Kirjoittaja Aihe: Kutsu, S (Uagadoun velhokoulusta eli ikään kuin "HP-originaali")  (Luettu 1188 kertaa)

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Nimi: Kutsu
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama
Fandom: Harry Potter, mutta hahmot ja kaikki muukin on oman mieleni tuotosta, vain velhokoulun tiedot ovat olleet ficin pohjana.
Ikäsuositus: S
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa. :) Ja tässä tapauksessa omat keksimäni hahmot.
Lukijalle: Ficci osallistui Syysturnajaisiin #23 ja päätyi peräti ensimmäiselle sijalle. Mikä iloinen yllätys, lämmin kiitos siitä tykänneille lukijoille! :) Tämä todennäköisesti tulee jatkumaan edemmäksikin, eli laitoin turnajaisiin vain aloitusluvun, siispä toivokaamme sopivaa kirjoitusaikaa, että tarina vielä etenisi. :)

Mielenkiintoinen tehtävänanto liittyi eri maiden velhokouluihin, ja minua inspiroi eniten Uagadoun koulu, josta kerrottiin näin:
Uagadou sijaitsee Afrikassa, tarkemmin Ugandassa Rwenzori-vuorien äärellä. Uagadoun oppilaat tulevat kaikkialta Afrikasta, ja Uagadoun kerrotaankin olevan taikakouluista kaikkein suurin. Uagadou perustettiin ainakin tuhannen vuotta ennen Harry Potterin aikaa.
Uagadoun oppilaat mielletään erityisen taitaviksi tähtitiedossa, alkemiassa sekä ihmismuodonmuutoksissa (Human Transfiguration), joka on muodonmuutosten alalaji. Uagadoun erityispiirteisiin luetaan myös sauvaton taikuus, sillä taikasauvat ovat enimmäkseen eurooppalaisten keksintö. Sauvan sijaan taiat tehdään usein osoittamalla sormella tai käsien eleillä.
Tieto kouluun valituksi tulemisesta välitetään Uagadoun opiskelijoille varsin ainutlaatuisella tavalla, nimittäin unien välityksellä. Lasten unissa vierailee koulun rehtorin lähettämä viestintuoja, joka jättää jälkeensä merkin, yleensä kaiverretun kiven, jonka lapsi löytää kädestään herätessään.




Kutsu


”Mama, mama!”
”Mitä nyt, kurpitsaiseni?” Äidin ääni oli lempeä, mutta kiireinen. Hänen sanojaan tahditti puunuijan rytmikäs jyske syvään, kaiverrettuun taikinakulhoon. Maissileipäset valmistuisivat aamiaiselle. Ebele oli aina ihaillut tapaa, jolla äidin keittiössä kaikki hoitui luontevasti, kuin itsestään. Pieni ranteenliike, sormen heilautus, ja tuli syttyi, lautaset lennähtelivät edestakaisin pöydän ja tiskivadin välillä, puuro ja leipä, toisinaan lihakin, täyttivät lasten lautaset ja nälkäiset vatsat. Äidin kämmenenheilautus sai myös aikaan näkymättömän läpsäyksen, jos joku pienokaisista tuppautui työntämään sormensa taikinaan tai kaapaisemaan kattilanreunaa. Ebele oli tottunut suhtautumaan taikuuteen kunnioituksella.

Äiti käänsi päätään ja hymyili lapsistaan vanhimmalle. Tulisijasta heijastuva kajo sai hänen sileän päänahkansa kiiltämään.
”Mitä nyt, Ebele? Nousit aikaisin tänään. On vielä hämärää.”
”Mama, näin unen. Katso, heräsin ja tämä oli kädessäni.”
Ruskea käsi ojentui äitiä kohden. Tumma laavakivi hehkui lämpöä, punaisena kiiltävät merkit sen pinnassa erottuivat selvästi. Äiti huudahti kimeästi ja löi kätensä yhteen.
”Lapseni! Se on lahjakivi. Sinut on hyväksytty Uagadoun velhokouluun! Mitä viestintuojasi kertoi? Millaisen hahmon hän otti?”

Ebele tunsi olonsa tärkeäksi, kun äiti polvistui hänen eteensä ja kiersi kädet hänen ympärilleen.
”Se oli Suuri Virtahepo, mama. Hän kertoi, että olen yksi Seitsemästä, jotka tänä vuonna on valittu.”
Nyt äiti huudahti niin, että pikku sisarukset seinän takana alkoivat heräytyä äännellen vaativasti. Tavallisesti hän harmistui, jos pienet heräsivät kesken aamupuuhien. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan välittänyt siitä.
”Oletko varma, tyttäreni? Yksi Seitsemästä on suuri, suuri kunnia. Voiko se tosiaan osua meidän kohdallemme?”
”Suuri Virtahepo kertoi, että minut noudetaan viikon kuluttua”, julisti Ebele kasvavan ylpeydentunteen lämmittäessä häntä sisältäpäin siinä missä laavakivi hohkasi vasten hänen kämmentään.
”Hyvänen aika. Meidän täytyy valmistautua. Kunpa isäsi olisi täällä.”Äiti taputteli kasvojaan hermostuneena. Poskia halkoivat pitkät pystysuuntaiset arvet, sellaiset jotka alemman taika-asteen noidille viillettiin. Äiti oli ollut yksi vuosikurssinsa Viidestäkymmenestä, mikä sekin oli saavutus, mutta hänen koulutuksensa oli jäänyt kesken ja siksi hän oli työskennellyt lähinnä kotitaloustaikojen ja kevyen parantamisen parissa. Hän oli nainut taikuudelle myönteisen miehen, jolla ei kuitenkaan itsellään ollut lahjaa.
 
”Papa on vielä töissä.” Ebelen ilo sammui hiipuen. ”En ehdi nähdä häntä ennen lähtöäni.”
”Isäsi elättää meidät ja olemme siitä kiitolliset. Rajalle on pitkä matka. Isäsi iloitsee puolestasi, kun hän palaa ja kuulee uutisen.”
”Voitko lähettää hänelle henkiviestin, mama? Kunpa hän saisi tietää jo nyt.”Lapsen silmiin kohosi heikko toivo.
Äiti pudisti päätään.
”Isäsi on liian kaukana. Mutta kysytään, mitä isoäitisi voi tehdä.”
Hän näki monta silmäparia kurkistelemassa keittiön ovensuulla.
”Parasta, kun ensin syömme aamiaista. Sitten lähdemme tapaamaan isoäitiä.”

* * *

Pienin veli notkui pää huojahdellen Ebelen selkään sidottuna, kun perhe lähti vaeltamaan isoäidin majalle. Matka sinne kestäisi koko aamupäivän, mutta äiti ei ollut epäröinyt hetkeäkään, vaan oli alkanut koota tarvikkeita heti leipien kypsyttyä. Sisarukset tottelivat ripeästi käskyjä, joita hän jakeli siinä missä kiireisiä sormiloitsujaankin. Lopulta äiti oli ruokkinut vauvan ja solminut tämän kevyimmän taakan esikoistyttärelleen. Seuraavaksi nuorin veli nautti nyt olostaan äidin kantoliinassa ja tavoitteli paljaana roikkuvaa rintaa tutikseen. Ei ollut vielä kauan siitä, kun siinä oli ollut hänen paikkansa. Siskot seurasivat heitä taapertaen kuin ankanpojat, ja Ebeleä kahta vuotta nuorempi veli marisi oman kantamuksensa kanssa. Vesi painoi päälaella, mutta oli elintärkeää.

Aurinko paahtoi, ja jo tunnin kuluttua Ebele alkoi toivoa, että hän oppisi koulussa leijuttamaan esineitä ilmassa. Ei enää koskaan veden kantamista, ei raskaita taakkoja. Haave tuntui uskomattomalta, mutta Ebele tiesi, että sellainen oli mahdollista niille, jotka saivat osakseen taikuuden oppia. Vielä puolisen tuntia kului, kunnes vauva alkoi itkeä, ja kulkue pysähtyi kiviaidan vierelle. Adisa ja Amara lysähtivät kiitollisina lepohetkestä sen matalaan varjoon. Ebele ja äiti vaihtoivat kantamuksiaan, ja matka jatkui. Vauva oli nyt tyytyväinen, mutta Ebele tuskaili kiukkuisena potkiskeleva puolitoistavuotias selässään.   

”Mama, onko vielä pitkä matka?” Yhdeksänvuotias Emeka alkoi väsyä, vaikka vesiruukku oli jo keventynyt kummasti.
”Jaksa vielä, poikani, lintuseni”, oli äidin vastaus. Ebelen teki mieli valittaa siinä missä nuorempienkin, mutta hän hillitsi kielensä. Neb oli nukahtanut hänen selkäänsä, mutta vaikka veli oli lakannut sätkimästä ja potkimasta, nukkuvan lapsen roikkuva paino tuntui entistäkin raskaammalta kantaa. Sileä, lämmin musta kivi, jonka hän oli työntänyt turvaan vyölleen, esti kuitenkin häntä marisemasta; matkaa taitettiin nyt hänen takiaan.

* * *

“Voimakivi, alkukivi. Se on kuin onkin yksi seitsemästä”, vahvisti isoäiti nyökyttäen päätään sanojensa varmaksi vakuudeksi. Hän pyöritteli kiveä kämmenissään arvostaen, tihrustaen sen kuvioita hämäriksi hiipuneilla pienillä silmillään.

Hän oli oikeastaan Ebelen äidin isoäiti, iäkäs, pieni nainen, joka oli kasvattanut Ebelen maman sisaruksineen poikansa ja tämän puolison menehdyttyä ennenaikaisesti heimosodissa. Suureen perheyhteisöön olivat kuuluneet myös lukuisat serkut, tädit, enot ja sedätkin. Ebele oli usein kuunnellut maman tarinointia ja isoäiti tuntui niiden perusteella tutulta hahmolta, vaikka he olivatkin tavanneet vain muutamia harvoja kertoja.   

Pienet oli laitettu joutuin päiväunille isoäidin pedille ja harmistunut Emeka jätetty vahtimaan heidän untaan. Poika istui maalattialla pelaten pikkukivillä näppärin sormin ja nurisi itsekseen, muttei uskaltanut uhmata äidin kieltoa. Isoäiti oli julistanut, ettei heitä saanut missään nimessä nyt häiritä. Emekan tehtävänä oli estää myös mahdollisten vierailijoiden tulo perähuoneeseen. Tämä yksin sai hänet tuntemaan itsensä mieheksi, perheen suojelijaksi, vaikka salaa hän miettikin, mahtoiko vaatimus olla vain juoni, jolla hänet itsensäkin saatiin pysymään poissa.
 
Ebele istui polvillaan maman vieressä, kun isoäiti tutki kiveä tarkasti. Äiti katsoi omaa isoemoaan kunnioittaen, huomioi Ebele, ja niin hän teki itsekin. Korkeaan ikään ehtinyttä vanhusta kuului kunnioittaa muutenkin, mutta hänen isoäitinsä kasvoja kirjovat lukuisat viiltomerkit kertoivat tämän suuriarvoisesta asemasta. Isoäiti oli paikallisten kyläyhteisöjen tunnetuin velhotar ja hallitsi enemmän loitsuja ja tunnustaikoja kuin kukaan muu heidän tuntemansa henkilö. Ja nyt tämä suuri nainen katsoi suoraan Ebelen silmiin. Tyttöä jännitti niin, että hän saattoi hädin tuskin olla kääntämättä kasvojaan maahan tuikeiden silmien järkähtämättömän katseen alta.
”Sinussa on kasvamassa suuri voima, lapseni, vaikka se onkin vielä nupullaan. Tiedätkö mitä merkitsee, että sinut on valittu Seitsemän joukkoon?”
Ebele kumarsi kohteliaasti.
”Kunnioitettu Isoäiti, Seitsemän valitaan vain joka seitsemäs vuosi, tavallisten Viidenkymmenen ohella. Mama on kertonut sen minulle.”       
”Aivan niin. Koko suuresta, avarasta Afrikan mantereesta kutsun Uagadoun velhouden oppilaitokseen saavat vain ne armoitetut Viisikymmentä vuosittain. Jo se on suuri kunnia perheelle. Viisikymmentä kertaa seitsemän muodostavat luokat, ja heistä kasvavat velhojen kansan sukukunnat. Mutta vain kerran seitsemässä vuodessa valitaan Seitsemän, joille sallitaan korkeampaa oppia. Heillä on mahdollisuus kasvaa harvinaisiksi, suuriksi velhoiksi.”
Ebele kuunteli silmät suurina. Hän tiesi tämän siinä missä kuka tahansa velhosyntyinen lapsi tietää, mutta isoäidin kertomana sanat tuntuivat jotenkin voimakkaammilta.

”Kerron teille nyt salaisuuden, lapseni. Minäkin olin aikanani yksi Seitsemästä.”   
 Ebele henkäisi syvään, ja hän huomasi, kuinka mama yllättyi myös. Tätä hän ei ollut tiennyt. Jo se, että samassa maassa olisi yksi Seitsemään kuuluva, tuntui korkealta ajatukselta. Melkein missä tahansa saattoi törmätä ihmiseen, joka vähintään tiesi jonkun Viiteenkymmeneen kuuluvan, mutta Seitsemän velhot ja noidat olivat miltei legenda. Jokainen tiesi, että heitä oli olemassa, mutta heihin törmäsi harvoin. Tyttö kumarsi jälleen kunnioituksen merkiksi, ja huomasi myös maman toistavan eleen. Isoäiti otti sen arvokkaasti vastaan. 
”Olin vain kuudes vuosikurssiltani, mutta sain silti erityisen suuret taidot ja tiedot, jotka ovat auttaneet minua ja monia muita pitkän elämäni varrella. Olen nyt sadan kahdentoista vuoden ikäinen, ja tapaan ensi kertaa tulevan kaltaiseni tässä maassa.”
Hän kohotti Ebelen leukaa kämmenellään, kunnes kohtasi jälleen tytön kasvot.
”Näen, että sinusta kasvaa suuri velhotar. Olen ylpeä sinusta jo nyt.”

Ebele katsoi häneen hieman arkana, mutta rohkaistui kysymään mieltään painaneen asiaan.
”Kunnioitettu Isoäiti, voitteko auttaa minua? Papa ei tiedä, että tämä kunnia on kohdannut hänen tytärtään. Suuri Virtahepo sanoi unessani, että minut noudetaan Uagadouhun jo ensi viikolla.”
Isoäiti katsoi kysyvästi äitiin.
”Mieheni pääsi töihin kaivokselle, mutta hän pystyy käymään kotona vain kerran kuukaudessa. Hän ei ehdi palata ennen Ebelen lähtöä, ja tyttö on hänen lemmikkinsä. Henkiloitsuni voima ei kanna niin kauas.”     
Isoäiti virnisti hampaattomalla suullaan.
”Tyttö voi lähettää viestin itse.”

* * *

Isoäiti sytytti pelkällä luisten sormiensa heilautuksella tulen, joka aineellistui tyhjästä ilmasta, minkään palavan aineen sitä ruokkimatta. Ebele tuijotti silmät suurina, kuinka vanha velhotar otti kuivatun rakon, kaatoi siitä kämmenelleen jauhetta, jonka ripotteli sormillaan liekkeihin. Tuli muuttui väriltään, sen leijuvat liekit heijastivat hehkuvaa, lämmintä valoa.
”Kutsu isääsi, lapsi.”
Isoäidin sanat hätkäyttivät Ebelen kuin transsista, johon hän oli joutunut tuijottaessaan ilmassa leimahteleviin liekkeihin.   
”Papa? Papa! Täällä Ebele.”

Hän katsoi kysyvästi isoäitiin, joka nyökkäsi hyväksyen.
“Voit puhua hänelle nyt. Hän kuulee viestisi unessaan ensi yönä. Aivan kuten sinä näit Suuren Virtahevon.”
”Näkeekö papa minut?” hämmästyi Ebele. Isoäiti hymyili lempeästi.
“Hän näkee henkieläimesi. Suuri Virtahepokaan ei ole todellisuudessa mikään virtahepo, lapseni. Hän on tulevan koulusi rehtori.”
”Rehtori Bamidele itse?” huudahti Ebelen äiti. 
“Hän kutsuu Seitsemän aina henkilökohtaisesti”, vahvisti isoäiti. “No, tyttäreni, lähetä nyt viestisi. Isäsi kuulee sinut kyllä. Sinussa on jo nyt enemmän voimaa kuin uskotkaan.”

Ebele kuiskasi vasten liekkejä, ja sanat leijuivat savuisena hahmona sen keskelle. Hän näki, kuinka hänen viestinsä muodosti kauniin, siron impala-antiloopin värjyvän hahmon. Kun hän vaikeni, se hypähti sijoillaan ja hälveni utuna kadoksiin. Liekit nielaisivat itsensä sammuksiin, jättäen heidät hetkelliseen pimeyteen.

* * *

Jännitys tuntui kihelmöivinä kuplina vatsanpohjassa. Ebele oli kerännyt vähät tavaransa liinaan, jonka oli solminut olalleen. Hän ei malttanut istua aloilleen, vaan pyöritteli käsissään lahjakiveä. Se tuntui edelleen lämpimältä, ja aina hänen koskettaessaan sen pintaa punervina hehkuvat merkit nousivat leimuten näkyviin.
”Anna kun minäkin katson”, tinki Amara. Viisivuotiaan pienet sormet koettivat tarttua kiveen omavaltaisesti, mutta isosisko nosti kallisarvoisen omaisuutensa hänen ulottumattomiinsa.
”Istu maahan, niin näytän sen sinulle”, lupasi Ebele kuitenkin nähdessään, kuinka kyyneleet uhkasivat pyrkiä esiin. Kumpikin kyykistyi maahan, ja Ebele esitteli kiveä kämmenellään. Amara katseli kunnioittaen, työntäen kätensä varmuuden vuoksi polvien alle piiloon.
”Se kiiluu”, kuiskasi lapsi. Ebele nyökkäsi.
“Sinäkin lähdet nyt pois, Ebe, ihan niin kuin papa. Minun tulee ikävä.”Pikkusiskon katseessa oli murhetta. Ebele ei osannut sanoa mitään. Isä pääsi käymään töiltään kotona ehkä kerran kuukaudessa tai kahdessa. Hänen koulunsa olisi paljon kauempana, toisen maan rajojen takana. Ebele ei tiennyt, milloin hän tulisi näkemään perheensä uudelleen. Opinnot kestäisivät seitsemän pitkää vuotta. Hänen valmistuessaan Amara olisi vanhempi kuin Ebele itse nyt, miltei nuori nainen. Koti-ikävän tulvahdus hyökyi hänen lävitseen, sai puristamaan siskon lujasti syliään vasten.

Ja jos kaikki menisi hyvin, hän itse kantaisi koulunsa päätteeksi neljäätoista kaunista tatuointiarpea kasvoissaan, ajatteli Ebele pitääkseen kyynelet loitolla. Mama oli kertonut, että jokaisen vuoden päättökokeissa menestynyt nuori velho tai noita saisi koreat merkit palkkiokseen. Jo hänen kuutta arpeaan katsottiin kunnioittavan ihailun vallassa heidän kulkiessaan torilla. Kun Ebele valmistuisi, hän tuottaisi perheelle kunniaa. Jos hänestä tosiaan tulisi niin voimakas taikuudessa kuin isoäiti uskoi, hän voisi pitää huolen, ettei kotona kukaan enää kävisi nälkäisin vatsoin nukkumaan. Ja papa voisi jäädä kotiin maman luo. Ei enää raskasta työtä kaivoksella, ei turhauttavaa raatamista kuivana pölyävällä pellolla ja kuuman uuninseinämän polttamia jälkiä käsissä. Ebele tunsi vastuun painon, oli kuin laavakivikin olisi käynyt raskaammaksi hänen hennoissa sormissaan. Hän pystyisi muuttamaan kaiken. Hänestä tulisi yksi Seitsemästä – tarinoitiin, että sellainen velho saattoi nostattaa jopa sateen kuivan maan ylle, tekemään uskomattomia ihmetekoja.

Korkea tomupilvi kohosi äkisti kylätien laidalla, suoraan heidän majalleen johtavan polun päässä. Äiti päästi pitkän, väräjävän huudon, joka kertoi yhtä lailla innostuksesta kuin riipaisevasta kaipauksesta, joka pisti häneen jo nyt. Lapset kiiruhtivat ovelle kuin lauma uteliaita koiranpentuja, mutta Ebele nousi seisaalleen hitaasti, kuin jokainen lihas harkitsisi tehtävänsä erikseen. Pilvi oli suurta miestä korkeampi ja se lähestyi hitaasti.
”Ai-ai-ai! Se on Suuri Virtahepo!” pelästynyt Amara pyrähti äidin selän taakse, mutta kurkisti jo saman tien hänen helmoistaan.

Ebele vapisi kauttaaltaan, mutta pakotti itsensä seisomaan lujana, katsomaan lähestyvää hahmoa pystypäin. Hän puristi laavakiveään tiukasti kädessään, se valoi häneen voimaa ja poisti vaistomaisen pelontunteen. Kauhistuttava, kuin kiivaan tuulen kieputtama hiekkapatsas lähestyi, lähestyi, ja lopulta seisahtui hänen kohdalleen. Samalla hetkellä jokainen hiekanjyvä putosi maahan kuin painovoima olisi palautunut niihin äkkiarvaamatta.

Mies, joka paljastui hiekkaverhon takaa, oli kerran ollut valtaisa kooltaan, ja vaikka ikä olikin jo alkanut painaa leveitä harteita kumaraan, oli rintakehä yhä jykevä ja ryhti uljas. Pitkätukkainen,kerrassaan ikiaikaiselta näyttävä vanhus katsoi tyttöä suoraan silmiin. Ebele kohtasi katseen rohkeutta tavoitellen. Bamidele oli väkevätaikainen velho, sen kertoivat jo hänen merkkinsäkin; ne kirjoivat hänen tummat kasvonsa kaulaa myöten satalukuisin viiltokohoumin, jotka ristesivät toisiaan monessa kerroksessa. Mutta hänen silmänsä olivat iän haalentamat ja katse niin lempeä, että se yllätti Ebelen täysin. Epävarmuuden tuoma pelko suli pois hänen sisältään, kun he hymyilivät toisilleen. Tytön etuhampaiden välinen rako paljastui iloisesti, ja se sai vanhan rehtorin lähes hampaattoman suun entistä leveämpään hymyyn.

”Olen tullut hakemaan sinut Uagadouhun, lapsi.”
Ebele kääntyi katsomaan taakseen. Mama pyyhki silmiään, mutta hänen kasvoiltaan loistivat onni, usko ja ylpeys. Ebele nyökkäsi hänelle ja vilkutti pienemmilleen. Sitten hän käänsi päänsä takaisin, kohdaten jälleen rehtorinsa katseen. Laavakiven merkit hehkuivat punaisempina kuin koskaan, kun Ebele ojensi sitä kämmenellään osoittaakseen olevansa valittu.

”Olen valmis.”

* * *
           
« Viimeksi muokattu: 02.11.2016 22:14:34 kirjoittanut Fiorella »
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Henia

  • ***
  • Viestejä: 35
Tämä oli tosi kivaa luettavaa, ei ihme että pärjäsit hyvin Syysturnajaisissa. :)

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Kiitos paljon, Henia! :) Olipa mukava kuulla, että tykkäsit lukea!
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

neaemilia

  • Vieras
Tää on tosi mielenkiintoinen, ja odotan innolla miten tämäkin tarina kehittyy. Aluksi vähän karsastin tätä sallitun ikärajan takia mutta kaipa se vaihtelu tekee ihan hyvää.

//mikä ihme oli alun kirjotusvirheiden sade. Oon iha hiton väsynyt :D
« Viimeksi muokattu: 07.11.2016 13:15:31 kirjoittanut neaemilia »

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Kiitos, neaemilia! :) Koetan saada tarinaa eteenpäin jossakin vaiheessa elämää. :)

Ja se on ihan totta, että ei pidä antaa sivuseikkojen (kuten vaikkapa matalampien ikärajojen) estää katsomasta, tykkäisikö jostakin erilaisesta vaihtelun vuoksi.
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

mursuhilleri

  • ***
  • Viestejä: 668
Ihastuin tähän tekstiin jo turnajaisissa, se kyllä ansaitsi voittonsa :) Uagadoun koulu vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta ja siitä oli hauska lukea tavallisen Tylypahkan sijaan.

Ficissä oli kiva tunnelma ja sitä oli mukava lukea. Pidin tarinasta ja hahmoista ja lukisin mielelläni lisää Ebelin matkasta Uagadoussa :)

Kiitos tästä lukukokemuksesta, jään odottelemaan jatkoa! :)


Sano Pasille mooi!

Vlad

  • Sudenmorsian
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 532
  • Loveatar
Tää teksti kiinnitti mun huomioni turnajaisissa ja jäi kyllä hyvin niiden jälkeenkin. Tää oli mun mielestä todella ihana, jotenkin ehkä jopa hieman unenomainen kerronnaltaan, vaikka joitain yksittäisiä sanavalintoja mietinkin (tyyliin mitä on "heräytyä"), mutta niistä mikään ei kyllä ollut millään tavalla häiritsevä.

Tykkäsin kyllä ihan mielettömästi siitä, miten Ebelen äiti kutsui tytärtään kurpitsaisekseen, vaikka vähän mietin, että onko Afrikassa kurpitsoja. Ehkä se on sellanen pieni yksityiskohta, jota on käytännössä turha pohtia, mutta johon syystä tai toisesta tulee kiinnitettyä huomiota - tässä tilanteessa huomion kiinnitti se, miten ihanasta ilmauksesta oli kyse ja tää kaikki muu tuli siitä sitten aasinsiltaillen ilman lupaa :D Mulla meni kyllä hetki tottua tähän kirjoitustyyliin ja tekstin asettelutapaan, mutta kun siihen tottui, niin se oli vain mielettömän ihana.

Kokonaisuudessaan tykkäsin kyllä siitä, miten unenomaisen utuinen tuntu tässä oli ja miten onnistuit välittämään sitä jotain ällistynyttä ja jopa harrasta onnea, kun lapsi on valittu taikakouluun ja vielä erikoisasemassa. Tykkäsin siitä, miten olit onnistunut saamaan tän sijoitettua Afrikkaan niin, että tästä melkein pystyi maistamaan savannien tomun ja tuntemaan päiväntasaajan auringon ihollaan, vaikka sen tarkemmin missään ei taidettukaan sanoa, mihin osaan Afrikkaa tämä sijoittui. Jotenkin mulle tuli sellainen fiilis, että Namibia, Kongo, Angola, Zimbabwe -akselilla liikuttaisiin ja nimenomaan jossain savannimailla. Iso osa tuosta afrikkamaisuudesta tulee toki jo nimistä, mutta jotenkin tästä välittyy joku afrikkalaiskulttuurivibakin Suurine Virtahepoineen ja impala-antilooppeineen.

Täähän oli melkein kuin maalaus ja tykkäilen tästä kyllä ihan mielettömästi :3 Ansaitsi kyllä voittonsa, vaikka muutkin tekstit oli kyllä hyviä. Onnea vielä kertaalleen turnajaisvoitosta ja kiitos ihastuttavasta tekstistä <3 Tykkäsin kovasti <3
A King only bows down to his Queen.

The only difference between try and triumph is a little umph.



"Always"
1946-2016

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Lämpimät kiitokset, mursuhilleri ja Vlad! :)

Kyllähän nyt Afrikassa kurpitsoja kasvaa (en tosin tiedä missä kaikkialla mitäkin lajiketta sen tarkemmin, mutta kuitenkin - ei ole siellä mikään tuntematon laji), tosin tuon hellittelynimen muokkailin siitä, kun "pumpkin" on kuitenkin yleisessä käytössä maailmalla. :)

Lainaus
vaikka joitain yksittäisiä sanavalintoja mietinkin (tyyliin mitä on "heräytyä")
Se on ainakin minulla ihan arkikielessä oleva käyttösana. :) Tarkoittaa juuri sitä, kun herää kaikessa rauhassa, siirtyen pikkuhiljaa unesta hereille, ei sillä tapaa äkkinäisesti kuin herätyskelloon, vaan kuten vaikkapa viikonloppuna pitkään nukkuessa, tai niin kuin pienet lapset alkavat vähän pyöriä ja liikkua ja äännähdellä, kun uni kevenee ja kohta herää; siitä voi sanoa, että siellä se nyt heräytyy.

Tätä oli kyllä kiehtovaa kirjoittaa itsellenikin, pääsi sisään tunnelmaan. Kiva jos se välittyi lukijoillekin. :)
« Viimeksi muokattu: 11.11.2016 00:01:27 kirjoittanut Fiorella »
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 957
  • BANG! BANG!
Onnittelut turnajaisvoitosta! Ihanaa, että laitoit tämän Finiin kommentoitavaksikin, koska haluan todella kertoa, että tämä oli aivan mahtava. Olit aivan uskomattoman hienosti herättänyt Uagadoun eloon, vaikka siitä olevaa tietoa on niin vähän.

Tässä oli ihanan afrikkainen tunnelma ja se lapsen innostus ja perheenkin innostus tuli todella nätisti esille. Pidin siitä, miten olosuhteita kuvattiin ja mukana oli se virtahepo ja erityisasema. Sekin oli mielestäni hieno yksityiskohta, että maman opiskelut olivat jääneet kesken, mutta häntäkin silti kunnioitettiin. Vierastan hieman sitä, että taikuutta pääsee opeskelemaan vain tietty kiintiömäärä, mutta jotenkin näin sen sitten niin, että välttämättä kaikki eivät menekään täysin samanikäisinä kouluun! Tässä oli todella maittavia yksityiskohtia ja pidin lapsen haaveilusta, miten hän voisi muuttaa kaiken, mutta siinä nähtiin myös vastuuta.

Tämä on todella hieno ficci, josta tykkäsin paljon ja tämän yksityiskohdat ja kerronta olivat todella kutkuttavia. Pidin myös rehtorista, joka oli lempeänoloinen ja perhehenkikin oli oikein ihana Ebelen perheessä, vaikka isä ei ollutkaan läsnä. Silti mies oli heidän ajatuksissaan ja se viesti hänelle unen kautta oli todella kiva juttu.

Kiitos siis tästä! <3

"If you were a man, you'd drink Rum!"

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Kiitos paljon, Odo! :)

Lainaus
Vierastan hieman sitä, että taikuutta pääsee opeskelemaan vain tietty kiintiömäärä, mutta jotenkin näin sen sitten niin, että välttämättä kaikki eivät menekään täysin samanikäisinä kouluun!
Mietin tätä pitkään, ja ajattelin sitä, mikä määrä lapsia on KOKO Afrikassa, ja vaikka velhoja olisi vain pieni murto-osa väkiluvusta, niitä olisi silti ihan valtavasti verrattuna muihin maailman velhokouluihin ja täten afrikkalaisia velhoja olisi todella dominoiva joukko maailmanlaajuisesti, tai sitten siinä olisi jokin rajoite. Joten joko velhoja on oltava vain harvassa tai sitten siihen liittyisi jokin juttu. Nyt kun ajattelen asiaa jälkikäteen, niin kaipa voisi olla niinkin, että nämä mainitut taikakoulut olisivat vain yksiä harvoja muiden joukossa, joista meille lukijoille on vaivauduttu kertomaan, mutta itse tulkitsin sen tehtävänannossa niin, että tässä ovat maailman kaikki taikakoulut ja piste. Joka tapauksessa, todella kiehtova aihe!
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

kaaos

  • ***
  • Viestejä: 181
Hei kommenttikampanjasta!
Olen muitakin tekstejäsi lukenut ja aina ne ovat ilahduttaneet omaperäisyydellään ja kivoilla, mietityillä yksityiskohdilla <3
Tämä myös! Mua kanssa vähän mietitytti toi överi valikoituminen, mutta kuten tossa selititkin ajatuskulkuasi niin se on kyllä ihan looginen! Ja just se, että tuollaista "kotitaikaa" varmasti sitten opitaan toinen toisiltaan, vaikkei kouluun pääsisikään.

Ebele vaikuttaa liikuttavalta ja ihanalta hahmolta, hänen ikänsä (ja muidenkin lasten) on luontevasti kuvailtu. Pidin myös lempeästä, vähän mollymaisesta ebelen äidistä <3

Voisi kuvitella, että velhoja on kyllä ihan kaikkialla. Aina itseä on vähän hämmentänyt Potterien britanniakeskeisyys, tai siis, ne voivat ilmiintyä... silti pysyttelevät siellä, tai vähintään euroopassa... no niin sivuraiteille eksyin. Tarkoitan vaan, että varmasti KOKO afrikan laajuinen taikayhteisö on suuri ja vaikutusvaltainen.

Joka tapauksessa hienosti keksitty maailma, uskottava tarinan alku. Mulle tämä toimi shottinakin, mutta jos joskus vielä löydät inspiraatiota jatkaa, niin mielellään palaisin tämän pariin.

Kiitän!
words make worlds

ava : auro

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 283
  • Hyvän tuulen kotisatama
    • https://archiveofourown.org/users/Fiorelle
Kiitos kivasta kommentistasi, kaaos! :) Samaa mieltä olen pohdinnastasi velhoista. Toki Row itse on britti, ja keskittyy siihen vahvasti, mutta jotenkin kaikesta saa sen kuvan kuin ulkomaiset velhot olisivat kokonaisuutenakin vähemmistö Britanniaan verrattuna, mikä on tietenkin ihan mahdoton ajatus.

Tämä ficci on sellainen, että se on oikeastaan melkein originaali, ja tosi paljon tekisi mieli kirjoittaa jatkoakin, varsinkin aina kun sen lukee itsekin uudestaan. Mutta se pitäisi tehdä ajatuksen kanssa, niin saapa nähdä, milloin se toteutuu. Ehkä joskus! :)
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~