Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11) Sam Winchester/Gabriel, mysteeri, angst, 3/3  (Luettu 1161 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love
Nimi: Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: mysteeri, herrajumala mitä angstii tsiisas.
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”), Sam Winchester/OFC, Gabriel/Kali

Varoitukset: SPOILAA KAUTTA 13! Sisältää lisäksi yleisesti fandomiin sopivia väkivaltaisia ja/tai järkyttäviä aiheita.

Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä on minun vastaukseni jo yhdeksänosaiseksi levinneen AU:n perustavaa laatua olevaan canoninvastaiseen ongelmaan. Kolme osaa, julkaisen siihen tahtiin kun viitsin xD

Siipisarja:
I Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III Aureola tassilla (K-11)
IV Quumotuksia (K-11)
V Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII Työajalla (K-18)
VIII Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X Sano se viittomin (K-18)
XI Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII Gabrielinkeltainen (S)





Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi


Ensimmäinen osa:


Sam palasi muutaman päivän reissultansa nössykät kirjoja täynnä. Hän oli väittänyt lähteneensä metsästykselle, mikä ei sikäli ollut sula mahdottomuus, sillä Dean tuuletteli hermojaan useinkin paukuttelemalla suolahauleja menemään. Aivan Samin tapaista se ei ollut, eikä hän metsästämässä muuta ollutkaan, kuin lähdekirjallisuutta.

Dean otti Kirjanoppineiden perinnön jokseenkin kieliposkessa. Mutta hänpä ei ollut lukumiehiä ja hänelle bunkkerista oleellisimmat, ja sitä myöten hauskimmat, asiat olivat erilaiset vinkeät aseet sekä makeat hilavitkuttimet ja härpäleet, jotka saivat hänet tuntemaan olonsa kuin salaiseksi agentiksi. Kirjanoppineiden tarkoin katalogisoidusta ja pedantisti ylläpidetystä kirjastosta hän välitti vain nimeksi. Vaikka toki jopa Dean myönsi kirjoista olevan hyötyä enemmän kuin pitkin lankoja mutuilusta. Hänelle nyt ei paperi maistunut muulta kuin puulta.

Ehkä se oli sitten Samin vanhat haaveet kun kukkivat sillä tavalla kirjojen keskellä pintaan. Sen yhden surkeasti kesken jääneen yliopistotutkinnon kanssa Sam ei ollut, saati sitten väittänytkään olevansa, kummoinenkaan professori. Olihan siitä nyt jo niin kauan aikaakin. Mikäli Sam olisi saattanut opiskelunsa loppuun, hän olisi kai ehtinyt valmistumisen jälkeen painaa hampaat irvessä ilmaisena harjoittelijana. Saada sitten kenties ihan viran ja palaa räiskyen loppuun. Sikäli siis ei välttämättä sellainen vaihtoehto, joka olisi ollut sen enempää toivottavampi. Varsinkin kun kaikissa niissä vaihtoehtotodellisuuksissa, joissa Sam ei jättänyt opintojaan kesken, seuraisi maailmanloppu.

Mutta sisimmässään Sam oli kuitenkin aina Sam. Eivätkä enkelitkään olleet aivan turhaan etukäteen suunnitelleen Campbellien ja Winchestereiden liiton pienissä harmaissa taivaallisissa aaltopituuksissaan. Samissa poltti sisällä Kirjanoppineiden seuraavat teesit, jotka lukivat kaikkien Kirjanoppineiden omien kirjoitusten sisäsivuilla. Ne menivät näin:


Ensimmäinen kohta
Pidä kiinni periaatteista.

Toinen kohta
Havaitse, mitä muut eivät.

Kolmas kohta
Katso, ennen kuin toimit.

Neljäs kohta, ja se tärkein
Pidä kirjaa.



Kirjanoppineiden periaatteita Sam ei tuntenut hyvin, mutta omansa hänellä oli ja niitten mukaan hänen oli elettävä. Ei siksi, että niin olisi ollut välttämättä oikein, vaan koska tällaisessa maailmassa, jossa enkelitkin ovat hirviöitä, tulee hulluksi ilman jonkinlaisia perustuksia.

Isä oli painottanut toista ja kolmatta kohtaa ennen kuin hänen mielensä oli putkinäköistynyt keltasilmäisen demonin ympärille. Mutta vaikka John oli ankara ja varsinkin Deania kohtaan erityisen kohtuuton ja julmakin, ei hän koskaan Samin mielestä kehottanut tyhmänrohkeuteen. Se oli täysin Deanin oma piirre ja peräisin Campbelleilta. Sam, kaikessa teini-iän irtipyristelyissäänkin, oli enemmän Winchester sielultaan. Ja Winchesterit olivat perijuurin älyllisesti lahjakasta porukkaa, monessa sukupolvessa.

Tosin äly ei välttämättä korreloi arkijärjen kanssa, jonka Sam oli valitettavasti omakohtaisesti tuntenut perseessään.

John ei koskaan saanut tietää Kirjanoppineista tai isästään. Mutta hänkin piti kirjaa ja niin oli Saminkin tehtävä, vaikka jälkeen se oli vuosien varrella jäänytkin. Samista tuntui suorastaan rienaavalta ajatuskin, että hän jättäisi Kirjanoppineiden vuosikymmenten työn rappiolle, päivittämättä sitä ollenkaan omalla panoksellaan. Se alkoi pienistä asioista, kuten lisäämällä muutamia viitteitä. Sitten hän kirjoitti jo kokonaisen oikaisun Helvetin ritareista, sillä Kirjanoppineiden tiedot Kainista ja Abaddonista olivat surkuhupaisan virheelliset.

Enkeliopissa olikin sitten työstämistä. Sellaista, mihin pelkästään Samin oma tieto, tai Kirjanoppineiden oma viitekirjallisuus ei riittänyt. Mutta se oli aihe, johon Sam uskoi pystyvänsä pureutumaan. Tai, tuskin ketään niin pätevää enkelinoppinutta toista olikaan. Olihan Sam sekä Castielin, että Gabrielin ystävä, kuin myös pakosta liian intiimisti tuttu eräänkin Gadreelin kanssa.

Jälkimmäisin puistatti Samia edelleen. Tietyllä tapaa jopa Luciferia enemmän, sillä vaikka Lucifer oli kiduttanut ja raiskannut Samia kaikin mahdollisin keinoin, Gadreel oli pysynyt iljettävästi hänen silmiensä takana vakoilemassa ilman, että Sam oli ymmärtänyt vastustella.

Gadreel oli ollut kaiken lisäksi vielä niin julkea, että oli osannut peitellä jälkensä jopa Gabrielilta! Ehkä siksi arkkienkeli olikin ottanut itseensä ja pysytellyt paljon omissa oloissaan. Samista tuntui, että vakuutteluistaan huolimatta Gabriel syyllisti häntä koko jupakasta. Ihan niin kuin se olisi ollut Samin valinta antaa jonkun toisen enkelin käyttää hänen ruumistaan sillä tavalla hyväksi!

Toki Sam ymmärsi myös, että tuskin asia oli oikeasti niin. Todennäköisesti Gabrielin ego oli vain kokenut siitä kolauksen, ettei hän ollut tuntenut oman veljensä armoa silloinkaan, kun he olivat Samin kanssa kahden kesken, vaikka pelehtimässä sitten. Gabriel oli edelleen herkkänä sen suhteen, että hänen voimissaan oli paljon toivomisen varaa. Eikä hänestä kenties koskaan tulisi enää sellaista arkkienkeliä kuin hän joskus oli ollut. Sitä Sam tiennyt uskaltaisiko hän kirjoihin ja kansiin kertoa rakastavansa arkkienkeliä… se oli jotenkin iso lause. Eikä Sam tiennyt miten Gabriel siihen suhtautuisi.

Joka tapauksessa, kun Sam palasi niin kutsutun ”metsästysreissun” jälkeen, häntä vastassa bunkkerissa odotti Dean kalsarisillaan, sylissään karkeakarvainen, valkoisenkirjava, mustakorvainen sesse.

”Jaaha. Etkös sinä aina sitä sano, että lemmikeille sössöttäminen on lapsellista eläinten inhimillistämistä ja eräänlainen eläinoikeusrikos sekin”, totesi Sam juuri niin sarkastisesti kuin veljen tällaisessa tilanteessa tuleekin. Koira haukahti. Samin oli vaikea pitää naamallaan vakavaa ilmettä, koska pienet koirat olivat vain niin söpöjä. Kuten olivat myös suuret koirat. Ja keskikokoiset.

Jos totta puhutaan, niin Samista koirat olivat ylipäätänsä maailman parhaita otuksia.

”No voi voi ja lämmin leipä”, tuhahti Dean, ”Minkä minä sille voin, että tämä karvamato tässä rupeaa heti itkemään isäntänsä perään, jos siitä silmä välttää. Sanoisit sille arkkienkelihoidollesi, ettei tämä bunkkeri ole kuule mikään kaksikymmentäneljähoo dogsitteripalvelu.”

”Onko tuo Gaben koira? Onko Gabrielilla koira?” kysyi Sam, joka rapsutti läähättävää eläintä korvan takaa. Miten niin Gabrielilla oli muka koira, missä se oli ollut ja kuinka kauan? Miksei hän ollut kertonut koirasta Samille, Samhan rakasti koiria yli kaiken.

”No piruako se minä kaikesta kaiken tiedän! Se nyt kävi tässä pari päivää sitten ja käski katsomaan tämän perään vähän aikaa. Ei sanonut minne oli menossa, eikä jäännyt pitkäksi aikaa. Minä luulin, että sinä tiesit”, kertoi Dean ja päästi koiran siksi aikaa sylistään, että se sai nuuskutella Samin koipia häntä viuhuen kaikessa rauhassa. Sam rutisti kulmiaan hymystä huolimatta. Gabriel ei ollut soittanut hänelle. Eikä jättänyt edes viestiä.

Ja aivan kuten Dean oli luvannut, niin hetken päästä ks. ransu aloitti surumielisen ulinansa, joka lakkasi vain siihen, että Sam otti sen syliinsä ja tarjosi Deanin voileivästä makkaraa.

”Mikä se tämän nimi sitten on?” kysyi Sam.

Pff. Älä minulta kysy”, sanoi Dean. Sam mulkaisi häntä kylmäkiskoisesti.

”No miksikä sinä sitten olet sitä kutsunut?”

”Pitsataskuksi”, totesi Dean ja kohautti sitten mielenosoituksellisesti olkiaan. ”No se söi heti ensitöikseen minun maanantain lounaani! Muutenkin ihan hirveä näpistelijä, äläkä syötä sitä enää. Menemme pian vararikkoon.”

”Just just”, sanoi Sam enemmän tai vähemmän vaikuttuneena. ”Ja Gabe ei tosiaan sanonut minne oli menossa?”

”Johan minä sanoin”, tiuskaisi Dean sen verran kiukkuisesti, että Sam ymmärsi hänenkin olevan tilanteesta vähän hämillään. Ehkä Gabrielilla oli jotain ihan viatonta tekemistä, tai kenties tämä oli hänen käsityksensä jonkinlaisesta piruilusta. Olihan Deanin tässä muutaman päivän aikana pitänyt ihan itse hoitaa koiran kusettamiset ja kakattamiset ilman ketään kelle moisia tylsiä asioita delegoida. Samin toiset lenkkarit Dean oli koiran antanut pureskella piloille.

”Jos me nyt sitten katsellaan ja kuulostellaan. Eikö mitä, Pitsatasku?” sanoi Sam ja siitä eteenpäin Pitsatasku oli hänessä kiinni kuin napanuoralla. Aamulla aina jalkopäässä häntäänsä heiluttamassa, koko ajan jotakin vaatimassa ja Gabrielista alituiseen muistuttamassa.

Mikäli Sam ja Dean eivät olleet metsästämässä, niin Sam aloitti aamunsa aina pitkällä juoksulenkillä. Hän osti Pitsataskulle istuvat valjaat, sillä naru jossa Dean oli sitä pitänyt oli köykäinen ja varmasti kovin epämukava. Lähialueen koirapuiston naiset panivat söötin koiran kanssa lenkkeilevän pitkän komistuksen heti merkille. Deanin sanoin, koiraa varmenpaa pillumagneettia ollutkaan. Naisia olisi saanut hätistellä kepillä kauemmaksi, ellei Sam olisi juossut niin kovaa.

Koirapuiston lähellä oli myös sellaisia kahviloita, jonne eläimetkin olivat tervetulleita. Sellaisissa Sam vietti aikaa kirjoinensa ja kirjoituksinensa, jos muuta tekemistä ei ollut.

”Hei! Et varmaan tunnista minua, mutta juoksemme usein samaa lenkkiä”, tervehti kerran eräs erittäin mukavan oloinen nainen kaiketi seurattuaan Samin intensiivistä kirjoittamista tovin. Hänen kiltti shelttikoiransa teki tuttavuutta Pitsataskun kanssa. Sam hymyili. Tästä ei sitten niin vain kipitetä karkuun.

”Oi, niin. Anteeksi, tahdotko istua? Olen vähän päässyt leviytymään tähän”, Sam viittasi tietokoneeseensa ja hujanhajan avoinna oleviin kirjoihinsa ja muistiinpanoihin. Nainen nauroi iloisesti.

”Mitäpä tuosta! Minun nimeni on muuten Rosier. Oletko kirjailija? Olen nähnyt sinut usein täällä kovin vakavaa kirjailijantuskaa huokuen.”

Samin posket kuumenivat hiukan. Ei kai hän nyt voinut tunnustaa vakavissaan kirjoittavansa esseetä arkkienkeleistä! Hän sulki tietokoneen näytön nolona.

”Uh… kunhan vain nyt tutkiskelen”, sanoi Sam yliolkaisesti. Rosier oli sen verran utelias, että varsin peittelemättömästi vilkaisi käsikirjattuja papereita – myös sitä, mihin Sam oli kakkosluokan piirustustaidoillaan hahmotellut Gabrielin siiven anatomisen rakenteen perustuen niihin luunkappaleisiin, jotka siitä vielä oli jäljellä.

”Jännittävän muotoinen korppiluu, en ole koskaan nähnyt vastaavaa”, nainen sanoi ja osoitti sormellaan kohtaa Samin piirustuksessa. Nainen kertoi tutkivansa osavaltion pikkulintukantaa ja julkaisevan pian uransa merkittävimmän tutkimuksen aiheesta. Se oli erittäin mielenkiintoista, jopa siinä määrin, että Sam ihan hetkeksi vallan unohti, että Rosier varmasti tulkitsi hänen innostuksensa mielenkiinnoksi ja sitä myöten flirttailuksi.

Dean vanhana naistennarraajana yhtäältä onnitteli pokauksesta, mutta samaan hengenvetoon varoitteli Gabrielin suututtamisesta.

”Avoimet suhteet on jees. Niin, kuin, tosi jees. Mutta tsekaa nyt Gabelta ensin, ettei se nosta lintunaistasi aidanseipääseen variksenpelättimeksi.”

”Ei ole mitään lintunaista”, sanoi Sam, ”On vain ystävä, jonka kanssa juttelen välillä.”

”Juttele keskenäsi, naikkoset ui aina liiveihin”, totesi Dean niin kuin kaikki hänen idioottisimmatkin heittonsa olisivat totuus vailla vertaa.

Oli miten oli, Sam ehti tapailemaan Rosieria aina silloin tällöin. He tervehtivät puistossa ja jutustelivat niitä näitä linnuista ja kirjoittamisen vaikeudesta. Luonnollisesti Sam piti suunsa kiinni melkein kaikista asioista. Rosierille hän kertoi kirjoittavansa fantasiaromaania. Enimmäkseen hän puhui kaihoisasti Gabrielista, joka ei ollut vastannut yhteydenottoihin mitenkään, vaikka Sam kyllä näki messengeristä, että hän oli nähnyt viestit. Ystävänpäivänä Sam oli pukenut Pitsataskulle koirahupparin, jossa oli pienet pörröiset siivet. Deanista se oli ollut typerin juttu ikinä (vaikka poseerasi itse selfiessä sen kanssa). Rosierista se oli söpöä, mutta hän näki vain kuvan, ei sitä kenelle se oli lähetetty.

”Taidat olla todella intohimoinen. Puhut hahmoistasi niin kuin ystävistä”, sanoi Rosier karamellicappuccinon äärellä. Samista tuntui jotenkin kummallisen kylmältä. Pitsatasku hyppäsi hänen syliinsä ja nuoli naamaa. Rosier oli hivuttautunut lähemmäksi ja hiveli Samin kättä. Sam ei tehnyt sen paremmin myöten kuin vastakaan. Hän antoi Rosierin suudella poskeaan hyvästellessä.

Essee enkeleiden aureolasta tarvitsi vielä Gabrielin siunauksen. Se perustui nykyisellään vain Samin omiin kokemuksiin, siihen miten joskus enkelin armo ei vain tahtonut pysyä kokonaan astian sisällä, vaan vuoti ulos ja heijasti ympäröivää valoa pehmeänä ja rakkaudentäytteisenä. Gabriel oli rakastanut häntä, eikö ollutkin? Sam oli aivan varma, että oli.

Rosier oli mukava nainen ja pyysi Samia luokseen illalliselle.

Tässä kohtaa Sam rikkoi kaikkia Kirjanoppineiden sääntöjä vastaan. Hän rikkoi periaatteensa olla uskollinen, sillä hän meni Rosierin luokse ihan hyvin tietäen, että vaikka he eivät päätyisi sänkyyn, oli se silti Gabrielia kohtaan väärin.

Hän myös kieltäytyi havaitsemasta, minkä olisi pitänyt olla päivänselvää – että nainen, joka oli niin kiinnostunut hänen niin kutsutusta ”romaanistaan” ei ollut vain sattuman omalaatuinen nainen, vaan joku, joka tunnisti kummallisenmuotoisen korppiluun merkityksen.

Samia oli vedätetty. Pahemman kerran. Hänen olisi pitänyt katsoa pintaa syvemmälle, ennen kuin toimi ikävissään itseään vastaan. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa, ja kirjoittaa niin, että siitä olisi ollut jotain hyötyä.

Samin olisi pitänyt tunnistaa lukemastaan, että Rosier oli demonin nimi.


*




« Viimeksi muokattu: 22.03.2018 17:59:17 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Violetu

  • Paritusholisti
  • ***
  • Viestejä: 2 014
  • Good things do happen.
Luin tämän viime yönä ja lopun yötä katselinkin sitten unia, joissa yritin kommentoida tätä. Halusit kommentit jostain syystä kaakaossa lilluvalle kermavaahdolle mansikkahillolla kirjoitettuna (Selvästi Gabrielin idea).

Hitsi, tätä on ollut varmasti hauska kirjoittaa, jotenkin oikein kutkutti nuo kaikki kohdat joissa olit punonut Gabrielin läsnäolevaksi nyt vaikka ysikauden tapahtumiin, luonnollisesti sitä koko Gadreel vähän varmaan vitutti.
Ja Sam kirjeiden miehenä nörtteilemässä siipiluita, ah, thats my Sammy.
Dean kalsarisillaan Gaben koiran kanssa, sydän ehkä vähän suli. Hienosti olet jotenkin arkipäiväistänyt Winchesterien elämän, siellä on ne Samin aamulenkit ja arkiset kotitouhut, vaikka onkin metsästäjän elämää myös.
Mutta missä on Gabriel? Kohta se taitaa saada vielä suuremman syyn ottaa nokkiinsa ja murjottaa Samille, apua :-X

Jään jännäilemään ja seurailemaan kuinka tässä vielä käy...

~Violetu

Ja aiheesta ihan vähän sivuun, pakko kiljua vähän suoraa huutoa, koska uusin spn-jakso oli niin kaunista kultaa <3
Vie minut kanssasi yöhön ja
seikkailuun.

"This is my voicemail. Make your voice... a mail."
~ Castielin puhelinvastaaja

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love
Violetu, aw, olet unissasi ottanut yhteyttä Gabrieliin! Minäkin suurin piirtein nykyään vaan itken ja olen sikiöasennossa lattialla jun SPN pitkästä aikaa vaan onnistuu jakso toisensa perään.

Tän AU:n alkuperäinen idea suurinpiirtein kai oli tosiaan siinä, että suurin merkittävin ero on se, että Gabriel ei kuollut, mutta muuten asioiden voi olettaa tapahtuneen sinne sun tänne canonin mukaan. Eli koko Gadreel-bisnes tapahtui jossain määrin sellaisenaan. Kukin voi päässään miettiä miten se tarkalleen asioita muuttui, mutta olen nyt näköjään kirjoittanut tämän niin, että Gabriel viettelee aikaansa Samin kainalossa mennen tullen, eli siinä on pitkiä välejä kun se kai on omillaan pois.

Ei tätä varmaan kauaa tarvii jännäillä, emmä jaksa viikkoja odottaa postailun kanssa. Postaan kun jaksan xD

Kiitos kommentistasi iih iih <3

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love

Toinen osa:


”Sam”, sanoi Castiel ehättäessään hänet yksin huoneestaan hoivaamasta haavojaan. Hän jo kohotti kätensä ottaakseen kivun pois, mutta Sam kieltäytyi. Castiel epäröi, epäröi pitkästikin, mutta jätti mustelmat niille sijoilleen. Sam ei ollut tyytyväinen, mutta hän tunsi ehdottomasti ansaitsevansa jok’ikisen arven Rosierin mukiloinnista. Sam oli kokenut pahempaakin, mutta ehkä tämä sattui kaikista eniten.

Jos Pitsataskulla ei olisi ollut Samia parempi ennakkovainu, eikä se olisi kirinyt niin kovaa kuin pienistä jaloistaan pääsi murisemaan Deanille, liekö hän kuollut demonin viekoitteluun. Sam oli suudellut demonia, eikä se ollut edes tuntunut ennen veitsenpistoa pahalta. Nyt se vasta pahalta tuntuikin, mutta ei sen veitsenpiston vuoksi.

Castiel oli huolissaan haavasta mahassa, mutta Sam ei halunnut mitään. Castiel pörhensi olkiaan. Hän se tosiaan osasi ilmentää elämää suurempaa turhautumista mahdollisimman vähäeleisesti. Pitsataskukin luimisteli hänen edessään siihen tapaan kuin olisi syönyt vessapaperirullan ja levittänyt nöyhtää ympäri bunkkeria (kuten olikin, mutta se ei kuulu tähän.)

”Pyydän, että kertoisit Gabrielille meidän tarvitsevan kipeästi hänen apuaan”, sanoi Castiel. Samin teki mieli suurin piirtein itkeä.

”Mitä sinä oikein luulet, että olen tässä yrittänyt tehdä? Istuskella ihan hyvilläni kun Pimeys imee itseensä Deanin lisäksi meidät ja kaiken muunkin joka suinkin on olemassa?” Sam parkaisi ja oli heittää puhelimensa seinään. Enää ei viestikentissä näkynyt ”nähty silloin ja silloin”. Gabriel oli jossain puhelinverkon ulottumattomissa.

”Onko hän kadonnut?” kysyi Castiel.

”Kadonnut kai pyrkisi löytymään. Minä luulen, että Gabe ei tahdo”, Sam sanoi hiljaa. Hänen ei tarvinnut selittää Castielille miltä katumus tuntuu, sillä se jos jokin näkyi hänessä syvemmällä kuin Rosierin terävien kynsien repimät naarmut.

Ei Gabriel voinut tietää demonista. Mutta silti Samista tuntui kuin yhteys häneen oli kokonaan katkennut kostoksi siitä. Gabriel oli luonteeltaan monenkirjava, mutta yhdessä ehdoton – hän ei hyväksynyt mitään epäreilua. Sam kelasi viimeisen aktiivisen viestikejun auki, jolloin Gabriel oli vielä vastannut.

     laitoin mailiin viestin
     lähdetään deanin kanssa kytikselle

     
eix sammyn pitäs jo nuqq

     katsoitko sitä mailia?
     onko ajatuksia?


Sam kysyi Gabrielilta silloin tällöin apua keisseissä, jotka eivät ottaneet ratketakseen. Kyseisessä tapauksessa Sam ja Dean olivat jo jonkin aikaa metsästäneet jotakin, joka tappoi uhrejaan sillä tavalla eriskummalliseen tapaan, ettei Sam ollut sitä oikein osannut tunnistaa. Mutta hänellä oli aavistus, että Gabriel taitaisi.

vaikuttais kujeilijalta
emt
ei kinost


     kujeilijalta?
     okei kiitos


pää tyynyyn
kauniita unia
oman kullin kuvia ;)


     -_-
     
Gabriel oli ollut oikeassa, kyseessä oli ollut kujeilija – tällä kertaa ihan oikea sellainen. Varsin ilkeä tappaa myös, sillä vaikka kyseessä ei ollutkaan enkeli valeasussa, niin sen naruttaminen ei ollut ihan mikään iisi bisnes. Onnistui kuitenkin. Sen jälkeen ketjussa ei ollutkaan kuin pelkkiä Samin viestejä.

     missä päin olet?
     Viestiä ei voida lähettää – yritä uudelleen?

     missä päin olet?
     Viestiä ei voida lähettää – yritä uudelleen?

     missä päin olet?
     Viestiä ei voida lähettää – yritä uudelleen?

     ole kiltti
     Viestiä ei voida lähettää – yritä uudelleen?

Castiel taas oli ihan kädetön mitä lohduttamiseen tuli. Seisoi siinä kun kelohonka ja toljotti. Sam puri huultaan ja oli itkemättä.

Demoni oli ollut arkkienkelin luita vailla. Siitä lähtien, kun Sam ja Dean olivat löytäneet irtileikatun siiven rippeet erään satanistin hallusta ja kuulleet, että niitä oli myyty eteenpäin taikakaluina, Sam oli kerännyt niitä yksi kerrallaan takaisin. Hän oli levittänyt ne bunkkerissa huoneeseensa lattialle siiven muotoon. Castiel itse asiassa seisoi niiden keskellä. Jalat vähän harallaan, ettei olisi astunut minkään päälle. Se sai hänet näyttämään entistä hoomoilasemmalta.

Kaikkia palasia Sam ei ikinä saisi pelastettua, mutta mitä vähemmän Gabrielin siivenrippeitä oli liikkeellä, sitä parempi. Paha vain, että huhu arkkienkelin luista oli kirinyt laajalle ja niitä janosi okkultistien lisäksi myös demonit – kuten Rosier. Rosier, joka oli ottanut omaan napaan tuijottaen turhan riskin tunnistettuaan Samin piirtämän korppiluun enkelin luuksi.

Ehkä Rosierinkin olisi pitänyt tehdä taustatutkimuksensa paremmin. Ehkä hän ei olisi hyökännyt Winchesterin kimppuun pelkän luunpalan vuoksi. Tervemenoa kiirastuleen, Deanin suolahaulit perseessä. Joskus demonit osasivat olla kyllä liian ahneita.

”Sitä suuremmalla syyllä minun on sinua patistettava. Jos on syytä uskoa, että Gabrielille on sattunut jotakin, on meidän puututtava siihen välittömästi”, sanoi Castiel ja oikeassahan hän oli, pentele. Mutta millä Gabrielin voisi tavoittaa? Hän jos joku osasi piileksiä, eikä varmasti jättäisi itsestään merkkejä. Ehkä hän ei ollut edes suuttunut, vaan pelästynyt, niin kuin he kaikki olivat pelästyneet kuultuaan Jumalalla olevan kaltaisensa vastakappale, joka herätti Luciferissakin paniikinväristyksiä.

Ehkä Gabriel oli päättänyt skipata tämänkin katastrofin ja vetäytynyt yksin jonnekin paratiisisaarelle odottamaan kaiken loppua. Hätyyttääkseen Castielin niskastaan Sam kuitenkin lupasi panna etsinnät etusijalle.

Kului piinallisia aikoja. Gabrielista ei pihahdustakaan. Pitsataskukin lakkasi ennen pitkää ulvomasta isäntänsä perään. Sam ei totisesti keksinyt mitään niin murheellista, kuin sydämensä särkeneen lemmikin. Sam nukkui se kainalossaan joka yö.

”Ehkä näin on parempi. Ei toisaalta tarvitse koskaan pyytää anteeksi. Eikä erota”, sanoi Sam repiessään ruven irti Rosierin leikkaamasta haavasta kädessään. Se rupesi vuotamaan verta, mutta Sam antoi sen vaan valua pitkin. Pitsatasku uikutti ja nuolaisi hänen poskeaan.

”Ainakin sinä rakastat minua. Vaikka olenkin rikkonut isäntääsi vastaan”, sanoi Sam. Pitsatasku ei ymmärtänyt ja siksi sen elämä olikin kadehtimisen arvoinen.

Seuraavana aamuna Samille tuli sellainen älynväläys, että hän keksi soittaa Gabrielin työpaikaille (niin aivan, työpaikalle, usko tai älä!) esittäen muka kiukkuista veroviranomaista. Utelullaan hän sai sen verran selville, että arkkienkeli oli irtisanoutunut töistään vain viikkoja takaperin – kuitenkin sen jälkeen, kun hän oli jo jättänyt Pitsataskun Deanin hoteisiin. Hän oli jättänyt jälkeensä Samille entuudestaan tuntemattoman puhelinnumeron, jonka suunta meni Intiaan.

Perin kummallista. Numeroon soitettaessa automaatti vastasi vain, että:

”Kiitoksia soitostanne suurille viisauksille. Emme voi vastata rukoukseenne juuri nyt, mutta voitte jättää viestin.”

Sam sulki puhelimen.

”Huh? Rukouslinja”, hän mietti ääneen. ”Miksi Gabriel jättäisi rukouslinjan numeron?”

Sam kaivoi tietokoneensa esiin ja alkoi tehdä peruskaivelutyötä  Jo simppeli haku paljasti, että ”suurilla viisauksilla” todennäköisesti tässä yhteydessä tarkoitettiin kymmentä Mahavidyaa, siis suuren jumalattaren Devin kymmentä ilmentymää. Yksi niistä oli tuhon että luomisen jumalatar Kali – Gabrielin vanha rakastettu.

Samin vatsassa muljahti.

Hän tutki eteenpäin. Gabrielin jättämä numero löytyi myös eräältä nettisivulta, mutta ei rukouslinjana vaan jonkun Bollywood-tuotantoyhtiön kontaktinumerona. Soittaessa se kuitenkin aina kelasi saman viestin uudestaan. Työtantoyhtiön nimi oli Mahavidya & co ja melko pienellä vaivalla Sam löysi omat nettisivut – myös typistetysti englanniksi. Siinä väitettiin aivan suoraa yrityksen liikevoiton olevan uuden ”rukousteknologian” aikaansaannos. Siihen kai puhelinlinjakin liittyi.

Kokemuksistaan pakanoiden kanssa Sam tiesi, että muinaisina aikoina eniten palvotut jumalat olivat voimakkaimpia. Ne, jotka nykyaikana rupesivat riehumaan, olivat niitä, joiden voimanlähde rukouksista ja uhreista oli kärsinyt eniten.

Mahavidya & co oli keksinyt tähän nerokkaan ratkaisun siirtämällä palvontamenot suoraa puhelinverkkoon, internettiin ja sosiaalisen mediaan. Lankoja pitkin rukousvoima kumuloitui yhteen pisteeseen. Jumalattaret elivät  kaiketi kuvakseen rakennetuissa palatseissaan vallan täydellisessä yltäkylläisyydessä tässä ajassa, jossa muut jumalat joutuivat omin käsin raatelemaan uhrinsa jossain ojanpenkalla kuin nälkiintyneet elukat.

Sam luki vakavana yrityksen nettisivuilta avointa jumalatarten blogia. Sieltä hän sitten kaikista mahdollisista paikoista löysi ensimmäistä kertaa kuukausiin konkreettisen todisteen Gabrielista. Se oli yhteisvalokuva kuvituksena tekstiin, joka hindistä englantiin googlekääntäjän kompuraisella avustuksella jumalattaret kiittivät maireasti nykyisiä uskonveljiä ja hehkuttivat tulevaisuutta uuden yhteistyökumppanin suosiollisella avustuksella.

Kuvatekstissä luki näin:


Kuvassa vasemmalla uusi kristitty kontaktimme, herra Archibald G. Tricks.


Valokuvassa Gabriel oli kohottanut samppanjamaljan. Mutta hän ei näyttänyt kovin iloiselta. Hän hymyili kyllä, mutta Samista se näytti teennäiseltä. Pakotetulta? Minkä takia hän oli jättänyt rukouslinjan numeron pomolleen? Ja miksi ihmeessä Gabriel oli tuonut koiransa Deanin ja Samin hoteisiin muuten itsestään ilmoittamatta?

Ehkä Castiel oli oikeassa sen suhteen, että kenties Gabriel ei ollut aikonut häipyä pysyvästi, mutta hänelle oli sattunut matkan varrella jotain ennakoimatonta. Saminkin silmään näytti siltä, että oli Gabrielin suunnitelma sitten mikä tahansa, niin hän ei ollut irtisanoutunut työstään ennen kuin varsin vastikään ja täydellinen hiljaisuus oli alkanut liian äkkiä ollakseen tahallista.

Sam nousi ylös ja puki Pitsataskun ja lähti lenkille. Hän huusi ja raivosi rannalla. Pitsataskusta se oli hauska leikki, kun hän heitti isoja risuja veteen. Tosiasissa Sam kirosi arkkienkelia ja sitä, ettei tämä edes huvikseen ollut voinut vihjaista, että jotakin tällaista voisi sattua.

Miten tästä edetä mihinkään? Pitkin hampain Sam jakoi tietonsa Castielin ja Deanin kanssa, mutta kumpikaan yhtähyödyllinen kuin vuotava kumisaapas. Eikä heillä toisaalta ollut aikaakaan, koska heillä oli kädet täynnä Pimeyden kanssa. Ei siinä oikein ollut leikille sijaa. Castiel ei Metatronin perseilyiden takia myöskään voinut tuosta noin vain piipahtaa Intiassa katsomassa ympärilleen, joten hänen lupauksiaan ottaa Samin salapoliisintyö lukuun ei voinut ottaa vakavasti.

Hassua, että enkeleistä ainoa, jolla oli edes yksi siipi tallessa, oli tätä nykyä Gabriel. Ja arkkienkeli silti tunsi itsensä muita enemmän vaillinaiseksi, mene ja tiedä.

Huoneessaan Sam pani oven lukkoon ja kävi kirjoineen lattialle makaamaan. Gabrielin siipi, se mitä siitä oli jäljellä, lepäsi niin kuin taitettuna pitkin lattiaa niin suurena kuin Sam arveli sen luonnossa olevan. Siis aivan mahdottoman suurena! Suurista siipisulista hän oli saanut käsiinsä vain muutaman, eivätkä niistäkään kaikki olleet ehjiä. Hän tuskin uskalsi koskea niihin, sillä ne näyttivät kaikesta huolimatta niin haurailta.

Sam oli ostanut antikvariaatista jonkinlaisen lääkärinoppaan – sellaisen, jossa käsiteltiin murtumia ja leikkaushaavoja.

”Leikkausviilto...” Sam mutisi itsekseen ja pyöritteli korppiluuta kädessään. Yritti oman vartalonsa ja kirjan referenssin avulla päätellä mistä suunnasta isku oli aikoinaan tullut. Hän tuli siihen tulokseen, että Gabrilielin oli täytynyt olla kasvokkain, kuka nyt sitten lieneekään ollut, joka oli leikannut hänen siipensä irti.

Halauksessa, kenties?”

Samin mieleen tuli Rosier, jonka syliin hän oli ikävissään liian helposti antautunut ja saanut sen tuta saman tien riipimisenä selässään. Sam voi pahoin.

Ihmisellä korppiluu on sulautunut yhteen lapaluun kanssa, mutta linnuilla se tuki siipeä. Enkeleillä tuo luu ei varsinaisesti vastannut kai kumpaakaan, sillä siipi sen fyysisessä olomuodossa ei ollut kiinni astiassa, vaan enkelin ihmissilmin käsittämättömässä tosimuodossa. Siipien varjo, jollaisen enkeli saattoi astiassaankin heijastaa, oli vain se – varjo, ja harhakuva. Luunkappaleet ja sulat olivat oikeastaan lähimpänä, mitä Sam oli koskaan nähnyt Gabrielia kokonaan.

Helvetin häkissä Lucifer oli näyttänyt Samille kasvonsa. Samilla ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö Gabrielin kasvot olisi yhtä painajaismaiset. Mutta jotenkin hän ei uskonut siihen. Gabrielin siipisulissa oli lämmin, kullanruskea kiilto. Sam halusi uskoa, että Gabrielin kasvot olisivat yhtä lämpimät, kuin hänen aureolansa oli ollut silloin, kun Sam oli sen ääriviivat ensimmäisen kerran nähnyt. Eikä hän silloin ollut pelännyt.

Gabriel oli ollut kaunis. Ja ihana. Ja rietas. Enkeli, joka huusi motellin kylmässä käytävässä haluavansa Samia ja toisaalta luvannut olla hänelle uskollinen aina. Enkelin suusta suuresti sanottu. Sam kävi läpi omia muistiinpanojaan ja viivasi niistä yli tyhmimpiä aivopieruja.

Näin Sam oli kirjoittanut tutkielmaan enkeleiden vahingoittamisesta:


Astiaansa surmattu enkeli palaa kaikkinensa tuhkaksi, jättäen vain astian jälkeensä. On toistaiseksi kyseenalaista miten enkeli tapetaan muuten, ja siihen oletettavasti pystyy vain toinen enkeli tai voimaltaan vastaava olento, joka kestää enkelin tosimuotoa sellaisenaan, vrt. leviatanit & Eeva.

Enkelin ruumiinosia voidaan käyttää okkultistisiin tarkoituksiin. Kevyimmillään se tarkoittaa esimerkiksi luujauhon sisäistä nauttimista, jota voi verrata tajuntaalaajentaviin huumeisiin. Noidan tai demonin käsissä siipisulista yms. voidaan valmistaa taikakaluja, joiden käyttötarkoitukset vaihtelevat käyttäjän kykyjen ja keskittymisen mukaan.



Pitsatasku makasi Samin sängyllä ihan niin kuin ylpeänä siitä, että hän oli siellä ja Sam lattialla.

”Et sitten kuse sinne”, sanoi Sam leikkillään. Koira käänsi päätään ja tuhahti. Sam nousi istumaan tarkastellakseen mahdottoman kokoista korppiluuta kädessään paremmin. Hän punnitsi sitä. Huoneessaan hänellä oli hopeavati – koristeena, mutta se oli Kirjanoppineiden esineistön katalogiin merkattu jumaltenmaljaksi. Uhraamalla verta ja jotain jumalille tärkeää sillä saattoi kutsua voimia luokseen suoraa. Henkilökohtaisesti. Sam ei tiennyt toimisiko se enkeleihin.

”Toisaalta, Gabella oli paljon tekemistä pakanoiden kanssa”, tuumasi Sam. ”Voihan se toimia, eikö mitä?” hän kysyi Pitsataskulta. Se sanoi vuh ja se tarkoitti, niin kuin, ”vuh”.

Sam nousi ja nosti hopeavadin kaksin käsin lattialle. Hänellä oli jo valmiiksi tieto siitä miten sitä käytetään. Hän mietti ja mietti minkä Gabrielin vähistä jäljellä olevista siivenkappaleista hän tähän uhraisi.

”Onkohan luu parempi kuin sulka? Mitä tykkäät, Pitsatasku?” Sam kysyi. Pitsataskun vuh tarkoitti edelleen vuh, mutta Sam leikki, että se oli älykäs ja kaikinpuolin hyvin argumentoitu vastaus.

”Olkoon sitten luu”, sanoi Sam ja leikkasi käteensä ranteen puolelle pitkittäisen haavan. Näihin tällaisiin taikoihin oli aina parempi vuotaa enemmän kuin tarpeeksi. Voi olla myös, että Sam nautti kivusta. Tiedä sitten, mutta ainakin hän nautti sen jäljistä. Olipahan ainakin jotain konkreettista, eikä pelkkää abstraktia sisäistä tuskaa.

Sam piirsi pikkurillillään vereen ainoa tietämänsä symbolin, joka varmasti oli Gabrieliin sidonnainen – veen, jossa oli hakanen ja koukku, sekä kaaren muotoinen kampa sen yllä. Se oli enkelisireeni, toiselta nimeltään Gabrielin sotatorvi.

Sam sytytti suitsukkeen ja sanoi Kirjanoppineista tarkastamansa sanat:

”Kutsun sinua, kujeilijoiden jumala, paljasta minulle salaisuutesi ja näytä mikä piilotettu on.”

Ei tapahtunut mitään. Sam tuijotti veriseen vatiin ja symboliin korppiluun alla, mutta mitään, ei mitään reaktiota. Sam imaisi huultaan nujertuneena.

”Kai se oli liian optimistista, sitten”, hän sanoi pettyneenä. Mutta juuri silloin Samin veri syttyi sanoista tuleen ja muuttui mustaksi.


*




« Viimeksi muokattu: 17.03.2018 17:22:51 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love





Kolmas osa


Ensin korppiluu veren keskellä ei tummunut, aivan kuin liekit eivät olisi koskeneetkaan sitä. Mutta yhtä nopeasti se sitten murentui pelkäksi harmaaksi tuhkaksi. Hopealautaselle piirtyi tummanharmaa liekehtivän peilaava pinta. Sam ei edes kuullut Pitsataskun haukkumista, koska peilissä näkyi kahdet kasvot. Gabriel juhlavassa asussa, jollaisessa Sam ei ollut ennen häntä nähnyt, vierellään Mahavidyan Kali, joka syleili häntä… ja toisaalta katsoi suoraa Samiin. Se katse, se oli jotain outoa suurta. Kali kietoi lukuisat kätensä Gabrielin ympäri tiukemmin.

Sam piteli astiasta kaksin käsin kiinni. Rakastavaiset kietoituivat toisiinsa ja toisiinsa ja toisiinsa ja he suutelivat ja suutelivat ja suutelivat, eikä Sam ollut ikinä ollut yhtä täynnä raivon polttamaa piinaa. Ei edes Luciferin kiduttamana, sillä Lucifer ei ollut keksinyt vääntää Samia näin. Koska Sam ei ole ollut ennen mustasukkainen. Eikä hän koskaan ole itkenyt sen katkeroittamaa itkua. Tai nielut kurkustaan alas mustaa murhanhimoa. Silloin hän halusi Gabrielin kuolleeksi, todellakin kuolleeksi! Hän itki raivosta, ei surusta. 

Mutta niin muuttui kuva sitten, kun kyynel tipahti verimustan pinnalle. Gabriel katsoi kuvassa suoraa Samiin – ei, vaan Kaliin, joka näyssä nyt seisoi Samin paikalla ja tukisti Gabrielia hiuksista. Hän sanoi jotain… jotain, mutta Kali löi häntä. Kali kovisteli häntä, tenttasi samaa uudestaan ja uudestaan, mutta Gabriel ei vastannut mitään. Pudisti vain päätänsä vaikeana. Miksei hän vastustellut? Miksi hän kävi polvilleen tekemättä vastarintaa?

Kalin sormet olivat veressä. Gabrielin veressä, kun hän antautui ja loisti kuin aurinko.

Seuraavat kuvat ryöppysivät Samin silmien eteen niin nopeasti, että hän kaatoi maljan syliinsä ja hän poltti itsensä sen kuumaan. Gabriel oli tosimuodossaan, hopeamaljan kuvajaisessakin, liian paljon ihmismielelle käsittää. Mutta Sam tunsi sen luissaan, tai tarkemmin, maistoi veren suussaan. Gabrielin verta, käsistään juotuna. Arkkienkeli oli lyöty maahan. Samilla – ei, ei, vaan luomisen ja tuhon jumalattarella –  oli kädessään tuhon käyrä miekka.

Kali oli leikannut Gabrielin siiven irti ja jättänyt kuolemaan.

Ehkä Sam menetti tajuntansa tai vain sammahti uupumustaan. Hän heräsi siihen kun Dean herätteli häntä läpsimällä avokämmenellä naamalle samaan aikaan kun Pitsatasku yritti syödä hänen tukanreuhkaansa. Huoneessa haisi juuri siltä miltä voit ihan hyvin kuvitella luiden ja veren ja suitsukkeiden haisevan keskenään – oksettavan rautainen käry. Dean uhkaisi antavansa Samille niin tuta selkäänsä, ettei unohtaisi sitä edes seuraavassa elämässä. Castielista se oli erinomainen idea. Se lieni vitsi. Tai jotain. Ota nyt Castielista selvää.

Väistämättä Samin mieli palasi siihen yöhön, kun Gabriel oli tullut haavoittuneena hänen luokseen ja itkemällä raivonnut kadotettua siipeään. Jo silloin Sam oli miettinyt kuka sellaiseen pystyisi. Kai totuus oli sitten suoraviivaisuudessaan ihan liian yksinkertainen.

Rakkaus teki rikkonaiseksi. Sen saattoi Samkin ihan hyvin ymmärtää, sillä kenelläpä metsästäjällä ei ollut tästä kokemusta. Olisko Sam esimerkiksi tosissaan jättänyt opintonsa ja vasta alkaneen itsenäisen elämänsä kesken, ellei Jess olisi kuollut? Rakkaus ajaa sillä tavalla typeryyksiin, että se saa tekemään uskomattomia asioita ja toisaalta uskomaan toisen hyvyyteen liikaa.

Mutta Gabrielin löytymistä ei hopeamaljan konsultointi edistänyt juuri lainkaan. Vielä mitä, koko touhu tuntui nyt muuttuvan entistä kovemmaksi pähkinäksi. Mikäli Gabrielilla oli veristä kaunaa Kalin kanssa, niin miksi hän sitten oli julkisten tietojen mukaan intialaisen jumalatarten Bollywood-yhtiön ”yhteistyökumppani”? Archibald G. Tricks, ja katin kontit! Kuulosti ihan kujeilijan vitsiltä. Ja mitä toisaalta tuosta nihkeästä ilmeestä valokuvassakin piti ymmärtää.

Eikä Deanista ainakaan ollut yhtään mitään apua.

”Onko se nyt mikään perkeleen mysteeri. Rupesi vanha suola janottamaan”, hän töksäytti tuosta noin vain. Samin harvoin teki mieli lyödä veljeään paljaalla nyrkillä keskelle naamaa, mutta hinku oli nyt kova.

”Kalin tarkoitus oli, että Gabe kuolisi mieluummin häpeästä kuin hakisi apua. Että sellainen vanha suola”, sanoi Sam, jyrkästi. Dean ravisti olkiaan.

”No vittuako sinä minulta mitään sitten kysyt! Sitä vaan, että jos se rakasti sitä muijaa, niin...” Dean sanoi ja ajelehti ohi pointistaan. ”Kuule, ihmiset tekee tyhmempiä asioita pienemmistä. Enkä minä ainakaan oleta enkeleillä olevan sen parempaa harkintakykyä. Katso nyt Casiakin, joka munii kaikki asiat heti kun silmä välttää.”

Castiel, joka oli nyrpeänä katsellut televisiota, mulkaisi Deania totisesti, muttei sanonut hänelle mitään. Hän puhutteli Samia suoraa.

”Ehkä Kalilla on keinonsa kiristää Gabrielia. Mikäli näkysi pitävät tarkasti paikkansa, niin hän antautui väkivallalle kerran kädet ylhäällä”, sanoi Castiel. Ehkä hän oli heistä sittenkin viisain, mutta vähänpä siitäkään lohtua oli. Sam ei ei voinut ymmärtää miksei Gabriel ollut uskoutunut hänelle. Tai miksei hän ollut edes lähtönsä jälkeen, jossain vaiheessa edes, vastannut viestiin kertoakseen jonkun menneen mönkään.

Ei Sam olisi inttänyt. Tai tentannut. Vai olisiko? Eniten Samia kauhistutti se pikimusta viha, joka oli täyttänyt hänet hopeamaljaan katsoessaan. Se oli jotain aivan hirmuista. Sellaisessa tilassa Sam olisi itsekin pystynyt mihin tahansa, vaikka murhaan.

Ehkä siksi hän oli jättänyt koko asian kertomatta. Ehkä Gabriel tunsi Samin paremmin kuin hän itse ja osasi ennustaa Samin suhtautuvan Kaliin sillä tavalla kohtuuttomasti, että hän suuttuisi verisesti. Oliko väärin suojella itseään varmalta pahalta? Samista tuntui päivä päivältä enemmän siltä, kuin Azazelin veri ei koskaan ole poistunut hänen elimistöstään. Että hän tosiaan oli niin saastainen kuin Castielkin oli joskus sanonut.

Sam poistui bunkkerista Pitsataskun ulkoiluttamiseen vedoten. Eikä Gabriel ollut kertonut edes koirastaan. Ja Sam rakasti koiria.

”Oliko meidän välillämme oikeastaan koskaan mitään?” kysyi Sam koiralta, joka ei mitään osannut siihen vastata. Lemmikit ovat siitä veikeitä, että ne oppivat lukemaan tunteita, eivät ajatuksia. Pitsatasku tosiaan osasi eläytyä elämää suurempaan tragediaan koko pienen karvaisen kroppansa voimin. Sam rapsutti sitä ja syötti sille naksuja. Kun naksut loppuivat hän antoi sen nuolla sormiaan. Sam oli jo pitkään uskotellut itselleen, että verenjuonnin ajat olivat ohi, eikä hän tosissaan ole oikeasti paha. Mutta mitä jos hän olikin? Hän ei ollut halunnut juoda Rosierin verta, mutta eikö hän häntä suudellessaan ollut kuitenkin tuntenut sen tutun huuman, joka veti puoleensa?

Demonit tuoksuivat vallalle. Sen lupaukseen on vaikea olla hukkumatta, jos tunsi olonsa yhtä hämmentyneeksi ja eksyneeksi kuin Sam Winchester. Jos Gabriel rakastikin häntä, niin ehkä ei kuitenkaan sitä mustaa puolta, joka vieläkin himosi demoneita. Tai jonka kateus oli yhtä mustaa kuin synti.

Sam katui sitä, etteivät he olleet oikein mitään puhuneet koskaan vakavasti, sillä tavalla tulevaisuutta silmällä pitäen. Jos maailmanloput olisi sen yhden kerran lakanneet seuraamasta toisiaan, hän olisi ehkä uskaltanut toivoa jotakin. Jotenkin sydämessään Sam oli aina odottanut Gabrielin palaavan ennen pitkää taivaaseen, aivan kuten Deankin pelkäsi menettävänsä Castielin velvollisuuksien kutsulle ennen pitkää.

Oliko kuoleman jälkeen Samin sielulle paikka taivaassa? Oliko Gabrielin paikka loppujen lopuksi siellä? Vai onko Samin loppusijoituspaikka oleva aina kadotuksessa? Se, miten Azazel oli hänet vauvana jo pilannut, ei lähtisi koskaan hänestä pois. Säikähdettyään omia mustasukkaisuuden tunteitaan Sam tajusi myös, ettei hän ollut painanut pahoja taipumuksiaan edes kovin syvälle.

Tässäkin kohtaa Sam joutui väistämättä toteamaan, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata Kirjanoppineiden neljää pääkohtaa. Pidä kiinni periaatteista. Samin periaate oli, että rakkauden täytyi on mustasukkaisuutta suurempi. Rakkaus on suurin siinäkin tapauksessa, että Gabriel jättäisi hänet kuultuaan Samin uskottomuudesta jollekin Rosier-nimiselle demonille.

Havaitse, mitä muut eivät. Sam oli jo kaivanut esiin enemmän kuin mitä hän oli ikinä uskonut pelkästään kieltämällä itseään hukkumasta epätoivoon. Märehtimisestä huolimatta hänellä oli aivan selvä suunta siitä missä Gabriel oli, tai ainakin kenen kynsissä. Se ei ollut aivan vähäinen tieto. Kävi miten kävi, niin hän aikoi arkkienkelin vielä löytää. Vaikka sitten pyytääkseen anteeksi ja erotakseen.

Katso, ennen kuin toimit. Ei ollut mitään syytä ruveta äkkipikaisiin toimiin. Hän ei voisi lähteä Intiaan Gabrielin perässä, eikä hänellä toisaalta ollut siinä päässä kontaktejakaan. Mutta mitä hän saattoi tehdä, oli pitää Gabrielin jättämää suurten viisauksien rukouslinjaa auki. Ennen pitkää sen oli pakko mennä läpi.

Sam ajatteli samaa asiaa kuunnellessaan automaattia uudelleen ja uudelleen.


     älä jätä minua
     Viestiä ei voida lähettää – yritä uudelleen?


Samaan aikaan hän saattoi luoda internettiin olemattoman profiilin raharikkaasta media-alan tekijästä – jolla oli tilaus Mahavidyan jumalatarten siunaukselle.

Ja viimeinen, se tärkein teesi: Pidä kirjaa. Älä anna yhdenkään tiedonmurun valua hukkaan. Sam tuli siihen päätelmään, ettei hän voisi rehellisyyden nimissä tunteitaan arkkienkeliä kohtaan yhdestäkään esseestä peittää. Hän aloitti kaiken aivan alusta, siitä kun he olivat ensimmäisen kerran kohdanneet Gabrielin kujeilijan muodossa. Sam heristi itsestään ne esteet, jotka pitivät häntä kertomasta kaikkea, niitä kaikkein ilkeimpiäkin.

Hän kirjoitti niin monta Deanin kuolemaa kuin muisti. Ainakin kaksisataa hirvittävää tiistaita. Hän kertoi myös mitä hän teki sen jälkeen, kun keskiviikko vihdoin alkoi. Hän tiivisti visvaisiin lauseisiin kuinka hän oli tosissaan vihannut kujeilijaa, hekumoinut sen kostounelmien makeudessa. Loppujen lopuksi hän oli anellut tätä vain ottamaan kaiken takaisin.

Sam tiesi, ettei rakastuminen kujeilijaan kävisi kenenkään järkeen. Mutta koska se oli totta, hänen oli niin se kirjoihin ja kansiin laitettava. Gabriel oli armahtanut hänet helvetiltä, joka olisi ollut todellisuutta armollisempi, jälkikäteen ajateltuna, mutta hän oli tehnyt sen, koska Sam oli pyytänyt. Eikä Gabriel voinut sitä vastaan rikkoa. Koska hänkin oli rakastunut. Silloin.

Intianpäästä tuli eräänä päivänä sähköposti. Samin luoma feikkiyritys, feikkitoimitusjohtajineen ja feikkirahoineen oli viimein herättänyt aidon kiinnostuksen. Sam ei tiennyt kenen kanssa tarkalleen ottaen hän puhui, mutta tuskin yhdenkään kymmenen jumalattaren kanssa.

Mailissa puhuttiin ummet ja lammet niin kutsutun ”rukousprosessoinin” laajentamisesta kristittyihin ympäristöihin nyt, kun heillä oli konvertiosta vastaava länsivaltojen kontakti – Gabriel kaiketi. Sam esitti olevansa aiheesta kiinnostunut vanhan maailman pakanajumala. Nimen hän veti ihan puhtaasti hatusta. Sanoi olevansa Oksi jostain pohjoisesta, eikä häntä tule kutsuman sillä nimellä, sillä se oli tabu. Sam ajatteli päälleliimatun ulkoisen mystisyyden menevän sikäli läpi, että se kuulosti nykyaikaiseen bisnesmaailman sopivalta viileältä brändäykseltä. Ja sehän upposi kuin häkä – halusivat perkele tavata! Esitellä tuotteitaan.

Castielin ja Deanin vastustuksesta huolimatta Sam aikoi seurata suunnitelmaansa ja tavata intialaiset omin nokkineen. Dean olisi eittämättä liian kuumapäinen, ja oli sikäli parempi, että he eivät esiintyisi keskenään. Tosin sitä Sam ei odottanut, että häntä tunnistettaisiin juuri Winchesteriksi, sillä harvinaisen harva urpo tuota hoksasi Yhdysvaltojenkaan päässä käytännössä ikinä. Joskus Sam mietti, että mitähän hänen yliopistoaikaiset ystävänsä mahtoivat miettiä, kun hänen surkea lärvinsä oli kerta toisensa jälkeen valtakunnanlaajuisissa uutisissa milloin pankkiryöstöstä ja toisaalta psykopaattisesta massamurhasta. Tuskin ainakaan, että, ”onpa pitkälle poika pötkinyt!”

Castielia Sam taas ei halunnut siksi, että enkeleillä oli huono maine ihan yleisesti Winchetereistä riippumatta. Pitsataskun Sam otti kuitenkin mukaan. Ei sitä olisi minnekään voinut jättää, olisi kuollut mokoma vielä eroahdistukseen.

”Koira kelpaa, mutta oma veli ei”, protestoi Dean. Sam oli hankkinut silmälasit ilman vahvuuksia ja laittanut tukkansa siistille poninhännälle. Hän näytti jotakuinkin siltä millaisena hän kuvitteli tulevaisuudensuunnitelmiaan puntaroivan häikälemättömän jumalan esiintyvän. Siis kuvottavan liukkaana kusipääluikerona.

”Koira on sympaattisempi kuin veli”, sanoi Sam ja läksi.

Tapaamisessa Samin oli vaikea pitää pokkaa, sikäli kun häntä puhuteltiin kuningas Mesikämmenenä ja tarjottiin ihmisenverta juotavaksi. Sam sanoi kuivasti syövänsä tähän aikaan vuodesta vain marjoja.

”Niin, onhan kasvissyönti nykyään muodikasta ja… um, ekologista”, sanoi liikekumppani sillä tavalla kirpeän kohteliaasti, josta kuuli pikantisti halveksunnan vivahteen. Hän joi oman verimaljansa viimeiseen pisaraan. Sam ei tuntenut muuta kuin syvää tyydytystä saadessaan leikkiä lopen kyllästynyttä. Pitsatasku luimisteli. Samin oli taputeltava sitä kokoajan mahasta, ettei se olisi ruvennut äkäisenä murisemaan.

”Eikö yksikään suurista viisaista saattanut tulla henkilökohtaisesti? Minä en käy kauppaa lakeijoiden kanssa”, sanoi Sam. Ja hänkö oli muka syvältä suolenmutkasta näyttelijänä? Paitsi että todellakin oli, mutta se meni täydestä kun puhutaan jo valmiiksi perseestä revityistä tyypeistä. Liikemies hieroi hikisiä käsiään.

”Johtajattareni ovat lähettäneet luoksenne jotain parempaa… jotain joka takuulla käännyttää päänne.”

”Vai niin. Saa olla perin vakuuttavaa, tai muuten”, sanoi Samilla nuivasti. Hänellä  vielä hallussaan uhkailun jalo taito. Siksi toisekseen, ei hän tänne aivan ilman varasuunnitelmaa ollut tullut. Hän oli puhteinaan valmistanut Gabrielin sulista itselleen amuletteja, joiden hän uskoi ja toivoi ostavan aikaa, mikäli tilanne kääntyisi huonompaan suuntaan. Kuin se toki kääntyikin, salamannopeasti.

Äkkiä neuvotteluhuoneen valot sammuivat. Takaseinän peili muuttui läpinäkyväksi. Sen toisella puolella oli huone, jonne oli syttynyt kirkkaat valot. Pitsatasku ei ollut ikinä näykkäissytkään Samia, mutta nyt se puri häntä käteen ja juoksi räksyttäen peilin luokse. Sam ei tajunnut edes älähtää, vaan tuijotti toiselle puolelle kuin halvaantuneena.

Toisessa huoneessa käsistään ja jaloistaan tuoliin kahlehdittuna istui miehenmuotoinen hahmo verisissä, valkoisissa rääsyissä. Hänen suunsa oli ommeltu kiinni mustin tikein ja hän rimpuili vastaan. Huputetut hahmot kiinnittivät hänen päähänsä piikkisen kruunu ja kun joku sanoi hep, sen läpi kulki sadantuhannenjoulen sähköisku. Kuului karmea ritinä. Vääräksi revenneen selkärnagan narina.

”Katsokaahan, kuningas Mesikämmen, kruunu haravoi rukouksista kaikkein väkevimmät. Edessänne näet arvoisan hiljaisen kumppanimme, jonka suodattamana siitä tulee puhdasta käyttökelpoista elinvoimaa. Ei enää koskaan sottaisia uhrimenoja tai rasittavaa rahvaaseen sekaantumista”, selitti liikemies. Sam käveli lasin eteen, eikä edes kuullut mitä hänelle puhuttiin.

”Hupaisa herra Tricks on kujeita täynnä, eikö totta? Oikea velikulta” sanoi mies ja oli kuin ei olisi ollut huomaavinaankaan vasten pyristelyä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut mikä tahansa arkipäivän Tupperware-kestitys, vaikka kidutus rikkoi luita. Samin suu haki sanoja, joita ei ollutkaan.

Gabriel”, hän huokaisi. Sam näki Gabrielin, mutta Gabriel ei häntä. Arkkienkeli oli valjastettu enokinkielisin kahlein niille sijoilleen, eikä Sam voinut muuta todeta, kuin että hänen oli täytynyt antautua taistelematta. Mitä Kalilla oli niin suurta, että Gabriel mieluummin meni hänen luokseen, vaikka se tarkoitti tällaista nöyryytystä? Gabrielista oli viety kaikki arvo ja alistettu pervessiksi voimanlähteeksi.

”Mitä… mitä te sanoitte?” sanoi liikemies ja Sam tajusi välittömästi tehneensä ensimmäisen ja samalla myös viimeisen virheen. Ennen kuin kukaan ehti käydä häneen käsiksi hän puristi Gabrielin sulista tekemänsä amuletit käsiinsä ja mutisi taikasanat. Hänen onnistui rikkoa peiliseinä murusiksi ja lyödä Mahavidyan kätyrit pois Gabrielin kimpusta.

Mutta itse luomisen ja tuhon jumalatarta vastaan Samilla ei ollut mitään. Kali ilmeistyi hänen eteensä, yötä mustempi myrkky ympärillään. Sam maistoi taas veren suussaan. Se sama tuttu, kauhea piina täytti hänen sielunsa aivan kuten silloin hopeamaljaan katsoessaan.

Ei… se ei ollut Samin omaa mustasukkaisuutta. Olisihan hänen pitänyt se tietää, ettei se tunne ollut hänen omansa. Kalin silmät oli sumentanut verenhimoinen raivo. Kali nosti veren tahrimia sormiaan, ihan niin kuin silloin siellä hotellissa aikanaan, kun Gabriel oli esittänyt kuolevansa Kalin iskusta.

Mitä Kali oli silloin sanonut?


”Minulla on sinun veresi. Sinä olet minun.”


Siten Kalilla oli ylivoima Gabrieliin, Sam tajusi. Siksi Gabriel oli alistunut ei kerran, vaan kahdesti hänen tahtoonsa, sillä vaikka Gabriel oli arkkienkeli, oli tuhon veritaika silti voimakkaampi. Ehkä hän ei ollut tajunnut sen olevan niin. Tai tajunnutkin, mutta kuvitellut, ettei Kali käyttäisi sitä häntä vastaan.

Gabriel oli romantikko. Uskonut tyhmänä kai, että eihän kukaan tekisi hänelle näin pahaa. Rakastihan hän Samiakin niin helposti, vaikka Sam oli pilattu.

Sam yritti nousta Kalia vastaan. Hän käytti kaiken, mitä hänellä käytettävissä oli rikkoakseen Gabrielin kahleet, mutta hän ei päässyt jumalattaresta ohi. Ei mikään olisi päässyt.

”Kukaan ei minulta vie sitä, joka laillisesti minun on”, sanoi Kali. Hän oli rukousvoiman täyteen ahtama ja mustasukkaisuus kantoi hänen voimaansa. Hänellä oli kädessään miekka, enkelinmiekka.

Gabrielin miekka, Sam tajusi, liian myöhään.

Oletko haistanut palaneen, nähnyt sen polttaman kasken? Gabrielin hengettömästä ruumiista raukesi yksi ainoa mahtava siipi tuhkaksi palaneena. Sam pakeni. Eikä tappanut ketään.

Mitäkö sitten tapahtui sen jälkeen? Paljonkin. Jumala sanoi, kun arkkienkeleistä puhuttiin, että vaikka hänen käsissään oli kaikki, ei aikaa ollut ensitöiden uudelleen luomiseen. Ei Sam olisi sitä pyytänytkään. Mutta olisiko se ollut liikaa, ettei Samin olisi tarvinnut muistaa? Sekö olisi ollut sitten vasten periaatteita?

Kirjanoppineiden enkeliopin opas tiesi kertoa, että arkkienkeleistä jokaisella oli oma tehtävänsä maailmanjärjestyksessä. Mikael sotapäällikkönä, Lucifer valontuojana ja suunnannäyttäjänä, Rafael parantajana ja Gabriel viestinviejänä. Vaikkei näistä mikään ollut koskaan pitänyt paikkaansa, ei nuorimmaista silti oltu tehty taistelemaan. Gabrielille osapuolet eivät koskaan merkinneet mitään. Hän halusi vain, että kaikki loppuu.

Hän oli lentäjä. Huithapeli, jolla sydän liika syrjällään. Viehtynyt kerran jumalattareen, joka ymmärsi vain omistautumisen tai kuoleman. Ja niin tyhmä, että uskoi Kalin olevan niin armollinen, ettei koskaan kääntyisi häntä vastaan, vaikka rakastuikin sitten toiseen. Valinta oli loppujen lopuksi ollut Gabrielille kuolemaksi.

Sam korjasi Kirjanoppineiden enkeliopin kirjaan viimeiseksi seuraavan alaviitteen:


Arkkienkeli Gabriel, surmattu v. 2015


Jos Sam itkikin, niin hän teki sen muilta, paitsi koiralta salaa.


FIN





Here comes the sun and I say
It's all right

Violetu

  • Paritusholisti
  • ***
  • Viestejä: 2 014
  • Good things do happen.
Eiiiiiihhh eijeijeijeijeiiiii :'(
Single man tear vierii poskeani pitkin. Sinä tapoit sen.

Synkkää. Veristä. Otsikko oli toki jo pahaenteinen, mutta silti jotenkin toivoin ja odotin, että hyvin tässä vielä käy. Mutta siis.
Hitsin isot kiitokset siitä, ettet varoittanut hahmokuolemasta ja spoilannut koko hommaa (inhoan koko deathfic-varoitusta, sen kanssa menee usein hyvä tarina ihan piloilleen) halusin järkyttyä just näin.

En tiedä, olen vähän sanaton. Hyvin sarjauskollista, että meni synkäksi (vaikka koko tämän ficin sävy onkin omassa päässä jotenkin hyvin valoisa, täynnä sellaista pilvisen päivän vaaleaa valoa). Olen koko ajan vähän kauhuissani kun ne puhuvat canonissa siitä arkkienkelin armosta. Voi Gabe, eihän ne voi sitä tappaa kun on vasta tuotu takaisin?? apua.

Menen luistelemaan ja mietin varmaan koko ajan kuollutta Gabea ja Samia, joka ei varmaan ikinä saa asialta rauhaa.

~Violetu
Vie minut kanssasi yöhön ja
seikkailuun.

"This is my voicemail. Make your voice... a mail."
~ Castielin puhelinvastaaja

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love
Violetu, en toki pitänyt salaisuutta mitenkään erityisen hyvin, kyllähän sen arvata saattoi monestakin asiasta. Mutta en tosiaan itsekään pidä kuolemasta varoittamisesta ja käytän deathficciä vain genrena silloin kun fikki pyörii kuoleman märehtimisessä. Mutta mikä mysteeri oikein paljastaa loppuratkaisun etukäteen? Siinäkin tapauksessa että se toki tässä tapauksessa oli varsin obvious.

En todellakaan viime vuoden puolella arvannut, että tämä AU, jonka aloitin yksinkertaisesti tyydyttääkseni ikävää Gabrieliin, päätäyisi siihen että minun pitää tappaa se omin käsin. Mutta koska en voi saada Gabrielia yllätyselävänä Asmodeuksen vankina mikäli se ei kuole, niin pakko se oli tehdä. Olin jo ensimmäistä fikkiä kirjoittaessani päättänyt että Kali repi sen siiven irti, niin sen naittaminen tähän ideaan ei ollut sitten niin suuri loikka.

Saa nähdä mitä ne sarjassa tekee. Toki en usko että Gabrielin grace tarvitsee Gabrielista irti välttämättä repiä, vaikka se toki mahdollista on... mä vaan tykkäisin Gabesta enemmän enkelinä kuin ihmisenä. Toisaalta Gabe voi ehkä tehdä itsemurhan ihan vaan fuck youna kaikille, että minusta ei hyödy yksikään osapuoli.

Mä niin haluun vaan mun Gabrielin onnellisena söpöläisenä, onk se nii paljo vaadittu :(

Kiitos kommentistasi. Hauska jos tykkäsit, oli ensimmäinen useampiosainen fikki jonka olen onnistuneesti saanut valmiiksi varmaan pariin vuoteen xD

jjb
Here comes the sun and I say
It's all right

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 420
  • home is where you hang your enemy's head
Jösses. Oon miettinyt ja pohtinut että uskallanko, uskallanko, mutta uskalsin nyt sitten kuitenkin. Nessut on vieressä, ready, set, go!

Lainaus
Neljäs kohta, ja se tärkein
Pidä kirjaa.
Logittaminen! \o/

Ja koska en jaksa erikseen skriinata spoilereita, niin sanotaan, että seuraava kommentti spoilaa Supernaturalin kautta 13:

Spoiler: näytä

Karmea ajatus, että Sam ja Gabriel on olleet yhdessä, yhteyksissä, yhdynnöissä, samaan aikaan, kun Gadreel on tuijotellut taustalta O.O eipä ihme, että Gabriel kypsästi vetäisee herneen siitä nenuunsa. Eihän sitä häpeämään voi käskeä, rassukkaa, kun ei kykene näkemään niin sitten ei kykene näkemään. Ja pakkohan sen on se johonkuhun purkaa, niin kai sitten Samiin. Huoh.

Lainaus
Naisia olisi saanut hätistellä kepillä kauemmaksi, ellei Sam olisi juossut niin kovaa.
;D ;D ;D Jotenkin niin sopivaa Samille! Vilauttelee ja, no ei nyt anna ymmärtää mutta näyttelee ainakin, ja sitten painelee karkuun kuni tuli hännän alla! Hehee.

Mutta oivoi. Miksi sen piti olla demoni :( no, sentään Sam pääsi sieltä pois, joten kai se on sitten hopeareunus.

Lainaus
Castiel taas oli ihan kädetön mitä lohduttamiseen tuli. Seisoi siinä kun kelohonka ja toljotti.
Aw, that's the Castiel we all know and love <3

Ooooh! Oon vähän kahden vaiheilla, että Sam menee uhraamaan Gabrielin luita, mutta kai se on sitten yhteiseksi hyväksi. Ja mitä sitä siipiluilla tekee jos itse Gabriel on teillä tietymättömillä. Kali-viittaukset kyllä kylmensivät, jösses! En nyt jaksa tarkistaa, oliko tämä kirjoitettu S13 paljastuksen jälkeen, siis sen jälkeen kun näytettiin missä Gabriel on "piileskellyt" mutta muistelisin että jotain puhetta sun kanssa oli canonista ja siitä, että joku ficci tulee olemaan AU sen jälkeen kun sarja jatkuu, mutta noh. Katsellaan!

Lainaus
Eniten Samia kauhistutti se pikimusta viha, joka oli täyttänyt hänet hopeamaljaan katsoessaan. Se oli jotain aivan hirmuista. Sellaisessa tilassa Sam olisi itsekin pystynyt mihin tahansa, vaikka murhaan.
Taitaa olla Gabriel-tier jo lähellä Winchester-tieriä. Ei eroa sillä ketä satutetaan, Sam on valmis kaikkeen estääkseen sen. Tai kostaakseen, väliäkö tuolla. Ei yllätä, Sammy-boy, ei yllätä.

Lainaus
Tapaamisessa Samin oli vaikea pitää pokkaa, sikäli kun häntä puhuteltiin kuningas Mesikämmenenä ja tarjottiin ihmisenverta juotavaksi. Sam sanoi kuivasti syövänsä tähän aikaan vuodesta vain marjoja.
Loll! Hyvä veto, marjojen syöminen :D en nyt Oksia tunnistanut, mutta kuningas Mesikämmen toki on tutumpi ;D

Oivoi mikä loppu. Itkisin jos en tietäisi paremmin. No itken kyllä jo sille, että Gabe on alistettu voimanlähteeksi, jösses sentään! Aivan kamala ajatus, parkaraukkaa :F mutta heh, kuten sanottua, en tiä missä vaiheessa tän kirjoitit, mutta epäilenpä että sen jälkeen, kun Gabe oli sarjassa jo näytetty, niin spot on tuo kuvaus tikatusta suusta on. Mutta tiesikö Kali, että arkkienkelin miekkaa voi käyttää vain arkkienkeli? Koska eihän se nyt Gabrielia tappanut, ehei. Mutta oivoi, millaiseen höykytykseen Gabe seuraavaksi joutui.

Yhh. Kyllä tarvitsee paljon samlovea, että pääsee siitä yli <3


Huh! Melkoinen ficci! Tykkäsi kovasti tästä seikkailullisuudesta ja draamasta (ja koirasta <3) ja loresta ripoteltuna ficin väliin. Ja siitä, kuinka tämä istui canoniin olematta tavallaan canonia, paitsi sitten antoi sellaisen taustaselityksen sille, miten asiat oisivat voineet oikeestikin mennä. Mistä sen sitten tietää, onko canonia vai ei? ;D


Kiitos <3
Beelsebuttin laari

Jos haluat kommentoida tekstejäni, jätäthän vain positiivista palautetta. Jos ei ole positiivista sanottavaa tekstistäni, ethän kommentoi lainkaan! Jos haluan rakentavaa palautetta, haen sitä hyviltä ystäviltäni joiden kirjoitustaitoihin luotan.

Sokerisiipi

  • Teekuningatar
  • ***
  • Viestejä: 3 172
Kommenttikampanjasta tervehdys!

Valtavat pahoittelut ensinnäkin siitä, että olen roimasti myöhässä ja toiseksi siitä, etten edes ilmoitellut itsestäni. Mutta toivottavasti myöhäinen kommentti voittaa kommentoimattomuuden!

Tunnen omintakaisen kirjoitustyylisi jo entuudestaan, mutta nyt täytyy sanoa suoraan, että se teki lukukokemuksesta vaivalloisen ja ficistä vaikeasti lähestyttävän. Pitkät lauseet ja erikoinen sanajärjestys vaativat ylimääräistä ponnistelua tajutakseen, mistä oikein on puhe. Päästäkseni alkuun piti ihan lukemalla lukea. Olen kyllä lukenut muitakin ficcejäsi ja muistaakseni antanut kiitostakin omasta äänestäsi, mutta mielestäni tässä tyylisi piirteet korostuivat tavallista enemmän, ja vaikutelma jäi enemmän negatiiviseksi kuin positiiviseksi.

Sitten tarinaan. Itse olen katsonut Supernaturalia vain 10. kauteen asti, joten en tiedä, mikä on canonia ja mikä sinun omaa keksimääsi, mutta arkkienkelin siipien fyysinen muoto oli kiehtova elementti ja kantoi hyvin tarinaa alusta loppuun. Pitsataskun läsnäolo varmaan piti Samin järjissään, kun Gabrielin olinpaikka ja kunto eivät olleet tiedossa. Sam ja koirat on kyllä herttainen yhdistelmä.

Rosierin merkitys jäi vähän ohueksi. Tähän vaikutti se, ettei hänen ja Samin kohtalokasta tapaamista kerrottu suoraan vaan raportoitiin yleisluontoisesti jälkikäteen. Siksi en oikein pystynyt samaistumaan Samin fiiliksiin hänen "lankeamisestaan" ja Gabrielin pettämisestä. Mietin vain, että ottaapa hän tuonkin nyt kohtuuttoman raskaasti. Muutenkin olisin kaivannut tähän ficciin enemmän suoria tapahtumia, tässä oli aika paljon selittämistä menneistä sun muusta, mikä vähän latisti lukuintoani.

Dean ja Castiel toivat ihanaa huumoria tähän muuten melko synkähköön ficciin. Castielin jäykkyys ja kiusaantuneisuus ovat ehtymätön hauskuuden lähde, ja tykkään, kun siihen kiinnitetään huomiota. Ja Dean ottamassa selfeitä Pitsataskun kanssa ja loukkaantuminen siitä, että Sam ottaa koiran hänen sijastaan oli jotenkin niin hellyttävää ja ihan Deania.

Yllätyin tämän onnettomasta lopusta, mikä oli vain hyvä. Pidän siitä, että minut yllätetään. Olin jotenkin ajatellut, että Sam pelastaa Gabrielin ja sitten lähdetään yhdessä kotia juhlistamaan tätä ihanaa jälleennäkemistä ;D mutta sitten kävikin näin! Sam sai koko ficin huolehtia ja murehtia rakastaan vain menettääkseen tämän lopullisesti pystymättä pelastamaan häntä. Melkoisen julmaa! Mutta sellaista on olla Winchester, että eipä tämä kai ole mitään uutta. Onneksi hänelle sentään jäi Pitsatasku.

Kiitos lukukokemuksesta! :)


ja arjessa sävyt on sinisen

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 130
  • Peace & Love
Beelsebutt, hei, mähän kuule suurinpiirtein arvasin tässä puolet mitä Gabrielille tapahtuu sarjassa, vaikka kirjoitin tämän vain sen ensimmäisen jakson jälkeen kun sen naama taas 8 vuoden tauon jälkeen näkyi ruudussa oikeasti, eikä metafictionleikisti xD Yllättävän lähelle meni moni juttu, mutta odotan vielä toistaiseksi josko edes tätä sarjaa, mulla on joitakin ideoita... mutta voi olla, että haluan vaihteeksi kirjoittaa ihan täysin canonin mukaisia tarinoita. Mene ja tiedä.

En tiä tosin pitäskö kirjoittaa joku fikki siitä kun Gadreel istuu Samin silmien takana, se nyt oli vaan tämmönen hetto tässä fikissä, mutta nyt kun kiinnitit siihen huomiota, niin se voisi olla ihan kokonaan oma tarinansakin.

Sokerisiipi, eipä sillä niin väliä ole vaikka oletkin myöhässä, emmä näitä kampanjoita niin tosissani ota.

Siinä olet ihan oikeassa, ettei ei tämä nyt oikein kerronnallisestoi ollut kovin hyvä... itse olen vain ylpeä siitä, että sain edes muutaman osan jatkiksen valmiiksi, en ole varmaan viiteen vuoteen edes yrittänyt one-shottia pidempää tekstiä, ja se että mulla ei ihan kaikki juonenlangat levinnyt käsiin oli niinku niin siinä rajoilla riittääkö mulla kyky.

Ois ehkä pitänyt olla enenpi show-don't-tell. Tämän fikin tarkoitus oli katso paikata tämän useampiosaisen sarjan ja tällä hetkellä canonissa tapahtuvien asioiden välistä kuilua, niin ehkä mä pakotin tätä liikaa, enkä antanut sen mennä niinku luontaisesti siihen suuntaan mihin se olis voinut. Ajattelin, että Rosier esim tulee vaikka jossain toisessa fikissä tapaksin ja siksi en yhtään ajatellut, että sen juonenpätkän lopettaminen siihen heikentää tätä tekstiä.

Toisaalta, tietyllä tapaa ulkokultaisuus oli myös tietoinen valinta - ainakin Samin ja Gabrielin osuudelta, joilla ei ole koko tarinan aikana yhtään suoraa kontaktia keskenään. Kai mä niinku hain täs tekstissä sellasta etäännyttävää, yksinäistä tunnetta. Tosin tuli näköjään etäännytettyä piirun verran liikaa.

Kiitos kommentistasi, voi olla että jos taas viiden vuoden päästä yritän tällasiat proggista niin se menee sillon paremmin xDDD

jjb

Here comes the sun and I say
It's all right