Title: Sanoja joka tilanteeseen
Author: Larjus
Fandom: Osomatsu-san
Chapters: Oneshot-sarja, julkaistu 5/5
Pairing: Chibita/Matsuno Karamatsu
Genre: Pääosin arkinen fluff/romance ja normidraama
Rating: S
Disclaimer: En omista Osomatsu-sania, tietenkään. Osomatsu-kun on alun perin Fujio Akatsukan tuotos. En tiedä, keillä kaikilla on vastuu ja krediitit sen seuraajalle Osomatsu-sanille, mutta ei ainakaan minulla. Anime ainakin on Pierrot'n käsialaa. En hyödy rahallisesti näiden ficien kirjoittamisesta.
A/N: Viidestä samaa tarinaa kertovasta oneshotista muodostuva sarja. Nää kaikki osallistuvat
Aina Ekan Kerran kolmannelle kierrokselle.
***
Title: Liian vaikeita sanoja
Summary: Karamatsu on päätynyt Chibitan odenkojulle, ja hänellä on tärkeää asiaa – jos hänen puheistaan nyt saa mitään irti.
A/N: Karamatsun hölinät on mullekin yksi mysteeri. En tiedä, mistä helvetistä se puhuu
Tai no, tavallaan tiedän. Mutta kuitenkin.
Kirjoitettu haasteen aiheeseen
Ensimmäinen tunteiden tunnustus otsikon
Ruusuilla tanssimista (vaiko sittenkään?) alta.
Liian vaikeita sanojaEi ollut mitenkään harvinaista nähdä Matsunoja Chibitan odenkojulla, kuutoset kun kävivät siellä harva se päivä. Normaalisti Chibita joutui kuitenkin kohtaamaan koko mörkölauman kerralla, heitä ei yleensä nähnyt erossa toisistaan. Yksinäinen Matsuno odenia syömässä oli harvinainen näky, jota ei kuitenkaan tarvinnut vaalia. Mitäpä sitä keskivertoluuserissa ja epäonnistujassa edes vaalisi.
Chibita oli taas kerran todistamassa hetkeä, jona yksi Matsunon kuudesta kauhusta oli eksynyt hänen odenkojulleen. Hän oli iloinen, että tulija oli Karamatsu, koska vaikka Chibitalla olikin kertynyt lapsuudesta asti valtava määrä kaunaa jokaista kuutosta kohtaan, hän tuli parhaiten toimeen juuri Karamatsun kanssa. Hitot, moneen muuhun verrattuna hän jopa piti Karamatsusta, vaikka tällä olikin tapana puhua pitkät litaniat käsittämätöntä paskaa, pukeutua kyseenalaisiin vaatteisiin ja syödä yhden illan aikana rekkalastillinen odenia maksamatta siitä jeniäkään (mutta niin söivät kaikki muutkin Matsunot eivätkä puhuneet juuri yhtään sen fiksumpia, joten Karamatsun pohjaton vatsa ja suuri suu saivat Chibitalta anteeksi).
Chibita oli alun perin ajatellut, että Karamatsu oli taas kerran tullut vain täyttämään vatsansa käytännössä ilmaisella ruoalla ja hakemaan juttuseuraa, kun mitä todennäköisimmin veljet kohtelivat Karamatsua taas vaihteeksi kuin ilmaa, mutta melko pian hän huomasi, että siitä ei ehkä ollutkaan kyse. Chibita oli tarjonnut Karamatsulle mehukkainta odeniaan (vaikka kaikkihan ne olivat aina yhtä mehukkaita) ja oluen, mutta muutaman suupalan jälkeen tämä ei ollut koskenutkaan ruokaansa. Karamatsu ei myöskään puhunut mitään. Se oli kaikkea muuta kuin normaalia, koska tavallisesti Karamatsun suu kävi lähes taukoamatta joko ruoan tai puheen vuoksi. Nyt ei ollut kyse edes muka-dramaattisesta hiljaisuudesta, jollaisia Karamatsulla oli toisinaan tapana läimiä puheensa lomaan.
”Mikä nyt, Kara-bou?” Chibita kysyi lopulta, kun Karamatsu kääntelehti tuolillaan kuin pikkulapsi, jonka oli päästävä vessaan. ”Rikkoiko Ichimatsu taas aurinkolasisi, vääntääkö vatsaa, vai mikä on?”
”Ah, ei mikään”, Karamatsu sanoi hiljaa pidellen olutlasia kädessään.
Erittäin epätyypillinen vastaus Karamatsulta. Normaalisti tämä olisi napsauttanut sormiaan, naurahtanut pienesti ja ladellut sitten pitkät litaniat elämän salaperäisyydestä ja kohtalon yllättävistä oikuista. Chibita ei voinut sanoa, että hän kuunteli Karamatsun mystisiä jorinoita mielenkiinnolla, mutta nyt hän suorastaan kaipasi niitä. Niin tyhmiä kuin ne olivatkin, ne sentään olivat normaaleja.
”Ihmisluonto on sitten kummallinen” Karamatsu sanoi sitten, aivan yhtäkkiä.
Chibita huomasi huokaisevansa helpotuksesta. Nyt alettiin mennä oikeaan suuntaan.
”Niinhän se on”, Chibita vastasi keskittyen samalla odenin maustamiseen.
”Luulet ymmärtäväsi sitä, ja sitten se yllättää. Se on kuin kirja, josta on revitty sivuja. Kirja, joka olisi voinut kertoa vaikka mitä, mutta sitten sillä onkin aivan uudenlainen tarina.”
Chibita huokaisi. Miksi hemmetissä hän olikaan hetki sitten kaivannut tällaista hölynpölyä?
”Jaa-ah, enpä osaa sanoa. En ole koskaan lukenut kirjaa, josta puuttuu puolet sisällöstä”, hän tokaisi sitten.
”Ja sitten se kirja onkin aivan turha”, Karamatsu sanoi huomaamatta lainkaan Chibitan jo kyllästynyttä äänensävyä. ”Ja se heitetään pois, vaikka sillä olisi vielä tarina kerrottavanaan!”
”Heittivätkö veljesi omaisuuttasi taas roskiin?” Chibita kysyi. Hän oli huomannut, että Karamatsun puheet yleensä heijastuivat enemmän tai vähemmän tämän omaan elämään ja epäreiluun kohteluun.
”Eivät”, Karamatsu vastasi. ”Tätä kirjaa ei voi heittää pois.”
”Jaahas.”
Karamatsu hiljeni taas. Olutlasi oli edelleen hänen käsissään, eikä juoman pinta ollut laskenut mitenkään merkittävästi. Odeniinsa Karamatsu ei ollut vieläkään koskenut ensimmäisten suupalojen jälkeen.
”Etkö aiokaan syödä?” Chibita kysyi.
”Chibita”, Karamatsu sanoi tuijottaen tätä suoraan silmiin. Hänen ilmeensä oli kuolemanvakava. ”Lukisitko sinä kirjaa, josta puuttuu sivuja?”
”Mitä helv...?” Chibita aloitti. ”Miksi minä sellaista lukisin?”
”Jos sillä olisi kuitenkin tarina kerrottavanaan, lukisitko?”
”Öh... Kai minä lukisin”, Chibita sanoi sitten.
Olisi kaikkien kannalta parasta vain myötäillä Karamatsun juttuja. Tämä vaikutti olevan varsin herkässä mielentilassa.
”Mutta syö nyt”, Chibita tokaisi. ”Minä en suvaitse sitä, että odenia heitetään hukkaan, hitto vieköön!”
Daikon Karamatsun lautaselta katosi hetkessä. Chibita kuunteli illan hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain syömisäänet ja... niiskaisu. Hän katsoi Karamatsun suuntaan uudestaan. Tämä näytti surkeammalta kuin aikaisemmin, jos se oli ylipäätään mahdollista. Kuului uusi niiskaisu.
Ääni lähti Karamatsusta.
”Hei, Karamatsu”, Chibita sanoi.
Toinen kohotti katseensa niiskaisten uudestaan. Hänen silmänsä kimmelsivät.
”Onko kaikki hyvin? Oikeasti? Alan huolestua.”
Karamatsu painoi katseensa takaisin alas.
”Ihan totta, kerro. Tekivätkö veljesti taas jotain?”
”Ah, brothers”, Karamatsu henkäisi. ”He eivät ole tehneet mitään. Yksinäinen susi, hylkiö, on lähtenyt yksin metsästämään.”
”Ja se susi ei sitten ole saanut saalista, vai?”
”Se ei tiedä, miten lähestyisi kohdettaan.”
”Vai niin. Mutta sinä tiedät, miten syödä odenia, joten syö!”
Karamatsu vaikeni jälleen täyttäen suuren suunsa ruoalla, jota Chibita oli hänen eteensä lapannut. Hänen keskittyessään syömiseen Chibita päätti vielä puhua.
”Karamatsu”, hän aloitti. ”En tiedä, miten sudet metsästävät, mutta ehkä paras tapa olisi iskeä heti, kun tilaisuus koittaa. Olla nopea. Lähestyä suoraan kiertelemättä ja kaartelematta.”
”Mmh... Mi-”
”Mutta toisaalta, eivätkös sudet liiku aina laumoissa?”
”Mmm...”
”Äh, se muistuttaa minua liikaa sinusta ja veljistäsi, hemmetti... Olette kuin aina nälkäinen susilauma...”
Chibita vaikeni äkisti. Hän oli tajunnut jotain. Karamatsu katsoi häntä surullisen kysyvästi daikon puoliksi suussaan.
”Mitä sinä olet tullut metsästämään?”
Daikon putosi Karamatsun suusta lautasen viereen. Karamatsu vinkaisi kuulostaen hermostuneelta koiralta ja käänsi katseensa nolona pois.
”Tai no, ehkä on parempi, etten tiedä.”
”Ehkä onkin...”
Karamatsu nousi ylös penkiltä katse edelleen mahdollisimman kaukana Chibitasta.
”Ki-kiitos odenista”, hän sopersi. ”Minä... ma-maksan myöhemmin... anteeksi...”
Ennen kuin Chibita ehti vastata mitään, Karamatsu oli pinkaissut juoksuun.
”Ka-Karamatsu?!” Chibita huusi hänen peräänsä. ”Odota!”
Ei ehkä ollut fiksua jättää odenkojua yksin ilman minkäänlaista valvontaa, mutta sillä hetkellä Karamatsu vei jo Chibitan huomion täysin. Tämä lähti Karamatsun perään niin nopeasti kuin vain kykeni. Onneksi Karamatsu ei ollut urheilullinen, hänen vauhtinsa hidastui nopeasti, ja Chibita sai hänet kiinni.
”Karamatsu, odota!”
Chibita tarrasi kiinni Karamatsun hihaan.
”Mi-minä sanoin, että maksan myöhemmin!”
”En minä sinun rahoistasi välitä, vaan sinusta!” Chibita ärähti. ”Käyttäydyt normaalia oudommin, joten totta kai olen huolissani!”
Karamatsu yritti lähteä uudestaan juoksuun, mutta Chibita roikkui tiukasti hänessä kiinni.
”Kerro minulle! Jokin selvästi painaa mieltäsi! Hitto vieköön, kerro, idiootti!”
Karamatsu pysähti. Hänen olkansa nykivät hetken ennen kuin hän alkoi itkeä. Reaktio oli Chibitalle niin yllättävä, että hän hätääntyi ja päästi välittömästi irti Karamatsun hihasta.
”Aaaa, anteeksi, Karamatsu!” hän parahti. ”Anteeksi! Ä-älä itke!”
”E-ei se sinun sy-syysi ole!” Karamatsu parkui. Hän kyykistyi maahan ja peitti kasvonsa käsillään. ”Si-sinä yrität vain a-a-auttaa, ja minä, MINÄ...”
Chibita ei saanut selvää lopusta, mitä Karamatsu käsiinsä sopersi. Hän tunsi olonsa avuttomaksi. Ei hän osannut lohduttaa. Kömpelösti Chibita laski kätensä Karamatsun olalle.
”Minun syyni tämä on”, hän sanoi sitten. ”Kun painostin sinua. Anteeksi. Ei sinun tarvitse kertoa minulle mitään, jos et halua.”
”Ha-haluan minä”, Karamatsu niiskutti. Hän katsoi Chibitaa onnettomasti. ”Miksi... miksi... MIKSI...!??”
”Öh, miksi mitä?”
”Miksi se on niin vaikeaa?”
”Mikä?”
”Se... se...”
Karamatsu oli kadottanut jälleen puhekykynsä.
”Ei mitään hätää”, Chibita rauhoitteli.
Hän auttoi Karamatsun takaisin pystyyn.
”Kerrot asiasi sitten kun pystyt, ei se niin ihmeellistä ole.”
Chibita yritti hymyillä rohkaisevasti Karamatsulle, joka pyyhki vuotavaa nenäänsä hupparinsa hihaan.
”Tule”, hän sanoi sitten. ”Sinulta jäi odenin syöminen kesken.”
Matka odenkojulle ei kestänyt kauaa; Karamatsu ei ollut pyrkimyksistään huolimatta ehtinyt pitkälle ennen kuin Chibita oli saavuttanut hänet. Chibita huomasi olevansa Karamatsun erittäin tiukassa otteessa aina siihen asti, kun he saapuivat kojulle. Aivan kuin Karamatsu pelkäisi, että hän lähtisi pakoon, vaikka roolit olivatkin olleet aivan päinvastaiset hetkeä aiemmin.
”Nyt istut siihen ja syöt odenisi loppuun asti, hitto vie”, Chibita komensi istuttaen Karamatsun penkille.
Karamatsun ote Chibitasta hölleni. Oikea käsi haparoi syömäpuikkoja otteeseensa.
”Parempi?” Chibita kysyi, kun Karamatsu oli tunkenut suunsa täyteen odenia. Tämä ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään pienesti. ”Hyvä.”
Chibita latoi Karamatsun eteen lisää ruokaa ja keskittyi sitten muihin asioihin. Nyt olisi vältettävä Karamatsun painostamista kaikin tavoin, ettei tämä taas luikkisi pakoon itku kurkussa.
Hiljaisena pysyminen vaikutti olevan tilanteelle hyväksi. Chibita vilkuili Karamatsua aina välillä, vaikka keskittyikin näennäisesti enemmän odenin vahtimiseen ja kirjaan, jonka oli ottanut mukaansa hiljaisia hetkiä varten. Ruoka, jota hän oli Karamatsulle tarjonnut, oli huvennut hyvää tahtia. Vaikka Karamatsu selvästikin keskitti kaiken huomionsa syömiseen, Chibita vannoi välillä kuulevansa Karamatsun mutisevan itsekseen englanniksi. Mitään järkevää kokonaisuutta Chibita ei niistä saanut mielessään muodostettua, ne olivat vain yksittäisiä sanoja mussutuksella maustettuina.
Kun Karamatsu vaikeni kokonaan, Chibita ei edes esittänyt olevansa kiinnostuneempi kirjastaan tai odenista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, koska nyt hän oli päättänyt odottaa. Taas vaihteeksi hän huomasi odottavansa Karamatsun käsittämättömiä puheita, jotka olivat täynnä metaforia, joita kukaan ei ymmärtänyt yrittämälläkään.
Hiljaisuus oli outoa. Mutta jos se esti Karamatsun pakenemisen ja itkun, parempi niin.
”Kiitos ruoasta”, Karamatsu sanoi hiljaa nousten penkiltä. Hiljaisuus särkyi.
”Äh, mitä tuosta, ole hyvä vain”, Chibita vastasi. Olisihan se ollut epäkohteliasta pysyä tuppisuuna tällaisessa tilanteessa.
Chibita oletti Karamatsun olevan nyt kylläinen ja lähtevän kotiin. Sisimmissään hän oli hieman pettynyt, ettei tämä puhunutkaan siitä jostain, mistä halusi, mutta mikä oli niin vaikeaa. Mutta ehkä aika ei vain ollut kypsä. Jos toisella kertaa...
Pian hän kuitenkin huomasi, ettei nähnytkään Karamatsun loittonevaa niskaa odenpatojen toisella puolella. Ja yhtäkkiä Karamatsu olikin hänen edessään.
”Chibita”, tämä henkäisi niin hiljaa, että Chibitallakin oli vaikeuksia kuulla sitä. ”Kiitos.”
Sitten Karamatsu kumartui sen verran, että sai kätensä kiedottua Chibitan ympärille. Chibita ei kyennyt vastaamaan halaukseen, halusi tai ei, sillä Karamatsu oli puristanut hänen kätensä tiukasti kylkiä vasten.
”Kiitos”, Karamatsu toisti, nyt jopa hiljempaa kuin hetkeä aiemmin. ”Kiitos, kun olet olemassa. Minä... minä... en tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Ra-rakastan sinua.”
Sen sanottuaan Karamatsu päästi Chibitasta äkisti irti, kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan kotia kohti. Chibitalle siunaantui sittenkin mahdollisuus tuijotella Karamatsun kauemmas lipuvaa hahmoa odenpatojen äärellä. Hän ei huutanut mitään tämän perään. Karamatsu kulki niin hiljaa, että tämän saavuttaminenkaan ei vaatisia paljoa, mutta Chibita ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Hän ei voinut. Rinnassa tuntui oudon lämpimältä ja kuplivalta, aivan kuin hän keittäisi odenia sydämessäänkin.
Kun Karamatsua ei enää näkynyt illan pimeydessä, Chibita istahti penkille ja jäi tuijottelemaan paikkaa, jossa tämä oli hetki sitten istunut.
”Voi Karamatsu”, hän huokaisi itsekseen. ”Sitäkö sinä koko ajan yritit sanoa? Miten paljon se sinulta vaatikaan, mutta... olen iloinen, että lopulta pystyit siihen.”
”Olen niin... iloinen...”
Karamatsun tunnustus oli loppujen lopuksi tehnyt Chibitan toimintakyvyttömäksi. Hänestä ei ollut enää vahtimaan odenpatojaan. Sen sijaan hän istuskeli penkillä kojunsa äärellä katsellen vuorotellen Karamatsun vakiopaikkaa sekä yläpuolellaan avautuvaa tähtitaivasta. Hänen olonsa oli poikkeuksellisen keveä ja iloinen. Elämä tuntui upealta, kauniilta, täydelliseltä, ja aivan kuin taivaalla tuikkivat tähdet olisivat hymyilleet hopeista hymyään hänelle.
”Voi Karamatsu. Mitäköhän minä tekisin ilman sinua?”