Kirjoittaja Aihe: Kattilallinen luontoa | S | Severus/Luna | one-shot  (Luettu 776 kertaa)

Crysted

  • Slytherin
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 244
  • inFINIty
    • Listaukseni
Nimi: Kattilallinen luontoa
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Severus/Luna
Genre: Draama, h/c, angst
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni.
A/N: Äh en millään keksinyt tälle nimeä, joten otsikko on mikä on. Osallistuu haasteisiin (spoilaa vähän tekstiä):

Hämärässä liemiluokassa hikoiltiin taas, kun viidennen vuosiluokan oppilaat tuskailivat liemiensä kimpussa. Jokaisessa noidankattilassa porisi erilaiselta näyttävä liemi, joiden kaikkien pitäisi olla samaa kellertävää kirppulientä. Oli odotettavaa, että ainakin jollakulla menisi liemi pahemman kerran pieleen ja niin kävikin: Tunnin loppupuolella luokan perältä kuului pamahdus. Tohelon puuskupuhparin liemi oli räjähtänyt näiden kasvoille. Severus nousi ylös hengittäen ensin syvään. Hän käveli luokan perälle kaavunhelmat liehuen kylmän arvosteleva ilme kasvoillaan. Puuskupuhit painoivat päänsä alas vilkuillen pelästyneenä toisiaan, yrittäessään epätoivoisesti pyyhkiä lientä kasvoiltaan kaavunhihoihinsa.

”Taasko te kaksi?” Severus totesi nyrpistellen ja katoutti räjähtäneen padan sauvanheilautuksella. ”Tämä on jo neljäs kerta tässä kuussa. Jos jatkatte samaa tahtia, onnistutte räjäyttämään itsenne lisäksi puolet luokasta”, Severus tuhahti hienoisesti huvittuneena, kun pojat alkoivat raapia käsivarsiaan ja kasvojaan, joihin lientä oli roiskunut. Keskeneräinen kirppuliemi ei ollut miellyttävä kokemus iholle.

Severus antoi pojille luvan lähteä sairaalasiipeen siinä toiveessa, ettei hänen tarvitsisi sietää enempää äänekästä supatusta ja räjähtäneitä kattiloita sille tunnille. Luokkaan oli levinnyt räjähdyksen seurauksena hennon palanut haju. Severus kierteli oppilaiden seurassa ja pysähtyi Lovekivan tytön kohdalle. Kellertävän kirppuliemen sijasta tällä oli padassaan jotain sinertävää.

”Neiti Lovekiva, mitä tuo on olevinaan?” Severus kysyi tuimalla äänellään ja nyrpisti nenäänsä mausteiselle hajulle, joka kattilasta lehahti.

Korpinkynsi nosti katseensa Severukseen. Hän hymyili uneksuvasti hopeanharmaat silmät tuikkien. Tyttö oli siinä mielessä erikoinen, että hän ei näyttänyt pelkäävän mitään. Ei edes Severusta, vaikka Severus käyttäisi jäätävintä ja mahtipontisinta ääntään. Lisäksi tyttö onnistui harvoin saaman aikaan vaadittua lientä, vaan aivan jotain muuta, joka toiseksi liemeksi olisi ollut varsin kelvollista.

”Kirppulientä, professori, hieman erilaista vain”, tyttö hymyili ja lisäsi liemeen kaksi hyppypapua, joita ohjeiden mukaan piti laittaa puolikas. Tyttö ei näyttänyt välittävän seurata ohjeita ollenkaan, sillä jopa hänen oppikirjansa oli kiinni pöydännurkalla. Severus nappasi kirjan käteensä, selasi oikean kohdan ja työnsi sen tytön nenän eteen.

”Mitä hyppypavuista sanotaan, neiti Lovekiva?” Severus kysyi artikuloiden sanansa selvästi ja pidellen yhä kirjaa.

”Niitä laitetaan puolikas, professori”, tyttö vastasi katsomatta kirjaa ja lisäsi yhden pavun lisää.

”Ja kuinka monta olet laittanut?”

”Viisi, professori. Mutta hyppypavut pitävät tunnetusti kehinkäiset poissa, jolloin niillä on kirppuliemen tapainen vaikutus”, tyttö kertoi liemen värin tummentuessa.

”Sellaista asiaa ei olekaan kuin kehinkäiset”, Severus huomautti hitaasti, tuijottaen tyttöä pisteliäästi. Korpinkynsi vain hymyili.

”Voi kyllä on, professori, ne ovat kutinaa aiheuttavia pieniä olioita, hieman kaksipäisen kärpäsen näköisiä”, tyttö väitti ja sekoitti lientänsä hymyillen, selvästi uskoen latelemaansa humpuukiin. ”Ettekö ole muka ikinä tuntenut jonkin kipittävän nenäänne pitkin, vaikka mitään ei näy?” tyttö kysyi.

”Kaksikymmentä pistettä Korpinkynneltä ja jälki-istuntoa neiti Lovekivalle”, Severus tuhahti ja marssi nopeasti takaisin työpöytänsä ääreen. Mikä ihmeellisintä, tyttö näytti vain hämmästyneeltä Severuksen rangaistuksesta, ei niinkään pettyneeltä tai vihaiselta niin kuin oppilaat yleensä. Korpinkynsi pudisti päätään hieman ja lisäsi pataansa vielä yhden hyppypavun.

***

Tyttö saapui luokkaan puoli minuuttia etuajassa, joten Severus ei saanut syytä syyttää häntä myöhästelystä. Lovekiva oli yksi niistä oppilaista, jotka saapuivat tunnille juuri ja juuri ennen kellonlyöntiä, joka ärsytti Severusta suunnattomasti. Näin ollen ne oppilaat olisivat pulpeteillaan tasan silloin kuin oli aika aloittaa tunti, mutta tavaroiden esiin ottaminen myöhästäsi tuntia ainakin minuutilla.

”Hyvää iltaa, professori Kalkaros”, Lovekiva tervehti ja laski laukkunsa etummaisessa rivissä olevan pulpetin viereen, jolle Severus oli kasannut liemenkeittovälineet ja puoli pulpetillista ainesosia sisältäviä purkkeja.

Severus ei edes nostanut katsettaan arvostelemistaan kakkosluokkalaisten pistokokeista. Nyt kyseessä ei ollut tunti, joten ei tarvinnut suotta kiirehtiä.

”Tuota, mitä minun kuuluisi tehdä, professori?” Lovekiva kysyi istuttuaan toimettomana kaksikymmentä sekuntia. Severus nosti vihdoin katseen papereistaan.

”Et sinä ennenkään ole ohjeita kaipaillut”, hän totesi. ”Valmista minulle jotain hyödyllistä.”

”Hyödyllistä…” tyttö maisteli sanaa ja tutkaili pöydällä olevia aineita. Hänen kasvoilleen levisi innostunut hymy hänen käydessään työhön.

***

Kun melkein tunti oli kulunut ja kaikki testit oli tarkistettu ja pisteytetty huonoin arvosanoin, Severus vilkaisi noidankattilan ääressä puuhailevaa tyttöä. Ihme kyllä tämä ei ollut onnistunut räjäyttämään pataa vielä. Tytön kuulaille poskille oli noussut puna kattilan höyrytessä kellertävää kaasua. Korpinkynnen pitkät, vaaleat hiukset oli sutaistu sotkuisalle nutturalle ja harmaa Korpinkynnen logoa kantava villapaita oli taiteltu viereiselle pulpetille. Vaalean kauluspaidan hihat oli kääritty ylös, paljastaen sirot, vaaleat käsivarret ja siniseksi lakatut kynnet. Severus nousi pystyyn ja käveli tytön luokse. Hän pysähtyi aivan tämän taakse ja tutkaili tytön puuhastelua. Yleensä se sai oppilaat hermostuneiksi ja melkein automaattisesti mokaamaan jotain, mutta tyttö ei näyttänyt olevan moksiskaan. Hän pilkkoi parhaillaan muhkuraista karhunjuurta tottunein ja varmoin liikkein, täydellisen samankokoisten palojen tipahdellessa vuoron perään kattilaan. Tyttö mittasi vaa’alla täsmälleen kaksi grammaa keijupölyä ja sekoitti sen poreilevan liemen sekaan, jonka seurauksena se muuttui kellertävästä vihertäväksi. Hän ei näyttänyt häiriintyvän Severuksen läsnäolosta tai edes huomaavan sitä, vaan jatkoi aineiden pilkkomista, sekoittelua ja mittaamista. Viimein tyttö pysähtyi ja katseli keitosta pitkään, kunnes siirsi katseensa aineksiin. Hän otti epäröiden käteensä muutamia purkkeja, mutta hylkäsi purkin toisensa jälkeen. Lopulta hän käänsi lämmön pois päältä ja nosti katseensa Severukseen.

”Olen valmis, professori”, tyttö sanoi kuulostamatta lainkaan epäröivältä.

”Ja mitähän olet saanut aikaan, neiti Lovekiva?” Severus kysyi ja nosti kauhallisen smaragdinvihreää lientä tarkasteluetäisyydelle.

”En ole varma, professori, mutta toivon sen olevan jotain kaunista”, tyttö hymähti, eikä selvästikään tarkoittanut kaunista van ulkonäöllisesti.

Severus hämmästyi haistaessaan liemen tuoksun. Metsäinen, ruohoinen, syksyinen, sateinen… häivähdys pihkaa ja pilkahdus orvokkeja. Severus otti taikasauvansa esiin ja lausui tunnistusloitsun. Hän kurtisti kulmiaan taikasauvan tekemälle tulokselle. Tyttö oli luonut nestemäisen luonnon.

Severus taikoi käteensä pienen kivisen kulhon, johon hän tipautti pisaran lientä. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta pian kulhossa alkoi vihertämään jotain. Hiljalleen kivestä kasvoi verso, jonka päähän puhkesi valkoinen, tähtimäinen kukka.

”Oi, siitä tuli jotain kaunista”, tyttö ilahtui ja kosketti pientä kukkaa sormenpäällään. Severus tuijotti kukkaa hämmentyneenä. Lovekivan tyttö selvästi osasi keittää liemiä. Hän tunsi ainesosat ja niiden vaikutukset. Hän tiesi miten niitä käytetään yhdessä ja missä suhteissa, mutta hänellä ei ollut hajuakaan, mitä hän todellisuudessa loi.

”Voit mennä”, Severus sanoi hetken kuluttua. Tyttö pakkasi tavaransa kuuliaisesti ja toivotti vielä hyvää yötä. Severus tuijotti vieläkin valkoista kukkaa, kunnes hänen suunsa avautui kuin automaattisesti. ”Neiti Lovekiva?”

”Niin professori?” tyttö vastasi ovelta.

”Sama aika huomenna”, Severus vastasi kääntämättä vieläkään katsettaan.

”Hyvä on, professori”, tyttö vastasi ja sulki oven takanaan.

***

Seuraavana päivänä Severus päätti antaa Lunalle oikean liemen, joka hänen oli määrä tehdä. Tyttö osasi soveltaa, se oli tullut selväksi, mutta jälki-istunnon tarkoitushan oli opettaa hänet seuraamaan ohjeita.

”Teet tänään suojumuutoslientä”, Severus kertoi ja taikoi ohjeet taululle Lovekivan istuuduttua paikoilleen. ”Sinulla on puolitoista tuntia aikaa.”

”Professori, en ole kuullutkaan siitä liemestä. Mitä se tekee?” tyttö kysyi.

”Se mahdollistaa suojeluksen hahmon muuttamisen”, Severus sanoi ja järjesteli tarkastamansa seitsemäsluokkalaisten harjoitus-S.U.P.E.R-kokeet aakkosjärjestykseen.

”Ahaa”, tyttö sanoi ja nosti laukustaan oppikirjan.

”Et tarvitse kirjaa, ohjeet ovat taululla”, Severus keskeytti.

”Olisin vain tarkistanut pari asiaa”, korpinkynsi väitti.

”Et. Tarvitse. Kirjaa”, Severus toisti jämäkästi ja tuijotti tyttöä pisteliäästi, kunnes tämä luovutti ja laski kirjan alas.

Tyttö silmäili varovaisesti vuoron perään aineksia ja ohjeita, kunnes ryhtyi epävarmasti työhön.

***

Severus ei ollut varma pitäisikö hänen kihistä raivosta vai olla vaikuttunut, kun hänen taikasauvansa tunnistusloitsu paljasti tytön liemen olevan sielunkorjauslientä.

”Neiti Lovekiva”, Severus aloitti hitaasti. ”Pyysin. Sinua. Seuraamaan. Ohjeita. Enkö pyytänytkin?”

”Kyllä professori. Mutta minä vain…” tyttö aloitti, mutta lopetti lauseensa huokaukseen.

Severus laski kätensä tytön pulpetille ja tuijotti tätä tuimasti. ”Sinä… vain? Neiti Lovekiva, sinä näytät olevan täysin kykenemätön ohjeiden noudattamiseen”, Severus sivalsi.

”Kuka tahansa osaa lukea ohjekirjaa ja päntätä jonkin kasvin ominaisuuksia taikaliemissä”, neiti Lovekiva puolustautui. ”Mutta soveltaminen ja improvisointi ovat tärkeämpiä taitoja kuin ohjeiden noudattaminen.”

”Eivät minun tunneillani”, Severus kivahti.

”Mutta oikeassa elämässä on harvoin ohjeita”, neiti Lovekiva väitti. ”Ja eikö koulun ole tarkoitus valmistaa meitä oikeaa elämää varten?”

”Oikeassa elämässäkin voit ostaa liemikirjan”, Severus muistutti. ”Mitä jos kipeästi tarvitset lämmönlaskulientä? Mitä jos ystäväsi on kuolemaisillaan kuumeeseen ja sinun olisi tehtävä se yksi tietty liemi?”

”Veisin hänet Pyhään Mungoon, professori”, neiti Lovekiva viisasteli. ”Jos minulla olisi aikaa tehdä liemi, minulla olisi myös aikaa viedä hänet sairaalaan.”

”Älä viisastele minun tunneillani, neiti Lovekiva!” Severus kivahti. ”Pysyt täällä niin kauan, kunnes saat aikaan kiitettävää suojumuutoslientä!”

”Mutta professori, kello on pian yhdeksän, eikä meidän ole sallittua olla oman makuusalimme ulkopuolella sen jälkeen”, tyttö jatkoi selittelyään.

Severus hengitti syvään ja yritti etsiä kaiken itsehillintänsä rippeet, jotta hän ei kiroaisi tyttöä rupikonnaksi. ”Huomenna. Sama aika”, hän sanoi kylmästi ja harppoi pois luokasta ennen kuin räjäyttäisi jotain.

***

Seuraavalle kerralle Severus oli valinnut liemen, jonka nimeä hän ei edes kertoisi Lovekivalle. Lisäksi liemessä käytettiin ainesosia, jotka eivät toivottavasti olleet tytölle ennestään tuttuja, jotta hän ei alkaisi heittelemään liemeen mitä sattuu. Liemi oli S.U.P.E.R-tason tuotos, mutta Severus uskoi tytön suoriutuvan siitä, mikäli hän vain seuraisi ohjeita.

Tytön hämmennys oli erittäin viihdyttävää seurata, kun Severus selitti tälle pelin säännöt.

”Mutta, miten minun kuuluisi tehdä liemi, jonka tarkoitusperää en tiedä?” neiti Lovekiva ihmetteli.

”Seuraamalla ohjeita, neiti Lovekiva. Etkös sanonutkin, että kuka tahansa osaa seurata niitä?” Severus muistutti, hyristen tyytyväisyydestä syvällä sisimmissään.

Tytön suu puristui viivaksi ja kulmat kurtistuivat hänen tarkkaillessaan ainesosia. Hetken Severus luuli, että hän ei suostuisi aloittamaan työtä, mutta sitten hän vilkaisi taululle ja nappasi ensimmäisen ainesosan käteensä.

Severuksen suupieli nytkähti ylöspäin.

***

Kun tunti oli kulunut, neiti Lovekiva näytti olevan vaikeuksissa. Padasta tuprutti hirvittävästi höyryä, joka sai tytön hiukset liimaantumaan kasvoille ja kauluspaidan kiinni ihoon. Lisäksi pata oli koko ajan kiehumaisillaan yli, vaikka tyttö oli kääntänyt jo lämmön pois päältä.

Severus oli nousemaisillaan neuvomaan tyttöä, kunnes pata alkoi syöksyä nestettä suoraan ylöspäin. Neiti Lovekiva kiljaisi ja kaatui tuolillaan taaksepäin. Severus kiiruhti pulpetin luokse ja taikoi padan suojakuplaan, jolloin ylikuohuva neste keräytyi kuplaan, eikä tuhonnut kaikkea tieltään. Severus kyykistyi tajuttoman tytön viereen. Näytti siltä, että korpinkynsi oli onneksi saanut kiehuvaa lientä vain käteensä ja hieman otsaansa.

Antaa nyt seitsemäsluokkalaisille tarkoitettu liemi viidesluokkalaisen tehtäväksi, mitä hän oli oikein ajatellut? Ei hän voisi tyttöä matami Pomfreynkään luo viedä, hänhän oli tehnyt pahimman luokan opetusvirheen yliarvioimalla tytön taidot.

Severus käänsi tytön päätä varovasti ja totesi, ettei hänen päästään tullut verta. Tyttö oli vain säikähtänyt räjähdystä ja iskenyt päänsä lattiaan kaatuessaan.

Niin siinä varmaan oli vain käynyt.

Severus nosti tytön ylös ja kantoi hänet yksityisiin tiloihinsa. Hän laski tytön sängylleen ja taikoi luokseen salvaa palovammojen hoitoon, jota hänellä oli onneksi aina kädenulottuvilla juuri tällaisia tilanteita varten. Hän levitti tytön salvaa käteen ja kiersi sen ympärille sideharsoa, jotta salva pysyisi paikallaan.

Tyttö näytti kuin hän vain nukkuisi. Rauhalliselta. Severus istui sängynreunalle ja siirsi tytön höyrystä kosteita hiuksia sivuun kasvoilta, ihan vain nähdäkseen oliko hän loukkaantunut, hän kertoi itselleen. Otsalla oleva pieni punainen palovamma näytti tarvitsevan salvaa myös, ihan varmuuden vuoksi. Sitten hän vain katsoi, tuijotti tytön kasvonpiirteitä. Niin kaunis, siro nenä. Vallan toisenlainen kuin hänen ruma koukkunenänsä. Täydellisen pehmeän näköiset kasvot, iho kuin samettia, huulet pienenpuoleiset mutta tasaiset ja korvissa… punaiset retiisikorvakorut?

Tyttö liikahti, jolloin Severus ponkaisi pystyyn ja vetäytyi seinän varjoon, työntäen kätensä viittansa sisätaskuihin. Hän huomasi yllätyksekseen toisessa taskussaan olevan reiän.

Lovekiva räpytteli silmiään ja nousi varovasti istuma-asentoon. Hän vilkaisi mustia lakanoita ja näytti sitten tajuavan kivun.

”Älä”, Severus sanoi, kun tytön käsi hapuili tämän otsaa. Vasta nyt korpinkynsi huomasi hänen läsnäolonsa. ”Sen pitää antaa vaikuttaa”, Severus jatkoi.

Tyttö ei vastannut, vaan katseli ympärilleen. Severus ei tietenkään ollut siivonnut, joten siellä täällä lojui huolimattomasti papereita ja kirjoja. Muutama tyhjä tonttuviinipullokin kurkisti tasojen alta ja pölyä lepäsi nurkissa isoina kasoina. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä alkaa siivoamaan. Tytön katse osui piirongin päällä lepäävään kivikulhoon, jossa kasvoi yhä valkoinen kukka. Severus oli säilyttänyt Lunan tekemän nestemäisen luonnon, nähdäkseen kuinka kauan se kesti. Puhtaasti tieteellisistä aspekteista.

”Sattuuko?” Severus kysyi saadakseen tytön huomion pois kukasta. Hän räpläsi reikäisen taskunsa nauhanpätkällä hermostuksissaan. Hermostuksissaan? Miksi hän oli hermostunut?

”V-vähän”, tyttö sanoi yskäisten. Hänen äänensä oli käheä. Hän kosketti varovasti takaraivoansa ja vilkaisi sitten kämmentään. Ei verta.

”Pata räjähti ja sinä kaaduit tuolillasi”, Severus kertoi.

”Muistan”, tyttö sanoi ja nosti sitten oikean kätensä eteensä tarkasteltavaksi. Hän liikutteli sitä varovasti, eikä näyttänyt ilmeestä päätellen olevan kauheissa kivuissa.

Severus vilkaisi seinäkelloa. ”Se tulee kuntoon noin neljänkymmenenviiden minuutin sisällä.”

”Selvä”, tyttö sanoi kuulostaen vieläkin jokseenkin apealta ja hämmentyneeltä. Kenties vain pökkyräiseltä. Korpinkynsi nousi varovasti pystyyn ja näytti tulevansa siihen tulokseen, että hän pystyi kävelemään. Hän yritti kävellä ovelle, mutta Severus astui hänen eteensä. Tytön siniset silmät olivat täynnä hämmennystä.

”Suosittelen sinua jäämään. Minun täytyy vahtia, ettei sinulla ole mitään oireita”, Severus sanoi.

”Minkälaisia oireita?” neiti Lovekiva huolestui, räpytellen silmiään hitaasti.

”Näemme, jos niitä ilmaantuu”, Severus sanoi.

Tyttö nyökkäsi ja kääntyi takaisin sängyn suuntaan, käsi ojossa sitä kohti. Hän otti muutaman haparoivan askeleen, kunnes alkoi luhistua lattiaa kohti. Severus onnistui nappaamaan hänet ennen kuin hän osui lattiaan. Hän nosti puolitajuttoman tytön syliinsä ja kantoi tämän takaisin sänkyyn. Tyttö äännähti vaimeasti silmät kiinni tuntiessaan patjan selkäänsä vasten.

”Neiti Lovekiva?” Severus kutsui. Ei kai tyttö mennyt kuolemaan? Juuri kun hän laski sormensa tytön kuulaalle kaulalle etsiäkseen pulssia, tyttö avasi silmänsä väsyneesti. Tytön pulssi tuntui tasaiselta. Severus veti sormensa pois Lovekivan lämpimältä iholta, mutta ei noussut ylös sängyltä. ”Väsyttääkö sinua?”

”Hieman”, tyttö myönsi. ”Saanko vettä?”

Severus nyökkäsi ja lausui tulejo-loitsulla itselleen lasin, jonka hän täytti vedellä niin ikään loitsulla. Tyttö nousi kyynärpäänsä varaan ja otti lasin vastaan, melkein pudottaen sen heti, ellei Severus olisi ehtinyt kiertämään sormensa lasin, ja tytön sormien, ympärille. Heidän katseensa kohtasivat, mutta tyttö ei näyttänyt inhoavalta tai pelästyneeltä, vaan vain… odottavalta ja hyväksyvältä. Kauniilta ja pehmeältä. Tyttö raotti hennosti huuliaan. Severus ei edes huomannut, että hänen kätensä oli yhä lasin ympärillä, kun korpinkynsi veti sen huulilleen juodakseen. Lovekiva tyhjensi lasin kolmella kulauksella, yhden pienen vesivanan karatessa suunpielestä ja liukuessaan leukaa ja kaulaa pitkin kauluspaidan kaulukseen.

Vesi kimalsi Lunan huulilla, kun hän laski lasin huuliltaan ja veti kätensä pois Severuksen sormien alta. Severus ei ymmärtänyt miksi hänen teki mieli hipaista Lunan pehmeää ihoa. Kuljettaa sormeaan tämän kaulaa pitkin leualle, huulille. Tuntea tytön iho vasten käsiään, koskettaa noita vallattomasti kaartuvia vaaleita hiuksia.

”Luna.”

”Mitä?” Luna kysyi vaaleat kulmakarvat kohoten.

Oliko hän sanonut sen ääneen? Oliko hän sanonut tytön etunimen ääneen?

Severus nousi nopeasti ylös ja tyrkkäsi lasin yöpöydälle.

”Minun täytyy siivota tekemäsi sotku. Älä mene minnekään tai koske mihinkään”, Severus sanoi tuimasti ja pyyhälsi ulos huoneesta sydän hakaten.

Hän oli siivonnut sotkun kahdessa sekunnissa, mutta hän ei voinut mennä takaisin huoneeseensa. Miksi hän oli yhtäkkiä alkanut ajattelemaan mokomia typeryyksiä? Tyttöhän oli alaikäinen ja kaiken lisäksi kummajainen! Oli hän toki lahjakas, mutta tottelematon senkin edestä. Saattoi hän olla objektiivisesti ajatellen viehättävä ikätoveriensa silmissä, mutta ei tietenkään Severuksen omissa silmissä.

Severus istuutui työpöytänsä ääreen ja yritti keskittyä suunnittelemansa pistokokeen kysymyksiin. Puoli tuntia myöhemmin hän ei ollut saanut paperille mitään.

Severus nousi tuolistaan ja suuntasi takaisin makuuhuoneeseen. Eiköhän tytön käsi olisi jo parantunut. Samalla hän sätti itseään, että oli jättänyt tytön yksin niin pitkäksi aikaa. Hänhän saattoi olla vaikka kuollut.

Severus pysähtyi makuuhuoneen ovelle. Hänen sydämensä hypähti näystä. Luna makasi sängyllä vatsallaan lukien yhtä hänen kirjoistaan, heilutellen ristissä olevia jalkojaan edes takaisin. Tyttö hyräili jotain keinutellen päätään hyräilynsä tahdissa. Severus ei ollut moneen vuoteen ajatellut kaipaavansa mitään, mutta ehkäpä sittenkin… Ehkäpä hän sittenkin kaipasi jotakuta, joka makaisi hänen sängyllään noin vapautuneesti, ihan vain siksi että halusi.

Tietenkään Luna ei ollut täällä omasta vapaasta tahdostaan, Severus joutui muistuttamaan itseään. Hän astui sisään varsin äänekkäästi, jotta tyttö tajuaisi hänen tulleen.

Luna käänsi päätään, ja hymyili pienesti. Kuka tahansa muu olisi varmasti hätääntynyt, mutta Luna hymyili. Hän nousi istumaan sängylle, pidellen yhä kirjaa kädessään.

”Mielenkiintoinen kirja, professori”, tyttö sanoi. ”Tiesittekö, että kahnakurkkijaiset viihtyvät erityisesti ihmisten aivojen frontaalilohkossa?

”Kyllä. Se mainitaan luvussa viisitoista”, Severus sanoi.

”Ah tietysti”, Luna nyökkäsi ja vilkaisi kirjaa. ”En ehtinyt niin pitkälle”, hän myönsi ja laski kirjan sängylle selkämys auki, jottei sekoittaisi kohtaansa. Ihan kuin hän ajattelisi jatkavansa kirjaa.

”Sattuuko sinuun?” Severus kysyi kävellessään lähemmäs sänkyä.

”Ei erityisemmin. Hieman kivistää takaraivossa”, Luna sanoi paljon pirteämmin kuin hän oli puoli tuntia sitten kuulostanut. Hyvä niin.

”Katsotaan nyt kättäsi”, Severus sanoi ja istahti sängynreunalle. Luna ojensi kätensä eteenpäin. Severus tarttui varovasti sideharson päähän ja kieritti sen auki. Luna näytti hätääntyneeltä, kun käteen oli muodostunut musta kerros. ”Ei hätää, tämä vain kuoritaan pois”, Severus sanoi ja tarttui kovettuneen salvan reunaan. Se lähti pois ongelmitta ja paljasti alta hivenen punertavan ihon.

Luna kosketti ihoa. ”Tuntuu normaalilta.”

”Hyvä”, Severus sanoi ja ojensi sitten kättään Lunan otsaa kohti ottaakseen otsalla olevan kerroksen pois.

Luna ei näyttänyt tajuavan mitä hän oli tekemässä. Tytön huulet raottuivat ja tämän kasvoille syttyi omituisen ihmettelevä, melkein toiveikas ilme. Kun Severus sai salvan irti, korpinkynsi tajusi viimein mitä hän oli hakenut. Tämä kosketti otsaansa kuin olisi unohtanut palovamman.

”Voit mennä”, Severus sanoi ja nousi nopeasti pois tytön tieltä.

”Kiitos”, tyttö sanoi jostain syystä. Kiitos mistä? Siitä että Severus oli vaarantanut hänen henkensä?

Luna pysähtyi ovelle ja vilkaisi Severusta niin kuin tämä olisi unohtanut jotain. ”Tulenko huomenna samaan aikaan?”

”Et. Jälki-istuntosi loppui”, Severus sanoi. Tyttö näytti melkein pettyneeltä, mitä Severus hämmästeli kovasti.

”Ai”, korpinkynsi sanoi ja sipaisi hiustupon korvansa taakse. ”Hyvää yötä, professori Kalkaros”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa uloskäynnille odottamatta vastausta.

”Hyvää yötä”, Severus sanoi tyhjälle huoneelle, kun tyttö oli sulkenut oven takanaan.

***

Ei Severus tietoisesti yrittänyt vältellä kontaktia Lunaan, mutta silti hän huomasi itsensä kiertävän korpinkynnen pulpetin kaukaa, vaikka tytön kattilassa ei selvästikään poreillut kuukuiskejuomaa. Kun Luna toi tunnin päätyttyä tuotoksensa pöydälle, tämä hymyili Severukselle niin aurinkoista hymyä, että Severus ei edes huomannut kirjoittavansa tytön palautepaperiin Odotukset ylittävän.

Lauantaiaamun aamupalalla Severus melkein tukehtui kahviinsa, kun Luna hyppeli paikalle luihuisenvihreässä villapuserossa ja mustassa polvipituisessa hameessa. Kukaan ei näyttänyt olevan niin kiinnostunut Lunastan asuvalinnasta, mutta Severuksella olikin mielikuva, että tyttö pukeutui viikonloppuisin erikoisiin asuyhdistelmiin. Ehkä hän vain ylireagoi.

Sunnuntaipäivällä Severus oli menossa noutamaan erästä liemikirjaa kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolta, kun hän äkkäsi Lunan juuri porttien ulkopuolella taikasauva ojossa.

”Neiti Lovekiva, kirjastossa ei saa taikoa”, Severus muistutti. Luna kääntyi ympäri ja hymyili hänelle utuisesti. Severuksen päästä tuntuivat katoavat kaikki rationaaliset ajatukset.

”En minä taio. Esitän vain, jotta rääskysiirat tulisivat sisälle. Ne viihtyvät kirjastoissa ja ovat varsinaisia taikasauvannäpistelijöitä”, Luna kertoi. ”Valitettavasti en ole nähnyt niitä tällä puolen kirjastoa. Saisinko mennä kiellettyjen kirjojen osastolle etsimään?”

Ei. Et tietenkään! ”Tule sitten. Mutta älä koske kirjoihin”, Severus sanoi ja avasi lukon matami Prilliltä saamallaan avaimella, sillä sen ovi oli laitettu hylkimään loitsuja sen jälkeen kuin Potterin penikka oli ensimmäisenä vuotenaan murtautunut sinne niin helposti. Kuten etikettiin kuuluu, hän lukitsi oven Lunan livahdettua sisään, jotteivat oppilaat tunkisi sisään huomaamatta.

Severus pudotti avaimen viittansa taskuun, eikä pystynyt estämään ajatuksia siitä, että hän oli kahdestaan Lunan kanssa lukittujen ovien takana.

Severus harppoi nopeasti liemikirjojen suuntaan, jättäen täysin pahaa aavistamattoman tytön jälkeensä. Häneltä meni ehkä viisi minuuttia löytää oikea kirja, jonka jälkeen hän palasi takaisin ovelle, odottaen typerästi, että tyttö oli jäänyt paikoilleen.

”Neiti Lovekiva?” Severus kutsui, muttei saanut vastausta. Hän huokasi ärsyyntyneesti ja lähti tarpomaan osastojen läpi. Kymmenen minuutin etsimisen jälkeen hän löysi korpinkynnen kurkkimassa erään hyllykön alle.

”Etkö kuullut, kun kutsuin sinua?” Severus tivasi.

”Ai, anteeksi professori. En kuullut”, Luna totesi kurkkien yhä hyllyn alle. ”Näin liikettä täällä, mutta se taisi olla vain hiiri”, Luna sanoi pettyneesti ja nousi ylös. Tyttö pudisteli pölyä pois sukkahousuistaan niin, että vaaleat hiukset valuivat melkein maahan asti.

”Miksi sinä edes haluat löytää niitä rääkkiäisiä?” Severus kysyi aidosta mielenkiinnosta.

Luna kohotti katseensa, näyttäen punastuneelta. ”Rääskysiirojen sanotaan antavan vastauksia… ihmissuhdeasioihin.”

”Aha”, Severus möläytti tylysti. ”Tule, olen jo myöhässä takiasi”, Severus tivahti alkaen harppomaan ovelle, vaikka hänellä ei ollut suinkaan kiire minnekään. Kaikkihan tuon ikäiset tytöt olivat ihastuneita johonkin poikaan, tietenkään Luna ei olisi poikkeus, vaikka olikin useassa asiassa poikkeuksellinen.

Saavuttuaan ovelle Severus hapuili avainta taskustaan, mutta kummakseen huomasi sen tyhjäksi. Eikö hän laittanut sitä viittansa taskuun? Toisessakaan taskussa ei ollut mitään… muuta kuin se pahuksen reikä. Severus käänsi päätään salamannopeasti, kuin odottaen että se viheliäinen avain lojuisi kätevästi näköetäisyydellä. Turha toivo.

”Mitä nyt professori? Näittekö rääskysiiroja?” Luna kysyi toiveikkaasti.

”Avain on hukassa. Näpistitkö sinä sen?” Severus kysyi, vaikka tiesi täsmälleen, miten avain oli joutunut hukkaan. Siitäkin huolimatta hän kävi läpi jokaisen taskunsa; tuloksetta.

”En tietenkään, professori. Epäilen, että olisitte huomanneet, jos olisin yrittänyt”, Luna vakuutti. ”Emmekö voi huutaa apua?” hän ehdotti.

”Emme. Osastolle on lausuttu mykistystaika, sillä jotkut kirjat pitävät mekkalaa”, Severus muisti.

Avaimen löytäminen olisi ollut helppoa, jos hän olisi kävellyt vain liemihyllylle ja takaisin, mutta hän oli joutunut etsimään Lunaa ympäri kirjastoa… ”Tutki sinä länsipuoli, minä otan idän. Se avain on iso ja messinkinen”, Severus käskytti.

”Tiedän kyllä miltä avain näyttää, professori”, Luna sanoi niin pirteästi, että Severus ei ollut lauseen muotoilusta huolimatta varma oliko se tarkoitettu pilkaksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanottua mitään, ennen kuin Luna lähti kaula pitkänä pälyillen kävelemään käytävää pitkin. Luna oli kuin luonto itse. Luonto teki, sanoi, mitä halusi silloin kuin sitä vähiten odotti. Luonto oli poikkeuksellinen ja yllätti, mutta silti jotain niin tuttua ja normaalia. Jotain, mitä kaikki tarvitsivat.

Severus riisti katseensa tytöstä ja lähti toiseen suuntaan.

***

”Professori Kalkaros! Minä löysin sen!” kuului tytön huuto kymmenen minuuttia myöhemmin. Severus ei ollut kaukana, joten hän näki Lunan juuri parhaiksi nostavan avaimen hyllyn alta. Hän kuitenkin onnistui paukauttamaan kyynärpäänsä hyllyn huteraan jalkaan, jolloin hylly päästi mahtavan räsähdyksen. Aika ei tuntunut hidastuneen, niin kuin sanotaan niistä hetkistä, kun näkee jonkun vaarassa, vaan Severuksesta tuntui kuin hän olisi itse kehittänyt jonkin supernopeuden, jonka avulla hän syöksyi nappaamaan tytön kädestä kiinni ja kiepauttamaan hänet itsensä alle. Hyllynpalasia iskeytyi Severuksen selkään, mutta hän ei antanut kivun lyhistyttää itseään, jottei litistäisi Lunaa allensa. Hänen päänsä kuitenkin taipui kiinni Lunan otsaan, erään erityisen painavan kirjan tiputtua hänen selälleen. Hänen suustaan karkasi parahdus.

Sitten rytinä loppui ja Severus pakotti päänsä ylös. Hän kohtasi Lunan huolestuneen ja syyllisen katseen. Severus kierähti varovasti sivuun, irvistäen kivusta, sillä hän pelkäsi lyyhistyvänsä Lunan päälle.

”Voi ei, oletteko kunnossa, professori”, Luna kysyi hätääntyneenä ja heilutti käsiään yrityksenä jotenkin auttaa.

Severus ei vastannut vaan yritti hetken aikaa hengitellä rauhassa kerätäkseen voimia noustakseen pystyyn.

”Minä haen matami Prillin… tai matami Pomfreyn!” Luna hätääntyi ja nousi pystyyn.

”Ei”, Severus kielsi. Hän ei antaisi itseään leijutettavaksi kirjaston läpi oppilaiden nähtäväksi. Hän yritti nousta, mutta irvisti heti kivusta. ”Auta minut pystyyn”, Severus käski. Se ei ollut avunpyyntö, jos se oli käsky, hän selitti itselleen. Luna kiirehti Severuksen viereen ja antoi tämän nojata itseensä, jotta tämä pystyi kampeamaan pystyyn.

Severus lausui sanattoman kivunsietoloitsun ja irrotti otteensa tytöstä. Tuskin mikään sentään oli poikki, mutta hänen olisi varmuuden vuoksi parasta käydä sairaalasiivessä. Kirjaston siivoamisen hän jättäisi matami Prillille.

***

Luna vaati saada saattaa Severuksen sairaalasiipeen asti, mutta ovella tyttö sentään suostui lähtemään, näyttäen erittäin syylliseltä toivottaessaan pikaisia paranemisia.

Matami Pomfreyn mukaan Severus oli saanut hiusmurtuman kylkiluuhunsa, mutta se parantuisi loitsujen avulla huomiseen mennessä. Nainen suositteli Severusta jäämään yöksi sairaalasiipeen, mutta Severus ei ottanut kehotusta huomioon vaan käveli hitaasti köpötellen omaan huoneistoonsa, jossa hän asetti itsensä varovasti sängylle vaivautumatta vaihtamaan vaatteitaan. Matami Prillin antaman nukkujuoman ansiosta hän vaipui unettomaan uneen nopeasti.

Severus heräsi aamulla siihen, että hänen luokastaan kaikui oppilaiden ääniä. Hän ponnahti pystyyn ja vilkaisi kelloa. Viittä yli kahdeksan. Sentään hän ei ollut nukkunut tunnin ohi täysin. Onnekseen, hän huomasi selkänsä tuntuvan normaalilta, joten siistittyään itseään minuutin verran, hän säntäsi luokkaan ja aloitti kolmosluokkalaisten tunnin tavalliseen tiukkaan tapaansa. Kun oppilaat ryhtyivät töihin, Severus istui työpöytänsä taakse odottamaan päivän viimeistä viidesluokkalaisten korpinkynsien ja puuskupuhien tuntia.

***

Päivä tuntui suorastaan matelevan. Lounaallakaan Severus ei nähnyt Lunaa kuin vilaukselta, sillä tyttö oli jäänyt istumaan ihmismassan keskelle, pöydän ovenpuoleiseen päähän. Hän moitti itseään ankarasti tajuttuaan korpinkynsien pöytään kurkkimisensa, sillä olihan täysin naurettavaa, että hän, kolmekymmentäviisivuotias opettaja, haikaili viisitoistavuotiaan oppilaan perään. Se ei ollut vain typerää, vaan myös laitonta. Kävellessään takaisin tyrmien suuntaan hän päätti vakaasti, että unohtaisi koko jutun, kyllä hän pääsisi tästä typerästä tunteentapaisesta yli. Olihan hän ollut ihastunut Lilyynkin koko kouluvuotensa. Kyllä hän tästäkin selviäisi.

Niin hän luuli, kunnes päivän viimeinen tunti alkoi ja hänen sydämensä hypähti kuuhun asti vaaleahiuksisen korpinkynnen ottaessa paikkansa toisesta rivistä.

Severuksella oli vaikeuksia edes muistaa mitä oli tarkoitus tehdä sillä tunnilla. Hänen piti luennoida kuiskuhuurteesta, mutta hän pelkäsi, että hän sekoaisi sanoissaan, joten hän käski oppilaiden lukea sitä käsittelevä kappale, jotta he osaisivat valmistaa sitä.

Tunti oli ohi nopeammin kuin Severus tajusi. Oppilaat toivat tuotoksensa hänen pöydälleen ja häipyivät nopeasti. Kaikki paitsi yksi.

Kun viimeinenkin oppilas oli ehtinyt ulos luokasta, Luna sai viimein laukkunsa salvat kiinni. Hän seisoi paikoillaan hetken ajan, tarkkailen Severusta, joka varoi katsomasta tyttöön päin. Viimein korpinkynsi asteli pöydän eteen ja laski pullonsa kuiskuhuurretta, joka oli kaikkea muuta kuin kuiskuhuurretta, hänen pöydälleen.

”Kiitos että pelastit minut”, Luna aloitti ja kiersi opettajanpöydän taakse. Kukaan ei ollut ikinä tehnyt niin. Severus nousi pystyyn kuin magneetin vetämänä. ”Kahdesti”, tyttö virnisti. ”Varsinkin jälkimmäinen oli erittäin rohkea teko”, hän lopetti ja puraisi huultaan empien. Sitten hän hyppäsi kiinni Severuksen kaulaan ja halasi häntä.

Puolen sekunnin ajan Severus ei tiennyt mitä tehdä, kunnes hän tajusi kiertää kätensä tytön ympärille. Hän ajatteli Lilyä ja miten hän ei koskaan saanut tuntea rakastamansa tytön huulia omallaan. Hän ajatteli Lilyä kuolleena lastenhuoneen lattialla. Hän ajatteli hautajaisia, joihin häntä ei oltu kutsuttu. Hän ajatteli niitä yksinäisiä vuosia, jotka hän oli elänyt ja yrittänyt unohtaa. Pitikö historian välttämättä toistaa itseään?

Ehkä hän voisi sallia itselleen mahdollisuuden johonkin, oli se sitten kuinka lyhyttä tahansa. Kenties hän oli todella kaivannut ihmiskontaktia. Yksinäiset vuodet olivat katkeroittaneet hänet luulemaan, ettei hän tarvinnut ketään. Viimeinkin hän halusi jotakuta, jonkun, jonka kanssa jakaa edes jotain. Edes yhden pienen hetken. Luna tuoksui laventelilta ja mintulta, joita oli käytetty tunnilla keitettyyn liemeen. Hänen kehonsa tuntui niin pieneltä ja hauraalta hänen omaansa vasten, että se vei Severuksen takaisin kaksikymmentä vuotta. Hetken ajan hän oli itsekin viisitoista ja halasi juuri tyttöä ensimmäisen kerran. Voisiko olla, että ne ihmissuhdeasiat, joihin tyttö oli ollut etsimässä vastauksia miltä lie räkäsiipoilta koskivatkin… häntä?

Sitten Luna irrottautui ja hymyili hänelle sitä aurinkoista hymyä, joka olisi saanut viisitoistavuotiaan Severuksen sydämen sulamaan. Hänen vuosien varrella rakentamansa maski kuitenkin esti konkreettisen hymyn muodostumisen, mutta sentään hän tunsi kasvojensa rentoutuvan.

Luna oli jo kävelemässä poispäin, kun Severus harppoi hänen luoksensa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin varmana. Hän tarttui Lunan käsivarteen, saaden tytön kääntymään hänen puoleensa hämmentyneenä. Severus nosti vapaan kätensä Lunan poskelle, tuntien tytön samettisen ihon kämmentään vasten ja työnsi huulensa tytön omille. Suudelma ehti hädin tuskin alkaakaan, kun se oli jo ohi Lunan vetäytyessä pois.

Luna räpytteli silmiään hätääntyneenä. ”M-minä vain ajattelin, että me kaikki tarvitsemme joskus halin”, hän sopersi. Severus tunsi juuri sulaneen sydämensä alkavan muodostaa taas jäätä ympärilleen. ”E-en minä tarkoittanut tällaista!” tyttö sanoi ja yritti vetää kättään irti, josta Severuksella oli yhä hyvä ote.

Severus tuijotti tyttöä inhottavan kiven painaessa vatsaa. Hän oli vihdoin antanut itselleen luvan ja nyt tyttö käyttäytyi näin? Tyttö tempoi kättään yhä ponnekkaammin inahtaen, mutta Severuksen ote tiukentui. Välittikö hän? Välittikö?

Välitti.

Severus päästi korpinkynnen kädestä irti ja harppoi työpöytänsä taakse sanomatta sanaakaan.

Luna ei epäröinyt aloillaan hetkeäkään, vaan juoksi ovelle.

Severus tuijotti pöytäänsä pitkän aikaa, käyden läpi kokonaisen sateenkaaren tunteita. Ensin hän oli vihainen Lunalle, sitten itselleen. Sitten tilalle vaihtui nolostus ja sen jälkeen hätäännys siitä, että Luna kertoisi jollekulle. Viimein kaiken tilan valtasi suru.

Pitäisi vain olla yrittämättä, historia kun tunnetusti toistaa itseään. Severus oli unohtanut, ettei luontoa voi kesyttää.

Never underestimate the power of fanfiction

Waulish

  • puuskupuhpuhpuh
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 1 976
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Vs: Kattilallinen luontoa | S | Severus/Luna | one-shot
« Vastaus #1 : 02.09.2018 13:24:32 »
Vaihdokkaista hyvää sunnuntaipäivää! :)

Voi miten iloinen olen siitä, että tämä teksti arpoutui minun luettavakseni! Tarina on kaunis ja lempeä, mutta kuitenkin Severuksen hahmolle uskollisesti haikea ja kipeä, ja nautin lukemisesta todella. Aluksi nautin siitä, miten tarina siivitti minut oitis takaisin Tylypahkaan kaikkine taikuuteen liittyvine tapahtumineen ja yksityiskohtineen: liemitunteja ja jälki-istuntoja, kirppulientä hyppypapuineen, rääskysiiroja kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolla... Juuri taikuuden läsnäolosta kaikissa arkipäiväisissäkin asioissa minä nautin lukiessani Pottereita ja myös tätä tekstiä. Tuntuu ihan kuin olisin itse paikan päällä seuraamassa tapahtumia, mikä on osoitus toimivasta kerronnasta ja kuvailusta! Alkuun päästyäni aloin nauttia kovasti myös hahmoista, jotka vaikuttavat niin kovin uskottavilta ja samanlaisilta kuin kirjoissa. Luna on yksi lempihahmoistani, ja hänestä on aina ihanaa lukea, mutta myös Severus on erittäin mielenkiintoinen hahmo kaikessa moniulotteisuudessaan ja traagisuudessaan. Tämän tarinan Luna on mielestäni niin Luna kuin vain voi olla: omiin maailmoihinsa uppoutuva, suorasukainen, välitön, oman tiensä kulkija... Severukseen tämä tarina puolestaan tarjoaa mielenkiintoisen ja uskottavan näkökulman. Severus on kova ja kylmä ja pitää viimeiseen asti kiinni tutusta ja turvallisesta naamiostaan ja suojakuorestaan, mutta hänkin on kuitenkin ihminen ja inhimillinen eikä suinkaan immuuni Lunan kaltaisen ihmisen lempeydelle ja välittömyydelle.

Hykertelin melkein koko tekstin ajan sille, miten Severus selittelee tekemisiään itselleen: jälki-istuntoja ihan vain siksi, että Luna oppisi noudattamaan ohjeita, ja hiusten siirtelyä kasvoilta ihan vain siksi, että näkisi, onko Luna loukkaantunut. :D Kaiken aikaa lukijalle on selvää, että taustalla saattaa piillä muutakin, ja on ihanaa, kuinka Severuskin tarinan edetessä hiljalleen alkaa ymmärtää ja hyväksyäkin sen. Melkein lukiessani jo unohdin, että teksti osallistuu Onnettomina elämänsä loppuun asti -haasteeseen, ja jos tuo sympaattinen halauskohtaus olisi päättänyt koko tarinan, tästä olisi varmasti jäänyt hyvä ja lämmin olo, mutta nyt lopetus sekoittaa mukaan surua, pettymystä, katkeruutta, yksinäisyyttä. Vaikka pidän onnellisista lopuista, pidän myös tämän tarinan lopusta, koska se tuntuu kiteyttävän Severuksen henkilöhahmona niin hienosti. Severuksen elämää on sävyttänyt torjutuksi tuleminen, yksinäisyys ja muista eristäytyminen, ja sama kehä kiertyy aina vain. Katkeruudesta eroon pääseminen ei ole helppoa, eikä Severus välttämättä vuosien pettymysten ja omillaan pärjäämisen jälkeen edes osaa erottaa toisistaan viatonta ystävällisyyttä ja romanttista kiinnostusta. Tulee paha mieli Severuksen puolesta, kun hän todennäköisesti vetäytyy entistä syvemmälle kuoreensa tämän tapauksen jälkeen. Toisaalta on herttaista, miten hän sentään hetken ajan Lunan syleilyssä saa tuntea olevansa viisitoistavuotias, jonka elämä ottaakin erilaisen suunnan. Ikävää, että Luna viattomuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan joutuu lopussa Severuksen rikkinäisen tunne-elämän riepottelemaksi, mutta toisaalta Luna varmaan myös selviää suuremmitta traumoitta, kun hän on niin kertakaikkisen hyväntahtoinen ja kaikesta ja kaikista hyvää uskova.

Pidän myös luonnon esiintymisestä tässä tarinassa. Aluksi ajattelin, että tekstin nimi tuntuu hieman irralliselta, jos se viittaa vain Lunan keittämään nestemäiseen luontoon, mutta sehän viittaakin myös Lunaan itsessään, kesyttämättömään ja saavuttamattomaan Lunaan, ja samalla toisaalta ehkä myös luonnon kiertokulkuun, siihen miten Severus kyynistyy ja turtuu siihen, ettei kannata edes yrittää, kun sama epäonnistumisen kaava kuitenkin vain toistuu.

Kaunis ja haikea tarina. Kiitos tästä, pidin kovasti! :-* -Walle

Crysted

  • Slytherin
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 244
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kattilallinen luontoa | S | Severus/Luna | one-shot
« Vastaus #2 : 02.09.2018 21:09:21 »
Walle: Mulle oli alusta alkaen tätä kirjottaessa selvillä, että tähän tulisi onneton loppu, koska en osannut kuvitella tämän parituksen pidemmän päälle toimivan, mutta Severus on niin kivan traaginen hahmo, että pystyin kuvittelemaan, että hän lähtisi etsimään lohtua kenestä tahansa, joka hänelle olisi kiltti ja kuka kiltimpi ois kun Luna :) Kiva että pystyit löytämään merkityksiä tälle nimellekin, koska mulla oli vähän sisäistä ristiriitaa että pidänkö sen :D Oikeastaan olin alottanut tän kirjottamisen ehkä vuosi tai kaksi sitten, jolloin sen nimi oli se Kattilallinen luontoa. Silloin tästä oli pitäny tulla osa jotain rapsusarjaa, mutta se sitten jäi random tiedoston syövereihin. Sitten kun äkkäsin tän alotuksen uudestaan, niin aloinkin sitten kirjottaa pitempää pätkää ja yritin sitten sitoa sen niin, että tuo nimi kävisi yhä, koska tykkäsin siitä nimenä, vaikka se mustakin tuntui tälle koko tarinalle vähän irralliselta. Että tällänen backstory :D Kiitos kommentistasi, kiva että tykkäsit :3

Never underestimate the power of fanfiction

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 089
  • Hyvän tuulen kotisatama
Vs: Kattilallinen luontoa | S | Severus/Luna | one-shot
« Vastaus #3 : 02.09.2018 22:19:46 »
Minäkin luin tämän jo päivällä, mutta halusin kommentoida vähän pidemmin kuin parilla sanalla. ;) Tykkäsin tästä koko ajan enemmän, joskin traaginen pettymys lopussa oli aika surullinen päätös niin somalle tarinalle. No, osasihan sitä jo odottaa, että ei se voi kovin pitkälle mennä. Oikeastaan yllätyin kovasti siitä, että Severus ei kuitenkaan jäänyt halin asteelle. Miesparka pettyi jälleen rakkaudenkaipuussaan.

Pidin tässä Lunasta todella paljon, siitä miten tyyni ja luova ja luonnostaan sujuvasti improvisoiva hän oli. Myös siitä, miten herkästi hän kohteli Severusta, vaikkakaan ei miespolon toivomassa merkityksessä. Severuskin oli oman itsensä tuntuinen, sisäisten ristiriitojensa ja oman hankalan taustansa viemä, mutta silti ihastuttavasti pikkuhiljaa tunteilleen avautuva. Severus jos kuka on tunteikas persoona, mutta hänen on vain pakko pitää se kaikki tiukasti sisällään, ettei se tuottaisi enempää kipua. Voi miten haikeaa. :( Kuitenkin oli ihana, miten Severuskin sai jotain tästä kohtaamisesta, niin pettymykseen kuin se tosiaan päättyikin.

Kerronta oli sujuvaa, tarina itsessään kiehtova ja juoni mielenkiinnon herättävä. :) Tämä oli ilo lukea, kiitos!
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Crysted

  • Slytherin
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 244
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Kattilallinen luontoa | S | Severus/Luna | one-shot
« Vastaus #4 : 21.09.2018 15:08:39 »
Fiorella: Jee kiva että tykkäsit :) Hyvä että hahmot vaikutti omilta itseiltään, ja juoni kiinnostavalta :3 Kiitos kommentistasi :)

Never underestimate the power of fanfiction