Ficin nimi: Sydän, mieli ja sielu
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: S
Paritus: Serpico/Farnese
Genre: Pienellä romantiikalla silattu draama
Summary: Hölmistyneenä Farnese pohdiskeli, mitä Puck ja ennen kaikkea Serpico oli mahdollisesti tarkoittanut kolmella kukalla. Mukana oli epäilemättä symboliikkaa, joka tosin jäi arvoitukseksi hänelle.
***
Talvea kohti kääntyvän syksyn hengen tunsi ilmassa. Farnese puhalsi höyryä metsää ympäröivään sumuun ja kietoi huivin tiukemmin kaulansa ympärille yrittäen samalla torjua ajatusta pienestä hengähdyshetkestä. He olivat matkanneet jo luultavasti tunteja pysähtymättä, mutta ehdotus pienestä levähdyksestä ei kyllä tulisi häneltä. He pitäisivät tauon sitten kun pitäisivät.
Matka solan takaiseen kylään olisi käynyt mukavammin, jos hän olisi jutellut jonkun kanssa samalla. Casca-neidistä ei juuri ollut seuraksi. Sillä hetkellä tämä kuunteli lapsekkaaseen tapaansa kiinnostuneena, kuinka Schierke selosti jotain taikuuteen liittyvää pikkuasiaa niin innokkaasti, että moisesta positiivisuudesta oli hankala olla olematta hieman kateellinen. Totutun mukaan Guts johti matkaseuruetta kulkemalla hieman etäällä heistä muista. Joko se oli tietoinen valinta, tai sitten tämän askeleet eivät välittäneet purevasta viimasta yhtä paljon kuin heidän muiden. Guts ei hätkähtänyt koskaan mitään.
Farnese epäili, ettei Ishidorollakaan ollut liiaksi intoa antautua minkään valtakunnan rakentavaan keskusteluun. Tämä oli pysytellyt epätavallisen hiljaa tavanomaiseen nähden, eikä oikeastaan ilmaissut olevansa läsnä kuin silloin tällöin hyräilemällä jotain itsekseen ja koputtelemalla kivenlohkareita pensaasta poimimallaan kepillä. Farnese epäili, olisiko hänenkin pitänyt poimia maasta jokunen risu ja kehitellä niistä jotain primitiivistä viihdykettä itselleen. Ishidoro se ilahtui pienistä asioista, miksei hänkin?
Routaiseen maahan kahahtavien askeleiden lisäksi Farnese kuuli naurahduksen, jonka vilpittömän sävyn hän olisi tuntenut missä tahansa. Siihen yhtyi kimeä-ääninen selostus, joka tuntui pörräävän monessa paikassa samaan aikaan. Sivukorvallaan Farnese kuulosteli, kuinka Puck listasi tärkeän kuuloisesti mieleisiään keittolisukkeita joukon viimeisenä kulkevalle Serpicolle.
”Sitä en kyllä ymmärrä, miten jotkut pitävät keitetyistä porkkanoista!” keiju tokaisi lopuksi. Farnesea hymyilytti, mutta hän ei viitsinyt kommentoida keskusteluun omaa kantaansa. Keitetyt porkkanat olivat hänestä mainio ainesosa keitossa, ehkä jopa suosikki.
”Monet pitävät niistä. Makuasioista tuskin sopii kiistellä laajemmalti”, Serpico virkkoi vastaukseksi, eikä Farnese voinut olla aavistamatta, miten tämän katse hakeutui hänen selkäänsä samalla. Ilmeisesti hänelle oli hyvää vauhtia kehittymässä kuudes aisti, joka heräsi aina, kun hän tunsi itseään tarkkailtavan.
”Ehkä ei, mutta huonosta mausta on lupa huomauttaa!”
”Sellainen tosin vesittää makuasian pointin pahan kerran.”
Farnese käänsi katseensa päättäväisesti suoraan eteensä. Sivusta kuulostelu oli ennen kaikkea hölmöä, eikä hän lisäksi välittänyt kuunnella keskustelua niinkin puisevasta aiheesta kuin sopat tai ruoanlaitto yleisestikin. Ehkä hänen tosin olisi ollut syytä olla kiinnostuneempi ottaen huomioon hänen heikon menestyksensä aiheen saralla.
Maankamaran läheisyydessä hänen huomionsa kiinnitti jokin valkoinen, jota Farnese luuli ensisilmäyksellä lumeksi. Tarkemmin katsoen hän huomasi ne pieniksi kukiksi, mutta lajia hän ei tunnistanut. Niitä kasvoi heidän kulkemansa polun läheisyydessä viimeisiä vehreitä aikojaan nauttivan ruohon lomassa kuin se olisi ollut täysin tavallista.
Näyssä oli jotain kovin surullista. Kukat mahtoivat luulla kolean ilman enteilevän kevättä eikä suinkaan pakkastalvea ja kukkivat siksi täysin odottamattomaan aikaan. Sen sijaan, että terälehdet kohoaisivat kohti lämpeneviä auringonsäteitä, ne kohtaisivat hallan tappavan puraisun ehkä jo muutaman päivän sisällä. Sen jälkeen niistä ei jäisi jäljelle mitään. Ohikiitävän hetken Farnese olisi halunnut poimia muutaman kukan kuin pitääkseen ne hansikkaidensa suojassa paremmin elossa, mutta päätti toisin ja keskittyi matkan jatkamiseen.
Solaan saavuttuaan he viimein päättivät pysähtyä hetkeksi. Farnese olisi tahtonut irvistää kolottavien jalkojensa vuoksi saadessaan viimein tilaisuuden istahtaa kivelle lepuuttamaan niitä. Sen hän oli kuitenkin oppinut pienestä pitäen, ettei todellisia tunteitaan, etenkään negatiivisia, ollut soveliasta tuoda esiin. Vaikka korkokengät kuinka hiersivät tai korsetti puristi sisuskaluja, valittaminen oli kielletty. Nykyisessä ympäristössään ja kanssaihmisten kohdalla sillä ei olisi ollut väliä, mutta vanhat tavat istuivat tiukassa.
”Lady Farnese”, häntä kutsuttiin, ja kun hän kohotti katseensa, Serpico seisoi hänen vieressään leipäpalaa ojentaen. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut tiedostanut taukoon sisältyvän pienimuotoista ruokailua.
”A-ai, kiitos”, hän mutisi ottaessaan viipaleen vastaan. Ollessaan aikeissa haukata hän huomasi saaneensa mukana jotain muutakin. Leivänpalan alta paljastui muutama valkea kukkanen, samoja joita hän oli tutkaillut tienvieressä jokin aika sitten. Läheltä katsoen ne olivat vielä kauniimpia.
Farnese riisti katseensa kukkasten lumenvalkeasta ja etsi sen sijaan Serpicon viitan smaragdinvihreää. Tämä tarjosi parhaillaan leipää Ishidorolle, eikä kääntynyt häntä kohti edes silloin, kun oli lopettanut lyhyen sananvaihdon pojan kanssa. Siitä huolimatta, ettei Farnese todellakaan tiennyt, mitä olisi tavoitellut katsekontaktilla, hän oli hieman pettynyt. Ei hän suinkaan alkaisi Serpicon suuntaan huutelemaan tavoittaakseen tämän huomiota.
”Hei, Farne!” kuului äkkiä niin lähellä hänen päälakeaan, että säikähdys oli lähellä. Puck lenteli hilpeästi hänen ympärillään, kunnes päätti laskeutua hänen polvelleen. ”Pakottaako jalkoja?”
”Ei liiaksi. Olen ihan kunnossa.”
”Minusta vaikuttaa, että Guts se jaksaisi tarpoa yhtä soittoa vaikka koko viikon”, Puck hymähti päätään rapsuttaen. ”Se olin minä, joka ehdotti hänelle tauon pitämistä!”
”Olit kovin huomaavainen”, Farnese kehui nielaistuaan palan leipää.
”Ei sitä lentääkään jaksa jatkuvasti, mutta murkinalla pötkii pitkälle”, keiju tokaisi mutustaen viimeisen suupalansa. ”Ja Serpiltä löytyy lisää evästä, jos tarve vaatii!”
”Hyvä tietää.”
”Serpiin voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa!” Puck jatkoi ja äänensävyn maireudesta päätellen vihjasi selkeästi jotain, mikä meni ehkä hieman Farneselta ohi. Tietenkin hän tiesi, että Serpicoon saattoi luottaa kuin kallioon. Hän tiesi sen paremmin kuin kukaan toinen.
”Se on totta”, Farnese tyytyi kommentoimaan ja haukkasi eväästään ison palan siksikin, ettei hänen tarvitsisi jatkaa enää keskustelua. Puckin läsnäolo ei ollut häiritsevää, mutta jokin kokonaiskuvassa hämmensi. Oikeita sanoja oli hankala löytää.
”Serpi se tietää senkin, että pidät kukista!” Puck töräytti Farnesen mielestä ihan liian suureen ääneen, mutta luojan lykyksi hän näytti jääneen ainoaksi, joka sen kuuli.
”Pi-pidänhän minä”, hän sopersi. Keijun kasvoilla oli niin muikea hymy, että se vähän karmi.
”Näin kun hän poimi muutaman polun vierestä”, tämä kuiskasi kuin olisi paljastanut jotain hyvin luottamuksellista. "Hän katsoi niitä sillä lempeällä tavallaan ja sanoi, että sievimmät kukat kukkivat kauneimmin vaikeimpina aikoina.”
Sillä lempeällä tavallaan, Farnese pohti sanoja tahtomattaankin. Serpicolla tosiaan oli sellainen.
”Ehkä se pitää paikkansakin”, hän hymähti kukkasia silmäillen.
”Arvaa mitä vielä, Farne?” Puck kuiskasi niin innoissaan, että ääni oli kimeää kähinää. Farnese epäili, mahtaisiko kuuna päivänä tottua keijulta saamaansa lempinimeen.
”Kerro toki.”
”Silloin kun Serpi totesi niin, hän katsoi sinun suuntaasi!”
”Niinkö..?”
”Joko niin tai sitten näin pahan kerran näkyjä! Kuka tietää?” Puck hihkaisi silmäänsä iskien ja hypähti lentoon suunnaten vaihteeksi Schierken luo.
Hölmistyneenä Farnese pohdiskeli, mitä Puck ja ennen kaikkea Serpico oli mahdollisesti tarkoittanut kolmella kukalla. Mukana oli epäilemättä symboliikkaa, joka tosin jäi arvoitukseksi hänelle. Pyhä kolminaisuus käväisi hänen mielessään ensimmäisenä, mutta sekin vaikutti hieman kaukaa haetulta.
Hän yritti kuumeisesti keksiä lisää selityksiä kuitenkaan siinä onnistumatta. Jos ne merkitsivät vuodenaikoja, niitä oli yksi liian vähän, jos taas vaikka päivää ja yötä, yksi liikaa. Vaikka aamu olisi otettu huomioon, ilta jäi joukosta pois. Miksi Serpico olisi sitä paitsi halunnut kuvata hänelle sellaisia tavanomaisuuksia?
Olettaen tietysti, että Puck oli tulkinnut tilanteen oikein, ja että kolmella kukalla oli jokin syvällisempi merkitys.
Serpicolta itseltään kysyminen olisi ollut nolostuttavaa, joten matkan jatkuttua Farnese hakeutui vaivihkaa Schierken kylkeen ja näytti kukkasia havainnollistaakseen pulmaansa.
”Tuota, mieleeni juolahti eräs asia”, hän aloitti hivenen epävarmasti, mutta Schierken ystävällinen katse rohkaisi häntä jatkamaan. ”Sattuisitko sinä tietämään jotain kolmen kukan symboliikasta?”
”Tiedänhän minä”, noitatyttö hymyili aurinkoisesti. ”Selityksiä on oikeastaan kahdenlaisia.”
”Niinkö?”
Schierke nyökkäsi. ”Useammin kuultu tulkinta viittaa uskoon, toivoon ja rakkauteen, jolloin kukkasten saajaa halutaan varjella pahalta ja epäpyhältä.”
”Ahaa”, Farnese totesi osaamatta kommentoida muutakaan. Se tulkinta kävi järkeen.
”Toinen merkitys liittyy oikeastaan ainoastaan rakkauteen”, Schierke virkkoi laittamatta merkille hänen kummastunutta ilmettään. ”Ajatellaan, että voidakseen rakastaa toista tarvitaan kolme tahoa, jotka sen mahdollistavat, ja joita kukat sitten edustavat. Tarvitaan sydän, jossa lempeät tunteet kytevät, mieli, joka helline ajatuksineen vaalii tunteiden kohdetta, sekä sielu, joka alati on läsnä tunteiden eläessä ja kehittyessä. Ilman sieluahan mikään ei ole mahdollista?”
”N-niin kai”, Farnese sanoi silmäillen kukkia kämmenellään. ”Tarkoittaako se sitten sitä, että kukkien antaja osoittaa lahjallaan omistavansa sydämensä, mielensä ja sielunsa toiselle?”
Schierke nyökkäsi toistamiseen ilmeisen mielissään, että hän oli ymmärtänyt asian niin nopeasti. ”Tapa on alun alkaen lähtöisin yksinkertaisesta talonpoikaiskulttuurista ja eri paikoissa saatetaan toimia eri tavalla, mutta yksi on varmaa: kolmea kukkaa ei anneta kevyin perustein ja leikillään, vaan siinä on kyse todellisesta kiintymyksestä toista kohtaan.”
Farnesen olisi tehnyt mieli käännähtää ympäri ja varmistaa Serpicolta, oliko tämä todella tietoinen siitä, mitä kukat tässä tapauksessa edustivat. Samalla hän kuitenkin tiesi, että tällä oli häntä rutkasti parempi tietämys rahvaan kulttuurista ja tavoista, kun taas hänellä ei ollut milloinkaan juolahtanut mieleen ajatella tienvieren pikku villikukista mitään syvällistä.
Kolme kukkasta merkkinä omistautumisesta ja syvistä tunteista... Ajatus sai Farnesen hieman alakuloiseksi. Serpico oli antanut itsensä hänelle jo vuosia sitten, vaikkakin se oli ollut hänen määräyksensä, jota siinä tilanteessa olisi ollut mahdotonta torjua. Heidän yhdessä kulkemansa matka oli ollut täynnä sudenkuoppia ja kalvavaa tuskaa, eikä enää vuosiin ollut jättänyt tilaa niin lempeille ajatuksille, että ne olisivat murtaneet tiensä kylmän asiallisuuden muurin halki.
Kolme lumenvalkeaa kukkaa kämmenellään Farnese mietti syytä sille, miksi Serpico halusi lähestyä häntä sellaisella huomionosoituksella. Ei hän ollut sellaisen arvoinen. Todellinen, syvä kiintymys, rakkaus, oli hänelle haavoittavan vierasta.
”Opin jotain uutta”, Farnese mutisi, ja Schierke puolestaan katsahti häntä iloisen uteliaana.
”Saitko sinä nuo kukat joltakulta, vai poimitko itse?”
”Äh, ei sillä väliä”, hän kiirehti sanomaan ja käski itseään olla välittämättä jossain päin takanaan kulkevasta Serpicosta. ”Sieviä ne kyllä ovat.”
”Toivottavasti minäkin saisin jonain päivänä saman lahjan. Se olisi ihanaa”, noitatyttö huokaisi unelmoiden. Farnese ei tietääkseen ollut myöntänyt saaneensa ne toiselta, muttei viitsinyt korjatakaan. Yhtä hänen oli silti aivan pakko kysyä.
”Tuota... Mitä lahjan saaja antaa sitten takaisin?” Farnese kysäisi pitäen katseensa polussa, jota he kulkivat. ”Miten tilanteeseen ylipäätään tulee reagoida?”
Schierken lempeä mutta oudon tietäväinen hymy erottui sivusilmälläkin vilkaistuna niin hyvin, että Farnese olisi tahtonut livistää paikalta ja katua katkerasti, että oli ylipäätään kysynyt mitään.
”No, toinen vaihtoehto on jättää ele huomiotta ja siten osoittaa, ettei ole kiinnostunut. Yksinkertaista, vaikkakin julmaa.”
”Ai. Entä se toinen?”
”Vastalahjaksi annetaan yhtä lailla kolme kukkasta”, Schierke virkkoi. ”Tosin niiden täytyy olla eri lajia kuin ne kukat, joita itse sai. Ei näet ole olemassa kahta samanlaista sydäntä, mieltä tai sielua.”
”Ymmärrän...”
Matkan jatkuessa Farnese pohdiskeli tilannetta hanakammin kuin oli aikonut. Schierken kanssa käyty keskustelu oli todella avannut hänen silmiään kukkien merkityksen kannalta, mutta suurempi arvoitus liittyi siihen, kuinka hän vastaisi saamaansa lahjaan.
Roudan syödessä tietään maaperään hetki hetkeltä enemmän Farnese käsitti Serpicon jättäneen hänet pattitilanteeseen. Ne harvat tienreunan kukkaset, joita hänen onnistui katseellaan löytää, olivat joko samoja kuin hänen vaalimansa tai käpristyneet kuuran peittämiksi raiskoiksi. Ehkäpä juuri sellaisina ne kuvasivat hänen kolmea rakkauteen tarvittavaa osaansa harvinaisen hyvin.
Farnese huokaisi synkkänä ja nykäisi viittaansa paremmin ylleen kipakalta tuulenpuuskalta. Puhurin voimasta toinen solki petti jälleen kerran, kuten aina huonommalla säällä. Oli suurimmassa määrin yhdentekevää, oliko hänen viitassaan solkia yksi vai kaksi, kun vain toinen niistä teki tehtävänsä. Farnese alkoi kiinnittää irronnutta kappaletta paikoilleen, kunnes antoi sormiensa pysähtyä.
Lämmintä purppuraa henkivää viittaa kaunisti kaksi metallisolkea, joissa köynnöskuvio muodosti pyöreän kehän. Köynnöksen kukat olivat yksinkertaisia mutta sieviä, vaatimattomuudessaan herkkiä. Farnese nykäisi heikosti kiinni pysyvän soljen irti kankaasta ja katsoi sitä lähempää.
Kukkia oli kolme.
Illallishetken jälkeen kukin matkaseurueesta vetäytyi vähäksi aikaa omiin oloihinsa. Serpico oli tapansa mukaan lähtenyt viemään keittokulhoja purolle pestäväksi, mutta koska Puck oli saanut päähänsä lähteä seuraksi, Farnese ei ollut tuntenut halua ottaa asiaansa vielä esiin. Samanaikaisesti hän halusi hoitaa sen mahdollisimman pian, sillä sen pohtiminen aiheutti merkillistä tykytystä rinnassa ja vähitellen kasvava levottomuus alkoi toden teolla kiusata. Kärsivällisyys ei ollut koskaan ollut hänen vahvin hyveensä, jos hän edes osaisi nimetä sellaisia itsestään.
”Tuota, Serpico?” hän korotti ääntään nuorukaisen ja keijun viimein palattua takaisin. Nimeltämainittu käänsi katseensa ympärillään pörräävästä Puckista.
”Lady Farnese?”
Sanat juuttuivat kurkkuun tukalina möykkyinä, mutta Farnese nielaisi parhaansa mukaan ääntään kuuluviin. ”Olisiko sinulla... hetki aikaa?”
”Toki”, Serpico sanoi ja ojensi kanniskelemansa puuämpärin keittokulhoineen Puckille, joka otti sen vastaan tarmoa puhkuen. Kun he jäivät kahden, Farnese ei heti keksinyt, miten olisi aloittanut keskustelun. Vaivihkaa hän silmäsi taakseen varmistaakseen, ettei kuuloetäisyydellä ollut muita.
”Minä...” hän aloitti epävarmuuden kalvaessa takaraivossa.
”Onko jokin hullusti?” Serpico ehti kysyä.
Sinä olet hullusti, Farnese oli lipsauttaa, mutta tokaisi sen sijaan: ”Kiitos keitosta.”
Hänen ei pitänyt sanoa lähellekään mitään sellaista, mutta jos Serpico oli odottanutkin jotain muuta, se ei näkynyt tämän tyyniltä kasvoilta.
”Ilo on minun puolellani.”
”Äh, unohda se! Tai siis...” Farnese huitaisi välinpitämättömästi ilmaa kädellään turhautuneena omasta ulosannistaan. Serpico näytti ystävällisen hämmästyneeltä, muttei kavahtanut hänen määrätietoisia askeliaan, kun ne kuroivat kiinni etäisyyden heidän väliltään.
Löytämättä sopivia sanoja Farnese tarttui Serpicon käteen ja laski viitansoljen nuorukaisen kämmenelle. Serpico katsoi sitä muutaman sekunnin, kunnes ymmärsi hänen ajatuksensa.
”Nehän ovat eri lajia”, Farnese virkkoi hivenen uhmakkaasti ja nuorukaisen katsetta vältellen. ”Joten ne kelpaavat?”
Serpicon huulille kohosi pieni hymy, josta ei voinut päätellä mitään. Ehkä tämä piti hänen ajatustaan tuiki hölmönä, eikä oikein keksinyt, miten olisi tuonut sen esiin. Jos Serpico alkaisi nauraa, hän painelisi tiehensä välittömästi.
”Eri lajia ovat”, Serpico myönsi sulkien soljen käteensä. ”Osasitte todella... yllättää minut, lady Farnese.”
Oli vaikea sanoa, tarkoittiko Serpico sitä, että hän oli todella antanut vastalahjan, vai sitä, että hän oli toteuttanut tehtävän vallan omalaatuisella tavalla.
”E-et jättänyt minulle vaihtoehtoja, typerys”, Farnese tuhahti jännityksen hellittäessä kohisten. Hän tunsi poskipäidensä käyvän punaisemmaksi. ”Täällä ei kasva missään kukkia tähän aikaan vuodesta, eikä –”
Hellä ote hänen kädestään esti jatkamasta turhanpäiväisyyksien puhetulvaa.
”Saatoin teidät kovin hankalaan tilanteeseen.”
”Älä pyytele anteeksi”, Farnese sanoi laittaen merkille, miten heidän kätensä olivat huomaamatta kietoutuneet yhteen, sormet sormien lomaan. Serpicon käsi oli lämmin.
”En niin tehnytkään”, tämä sanoi lyhyesti. Farnese olisi tavallisesti kurtistanut kulmiaan aavistuksen julkealle sävylle, mutta nyt hän vähät välitti. Serpicon toinen käsi hipaisi hänen olkapäitä hipovia hiuksiaan tavalla, joka sai hänet melkein nyyhkäisemään. Siitä oli liian pitkä aika, kun joku oli koskettanut niin lempeästi.
Farnese sulki silmänsä taistellen kyyneliä vastaan, ja sydän pamppaillen nojautui lähemmäs Serpicon otsan koskettaessa hänen omaansa. Siitä oli niin kauan, niin kauan, kun he olivat olleet lähekkäin. Huulet, jotka eivät olleet vielä koskaan saaneet hyväillä toisiaan, hakeutuivat hitaasti toisiaan kohti.
”Faaarneee!”
Puckin ääni kuului ensin etäältä, mutta se voimistui sitä mukaa, kun keiju lensi heitä kohti. Serpico astui vikkelästi askeleen kauemmas, mikä oli viisas liike, mutta samalla se suututti Farnesea ylenpalttisesti. Puckia hän taas olisi halunnut viskata lähimmällä kivenmurikalla.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi sen sijaan.
”Casca kaipaa seuraasi!” keiju ilmoitti, eikä näyttänyt lainkaan siltä kuin olisi tajunnut eksyneensä väärään paikkaan tyystin epäedullisella hetkellä. ”Minun juttuni eivät näytä iskevän tänään alkuunkaan!”
”Sepä vasta harmillista.”
”Lienee tilapäistä ruostumista”, Serpico virkkoi osoittamatta lainkaan mahdollista närkästystään heidän kahdenkeskeisen hetkensä keskeytyksestä. Miten usein Farnese olikin toivonut, että olisi ollut tunteidensa kanssa yhtä läpinäkymätön.
”Tai ehkä Casca-neitiä ei innosta kuulla tarinointia siitä, miten nopeasti ruoho keskimäärin kasvaa”, Farnese livautti suupielestään heidän kävellessään takaisin muiden luo.
”Oikeastaan minä selitin, mikä ero on kotilolla ja etanalla samalla, kun kehotin häntä olemaan maistamatta kastematoja!” Puck pörräsi niin lähellä hänen päätään, että Farnese oli refleksinomaisesti huitaista keijua kauemmas. ”Lopulta hän yritti viskata minua jättikokoisella multapaakulla!”
”Lady Farnesen läsnäolo tulee mitä ilmeisimmin tarpeeseen”, Serpico totesi näyttäen hitusen huvittuneelta. Ehkä tämäkin olisi tahtonut nähdä Puckin ottavan osumaa kourallisesta multaa.
”Jo vain! Tule pian perässä, Farne!” keiju tokaisi liitäen heidän edeltään muun seurueen luo.
Farnese tunsi halua pysähtyä hetkeksi nyt kun läsnä ei enää ollut muita, mutta loppujen lopuksi hänen taisi olla pakko hyväksyä kahdenkeskeisen hetken lipsahtaneen käsistä. Toiset alkaisivat tuota pikaa ihmetellä viivyttelyä.
”Oletteko koskaan nähnyt auringon nousevan solaa reunustavien vuorten takaa?” Serpico kysyi sitten päättäen kiusaantuneen vaiteliaisuuden.
”En ole varma”, hän vastasi yllättyneenä kysymyksestä. ”Tuskin...”
”Se on kaunis näky”, Serpico hymähti vaikuttaen hetken epätavallisen ujolta. ”Tosin sen ihailu yksin olisi sangen lannistavaa.”
Farnese kätki hymynsä kaulahuivin suojiin.
