Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Kimalaiskuningas, kultakutri | S | Dean/Castiel  (Luettu 759 kertaa)

Sanderra

  • ***
  • Viestejä: 192
  • I like dogs.
Title: Kimalaiskuningas, kultakutri
Author: Sanderra
Rating: S
Fandom: Supernatural
Pairing: Dean/Castiel
Genre: päämäärätön fluff ja huono huumori
Summary: "Tämä on hyvin rentouttavaa. Sinunkin pitäisi kokeilla, Dean."


A/N: Tämäkin on lojunut ikuisuuden pöytälaatikossa, ja nyt tunsin pakottavaa tarvetta päästää se tännekin. Tarkkasilmäisimmät saattavat löytää tekstistä erään 12+ virkettä XII-haasteen kierroksen sanoja.

Sarjan aikajanalla teksti sijoittuu 7. kauden loppuun, jossa esiintyy Samin Lucifer-näyt harteilleen ottanut vähän tärähtänyt Castiel. Tässä videossa muuten mainitaan tekstin lähtötilanne  ;D





Ilta pimeni jo hyvää vauhtia, kun auto kääntyi valaisemattomalle metsätaipaleelle. Sumu nousi jostain puiden lomasta ja maankamarasta, ja taakse jäävät katuvalot loistivat utuisina tähtinä sivupeileistä. Dean Winchester hyräili Def Leppardin tahtiin ja ohjasi autoa vaivatta epätasaisella soratiellä. Hän oli käynyt hankkimassa huoltoasemalta yhtä sun toista tarpeellista. Täydennystä olivat tarvinneet niin metsämökin varsin puutteelliset ruokavarannot kuin hätävara-aseistus niitä nimenomaisia megamonstereita vastaan, jotka parhaillaan suunnittelivat jauhavansa ihmiskunnan hampurilaispihvikseen.

Laulu eteni kertosäkeeseen, ja seuraavalla suoralla Dean painoi kokeeksi reilummin kaasua. Auton moottori murahti hyväksyvästi, ja viima vinkui ikkunoiden raosta vauhdin kiihtyessä. Kyllähän tällainen rauta kelvollinen korvike oli, mutta uskottava oli, ettei ollut olemassa beibin voittanutta.

”Kauniisti sinäkin käyt, ja vielä paremmin kuuma asvaltti allasi, mutta meistä ei taida olla pidempään suhteeseen”, hän taputti ohjauspyörää, ”minulla näet on joku toinen, sori.”

”Dean, kai ymmärrät, ettei autollasi ole tietoisuutta?” Auton takapenkille tyhjästä ilmaantunut Castiel kysyi, ja Dean säpsähti, mutta piti auton vakaasti oikealla reitillä. Tämä alkoi olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus, hitto vie.

”Viimeisen kerran, Cas. Voisitko vaikka soittaa silloin kun suunnittelet pölähtäväsi tänne keskellä maantietä?”

Vaikkei Dean kyllä tiennyt, missä jumalan välissä hullujenhuoneelta hatkat ottanut höpsähtänyt enkeli olisi ymmärtänyt hankkia matkapuhelimen. Hän katsoi taustapeiliin ja näki Castielin kurtistavan kulmiaan.

”Missä sinä olet edes ollut?”

”Ajaminen ja kännykän käyttö yhtä aikaa on vaarallista”, Castiel lausui toruvasti vastaamatta kysymykseen.

Ja Luciferin radioaalloilla surffaava Herran enkeli navigaattorina ei ollut yhtään riskialtista, ehei. Dean vilkaisi ärtyneenä takapenkille. Ja sitten toisen kerran.

”Cas?”

Ja vielä kerran.

”Missä vaatteesi ovat?”

”Ne - kokemus on paljon kokonaisvaltaisempi näin”, Castiel hymyili lumoutuneena tuijottaen sormenpäällään olevaa pulleaa mehiläistä, ja Deanin oli pakko kääntyä katsomaan vielä kerran mistä helvetistä oikein oli kyse.

Castiel istui keskipenkillä ilmeisen alastomana mehiläisten - oikeiden elävien mehiläisten - peittämänä. Hyönteiset surisivat vaimeasti ja Castiel kehräsi niille takaisin hymy huulillaan. Dean haroi hiuksiaan käsittämättä enää yhtään mitään. Tapaus nosti enkelin vastahankitun löyhäpäisyyden aivan uusiin sfääreihin.

”Cas? Mitä ihmettä?”

Siinä kökötti Taivaallisen sotajoukon edustaja alasti Deanin auton takapenkillä nostellen pienimpiä mehiläisiä sylistään hiuksiinsa.

”Minä, minä ystävystyin näiden ihmeellisten olentojen kanssa. Ne hyväksyivät minut joukkoonsa.” Castiel asetti yhden mehiläisen Deanin olkapäälle. ”Tiedäthän, luottamuksen voittaminen voi olla melkoinen koetus… kissatkin paljastavat vatsansa luottamuksen eleenä. Tämä on hyvin rentouttavaa. Sinunkin pitäisi kokeilla, Dean.”

Deanin mielessä käväisi heittää jotain piikikästä vastaan, mutta eihän tuo torvi voinut tilanteelleen enää mitään, itsepä oli päättänyt ottaa harteilleen Samin Helvetti-teemaisen mielenhäiriösiirrännäisen. Totta kai Dean oli siitä Samin vuoksi kiitollinen, mutta kuten näkyi, pitkässä juoksussa sekään ei ollut lopulta ollut kovin loistelias ratkaisu. Hän silmäsi nopeasti enkelin paljasta vatsaa, jolla mehiläiset liikehtivät edestakaisin, ja käänsi katseensa tiukasti takaisin tiehen.

”Jätän väliin tällä kertaa.”

Mehiläiset kerääntyivät Castielin käden ympärille kuin hansikkaaksi, ja kun hän tökkäsi sormellaan Deania poskeen, ne surahtelivat takaisin kohti enkelin kalpeaa vartaloa. Hän toisti tempun muutaman kerran, ja kun Deanin hermoja alkoi jälleen kiristää, Castiel avasi suunsa.

”Etkö sinäkin rakasta tämän planeetan maaperää? Kiviä on niin monenvärisiä ja kokoisia ja saaria merten keskellä ja, ja tietysti multaa - ja mullassa lukemattomia hyönteisiä.”

”Cas. Oliko sinulla jokin erityinen syy ilmestyä tänne, vai ajattelitko vain luontodokumentoida siinä loppuillan?”

Castiel vakavoitui, asetti jostain esiin taikomansa hunajapussin viereensä istuimelle ja alkoi kiireettömästi nuolla ainetta sormenpäästään. Ja Dean yritti, yritti ihan tosissaan olla katsomatta toimitusta liian tarkasti.

”Oli”, enkeli vastasi lopulta ja maiskautti huuliaan. ”Meidän täytyy tavata.”

”Mehän tapaamme parhaillaan”, Dean töksäytti saatuaan katseensa irti tämän sormista ja huulista ja - hän karautti kurkkuaan miehekkäästi, jotta saisi moisen naurettavuuden pois mielestään.

”Tulen hakemaan sinut keskiyöllä”, Castiel julisti ja katosi takapenkiltä, mehiläisineen päivineen.

Dean huokaisi, vilkaisi ohimennen tienlaidassa lojuvaa ruosteista polkupyörää, ja mietti mitä tästäkin taas tulisi.



”Onko sinun aivan pakko?” Sam kysyi nyökäten kohti veljeään, joka naputti sormillaan olutpullon paksua lasia. ”Näytät koulupojalta, joka odottaa ensimmäisiä treffejään.”

”Enkä näytä”, Dean protestoi ja lakkasi rummuttamasta pullon kylkeä.

”Dianalla on deitti”, Sam iski silmää ja kumartui vikkelästi pois Deanin viskaaman lusikan tieltä.

Myöhemmin Dean kävi suihkussa, korvissa soi veden kohina pisaroivana poljentona, ja hän koetti keksiä mitä asiaa Castielilla voisi olla. Enkeliä ei ollut ennen autoepisodia näkynyt hetkeen, ja pian alkaisi olla otollinen hetki Kiirastulesta karanneiden limanuljaskojen hävittämiseen - missä kyseisen siivekkään apu olisi enemmän kuin arvostettua. Mutta Castielista kun ei koskaan tiennyt. Varsinkaan tätä nykyä, kun kaveri keskittyi mieluummin ruohonkorsien räknäämiseen kuin mihinkään edes ohuesti taisteluun viittaavaan.

Dean kietoi pyyhkeen ympärilleen, marssi keittiöön ja laski itselleen lasillisen kylmää metallinmakuista vettä. Sam kuului karjaisevan kylpyhuoneesta, että lämmin vesi oli loppunut, ja Dean toivotti puoliksi virnistäen surunvalittelunsa hänelle.
Hän katsoi ulos ikkunasta, eikä nähnyt muuta kuin pari hassua harmaata höyhentä ikkunalaudalla ja oman heijastuksensa tuijottamassa takaisin likaisesta pinnasta.
Kello läheni yhtätoista, ja Dean päätti ehkä ainutkertaisen tilaisuuden saadessaan viis veisata tiedonetsinnästä ja kerrankin nukkua; he olivat jo saaneet selville keinon uusimpien iljetysten tappamiseen, ja nyt täytyi vain odottaa. Kyllä he yhdestä Dick Romanista selviäisivät - ehkä, ja hän lakaisi epäilyksensä mielensä kauimmaiseen nurkkaan ennen kuin ne ehtisivät pitää ääntä itsestään.





Dean heräsi valon välähdykseen ja hetken hän näki vain kivuliaan kirkasta valkoista, niin kuin olisi pistänyt päänsä keskelle pilveä. Vähitellen hänen kirvelevät silmänsä alkoivat hahmottaa ympäristöä ja hän tuli hyvin pian siihen tulokseen, ettei tiennyt yhtään missä oli. Tai siis, periaatteessa asiassa ei ollut mitään epäselvää; hän oli motellihuoneessa, omituisen puhtaannäköisessä vieläpä - mutta hän kun ei ollut lähiaikoina majoittunut minkään valtakunnan motelleissa. Hän oli juuri nukahtanut Rufuksen mökin kovalle patjalle ja silmänsä avatessaan löytänyt itsensä täältä.

Vaikka jokin siinä paikassa tuntui etäisesti tutulta, jokin kertoi, että hän oli ehkä joskus ennenkin nähnyt sen. Lopulta se jokin oli Castiel, joka ilmestyi keikkumaan sohvan selkänojalle ja nyökkäsi Deanille tervehdykseksi.

”Majoituitte tässä motellissa viime vuoden elokuussa, ja tunnuitte pitävän sitä viihtyisänä.”

Ei Dean voinut väittää vastaankaan, huone oli puhdas ja ei-kovin-karmivalla maulla sisustettu, ja jos Castielin yli-inhimillisten aivojen historiaosasto tiesi hänen käyneen siellä, niin kai sitten oli.

”Okei... Tuota, sinulla oli jotakin tärkeää asiaa?”

Enkeli syöksähti sohvalta Deanin eteen.

”Kyllä. Tartu käteeni.”

”Hei, Cas, et kai taas viskaa minua johonkin supervoimillasi?”

”Dean, tartu käteeni, nyt”, Castiel toisti, eikä Dean ehtinyt tehdä muuta kuin tuijottaa hölmistyneenä, kun enkeli kiskaisi häntä ranteesta ja otti hänen kätensä omaansa. Hän katsoi kysyvänä Castielia, joka oli sulkenut silmänsä ja näytti äkkiä kummasti rauhallisemmalta kuin saapuessaan.

”Cas? Et viitsisi selittää, mitä tapahtuu?”

Dean mietti kuumeisesti mistä oli kyse. Sikäli kun hän tiesi, Castiel saattoi parhaillaan koettaa lukea hänen ajatuksiaan, tai vaikka haaveilla mehiläistarhan perustamisesta, vaihtoehtoja oli lukemattomia. Tämä heijasi hänen edessään silmät kiinni, piti häntä kädestä, ja sitten yhtäkkiä katsoi häneen taas normaalin (mikä nyt paholaisveljien vaivaamille siipiveikoille olikaan normaalia) näköisenä ja lausui:

”Haluaisin, että silität hiuksiani.”

Dean ei osannut liikahtaa mihinkään, hänen katseensa seilasi omista käsistään enkelin käsiin, odottaviin silmiin ja takaisin. Lopulta hän sai järjestettyä ajatuksensa kysymyksen muotoon.

”…Mitä?”

”Niin”, Castiel vastasi, ”tällä tavalla.”

Hän nosti toisen kätensä kohti Deanin kasvoja, piteli toisella yhä kiinni hänen ranteestaan, ja Dean liikahti äkkiä kauemmas lähes kompastuen mattoon perääntyessään. Hän horjahteli hailakankeltaisen keittiönurkkauksen suuntaan mutisten tarvitsevansa kaljan ja kumartui nopeasti jääkaapin oven taakse piilottaakseen sen tosiasian, että hänen poskensa helottivat pirteän punaisina.

Tämä oli typerää. Eivät aikuiset miehet - eikä jumala nähköön varsinkaan Dean Winchester - punastelleet jonkun naurettavan hyvännäköisen enkelipojan takia. Vaikka kuinka moni raavas mies voisi edes sanoa joutuneensa tilanteeseen, jossa estonsa kadottanut Herran enkeli pyysi silittelemään kutrejaan?

Kylmä olut kourassa rauhoitti kummasti. Dean palasi huoneen laidalta ja istuutui sohvalle nostaen jalkansa tyynyille.

”Kuka tänne on arvannut kaljat ostaa?” hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan saada keskustelukumppaninsa unohtamaan äskeisen kohtauksen sekä etenkin hänen oman reaktionsa tapahtuneeseen.

Castiel istui taas sohvan selkänojalla ja kääntyi katsomaan Deania.

”Tämä on sinun muistikuviesi pohjalta luotu näkymä”, hän selvensi vastaten Deanin hämmentyneeseen katseeseen, ”Olemme pääsi sisällä; todellisuudessa nukut parhaillaan siinä metsämökissä Sam vierelläsi kuorsaten.”

”Ai”, Dean sanoi. ”Cas, aiotko lopultakin kertoa minkä takia katkaisit yöuneni, tai no, tiedät mitä tarkoitan.”

Enkeli oli jälleen sulkenut silmänsä ja näytti keskittyvän tiukasti johonkin.

”Lupaan kertoa, jos silität hiuksiani”, tämä vastasi. ”Ole kiltti.”

Mitä helvettiä tästäkin vielä seuraisi? Dean huokaisi syvään.

”Okei?”

Oliko hänellä muka vaihtoehtoja, Castielhan hänet tähän skenaarioon oli heittänyt eikä ollut ollenkaan hänen vallassaan herätä tästä omin voimin. Sitä paitsi tämähän oli unta - tavallaan - joten häntä ei voitaisi syyttää mistään.

Silmänräpäyksessä Castiel istui lattialla sohvan edessä jalat ristissä ja katsoi Deaniin odottavasti olkansa yli.

”Okei, okei, minä vain - tee jotakin muuta kuin tuijota minua.”

Enkeli kääntyi niin, ettei tästä näkynyt muuta kuin tumma tukkapehko ja vaalean takin selkämys. Dean otti huikan oluestaan, ja sitten toisen ja ojensi kätensä niin, että hänen sormenpäänsä hipaisivat lyhyitä niskahiuksia. Samassa hänen teki mieli potkaista itseään, sillä hän tajusi kätensä tärisevän. Säälittävää. Hän todellakin käyttäytyi kuin se Samin mainitsema pelokas koulupoika, kuin ei olisi koskaan ennen koskettanut ketään tällä tavalla. Totta kai hän oli, joten miksi yksi höperö enkeli tekisi tilanteesta yhtään vaikeamman?
Kaikki aikaisemmat tapaukset vain olivat sattumoisin olleet vaihteleva valikoima hyvännäköisiä naisia, ja ne olivat lähes aina liittyneet jollain hyvin oleellisella tavalla sänkykamaritapahtumiin.

Deanin ajatukset eivät millään tavalla auttaneet häntä rauhoittumaan ja pääsemään tilanteen valtiaaksi edes mielensisäisesti, mutta kun Castiel kiehnäsi lähemmäksi ja päästi samanlaisen kehräävän äänen kuin aiemmin mehiläisiä paapoessaan, hän rohkaistui sipaisemaan hiuksia aavistuksen verran enemmän.

”Pidätkö sinä, tuota, tästä… tai jotain?” hän kysyi ja kiitti mitä tahansa jumaluutta siitä, ettei Sam ollut kuulemassa miten heikolta ja epävarmalta hänen äänensä kuulosti. Siitä pilkanteosta ei tulisi loppua milloinkaan.

”Kyllä, Dean. Pidän siitä”, Castiel vastasi, ja Dean puoliksi odotti kuulevansa seuraavaksi luennon ihmisten fysiologiasta ja hormonitoiminnasta tai muusta vastaavasta, mutta yllättäen sitä ei tullut. Hetken hiljaisuuden jälkeen hänelle tuli mieleen kysyä enkelin pääkopan tilanteesta, sillä tämä ei ollut juuri kertonut, millaisista hallusinaatioista kärsi - jos kärsi ylipäätään - mutta Samin aiemman olotilan huomioon ottaen hän oli pakostakin vähän huolissaan. Castiel kuitenkin ehti esittää oman kysymyksensä ennen häntä.

”Eikö meidän sinustakin pitäisi somistaa sen mökin pihamaata jotenkin? Voisin istuttaa freesioita”, enkeli haaveili, ”vaikka ne kyllä viihtyvät paremmin kuumassa ja kosteassa… Ja sivupihalle voisi kylvää porkkanaa ja sipulia.”

Dean silitti Castielin otsahiuksia ja koetti välttyä kuulostamasta minkäänlaiselta keittiöpsykologilta, kun hän pakottautui kysymään:

”Cas? Oletko okei? Tarkoitan, että jotakin selvästi tapahtui sen jälkeen kun otit Samin Helvetinkarkelot vaivoiksesi, mutta kukaan meistä ei osaa edes arvailla miten teikäläiset reagoivat sellaiseen.”

Castielin hartiat jännittyivät eikä tämä selkeästi halunnut puhua asiasta.

”Haluaisin - haluaisimme kaikki auttaa, jos vain mitenkään voimme, joten voit kertoa meille”, Dean maanitteli ja olisi missä tahansa muussa tilanteessa vihannut sanojensa siirappisuutta, mutta tyytyi nyt odottamaan vastausta.

”Minä näen veljeni”, Castiel sanoi  lopulta yksinkertaisesti. ”Näen Luciferin. Hän pilkkaa minua ja valintojani ja kertoo kuinka ihmiskunta on valtava pettymys eikä mitään muuta. Kuinka Isä oli kaiken aikaa väärässä sen suhteen. Hän puhuu Samista ja siitä mitä häkissä tapahtui. Ja Lucifer puhuu sinusta - ajastasi Helvetissä, siitä mitä teit.”

Castiel kääntyi istumaan kasvot kohti Deania ja näytti äkkiä uskomattoman surulliselta. Deanin kurkkua kuristi, hän oli sullonut ne nimenomaiset tapahtumat syvälle muistinsa romukoppaan eikä olisi välittänyt tuoda niitä esille.

”Ymmärrän nyt miksi teit niin kuin teit, millaisessa tilanteessa olit”, enkeli sanoi, ja Dean saattoi taas hengittää. Hänestä tuntui pahalta, että Castielille oli käynyt niin kuin oli - tämä kirjaimellisesti kantoi maailmankaikkeuden pahuutta harteillaan - ja hän halusi tehdä voitavansa helpottaakseen tämän oloa. Viimein hän muisti jotain, mistä Sam oli kertonut.

”Kuule, Cas, voitko tehdä mitään, että saat hänet katoamaan? Sam loukkasi kätensä ja näytti siltä, että sen kipu sai hänet tavallaan säpsähtämään hereille. Niin kuin edes hetkeksi, ettei hänen tarvinnut sietää paholaisen paskanjauhantaa ihan koko ajan.”

Vaikka mistäpä Dean todellisuudessa tiesi, kuinka paljon Sam oli jättänyt kertomatta, ja se aiheutti hänelle epämukavan syyllisen olon.

Castiel katsoi ylös Deaniin, joka silitteli tämän otsahiuksia hajamielisesti näyttäen kaikin tavoin huolestuneelta.

”On yksi asia, joka auttaa”, hän aloitti, ”se, että olemme täällä.”

”Tässä motellissa olo saa Luciferin katoamaan?” Dean kysyi kummissaan. Kavahtiko paholainen beigensävyistä sisustusta, vai mistä oli kyse?

”Se, että olen täällä sinun kanssasi, Dean”, Castiel selvensi, ja Dean unohti verhojen värimaailmat sen sileän tien. Hänen kätensä pysähtyi enkelin niskalle hänen kuullessaan sanat.

”En tiedä, mistä se johtuu, mutta Luciferin ääni vaimenee ainoastaan silloin kun olen sinun seurassasi. Ja tämä”, Castiel nojasi päätään vasten Deanin kättä, ”fyysinen kosketus saa sen katoamaan hetkeksi kokonaan.”

Nyt Deanille valkeni vihdoin, miksi Castiel oli käyttäytynyt niin omituisesti heidän saapuessaan tänne ja lähes vaatinut tulla kosketetuksi. Hän koetti prosessoida tietoa; olla jonkun kipulääke, ainoa auttava asia, se oli hämmentävää ja jollain tapaa kumman rauhoittavaa. Hän saattoi kerrankin tehdä jotain hyvää vain olemalla. Sillä sekunnilla ei tarvinnut huolehtia maailman pelastamisesta ja sen sellaisesta, vaan se sattuman seikka, että Dean Winchester oli olemassa riitti helpottamaan jonkun oloa.

”Kiva, jos pystyn olemaan avuksi” hän hymyili ja tukisti hellästi Castielin hiuksia. Vähän aikaa harkittuaan hän lisäsi: ”Kuule, siinä lattialla on varmaan tosi epämukavaa, ja - sitä minä vaan, että tässä sohvalla on kyllä tilaa ja kun puhuit siitä kosketuksesta-”, Dean hiljeni ja joutui taas muistuttamaan itseään, etteivät tosimiehet takellelleet sanoissaan ja punastelleet joutavia.

Enkelin hymy oli kuin kukkaan puhkeava ruusu, kun tämä nousi lattialta, ja äskeinen ankeus oli tiessään. Dean kurotti sohvapöydältä toisen oluen, ja Castiel ahtautui sohvalle puoliksi hänen syliinsä, pää hänen rintaansa vasten. Hän näki heidän ikkunasta peilautuvan kuvajaisensa ja alkoi silittää Castielin sekaista hurrikaanitukkaa; kun tässä kerran oltiin silittämisen makuun päästy, niin miksipä ei jatkaa samalla linjalla.

Enkeli hänen sylissään tuhisi unisen kuuloisesti ja jos ei nyt aivan nukkunut, niin ainakin muuten vietti kipeästi kaipaamaansa taukoa kaiken maailman paholaisten kynsistä, eikä Dean voinut millään olla pitämättä sitä hellyttävänä näkynä. Hänen puolestaan Castiel saisi vastaisuudessakin ilmestyä hänen luokseen ties minkä eläinlajien ympäröimänä, jos se johtaisi tämän kaltaisiin seesteisiin hetkiin.


Seuraavan kerran silmänsä avatessaan Dean huomasi näkevänsä motellin tapettien sijaan hämärän mökin seinällä riippuvan taulun, joka esitti lakastuvaa puutarhaa, ja kuuli Samin kuorsauksen suoraan viereisestä huoneesta.

Hänen selkänsä takana oli joku, hän tiesi sen olevan eräs hellyydenkipeä enkeli ja nukahti vielä onnellisen tietämättömänä siitä, että seuraavien tuntien aikana he tulisivat pelastamaan kaikkien muiden maailman - ja räjäyttämään omansa tuhansiksi pieniksi kappaleiksi.


« Viimeksi muokattu: 10.05.2020 15:58:00 kirjoittanut Sanderra »
I don't got this.