Nimi: Kolme sutta
Kirjoittaja: Ronen
Beta: Saappaaton, pus
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: En omista, en tienaa.
Genre: susidraama
Hahmot: Remus Lupin, Fenrir Harmaaselkä ja Bill Weasley
Haasteet: [FINIKESÄ] Kesäbingo (teksti, joka osallistuu johonkin muuhun haasteeseen), Ficlet300 (sanoilla 60. Täysi, 67. Villi ja 85. Perheenjäsen), FinFanFun1000 (sanalla 130. Ihmissusi)
A/N: Oikein hyvää syntymäpäivää Lupalle! Bongasin sattumalta sosiaalisen median kautta synttärisi, ja ajattelin yllättää ihan puskista sut susiaiheisella raapaleläjällä. Toivottavasti tykkäät <3
Remus istui metsän laidassa kaatuneella puunrungolla ja katseli, kuinka kaukana laakson toisella puolella jonkun tuntemattoman nuotio loimusi kirkkaana pisteenä. Taivaanrannassa aurinko oli vaihtumassa kuun kumotukseen, ja Remus tunsi jo sisällään sen paineen, joka toistui kerran kuussa – suden. Se oli inhottava tunne, ikään kuin hän olisi tahtomattaan toiminut vankilana hirviölle, jota kukaan ei voinut pysäyttää.
Tai noh, toki Remus tiesi sudenmyrkkyjuomasta – tuoreesta taikajuomamestareiden kehittämästä liemestä, jolla ei menettäisi järkeään susimuodossa, kunhan lientä vain ottaisi säännöllisin välein. Ainoa ongelma oli vain se, että velhosodan jälkeen Remus oli vajonnut taloudellisesti kuin muutenkin niin syvälle, että hänellä ei ollut taitoa, yhteyksiä, saati varaa sudenmyrkkyjuomaan. Hän olisi kuitenkin antanut melkein mitä tahansa hillitäkseen tätä pientä ”karvaista ongelmaa”, niin kuin James – rauha hänen sielulleen – ynnä muut kelmit olivat hänen ihmissuteuttaan kutsuneet Tylypahkan aikoina.
Mutta tilanne oli mikä oli, eikä Remuksella ollut vaihtoehtoja. Kuu nousi täytenä syvänsiniselle yötaivaalle. Remus avasi vankilan oven ja päästi suden sisällään vapaaksi.
Fenrir taivutteli niskojaan ja katseli nälkäisenä, kuinka pienen maalaiskylän talot pimenivät yksi kerrallaan. Siellä he olivat, tietämättöminä ja pelottomina. Fenrir oli tällä kertaa malttanut mielensä ja huolehtinut siitä, että sana ihmissudesta lähiseudulla ei ollut kiirinyt kylään etukäteen – yllätyshyökkäys oli paras hyökkäys, ja rentoutunut liha oli kaikkein mureinta. Tätä yötä oli odotettu aivan tarpeeksi kauan; Fenrir oli joutunut pakenemaan auroreita liiaksi viimeisten kuukausien aikana, ja useampikin hänen hyökkäyksistään oli tyssännyt niiden virkaintoisten paskiaisten liialliseen häirintään. Mutta tänään Fenrir saisi tuoreen aterian.
Kun kuunvalo hukutti räsyisen miehen, hetken päästä tilalla oli vain lihaksikas, jäntevä susi, jolla oli terävät kynnet ja tuhoajan ilme.
Bill katseli maljassa olevaa juomaa, josta kohosi hentoa sinistä savua. Sudenmyrkkyjuoma, jota Kuhnusarvio oli keittänyt hänelle. McGarmiwa oli vaatinut, että Bill ottaisi vastaan heidän apunsa ihmissusimuodon kurissa pitämisessä; he eivät toistaisi samaa virhettä, joka oli tehty Lupinin kanssa aikoinaan ja joka oli lopulta syössyt miehen köyhyyden kierteeseen. Bill ei oikeastaan saanut edes lopulta itse päättää asiasta – sen verran hanakasti myös Fleur ja Molly olivat ottaneet asiaan kantaa.
Liemi ei oikeastaan tuoksunut miltään, mutta Billin tekemän taustoituksen mukaan se oli ilmeisesti aivan hirvittävän pahaa maultaan. Vaihtoehtoja ei ollut, ja totta kai Bill itsekin myönsi, ettei hän haluaisi menettää kontrolliaan sudelle. Täten hän painoi tiukasti nenänsä kiinni ja kaatoi juoman kerralla kurkkuunsa. Juoman maku oli karvas ja kitkerä, mikä ei tullut Billille yllätyksenä ottaen huomioon ainesosalistan myrkkypitoisuuden. Mutta niin sen kai kuuluikin olla: tehokkain lääke on tietysti pahanmakuisin.
Jokin juomassa kuitenkin rauhoitti Billiä. Ehkä ajatus siitä, että nyt hän ei vahingoittaisi läheisiään.