivat hankkiutuneet automaattisesti eroon jätteistä taialla.

Televisio ihmetytti Niellaa suunnattomasti, joten minua ei pelottanut ihan niin paljoa jättää tämä yksin asuntooni. Hän ei edes vilkaissut minua, kun kävelin eteiseen pukeutumaan vaan tapitti telkkarista tulevaa ostoskanavaa silmät suurina.

Tervetuloa Subwayhyn, mitä haluaisitte kertaa sata. Tai no, päivän aikana sain ehkä viisitoista asiakasta ja jo se oli paljon sen syrjäkujan miniliikkeelle. Pääsin lähtemään muutamaa minuuttia etuajassa työtoverini saapuessa, sillä paikka oli kuolleempi kuin hautausmaa. Työ lähtisi alta varmaan aika pian, sanoi Ville, koska huhuttiin, että Subway harkitsi liikkeiden karsimista.

Kävin Prismassa ja ostin peiton ja tyynyn sekä niille päälliset. Nappasinpa vaateosastolta mukaani vielä Niellan kokoiselle tytölle sopivia vaatteita ja kenkäparin, mutta en jäänyt harkitsemaan vaihtoehtoja pitkäksi aikaa, koska kaksikymppinen jätkä näytti epäilemättä oudolta sillä osastolla. Patjoja en nähnyt myytävän missään muualla kuin kiinni menneessä Jyskyssä, joten suuntasin kotiin.

Niella istui yhä sängylläni mihin olin hänet jättänyt ja tapitti herkeämättä televisiota. Siellä pyöri jokin kokkausohjelma. Tytön vaaleista leteistä karkaili suortuvia joka suuntaan.

”Tässä. Pitää toivoa, ettei pomo huomaa kaikkia niitä pöllimiäni patonkeja. Olisin kusessa”, tokaisin ojentaessani foliopaperiin käärityn subin Niellalle.

Niella katseli minua hämmentyneenä, jolloin vasta tajusin puhuneeni suomea. Ilmeisesti olin kehittynyt paremmaksi kuin huomasinkaan. Kyllähän minä nykyään jo enimmäkseen ajattelin suomeksi.

”Se on ruokaa”, sanoin vanhalla kielellä ja aloin sitten repimään vaatteita ja liinavaatteita pakkauksista, jotta saisin ne pikapesuun. Jouduin vitkuttamaan pitkän aikaa töpseliä ja pamauttamaan pesukonetta kylkeen, ennen kuin se alkoi toimimaan.

”Minun päähäni sattuu”, Niella valitti tullessani kylpyhuoneesta. Tyttö tuijotti silti yhä telkkaria.

”Katsoitko sinä telkkaria koko päivän?”

”Katsoin. Se on ihmeellinen.”

”Se aiheuttaa päänsärkyä, jos tapittaa pitkään. Tuosta punaisesta napista sen saa kiinni”, tajusin kertoa, koska sen olin tainnut unohtaa mainita.
Niella painoi nappia ja kellahti sängylle hieromaan otsaansa.

Oveen koputettiin. Sisäovi juuttui taas kiinni mattoon, joten jouduin rullaamaan sen kauemmas, ennen kuin sain sen auki. Sen jälkeen taistelin hetken ajan ulko-oven kanssa ennen kuin se suostui avautumaan.

Oven toisella puolella oli pyylevähkö vuokraisäntäni, Latvanen, jonka etunimeä en muistanut, vaikka varmaan saisin sen selville, jos jaksaisin vilkaista vuokrasopimusta. ”Näyttää tosiaan ovi jumittavan”, mies tervehti pahoittelevasti hymyillen. ”Katsotaan, jos saisin sen luistamaan pelkällä öljyllä”, hän sanoi ja laski työkalupakkinsa maahan. Ennen kuin hän aloitti, hän jäi kuitenkin tuijottamaan jotain ohitseni.

Seurasin Latvasen katsetta. Niella istui sängylläni hiukset sekaisina katsellen meitä, päällään vain minun maastonvihreä paitani. Hiuksetkaan eivät olleet enää märät, joka antaisi syyn vaatteiden vaihtoon. Niella näytti nuorelta neljätoistavuotiaaksi, muistaakseni kaikki Kankaalla näyttivät nuoremmilta kuin ihmiset Katveessa. Tilanne näytti pahalta. Tosi pahalta, eikä minun tarvinnut edes lukea Latvasen ilmettä tietääkseni sitä.

”Siskoni karkasi kotoa ja tuli luokseni yöksi”, selitin vikkelään. ”En ehtinyt töiltäni lähettää häntä vielä kotiin.”

Miehen otsalle muodostui syviä juonteita. ”Luulin, ettei sinulla ole perhettä.”

Milloin ihmeessä olin mennyt juttelemaan Latvaselle sen verran, että olin paljastanut sen? ”Siskopuoleni teknisesti mutta”, selitin ympäripyöreästi ja naputtelin hermostuneesti sisäovea, josta yhä pidin kiinni.

Latvanen ryhtyi työhön, mutta ei tainnut täysin uskoa selitystäni. Saatoin vain toivoa, että hän keksisi sille jonkin muun selityksen, kuin sen ilmassa roikkuvan iljettävän, koska olin sentään asunut täällä kolme vuotta oikeana ihanteellisena vuokralaisena. Olin maksanut vuokrani aina ajoissa, en pauhuttanut koskaan äänekästä musiikkia – toisin kuin se saatanan yläkerran Jussi – enkä ollut vahingoittanut asuntoa ollenkaan lukuun ottamatta vessan peilin nurkkaa, joka oli ollut jo säröllä muuttaessani.

Öljyn ja saranoiden kiristämisen jälkeen ovi toimi taas normaalisti ja kiitin Latvasta luultavasti turhankin ystävällisesti hymyillen. Heti sulkiessani oven voihkaisin. Jos saisin häädön Niellan takia tai mikä pahempaa joutuisin tekemisiin poliisin kanssa…

”Kuka se oli?” Niella kysyi.

”Vuokraisäntäni. Et sitten olisi voinut mennä piiloon”, ärähdin ja heittäydyin sohvalle etsien katseellani kaukosäädintä, mutta sitten äkkäsin sen Niellan vieressä sängyllä, enkä viitsinyt pyytää tätä ojentamaan sen minulle.

”Mitä varten? Et pyytänyt.”

Se oli totta, joten sinänsä minulla ei ollut syytä olla vihainen Niellalle tästä. Mutta olin silti. Ja kaikesta muustakin, menneestä. ”Sinä teet elämäni hankalaksi.”

”Kyllä minä lähden, jos olen riesaksi”, Niella lupasi alakuloisesti.

Huokaisin ja nousin ylös. ”Et pärjäisi yksin. Minäkin hädin tuskin selvisin ja sinä olet tyttö.”

”Tytöt voivat olla ihan yhtä neuvokkaita kuin pojat”, Niella tulistui.

Pyöräytin silmiäni. ”Tarkoitin sitä, että maailmassa on vaarallisempaa olla tyttö. Meinasit jo heti jäädä sen pedofiilin kynsiin.”

”Mikä se on?”

Voihkaisin. En halunnut käydä tätä keskustelua. Suuntasin sen sijaa kaapilleni ja nostin sen ylähyllyltä laatikollisen papereita. Siinä olivat ne kirjat ja muistiinpanot, joiden avulla olin opetellut suomea. Laskin laatikon pöydälle. Niella valui alas sängyltä katsoakseen mitä tein.

”Tästedes sinä käytät päiväsi opiskeluun, etkä telkkarin tuijottamiseen. Jos haluat pärjätä, sinun on opittava maan tavoille.”

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 898
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Jee, jatkoa! :D Oli mukava kuulla, miten tarina etenee, joskin Haika ei nauti tapahtumista kovinkaan paljoa. ;)

Lainaus
muovilattia maton alla oli vielä törkyisempi, joten siedin mattoa. Se oli punaisen ruskea väriltään muutenkin ja saattoihan tahra olla ketsuppia.
Optimismi on aina elämässä eduksi. ;)

Haikan turhautunut harmistus Niellan hankalasta läsnäolosta tarttuu lukijaankin, vasta jossain vaiheessa myöhemmin alkaa ajatella tapahtumia Niellankin näkökulmasta. Minulle se kohta oli siinä, kun Niella tajuaa, ettei taikaa olekaan tässä maailmassa. Sait hyvin kuvattua sen tunnelman, kuinka jokin on niin automatisoitunut tottumus, että vasta sen toimimattomuus saa oivaltamaan, ettei sitä enää ole. Nyt onkin tytöllä edessään uuden oppimista yllin kyllin.

Ja minä odotan kiinnostuneena, mitä seuraavaksi tapahtuu. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 3/8
« Vastaus #7 : 28.07.2019 14:28:02 »
Fio: Kyllä kannattaa olla optimistinen, jos pystyy sillä välttämään rahanmenoa :D Mukavaa, että osaat nähdä tilanteen molempien kannalta, ei siinä ole helppoa kummallakaan. Tässäpä jatkoa, kiitos kommentistasi :)

3. luku

Sen yön Niella nukkui vielä huovan alla vieressäni, koska ostamani petivaatteet ja vaatteet olivat yhä märät. Seuraavana aamuna käskin häntä pukeutumaan oikeisiin vaatteisiin ihan sen varalta, että vuokraisäntäni päättäisi pistäytyä paikalle. Niella ei pitänyt ajatuksesta, että hän jäisi taas kahdeksaksi tunniksi lukituksi pieneen huoneeseen, mutta suostui, koska hänellä ei erityisemmin ollut valinnanvaraa. Asettelin vielä peiton ja tyynyn sohvalle, jotta näyttäisi enemmän siltä, että kyseessä oli täysin sovelias suhde, mikä se tietysti oikeasti olikin.

Mutta mitä me oikeasti olimme? Emme olleet verisukua, mutta taikakoulussa kymmenvuotiaina ystävyttyämme meistä oli tullut erottamattomat: parhaat ystävät, lähes sisarukset, mutta silloin neljätoistavuotiaana – vain muutamaa kuukautta ennen erittäin ikävää tapahtumasarjaa, joka oli tuonut minut tänne – olin ensi kerran ajatellut Niellan suutelemista, sitä että ehkä voisimme joskus olla enemmän kuin ystäviä.

Sellaiset tunteet olivat tietenkin unohtuneet vuosien varrella ja vaikka Niella näytti yhä samalta, en onneksi tuntenut enää sitä pientä kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa häntä katsoessani. Nyt kaikki oli eri tavalla, emmekä me koskaan voisi olla yhdessä sillä tavalla. Ei vain ikäeron takia, mutta myös sen takia, että en uskonut voivani koskaan antaa Niellalle täysin anteeksi. Ja silti, silti, tunsin velvollisuudekseni suojella häntä.

Töissä oli taas hiljaista, joten se antoi minulle paljon aikaa ajatella. Miten me oikeasti eläisimme? Neljätoistavuotiaalle ei ollut tässä maassa paljon työmahdollisuuksia, tiesin sen, koska itse olin ollut vähällä kuolla nälkään, ennen kuin poliisit olivat napanneet minut kadulta saastaisessa kunnossa. Olin istunut päivän putkassa, kun viranomaiset olivat yrittäneet pähkäillä mitä kieltä puhuin, mutta kukaan kieliasiantuntija ei ollut osannut tarkalleen sanoa mistä minä olin kotoisin. En ollut osannut edes osoittaa yhtäkään paikkaa kartalta, saati nimetä yhtään sen valtiota.

He olivat päättäneet, että olin henkisesti vajavainen ja puhuin itsekeksimääni kieltä, joten he olivat lähettäneet minut vammaisten hoitolaitoskouluun. Aika siellä oli ollut oikeastaan ihan mukavaa, tilat olivat olleet siistit, olin saanut tarpeeksi ruokaa ja oppinut suomea. Ei elämä ollut ollut ihan täydellistä, varsinkaan, kun olin kasvanut vanhemmaksi, sillä minua oli kohdeltu yhä kuin pikkulasta. En ollut kuulunut muiden joukkoon, joilla oli oikeasti aivoihin vaikuttavia sairauksia. Henkilökunta oli huomannut sen, vaikka suomea opittuani olikin alkanut säälimätön grillaus lapsuudestani ja siitä mistä olin tullut. En ollut tiennyt mitä vastata niihin kysymyksiin, koska tiesin kertomukseni muista ulottuvuuksista kuulostavan hullulta sellaisten korviin, joiden maailmassa ei ollut taikuutta.

En siis ollut vastannut mitään. He olivat hyväksyneet sen, että minulla oli jokin vaikea trauma, joka oli pyyhkinyt muistini lapsuudesta, haitannut kognitiivista kehitystäni ja luonut minulle selviytymiskeinoksi uuden kielen. Taisin päästä johonkin paikallislehteenkin sen takia. Silti kahdeksantoistavuotiaana olin päässyt lähtemään laitoskodista, kun minut oli todettu parantuneeksi. Olin ollut onnessani vapaudesta, kunnes aikuisuuden vastuut olivat tippuneet harteilleni.

Ehkä Niellakin pärjäisi, jos työntäisin hänet poliisilaitokselle. Hänkin saisi varmaan vammaisten hoitolaitoskoulussa paremman elämän kuin mitä minä saatoin tarjota hänelle. Mutta sitten en luultavasti enää näkisi häntä.

Sitähän minun pitäisi haluta. Niellan näkeminen teki yhä kipeää, muistutti petturuudesta. Mutta samalla siinä oli jotain ihanan lohdullista, muistutus siitä, että Kangas oli olemassa ja minulla oli ollut elämä ennen tätä. Seitsemän vuoden aikana entinen elämä oli alkanut tuntua unelta.

”Ottaisin puolikkaan tonnikalasubin täysjyväpatonkiin ja kokiksen.”

Hätkähdin huomatessani kahden teinitytön seisovan edessäni, sillä aivoni eivät olleet rekisteröineet kellon kilahdusta. Aloin kasaamaan patonkia.

Toin kotiin kaksi kokonaista patonkia tavallisen yhden sijasta. Niella söi patongistaan puolet ja kääri lopun huolellisesti folioon ihmetellen ensin sen rakennetta. Ohutta metallia, hän mutisi itsekseen. Laitettuaan patongin jääkaappiin, Niella risti sormensa pöydän päälle ja katsoi minua vaativasti. Ennen olin ihaillut tuota katsetta ja sen rohkeutta, kun Niella valmistautui esittämään asiansa kohteliaasti, mutta niin päättäväisesti, ettei kukaan voinut sanoa ei. Nyt katse ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta.

”Haluan pihalle”, Niella sanoi selvästi artikuloiden, sillä kuuluisalla opettajallepuhumisäänellään, joka oli kouluaikoina antanut hänelle niin paljon erityisoikeuksia. ”En kestä olla täällä kellon ympäri.”

”Oletko opiskellut suomea muistiinpanoistani?” minä kysyin, niin kuin mikäkin opettaja.

Niella nyökkäsi ja alkoi hitaasti lausumaan suomen aakkosia. Kankaan kielen aakkoset asettuivat suomen aakkosten kanssa melko hyvin päällekkäin, tosin suomen s-äänteelle oli useita eri variaatioita kankaan kielessä, jotka erosivat jopa hieman uuden ja vanhan kielen kesken. Yritin selittää asiaa Niellalle, mutta tytön otsa kurtistui.

”Minä luulin, että jo uusi kieli on typerä, kun se poisti terävän s-kirjaimen. Suomi on typerä kieli”, hän tokaisi ja risti kätensä rinnalleen.

”Se onkin yksi Katveen vaikeimmista kielistä.”

Niellan otsa rypistyi. ”Miksi sinä tänne sitten jäit?” hän parkaisi.

”Tämä on yksi hyvätasoisimmista maista”, huomautin, vaikka olin miettinyt sitä itsekin tuskaillessani kielen kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen olin kuitenkin onnellinen, että olin jäänyt, sillä uutisia seuratessa oli minulle tullut selväksi, että Suomi oli todella hyvä maa asua. Atlantin toisella puolella olisin luultavasti joutunut häkkiin, vaikka vaalea ihonvärini suojasikin minua pahimmalta rasismilta.

”Tarvitsen ilmaa”, Niella valitti ja valui tuolilta lattialle. Hymyilin refleksinomaisesti nähdessäni sen, sillä ele oli niin tuttu. Joskus olimme tehneet sitä kilpaa, katsoneet kumpi pystyisi valumaan tuolilta lattialle nopeammin liikauttamatta lihastakaan. Yleensä kisa oli päätynyt kipeään häntäluuhun ja mustelmiin.

”Mennään sitten”, myönnyin ja suuntasin eteiseen.

Päämäärätön kävely oli oikeastaan ihan kivaa, kun sain seurata Niellan ylös kohonneita kulmakarvoja ja pyöreäksi muodostunutta suuta. Tyttö hämmästeli kaikkea: Korkeita taloja, autoja, liikennevaloja, kauppoja, pyöriä… jopa ihan tavallista asfalttia.

”He ovat saaneet aikaan kaikenlaista ilman taikaa”, Niella ihasteli minun selitettyäni nopeasti, miksi useilla oli kädessä älykännykkä ja mitä sillä tehtiin.

Se oli totta. Jollain tasolla maan asukkaat olivat joutuneet kehittymään muiden ulottuvuuksien asukkaita fiksuimmiksi jouduttuaan keksimään itse oman taikuutensa. Vaikka seitsemästä ulottuvuudesta Kangasta pidettiinkin parempana kuin Katvetta, minun oli myönnettävä, että Kankaassa oli paljon puutteita. En tiennyt enää, miten osaisin elää ilman suihkua. Kangas lähenteli sellaista taikamaata, jota Katveen fantasiakirjallisuudessa ja elokuvissa kuvattiin. Katve taas lähenteli enemmän ulottuvuuksista korkea-arvoisimpana pidettyä Eloa lentävineen koneineen ja maailmanlaajuisine verkkoineen, mutta putosi viimeisemmäksi, koska siellä ei ollut taikuutta.

Elo, Kiitar, Lehta, Säihde, Ohka ja Kangas. Kuusi ulottuvuutta ja Katve, jota pidettiin enemmän varjoulottuvuutena, sinä perheen mustana lampaana, joka jätettiin kutsumatta jouluillalliselle. Muut ulottuvuudet käyttivät sitä maapallon Australiana, paikkana, jonne lähetettiin alaikäiset lainrikkojat menolipulla. Ehkä jonain päivänä, kun maan asukkaat keksisivät toisten ulottuvuuksien olemassaolon Katve nousisi viimein oikeasti listalle. Tosin Plutonkin asema planeettana kumottiin, joten oli turha odotella henkeä pidätellen.

”Mitä sinä teet”, tajusin kysyä havahduttuani muistelmistani, kun näin Niellan hiipivän hitaasti kohti roskista tonkivaa pulua. ”Niella älä, et voi saalistaa puluja täällä”, sanoin äänekkäästi ja kävelin roskiksen luo jalkojani tömistellen, joten pulu lennähti pois.

”Miksen?” tyttö närkästyi ja risti kätensä rinnalleen.

”Ne ovat tautisia. Nyt ei olla Kankaalla.”

”En huomannutkaan”, tyttö puuskaisi sarkastisesti.

He olivat metsästäneet puluja yhtenään koulussa, koska se oli kuulunut opetussuunnitelmaan. Pelkkä taikuus ei riittänyt, vaan noidan oli osattava kulkea hiljaa ja varovasti, yhtenä luonnon kanssa.

”Mistä me sitten hankimme ruokaa? Täällä ei näytä olevan villieläimiä, vai ovatko nekin tautisia?” Niella nurisi ja potkaisi pikkukiveä kengänkärjellään. Kengät näyttivät olevan liian isot hänelle, mutta parempi niin kuin toisin päin.

”Kaupungeissa ei metsästetä, ne säännöt ovat samat Kankaallakin”, huomautin ja viitoin tyttöä pientä k-markettia kohti.

Kaupan pienestä koosta huolimatta Niellan silmät pyöristyivät tytön nähdessään kaiken sen ruuan, jota hyllyiltä löytyi.

”Täällä on hirveästi ruokaa!” tyttö älähti ihmeissään ja nosti yhden irtokarkkilaatikon kannen ylös.

”Hei, hei, ei tämä ole mikään itsepalvelupaikka, kaikesta pitää maksaa”, sanoin ja laskin kuvun alas.

”Ovatko nuo karkkeja? Ihmeellisen näköisiä!” Niella ihasteli kyykistyessään karkkilaatikoiden tasolle ja tuijottaessaan niitä kieli pitkänä läpinäkyvän kuvun läpi.

”Me tultiin ostamaan ruokaa, herkuilla ei eletä”, huomautin ja vedin hänet kädestä pitäen pystyyn ja tökkäsin kävelemään eteenpäin. Ojensin tytön käsiin korin, jotta hänellä olisi jotain pideltävää.

Leipää, perunoita, porkkanoita… tähyilen lihahyllystä punaisella tarralla varustettua pakkausta ja äkkäsin, että yhdestä kanafilepakkauksesta sai kolmekymmentä prosenttia alennusta, koska sen päiväys menisi vanhaksi huomenna.

Kana tipahti kädestäni, kun nurkan takaa kiiruhti minua kohti mies, joka törmäsi kylkeeni.

”Hei”, tiuskaisin, kun mies mustassa takissa ei kääntynyt pahoittelemaan vaan kiirehti ohitseni. Miehen takin selkämykseen oli liimaantunut jokin hedelmätarra, josta olisin huomauttanut normaalisti, mutta en tällä kertaa, kun ei kyseisellä miehelläkään ollut yhtään tapoja. Taputtelin varmuuden vuoksi taskujani ja huomasin onnekseni, että lompakko ja avaimet olivat yhä tallella. Olisi se nyt aika julkeaa ryhtyä taskuvarkasille valvontakameroiden alla, mutta oli minulta putsattu lompakko poliisiaseman edessäkin.

Etsin katseellani Niellaa ja koria, mutta tyttöä ei näkynyt enää missään ja kori oli laskettu maahan. Ärähdin ja nappasin korin käteeni. Ei ollut vaikea arvata, mihin se pikkupaholainen oli lähtenyt. Karkkiosastollahan tyttö kyykisteli, mutta en ollut ainoa Niellaan närkästynyt.

”Ei niitä saa syödä, se on yhtä lailla myymälävarkaus kuin karkkipussin vieminen, joudun nyt soittamaan poliisin”, nainen räyhäsi Niellalle. ”Kaiken lisäksi tongit niitä käsin, joten ne on nyt saastuneita!”

Kirosin puoliääneen ja kiiruhdin heidän luokseen. ”Hei”, hymyilin pahoittelevasti. ”Anteeksi kauheasti, hän ei ole täältäpäin ja hän ei vielä ymmärrä kauppaetikettiä.”

”Voidaanko ostaa karkkeja, ne ovat hyviä”, Niella kuiskasi minulle ja jauhoi kiivaasti leukojaan mutustellessaan varastamiaan karkkeja.

”Ei voida”, kivahdin vanhalla kielellä ja käänsin sitten pahoittelevan katseeni kaupan työntekijään. ”Anteeksi, varmistan, ettei tämä tapahdu uudestaan.”

Nainen mulkoili minua ja Niellaa hetken, mutta antoi sitten periksi. ”Hänellä ei ole tänne enää tulemista”, hän sanoi ja osoitti pihalle.

”Mene pihalle odottamaan. Älä vaella minnekään”, käskin. Niella huokaisi, mutta lähti. Minä hoidin loppuostokseni mahdollisimman nopeasti, jotta Niella ei ehtisi karata paikalta.

Kun tulin ulos, en nähnyt Niellaa heti, joka ei oikeastaan ollut minulle yllätys. Ennen olin ihaillut Niellan itsepäisyyttä ja rohkeutta, mutta näin aikuisen näkökulmasta Niella oli varsinainen riiviö. En tajunnut miten opettajat olivat lellineet häntä ja katsoneet kaikki rikkeet sormien läpi.

Sitten muistin, että Niellan äiti oli Metsäpuron taikakoulun johtaja. Ehkäpä minuun lapsuusaikoina tehonnut charmi ei ollutkaan tehonnut muihin aikuisiin kuin tämän vanhempiin. Se selitti paljon.

Kävelin hetken aikaa kaupan ympärystä pitkin, kunnes äkkäsin Niellan tulevan minua vastaan huulillaan tyytyväinen hymy – ja käsissään rimpuileva pulu.

”Et ole tosissasi!” ärähdin ja laskin kauppakassin maahan, jotta saatoin ravistaa pulun pois tytön käsistä. ”Minä sanoin sinulle, ettet saa pyydystää niitä, niillä on tauteja!”

”Sinä liioittelet. Oli puluilla Kankaallakin tauteja, mutta silti emme ikinä sairastuneet niitä pyydystäessämme. Ja mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kun et suostunut ostamaan minulle karkkia? Olisin voinut vaihtaa pulun makeisiin”, Niella huomautti itsepäisesti, katsellen harmissaan poislentävän pulun perään.

”Et todellakaan olisi voinut, Katveessa ei toimi vaihtokauppa. Täällä toimii vain raha”, huomautin lopen uupuneena.

”Milloin sinusta tuli noin tylsä!” Niella kivahti ja risti kätensä rinnalleen.

”Silloin, kun sinä lähetit minut tänne!” ärähdin silmät viiruina. ”Minä otin sinut kotiini hyvää hyvyyttäni auttaakseni sinua, mutta voit sinä yrittää pärjätä täällä yksinkin, jos et osaa totella sääntöjä, jotka minä asetan sinulle pitääkseni sinut poissa vaikeuksista!”

”Selvä sitten! En minä tarvitse sinua!” Niella kivahti ja lähti marssimaan tiehensä.

”Niella! Tule takaisin, et sinä pärjää ilman minua!” huusin tytön perään, mutta tämä pinkaisi juoksuun. Hetken ajan mietin, lähtisinkö hänen peräänsä, mutta lopulta päädyin itsepäisesti nostamaan kauppakassin maasta ja kävelemään kotiin. Yrittäköön pärjätä sitten ilman minua. En minä ollut Niellalle mitään velkaa.

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 898
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 3/8
« Vastaus #8 : 28.07.2019 15:21:29 »
Kiitos jatkosta! :)

Tässä osassa nousee päällimmäiseksi se, miten ikä ja kokemuspohja erottaa entisen kaveruskaksikon toisistaan tässä uudessa tilanteessa. Niellan on vaikea ymmärtää, miten Haika on muuttunut niin paljon ja Haikan on yhtä lailla vaikea tajuta, miksi Niella ei vain ymmärrä ja tottele.

Lainaus
Ennen olin ihaillut Niellan itsepäisyyttä ja rohkeutta, mutta näin aikuisen näkökulmasta Niella oli varsinainen riiviö.
Tällainen silmien avautuminen oli kieltämättä vähän hykerryttävä kohta.

Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka Haikan varhaiset vaiheet olivat edenneet. Monenlaista on mahtanut ehtiä tapahtua noina vuosina.

Lainaus
Olin ollut onnessani vapaudesta, kunnes aikuisuuden vastuut olivat tippuneet harteilleni.
Ylläri pylläri, jos asenne oli ollut silloin samantapainen kuin Niellalla nyt. ;)

Lainaus
Kävelin hetken aikaa kaupan ympärystä pitkin, kunnes äkkäsin Niellan tulevan minua vastaan huulillaan tyytyväinen hymy – ja käsissään rimpuileva pulu.
Huomaa kyllä, että Niella on tottunut saamaan oman tahtonsa läpi ja kiertämään sääntöjä. ;) Siinäpä vasta vaihtotaloutta, pulu karamelleista!

Omalla tavallaan on ihan oikein, että Niella joutuu nyt ehkä pikkuisen nöyrtymään ja näkemään, että Haika yrittää toimia hänen parhaakseen. Tyttö on nokkela ja reipas, joten siinä suhteessa ehkä pärjäisikin Haikaa paremmin ensi alkuun omillaan? Mutta kun nyt ei vain mitään liian ikävää pääsisi sattumaan...

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 4/8
« Vastaus #9 : 02.08.2019 14:51:23 »
Fio: Ikä tosiaan muovaa ihmisen ajatusmaailmaa paljon, ja tämä kaksikkokin toisaan sais sen huomata :D Mahtoi Niellaa harmittaa, kun pulun nappaamisesta ei sadellutkaan kehuja ja karamelleja :D Tässä taas jatkoa, kiitos kommentistasi :)

4.   luku

Paukauttelin kaappeja äänekkäästi purkaessani ruokaostoksia. Typerä tyttö, kuolisi sitten kadulle pulutauteihin tai joutuisi sitten pedofiilin kynsiin, mitäpä minä välitin.

Heittäydyin sohvalle ja laitoin telkkarin päälle. Surffasin hetken aikaa kanavilla, mutta sieltä ei tullut mitään mieleistä katsottavaa. Avasin ikkunan kaihtimet ja vilkaisin pihalle. Autoja. Koiranulkoiluttaja. Ei Niellaa. Käänsin katseeni taas telkkariin, jossa pyöri hammastahnamainos. Taputin levottomasti sohvan selkänojaa.

Murahdin ääneen ja nousin ylös. Miksi minulla piti olla niin hiton rasittava omatunto?

Lähdin kävelemään takaisin kaupalle ja siitä eteenpäin suuntaan, jonne olin nähnyt Niellan menevän. Jos olisin toisesta ulottuvuudesta tänne juuri saapunut neljätoistavuotias tyttö, minne minä menisin?

Katseeni osui tien toisella puolella olevaan ravintolaan, jonka ikkunassa oli suuri riikinkukko. Tytöt pitivät riikinkukoista. Kipaisin kysäisemässä ravintolasta, jospa joku olisi nähnyt uteliasta tyttöä, joka ei ollut ymmärtänyt suomea, mutta kysely osoittautui ajanhukaksi. Jatkoin kyselemistä liikkeestä toiseen.

Kävelin varmaan viisi kilometriä eteenpäin, ennen kuin käännyin takaisinpäin. Ahdistus ja syyllisyys painoi sydäntäni, vaikka ei pitäisi. Ei se ollut minun ongelmani, toistin itselleni jatkuvasti, mutta miksi se tuntui minun ongelmaltani?

Oli tullut pimeä, kun aloin kipuamaan kerrostaloni rappusia kolmoskerrokseen. Missä ihmeessä Niella nukkuisi? Puistossa penkillä? Jossain roskalavalla? Jonkun pedofiilin kotona?

Ilmeisesti ei missään niistä, koska Niella istui kolmannen kerroksen ylimmällä rappusella minua odottaen mutustellen irtokarkkipussin antimia. Tuijotin häntä ja hän tuijotti minua. Niella räpäytti silmiään ensin ja taitteli pussin suun kiinni.

”Anteeksi”, tyttö sanoi ja nousi ylös, tämän kulmat olivat nöyrän näköisesti alhaalla, mutta tunnistin kyllä tuon kuuluisan esityksen. Tämäkin oli hänelle peliä. ”En saisi pitää huolenpitoasi itsestäänselvyytenä. Olen kiitollinen, että autat minua.”

Kävelin tytön ohi ovelleni. ”Kuka sanoi, että autan enää”, mutisin ja työnsin avaimen lukkoon.

”Olit etsimässä minua, se sanoo”, Niella huomautti.

Vilkaisin tyttöä synkästi, mutta päästin hänet sisään. ”Mistä pöllit nuo”, sanoin ja nyökkäsin tytön karkkipussia kohti riisuessani takkini naulaan.

”Yksi mies antoi”, Niella sanoi ja laittoi oman violetin – minun ostamani – takkinsa naulaan.

”Kuka mies? Miksi?”

”En tiedä, en minä puhu suomaata.”

”Suomea”, korjasin seuratessani Niellan reipasta etenemistä sängyn suuntaan. ”Mutta mitä hän tahtoi? Yrittikö hän saada sinua mukaansa?”

Niella kohautti olkiaan. ”Kovasti hän puhui ja minä kuuntelin syöden karkkia. Hänellä oli joku juttu, jolla hän osoitti minua. Sitten hän antoi paperia minulle, joten piirsin siihen kukkasen. Se mies hermostui lopulta ja yritti tarttua minuun, joten minä lähdin paikalta”, hän sanoi hämmentävän neutraalisti, niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut mitä oli tapahtunut.

”Joku juttu? Aseko”, minä kauhistuin, koska olin saanut sen käsityksen, että Suomessa ei ollut ollenkaan tavanomaista kantaa asetta mukana.

”En minä vaan tiedä”, Niella sanoi ja kohautti olkapäitään uudestaan.

”Alkoiko se mies jahtaamaan sinua?”

”En tiedä, hän oli vähän pullukka ja lyhytjalkainen, ei sellaisesta ole minulle kilpajuoksuvastusta”, tyttö totesi ja hypähti istumaan sängylleni. ”Oletko tavannut koskaan ketään toista Kankaalta?” hän jatkoi reippaasti.

”Kengät”, huomautin. Olinkin ehtinyt unohtamaan, että Kankaalla pidettiin kenkiä sisällä.

Tutkailin Niellaa otsa kurtussa. Olihan Niella nätti, mutta oli se nyt ihme, jos tämä kahden päivän aikana oli törmännyt jo kahteen pedofiiliin. Ehkä olin aliarvioinut sellaisten määrän tässä maailmassa. Minun pitäisi tosiaan muuttaa pois tästä lähiöstä.

Niella riisui kengät ja toi ne eteiseen. ”Mutta oletko?”

”Tietenkään en. Vaikka tapaisinkin jonkun, ei minulla olisi keinoa tietää, koska me molemmat yrittäisimme sopeutua joukkoon.”

”Mutta tänne kuitenkin lähetetään aika paljon muiden ulottuvuuksien lainrikkojia. Kaksitoistatuhatta vuodessa ja se on vain Kankaan tilastot”, hän huomautti.

”Eivät ne kaikki päädy Suomeen – miten sinä edes päädyit tänne?” Tuntui olevan kovin epätodennäköistä, että kaikista tämän ulottuvuuden paikoista he päätyivät samaan kaupunkiin.

Niella kohautti olkapäitään. ”Ajattelin sinua.”

Kovasti oli olkapäiden kohautusta, joten en viitsinyt alkaa panttaamaan enempää. Aloin kypsentämään kanaa Niellan tarkkaillessa toimiani. En edes ajatellut ruuanlaiton eroavan erityisesti Kankaan ruuanlaitosta, mutta oli totta, että Metsäpuron taikakoulussa oppilaat eivät juurikaan opetelleet laittamaan ruokaa. Sen opetus jäi vanhempien kontolle, mikäli nyt sattui olemaan tarpeeksi onnekas, jotta sellaiset oli.

Niellalla oli, mutta silti tämä oli asunut koulussa läpi vuoden, koska tämän vanhemmat työskentelivät siellä. Isä luonnontaikuuden opettajana, äiti koulun johtajana. Tyttö oli ollut pienestä pitäen lellitty kakara. Jotain varsin pahaa tämä oli kuitenkin tehnyt, kun tänne oli päätynyt.

Kana ja riisi valmistuivat. Niella ei pitänyt täysjyväriisin mausta, sanoi sitä kuivaksi. Minä sanoin, että voisi kaikin mokomin syödä vain karkkejaan, mutta oli turha valittaa, jos vatsa tulisi kipeäksi. Niella ei vastannut, joten ehkä tällä oli jo vatsa kipeänä.

Niellan vanhemmat olivat aina kohdelleet tytärtään pyhimyksenä. Olin ollut siitä aina kateellinen, koska isääni en ollut tuntenut ja äitini oli kuollut ollessani kuusi. Hän oli ollut pitkään sairas, joten hän oli ehtinyt järjestää asiat niin, että oli hankkinut viimeisillä rahoillaan minulle koulutuksen Metsäpuron taikakoulussa. Olivat nekin rahat menneet hukkaan, koska olin ehtinyt käydä koulua vain neljä vuotta.

”Miksi sinä päädyit tänne. Oikeasti”, kysyin viimein Niellalta, päättäen etten antaisi hänen livahtaa aiheesta vastaamatta.

Niella kohautti olkapäitään ja avasi yhden keittiönkaapin tutkiakseen sen tarjontaa. Suljin kaapinoven ja tuijotin häntä tuimasti.

”Kerro minulle.”

Niella esitti niin kuin ei olisi kuullut, istui sohvalle ja otti kaukosäätimen käteensä. Marssin hänen viereensä ja tartuin kapulaan, mutta Niella ei suostunut päästämään irti. Olin kuitenkin meistä vahvempi ja vetäisin kaukosäätimen itselleni. Tyttö tipahti sohvalta lattialle ja katsoi minua silmät sirrissä.

”Joko sinä häivyt täältä tai kerrot minulle totuuden”, minä uhkailin ja osoitin vielä ovea.

Niella tuijotti minua yhä vihaisesti, mutta sitten tilalle nousi uhmakas ilme, josta ei seuraisi mitään hyvää. Niella nousi ylös ja aivan yllättäen hän läimäisi itseään kasvoihin. Eikä mitenkään kevyesti, vaan sellaisella voimalla, että läpäisystä kuului kova ääni.

”Mitä ihmettä sinä teet?” minä tivasin katsoessani, kuinka tyttö räpytteli silmiään ja hieraisi poskeaan.

Niella hymyili minulle ilkikurisesti. ”Se sinun vuokraisäntäsi luulee, että sinä teet minulle pahaa. Minä menen hänen luokseen ja näytän hänelle, että sinä olet satuttanut minua. Sitten sinä joudut hankaluuksiin.”

En osannut aluksi edes suuttua, koska suunnitelma tuntui minusta niin absurdilta. Muutaman sekunnin kuluttua vatsani meni umpisolmuun, koska tiesin, että Niellan suunnitelma onnistuisi.

Niella näytti tavattoman tyytyväiseltä itseensä istuessaan sievästi alas sohvalle. ”Mutta voin olla menemättä, jos lopetat tuollaiset typerät kysymykset ja olet kiltisti”, hän sanoi ja ojensi kättään kaukosäädintä kohti.

Ikinä minun ei ollut tehnyt enemmän mieli satuttaa jotakuta kuin sillä hetkellä. Mutta sittenpähän Niella vain saisi oikean syyn mennä etsimään vuokraisäntäni ja vuodattaa krokotiilinkyyneliään.

Paiskasin kaukosäätimen nurkkaan niin, että siitä irtosivat patterit. Marssin ulos asunnostani, joka sillä hetkellä tuntui enemmän Niellan asunnolta.

Löysin itseni baarista yhden, kahden ja lopulta kolmen oluen ääreltä. Vihasin olutta, mutta join sitä silti, koska sitä minä naperonakin olin juonut kasvettuani Kankaan kurjimmassa kolkassa, jossa ei ollut ollut juomakelpoista vettä, joten nesteytys oli hankittava oluesta ja viinistä. Siinä tosin oli ollut prosentteja vain nimellisesti. Näissä oluissa oli prosentteja enemmän, mutta ei kuitenkaan minulle tarpeeksi, joten tilasin yhden vodkashotin.

”Rankka päivä?”

Vilkaisin viereeni istahtanutta naista. Hiukset samaa tuhkanruskean sävyä kuin minulla, lähestyi kolmeakymmentä, pyöreähköt kasvot, mutta kurvikas vartalo. Päällä jakkupuku, niin kuin olisi tullut suoraan töistä.

”Voisi sen niinkin sanoa”, vastasin ja yritin arvata naisen tarinaa katsomalla tätä. ”Ongelmia toimistolla?”

Nainen hymyili kireästi. ”Olisipa. Se olisi hauskempaa kuin se, että yllättää miehensä panemasta puutarhuria.”

”Auts, tarvitset pari shottia”, sanoin ja tilasin kaksi naiselle ja täytön omaani.

”Pohjanmaan kautta”, nainen sanoi ja kilisti lasiani, ennen kuin kumosi ensimmäisensä ja sitten heti perään toisen. Unohduin tuijottamaan, joten kumosin shottini vähän myöhässä. Aikamoinen viinapää naisella oli, kun irvistyksestä ei ollut jälkeäkään. Itse jouduin käyttämään aika lailla tahdonvoimaa, että sain pidettyä naamani peruslukemilla.

”Tuota en olekaan ennen kuullut”, huomautin maiskutellessani hieman huuliani polttavan shotin jäljiltä.

”Ai pohjanmaan kautta? En tiedä mitä murretta se on vai onko. Ehkä se on pohjanmaalta tullut”, nainen selitti ja tilasi itselleen vielä kaksi shottia. Kumottuaan ne, nainen katseli minua niin kuin yrittäisi itse arvata tarinaani ulkonäköni perusteella. Minua kiinnosti kuulla mitä tämä keksisi, koska vaatetukseni oli kuin suoraan muutaman vuoden takaisesta Prisman katalogista, jossa olisin voinut poseerata sellaisena tavismallina, jonka PR-osasto olisi hankkinut saatuaan huomautuksia epänormaalin hyvännäköisistä malleista ja siitä, mitä se tekisi kuluttajien itsetunnolle. Katso, näinkin tavallinen mies voi näyttää hyvältä meidän vaatteissa!

”Äänessäsi onkin vähän aksenttia. Anna kun arvaan… olet Ranskasta?”

”Luxemburgista, aika lähelle”, korjasin, koska se oli sellainen mikroskooppinen maa, josta kukaan tavallinen ihminen ei tiennyt mitään. Joskus olin mennyt myös Ranskalla, mutta naiset halusivat aina jostain syystä kuulla minun puhuvan ranskaa, eikä Kankaan vanha kieli sitten mennytkään niin täydestä, kun puhuin sitä pari fraasia.

”Oi, eksoottista, en tunne ketään sieltä”, nainen sanoi ja kallisti päätään niin, että hiusten latvat koskettivat baaritiskiä. Hän hivuttautui vähän lähemmäksi. ”Mikä sinun nimesi on?”

”Heikki”, vastasin. Vihasin sitä nimeä. En tiedä miksi olin valinnut sen. Vammaisten hoitolaitoskodissa minulle oli annettu lista nimiä, joista olin valinnut summamutikkaan jonkin H-kirjaimella alkavan. Nyt tietysti tiesin, että Heikki oli vanhan miehen nimi, eikä oikeastaan sopinut parikymppiselle jätkälle. Voisihan sen kai muuttaa, mutta sekin maksaisi jotain, eikä rahaa varsinaisesti ollut hukattavana varsinkaan, jos Niella jatkaisi kiristystään.

Nainen tirskahti. ”Onko Luxemburgissa paljon Heikkejä?”

”Ei, mutta suomalainen isäni taisi olla humalassa nimetessään minut. Kieltäkin aloin oppimaan vasta seitsemän vuotta sitten.”

”Minä olen Tiina. Umpisuomalainen Tiina...”

Umpihumalaisesta tämä ei ollut enää kaukana ja jos tässä oltiin menossa sänkypuuhia kohti, halusin naiseni mieluummin kohtuuselvänä, joten jotain liikkeitä oli parasta tehdä nyt. En halunnut toistaa sitä fiaskoa, että toinen nukahtaisi kesken kaiken. Ei tehnyt hyvää itsetunnolle.

”… vaikka taitaa meillä olla jotain kautta sukujuuria Skotlantiin”, nainen höpötti ja kurtisti otsaansa miettivästi. Sitten tämä heilautti kättään ja naurahti. ”Kerropas Luxemburgista. Onko se nätti maa?”

En saanut päähäni missä Skotlanti oli, joten otin aiheenmuutoksen mieluisasti vastaan. En kyllä tiennyt mitään Luxemburgistakaan, mutta laskin käteni baaritiskille niin että sormet hipaisivat Tiinan käsivartta.

”Lähes yhtä nätti kuin sinä”, vastasin, vaikka ei se kummoinen iskurepla ollut. Tiina kuitenkin naurahti ja puraisi huultaan.

”Haluatko lähteä täältä?” Tiina kysyi yllätyksekseni. Oho, ei tarvinnut paljoa voidella. Taisi aika innokkaasti haluta harrastamaan kostoseksiä.

”Joo”, sanoin ja heilautin kättäni baarimikolle, jotta saisin laskun. Tiina hipaisi kaulansivuani, kun en katsonut, saaden minut värähtämään. Maksoin molempien laskun ja sitten lähdimme kävelemään ulos baarista.

”Meille vai teille?” Tiina kysyi avatessani hänelle oven.

”Teille”, vastasin, vaikka jossain syvällä aivojeni perukoilla kyti pervo ajatus siitä, että mitä mahtaisi Niella tehdä, jos toisin sinne naisen, jonka kanssa sekstailisin siinä sängyllä, jossa hänen oli tarkoitus nukkua. Ei taitaisi tykätä. Voisin viimein päästä eroon siitä perkeleen maanvaivasta.

”Onpa sitten hyvä, että potkin petturimieheni ulos talosta”, Tiina hymyili humalaista hymyä ja puristi persettäni meidän päästyämme ulos baarista.

Niin me päädyttiin panemaan Tiinan aviovuoteeseen, vaikka ehdotin, että sohvallakin kävisi. Tiina kuitenkin välttämättä halusi tehdä sen sängyssä, koska eipä ollut hänenkään miehensä välittänyt pannessaan puutarhuria suoraan eteisen ikkunan edessä.

”Voinko jäädä yöksi, vai luuletko, että miehesi tulee takaisin?” kysyin jälkeenpäin, koska en halunnut mennä takaisin asuntooni, jossa Niella odottaisi minua. Toivottavasti luulisi, että minulle olisi sattunut jokin onnettomuus ja alkaisi kärvistellä tunnontuskissa.

”Jää. Mitä väliä, vaikka tulisikin”, Tiina sanoi ja painoi otsansa olkapäähäni niin, että tunsin hänen äänekkään hengityksensä olkavarttani vasten. Tuntui oudolta yrittää nukahtaa toisen hengittäessä vieressä, kun se toinen ei ollut Niella. Tiinan hengenvedot eivät olleet ollenkaan tasaisia: sisäänhengitystä hädin tuskin kuuli, mutta uloshengitys oli epäsäännöllinen ja raskas.

En ollut koskaan seurustellut vakituisesti kenenkään kanssa. En ollut kauhean ihmisläheinen ihminen, enkä huomannut toisen flirttailevan minulle ellen sitten ollut varta vasten baarissa hakemassa seksiseuraa. Ennen Villeä oli kanssani Subwayssa työskennellyt eräs Lotta, joka oli oikeastaan tosi kiva tyyppi, mutta en ollut tajunnut tämän flirttailevan minulle enkä itse tietenkään ollut tajunnut, että voisin flirttailla tälle. Olimme kai sitten liian samanlaisia, kömpelöitä ihmissuhdeasioissa. Sitten Lotta oli muuttanut pois koska oli saanut opiskelupaikan Joensuusta. Vasta silloin olin tajunnut kuinka paljon minua oli jäänyt harmittamaan, etten ollut tajunnut tehdä mitään.

Mutta suhteissa pitäisi kertoa asioita itsestä, enkä tiennyt miten voisin ikinä kertoa jollekulle ulkopuoliselle entisestä elämästäni. Minua pidettäisiin epäilemättä hulluna. Tähän mennessä olin kertonut menneisyydestäni vähän eri valheita jokaiselle, jonka kanssa jouduin juttusille, joten en tiennyt mitä sitten kertoisin sille mahdolliselle seurustelukumppanille. En haluaisi valehdella, mutta totuus olisi epäilemättä liikaa, tavallaan myös minulle, sillä jos jollain ihmeellä toinen uskoisi tarinaani, tämä epäilemättä haluaisi tietää lisää enkä oikeastaan halunnut muistella kaikkea sitä, jonka olin menettänyt.

Tuijotin valkoista kattoa ja sen kristallikruunua, jonka juuri erotin hämärästi, koska huoneessa oli oikeat pimennysverhot. Tekisi mieli lähteä, mutta jäin kuitenkin. Ehkä saisin ilmaisen aamiaisen.

Never underestimate the power of fanfiction

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 5/8
« Vastaus #10 : 08.08.2019 19:41:11 »
5.   luku

Sain sen ilmaisen aamiaisen ja yllätyin siitä, miten erilaiselta kaksi ja puoli euroa maksava Oivariini maistui paahtoleivän päällä halpismargariiniin verrattuna. Ehkä kannattaisikin pokata joku rikas nainen tyttöystäväksi, jotta saisi syödä Oivariinia leivän päällä ainakin pari kertaa viikossa.

Vilkaisin Tiinaa, joka hörppi kahviaan Hesaria lukiessa. Ehkä minun pitäisi olla vähän avoimempi uusille suhteille. Ei Tiina ollut pahan näköinen, vaikka eilinen meikki olikin mustannut silmänalusia hieman.

”Haluaisitko vaihtaa puhelinnumeroita tai jotain?” möläytin ennen kuin ehdin estää itseäni.

Tiesin vastauksen Tiinan kasvoilta ennen kuin hän sanoi sen. ”Ai, no… tiedätkö, olen vähän hankalassa vaiheessa elämää nyt…” hän selitti suu pahoittelevassa irveessä.

”Joo, totta.”

Olisi pitänyt odottaa, että saisin leivän syötyä, jotta voisin nopeasti häipyä paikalta, mutta en ollut fiksu, joten söin leivän loppuun kiusaantuneessa hiljaisuudessa ja häivyin sen jälkeen paikalta muutaman pakollisen kohteliaisuuden sanottuani.

Minulla ei ole hajuakaan missä olin, mutta kiitos ja kunnia Google Mapsille. Näköjään olin kolme kilometriä kotoa ja neljä töistä. Työvuoroni alkaisi vasta iltapäivällä, joten minulla oli reilusti aikaa. Kannattaisi varmaan käydä kotona katsomassa, oliko Niella tuhonnut paikat, mutta minua ei huvittanut. Sama se, ei minulla ollut kämpässä mitään arvokasta. Ne säästämäni rahat, jotka olin siirtänyt hieman parempikorkoiselle pankkitilille, olin säästänyt sitä varten, että voisin hankkia kokonaan uuden elämän lautasineen ja mattoineen. Rahaa oli kertynyt hyvin seitsemän vuoden aikana, mutta laskujeni mukaan menisi vielä vuosi, jotta minulla olisi varaa muuttaa paremmalle alueelle. Jotain parempaa työtäkin pitäisi aloittaa etsimään.

Ehkä voisin mennä amikseen ja valmistautua johonkin ammattiin. Mutta en ollut ehtinyt päättämään mikä minua kiinnosti. Olin tehnyt niitä ammatinhakukoneita, mutta joko niistä saamani ammatit olivat 1) joitain, joista en ollut kuullutkaan 2) sellainen, jonka työllisyystilanne ei olut parhaimmasta päästä 3) jokin, jonka polku kuulosti ihan liian vaikealta.

Kaivoin puhelimen taskusta ja selasin hetken aikaa puhelinluetteloa läpi. Pysähdyin Riitan numeron kohdalle ja mietin hetken aikaa, pitäisikö soittaa ja pyytää apua. Mahtaisiko tämä edes muistaa minua? Siitä oli kolme vuotta, kun hyvästelin ohjaajani Riitan vammaisten hoitolaitoskodin etuovilla ja lupasin soittaa, jos kohtaisin ongelmia. Ongelmia oli tullut vastaan, mutta en ollut soittanut.

Laitoin puhelimen taskuun. Ehkä tekisin ammatinvalintakoneen vielä kerran ja valitsin jonkun tuloksista summamutikassa.

Ennen kuin huomasinkaan, seisoin kerrostaloni edessä pohtimassa pitäisikö mennä sisälle. Avaimet minulla oli, eli jos Niella oli päättänyt lähteä illalla tai aamulla ulos, tämä ei pääsisi takaisin sisään.

Paitsi jos se idiootti oli jättänyt oven auki. Pidin omaisuuttani kuitenkin sen verran arvossa, että marssin sisälle taloon. Oveni oli kiinni. Painoin korvani sitä vasten, mutten kuullut sieltä mitään ääniä, en edes televisiota, jonka varmasti kuulisin käytävästä, koska seinät tässä rakennuksessa eivät olleet erityisen paksut.

Tietysti joku laskeutui rapusta juuri silloin, kun seisoskelin oven edessä painaen korvaani sitä vasten kuin mikäkin stalkkeri. Rappusia alas laskeutunut mies näytti häkeltyneeltä nähdessään minut, niin kuin hän olisi se, joka yllätettiin outouksista. Mies näytti tutulta, mutten saanut päähäni sitä, olinko koskaan jutellut hänelle. Mies ei sanonut mitään, vaan käveli nopeasti ohitseni portaikkoon. Huomasin hänen mustan takkinsa selkämyksessä tutun näköisen tarran.

”Hei”, huikkasin, mutta mies ehti jo alas, eikä kuullut minua. Jotenkin minulle tuli outo olo siitä, että näin saman miehen eilen kaupassa ja nyt portaikossa, vaikka en ennen ollut mielestäni nähnyt tätä. Tai ehkä olin nähnyt hänet, oli miehessä jotain tuttua. Pudistelin päätäni ärsyyntyneenä siitä, että aloin heti hyppäämään salaliittoteorioihin. Varmasti kaikki tämän talon tyypit tekivät ruokaostoksensa siinä samassa lähikaupassa.

Työnsin avaimen lukkoon ja astuin sisälle. Niella istui pöydän ääressä syömässä muroja ja hänen katseensa pongahti heti minuun. Hetken ajan olin näkevinäni jotain helpotuksen tapaistakin hänen kasvoiltaan, mutta sitten tyttö palasi taas murojensa kimppuun.

Kävin suihkussa, jonka jälkeen tein sen typerän ammatinvalintakoneen. Valitsin summamutikassa yhden niistä, joka näköjään on matonkutoja. Suljin puhelimen tuhahtaen ja linnoittauduin telkkarin eteen. Laitoin päälle tallentamani jakson Emmerdalea, brittiläistä saippuaoopperaa, jota olin alkanut katsoa oppiakseni englantia, mutta johon nolosti olin jäänyt koukkuun. Olin kyllä oppinut yhden jos toisenkin sanan englantia sen avulla, joten ehkä se ei ollutkaan kauhean nolo pahe. Niella istui sängyllä katsellen telkkaria hetken aikaa, mutta sitten hän tylsistyi, koska ei tajunnut mitä sarjassa tapahtuu.

”Mentäisiinkö pihalle?”

”Opiskele suomea, jos on tylsää”, tokaisin katse ruudussa.

”En jaksa. Mennään ulos.”

”Minun täytyy mennä töihin parin tunnin päästä.”

”Minä menen sitten ulos yksinäni”, Niella tokaisi ja lähti kävelemään hitaasti eteiseen, odottaen kai, että lähtisin perään. En lähtenyt. Ovi sulkeutui Niellan jäljessä. En kuullut heti askelia portaissa, Niella kai seisoi oven edessä odottamassa, josko kuitenkin tulisin.

En liikahdakaan. Kuolkoon, en välitä enää.

Niella tuli takaisin tunnin päästä suussaan tikkukaramelli. En kysynyt asiasta, koska joko Niella varasti sen kaupasta, varasti minulta rahaa tai sai taas jonkun lahjoja antavan pedofiilin kimppuunsa, enkä juuri nyt jaksanut reagoida yhteenkään vaihtoehdoista. Olin ehtinyt katsomaan kaksi jaksoa Emmerdalea ja vielä selailemaan vähän mitä tuli suorana televisiosta. Ei mitään kiinnostavaa, joten suljin telkkarin ja kävelin jääkaapille. Lämmittäessäni ostamani valmislasagnen mietin, mahtoikohan Tiinan mies tulla kotiin ja anella anteeksiantoa. Antaisikohan Tiina anteeksi? Ei varmaan. Selvästi kaksikon avioliitossa oli ongelmia, kun itkun sijasta Tiina oli lähtenyt heti pokaamaan baarista itselleen seuraa.

Mikro ilmoitti minuutin kuluneen. Otin höyryävän lasagnen ulos ja nappasin itselleni haarukan ja veitsen. Istuin pöydän ääreen syömään ja selasin kännykkääni.

”Missä minun on?” Niella kysyi päättäväisesti, niin kuin luuli todella, että olin vain unohtanut lämmittää hänen omansa.

”Kaupassa. Ilkeät pikkutytöt eivät syö”, totesin riistämättä katsettani kännykästäni. ”Ime sitä tikkariasi.”

Niella laski tikkukaramellin puhtaan tikun pöydälle ja tuijotti minua vaativasti, ainakin uskon niin, mutta en nostanut katsettani häneen.

”En aio suostua kiristysleikkeihisi, en ole enää neljätoista. Mielestäni en pyydä sinulta paljoa. Ole sitten kertomatta kenet sinä tapoit tällä kertaa, jotta päädyit tänne, mutta sinulla ei ole valta sanella sääntöjä tässä talossa”, tokaisin syömiseni lomasta. Tiesin, että ilmeettömyyteni ärsytti Niellaa entisestään ja hetken ajan pelkäsin, että hän toteuttaisi uhkauksensa ja menisi valittamaan Latvaselle siitä haaleasta jäljestä, joka hänen poskellaan yhä näkyi. Tyttö kuitenkin käveli ärtyneenä sängylle ja heittäytyi sille kädet puuskassa. Syötyäni lämmitin hänelle annoksen eilistä riisiä ja kanaa.

Kun aloin valmistautumaan töihin lähtöä, Niella oli ottanut syliinsä vihon, johon olin tehnyt muistiinpanoja suomen kielestä. Hänen otsansa oli kurtussa ja kasvoilla oli ärtyneen vihainen ilme, kun tyttö ei ymmärtänyt jotain. Ihan vain saadakseen tauon opiskelusta hän purki lettinsä ja punoi ne sitten uudestaan.

”Lähden töihin. Voin tuoda sinulle sellaisen leivän niin kuin eilen, jos sinulle on selvä, miten täällä käyttäydytään?” sanoin eteisestä.

Niella nosti katseensa minuun, mutta näytti onnekseni alistuneen, vaikka kasvoilla oli yhä ärtynyt ilme. ”En tykkää sipulista”, hän tokaisi niin kuin toivoisi sen loukkaavan minua. Niinhän se olikin. Olin kokonaan ehtinyt unohtaa sen. Sipuli maistui Niellan mielestä maahisen jaloilta.

”Selvä. Ei sipulia”, sanoin ja lähdin töihin.

Kun yritin matkalla miettiä mistä kaikesta muusta Niella ei pitänyt ja mistä piti, yllätyin siitä, miten hatarilta muistoni hänestä tuntuivat. Niella ei pitänyt talvesta. Silloin oli kylmää, eikä Niellasta ollut talventaikoihin. Minä sen sijaan olin aina hyvä niissä. Nykyään en kuitenkaan pitänyt talvesta. Se tarkoitti lisää lämmitys- ja vaatekuluja.

Töissä kohtasin yllätyksekseni – ja pelokseni – esimieheni ja hetken ajan olin täysin varma, että hän oli saanut viimein selville kaikki pöllimäni sämpylät, mutta esimies ilmoittikin jo sen, jota Ville oli epäillyt aikaisemmin. Meidän liike suljettiin. Ville oli siellä myös kuuntelemassa uutiset. Pomo pahoitteli ja sanoi, ettei kyse ollut siitä, miten me tekisimme työmme – ihan hyvin voisi ollakin, koska en ollut erityisen omistautunut työntekijä, siivosinkin vain vähän sinne suuntaan – vaan käsky tuli korkeammalta taholta. Pomo sanoi, että parissa keskustan liikkeessä olisi meille osa-aikatyötä, jos haluaisimme, mutta matka sinne kestäisi kävellen viisi kertaa kauemmin tai sitten pitäisi hankkia bussikortti, joka sekin maksaisi. Ei osa-aikatyön palkalla selviäisi muutenkaan. Tai ehkä juuri ja juuri selviäisi kolmesta neljään työpäivällä viikossa, mutta säästöjä ei kertyisi varsinkaan, kun piti kustantaa myös Niellan elämää.

Putiikki pysyi auki vielä viikon loppuun, enkä saisi tänään pöllittyä sämpylää, koska pomo jäi koko loppuillaksi takahuoneeseen tekemään inventaariota ja miettimään minne saisi tökättyä kalusteet ja ylimääräisen ruuan. Vuoron lopuksi rohkenin kysymään, saisinko ottaa mukaan yhden sämpylän vähän niin kuin erokorvaukseksi. Pomolla ei ollut sydäntä kieltää – tai ehkä enemmänkin hän ei välittänyt vittuakaan, sillä häneltäkin meni siinä työpaikka alta – joten hän käski ottamaan vaikka kaksi, jos halusin ja pyysi kasaamaan itselleenkin yhden. Tein yhden pomolle ja kaksi itselleni, joista toiseen en laittanut sipulia. Aloin epäilemään, etten ollut ainoa, joka pöllii firmalta patonkeja. Ehkä sen takia tämä myymälä teki tappiota.

Oli pimeää, kun pääsin kotiin ja Niellakin nukkui jo sängylläni. Miten joku niin riiviö saattoi näyttää niin viattomalta nukkuessaan? Yritin olla hiljaa, mutta toimistani aiheutui silti ääntä. Suoritettuani iltatoimeni Niella makasi kuitenkin umpiunessa keskellä sänkyä. Tuijotin häntä hetken raaskimatta herättää, mutta ravistin sitten kuitenkin tyttöä olkapäästä ja käskin siirtymään. Niella pyörähti puoliunessa seinää vasten ja näytti nukahtavan heti. Pitäisi totisesti muistaa hankkia se patja.

Nukuin huonosti. Niellasta johtuva ylimääräinen rahanmeno stressasi varsinkin nyt, kun jäisin työttömäksi. Saisikohan kelasta lisätukea, jos ilmoittaisin itseni laittomasti maahan saapuneen neljätoistavuotiaan yksinhuoltajaksi? Parin tunnin pyöriskelyn jälkeen nousin ylös ja otin kaapista esiin läppärin.

Laskin sen pöydälle ja painoin virtanappia. En käyttänyt sitä kauhean usein, koska se oli niin tajuttoman hidas, että sillä ei voinut tehdä juuri mitään hermostumatta. Nyt hitaus ei kuitenkaan haitannut, koska minua hermostutti jo muutenkin. Ansioluettelo piti päivittää koneella, mutta kännykällä selasin työpaikkailmoituksia.

Pimeän huoneen täytti sininen valo, kun Windowsin käynnistysruutu latasi ja latasi ja latasi…

”Mitä sinä teet?”

Silmäni olivat alkaneet lupsua. Vilkaisin olkani yli Niellaa, jonka kasvot värjäsi tietokoneen sininen valo. Tyttö hieroi silmiään.

”En mitään.”

”Teetpäs.”

Käänsin katseeni taas silmiä rasittavaan tietokoneenruutuun. ”Etsin työtä. Meidän liike pyyhkäistään kartalta viikon loputtua.”

”Kuka pyyhkäisee?”

”Johto.”

”Miksi pyyhkäistään?”

”Anna olla, en jaksa nyt”, huokaisin ja painoin pääni kämmeniä vasten. Ääneni kuulosti hauraalta. Väsytti vitusti, mutten saisi nukuttua. Silti tuntui, että nukahtaisin ihan justiinsa siihen pöydälle. Heräsin puoliunestani, kun Niella veti itselleen tuolin minun vierestäni. Tyttö kietoi kätensä ympärilleni.

”Kyllä se siitä”, hän kuiskasi.

Jostain syystä minun teki mieli itkeä. Väsytti, rasitti, elämä oli paskaa, missään ei ollut ideaa ja sitä rataa. Niella oli ärsyttävä riiviö ja silti jostain syystä minulle hirveän tärkeä.

Lopulta taputin tyttöä päälaelle, kun kone viimein heräsi koomastaan. Syötin salasanan ja sitten taas odotin ja odotin ja odotin ja odotin ja nukahdin…

”Tule nukkumaan”, Niella sanoi, kun pääni lähestyi taas uhkaavasti pöytää.

”En saa unta.”

”Saat. Kuuntele hengitystäni, se auttaa aina, eikö?”

Katsahdin tyttöä ja vasta silloin todella tajusin, että myös hän tunsi minut, vaikka siltä ei ollut vaikuttanutkaan. Suljin läppärin kannen ja raahauduin sänkyyn. Stressasi yhä, tuntui, että tuhlasin aikaa. Piti löytää työ ennen kuin viikko loppui, tuhlasin aikaa, tuhlasin elämää!

”Haika, minä kuulen sinun aivojesi raksuttavan”, Niella kuiskasi ja silitti päätäni.

Nimen kuuleminen sai taas palan kurkkuun ja kyynelet silmiin. ”En jaksa”, kuiskasin.

”Jaksat”, Niella vakuutti ja halasi käsivarttani.

Äänetön kyynel valui silmäkulmastani korvaan. ”Haluan kotiin.”

”Minänkin. Etsitään se.”

”Ei sinne pääse täältä.”

”Mekin pääsimme tänne. Kyllä täältäkin on päästävä pois.”

Käänsin päätäni hieman, jotta näkisin Niellan, mutta en siinä pimeydessä oikeastaan nähnyt, koska silmäni eivät vieläkään olleet tottuneet pimeyteen äskeisen keinovalon jälkeen. Siinä oli järkeä, mutta tehtävä kuulosti silti mahdottomalta. Se oli mahdoton. Vaikka jotenkin olisikin mahdollista palata samaa porttia pitkin toiseen suuntaan, todennäköisyys sille, että sattuisimme portaalin luo oikeaan aikaan ja paikkaan oli enemmän kuin erittäin huono.

”On päästävä”, myötäilin silti. Niin mahdoton ajatus kuin se onkin, se rauhoitti minua sen verran, että nukahdin.

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 398
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 5/8
« Vastaus #11 : 15.08.2019 19:13:37 »
Tämäpä onkin kutkuttava. Tämän nimi "katve" herätti huomioni jo alusta alkaen, kun tämän julkaisit. Eilen pääsin sitten syventymään mitä tämä pitää sisällään. Olen itse ollut nettikatveessa nyt tässä välillä tai roikkunut vain kännykän varassa. Taikuuden katve kuulostaa tässä tosi ikävältä ja radikaalilta. Olet luonut mielenkiintoisen ulottuvuuksien maailman, enkä ole vastaavaan törmännyt missään.

Lainaus
”En tiedä, en minä puhu suomaata.”
Pidän itse sanasta suomaa ja se sopii tähän kyllä hyvin. Jos kerran tämän katvepaikan nimi on tylsästi "maa."
En voi olla miettimättä minkälaiseen loppuun päädyt tämän tarinan osalta, koska osia tulee kahdeksan, eikä sen enempää.

Nämä ulottuvuuksien erilaisuudet ja tavat ovat jännittäviä. Olet tuonut kivasti tuota Kankaan ja Maan erilaisuutta tähän, että ihan ihmetyttää. Myös tuo ajankulku. Seitsemän kuukautta ja vuotta. Olet osannut herättää minussa paljon lisäihmettelyä ja lisäkysymyksiä, mutta en voi muuta kuin jäädä odottelemaan sitä miten tämä päättyy.


Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 898
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 5/8
« Vastaus #12 : 15.08.2019 20:34:25 »
Tämä tarina tosiaan muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi. Osat vähenevät ja tilanteet mutkistuvat. Mikä aiheutti Niellan karkotuksen, ja onko kaksikolla mitään mahdollisuuksia palata takaisin - tai edes johonkin toiseen ulottuvuuteen?

Nykymaailma ja Suomi ei vaikuta kovin miellyttävältä paikalta asua tämän kertomuksen mukaan. Ehkä tarina olisi ollut toisenlainen, jos Haika olisi päätynyt jonnekin vähän syvemmälle sisä-Suomeen, missä luonto olisi lähempänä ja ihmisetkin ystävällisempiä? :)

Ehkä tämä mainittu Riitta olisikin ystävällisempi? Toivoa sopii, että apu löytyisi jostakin. Odotan jännityksellä jatkoa! :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 6/8
« Vastaus #13 : 16.08.2019 19:21:37 »
Fairy tale: Heh, minäkin olen itseasiassa tällä hetkellä lähes nettikatveessa, mutta päätinpä nyt kuitenkin yrittää jospa saisi tälläkin viikolla yhden luvun julkaistua. Osia on tosiaan aika vähän jatkikseksi, mutta tässä osassa tulee jo ehkä hieman suuntaviittaa siihen mihin päin ollaan menossa. Kiva että tykkäät tuosta miten olen kuvannut ulottuvuuksien erillaisuutta. Kiitos kommentistasi :)
Fiorella: Kysymyksiä tämä teksti tosiaan herättää, mutta eiköhän niihin lopulta löydy vastauksia ;) Tälläinen Suomenkaltainen hyvinvointivaltiokin voi olla raadollinen muualta tulleelle, jolla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa. Kiitos kommentistasi, tässä jatkoa!

6. luku

Olin unohtanut laittaa herätyksen aamuksi, mutta onneksi Niella potkaisi minua kylkeen kääntyessään, joten heräsin juuri sen verran ajoissa, että ehdin heittämään vaatteet päälleni ja hölkkäämään töihin. Aamuvuorosta nyt ei haitannut olla hieman myöhässä, mutta pelkäsin, että pomo oli paikalla tekemässä inventaariota ja soittamassa puheluja. Pelkoni osoittautui turhaksi, sillä sain laittaa liikkeen kuntoon yksinäni. Sain myös syödä patongin aamiaiseksi (no, sain ja sain) ja olin vielä niin rohkealla tuulella, että pihistin kylmäkaapista Fantan, koska pidin sitä epätodennäköisenä, että ne kaikki seitsemän kylmäkaapissa olevaa Fantaa kuluisivat jäljellä olevan parin päivän aikana. Tässä roskalähiössä ihmiset suosivat kokista pullosta ja valkoisena jauheena.

Vuoroni loputtua kysyin paikalle saapuneelta Villeltä, oliko hän löytänyt uutta työtä. Hän sanoi katselleensa ja lähettäneensä pari hakemusta, mutta toivoi, että pääsisi ensi syksynä opiskelemaan sähköinsinööriksi, jottei tarvitsisi tehdä tällaista työtä lopun elämäänsä. Nauroin hänen mukanaan kireästi ja kotimatkalla tarkistin yhteishakujen hakuajat ja huomasin, että käynnissä olevalla hakuajalla olisi vielä kaksi päivää aikaa hakea jotain alaa.

Armeijaan voisi toki aina mennä, se olisi varma tie. Saisi ilmaisen asuinpaikan ja kai jotain rahaakin. Teknisesti sain armeijasta vapautuksen, koska terveystiedoissani minulla oli kuitenkin jotain henkisen vajaavaisuuden leimoja lapsuusajoiltani. Varmaan voisin kuitenkin päästä, jos tekisin pari lääkärintestiä.

Mutta mitä kävisi Niellalle? Hän ei voisi jäädä tänne, enkä voisi ottaa häntä mukaan. Ehkä minun pitäisi kuitenkin passittaa hänet poliisille. Kai hän pärjäisi nelisen vuotta vammaisten hoitolaitoskodissa, minäkin olin pärjännyt.

Kun pääsin kotiin, täytin hetken mielijohteesta ammattikoulujen listasta muutaman, jotka eivät kuulostaneet ihan kauheilta. Perustutkinto hotelli- ravintola ja cateringalasta, metsäalasta, turvallisuusalasta ja rakennusalasta. En odottelisi tuloksia henkeä pidätellen, mutta oloni tuntui hieman helpottuneemmalta, kun olin tehnyt jotain tulevaisuuteni eteen.

Sen jälkeen päivitin ansioluetteloni ja lähetin työhakemuksia jokaiseen kolmen kilometrin säteellä olevaan vapaana olevaan paikkaan. Suljin läppärin kannen jo melko helpottuneena.

Se tunne ei kestänyt kauaa, kun huomasin, ettei Niellaa näkynyt missään. Vilkaisin kylpyhuoneesta ja katsoin vielä sängyn alta, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Kengätkin olivat kadonneet. Kävelin hetken aikaa ympyrää pihalla, kunnes pysähdyin paikoilleni ja tuijotin pihaa vihaisesti. Niella tiesi riskit, jos meni ulos, omapa oli vikansa.

Pudistelin päätäni ja suuntasin takaisin sisälle. Ennen kuin ehdin kuitenkaan ovelle asti, huomasin pyöräkatoksessa vilaukselta Niellalle ostamani violetin takin. Kävelin pyöräkatokseen ja huomasin Niellan juttelevan tutunnäköiselle miehelle. Se oli se mustatakkinen tyyppi, jonka selässä oli varmasti nytkin hedelmätarra.

”Hei”, huikkasin suomeksi ja katsoin, kuinka lyhyenläntä mies säikähti. Viimein muistin miksi mies näytti tutulta: hän oli se sama mies, jota mottasin naamaan sinä iltana, kun tapasin Niellan sateessa. Mies yritti lähteä karkuun kohti pyöräkatoksen toista uloskäyntiä, mutta juoksin tämän perään ja tartuin tämän takista kiinni – siinä muuten oli yhä se hedelmätarra.

”Mitä vittua sinä haluat, stalkkeripedofiili?” murahdin ja tönäisin miehen häkkivarastoa vasten. Yksi sen sisällä olevista pyöristä kaatui ja jäi nojaamaan viereiseen pyörään.

”Älä hermostu, en halua pahaa”, mies vakuutti silminnähden pelästyneenä. Heikkohermoinen tapaus. Tai sitten se oli ovela valeasu.

”Kysy onko sillä lisää karkkia”, Niella käski ollenkaan häiriintymättä kovakouraisista otteistani. Aha, se oli siis se Niellan namusetä.

”Ole hiljaa idiootti”, sihahdin tytölle ja mulkoilin yhä miestä, jonka silmät levisivät yllättäen ammolleen.

”Se olet sinä”, mies hihkaisi.

Otsani kurtistui. Mies alkoi kaivamaan jotain taskustaan. Otin vastaan hänen ojentamansa rypistyneen lehtileikkeen.

Poika puhuu äidinkielenään siansaksaa – kieliasiantuntijat ihmeissään.

Siansaksaa. Oli kulunut kuusi vuotta ennen kuin olin oppinut mitä se sana oikeasti tarkoitti. Ennen olin sen luullut tarkoittavan suomenkielistä nimitystä kankaan kielelle. Se oli se paikallislehden juttu minusta seitsemän vuoden takaa. Siinä oli minun pärstäni, joka nyt näytti kovin erilaiselta. Kuva näytti minullekin lähes vieraalta. Minulla oli pitkät tuhkanruskeat hiukset ja pelokkaan näköiset silmät. Muistin tuon hetken, kun kuva oli otettu. En ollut tiennyt mikä kamera oli, joten olin pelännyt sieltä tulevan salamoita naamaani.

En huomannut, että Niella oli kävellyt luokseni ennen kuin tämän pienet kädet nappasivat lehtiartikkelin käsistäni.

”Minun Haikani”, Niella ihmetteli lähes surullisen näköisenä, niin kuin olisin joku muu kuin kuvan henkilö. Ehkä olinkin. Tyttö silitti kuvaa.

”Tutkani ei havaitse sinua, koska olet kai ollut täällä liian kauan”, mies sanoi ja vasta nyt huomasin, että mies osoitti minua jollain radiopuhelimen näköisellä jutulla, jossa oli ihme antenneja ja johtoja. Varmaan sillä jutulla, jonka olin Niellan puheista päätellyt aseeksi.

”Kuka helvetti sinä olet?” minä ihmettelin nyt enemmän hämmentyneenä kuin vihaisena.

”Petri Korhonen, olen fysiikan professori Helsingin yliopistolla. Tutkin myös kvanttifysiikkaa ja multiuniversumiteoriaa silloin kun ehdin”, mies esittäytyi hieman pahoittelevasti hymyillen sen takia, että tapaamisemme eivät olleet menneet erityisen hyvin. ”Olen viimeiset kymmenen vuotta rakentanut kojetta, joka pyrkii havaitsemaan ulottuvuuksien välisten energia-aaltojen avautumisen ja olen onnistunut havaitsemaan niitä täällä kaksi kertaa. Seitsemän vuotta sitten elokuun toisena ja viisi päivää sitten. Ensimmäisenä kertana kojeeni oli vielä niin alkuvaiheessa, etten mitenkään pystynyt jäljittämään sinua”, mies selitti innokkaasti katse minussa, ”mutta nyt olen ehtinyt tarkentamaan konettani sen verran, että saatoin seurata sen lukemia ja löytää hänet”, mies lopetti nyökäten Niellaa kohti.

”Olet hullu”, sanoin hieman vapisevalla äänellä ja tartuin Niellaa käsivarresta. ”Mennään”, kuiskasin vanhalla kielellä. Niella ei kuitenkaan liikahtanut, tuijotti vain kuvaa.

”Miksi hänellä on kuva sinusta?” tyttö kysyi. Nappasin leikkeen tytön kädestä ja se repesi reunasta.

”Anna olla, mennään.”

”Ei”, Niella sanoi päättäväisesti suomeksi – näköjään tämä oli jo jotain oppinut – ja jatkoi sitten vanhalla kielellä. ”Hän tietää jotain. Hän tietää, miten me päästään kotiin.”

”Ei me päästä. Ei täältä pääse kotiin”, huomautin.

”Kyllä pääsee. On päästävä. Meillä on sopimus, eikä olekin. Me etsitään tie kotiin”, tyttö mankui ja riuhtaisi kätensä vapaaksi.

”Ei meillä ole mitään sopimusta”, huokaisin katuen viimeöistä heikkouden hetkeäni, jona annoin Niellalle toivoa. ”Katveesta ei pääse pois. Täällä ei ole taikuutta.”

”On täällä. Täällä on omanlaista taikuutta, sellaista niin kuin Elossa. Täällä tarvitaan koneita taikuuteen, mutta ne voivat onnistua”, hän huomautti.

Vilkaisin Petriä, joka oli seisonut koko keskustelun ajan hiiren hiljaa meitä tuijottaen kuin olisimme jokin kiinnostava saippuasarja. ”Voitko avata…. aukon toiseen maailmaan?” kysyin ja muistin vasta lauseen sanottuani suomenkielisen sanan portille.

Petri naurahti. ”Voi en… tai no, se saattaa olla mahdollista. Mutta en, en minä. Sellainen tarvitsee miljoonien arvoisia koneita ja vuosia tutkimustyötä.”

Toistin saman Niellalle kankaan kielellä, hieman liioitellen tilanteen epätoivoisuutta. Siltikään Niella ei lannistunut.

”Mutta jos joku pystyy, se tarkoittaa, että se on mahdollista”, tyttö huomautti. Pudistin päätäni. Kuka tahansa vähänkin järkevä tajuaisi miten heikolla jäillä tässä seisotaan.

”Aukon avaaminen on vaikeaa, hyvin vaikeaa”, Petri jatkoi. ”Mutta saatan pystyä ennustamaan missä ja milloin aukko seuraavan kerran avautuu.”

Pärskähdin. ”Pystyt ennustamaan tulevaisuutta? Älä viitsi, muissakin ulottuvuuksissa sellainen taikuus on vaikeaa ja epätarkkaa.”

”Mutta tämä ei ole taikuutta, vaan tiedettä”, Petri huomautti ja mietti sitten hetken, miten asettaisi sanansa. ”Samalla tavalla kuin pystymme avaruuteen katsomalla selvittämään, milloin alkuräjähdys tapahtui, voimme katsoa tulevaisuuteen. Ei tietenkään täysin samalla tavalla. Tulevaisuuden tiede on monimutkaisempaa, muttei näinä päivinä mahdotonta.”

Minun oli vaikea käsittää Petrin sanomaa. Luulin tuntevani Katveen tähän mennessä melko hyvin, mutta se, että tuollainenkin olisi mahdollista vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

”Mitä hän sanoi”, Niella kysyi ja veti minua hihasta. Hädin tuskin kuulin. En halunnut alkaa toivomaan, koska pelkäsin pettyväni, mutta silti tunsin pelottavan toivon liekin syttyvän sisälläni.

”Miten se kävisi periaatteessa?” kysyin Petriltä.

”Tarvitsen ensin tietoja ulottuvuudestanne, niin paljon kuin vain voitte antaa”, Petri aloitti. Nyökkäsin tuntien oloni hieman turraksi. ”Tulkaa, mennään toimistooni.”

Never underestimate the power of fanfiction

nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 392
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 6/8
« Vastaus #14 : 17.08.2019 12:12:28 »
Hiphei! Tämän otsikko on kiinnittänyt huomioni jo jonkin aikaa sitten, ja nyt sain ilokseni aikaiseksi lukea tämän. Genre otsikossa hieman hämmensi, mutta onhan tämä nyt kieltämättä angstinen :D Pelkäsin kuitenkin hieman, että tähän tulee kahdeksan osaa jotain random tapahtumatonta angstausta, mutta onneksi ei!

Onnistuit koukuttamaan minut heti ensimmäisen osan alussa. Tämän idea on aivan ihana! Tosi jännittävä, ja erityisesti pidän siitä, että hahmot ovat päätyneet Suomeen! Usein Suomi tuntuu vähän sellaiselta, miten sen nyt sanoisi, vääränlaiselta tapahtumapaikalta tämän tyyppisiin tarinoihin, mutta tähän se sopii paremmin kuin hyvin.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, ja kaikki sopivalla tavalla ärsyttäviä ollakseen aitoja :D Niella on hirveän rasittava, ja Heikkikin vähäsen, mikä tekee heistä mielenkiintoisia. Odotan kovasti tietoa siitä, mitä kumpainenkin on tehnyt joutuakseen Katveeseen!

Hauska lisä tarinan hahmokaartiin tuo professori ;D Ilman muuta oletin, että moinen hedelmälappumies on joku hullu, ja no onhan hän tavallaan, tai siis olisi sellaisen tavallisen suomalaisen mielestä xD Ajattelinkin, että hän jahtaisi tietoisesti nimenomaan Niellaa, mutta hauska huomata, että hänellä olikin ihan mukavat aikeet!
Never regret something that once made you smile.

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 7/8
« Vastaus #15 : 20.08.2019 09:28:00 »
nominal: Tuo angst otsikkoon jäi ekan osan jälkeen tuonne, vaikka kieltämättä tässä on muitakin genrejä läsnä, jotka ehkä kuvais tekstiä paremmin :D Kiva että tykkäät ideasta, Suomeen sijoittuvia tämän tyyppisiä tarinoita ei tosiaan törmää varmana joka päivä, mutta hyvä jos olet kokenut että se sopii tekstiin. Heh, tarkoitukseni olikin tehdä hahmoista omalla tavallaan moniulotteisen ärsyttäviä :D Kiitos kommentistasi!

7.   luku

Puhuin pitkään Petrin kanssa. Sen seitsemän vuoden aikana en ollut varmaan ikinä istunut jonkun seurassa niin pitkään ellei kyse ollut työhön liittyvästä asiasta. Kerroin kaiken, mitä muistin Kankaasta ja viidestä muusta ulottuvuudesta, mutta jouduin usein kysymään tarkentavia tietoja Niellalta. Tyttö istui vieressäni Petrin täpötäyden työhuoneen kiikkerällä jakkaralla levottomana, koska en suostunut tulkkaamaan hänelle kaikkea minun ja Petrin puhumaa.

Aurinko oli jo laskenut, kun Petri heitti meidät autollaan takaisin kotiin. Niella nuokkui jo olkaani vasten. Nostin hänen leukaansa hieman, kun se uhkasi valua alaspäin.

”Oletteko te sisarukset?” Petri kysyi vilkaisten minua taustapeilistä, kun hän parkkeerasi auton kotikadulleni. Olimme puhuneet paljon, mutta henkilökohtaisuuksiin ei ollut menty.

”Emme. Olimme koulukavereita.”

”Koulukavereita? Mutta teillä on ikäeroa ainakin-”

”Seitsemän vuotta ja kuusi kuukautta. Kankaalla oli mennyt suunnilleen seitsemän kuukautta ja ikäeroa meillä on oikeasti kuusi kuukautta. Vähän enemmän kuin puoli vuotta siis, koska Kankaalla on kymmenen kuukautta ja kymmenen tuntia vuorokaudessa”, selitin.

”Minun on tiedettävä tasan tarkkaan, eikä suunnilleen. Anna minulle tarkat Kankaasta lähtöpäivänne ja maahan saapumispäivämme. Ne tiedot ovat erittäin tärkeitä”, Petri innostui ja otti muistivihkonsa esiin, jota hän oli tapaamisemme aikana täyttänyt monta sivua. Herätin Niellan ja tyttö kertoi yllätyksekseni heti tarkan luvun, kuinka kauan Kankaalla oli kulunut minun karkotuksestani: seitsemän kuukautta ja kaksitoista päivää.

”Piditkö laskua?” minä kysyin meidän kävellessä kaksistaan portaikkoon.

”Tietysti.”

Ilmeisesti näytin yllättyneeltä, koska Niella jatkoi: ”Miksi luulet, etten olisi pitänyt?”

Vilkaisin häntä kummastuneena. ”Koska ei ole näyttänyt yhtään siltä, että välittäisit minusta pätkääkään”, tokaisin.

”Minä rakastan Haikaa. Hän on minun paras ystäväni. Se poika, jonka tunsin Kankaalla”, Niella sanoi ääni hentona. Me pysähdyimme sanattomasta sopimuksesta portaiden välitasanteelle.

”Häntä ei ole enää”, huomautin.

Niella hymyili surullisesti. ”Minäkin luulin niin. Ennen kuin näin sen kuvan sinusta. Sinun silmissäsi on yhä sama katse”, tyttö sanoi ja kohotti kätensä koskettaakseen kasvojensivuani pikaisesti. Hän joutui nousemaan varpailleen tehdäkseen sen.

Muistin vasta nyt, että minulla oli kuva yhä taskussani. Otin sen esiin ja tuijotin kuvan poikaa. Minusta katse oli pelokas, synkkä ja epävarma. Siltäkö minä muka näytin nytkin? Toivoin näyttäväni tunteettomalta, siltä että mikään ei enää yllättänyt minua, etten kaivannut mitään. Että olin tottunut. Olinko epäonnistunut siinä niin pahasti?

Niella tarttui minun käteeni. En puristanut hänen kättään, mutta annoin tytön pitää kiinni.

”En varmaankaan näytä tältä, vaikka pääsisimmekin takaisin”, huomautin katse kuvassa.

”Ei se mitään. Kun sinun ei tarvitse huolehtia mistään, sinusta tulee taas onnellinen.”

Naurahdin synkästi ja vedin käteni vapaaksi. Aloin taas kävelemään ylöspäin. ”Miksi luulet, että huolet loppuisivat, jos pääsisimme jollain ilveellä takaisin? Meidät on karkotettu iäksi, luultavasti meidät tapetaan, jos palaamme.”

”He eivät saa meitä kiinni. Meillä on taikuutta”, Niella huomautti.

”Minä hädin tuskin muistan mitään taikuudesta ja niin on heilläkin”, tokaisin. Saavuimme kolmanteen kerrokseen ja avasin asuntoni oven.

”He eivät osaa etsiä meitä, koska he luulevat, ettei Katveesta voi palata”, Niella huomautti itsepäisesti.

”Ehkä he huomaavat, kun portti avautuu.” Heitin takin naulaan ja riisuin kengät. Kompastuin typerään eteismattoon, kuten miljoona kertaa ennenkin.

”Tai sitten eivät”, Niella vastasi lähes kiukkuisasti ja laittoi takkinsa naulaan. ”Sinä olet ärsyttävän pessimistinen. Minä en puhu sinulle, ennen kuin etsit itsestäsi vähän uskoa.” Niine sanoineen tyttö marssi sohvalle istumaan ja avasi telkkarin.

Pudistelin päätäni. Vai että ihan uskoa.

Seuraavana päivänä tulin kotiin viimeisestä työpäivästäni Subwaysta, josta olin saanut mukaan kasapäin patonkeja ja juomia sekä kiiltävän työtodistuksen. Niellan sopimus siitä, että hän ei puhuisi minulle ennen kuin etsin itsestäni uskoa ei pitänyt kovinkaan kauaa, koska mennessämme Petrin luo, hän valitti minulle monisanaisesti, että haluaisi minun kääntävän jokaisen Petrin sanoman sanan vanhalle kielelle. Aluksi yritinkin tehdä niin, mutta pian keskustelu muuttui nopeatempoiseksi, etten pystynyt enää kääntämään. Petrin tieteellinen näkökulma multiuniversumiteoriaan alkoi oikeasti kiinnostamaan minua, vaikka hän käyttikin useita minulle vieraita sanoja. Niella mökötti hetken aikaa tuolilla, kunnes lähti harhailemaan yliopistorakennukseen.

”Pärjääkö hän?” Petri kysyi Niellan paiskattua ovi kiinni.

”Joo, hänellä on hyvä suuntavaisto”, sanoin muistellen useita retkiämme Kankaalla, jossa olimme menneet kauaksikin keskelle metsää ja jossa Niella oli aina johdattanut meidät turvallisesti takaisin. Olin aina epäillyt Niellan käyttävän salaa taikaa apuna, vaikka hän sen kielsi, mutta kenties hän oli puhunut totta.

”Kuule, vaikka olenkin innoissani tästä asiasta, minun on varoitettava, ettei tämä ole mikään nopea juttu”, Petri aloitti vakavalla äänensävyllä. ”Tässä kuluu vuosia ja minun on tietysti pidettävä päivätyöni pysyäkseni hengissä, joten en voi työskennellä kokopäiväisesti tämän kimpussa.”

”Ymmärrän”, sanoin.

Petri pysyi hetken aikaa hiljaa. Näin hänen ilmeestään, että hän aikoi sanoa jotain ikävää. ”Sinullako on Suomen kansalaisuus? Puhut ihan hyvää suomea?” hän aloitti varovasti.

”On”, myönsin.

”Mutta Niellalla ei ole.”

”Niin.”

Petri piti pienen tauon, jonka aikana arvasin jo kaiken, minkä hän aikoi sanoa. Petri kertoi, ettei varasuunnitelma olisi pahitteeksi ja ettei Niellan olisi helppoa saada henkilöllisyyttä, kun tämä kasvaisi isommaksi. Olin samaa mieltä, mutten tiennyt miten hoitaisin asian.

Kun kävelimme takaisin kotiin, Niella mökötti yhä. Yritin pehmittää häntä hieman ostamalla jäätelöt, joka toimi, sillä tyttö ihastui vaniljajäätelöönsä ikihyväksi ja lähes ahmi herkkunsa. Annoin hänelle vielä loput suklaajäätelöstäni, koska en saanut sitä alas, sillä vatsaani painoi se keskustelu, jonka tiesin joutuvani käymään hänen kanssaan.

Kun pääsimme kotiin, yritin viivyttää keskustelua niin pitkään kuin pystyin. Lainasin imuria alakerran muorilta ja siivosin kämpän, kävin suihkussa ja tein ruokaa – no, laitoin patongit lautasille. Niella opiskeli vähän aikaa, mutta meni sitten katsomaan telkkaria.

Kun minulla ei ollut enää mitään tehtävää, istuin Niellan viereen sohvalle ja sammutin telkkarin. Tyttö katsoi minua närkästyneenä.

”Kuule”, aloitin vakavalla äänellä, joka heti sai Niellan kurtistamaan kulmiaan. ”Me emme pääse takaisin. Se ei ole realistista”, sanoin varovasti.

”Kyllä me pääsemme, siinä vain kestää!” tyttö huomautti napakasti.

Jyystin huultani ja laskin käsivarteni sohvan selkänojalle katsoakseni häntä. ”Ehkä, mutta siinä kestää vuosia. Vuosikymmeniä ehkä. Sinusta ehtii tulla aikuinen, eikä sinun ole helppoa löytää paikkaasi täällä aikuisena.”

Niellan kasvoille nousi hätäännys. ”Mitä sinä tarkoitat?”

”Sinun on mentävä poliisiasemalle. He tutkivat ja pomputtelevat sinua ympäriinsä hetken aikaa, kunnes päädyt johonkin laitokseen. Sinulle ehkä annetaan Suomen kansalaisuus jossain vaiheessa ja henkilötunnus. Tarvitset sellaista, jos aiot elää täällä. Kun lähenet kahdeksaatoista, sinun täytyy osata kieltä sen verran, että tulet toimeen. Sitten pääset pois ja voit etsiä minut käsiisi.”

Niella tuijotti minua hetken sen näköisenä niin kuin haluaisi suoralta kädeltä sanoa ei, alkaa uhkailemaan tai kiukkuilemaan muuten. Sitten hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja tyttö antoi selkänsä nojautua hitaasti sohvan selkänojaa vasten, katse tyhjänä. ”Ai pitääkö meidän olla näkemättä toisiamme neljään vuoteen?” hän kysyi hiljaa.

”Luultavasti viiteen tai kuuteen. Sinä näytät vielä nuoremmalta kuin minä sinun iässäsi. He eivät ehkä usko, jos sanot olevasi neljätoista.”

Nyt Niellan silmiin ilmestyi vihaisia kyyneliä. Hän risti kätensä rinnalleen. ”En halua! Kyllähän me voidaan yhä puhua ja tavata?”

Pudistin päätäni. ”Ei voida. Muuten he kysyvät minulta kysymyksiä, joihin en osaa vastata, tai jos vastaan totuudenmukaisesti, he pitävät minua hulluna. Jos en vastaa, he luulevat, että minä olen pitänyt sinut erossa muusta maailmasta ja sitten minä joudun vankilaan. Haluatko sinä lavastaa minut taas syylliseksi jostain, jota en tehnyt?”

Niella purskahti yllättäen itkuun ja kumartui painamaan kasvonsa polviinsa.

”Mutta minä… minä tulin tänne sinun vuoksesi, Haika. Et sinä voi lähettää minua pois”, Niella itki polviaan vasten niin, että keho tärisi.

Hämmennyin nähdessäni Niellan rikkoutuvan siinä edessäni. ”Mitä tarkoitat, että tulit tänne minun vuokseni?”

Niella nousi hieman ylöspäin, jotta saatoin nähdä hänen kyyneleiset kasvonsa. ”Minä… minä tahallani… minä tein tahallani pahoja juttuja, jotta minut karkotettaisiin ja pääsisin luoksesi”, tyttö nyyhki pyyhkien poskiaan. ”Ei minulla mennyt ollenkaan hyvin sen jälkeen, kun sinut karkotettiin. En osannut enää mitään. Taikuus kuihtui. En pystynyt nukkumaan tai syömään, kun tunsin oloni niin kauheaksi siitä, että olin väittänyt sinun työntäneen sen pojan jyrkänteeltä alas veteen, vaikka minähän… En minä tiennyt, että niin korkealta pudotessa hän kuolisi, ajattelin vain, että se olisi hauska jäynä, kun hän kastuisi”, Niella selitti tuskaisena ja katsoi minua itkuisilla silmillään hetken ajan, ennen kuin purskahti taas itkuun. ”M-minulla oli sinua niin ikävä, etten kestänyt”, hän nyyhki ja painoi kämmenensä silmiään vasten. Sydämeni murtui. Kaiken sen välinpitämättömän esityksen alla Niella oli halunnut luokseni. Kaiken sen uhkailun alla hän oli pelännyt kuollakseen, että hylkäisin hänet.

Vedin tytön luokseni ja annoin hänen nyyhkyttää rintaani vasten.

”Tämä on ainoa keino”, sanoin lempeämmin ja silitin hänen hiuksiaan. ”Emme olisi erossa ikuisesti. Jos Petri keksii keinon täältä pois sinä aikana, kun olet poissa, tulen hakemaan sinut.”

”Lupaatko?” Niella kuiskasi.

”Lupaan”, vakuutin ja suutelin tytön päälakea. Istuimme siinä niin pitkään, että Niellan nyyhkytykset loppuivat ja tyttö nukahti syliini.

Niin Niella lähti seuraavana päivänä. Hän alkoi kulkemaan osoittamaani suuntaan ja kävelisi, kunnes päätyisi jonnekin poliisiaseman lähettyville. Ehkä joku poliisi poimisi hänet talteen, kun hän nukkuisi katoksen alla tai ehkä ohikulkija huomauttaisi hänestä. Jotain sellaista tapahtuisi, koska olin varoittanut Niellaa liian suoraviivaisesta käytöksestä. Hänen oli esitettävä rikkonaista palapeliä, joka tarvitsisi korjausta.

Vatsaani kalvoi sellainen huoli, etten pystynyt syömään tai nukkumaan. Mitä jos kaikki menisi pieleen? Mitä jos joku kidnappaisi Niellan, hän ei löytäisi poliisiasemaa tai hän jäisi auton alle?

Tuijotin puhelintani. Niella oli opetellut ulkoa puhelinnumeroni. Olin pakottanut hänet toistamaan numerosarjan joka ilta mielessään ennen nukkumaanmenoa ja heti ensimmäisenä aamulla herättyään. Hän soittaisi sitten, kun hän olisi valmis. Sitten, kun hän osaisi suomea ja hänellä olisi oikea henkilötunnus, joka takaisi hänelle oikean tulevaisuuden.

En voinut kuitenkaan tuijottaa puhelinta viittä vuotta tekemättä mitään muuta, vaikka haluaisin. Istuin aloillani vielä viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, puoli tuntia ja sitten nousin ylös kerätäkseni Niellan tavarat pahvilaatikkoon, jonka piilotin komeron perälle.

Sen tehtyäni seisoin keskellä huonetta ja tuijotin pientä yksiötäni, joka näytti kovin tyhjältä.
« Viimeksi muokattu: 20.08.2019 13:17:15 kirjoittanut Crysted »

Never underestimate the power of fanfiction

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 1 398
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 7/8
« Vastaus #16 : 20.08.2019 10:36:10 »
Vain on tuo hedelmätarratakkisetä joku ihme ulottuvuustutkija (eikä siis sittenkään mikään pedofiili).  :)
Niinkuin nominal tuossa jo sanoikin, niin hahmojen luonteet ja ärsyttävyys tuovat aitouden tuntua. Olet saanut kyllä tähän samaan soppaan tätä ihan tavallista suomalaista arkea tavallisessa työpaikassa tai työttömyydessä ja kuitenkin nämä kaksi Kankaan hahmoa ovat putkahtaneet tänne jostain aivan toisenlaisesta todellisuudesta.

En osaa sanoa nyt mitään järkevää. Kunhan arvuuttelen täällä miten kahdeksas luku alkaa. Alkaako se ehkä "neljätoista vuotta myöhemmin" tai jotain sen suuntaista. Eli pohdin täällä kuinka pitkä kuluu siihen että kaksikko mahdollisesti pääsee takaisin Kankaalle vai pääseekö ehkä vain jompikumpi sinne.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 898
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 7/8
« Vastaus #17 : 20.08.2019 12:36:17 »
Uusi käänne tuntui jännälle ja laittoi tarinaa eteenpäin - alkoikin jo tuntua, etteivät he pääse koskaan eteenpäin ahdistavasta tilanteestaan. Niellan motiivitkin jo ratkesivat.

Nyt kiinnostaa minuakin, miten viimeinen osa kokoaa tapahtumat. Uteliaana seuraan mitä tuleman pitää. :)

I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

nominal

  • ***
  • Viestejä: 3 392
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 7/8
« Vastaus #18 : 21.08.2019 15:33:39 »
No aww, Niellahan paljastuksen teki! Arvelinkin, että hänen lähtöönsä oli jotain vähän vastaavia syitä, mutta että hän ihan tietoisesti sai itsensä karkotetuksi... Ja nyt ymmärrän myös paremmin kuin hyvin, miksi Heikki oli hänelle niin vihainen! Täytyy sanoa, että Niella kyllä ansaitsi karkotuksensa :D

Tämän luvun lopetus oli aika lailla väistämätön tilanne, jota olen enemmän tai vähemmän tässä odotellut. Kuitenkin tuo toivo ratkaisun löytymisestä ja sovinto ennen siihen ryhtymistä tekivät kivan twistin! Fairy talen tavoin mietiskelen, alkaakohan seuraava luku vasta tilanteesta vuosia myöhemmin :)
Never regret something that once made you smile.

Crysted

  • Queen of dead plants
  • ***
  • Viestejä: 3 056
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 8/8
« Vastaus #19 : 23.08.2019 20:33:25 »
Fairy tale: Jei, kiva että olen löytänyt hyvän tasapainon arkisuuden ja fantasiaelementtien kanssa, siihen pyrinkin :) Heh, et ole kauhean kaukana tuon arvauksesi kanssa, koska aikahyppyhän tässä on. Kiitos kommentistasi :)
Fiorella: Käänne tosiaan tuli melko myöhään tarinassa ja nyt tämä jo loppuu :D Kiitos kommentistasi :)
nominal: Niella on tosiaan melko riiviölapsi heh, kaikenlaista se on ehtinyt tekemään :D Mukavaa että tykkäsit twististä! Vuosia myöhemmin tässä luvussa tosiaan ollaan, kiitos kommentistasi :)
A/N: No niin, tässä sitä ollaan! Vika osa :D En ollenkaan osannut odottaa, että tuosta ekasta luvusta jonka olin tarkottanut one-shotiksi kehkeytyisi jotain tälläistä, mutta jee, tästähän tuli ihan kokonaisuus, joka vielä tuli julkaistua kohtuullisen ajan sisällä! Kiitos kaikille tätä lukeneille ja kommanneille <3

8.   luku


Seitsemän vuotta myöhemmin.

”Eih, älä viitsi”, voihkaisin, kun kämppikseni Leevin kasvoille syttyi virnistys ja tämä alkoi kertomaan kasalle puolituttuja, kuinka olin kerran lukinnut itseni ulos asunnostamme pelkkä pyyhe lanteillani. Siitä oli tietysti seurannut sellainen soppa, että olin joutunut kävelemään puolialasti yliopistolle asti hakemaan Leeviltä avaimen, koska tämä ei ollut pystynyt tulemaan vastaan tenttien takia.

No, ainakin tekisin ihmisiin unohtumattoman vaikutuksen, enkä jäisi jälleen kerran bileiden seinäruusuksi. Eikä minun tarvinnut edes itse puhua, piilottaa vain nolostuneet kasvoni käsieni taakse. Ihmiset puhkesivat nauruun – onneksi sellaiseen hyväntahtoiseen nauruun, eikä pilkalliseen – kun Leevi pääsi kohtaan, jossa olin lähes tipauttanut pyyhkeen lantioltani törmättyäni erääseen professoriini käytävällä. Minä pudistelin päätäni ja toivoin kaikesta huolimatta, että voisin livahtaa pois paikalta.

Kuin tilauksesta, puhelimeni soi. Tuntematon numero. Annoin puhelimen soida hetken aikaa, koska en pitänyt tuntemattomiin numeroihin vastaamisesta, mutta en viitsinyt siinä muiden edessä näyttää nössöltä, joten painoin vihreää nappia ja nostin puhelimen korvalleen.

”Haloo”, totesin tarkoituksella jättäen pois nimeni, koska jos siellä olisi joku minua tavoitteleva lehtimyyjä, voisin vain sanoa tyypin soittaneen väärään numeroon.

”Hei Haika”, kuului puhelimesta suomenkielinen tervehdys.

Sillä hetkellä olin ihan varma, että aika pysähtyi. Sydämeni lakkaisi lyömästä, enkä kuullut enää muiden naurua ympärilläni. Niella sanoi osoitteen, jossa hän oli. Sanoin tärisevällä äänellä tulevani heti.

”Oletko kunnossa? Olet kalpeampi kuin se sinun pyyhkeesi”, Leevi ihmetteli vitsaillen.

”Pitää mennä”, sanoin nopeasti ääni hieman täristen ja suorastaan juoksin ulos talosta kompastellen jokaiseen lähelläni olevaan tuoliin ja ovenraamiin.

Viitoin itselleni taksin. En ollut ikinä ottanut taksia, koska olin pelännyt niiden ylihintaisuutta, mutta nyt en edes vilkaissut taksin nopeasti raksuttavaan mittariin. Katsoin vain käsiäni, jotka tärisivät sylissäni.  Seitsemän vuotta. Olin ehtinyt luulla, ettei Niella halunnut tavata minua. Olin ehtinyt luulla, että jotain vakavampaa oli käynyt. Liikenteen melua hädin tuskin kuului auton kattoa rämistävän sateen takia. Oli syksy syvimmillään ja satoi kaatamalla, en edes nähnyt minne olimme menossa. Taksin ikkunanpyyhkijät viskoivat vettä kovasti ympäriinsä.

Parinkymmenen minuutin jälkeen taksi sanoi meidän olevan perillä. Meinasin unohtaa maksaa, mutta kuski huomautti asiasta kovaäänisesti, jolloin heilautin korttia mittarilla. Syöksyin ulos. Tuijotin tutun klubin neonväristä kylttiä, joka oli kirkas kuin vastasyntyneen keijun valot. Minun ei tarvinnut edes etsiä Niellaa, koska tiesin missä hän olisi. Käännyin ympäri ja näin tien toisella puolella hahmon seisovan bussipysäkin vilkkuvan valon vieressä. Ei sen alla, jotta säilyisi sateelta vaan sen vieressä, kasvot kääntyneenä ylös taivaalle. Jalkani johdattivat minut kadun yli.

En ollut tunnistaa Niellaa. Tämä oli kasvanut aikuisen mittaan, päällä olivat tavalliset siniset farkut, valkoinen t-paita ja harmaa lähes nilkkoihin asti yltävä takki. Kasvot olivat venähtäneet hieman, poskipäät eivät olleet yhtä pyöreät, mutta kasvojen muodossa oli yhä jotain samaa hentoutta kuin neljätoistavuotiaalla Niellalla. Hiukset olivat lyhentyneet olkapääpituisiksi, mutta ne olivat yhä kahdella letillä. Nainen laski katseensa taivaasta ja katsoi minuun. Pysähdyin hetkeksi keskelle tietä ja me tuijotimme toisiamme. Auto tööttäsi, joten jatkoin matkaa lähes sitä tajuamatta. Kävelin hitaasti, vaikka olisi tehnyt mieli juosta. En kuitenkaan tiennyt mitä tekisin sitten, kun pääsisin bussipysäkille.

Sitten minä olin siinä, bussipysäkin katoksen vieressä ja meidän välissämme oli vain metri. ”Seitsemän vuotta”, sanoin puhuen suomea. Ääneni tärisi järkytyksestä, ikävästä ja onnesta. En ollut edes tajunnut kaivanneeni häntä näin paljon. ”Mikä ihme sinulla kesti?”

Niella hymyili, mutta hänen silmistään valui selvästi kyyneliä, ei vain vesipisaroita. ”Elämä kesti”, hän vastasi hiljaa suomeksi.

Tuijotimme hetken toisiamme ja sitten olimmekin toistemme syleilyssä nyyhkimässä hämmästyksen kyynelillä toistemme olkapäät märiksi. Tärisimme – ainakin minä tärisin – hengittäessämme sisään toistemme tuoksua, johon sekoittuivat kaupungin hajut: pakokaasu, viereinen roskis, jonkun yrjö bussipysäkin penkillä.

”Minä hieman pelkäsin, että lähtisit ilman minua”, Niella kuiskasi olkapäätäni vasten vanhalla kielellä.

”Tietenkään en lähtisi. Portin avaus vaan ei ole lähellä”, vastasin samalla kielellä.

Erkaantuimme toisistamme, mutta pitelimme toisiamme yhä kyynärvarsista kiinni. ”Onko se edistynyt?”

”On, jonkin verran. Me olemme saaneet rahoitusta”, selitin tarkkaillen jokaista yksityiskohtaa Niellan kasvoilla. Luomea oikean kulmakarvan yläpuolella, veden takia yhteen tarrautuneita silmäripsiä, nenää, jonka kaaressa oli pieni arpi erään vihaisen keijulapsen hyökkäyksen takia.

”Me?”

”Niin, minä opiskelen fysiikkaa nykyään”, naurahdin, sillä asia hämmensi minua yhä toisinaan. Annoimme käsiemme tippua alas, mutta emme astuneet kauemmas. ”Yliopistossa. Minä, Petri ja yksi Maija työskennellään yhdessä sen projektin kanssa.”

Niellan silmissä välähti pieni toivon kipinä. ”Kuinka kauan siinä…”

Pudistin päätäni. ”Ei sitä voi tietää. Viisi vuotta. Kymmenen. Viisikymmentä.”

Niella nyökkäsi ja katseli hetken aikaa vesilammikoita, joita alkoi kertyä jalkojemme alle. ”Liittyisin seuraan, mutta minusta ei ole fyysikoksi. Huomasin sen koulussa”, hän naurahti ja sipaisi märkiä otsa hiuksiaan, joita karkaili palmikosta. Hän oli seisonut siinä kauan. Valkoisten tennareiden alta kuulsivat mustat sukat.

Minäkään en ollut uskonut pystyväni fyysikoksi, mutta vuosien ankaran opiskelun ja Petrin väsymättömän avun ohjaamana olin suorittanut ensin lukion ja sitten päässyt yliopistoon. Olin löytänyt sen paljon kaipaamani motivaation, jota en ollut ensimmäisenä seitsemänä vuotena löytänyt ollenkaan.

”Keksit jotain muuta siksi aikaa”, vakuutin.

”Niin”, Niella sanoi hitaasti ja katseli hetken aikaa klubin värikkäitä neonvaloja. Sitten hän siirsi katseensa minuun ja katseli kasvojani hetken. Kuin miettien oliko asia todellisuudessa pettymys vai helpotus. Lopulta naisen kasvoille nousi pieni hymy. ”Mutta ei sen väliä, vaikka menisikin viisikymmentä vuotta.”

Sen sijaan katse naisen kasvoilla sanoi ei sen väliä, vaikka emme ikinä onnistuisi. Niella oli totisesti muuttunut. Seisoimme hetken aikaa hiljaa sateessa, tietämättä mitä sanoa ja purskahdimme sitten nauruun. Tilanne tuntui omituiselta, samaan aikaan tutulta ja tuntemattomalta.

”Tässäkö halusit tavata? Ja vielä sateessa?” huomautin henkäisten jotenkin helpottuneena. Kun katselin ympärilleni, tuntui ettei mikään ollut muuttunut. Kaikki näytti samalta kuin seitsemän vuotta sitten. Mutta kun käänsin katseeni Niellaan, sydämeni lepatti omituisesti, sillä kaikki oli muuttunut. Parempaan päin.

Niella kohautti olkiaan ja hymyili viekkaasti katsellessaan ympärilleen maahan tippuneita roskakasoja ja klubista tulleiden yrjöä. Siinä virnistyksessä oli jotain sydäntälämmittävän tuttua: hieman samaa riiviömäisyyttä kuin siinä neljätoistavuotiaassa, jonka olin joskus tuntenut. ”Viehättävä paikkahan tämä on.”

Tyrskähdin ja pudistin päätäni. Niella tarttui kohmeisilla sormillaan minun yhtä viileisiin sormiini. Yhteen kietoutuneena sormet eivät tuntuneet ihan niin kylmiltä.

”Tule, mennään minun luokseni. Asun muutaman metropysäkin päässä”, nainen sanoi ja lisäsi vielä hymähtäen: ”Voit nukkua sohvallani.”

Naurahdin ja seurasin Niellaa. Sadevesi huuhteli yltämme menneisyyden painon, kun kuljimme pitkin samaa tietä, jota olimme kulkeneet kerran aikaisemminkin aivan yhtä sateisena päivänä – mutta aivan erilaisissa tunnelmissa.

Never underestimate the power of fanfiction