Ficin nimi: Tähtisumun sineä
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron: Legendary Defender
Ikäraja: S
Paritus: Noh, Keith taitaa olla vähän pihkassa
Genre: Draamaa pikkuisella ripauksella jotain sööttiä
Summary:
Lancen silmissä paloi koko universumi.A/N: Joopa joo, minua ei ole vähääkään siunattu viisaudella matemaattisiin aineisiin, mutta onneksi rakas velipoikani auttoi selittämään tähtisumuun liittyviä fysiikka-asioita niinkin pitkäpinnaisesti, että minäkin älysin lopulta jotain. Sainpa hänestä samalla oikolukijan tälle pätkälle.
Mutta joo, jos joku tietää tarkemmin tähtitieteen jutuista, pointsit teille! Huiman mielenkiintoinen aihepiiri mutta kovin monimutkainen. ^^” Osallistuu lisäksi
Luonnonilmiöhaasteeseen.
***
”Katsokaa! Tuolla se näkyy!”
Komentosillan väki veti kukin häkeltyneen henkäyksen universumin tähtien peittämästä mustasta kankaasta loistavan sumun pilkahtaessa horisontissa. Keith oli nähnyt tähtisumuja aiemminkin, mutta ei mitään sellaisen kaltaista. Sinisen eri sävyjä kimaltavia, toistensa lomassa leijuvia tähtiä katsoessaan hänen oli hankala säilyttää tyynehköä kuortaan suun uhatessa loksahtaa ammolleen silkasta ihmetyksestä. Vasemmalle puolelleen vilkaistessaan hän huomasi Lancen hoitavan ällistyneisyyden hänenkin puolestaan.
”Vau... Ei ole totta!” tämä kähähti silmät teevadin kokoa lähennellen kurkotellessaan niin kauas kuin suinkin kykeni tasapainoaan menettämättä. Lance oli intonsa kanssa kuin pikkulapsi, joka oli päässyt sirkukseen ensimmäistä kertaa. Keithillä ei tosin ollut henkilökohtaista kokemusta lapsuuden sirkuksista, mutta hän saattoi kuvitella, että olisi näyttänyt juuri sellaiselta klovnien ja eksoottisten eläimien ympäröimänä.
”Miten se on tuon väristä?” kummasteli Hunk.
”Hyvin yksinkertaista!” Coran aloitti innostavaan luentotyyliinsä, mistä saattoi päätellä, ettei selitys todellakaan olisi yksinkertaisimmasta päästä. Coran käytti monta rakentavaa hetkeä jaaritellakseen sumua ympäröivien pikku kuiden merkityksestä, tähtien kuolemasta syntyneestä painovoiman lakkaamisesta sekä törmäyksistä ympäri Linnunrataa, jolloin raskaampia materiaaleja oli alkanut syntyä sammuneiden taivaankappaleiden uumenissa.
”Okei, mä taisin jopa tajuta!” Hunk ehti jo iloita.
”Aivan! Miljoonien deca-feebejen aikana tuo aolfreneck tuolla on saavuttanut nykyisen värikirjonsa niiden uumenissa vaikuttavan choelemarin ansiosta!”
Hunkin into löpsähti kuin lehmän häntä. ”Jaaaa taas meni yli hilseen!”
”Se taitaa olla koboltti, joka luo sinistä väriä niille”, Pidge puuttui puheeseen zoomaillen silmälasejaan nenänvarttaan pitkin. ”Osalle enemmän ja osalle vähemmän!”
”Juuri kuten äsken kerroin!” Coran tokaisi tietäväisenä.
”Kobolttia?” uteli puolestaan Shiro.
”Jep! Tavallisesti tähdet on melkein kokonaan vetyä ja heliumia, ja monimutkaisempia alkuaineita syntyy vasta niiden kuollessa, kun fuusiota ei enää synny ja painovoima plus kaasukerrokset on poissa pelistä”, Pidge kertoili. ”Liian massiiviseksi se ei tosin voi päätyä luonnon haratessa vastaan, mutta koboltti on ihan mahdollinen reaktiotuote. Yleensä sitä ei kyllä näe, joten tuo tuolla on jotain ihan huikeaa!” tämä lopetti tietoiskunsa taputtaen samalla myötätuntoisesti hartialle tyystin kärryiltä pudonnutta Hunkia.
”Sanopa muuta”, Keith hymähti saatuaan tyydyttävän tieteellisen selityksen näkemälleen kauneudelle. Tähtisumun monivivahteisuus muistutti häntä valkeasta jäästä aina kuulaimpaan yötaivaaseen. Hän näki haaleita taivaankannen kuvastuksia, eloa sykkivän merenpohjan, safiirijalokiven kiteitä ja jotain niin tummaa, että oli vaikea sanoa, oliko se liian tummaa ollakseen edes sinistä. Melkein kuin hän olisi nähnyt mustetta tähtikiteiden joukossa. Sitä se oli,
musteensineä, Keith päätti mielessään ja tietäessään sille oivan vertailukohdan vilkaisi vasemmalla puolellaan samanvärisiä jalokiviä Lancen silmissä.
Lancen silmissä paloi koko universumi.
Hänen katseensa tultua havaituksi Keithille suotiin vilpitön hymy, johon hän huomasi kömpelösti vastaavansa.
”Mieti nyt, oletko sä koskaan nähnyt mitään noin upeaa!?”
”Tuskinpa”, Keith mutisi ja tutkiskeli musteensineä sen jälkeenkin, kun Lance käänsi päänsä. Pian tämä kuitenkin katsahti häntä jälleen tyystin kummastuneena, jolloin Keith tajusi jääneensä avoimesti tuijottelemaan.
”Älä nyt mua pällistele, vaan
tuota!” Lance osoitti suurieleisesti tähtisumua molempien käsiensä säestyksellä.
”No sitä tietty!” Keith äyskähti paniikinomaisesti ja tähyili jälleen horisonttiin pitäen samalla mielessään, että tähtisumusta todella kannatti nauttia täysin rinnoin, sillä sen ihastelemiseen ei kenties koskaan enää tulisi tilaisuutta.
Lancen kohdalla tilanne oli toinen.
