Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Perjantai-illan vuoro | S  (Luettu 1560 kertaa)

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Supernatural: Perjantai-illan vuoro | S
« : 11.10.2017 21:49:41 »
Nimi: Perjantai-illan vuoro
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Supernatural
Ikäraja: S
Hahmot: Castiel ja fastfood-ravintolatyöntekijä
Yhteenveto: Nälänhätä saa Castielin himoitsemaan burgereita, mutta mitä mahtaa tavallinen ravintolatyöntekijä miettiä, kun ravintolaan astelee mies, joka tilaa sata burgeria? Jakso 5x14.
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Ignooratkaa ruma otsikko ja mun vajavainen tietämys Amerikan fastfood-ketjujen hinnastoista, googlailin jälkimmäisen :D Osallistuu haasteisiin Otsikoinnin iloja otsikolla ajankohtaotsikko ja fanfic100 sanalla missä?



Perjantai-illan vuoro. Ainoa toiveeni sen suhteen on, että ruokansa oksentavat asiakkaat laattaavat tarjottimille.

Ilta alkaa kuten olen odottanutkin. Asiakkaina toimivat enimmäkseen humalaiset, jotka oksentavat tilaamansa burgerinsa heti syötyään ne, yksin saapuvat ylipainoiset, jotka hukuttavat murheensa isoimpiin pakettitarjouksiin ja yksinhuoltajaperheet, joiden lapsille perjantai-illan irtiotto tarkoittaa roskaruokaa, mutta vanhemmalle se on vain tilaisuus välttää kokkaaminen. Sentään hieman isompi ilta- ja yövuorojen palkka lohduttaa.

Siedettyäni käryävää rasvaa jo neljä tuntia ja siivottuani kahdet oksennukset sinä iltana, sisään astelee mies, joka ei kuulu mihinkään tavallisista perjantai-illan ryhmistä. Tummatukkainen, trenssitakkiin pukeutunut mies on varmaan ei-paikallinen, sillä hän vilkuilee ympärilleen ja kävelee varsin hitaasti kohti kassaa.

Miehen saapuessa tiskille huomaan tämän trenssitakin alla puvuntakin ja jopa solmion. Virkistävää vaihtelua humalaisten teinien sijasta. Kenties oksennussaldo jäisi kahteen tänä iltana. Hän näyttää enemmän tiistai-iltojen työpakolaiselta, jota bisnesillallinen ei ole miellyttänyt. ”Tervetuloa White Castleen, mitä saisi olla?”

”Burgeri, kiitos”, mies sanoo yllättävän matalalla äänellä vältellen katsettani.

”Minkähänlainen?” kysyn yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta, vaikka pinnani onkin aivan täynnä tältä päivältä. Edellinen asiakas kun oli ollut näsäviisas ipana äitinsä kanssa, jotka olivat jumittaneet menun edessä viisitoista minuuttia siitä huolimatta, että valikoima pysyy aina samana. Vielä kaksi tuntia. Voi luoja, onko muka kulunut vasta neljä tuntia? Oven kello kilahtaa ja sisään astelee toinen tyypillinen yksinhuoltajaperhe.

Mies kurtistaa otsaansa. Ei niin kuin hän miettisi vaihtoehtoa, vaan niin kuin hän ei olisi ajatellutkaan, että burgereita voi olla enemmän kuin yhdenlaisia. Kello kilahtaa taas ja sisään maleksii neljänhengen seiniin törmäilevä teiniporukka. Toiveeni sen päivän oksennussaldon jääminen kahteen murenevat.

”Meillä on valmiina kanaa, juustoa ja pekonia”, selitän, sillä yksinhuoltajaisän pienin poika on alkanut kiljua nälkäisenä.

”Otan kaikki”, mies vastaa.

Bisnesillallinen ei todellakaan siis miellyttänyt. Naputtelen tilauksen kassakoneeseen. ”Saisiko olla muuta? Kenties juotavaa tai ranskalaisia?”

”Ei kiitos, en ole janoinen. Haluan vain lihaa”, mies vastaa. Pian olet, kunhan syöt nämä kolme suolapommia, ajattelen, mutta en sano pohdintaani ääneen. Olen oppinut olematta tunkemaan mielipiteitäni perjantai-illan asiakkaille, vaikka muuten elämässä teenkin sitä, opiskelenhan lakimieheksi.

”Se tekisi kaksi dollaria ja neljäkymmentä penniä”, luen kassakoneen näytöstä.

”Minulla ei ole rahaa”, mies sanoo vähääkään epäröimättä.

Yllätyn, sillä olisin odottanut sitä humalaiselta teiniltä, mutta en pukuun pukeutuneelta aikuiselta mieheltä. Mies tuijottaa minua sellaisella mitäänsanomattomuudella, että epäilen hänen olevan robotti. ”Tuota… sitten en voi antaa teille mitään, ymmärrättehän. Menettäisin työni.” Ei sillä, että pidän täällä työskentelystä, mutta mitäpä muutakaan pystyin tekemään opiskelujeni ohella.

Mies tuijottaa minua hyvät kaksikymmentä sekuntia aivan kuin näkisi sieluuni asti, ja minua alkaa hermostuttaa. Pitäisikö painaa hätänappia? Ei mies uhkaavalta vaikuta, mutta jotain outoa hänessä on.

”Ymmärrän”, mies sanoo viimein. ”Tarvitset tämän työpaikan maksaaksesi opintosi.”

Avaan suuni, mutten saa sanottua mitään. Hetken aikaa tunnen oikeaa pelkoa, sillä mies luki juuri ajatukseni. Älä nyt viitsi, rauhoittelen itseäni. Useat ikäiseni työskentelevät pikaruokaravintoloissa maksaakseen opintonsa. Mies vain arvasi.

Trenssitakkimies kääntyy hänen takanaan seisovan rasittuneen näköisen miehen puoleen, joka on tullut kahden kouluikäisen poikansa kanssa. ”Tarvitsen kaksi dollaria ja neljäkymmentä penniä”, trenssitakkimies sanoo.

Tummat silmänaluset ja yli kolmen päivän parransängen omaava perheenisä tuijottaa trenssitakkimiestä kuin hullua, mutta pian hänen kasvolihaksensa rentoutuvat ja hänen suunsa avautuu hieman raolleen niin kuin hän olisi unohtanut sen olemassaolon. Mies kaivaa taskustaan kolikoita ja ojentaa ne trenssitakkimiehelle. Trenssitakkimies kääntyy ympäri ja ojentaa setelit minulle. Tasan kaksi dollaria ja neljäkymmentä penniä.

Seison hetken paikoillani miettien mitä tehdä, mutta laitan sitten rahat kassakoneeseen ja alan koota miehen ateriaa, eihän hän tehnyt mitään laitonta. Kenties perheenisä oli vain anteliaalla tuulella, vaikka tämän yhtäkkinen ilmeenmuutos näyttikin karmivalta. Olisipahan minulla sitten ensi viikolla kertomista opiskelutovereille.

Trenssitakkimies ottaa tarjottimensa ja seisoo hetken aikaa paikoillaan. Mieleni tekisi tuijottaa hänen käytöstänsä pidempääkin, mutta joudun ottamaan tilauksen vastaan siltä perheenisältä, joka näyttää vähintäänkin hämmentyneeltä siitä, että oli juuri antanut rahaa tuntemattomalle. Hänen lapsensa näyttävät nukahtavan pystyyn. Melkein kello kaksitoista on tosiaan melko myöhäinen aika perheillalliselle. Yksinhuoltajaisän jälkeen otan tilaukset vastaan humalaiselta nuorisojoukolta.

Jokseenkin päihtynyttä teinityttöä palvellessani huomaan, että trenssitakkimies on istahtanut kassoja lähimpään pöytään ja viimeistelee juuri viimeistä burgeriaan. Miehellä taitaa tosiaan olla nälkä. Kun mies on valmis, hän pälyilee hetken ympärilleen ja suuntaa sitten takaisin jonoon seisomaan humalaisten teinien taakse, jättäen tarjottimensa ja burgerikääreensä pöytään. Mies tulee varmaan hakemaan juomaa, tuollaisen suolapommin jälkeen mahtaa janottaakin. Keneltäköhän mies mahtaa pummata rahansa nyt? En usko, että teinit ovat yhtä avokätisiä kuin perheenisä.

Kun olen kokoamassa teinijoukon juomia, kun yksi heistä oksentaa suoraan trenssitakkimiehen kengille. Kaikki kääntyvät katsomaan trenssitakkimiehen reaktiota, minä mukaan lukien, mutta mies ei hypähdä taaksepäin inhon vallassa tai muuta neutraalia ilmettään mitenkään. Ihan kuin joku oksentaisi hänen kengilleen harva se päivä. Siinä tapauksessa hänellä on vieläkin huonompi työ kuin minulla.

”Sori vaa kundi”, humalainen poika sopertaa ja kääntyy tiskin puoleen vetämään paperia pidikkeestä. ”Otas… otas tästä paprua niin voit… kuivata tai jotain pestä… jotain”, poika sopertaa ja yökkää sitten suuhunsa. Pieni vana nestemäistä oksennusta karkaa hänen suupielestään ja tipahtaa harmaalle bändipaidalle. Radiossa soi Katy Perryn Bon Appétit. Nieltyään oksennuksensa, hän ojentaa paperia trenssitakkimiehelle. Mies ei ojenna kättään ottaakseen paperia vastaan, joten ne tipahtavat miehen kenkien ja pojan oksennuksen päälle. Havahdun ja lasken teinien juomat tarjottimelle varausnumeron viereen.

Epäilen mahtaako ruuat maksanut tyttö saada tarjottimen pöytään asti kaatamatta sitä, mutta jotenkin hän onnistuu. Hyvä, koska en jaksaisi siivota limonaditulvaa oksennuksen lisäksi. Muut kolme, myös se oksentanut poika, seuraavat tyttöä pöytään. Olen tarjoamassa hänelle puhdistusainetta kenkiinsä, mutta kassan yli kurkottaessani huomaan, että hänen kenkänsä ovat puhtaat. Missä vaiheessa hän oli ehtinyt putsata kenkänsä? En nähnyt hänen edes kumartuvan. Yksinäinen paperi lojuu lattialla, minne poika oli pudottanut niitä kasan. Pieni läjä oranssia oksennusta ympäröi sitä kohtaa, missä miehen kengät olivat olleet. En ehdi edes toipua hämmennyksestäni ennen kuin mies tilaa.

”Ottaisin sata burgeria.”

Räpyttelen silmiäni ja nostan katseeni lattiasta miehen kasvoihin. Kuulin varmasti väärin. ”Anteeksi?”

”Ottaisin sata burgeria”, trenssitakkimies toistaa kasvot täysin neutraaleina.

”Se… tuota, onko teillä rahaa maksaa ne?” saan kysyttyä. Mies katsoo ympärilleen. Muita ei ole jonossa. Ravintolassa on paikalla enää se teinijoukko ja perheenisä nuokkuvine kakaroineen. Hän kävelee heidän luoksensa ja puhuu heille jotain. En erota sanoja niin kaukaa vaimean musiikin yli. Ensiksi nuoret puhkeavat nauruun ja erotan jotain vitsillä heitettyjä kirosanoja. Sitten heidän hymynsä hyytyvät ja heidän ilmeensä vaihtuvat samanlaisiksi karmivan tyhjiksi ilmeiksi, ihan kuin joku olisi painanut reset -nappia heidän aivoissaan. Nuoret alkavat kaivella lompakkojaan täsmälleen samalla hetkellä ja ojentavat miehelle seteleitä. Trenssitakkimies palaa takaisin tiskin luo ja ojentaa minulle setelit. Tasan kahdeksankymmentä dollaria. Vilkaisen miestä peloissani, mutta tungen vapisevin sormin rahat kassaan ja alan kokoamaan burgereita tajuamatta edes kysyä mieheltä mitä tämä haluaa. Ojennan miehelle varausnumeron.

”Voin odottaa tässä. Otan ne mukaan”, mies sanoo. Hänen äänensä saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaani. En voi kieltääkään häntä tai lähteä pakoon, kun työskentelen tänään yksin. Kello lähenee puoltayötä ja muita asiakkaita ei ole. Perheenisä lähtee kantaen nuorempaa nukahtanutta poikaansa. Toinen poika vaappuu perässä unisena ja pudottaa kädessään olleen puoliksi syödyn burgerin huomaamatta edes itse. Vien ensin teinijoukolle hampurilaiset ja alan sitten tekemään trenssitakkimiehen tilausta. Tästä tulee pitkä ilta.

Sitä mukaa, kun valmistan burgereita, trenssitakkimies syö niitä. En ymmärrä minne käärepaperit menevät, sillä mies ei kävele missään vaiheessa roskakorin luokse. Kun vien seuraavat viisi burgeria pussiin, vilkaisen hänen takkinsa taskuja, jotka eivät näytä mitenkään pullottavan niin kuin hän laittaisi roskansa sinnekään. Menee suunnilleen tunnin verran, kunnes kaikki sata burgeria on tungettu kahteen suureen kassiin. Ellei mies olisi syönyt osaa, ne eivät olisi mitenkään mahtuneet pusseihin. En ole ihan varma menikö kassiin tasan sata mistä mies on maksanut, mutta laskeminen ei ole enää mahdollista. En tiedä kuinka monta mies on syönyt odotellessaan, mutta aina kun palasin uuden satsin kanssa, hän oli avaamassa uutta burgeria.

”Siinä on nyt sata”, sanon laittaessani viimeistä kuutta burgeria pussiin. Olin toki merkinnyt vihkoseen kuinka monta olin tehty, mutta epäilen silti, tuliko burgereita oikea määrä.

”Kyllä niitä on sata”, mies vastaa kuin lukien taas ajatukseni. Onko tämä pitänyt laskua? No, ainakin hän on tyytyväinen. Vaikka se ei kyllä näy hänen robottimaisesta ilmeestään. Hän ottaa pussit käsiinsä, tukien ne rintaansa vasten.

Ajattelen miehen tarvitsevan apua oven avaamisen kanssa, joten kävelen oven luokse. Kun käännyn katsomaan miestä, hän on poissa. Yksinkertaisesti poissa. Vilkaisen jokaisesta loosista, vessoista, keittiöstä ja jopa työntekijöiden tiloista, mutta mies on vain kadonnut kuin tuhka tuuleen, ilman ovien kellojen ilmoittavan siitä. Haluaisin katsoa valvontakamerat, mutta valitettavasti tavallisena rivityöntekijänä minulla ei ole oikeuksia siihen.

Kello lyö yksi ja tuijotan tyhjää hampurilaisravintolaa kassan ääressä. Tunnen oloni varsin hämmentyneeksi ja pelokkaaksi. Äskeinen saa minua epäilemään kaikkea tietoani maailmasta. Oliko mies alien? Osaavatko alienit lukea ajatuksia? Tai kenties hän oli aikamatkustaja? Mutta miksi aikamatkustaja tulisi White Casteliin burgereiden perässä? Eikö tulevaisuudessa ole burgereita? Sittenhän jäisin työttömäksi.

Säikähdän kellon soimista, mutta onneksi se on vain työtoverini. Vaihdan vaatteeni ennätysnopeasti ja kävelen kotiin melkein juosten.

Seuraavana päivänä kuulen samalta työtoverilta, että ihmeellinen trenssitakkimies oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja tilannut kaksisataa burgeria kello kolmelta yöllä.

Irtisanoudun samana päivänä. Vastaisuudessa haen vain paikkoihin, jotka eivät vaadi yövuoroja.


Never underestimate the power of fanfiction

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Vs: Supernatural: Perjantai-illan vuoro | S
« Vastaus #1 : 11.10.2017 22:08:20 »
Eeehhhehehehe XDDD

Hämärästi muistan tän jakson, voi Cas-parkaa! Tai oikeastaan työntekijäparkaa, kuka nyt haluaisi keskellä yötä alkaa tehdä sataa burgeria XD OMG. Aivan ihanasti olet kuvaillut tavallista perjantai-iltaa, voin vain kuvitella, että tuommoista se arki on. Onneksi Cas tuli virkistämään tapahtumia. Mä jäin vain miettimään, että mitä se sanoi/teki niille tyypeille, että ne antoi sille rahaa? Täyttikö se niiden syvimmät toiveet vai oliko ihan tavallisista halluista kyse x) saihan se sen yhden stripparin/huorankin vaihtamaan ammattia tai mitähän se sitä lohdutteli sen surkean isäsuhteen vuoksi...

Oeh. Kirjoitappa seuraavaksi semmoinen, missä Cas ja Dean menee yhdessä hakeen hampurilaisia, ja jos saat saman burgerinpaistajan (koska opintoihin tarvii rahaa, joskus täytyy pyörtää aikeensa ja ottaa vastaan työ kuin työ) niitä palvelemaan niin loistavaa! ;D

Lainaus
Eikö tulevaisuudessa ole burgereita? Sittenhän jäisin työttömäksi.
<3


Kiitos tästä :-*

Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 083
  • Peace & Love
Vs: Supernatural: Perjantai-illan vuoro | S
« Vastaus #2 : 11.10.2017 22:10:56 »
Ei jeesus kristus xD

Mua vaan jotenkin Castiel ja Castielin burgerihimo aina vaan naurattaa, ei haittaa kuinka monta vuotta menee, ne se on vaan aina yhtä hauskaa.

Siis tää on just priimaa huumoria. Pidän sanasta trenssitakkimies, jos pitää kuvailla hahmopa käyttämättä nimiä niin tällä linjalla minusta kuuluu mennä. Voi pikaruokapaikan työntekijäparkaa! Jos Cas olisi ollut Gabe, niin hänene ei olisi tarvinnut minimipalkkalaista turhaan tilauksillaan kiusata, vaan sormin napsautus olisi riittänyt.

Hitto kun ois jotain tädellistä sanottavaakin. Tämä on niitä fikkejä, joita en tiennyt kaipaavani, mutta jonka lukemisen jälkeen ihmettelen, miksen ole ennen lukenut ensimmäistäkään fikkiä siitä kun Castiel käy ostamassa ne burgerit. Ja minä sentään olen lukenut tuhansia SPN-fikkejä vuosien varrella.

Tämä oli tosi hauska. Kiitos tästä.

jjb

Here comes the sun and I say
It's all right

Crys

  • Taivaanrannanmaalari
  • ***
  • Viestejä: 4 503
  • inFINIty
    • Listaukseni
Vs: Supernatural: Perjantai-illan vuoro | S
« Vastaus #3 : 12.10.2017 15:37:01 »
Bleesebutt: Ajattelin, että Cas vaan käytti maagisia enkelivoimiaan suostutellakseen nuorukaiset antamaan rahaa :D Heh, voisinpa ehkäjoskus kirjoittaakin Deanista ja Castielista burgereilla, tämän saman tyypin näkökulmasta ehkäpä ;D Kiitos itsellesi kommentoinnista :)
jossujb: My Bloody Valentine on kyllä mun yks lempparijaksoista, joten pakkohan tästä oli kirjoittaa, itseasiassa mulla on ollu tää idea jo pitkä aikaa, mutta vasta sitten sain itteni kirjottamaan sen kun pääsin spn tunnelmiin luettuani sen sun yhen ficin! Joten kiitos sulle itsellesi siitä :D

Never underestimate the power of fanfiction