Nimi: Tuhat kertaa (ikinä ei kaaduta)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: naljaileva slash
Paritus: Aro/Ossi
Varoitukset: kiroilu
Haasteet: Albumihaaste #5 Pariisin Kevät –
Samoilla raiteilla, Teelusikan tunneskaala II (pitkästyneisyys) ja Neliottelu
A/N: Jätäs toki kommenttia, jos satut lukemaan!
Tuhat kertaa (ikinä ei kaaduta)
”Voi saatanaa”, ähkin ja heittäydyin selälleni karhealle katonpäällysteelle. ”Miten voikin olla näin tylsää.”
”Sulla on vaan paska asenne”, Aro sanoi. ”Me ollaan tehty tänään vaikka mitä, ja silti sä ruikutat. Millä sut pitäis saada tyytyväiseksi?”
”Ei kai millään”, mumisin. Aro oli oikeassa. Me oltiin käyty moikkaa kavereita huoltiksen pihassa, kisailtu autoilla, possautettu vanhainkodin piharoskis, spreijattu pari seinää ja piilotettu Laurin mopoautosta renkaat. Nyt me hengailtiin meidän vanhan koulun katolla. Me oltiin yhteen päivään ahdettu enemmän tekemistä kuin koko viikkoon, mutta mulla oli silti turta ja tympeä olo. Musta tuntui kuin voisin kuolla tähän mun päänsisäiseen ankeuteen.
Aro tasapainoili katon reunalla. Katsoin sen toilailua. Se oli kaatuvinaan monta kertaa, mutta en mennyt halpaan. Aro oli niitä jätkiä, jotka pysyivät pystyssä vaikka käsillään, ja Aro todisti sen hyvin mielellään aina, kun joku kehtasi epäillä. Tavallisesti olisin jaksanut ihailla Aron vartalon hallittuja liikkeitä ja takin alta pilkottavaa ihoa, mutta nyt ei jaksanut ees etäisesti kiinnostaa. Lompakko luiskahti Aron takataskusta mun jalkojen juureen. Kaivoin esiin Aron ajokortin, mutta edes sen koko nimen kauhistelu ei saanut mua tänään hymyilemään.
Arolle oli siunaantunut luomakunnan karmein nimi. Silvo Kyösti Aro. Siinä täytyi vanhempien jo ihan tosissaan vihata lastaan, koska ei tuollaiselle hirmuteolle voinut olla muuta selitystä. Onneks jätkälle oli sattunut ees semiookoo sukunimi, jolla pelastautua. Monet olivat yrittäneet kiusata Aroa sen etunimestä, mutta oppineet tavoille, kun Aro oli niitä tarpeeksi monta kertaa hakannut. Mun oli välillä vaikea uskoa, että Aron kaltainen luikku kykenisi satuttamaan oikeasti ketään, mutta sekin oli nähty omin silmin useammin kuin kerran. Aro oli kävelevä ihme. Se kykeni aina yllättämään.
”Ootko sä masentunut?” Aro kysyi etsien jotakin konkreettista syytä mun haluttomuudelle. Jätkä saattoi esittää pelleilevänsä ja säätävänsä kaikkea, mutta oikeasti se piti mua silmällä. Aro oli hämmästyttävän huomiokykyinen, mutta juuri sen takia siitä tykättiinkin. Aro välitti superlujaa, vaikka muuta välillä esittikin.
”Ainakin tänään”, hymähdin ja laitoin ajokortin paikoilleen. Asetuin taas selälleni ja tuijotin tummaa sinitaivasta. Sinne oli ilmestynyt jo pari tähteä näkyviin, vaikka mitä niistä. Kaikki oli samantekevää ja yhtä ikävystyttävää. Huokaisin syvään.
”Eikö sulle tuu kylmä?” Aro kysyi. Se oli kyykyssä ja keinui kantapäillään. Ehkä Aron ois jo tehnyt mieli mennä himaan, mutta sen sijaan sen täytyi jaksaa mun vetkutusta ja kitinää. Mun kävi Aroa sääliksi. Sille oli käynyt ihan surkee tuuri tässäkin asiassa.
”Mitä välii?” sanoin.
”Ossi”, Aro huokaisi ja tökki mun säärtä. ”En tiiä, mitä mun pitäis tehdä sulle.”
”En mäkään”, sanoin. ”Lähde ja pelastaudu kun vielä voit!”
”Vois”, Aro sanoi, ja se oli lähtevinään. Se meni tikkaille ja alkoi kavuta niitä alas. ”Mä meen täällä jo!”
Heilutin kättäni sen perään. Tiesin Aron pysähtyvän odottamaan, mutta mä en noussut, vaikka mua palelsi. Jospa hypotermia toisi elämään vähän jännitystä.
”Voi vittu sun kanssa”, Aro kiroili ja tuli takaisin. Jätkä kiskoi mun käsiä niin rajusti, että se teki kipeää. ”Ossi, nyt perse liikkeelle!”
Nousin, jotta se lakkaisi kiusaamasta mua.
”Välillä mä oikeesti vihaan sua”, Aro ärähti. ”Oot niin paskaa.”
Aro kuulosti oikeasti ärtyneeltä, mutta oli siinä muutakin. Ihan kuin se olisi ollut loukkaantunut. Aro kääntyi ja lähti vetää tällä kertaa ihan tosissaan. Jäin hetkeksi hölmistyneenä siihen, kunnes kiipesin perään, ja sain Aron kiinni keinujen luona. Nappasin kiinni sen takin selkämyksestä. Aro ravisteli mut irti ja tömisteli tuohtuneena ympäri leikkikenttää.
”Anteeks”, sanoin puhisevalle hahmolle, joka potkaisi roskista. ”Ei ollut tarkoitus pilata sunkin päivää.”
”Tiiätsä ees, miten paskalta tuntuu, kun oon koko päivän yrittänyt viihdyttää sua, mut silti ei kelpaa?” Aro ärähti. ”Mä en kelpaa.”
”Ei tää johdu susta”, vakuutin. ”Tänään on vaan sellanen päivä, ettei mikään huvita. Sä tai kukaan muukaan ei voi sille yhtään mitään.”
”Mun pitäis voida”, Aro sanoi harmistuneena.
”Miksi muka?”
”Kyllä sä tiiät.”
”Tiiänkö?”
”No totta kai tiiät. Idioottiko sä oot?” Aro sanoi. Kyllä mä tiesin, mistä se puhui. Aro oli vain niin söpö, kun se suuttui.
”Sä tiedät, että oon”, hymähdin ja hyppäsin keinulaudan yli, jotta pääsisin Aron luokse. Nappasin sen kasvoista kiinni ja suutelin. Aro työnsi mut pois. Suutelin uudestaan ja pidin lujemmin kiinni, ja tällä kertaa Aro vastasi, eka vähän pidätellen kuin se olisi vielä tahtonut tapella, mutta sitten se antoi periksi oikein mielellään. Aro otti ihanan napakasti kiinni mun lanteista ja imi mun kieltä. Me nuoltiin hyvä hetki siinä, ja ekan kerran sinä päivänä mulla ei ollut tylsää.
”Mistä me puhuttiin?” Aro ihmetteli jälkikäteen. Hengitys kulki tavallista raskaammin. Sen huulet olivat punaiset ja kosteat. Jestas, kun se näytti hyvältä niin.
”En tiiä, mutta arvaa vittu kiinnostaako ees”, virnistin. Tönin poikaystävääni ja pakotin sen juoksemaan yhdessä mun kanssa. ”Mennään jo. Muuten mulla jäätyy pallit irti.”
”Ja mikä saa sut luulemaan, että piittaisin asiasta paskaakaan?” Aro huusi, mutta se ei hidastanut.
”Se, että siinä tapauksessa sä et enää sais munaa, perseestä puhumattakaan! Ja sit sun ois pakko tappaa ittes!”
”No toi nyt oli vaan onnekas arvaus!”
Nauroin vastaukseksi ja loikkasin Aron reppuselkään suoraan vauhdista, ja koska jätkä oli yks atleettinen (joskin luiseva) supersankari, se ei edes horjahtanut.
