Kirjoittaja Aihe: Hetalia: Tuskan ja kateuden kouristukset // S, oneshot  (Luettu 793 kertaa)

Fiore

  • Vieras
Nimi: Tuskan ja kateuden kouristukset
Kirjoittaja: Fiore
Fandom:: Hetalia
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, Draama
Hahmo (t): Viro (Eduard), Suomi (Tino) ja Venäjä (Ivan)
Paritus: Hmm, kenties pientä Rusfiniä? Sufiniäkin saa kuvitella taustalle jos haluaa ;)
Yhteenveto: Viro potee syyllisyyttä ja omantunnontuskia ajatuksistaan, joita ei haluaisi tuoda päivänvaloon.
Vastuunvapaus: En valitettavasti omista mitään Hetaliasta tai sen maailmasta, ainoastaan tarinan juoni on lähtöisin omasta kädenjäljestäni.
A/N: Olen pyöritellyt tätä tarinaa mielessäni jo pari päivää, ja nyt viimein päätin kirjoittaa mustaa valkoiselle. + Virosta kirjoitetaan harmittavan vähän, joten päätin lopulta sitten itse luoda ficin Virosta ja hänen ajatuksistaan. Hetaliaakaan ei ole täällä finissä näkynyt hetkeen, joten ei ole mitään syytä miksi en päästäisi luovuuttani valloilleen. Noniin, taas meni höpöttelyksi… Pidemmittä puheitta, nauttikaa! :)
           
~~

Eduard antoi murheellisen katseensa seurata ulkona olevaa hiljaista lumisadetta, jonka seurauksena valkoinen untuva peitti maan. Pienet hippuset hänen ikkunassaan sulivat hiljaalleen virtaaviksi vesipisaroiksi, jotka valuivat sekunissa ikkunan yläosasta sen alaosaan, loppumispisteeseen.
 
Jostain rauhallisen lumisateen keskeltä erottui sinitakkinen nuori mies, joka aukoi suutaan saadakseen lumihiutaleet tipahtelemaan kielellensä. Tuo mies oli Tino, Eduardin paras ystävä sekä uusin tulokas Venäjän suuren suuressa talossa. Tinon pieni keho ja ystävälliset kasvot saattoivat usein levittää perusteettomia ennakkoluuloja. Valheita suorastaan. Valheita siitä, että Tino olisi heikko ja mitätön. Todellisuudessa (tässä vaiheessa Eduardin kasvoille levisi hymy) Tino oli pieni, mutta pippurinen. Todella itsepäinen.
 
Tämä oli tullut todistetuksi jo monta kertaa, ensimmäinen kerta saattoi olla neljä kuukautta sitten. Tuolloin Ivan, koko talon herra, oli ottanut Tinon julmasti pois entisen ystävänsä, Ruotsin luota. Sinä iltana salamat ja sade olivat piiskanneet taivaankantta ja saaneet aikaan dramaattisen tunnelman. Ja sitähän se oli ollutkin. Ivan oli palannut normaalisti taloonsa se ainainen kolkko hymy huulillaan ja silmissään, tällä kertaa itkuinen suomalainen mukanaan. Tino oli huutanut, potkinut ja riuhtonut. Raivonnut, että halusi takaisin Berwaldin luokse. Tästähän Ivan ei ollut tietenkään tykännyt, mutta kiukustaan huolimatta käskenyt Eduardin järjestää suomalaisen tuleva huone siistiin kuntoon.
 
Eduard huokaisi. Olo tuntui raskaalta hänen kääntäessään selkänsä kauniille maisemalle ja ystävälleen, joka edelleen jahtasi lumihiutaleita riemunkiljahduksien saattelemana. Suomalainen oli sopeutunut hyvin. Liiankin hyvin, vaikka ei Eduard sitä itselleen myöntänytkään. Hän piti ystävästään kovasti, mutta välillä kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Pahinta koko tilanteessa oli se, että Tino tuntui perimmäisenä olevan syy tähän kaikkeen. Kateuden tunteeseen.
 
Nyt Eduard siirsi tärisevät jalkansa sängylleen, nosti ne koukkuasentoon ja kiersi kätensä niiden päälle. Hän antoi hymyn haihtua kasvoiltaan kokonaan pois. Päässä jyskyttävä outo tunne ei jättänyt hänelle tilaa ajatella selkeästi.
 
Hän ei ikinä saisi hyppelehtiä ja kieriä lumihangessa yhtä huolettomasti ja iloisesti. Hänellä ei ollut siihen oikeutta, eikä pitäisi olla Tinollakaan. Mutta jostain kumman syystä Ivan näytti pitävän pienestä suomalaismiehestä enemmän kuin Virosta ja Latviasta yhteensä. Se oli niin väärin, niin väärin. Tino sai vaeltaa venäläisen suuressa talossa vapaammin kuin Eduard koskaan, vaikka hän oli asunut täällä paljon kauemmin. Hän oli se, jonka piti aina pysytellä huoneessaan tai kuurata lattioita. Joskus, Ivanin luvalla, Eduard sai kävellä parilla käytävällä ja kipaista ulkona haukkaamassa raitista ilmaa, mutta se oli harvinaista. Sen sijaan Tino sai käydä ulkona vaikka joka päivä ja vaeltaa sadoilla käytävillä, hän ei tarvinnut siihen lupaa. Se lupa oli annettu suomalaiselle siitä asti, kun hän oli alkanut puhumaan Ivanille muutakin kuin voimasanoja omalla kielellään.
 
Eduard nyyhkäisi. Hän oli aina ollut uskollinen, ei ollut kapinoinut. Sen sijaan Tino oli ensimmäiset kaksi viikkoa pitänyt kokonaan mykkäkoulua uudelle isännälleen, itkenyt huoneessaan Berwaldin perään. Siltikään Ivan ei ollut katsonut suomalaista koskaan yhtä halveksivasti ja välinpitämättömästi kuin Eduardia.
 
Toinen nyyhkäisy. Mitä hän oli tehnyt väärin? Näinkö uskollisuus palkittiin? Sillä, että hän sai elää ainiaan vankeudessa? Ja suomalainen, joka oli ollut talossa vain vaivaiset neljä kuukautta, sai enemmän vapauksia kuin Eduard uskalsi edes kuvitella.
 
Hän häpesi omia ajatuksiaan ja tunteitaan, mutta niistä ei päässyt eroon. Ei vaikka suomalainen kuinka oli hänen paras ystävänsä. Tino todella oli tärkeä Eduardille, kullan arvoinen ystävä, mutta samaan aikaan pahin kilpailija. Ei kenenkään muun mielestä, ei fyysisesti, ei edes Tinonkaan mielestä. Vain ja ainoastaan Eduardin oman pään sisällä, joka tuntui hukkuvan jatkuviin tuskan ja kateuden kouristuksiin.
« Viimeksi muokattu: 01.06.2017 11:03:01 kirjoittanut Fiore »

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 799
Vs: Hetalia: Tuskan ja kateuden kouristukset // S, oneshot
« Vastaus #1 : 07.08.2017 20:34:19 »
Kommentoin yleensä mitään aivan liian harvoin, mutta tämä oli kyllä kirjoitettu'niin hyvin, että sain tällä kertaa itseni vaihteeksi kommentoimaan.
Ficci oli kirjoitettu ihan mielettömän hienosti. Kaikki Viron ajatukset ja tunteet välittyi loistavasti tekstistä ja vaikuttivat uskomattoman aidoilta. Tykkäsin muutenkin kirjoitustyylistäsi erittäin paljon. Hetaliaficcejäkään ei voi koskaan olla liikaa, joten tosi kiva, kun tästäkin fandomista tuli taas uutta tekstiä. :D
Anteeksi ettei tästä nyt tullut kovin pitkä tai rakentava, koska puhelimella tätä kirjoittelin. :) 
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin