Kirjoittaja Aihe: Dirk Gently: Räyhäävä (kolmikko) viisikko (S)  (Luettu 1182 kertaa)

Helyanwe

  • ***
  • Viestejä: 125
Nimi: Räyhäävä kolmikko viisikko
Kirjoittaja (ja beta): Helyanwe
Fandom: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto (TV 2016)
Hahmot/Paritus: The Rowdy 3, tulkinnanvarainen Martin/Amanda
Ikäraja: S
Varoitukset: Alkoholi ja Amandan taudin mainitseminen useammin kuin kerran
Genre: Drama, one-shot, hurt/comfort
Yhteenveto: ”Sinä tunnut erilaiselta”, Martin mutisi yllättäen karheasti. ”Paremmalta.”

A/N: Jooh, päädyin siis katsomaan Dirk Gentlyn ensimmäisen kauden ja tämä syntyi vähän kuin vahingossa. Dirk on niin vaikea hahmo kirjoittaa etten sitten lähtenyt kokeilemaan, mutta tykästyin siihen vampyyri-anarkisti-porukkaan ja tapaan jolla he ottivat Amandan osaksi laumaa. Paritus on aika tulkinnanvarainen loppujen lopuksi.


Räyhäävä kolmikko viisikko


Martin pysäytti pakettiauton tien laitaan ja sammutti sen. Sitten hän kapusi takapenkille muiden matkustajien joukkoon, kädessään tavallinen, täyteen survottu muovikassi. ”Meillä on sinulle jotain”, vaaleapiirteinen mies aloitti vakavana, miltei juhlallisesti. Amanda ei peitellyt yllättyneisyyttään, vaan odotti uteliaana mitä miehillä mahtoi olla hänen varalleen.

Se oli takki. Amanda rutisti muovipussin kasaan ja heitti sen sivuun katsoakseen vaatekappaletta tarkemmin. ”Sovita sitä”, Gripps rohkaisi malttamattomana ja tyttö teki työtä käskettyä.

Se oli hieman liian iso hartioiden kohdalta ja käsivarsista, mutta se ei haitannut Amandaa, joka piti sitä yllään ylpeästi kuin haarniskaa. Vaikka kyseessä oli pelkkä juuri sopivasti kärsinyt nahkatakki, tuntui se paljon enemmältä.

”Se pukee sinua, rumpalityttö”, Martin hymähti pyöritellessään sormissaan tupakkaa niin, että savu muodosti kiehkuroita ilmaan. ”Olet nyt yksi meistä.”

”Yksi meistä!” Vogle kiljaisi ja rummutti pakettiauton katon sisäpintaa molemmin käsin.

Muut karjaisivat nuorimman miehen esimerkistä eikä Amanda voinut olla hymyilemättä. Se oli outoa, hän ei muistanut koska oli viimeksi tehnyt niin, ainakaan niin vaivattomasti kuin nyt. Räyhäävän kolmikon – tai viisihän heitä taisi nyt olla, jos hänet laskettiin, ja ajatus lämmitti tytön mieltä – kanssa hänen ei tarvinnut enää pelätä. Kun Martin sitten kallisti päänsä ja ulvaisi, ei tulokaskaan kyennyt pysyttelemään tyynenä, vaan päästi ulos kaiken sen sisällään poreilevan ilon yhtenä huudahduksena. Vetäessään henkeä voitonhuutonsa jälkeen hän vilkaisi joukon epävirallista johtajaa, joka katsoi tyttöä jokseenkin ylpeästi ja iski sitten silmää ennen kuin siirtyi takaisin auton rattiin.

”Minne ajetaan?” Martin kysyi osoittaen sanansa Amandalle.

Vaikka ajatus ei ollut kaikkein miellyttävimmästä päästä – hän oli yhä vihainen isoveljelleen – Amanda käski käydä Toddin kautta. Hänen täytyisi hakea kamppeensa ennen lähtöä, ja niin, varmaan sanoa jotakin veljelleen, vaikkei mies sitä välttämättä olisi ansainnut. Matka sujui kuitenkin niin vapautuneesti musiikin huutaessa auton bassoista, että perille päästyään tunsi Amanda itsensä vahvemmaksi kuin koskaan.

”Pärjäätkö?” Martin varmisti, mutta pysytteli yhä autossa. Muita jäseniä Amanda ei nähnyt takapenkiltä, mutta arveli heidän katselevan hänen jälkeensä yhtä huolissaan.

”Pärjään nyt”, tyttö vastasi niin itsevarmasti, että uskoi sen itsekin. Vaalea mies vain nyökkäsi hänelle ja jäi joukkoineen odottamaan ulkopuolelle.

-oOo-

Amanda kiskaisi pelkääjän puoleisen oven auki yhdellä riuhtaisulla ja heittäytyi istumaan. Martin katsoi häntä pitkään otsaansa rypistäen, ja autoon laskeutui eriskummallinen hiljaisuus. Amanda saattoi tuntea takapenkkiläisten katseet ihollaan, mutta piti itsepäisesti pintansa. Hän tiesi, ettei kukaan muu istunut etupenkillä johtajan lisäksi, mutta tyttö halusi kokeilla rajojaan. Amanda oli ehkä jäänyt vielä henkisesti sille teinikapinallisen tasolle, mutta tässä seurassa se ei tuntunut typerältä.

Lopulta vaalea mies vain murahti. ”Sulje ovi”, hän käski ja käynnisti moottorin. Sen myötä jännitys raukesi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, ja takapenkiltä alkoi kuulua äänekästä rupattelua. Amanda antoi katseensa seurata asfalttitietä heidän ajaessaan päämäärättömästi eteenpäin, ja jännitys kouraisi vatsanpohjasta kun hän vain miettikin mitä tuleva saattaisi pitäisi sisällään.

-oOo-

He istuivat pakettiauton penkkirivillä, joka oli nostettu ulos, jotta he saattaisivat katsella tulta mukavammin. Martin oli jäänyt vahtimaan autoa poikiensa lähdettyä etsimään lähistöltä jotakin syötävää – ja kaljaa. Amanda olisi voinut valita missä oli, mutta omaksi yllätyksekseen hän oli löytänyt itsensä vaalean miehen vierestä. Hiljaisuus oli tavallaan toivottua kaiken sen musiikin pauhaamisen ja huutamisen jälkeen, mutta pian Amanda havahtui siihen, että muun metelin puuttuessa hän keskittyi miehen hengitykseen ja sen rauhoittavaan tahtiin.

”Sinä tunnut erilaiselta”, Martin mutisi yllättäen karheasti. ”Paremmalta.”

Amanda jännittyi hänen vierellään, eikä kyennyt katsomaan miestä kohti. Sitä juuri hän oli viime päivinä oppinut pelkäämään. Sitä, että alkaisi yllättäen voida paremmin, eivätkä Räyhääjät enää tarvitsisi häntä joukkoonsa. Ilman sairauttaan hänen elämänsä olisi varmasti helpompaa, mutta ilman sitä hänellä ei olisi tätä mahtavaa, sairaan sekopäistä porukkaa ympärillään. Ihmiset sanoivat, että se mikä ei tappanut, teki vahvemmaksi, mutta Amanda ei ollut koskaan ajatellut sen olevan jotain tällaista. Eipä häntä liioin harmittanutkaan.

Vasta kun Martin nousi ylös kohentaakseen tulta tyttö ymmärsi, ettei ollut vielä vastannut miehelle mitään. Hän rummutti hermostuneesti käsillään polviinsa täyttääkseen nyt epämiellyttävän hiljaisuuden. ”Millä tavalla paremmalta?” hän onnistui lopulta kysymään.

Martin vilkaisi häntä lasiensa takaa ja tuntui harkitsevan vastausta. Tai kenties hän mietti, kuinka jättäisi tytön keskelle tyhjää parkkipaikkaa ilman turhia ongelmia. Ajatus kylmäsi Amandaa, joka vaistomaisesti vilkaisi käsiään. Ne näyttivät ja tuntuivat normaaleilta, ainakin toistaiseksi.

”Paremmalta sillä tavalla, mitä en oikein osaa selittää”, mies vastasi yhä mietteliäänä. ”Vähän kuin maistuisit erilaiselta. Tiedätkö?” Amanda pudisti päätään vastaukseksi. ”No, miten sinä voisitkaan tietää”, Martin myönsi hymyillen.

”Mutta maistunko minä sitten pahalta?” tyttö mutisi huolissaan. Oli ehkä hölmöä puhua mausta kuin hän olisi ollut ruokaa, mutta se oli kuvaavin sana sille, mitä Räyhääjät sitten hänelle tekivätkään.

Vaalea Räyhääjä näytti nyt huolestuneelta. ”Et”, hän tokaisi napakasti, kuin johtaja. ”Luulitko sinä minun tarkoittavan sitä?”

”En, minä vain – ”, Amanda ei oikein tiennyt miten olisi tuonut asian esille ja puristi nahkatakin hihojen reunuksia nyrkeissään.

”No, kova likka”, Martin aloitti ja istahti takaisin hänen viereensä. ”Yksi asia on varma; minä vain syön energiaa, en lue ajatuksia. Jos sinulla on jotain mielessäsi, joudut käyttämään sanoja.”

Miehen ääni oli lempeä ja rauhoitteleva, pelkällä puheellaan hän sai Amandassa aikaan sen saman tunteen kun hän oli vielä ollut terve, ja joku oli silittänyt hänen selkäänsä. ”Jos minä en saisi niitä – kohtauksia siis”, hän tarkensi haparoiden sanoissaan. ”Ettekä te saisi minusta energiaa – ”

”Me pitäisimme sinut silti kyydissä”, Martin vannoi heti, ja tyttö katsahti häneen kuin ei olisi ollut varma kuulemastaan.

”Todella?” Amanda olisi voinut kellua helpotuksessaan.

”Tietysti!” vaalea mies huudahti kulmiaan hieman kurtistaen. ”Hetkinen, luulitko sinä oikeasti että me tekisimme niin? Sinähän kuulut meihin nyt?” Räyhääjä kuulosti siltä kuin olisi tahtonut vielä varmistaa asian itse tulokkaalta.

”Niin kuulun, mutta olisitteko te edes ottaneet minua alunperin kyytiin ilman energiaani?” Amanda haastoi, hämmästellen itsekin miten tärkeältä asia yhtäkkiä tuntui.

Martin kohautti olkiaan. ”En liiemmin jossittele, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. Tietysti toivon että olisimme, sinulta löytyy asennetta.”

Miehen vastaus ei aivan ollut se, mitä tyttö oli toivonut kuulevansa, mutta silti se sai hänet rauhoittumaan hieman. ”Koska teillähän ei olisi sitä jo tarpeeksi”, hän naurahti ja pyyhkäisi hermostuksesta nihkeät kätensä polviinsa.

”Ei sitä silti koskaan voi olla liikaa”, Räyhääjien johtaja virnisti, mutta nojautui sitten hieman lähemmäs. ”Vaivaako tämä sinua?”

”Ei enää”, Amanda väitti itsepäisesti. ”Niin paljoa.”

Se sai miehen naurahtamaan ja ojentamaan toisen käsivartensa tyttöä kohti. ”Tule tänne.”

Mutta hän epäröi. Entä jos miehen iho polttaisi häntä? Tai entä jos miehen sormet viiltäisivät häntä tai jotain muuta yhtä sairasta? Amanda kirosi itseään ja sairauttaan ja hemmetin Toddia, joka oli valehdellut sisarelleen ja perheelleen ja kavereilleen ja –

”Ei hätää”, Martin lupasi hiljaa ja antoi kätensä koskettaa tytön käsivartta hieman olkapään alapuolelta. Äkillinen ele sai tulokkaan hätkähtämään, mutta se ei koskenut. Hetken aikaa Amanda tunnusteli oloaan, mutta kun mitään inhottavaa ei tapahtunut, hän nojautui vasten miehen kosketusta. ”Noin on parempi, vai mitä?” Martin kuiskasi hänen päälakeaan vasten, ja ääni sai kylmät väreet risteilemään tytön selällä. Mutta vieläkään se ei tuntunut ikävältä, päinvastoin.

Amanda vain mumisi vastaukseksi ja sulki silmänsä miellyttävän tunteen voimistuessa. Sellaista turvaa hän ei ollut tuntenut aikoihin.

”Entä sinä?” mies kysyi vuorostaan. ”Olisitko hypännyt kyytiin, jos emme kykenisikään viemään kipua pois?”

Tyttö pohti asiaa hetken siitä näkökulmasta ja joutui myöntämään, ettei olisi. ”Minä pelkäsin liikaa”, hän yritti selittää sitä. ”En ollut aivan oma itseni, en niin tyhmänrohkea.”

Martin hymähti ja halasi tyttöä tiukemmin. ”Me pidämme huolta sinusta, minä ja pojat. Sinun ei tarvitse enää pelätä.”

Amanda arvosti sitä todella, mutta epäilys jäyti hänen sisintään. ”Entä – kuinka minä voisin pitää huolta teistä – sinusta?” Martin oli johtajan ominaisuudessaan muutakin; hän piti porukan koossa, varmisti että kaikkien oli hyvä olla. Silti miehet tuntuivat tukevan toisiaan eri tavalla kuin mihin Amanda uskoi kykenevänsä.

Mies vastasi miltei heti. ”Ei sinun tarvitse.”

”Minä haluan”, Amanda vaati ja kohottautui istumaan suoremmassa. Martin kohtasi hänen katseensa äkillisen epävarmana. ”Mutta en vain tiedä miten.”

Mies avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta nielaisi sitten kuuluvasti kuin pakottaakseen sanat takaisin. Tulokas kallisti päätään odottaen. ”Mikä tahansa tunne kelpaa”, Räyhääjä lopulta mutisi hieman vaikeasti, kuin ei olisi tahtonut myöntää sitä. ”Kunhan se on vahvaa.”

Amanda hymyili hitaasti ymmärryksen iskiessä hänen ylitseen. Tunteiden ei tarvitsisi olla negatiivisia. ”Voinko minä ruokkia teitä? Muutoinkin kuin kohtausten aikana?”

”No, kyllä”, Martin puuskahti, mutta ei näyttänyt kovin innostuneelta ajatuksesta. ”Mutta en halua sinun tekevän niin.”

Tyttö nappasi vaistomaisesti kiinni miehen kädestä, joka yhä lepäsi hänen hartioillaan ja puristi sitä hennosti. ”Entä jos minä haluan?”

”Rumpalityttö”, johtaja henkäisi kuin olisi äkkiä ymmärtänyt jotakin. ”Ei sinun tarvitse, enkä minä halua viedä iloasi.”

”Mutta minä olen niin onnellinen”, Amanda väitti vastaan, ”että siitä riittää kyllä annettavaksi.”

Martin sulki silmänsä ja pudisti päätään huulillaan surumielinen hymy. ”Ei, Amanda”, se oli ensimmäinen kerta kun yksikään miehistä käytti hänen oikeaa nimeään. ”Unohda se.”

Mutta se vain lisäsi tytön halua jatkaa suostutteluaan. Lapsellinen ruikutus ei varmasti olisi auttanut, mutta hän ei tiennyt muutakaan tapaa, ja niinpä he istuivat tovin vaitonaisuudessa. Lopulta Martin uhrautui katkaisemaan murjottavan tunnelman; ”On muitakin tapoja sinulle huolehtia meistä, eivätkä ne tavat sisällä energiasi viemistä.”

”Kuten?”

”Pysy lähellä”, Martin naurahti. ”Ulvo mukanamme. Tanssi, rummuta. Väännä kättä Crossin kanssa, anna Grippsin välillä letittää hiuksesi, pidä hauskaa Voglen seurana. Pidä paikkasi etupenkillä.”

Amanda oli niin häkeltynyt, ettei tiennyt mitä vastata. ”Ja sekö riittää?” Kaiken sen jälkeen mitä miehet olivat hänen vuokseen tehneet, tuntuivat johtajan ehdotukset jotenkin vähäpätöisiltä.

”Se on enemmän kuin tarpeeksi, rumpalityttö.”
Se sai tulokkaan virnistämään, ja koukistamaan polvensa penkin päälle samalla kun hän käpertyi vasten miehen lämmintä kehoa. Martin tuoksui tupakalta, kaljalta ja nahkalta, siinä oli jotain sitä samaa kuin niissä yökerhoissa, joissa Amanda oli ennen sairastumistaan viihtynyt.

Tullessaan lopultakin takaisin muut herättivät vahingossa tytön, joka ei ollut edes huomannut vaipuneensa uneen. Silti hänellä oli paljon levänneempi olo, ja aina toisinaan hän huomasi tavan, jolla Räyhääjien johtaja seurasi hänen liikkeitään. Kenties juuri siksi tyttö tanssi entistä vapaammin tulen ympärillä ja aina toisinaan hän aloitti ulvonnan, johon toiset yhtyivät. Yö kaikui heidän huudoistaan, eikä Amanda hetken aikaa osannut pelätä mitään.
« Viimeksi muokattu: 28.01.2017 23:17:34 kirjoittanut Helyanwe »
"Makuasioista ei voi kiistellä, mutta huonosta mausta on velvollisuus huomauttaa."

Diinuli

  • ***
  • Viestejä: 110
Vs: Dirk Gently: Räyhäävä (kolmikko) viisikko (S)
« Vastaus #1 : 29.04.2018 22:28:36 »
Ihanaa!

Tykkäsin sarjasta itsekin tosi paljon, mutta nimenomaan Amandasta ja räyhäävästä 3:sta jäi sellainen olo, että halusi kuulla lisää - heidän osaltaan jäi niin paljon tarinallista potentiaalia käyttämättä. Tämä oli juuri sopiva täydennyspala, joka vähän helpotti hahmokaipuuta.   :) Onneksi tätä tehtiin toinenkin kausi.
Sorry. Too many paradigm shifts. Nowadays, I just see the matrix.

mimamu

  • ***
  • Viestejä: 766
    • ficcilistaus
Vs: Dirk Gently: Räyhäävä (kolmikko) viisikko (S)
« Vastaus #2 : 13.12.2018 17:32:05 »
Jee, olen ihan tän TV-sarjan lumoissa! Kivaa, että tästä on pari ficciäkin kirjoitettu. Oli hauska käänne, että sairauden takia erakoitunut Amanda löysikin symbioottisen suhteen tän räyhäjengin kanssa. Kiitos, kun kirjoitit!

ficcilistaus: Fini | AO3
podficit: SoundCloud