Kirjoittaja Aihe: Osomatsu-san: Sanoja joka tilanteeseen (S, Chibita/Karamatsu, oneshot-sarja 5/5)  (Luettu 1330 kertaa)

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Sanoja joka tilanteeseen
Author: Larjus
Fandom: Osomatsu-san
Chapters: Oneshot-sarja, julkaistu 5/5
Pairing: Chibita/Matsuno Karamatsu
Genre: Pääosin arkinen fluff/romance ja normidraama
Rating: S
Disclaimer: En omista Osomatsu-sania, tietenkään. Osomatsu-kun on alun perin Fujio Akatsukan tuotos. En tiedä, keillä kaikilla on vastuu ja krediitit sen seuraajalle Osomatsu-sanille, mutta ei ainakaan minulla. Anime ainakin on Pierrot'n käsialaa. En hyödy rahallisesti näiden ficien kirjoittamisesta.

A/N: Viidestä samaa tarinaa kertovasta oneshotista muodostuva sarja. Nää kaikki osallistuvat Aina Ekan Kerran kolmannelle kierrokselle.


***

Title: Liian vaikeita sanoja
Summary: Karamatsu on päätynyt Chibitan odenkojulle, ja hänellä on tärkeää asiaa – jos hänen puheistaan nyt saa mitään irti.

A/N: Karamatsun hölinät on mullekin yksi mysteeri. En tiedä, mistä helvetistä se puhuu :D Tai no, tavallaan tiedän. Mutta kuitenkin.

Kirjoitettu haasteen aiheeseen Ensimmäinen tunteiden tunnustus otsikon Ruusuilla tanssimista (vaiko sittenkään?) alta.



Liian vaikeita sanoja


Ei ollut mitenkään harvinaista nähdä Matsunoja Chibitan odenkojulla, kuutoset kun kävivät siellä harva se päivä. Normaalisti Chibita joutui kuitenkin kohtaamaan koko mörkölauman kerralla, heitä ei yleensä nähnyt erossa toisistaan. Yksinäinen Matsuno odenia syömässä oli harvinainen näky, jota ei kuitenkaan tarvinnut vaalia. Mitäpä sitä keskivertoluuserissa ja epäonnistujassa edes vaalisi.

Chibita oli taas kerran todistamassa hetkeä, jona yksi Matsunon kuudesta kauhusta oli eksynyt hänen odenkojulleen. Hän oli iloinen, että tulija oli Karamatsu, koska vaikka Chibitalla olikin kertynyt lapsuudesta asti valtava määrä kaunaa jokaista kuutosta kohtaan, hän tuli parhaiten toimeen juuri Karamatsun kanssa. Hitot, moneen muuhun verrattuna hän jopa piti Karamatsusta, vaikka tällä olikin tapana puhua pitkät litaniat käsittämätöntä paskaa, pukeutua kyseenalaisiin vaatteisiin ja syödä yhden illan aikana rekkalastillinen odenia maksamatta siitä jeniäkään (mutta niin söivät kaikki muutkin Matsunot eivätkä puhuneet juuri yhtään sen fiksumpia, joten Karamatsun pohjaton vatsa ja suuri suu saivat Chibitalta anteeksi).

Chibita oli alun perin ajatellut, että Karamatsu oli taas kerran tullut vain täyttämään vatsansa käytännössä ilmaisella ruoalla ja hakemaan juttuseuraa, kun mitä todennäköisimmin veljet kohtelivat Karamatsua taas vaihteeksi kuin ilmaa, mutta melko pian hän huomasi, että siitä ei ehkä ollutkaan kyse. Chibita oli tarjonnut Karamatsulle mehukkainta odeniaan (vaikka kaikkihan ne olivat aina yhtä mehukkaita) ja oluen, mutta muutaman suupalan jälkeen tämä ei ollut koskenutkaan ruokaansa. Karamatsu ei myöskään puhunut mitään. Se oli kaikkea muuta kuin normaalia, koska tavallisesti Karamatsun suu kävi lähes taukoamatta joko ruoan tai puheen vuoksi. Nyt ei ollut kyse edes muka-dramaattisesta hiljaisuudesta, jollaisia Karamatsulla oli toisinaan tapana läimiä puheensa lomaan.

”Mikä nyt, Kara-bou?” Chibita kysyi lopulta, kun Karamatsu kääntelehti tuolillaan kuin pikkulapsi, jonka oli päästävä vessaan. ”Rikkoiko Ichimatsu taas aurinkolasisi, vääntääkö vatsaa, vai mikä on?”
”Ah, ei mikään”, Karamatsu sanoi hiljaa pidellen olutlasia kädessään.

Erittäin epätyypillinen vastaus Karamatsulta. Normaalisti tämä olisi napsauttanut sormiaan, naurahtanut pienesti ja ladellut sitten pitkät litaniat elämän salaperäisyydestä ja kohtalon yllättävistä oikuista. Chibita ei voinut sanoa, että hän kuunteli Karamatsun mystisiä jorinoita mielenkiinnolla, mutta nyt hän suorastaan kaipasi niitä. Niin tyhmiä kuin ne olivatkin, ne sentään olivat normaaleja.

”Ihmisluonto on sitten kummallinen” Karamatsu sanoi sitten, aivan yhtäkkiä.
Chibita huomasi huokaisevansa helpotuksesta. Nyt alettiin mennä oikeaan suuntaan.
”Niinhän se on”, Chibita vastasi keskittyen samalla odenin maustamiseen.
”Luulet ymmärtäväsi sitä, ja sitten se yllättää. Se on kuin kirja, josta on revitty sivuja. Kirja, joka olisi voinut kertoa vaikka mitä, mutta sitten sillä onkin aivan uudenlainen tarina.”

Chibita huokaisi. Miksi hemmetissä hän olikaan hetki sitten kaivannut tällaista hölynpölyä?

”Jaa-ah, enpä osaa sanoa. En ole koskaan lukenut kirjaa, josta puuttuu puolet sisällöstä”, hän tokaisi sitten.
”Ja sitten se kirja onkin aivan turha”, Karamatsu sanoi huomaamatta lainkaan Chibitan jo kyllästynyttä äänensävyä. ”Ja se heitetään pois, vaikka sillä olisi vielä tarina kerrottavanaan!”
”Heittivätkö veljesi omaisuuttasi taas roskiin?” Chibita kysyi. Hän oli huomannut, että Karamatsun puheet yleensä heijastuivat enemmän tai vähemmän tämän omaan elämään ja epäreiluun kohteluun.
”Eivät”, Karamatsu vastasi. ”Tätä kirjaa ei voi heittää pois.”
”Jaahas.”

Karamatsu hiljeni taas. Olutlasi oli edelleen hänen käsissään, eikä juoman pinta ollut laskenut mitenkään merkittävästi. Odeniinsa Karamatsu ei ollut vieläkään koskenut ensimmäisten suupalojen jälkeen.
”Etkö aiokaan syödä?” Chibita kysyi.
”Chibita”, Karamatsu sanoi tuijottaen tätä suoraan silmiin. Hänen ilmeensä oli kuolemanvakava. ”Lukisitko sinä kirjaa, josta puuttuu sivuja?”
”Mitä helv...?” Chibita aloitti. ”Miksi minä sellaista lukisin?”
”Jos sillä olisi kuitenkin tarina kerrottavanaan, lukisitko?”
”Öh... Kai minä lukisin”, Chibita sanoi sitten.
Olisi kaikkien kannalta parasta vain myötäillä Karamatsun juttuja. Tämä vaikutti olevan varsin herkässä mielentilassa.

”Mutta syö nyt”, Chibita tokaisi. ”Minä en suvaitse sitä, että odenia heitetään hukkaan, hitto vieköön!”
Daikon Karamatsun lautaselta katosi hetkessä. Chibita kuunteli illan hiljaisuutta, jonka rikkoivat vain syömisäänet ja... niiskaisu. Hän katsoi Karamatsun suuntaan uudestaan. Tämä näytti surkeammalta kuin aikaisemmin, jos se oli ylipäätään mahdollista. Kuului uusi niiskaisu.
Ääni lähti Karamatsusta.

”Hei, Karamatsu”, Chibita sanoi.
Toinen kohotti katseensa niiskaisten uudestaan. Hänen silmänsä kimmelsivät.
”Onko kaikki hyvin? Oikeasti? Alan huolestua.”
Karamatsu painoi katseensa takaisin alas.
”Ihan totta, kerro. Tekivätkö veljesti taas jotain?”
”Ah, brothers”, Karamatsu henkäisi. ”He eivät ole tehneet mitään. Yksinäinen susi, hylkiö, on lähtenyt yksin metsästämään.”
”Ja se susi ei sitten ole saanut saalista, vai?”
”Se ei tiedä, miten lähestyisi kohdettaan.”
”Vai niin. Mutta sinä tiedät, miten syödä odenia, joten syö!”

Karamatsu vaikeni jälleen täyttäen suuren suunsa ruoalla, jota Chibita oli hänen eteensä lapannut. Hänen keskittyessään syömiseen Chibita päätti vielä puhua.
”Karamatsu”, hän aloitti. ”En tiedä, miten sudet metsästävät, mutta ehkä paras tapa olisi iskeä heti, kun tilaisuus koittaa. Olla nopea. Lähestyä suoraan kiertelemättä ja kaartelematta.”
”Mmh... Mi-”
”Mutta toisaalta, eivätkös sudet liiku aina laumoissa?”
”Mmm...”
”Äh, se muistuttaa minua liikaa sinusta ja veljistäsi, hemmetti... Olette kuin aina nälkäinen susilauma...”

Chibita vaikeni äkisti. Hän oli tajunnut jotain. Karamatsu katsoi häntä surullisen kysyvästi daikon puoliksi suussaan.
”Mitä sinä olet tullut metsästämään?”
Daikon putosi Karamatsun suusta lautasen viereen. Karamatsu vinkaisi kuulostaen hermostuneelta koiralta ja käänsi katseensa nolona pois.
”Tai no, ehkä on parempi, etten tiedä.”
”Ehkä onkin...”

Karamatsu nousi ylös penkiltä katse edelleen mahdollisimman kaukana Chibitasta.
”Ki-kiitos odenista”, hän sopersi. ”Minä... ma-maksan myöhemmin... anteeksi...”
Ennen kuin Chibita ehti vastata mitään, Karamatsu oli pinkaissut juoksuun.
”Ka-Karamatsu?!” Chibita huusi hänen peräänsä. ”Odota!”

Ei ehkä ollut fiksua jättää odenkojua yksin ilman minkäänlaista valvontaa, mutta sillä hetkellä Karamatsu vei jo Chibitan huomion täysin. Tämä lähti Karamatsun perään niin nopeasti kuin vain kykeni. Onneksi Karamatsu ei ollut urheilullinen, hänen vauhtinsa hidastui nopeasti, ja Chibita sai hänet kiinni.

”Karamatsu, odota!”
Chibita tarrasi kiinni Karamatsun hihaan.
”Mi-minä sanoin, että maksan myöhemmin!”
”En minä sinun rahoistasi välitä, vaan sinusta!” Chibita ärähti. ”Käyttäydyt normaalia oudommin, joten totta kai olen huolissani!”
Karamatsu yritti lähteä uudestaan juoksuun, mutta Chibita roikkui tiukasti hänessä kiinni.
”Kerro minulle! Jokin selvästi painaa mieltäsi! Hitto vieköön, kerro, idiootti!”

Karamatsu pysähti. Hänen olkansa nykivät hetken ennen kuin hän alkoi itkeä. Reaktio oli Chibitalle niin yllättävä, että hän hätääntyi ja päästi välittömästi irti Karamatsun hihasta.
”Aaaa, anteeksi, Karamatsu!” hän parahti. ”Anteeksi! Ä-älä itke!”
”E-ei se sinun sy-syysi ole!” Karamatsu parkui. Hän kyykistyi maahan ja peitti kasvonsa käsillään. ”Si-sinä yrität vain a-a-auttaa, ja minä, MINÄ...”
Chibita ei saanut selvää lopusta, mitä Karamatsu käsiinsä sopersi. Hän tunsi olonsa avuttomaksi. Ei hän osannut lohduttaa. Kömpelösti Chibita laski kätensä Karamatsun olalle.

”Minun syyni tämä on”, hän sanoi sitten. ”Kun painostin sinua. Anteeksi. Ei sinun tarvitse kertoa minulle mitään, jos et halua.”
”Ha-haluan minä”, Karamatsu niiskutti. Hän katsoi Chibitaa onnettomasti. ”Miksi... miksi... MIKSI...!??”
”Öh, miksi mitä?”
”Miksi se on niin vaikeaa?”
”Mikä?”
”Se... se...”

Karamatsu oli kadottanut jälleen puhekykynsä.
”Ei mitään hätää”, Chibita rauhoitteli.
Hän auttoi Karamatsun takaisin pystyyn.
”Kerrot asiasi sitten kun pystyt, ei se niin ihmeellistä ole.”
Chibita yritti hymyillä rohkaisevasti Karamatsulle, joka pyyhki vuotavaa nenäänsä hupparinsa hihaan.
”Tule”, hän sanoi sitten. ”Sinulta jäi odenin syöminen kesken.”

Matka odenkojulle ei kestänyt kauaa; Karamatsu ei ollut pyrkimyksistään huolimatta ehtinyt pitkälle ennen kuin Chibita oli saavuttanut hänet. Chibita huomasi olevansa Karamatsun erittäin tiukassa otteessa aina siihen asti, kun he saapuivat kojulle. Aivan kuin Karamatsu pelkäisi, että hän lähtisi pakoon, vaikka roolit olivatkin olleet aivan päinvastaiset hetkeä aiemmin.

”Nyt istut siihen ja syöt odenisi loppuun asti, hitto vie”, Chibita komensi istuttaen Karamatsun penkille.
Karamatsun ote Chibitasta hölleni. Oikea käsi haparoi syömäpuikkoja otteeseensa.
”Parempi?” Chibita kysyi, kun Karamatsu oli tunkenut suunsa täyteen odenia. Tämä ei kyennyt muuta kuin nyökkäämään pienesti. ”Hyvä.”
Chibita latoi Karamatsun eteen lisää ruokaa ja keskittyi sitten muihin asioihin. Nyt olisi vältettävä Karamatsun painostamista kaikin tavoin, ettei tämä taas luikkisi pakoon itku kurkussa.

Hiljaisena pysyminen vaikutti olevan tilanteelle hyväksi. Chibita vilkuili Karamatsua aina välillä, vaikka keskittyikin näennäisesti enemmän odenin vahtimiseen ja kirjaan, jonka oli ottanut mukaansa hiljaisia hetkiä varten. Ruoka, jota hän oli Karamatsulle tarjonnut, oli huvennut hyvää tahtia. Vaikka Karamatsu selvästikin keskitti kaiken huomionsa syömiseen, Chibita vannoi välillä kuulevansa Karamatsun mutisevan itsekseen englanniksi. Mitään järkevää kokonaisuutta Chibita ei niistä saanut mielessään muodostettua, ne olivat vain yksittäisiä sanoja mussutuksella maustettuina.

Kun Karamatsu vaikeni kokonaan, Chibita ei edes esittänyt olevansa kiinnostuneempi kirjastaan tai odenista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, koska nyt hän oli päättänyt odottaa. Taas vaihteeksi hän huomasi odottavansa Karamatsun käsittämättömiä puheita, jotka olivat täynnä metaforia, joita kukaan ei ymmärtänyt yrittämälläkään.

Hiljaisuus oli outoa. Mutta jos se esti Karamatsun pakenemisen ja itkun, parempi niin.

”Kiitos ruoasta”, Karamatsu sanoi hiljaa nousten penkiltä. Hiljaisuus särkyi.
”Äh, mitä tuosta, ole hyvä vain”, Chibita vastasi. Olisihan se ollut epäkohteliasta pysyä tuppisuuna tällaisessa tilanteessa.
Chibita oletti Karamatsun olevan nyt kylläinen ja lähtevän kotiin. Sisimmissään hän oli hieman pettynyt, ettei tämä puhunutkaan siitä jostain, mistä halusi, mutta mikä oli niin vaikeaa. Mutta ehkä aika ei vain ollut kypsä. Jos toisella kertaa...

Pian hän kuitenkin huomasi, ettei nähnytkään Karamatsun loittonevaa niskaa odenpatojen toisella puolella. Ja yhtäkkiä Karamatsu olikin hänen edessään.

”Chibita”, tämä henkäisi niin hiljaa, että Chibitallakin oli vaikeuksia kuulla sitä. ”Kiitos.”
Sitten Karamatsu kumartui sen verran, että sai kätensä kiedottua Chibitan ympärille. Chibita ei kyennyt vastaamaan halaukseen, halusi tai ei, sillä Karamatsu oli puristanut hänen kätensä tiukasti kylkiä vasten.
”Kiitos”, Karamatsu toisti, nyt jopa hiljempaa kuin hetkeä aiemmin. ”Kiitos, kun olet olemassa. Minä... minä... en tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Ra-rakastan sinua.”

Sen sanottuaan Karamatsu päästi Chibitasta äkisti irti, kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan kotia kohti. Chibitalle siunaantui sittenkin mahdollisuus tuijotella Karamatsun kauemmas lipuvaa hahmoa odenpatojen äärellä. Hän ei huutanut mitään tämän perään. Karamatsu kulki niin hiljaa, että tämän saavuttaminenkaan ei vaatisia paljoa, mutta Chibita ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Hän ei voinut. Rinnassa tuntui oudon lämpimältä ja kuplivalta, aivan kuin hän keittäisi odenia sydämessäänkin.

Kun Karamatsua ei enää näkynyt illan pimeydessä, Chibita istahti penkille ja jäi tuijottelemaan paikkaa, jossa tämä oli hetki sitten istunut.
”Voi Karamatsu”, hän huokaisi itsekseen. ”Sitäkö sinä koko ajan yritit sanoa? Miten paljon se sinulta vaatikaan, mutta... olen iloinen, että lopulta pystyit siihen.”

”Olen niin... iloinen...”

Karamatsun tunnustus oli loppujen lopuksi tehnyt Chibitan toimintakyvyttömäksi. Hänestä ei ollut enää vahtimaan odenpatojaan. Sen sijaan hän istuskeli penkillä kojunsa äärellä katsellen vuorotellen Karamatsun vakiopaikkaa sekä yläpuolellaan avautuvaa tähtitaivasta. Hänen olonsa oli poikkeuksellisen keveä ja iloinen. Elämä tuntui upealta, kauniilta, täydelliseltä, ja aivan kuin taivaalla tuikkivat tähdet olisivat hymyilleet hopeista hymyään hänelle.

”Voi Karamatsu. Mitäköhän minä tekisin ilman sinua?”
« Viimeksi muokattu: 03.09.2020 21:33:19 kirjoittanut Larjus »
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Jee, kivaa että kirjoitit lisää Osomatsu-sania <3<3 

Repeilin jo heti alussa kuvauksille Karamatsun tyypillisestä käytöksestä, erityisesti maininta jätkän erehtymättömästä tyylitajusta ilahdutti suuresti. Ja reps, hauskaa että olit dialogissa hyödyntänyt Karamatsun aina yhtä tehokkaita metaforia! Helppoa uskoa, että täysi hiljaisuus vähän hämmentää Chibitaa ja sitä tuttua paskanjauhantaa oikein odottaa, jotta tilanne vähän normalisoituisi, mutta totta kai Karamatsun sitten käydessä kunnolla asiaan Chibita ei oikein arvosta  ;D

Lainaus
”Ah, brothers”, Karamatsu henkäisi. ”He eivät ole tehneet mitään. Yksinäinen susi, hylkiö, on lähtenyt yksin metsästämään.”

Voi, mikä helmi <3  Tässä kohden mä jo ihan kuulin Karamatsun äänen ja sen hölinöiden tavanomaisen taustamusiikin.

Yleensä mua ficeissä vähän häiritsee se, että ihmiset säntäilee pakoon ja itkeskelee niin herkästi, mutta tähän fandomiin moinen urpoilu kyllä sopii mainiosti, ja totta kai Karamatsun tunne-elämä on hyvin dramaattista. Ja lol, tuossa tilanteessa sivuhuomio siitä, ettei kyseinen hurmuri ole erityisen kovassa kunnossa ja siksi sen saa helposti kiinni, oli ihan täyttä kultaa  ;D

Tää oli kiva ja sympaattinen. Paritus on varsin järkeenkäyvä, jännää nähdä mitä kaikkea tulet niille vielä kirjoittamaan. Kiitoksia taas viihdyttävästä osomatsuilusta.
sano mua rovastiks

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Haha, eipä mitään XD Musta on kiva kirjoittaa tästä sarjasta <3 Teen sen enemmän kuin mielelläni.

Karamatsun koko olemus käsittämättömine metaforineen ja tyylitajuineen on ihan parasta, pakko ne on mainita, jos vain kuvioon sopii.
Karamatsun kanssa sekä hiljaisuus että jatkuva paskanjauhanta on molemmat huonoja XD
Ihana kuulla, että olen tavoittanut sarjan tunnelman sen verran, että voit mielessäsi kuulla Karan äänen ja taustamusiikin <3

Eipä noi paikalta pakenemiset munkaan suosikkeja tarinoissa ole. Jotenkin se vain tuntui sopivan tähän hyvin, kun tätä flow-tilassa naputtelin. Kun sanat loppuvat kesken, on paettava paikalta, tai jotain :D Ja kun tosiaan sarja itsessäänkin on niin älytön, ja Karamatsu Draamakuningatar isolla D:llä (pun not intended  ;D), niin eipä tuo pakoon pinkaisu ihan mahdoton tilanne olisi (etenkin kun Karalla on paska kunto, ettei se edes pääse kauas ennen kuin on pakko hidastaa), itkemisestä puhumattakaan. Tää oli kans vissiin tyyliin eka kerta kun vastaavasta kirjoitan, niin kaipa sekin meriitti tuli lopulta saavutettua XD

Kiva kuulla, että tykkäsit. Lisää on tulossa jossain vaiheessa! Oon ton seuraavan kanssa vähän jumissa, se paljastui pahemmaksi palaksi kuin suunnitellessa luulinkaan! Mut kyl mä selviin, saan tästä parituksesta voimaa :D (ja muutakin matsuilua työn alla, että niitä saattaa tulla aiemmin...)
Kiitos ihanasta kommentista <3 Taattu kestovirne loppuillalle sen takia.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Turhia sanoja
Summary: On olemassa hetkiä, jolloin on loppujen lopuksi vain parempi pysyä hiljaa.

A/N: Aiheena Ensisuudelma otsikon Ruusuilla tanssimista (vaiko sittenkään?)  alta.

Tääkään ei nyt mennyt ihan siihen suuntaan, mihin aattelin, mutta mitäpä tuosta. Kun kirjottaa parissa pötkössä niin jossain vaiheessa hetken mielijohteet vie mennessään. Noin 95 prosenttia tästä on kirjoitettu yöaikaan, sekin selittänee jotain :D

Pitkitettyä piimää. Pitäähän semmoisenkin tuottaminen joskus kokea.


Turhia sanoja


Oli sanomattakin selvää, että Chibita rakasti työtään odenkojun pitäjänä. Intohimo odenia kohtaan sai hänet työskentelemään lähes tauotta ja aina yhtä omistautuneesti. Karamatsu olikin välillä miettinyt, oliko mitään, mikä saisi Chibitan pitämään vapaapäivää töistä. Tämä kun tuntui olevan valmis odenpatojen äärelle toinen jalka haudassakin. Varmasti vain kuolema pidättelisi Chibitaa.

Eräänä päivänä Karamatsulle kuitenkin kävi ilmi, että kuolema ei ollutkaan ainoa asia, joka sai Chibitan uhraamaan aikaansa muullekin kuin työlleen ja odenille. Oli jotain muutakin. Karamatsu itse, nimittäin. Kun hän illalla vastasi eteisessä soivaan puhelimeen, koska kukaan muu ei taaskaan vaivautunut, hän ei odottanut kuulevansa Chibitan iloista ja hieman kainoa ääntä. Eikä hän todellakaan odottanut Chibitan kertovan pitävänsä illan vapaata töistä ja pyytävän häntä luokseen. Mikään ei kuitenkaan saanut Karamatsua kieltäytymään kutsusta, vaikka sen yllättävyys mykistikin hänet lähes puoleksi minuutiksi, ja Chibita oli joutunut karjumaan linjan toisessa päässä saadakseen Karamatsulta vastauksen.

Joten Karamatsu oli siis päätynyt Chibitan luokse tekemään ”ei mitään ihmeellistä”, kuten Chibita itse oli asian ilmaissut. He istuskelivat parvekkella ja katselivat iltahämärässä kylpevää Tokiota. Tunnelma oli samaan aikaan sekä rento että jännitettä täynnä. Sen jälkeen kun Karamatsu oli saanut kerrottua Chibitalle tunteistaan, oli kulunut muutama päivä ennen kuin Chibita oli saanut osoitettua vastaavansa tunteisiin samalla mitalla. Ja sen jälkeen... ei mitään. He eivät olleet puhuneet tulevasta lainkaan, koska kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa asiaan liittyen. Kipinä oli kuitenkin olemassa jokaisena hetkenä, kun he olivat kahdestaan. Tunnelma olisi myös voinut aina olla romanttinen, jos Karamatsu vain osaisi pitää turpansa edes hetken tukossa.

”Ihmeellistä, miten mystisiksi kaupungin kadut muuttuvat heti, kun alkaa hämärtää. Kun valo väistyy, taika tulee esiin. Ja sitten se lumoaa kaiken ympärillään, ja ihmiset voivat ihastella sitä ja kylpeä sen lumoavassa hehkussa. Ja...”

Chibita ei voinut olla ajattelematta, että taika – mitä Karamatsu sillä ikinä tarkoittikaan – ei todellakaan tulisi esiin edes säkkipimeällä, jos Karamatsu jatkaisi löpinöitään. Tämän jatkuva pälätys latisti tunnelmaa varsin tehokkaasti ainakin Chibitan mielestä. Vaikka hiljaisuus Karamatsun seurassa olikin yleensä outoa, turhanpäiväinen hölinä osasi helpostikin olla huonompi vaihtoehto. Olisipa hänellä suukapula tai jotain vastaavaa, jonka tunkea Karamatsun suureen leipäläpeen. Nyt, kun Chibita ei ollut odenkojunsakaan ääressä, hän ei voinut lappoa Karamatsun eteen kasapäin ruokaa ja toivoa, että tämän vatsa ja ruokahalu olisivat suuta ja puhetulvaa suurempia.

”Nyt on vain vielä niin valoisaa, ettei taivaalla näy tähtiä. Näkyykö täälläpäin muuten yleensäkään tähtiä? Ne ovat aina niin kauniita...  Aina kun katson niitä, näen toivoa. Toivoa ja taikaa. Ihan kuin ne yrittäisivät sanoa minulle, että minä pystyn mihin vain...”

Chibitan teki mieli kysyä, pystyisikö Karamatsu tähtien avulla olemaan hiljaa, mutta hillitsi itsensä. Tunnelma kuolisi viimeistään siihen, että hän saisi sanoillaan Karamatsun loukkaantumaan. Niin paljon kuin Karamatsun hölötykset häntä ärsyttivätkään, hän oli niille sentään jollain tapaa immuuni.

”Ah, niin kaunista... Ilta kietoo kaupungin syleilyynsä. Hyväilee sitä kylmällä mutta hellällä kosketuksellaan. Valmistelee sen yö-”
Karamatsun puhe katkesi yhtäkkiä kesken sanan. Chibita oli saanut idean hänen sanoistaan ja tarttunut häntä kädestä, ja äkillinen ihokontakti yllätti hänet täysin vieden puhekyvyn mukanaan. Karamatsun sydämen syke kiihtyi, ja kuumotus kohosi väkisinkin poskille. Hän ei myöskään voinut estää pientä hymyä, joka sisukkaasti tökki suupieliä ylöspäin.

”Öh... Tuota...”
Sanat tuntuivat tarttuvan Karamatsun kurkkuun. Chibita ei voinut olla tuntematta voitonriemua. Vihdoinkin Karamatsu oli hiljaa.
”Chibita... mi-minusta on ihanaa viettää aikaa kanssasi näin.”

No, ainakin sitä hiljaisuutta kesti kymmenen sekuntia.

Karamatsun puheet myös vaikuttivat siirtyvän Chibitalle miellyttävämpään suuntaan. Tuntuihan se paremmalta kuulla, että joku nautti hänen seurastaan, kuin tylsistyä illasta ja sen mystisestä mystisyydestä kertovan monologin äärellä.

Miten paljon pelkkä kosketuskaan sai aikaan. Sen vaikutus oli suorastaan ihailtavaa.

”Tai ei, 'ihanaa' ei riitä kuvaamaan sitä, miten paljon minä oikeasti nautin tästä. Tai ainahan minä olen pitänyt siitä, että voin istua jossain korkealla ja katsella hämärtyvää taivasta, mutta... mutta...”
Karamatsu puristi Chibitan kättä lujempaa.
”Sinun kanssa tämä kaikki on jotenkin parempaa. Tai siis... en minä osaa selittää sitä, mutta...”
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään”, Chibita keskeytti Karamatsun. ”Minä ymmärrän kyllä.” Hetken päästä hän vielä jatkoi: ”Ja ajattelen itsekin samoin.”

Karamatsu käänsi punehtuneet kasvonsa kohti Chibitaa.
”O-oikeasti!?” hän hymyili hämmentyneesti. ”Se, että ajattelet niin, tekee minut niin onnelliseksi. Kun minusta tällainen on aina ollut kivempaa jonkun kanssa, mutta veljien kanssa on turha edes yrittää, pahimmassa tapauksessa heiltä saa turpaan tai he tuuppaavat minut alas katolta ja naamioivat sen onnettomuudeksi, mutta sinun kanssa... sinun kanssa...”
”Kara-bou”, Chibita keskeytti Karamatsun puhetulvan jälleen. ”Ole jo hiljaa.”

Chibitan tylyhkö käsky oli lausuttu niin pehmeällä äänensävyllä, ettei Karamatsu tuntenut lainkaan tarvetta loukkaantua.
”Aaah, anteeksi...” hän sopersi. ”Minä yritän olla hiljaa, mutta minulle tulee aina tunne, että minun pitäisi sano-”
Karamatsu lopetti puheensa äkisti. Hän nielaisi ja katsoi Chibitaa suoraan silmiin.
”Anteeksi, hölötän taas”, hän sanoi kuulostaen hivenen nololta.
Chibita tyytyi vain hymyilemään. Miten suloinen idiootti Karamatsu hänestä olikaan.

Chibitan hymy veti Karamatsun huomion puoleensa, ja pian heidän katseensa olivat lukittautuneet toisiinsa. Molemmat pysyivät vaiti – jopa Karamatsu – ja keskittyivät tarkastelemaan toistensa punastuneita kasvoja, joista paistoi samaan aikaan jännittyneisyys, innostus ja epävarmuus. Kuitenkaan heistä kumpikaan ei osannut tehdä tilanteen edistämiseksi yhtään mitään. Kipinä heidän välillään kyti yhä sinnikkäästi mitä enemmän he toisiaan katselivat, mutta jos sitä ei ruokittaisi liekeiksi asti jollain, millä tahansa, se sammuisi ennen pitkää ja muuttaisi koko tilanteen kiusalliseksi.

Ja Karamatsu hitto vie oli taas aukomassa suutaan.

”Chi-”
Karamatsu ei ehtinyt pidemmälle, kun Chibitan sormi jo vaiensi hänet. Se painautui hänen huulilleen pienen pään pudistelun ja hiljaistakin hiljaisemman hyssyttelyn ryydittämänä. Karamatsu nielaisi, kasvot punehtuen entistä enemmän, ja alkoi näyttää suorastaan epätoivoiselta. Chibitasta tuntui, että ymmärsi Karamatsun hiljaisuutta paremmin kuin puhetta. Koko tämän olemus suorastaan huusi ”Mitä meidän pitäisi tehdä!?”

Chibitan sydän tuntui hakkaavan kurkunpäässä eikä rinnassa, ja häntä jännitti ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta hän halusi pysyä niin tyynenä kuin tilanne salli. Hän siirsi Karamatsun äänen vaimentaneen käden tämän poskelle. Sormenpäät sivelivät punehtunutta ihoa hellästi. Karamatsu nielaisi uudestaan. Katsekontakti heidän välillään ei katkennut hetkeksikään.

Vaikutti taas siltä, että Karamatsu aikoisi sanoa jotain. Chibita oli jo valmis karjaisemaan ”Hiljaa!” ei-niin-kauniisti silläkin uhalla, että kaikki jännite heidän välillään katoaisi tuhka tuuleen, mutta onneksi Karamatsu pysyikin vaiti. Sen sijaan tämä lähestyi häntä sentin pari, alahuultaan purren ja lopulta siirtäen katseensa sivuun katkaisten samalla heidän välillään olleen näkymättömän linkin.

Oli kuin Karamatsu olisi itse vastannut kysymykseen, jota hänen koko olemuksensa oli hetki sitten huutanut herkeämättä. Chibitalle oli selvää, mitä heidän pitäisi Karamatsun toiveiden mukaan tehdä. Hänelle oli myös selvääkin selvempää, että hän halusi itse samaa.

Chibita lähestyi Karamatsua aavistuksen ja katsoi nyt itsekin poispäin. He kuitenkin pystyivät varsin hyvin näkemään toistensa liikkeet ja reagoimaan niihin. Karamatsu lähestyi häntä jälleen hieman jääden hermostuneena odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Oli taas Chibitan vuoro tulla vastaan. Sanomattoman sopimuksen turvin he vuorottelivat toistensa lähestymisessä kunnes heidän kasvojensa välillä oli vain muutama vaivainen millimetri. Chibitan sydän hakkasi lujempaa kuin koskaan aiemmin. Karamatsu oli punainen kuin pitkään auringossa kypsynyt tomaatti, ja Chibita saattoi tuntea hänen kasvojensa kuumotuksen ihollaan. Vai oliko se vain hänen omien poskiensa poltetta?

He olivat taas kerran jumiutuneet tilanteeseen, jossa kumpikin tiesi, mitä halusi, mutta ei kuitenkaan tehnyt asian eteen käytännössä yhtään mitään. Chibitan sormenpäät sivelivät Karamatsun poskea kunnes hän lopulta laski kätensä alas hieman vaivautuneena ja turhautuneenakin. Karamatsu oli niin lähellä... Mutta silti liian kaukana.

Kun tilanne lopulta eteni, Chibita ei tiennyt, kumman aloitteesta se tapahtui. Tai ehkä kaikki olikin puhdas vahinko; kun kahdet kasvot ovat millien päässä toisistaan, ne väkisinkin koskettavat toisiaan ennen pitkään. Ei kuitenkaan ollut väliä, mikä lopulta sai heidän huulensa koskettamaan toisiaan. Tärkeintä oli, että se tapahtui. Heidän ensimmäinen suudelmansa oli kevyt ja lyhyt, mutta se sai paljon aikaan. Chibita tunsi onnen kuplivan sisällään, ja kaikki heidän välillään olevat kipinät pääsivät sinkoilemaan vapaasti ja roihahtamaan liekkeihin. Chibita myös yksinkertaisesti tiesi, että Karamatsu oli vähintäänkin yhtä onnellinen kuin hän itse.

Vaikka Chibitalle jäikin epäselväksi, kumpi heistä oli aikaisemmin ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen tilanteen edistämiseksi, suudelmasta pois vetäytyminen oli heidän sanaton, yhteinen päätöksensä. Vetäydyttyään kauemmas he jäivät katselemaan toisiaan sanattomina, hieman hämmentyneinä mutta onnellisina ja tyytyväisinä. Katseet olivat kainoja ja tunteita täynnä. Chibita ei voinut olla vastaamatta Karamatsun punastuneilla kasvoilla sädehtivään leveään hymyyn.

”Tuota... vo-voidaanko me...” Karamatsu takelteli saamatta kysymystään koskaan loppuun asti. Chibita kuitenkin tiesi tismalleen, mitä Karamatsu halusi. Hänen hymynsä leveni, ja hän nyökkäsi Karamatsulle, joka näytti helpottuneelta saadessaan myönteisen vastauksen.

He suutelivat uudestaan, ja vaikka suudelma oli tälläkin kertaa kevyt ja kesti vain hetken, sitä ei edeltänyt turhauttavaa ikuisuutta, jona tunnelma oli sähköä täynnä mutta kumpikaan ei tehnyt asian eteen mitään. Kaikki tuntui niin luonnolliselta vaikkakin jännittävältä. Heillä ei kummallakaan ollut juuri kokemusta mistään tällaisesta, mutta ehkä niin oli parempi. He saivat empiä, haparoida ja kokeilla yhdessä.

Karamatsu kietoi toisen kätensä kömpelösti Chibitan ympärille ja veti tämän lähemmäksi itseään. Chibita antoi päänsä painua Karamatsua vasten ja käänsi katseensa kohti iltaan valmistautunutta kaupunkia, jota he olivat jo aiemmin seuranneet. Karamatsun kehosta hehkuva lämpö ja sydämen nopeatempoinen tykytys tekivät hänen olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Aivan kuin ei voisi olla mitään muuta paikkaa, jossa hänen kuuluisi olla. Hänen huulillaan kihelmöi edelleen pienesti suudelmien jäljiltä. Chibita kurotteli Karamatsun vapaan käden suuntaan ja veti sen lähemmäs itseään sommitellen heidän sormensa toisensa lomaan. Hän tunsi Karamatsun säpsähtävän pienesti mutta myös rauhoittuvan nopeasti ja tiukanten samalla otettaan Chibitan kädestä.

Oli hyvä olla niin, lähellä toista, ja katsella iltataivaan alla avautuvaa Tokiota. Karamatsukaan ei enää yrittänyt runoilla  mitään tähdistä ja yön taiasta vaan oli kaikessa hiljaisuudessa keskittynyt hyväilemään Chibitan kämmentä peukalollaan. Chibita painautui lähemmäs Karamatsua nauttien tästä huomionosoituksesta ja illan hiljaisuudesta.

Vaikka Chibitalla ei ollut aikaisemmin ollut aavistustakaan, mitä Karamatsu oli turhankin metaforisilla puheillaan tarkoittanut, hän uskoi nyt viimein päässeensä niistä jyvälle. Siinä penkillä istuessa, Karamatsuun nojaten ja äskeisiä suudelmia muistellen, ei ollut epäilystäkään, mitä Karamatsun mainitsema taika oli, ja etteikö hän olisi päässyt osalliseksi siitä.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Hmmm, tää on nyt jotenkin hankala kommentoitava, mutta haluan jotenkin ilmoittaa, että edelleen tätä seurailen! Oli kiva saada uutta luettavaa fandomista, toivottavasti löytyy lähiaikoina inspistä taas jatkamiseen  :)

Chibita oli tässä mun makuun vähän turhan pehmo, olisin kuvitellut sen verbaalisesti muksivan Karaa enemmän  :D  Mutta musta on kyllä kivaa lukea eriäviäkin tulkintoja ja näkemyksiä hahmojen keskinäisistä suhteista, ja mikäpä ettei tämäkin pariskunta tavoittaisi toisinaan tällaisen hempeämmänkin hetken. Tosin lol, totta kai moinen vaatii sen, että Kara pitää päänsä kiinni :')  Oli myös hirveän söpöä, että Karamatsu kysyi, voitaisiinko pussailla enemmänkin, koska voi sitä uunoa.

Kiitoksia taas tästä, oli taas mukavaa ja kivan leppoisaa luettavaa <3
sano mua rovastiks

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Haha, Chibitasta tosiaan tuli pehmompi kuin mitä mäkään ajattelen XD Vaikka kyllä sillä on se helläkin puolensa, välillä harvinaisenkin hellä (ainakin kasari-kunissa). Ja musta on välillä hauska kokeilla venyttää hahmoja suuntaan jos toiseen. Ja jos on fluffyn tarve, niin sitähän tekee vaikka väkisin :'D

Ja joo, Karamatsu on niin uuno, että pakkohan sen on kysyä lupaa uudelleen suuteluun XD En vois kuvitellakaan sen tilanteen menevän mitenkään muuten. Se ei vain ole mahdollista.

Ääääwäwää, kiitos taas kommentista, vaikka näin myöhään tähän vastaankin, vaikka heti silloin elokuussa luin. Mutta nyt mulla on vaihteeksi jopa jatkoa tähän.



***



Title: Sanoja, joita kukaan ei kuule
Summary: Yksin toista odottaessa on paljon aikaa sanoille, joita kukaan ei ole kuulemassa.

A/N: Aiheena Ensimmäiset oharit otsikon Ruusupensaassa istumista alta.
Tästä ei oikeastaan fluffinen tullut, mutta mitäpä tällä teemalla voi olettaa :D (Tää olkoot suunnilleen angstisin teksti, minkä olen kirjoittanut ja koskaan tulen kirjoittamaan.)

Vaihteeksi jotain enempi Karamatsun näkökulmasta.



Sanoja, joita kukaan ei kuule


Karamatsulla oli tapana innostua asioista herkästi, joskaan ei samalla tasolla kuin Jyushimatsulla tai ylienergisellä koiranpennulla, vaikka sisäisesti hänessä aina paloikin samanlainen uusien, mieluisten asioiden sytyttämä into. Se kaikki vain heijastui arjessa eri tavalla. Karamatsu ei juossut ympäri asuntoa ja hyppinyt seiniä pitkin niin, että päälaki hipoi kattoa, ei ulissut eikä hokenut baseball-termejä. Sen sijaan hän puoliksi muutti kylpyhuoneeseen, kuin olisi liimannut itsensä peiliin kiinni, tai sitten hän istui talon katolla ja soitti kitaraansa niin kovin ottein, että vaikutti pikemminkin yrittävän katkoa kaikki sen kielet. Ja olihan siinä samalla julistettava kovaan ääneen elämän ihmeellisyyttä huonolla englannilla, oli ketään kuuntelemassa tai ei.

Tällä(kin) kertaa into oli roihahtanut Karamatsun sisällä liekkeihin Chibitan takia. Tämä oli reilu viikko sitten ehdottanut, että he voisivat viettää illan yhdessä, mennä jonnekin, tehdä jotain kivaa. Vaikka Karamatsu ja Chibita olivat viettäneet aiemminkin paljon aikaa yhdessä, tuleva ilta tuntui Karamatsusta jotenkin erityiseltä. Yleensä heidän yhteinen aikansa oli varsin spontaania ja alkoi kuin yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Tällä kertaa, kun asia oli sovittu etukäteen päiviä sitten, tuntui kuin he olisivat oikeastaan menossa ihan oikeille treffeille. Ja sellainen jos mikä sai Karamatsun suistumaan pois raiteiltaan.

Niinpä Chibitan treffikutsu mielessään Karamatsu oli viettänyt päivästään hyvän aikaa kylpyhuoneessa itseään puunaten ja hiuksiaan sukien. Vaatteet olivat vaihtuneet ainakin neljästi, ja Karamatsu oli myös kuluttanut puolitoista tuntia löytääkseen aurinkolasinsa, jotka joku – todennäköisesti Ichimatsu ja tämän viekkaat kissatoverit – oli kätkenyt eteisen kenkäkaappiin tennarikasan taakse. Karamatsu itse kun oli varma, ettei ollut jättänyt niitä sinne. Lasit löydettyään Karamatsu vaihtoi vaatteensa uudelleen ja jumiutui sitten taas peilin eteen kampa kädessään.

Veljilleen Karamatsu ei ollut sanonut menostaan yhtään mitään. Käytännössä se ei eronnut lainkaan tilanteesta, jossa hän olisi kuuluttanut julki suunnitelmansa kyseiselle illalle. Eihän häntä siinä kotitaloudessa juuri kukaan koskaan kuunnellut. Karamatsu olikin surutta päättänyt kanavoida kaiken energiansa ja huomionsa itsensä valmistamiseen iltaa varten (vaikka sisimmässään hän olikin hieman surullinen siitä, etteivät hänen menonsa muita perheenjäseniä pahemmin kiinnostaneet).

Kun viimein koitti aika tehdä lähtöä, Karamatsun vatsa oli solmussa ja olotila sekava, mutta mieli oli intoa täynnä. Matka sovitulle tapaamispaikalle sujui kuin myötätuulessa liitäen. Karamatsu hypähteli joka kolmannella askeleella, vaikka yrittikin pysytellä tyynen coolina. Tapaamispaikaksi sovitulle sillalle päästyään hän veti syvään henkeä, ankkuroi itsensä kohtaan, jossa ei ollut ohikulkijoiden tiellä, ja yritti hakea tyyneyttä ulkoiseen olemukseensa. Ulospäin hän myös pysyi vaiti, tyytyen avautumaan itselleen (ja kuvitteellisesti Chibitalle) hiljaa mielessään.

”Ah, Chibita, my love, minä olen jo täällä. Siellä missä sovimmekin, hyvissä ajoin. Heh, minä kun en halua pakottaa sinua tilanteeseen, jossa joutuisit odottamaan saapumistani lainkaan. Heh. Minä hoidan odottamisen meidän molempien puolesta. I wait for you.”

Karamatsu veti keuhkoihinsa kirpeän viileää syysilmaa ja haki parempaa asentoa sillan kaiteeseen nojaten. Ulkona oli melko valoisaa, minkä lukuisat lamput takasivat hyvin, mutta aurinkolasit (joille ei pilvisellä säällä ollut mitään kunnollista funktiota) tekivät kaikesta himmeän hämärää. Ja sellainen jos mikä oli Karamatsusta niin hienoa ja coolia. Mystistä. Hän saattoi jo tuntea ohi kulkevien ihmisten uteliaan ihailevat katseet ihollaan.

”Tuskin maltan odottaa, että saan tietää, mitä tämä ilta tuo tullessaan. Mitä kaikkea teemmekään? Vaikka tietenkin jaksan odottaa sinua, ja odotankin. Olen valmis odottamaan sinua vaikka ikuisesti. Minä vain... Chibita, aika kanssasi on minulle niin tärkeää, my light of life, ja haluan nauttia siitä niin paljon kuin mahdollista.”


Karamatsu tajusi varsin nopeasti, että hänen olisi pitänyt ehkä sittenkin pukea enemmän vaatteita. Vaikka tyyli menikin käytännöllisyyden edelle, ja hän oli ennenkin ollut valmis jäätymään haluamansa asukokonaisuuden vuoksi, kolea ja sinnikäs syystuuli herätti väkisinkin järjen äänen hänen mielessään. Ei Chibita varmaankaan välittäisi, jos hänellä olisi ollut nahkatakin alla hupparikin, olihan Chibita nähnyt hänet varsin arkisissakin vaatteissa ties miten monta kertaa.

”Ei!” Karamatsu huusi mielessään järjen ääntä vastaan. ”Minä olen menossa treffeille armaan Chibitani kanssa, ja treffeille ei huppari päällä mennä! Minä en ole sellainen mies. Olen tyylikäs. Elegantti. Herrasmies. Ajattelen myös treffeiseuraani. Chibitan on nähtävä, että olen panostanut tähän tapaamiseen, ja huppari kielii aivan päinvastaista.”

Eipä Karamatsulla enää olisi ollut aikaakaan käväistä kotona hakemassa lisää vaatteita, koska hän ei missään nimessä suostuisi myöhästymään. Jopa hupparin pukeminen treffeille olisi pienempi paha kuin itse treffeiltä myöhästyminen. Ne molemmat samalla kertaa olisi suorastaan katastrofi.

Olisipa sillalla ollut vain edes jotain tuulensuojaa. Tai olisivatpa he valinneet toisen tapaamispaikan. Sen vaihtamisen ehdottaminenkaan ei tosin kävisi päinsä, ihan jo käytännöllisistä syistäkin johtuen: Karamatsulla ei ollut kännykkää. Hän ei saisi Chibitaan mitenkään yhteyttä ennen kuin tämä saapuisi paikalle. Eikä herrasmies muutenkaan soittaisi seuralaiselleen ja ehdottaisi muutoksia tapaamiseen noin vain, omista itsekkäistä syistä.


**

Aika kului, eikä Chibitaa kuulunut saati näkynyt. Karamatsu vilkuili kelloa vähän väliä ja yritti saada veren kiertämään kohmeisissa sormissaan.

He olivat sopineet tapaavansa sillalla puoli seitsemältä.

Kello oli varttia vaille.

Karamatsu ei ollut vielä huolissaan. Hän oli tottunut odotteluun eikä se itsessään haitannut häntä. Kylmyys ja jäätyneet sormet tekivät odottamisesta epämukavaa, mutta se kaikki korvaantuisi kyllä, kun Chibita tulisi ja he voisivat aloittaa treffinsä. Toivon mukaan jossakin lämpimässä.

”Ei mitään hätää, Karamatsu. Chibita on vain hieman myöhässä, eikä ole voinut ilmoittaa siitä sinulle. Hän ei voi tavoittaa sinua, mutta se ei tarkoita, etteikö hän tulisi. Hän tulee kyllä.”

Se pieni ääni, joka oli aikaisemmin moittinut Karamatsua liian ohuisiin vaatteisiin pukeutumisesta, rohkeni nyt väittää, että oli suorastaan idioottimaista odottaa Chibitaa sillalla ja paleltua siinä samalla. Sen mukaan Karamatsun pitäisi palata samantien kotiin ja vaikka soittaa Chibitalle, että näkisivät heti siellä tai myöhemmin jossain muualla. Mutta Karamatsu pani äänelle vastaan.

”Ei! Minä odotan.”


**

Oliko se silkkaa itsepäisyyttä vai pelkkää tyhmyyttä (jota Karamatsulla riitti huomattavasti enemmän kuin itsepäisyyttä), Karamatsu joka tapauksessa jäi odottamaan Chibitaa sillalle. Kello oli jo muutaman minuutin yli seitsemän, mutta Karamatsu oli edelleen yksin, ilman seuraansa. Pieni ääni jossain mielen sisässä jaksoi edelleen inistä Karamatsulle tämän valinnoista, mutta ne eivät tehonneet ainakaan äänen toivomalla tavalla. Karamatsu nojasi edelleen sillan kaiteeseen, tähyili ympärilleen vilkuillen kelloa muutaman sekunnin välein ja paleli. Häntä oli myös alkanut hieman jopa pelottaa ja ahdistaa.

”Chibita, missä olet? Milloin tulet? Onko jotain sattunut? Olethan kunnossa? Vai... oletko jättänyt tarkoituksella tulematta? Et kai ole hylännyt minua?”
Oli Karamatsun veljille varsin tyypillistä panna hänet odottamaan heitä pitkään tyhjänpanttina, turhaan, mutta Karamatsu ei halunnut uskoa samaa Chibitasta. Tämä oli aina ollut niin ystävällinen hänelle... Tai no, olihan heidänkin välillään ollut lapsuudesta asti paljon kaunaa, epämääräisyyksiä ja väkivaltaakin, mutta Chibita kuitenkin kohteli häntä yleisesti ottaen hyvin. Eihän Karamatsu itsekään mikään puhtoinen enkeli ollut. Hän oli ansainnut Chibitan paikoitellen karkean kohtelun.

Ja Karamatsu oli uskaltanut ajatella, että kaikesta huolimatta Chibita välittäisi hänestä. Hän halusi edelleen uskoa niin.


**

Kun kello tuli jo puoli kahdeksan, Karamatsun usko siihen, että Chibita tulisi, oli käytännössä kuihtunut pois. Syksyinen iltataivas osoitti repeilyn merkkejä: sade alkaisi koska tahansa. Karamatsua palelsi päästä varpaisiin, hänen oli jano ja nälkäkin, päätä särki, ja jos hän ei pian pääsisi pois paljaan taivaan alta, hän myös kastuisi. Hän vain halusi kotiin. Karamatsu kirosi mielessään, ettei hänellä ollut puhelinta mukanaan. Sen avulla olisi voitu välttää niin paljon; hän olisi voinut soittaa jo tunti sitten Chibitalle, jotta tämä tulisi. Hän ei osannut enää uskoa Chibitan ilmestymiseen. Jo sen tajuaminen – oman uskon menettämisen – sattui sydämeen kovemmin kuin mikään muu.

Karamatsun teki mieli rojahtaa alas maahan ja itkeä. Hän kuitenkin lähti hammasta purren kotia kohti. Matkalla hän kuitenkin murtui sen verran, että kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia. Hänen olonsa oli tyhjä, hän oli vain ontto kyyneleitä valuva ihmisen kuori.

”Chibita! Miksi et tullut? Miten saatoit tehdä tämän minulle!?”


Matkalla kotiin Karamatsu ohitti useamman ruokakojun, joista leijali hänen sieraimiinsa lämmin, herkullinen tuoksu. Hänen oli niin nälkä... Karamatsu oli varma, että kotona äiti syöttäisi hänet täyteen kuin syöttöporsaan, jos hän vain pyytäisi. Se toisi helpotusta tyhjään vatsaan, tosin henkisesti tyhjälle ololle sekään ei voisi yhtään mitään. Mikään ei voinut. Kukaan ei voinut.

Ruokakojut olivat täynnä ihmisiä. Karamatsu kuitenkin märehti omassa kurjuudessaan niin intensiivisesti, että hädin tuskin kiinnitti heihin lainkaan huomiota, ei ennen kuin sattumalta huomasi ihmisten ja kojujen seassa tutun näyn.

Chibita!

Chibita seisoi kojunsa takana tarjoilemassa ihmisille odenia.

Karamatsuun iski pieni paniikki. Chibita täällä!? Ja töissä! Mitä hittoa Chibita teki töissä tänään!? Tämähän oli sanonut pitävänsä vapaata. Karamatsu oli aina tiennyt, että oden ja työ olivat Chibitalle hyvin tärkeitä, mutta hän ei ollut koskaan halunnut ajatellakaan, että voisi hävitä ruoalle.

Karamatsu yritti ohittaa Chibitan kojun mahdollisimman nopeasti, mutta yrityksistä huolimatta Chibitan haukankatse huomasi hänet varsin pian. Tietenkin.
”Hei! Kara-bou!”

Oman lempinimen kuuleminen teki Karamatsulle kipeää. Sen perusteella Chibita oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuin hän ei olisi tehnytkään Karamatsulle ohareita.

”Kara-bou! Odota! Tule käymään, minulla on asiaa!”

Karamatsun teki mieli lähteä juoksuun, mutta kun Chibitan asiakkaatkin katsoivat hänen peräänsä, hänellä ei käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella Chibitan pyyntöä. Hän meni jäykin askelin Chibitan kojun luo pyyhkien kyyneljuovat pois poskiltaan.

”No mitä?” hän kysyi varsin ontolla äänellä perille päästyään.
Chibita ei tuntunut huomaavan siinä mitään normaalista poikkeavaa.
”Huomenna sitten, muistathan? Puoli seitsemältä sillalla, jossa on se ruma kalapatsas?”

Huomenna?

Ei, Chibita oli väärässä. Karamatsu oli painanut tapaamisajan ja -paikan niin hyvin mieleensä, että tiesi satavarmasti olevansa oikeassa ja Chibitan erehtyneen.  Oikeastaan hänen teki mieli sanoa, että tapaaminen oli todellisuudessa sovittu tälle päivälle, ei seuraavalle, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän vain tuijotti Chibitaa vaiti näyttäen suorastaan kauhistuneelta, peläten kyyneleiden palaavan poskille koska tahansa.

Hän oli ollut hetkeä sitten niin murtunut luullessaan, että Chibita oli hylännyt hänet tarkoituksella. Mutta nyt kun hänelle selvisi, että kyseessä oli pelkkä erehdys, hänen sattui kahta kauheammin. Chibita näytti niin iloiselta... Kuin tämä oikeasti odottaisi heidän tapaamistaan, jonka yhä uskoi olevan vasta seuraavana päivänä. Chibitan onnellisen ilmeen katsominen tuntui Karamatsusta kauhealta.

Hänen teki mieli itkeä niin helvetin paljon.

”Hmm? Mikä nyt, Kara-bou?”
Nyt Chibitakin oli huomannut Karamatsussa jotain kummallista.
”Ah, e-ei mitään...” Karamatsu mutisi siirtäen katseensa maahan. ”Joo, nähdän hu-huomenna sitten.”

Sen sanottuaan Karamatsu kääntyi ympäri ja lähti jatkamaan matkaansa. Kotiin kävellessään hän ei voinut olla miettimättä sitä iltaa, Chibitaa ja huomista. Hänen olisi varmaankin pitänyt kertoa Chibitalle asioiden oikea laita, miten hän oli urheasti odottanut tätä tunnin turhaan. Toisaalta Karamatsu halusi varjella Chibitaa. Totuuden kertominen olisi vain satuttanut tätä. Eikä sellaista saisi tapahtua mistään hinnasta. Totuuden myötä he molemmat kärsisivät. Oli parempi, että toinen heistä sai elää harhaluulossaan.

”Chibita... minä kärsin puolestasi”, Karamatsu sanoi hiljaa mielessään.

Nyt hän halusi vain vatsan täydeltä kotiruokaa, kuumaan kylpyyn ja nukkumaan. Sen jälkeen hän voisi, mitään ääneen sanomatta, alkaa valmistautua huomista iltaa varten. Hän eläisi käytännössä tämän päivän uudestaan. Ja kaikki onnistuisi.

Karamatsu tosin toivoi, että ”kaikki” sisältäisi myös luvan lainata Todomatsun kännykkää illan ajaksi.

Ihan vain varmuuden vuoksi.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Verinen Paronitar

  • monkerias
  • ***
  • Viestejä: 1 990
  • monokkeli huurussa
Voi aaawws kun tää oli niin soma <3<3  Kara-boy on kyllä niin parka, mun on niin helppoa kuvitella just sen joutuvan tuollaiseen tilanteeseen :')

Lainaus
Ja olihan siinä samalla julistettava kovaan ääneen elämän ihmeellisyyttä huonolla englannilla, oli ketään kuuntelemassa tai ei.

Repesin jo tuolle ihan täysillä, ja sitten ne Karamatsun omat, sisäiset monologit kera ihkun englannin... täyttä kultaa. Oh god, niiden lukeminen oli niin tuskallista, koska Karan herättämältä myötähäpeältä ei vaan voi välttyä, ja olit tavoittanut sen äänen niin loistavasti. Tykkään hirveästi siitä, miten kirjoitat Karamatsun korniuksista, ne osuu aina niin nappiinsa, ja vaikka kirjoittaja selvästi lateleekin juttuja suu virneessä, Kara-murunen on tekstissä täysin tosissaan. Ihanaa.

Säälittää kyllä pikku reppana, kun se siellä ties missä supercooleissa paljettipöksyissään ja nahkarotsissa joutui kylmissään värisemään.

Lainaus
”Chibita... minä kärsin puolestasi”

Ja tää oli kuin piste iin päälle, eih <3<3  Kiitoksia siis taas oivallisesta jatkosta, pakkohan tämmöistä uunoilua on rakastaa.
sano mua rovastiks

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Aaaaa, et uskokaan, miten kommenttis piristikään päivääni ;www; Oon ollut viime päivät niin maassa, mutta tuo kommenttis... heti tuli parempi olo :3

Karamatsu on todellakin niin parka, mutta sit samalla semmoinen myötähäpeää herättävä dorka. Mulla oli omalla tavallaan hauskaa kirjoittaa niitä sen sisäisiä monologeja, koska ties heti olevansa oikeilla jäljillä kun oma ajatus on "oh god, mitä helvetin mongerrusta" :'D Ja jep, Karamatsu on tietysti tosissaan juttuinensa. Sellanen reppana uuno <3 Ja niitä on tulossa vielä jatkossakin. Seuraavat osat on vasta suunnittelun alla, mutta kun on valinnut nämä hahmot ja teeman (= sanat) niin Karan monologeilta ja muulta hölöltä ei voi välttyä XD

Kara on pikkuinen reppana, en edes itse halua tietää missä tamineissa se joutuikaan palelemaan :'D Mut eiköhän se sit kotona päässy kylpyyn ja mamman syötettäväks (ja sit seuraava yritys, miten se ikinä menikään).

Äbäbää, kiitos taas kommentistas <3 En voi olla rakastamatta niitä.
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Sanoja puhelimen näytöllä
Summary: Karamatsun on viimein aika saada kännykkä.

A/N: Oh my god, onks edellisen osan julkaisusta oikeasti noin kauan? o__O Mitä mä oon oikein tehnyt koko tän ajan?

Mut joo, neljäs, tokavika osa, ja vuorossa arkisempi Ensimmäinen yhdessä ostettu asia.



Sanoja puhelimen näytöllä


”Kara-bou, olen miettinyt yhtä asiaa.”

Chibita katkaisi hiljaisuuden, joka oli vallinnut tilaa hänen ja Karamatsun ympärillä. Kello oli hieman yli keskiyön, ja Chibita oli sulkemassa odenkojuaan Karamatsu seuranaan. Tämä oli ilmaantunut kojulle aiemmin veljiensä kanssa, mutta kun nämä olivat lähteneet toistellen Chibitalle tyhjiä lupauksia laskun maksamisesta jälkikäteen, Karamatsu oli jäänyt, mitään sanomatta, kunnes oli jonkin ajan päästä pyytänyt erittäin hiljaisella äänellä lasin mugichaa. Chibita oli sysännyt lasillisen hänen eteensä, vaikka tiesikin, ettei varmasti koskaan saisi siitä maksua. Karamatsu saisi sen anteeksi.

”M-mitä nyt, Chibita?” Karamatsu kysyi säpsähtäen aavistuksen verran. Ihan kuin hän olisi pelännyt, että Chibita nostaisi puheeksi rahan ja sen, että Matsunon kuutoset kävivät aina syömässä hänen luonaan mutta olivat maksaneet valtavasta, alati kasvavasta laskustaan pois ehkä parikymmentä jeniä. Eikä Karamatsulla nytkään ollut taskussaan paljoakaan enempää.

”Miksei sinulla ole kännykkää?”

Karamatsu oli pitkään sanomatta mitään. Hän ei ollut varautunut tällaiseen kysymykseen, eikä hänellä ollut siihen vastaustakaan. Sen hän lopulta myös kertoi Chibitalle.
”Minä… en tiedä. Ei vain ole koskaan tullut hankittua. Kai. Ku-kuinka niin?”
”Muuten vain”, Chibita kohautti olkiaan. ”Olisi helpompi pitää yhteyttä. Ja kun oikeastaan kaikilla on oma. Pikkulapsilla ja vanhuksillakin.”
Karamatsu vastasi hiljaisuudella, ja Chibita tajusi, ettei ollut valinnut sanojaan parhaimmalla mahdollisimmalla tavalla.
”Anteeksi”, hän sanoi sitten. Hän ei halunnut loukata Karamatsua. ”Ei sillä oikeasti ole väliä, mitä sinulla on tai ei ole. Anna koko asian olla.”

Eihän se tietenkään Karamatsulta onnistunut. Nyt hän ei voinut mitään muuta kuin uhrata lähes kaiken aivokapasiteettinsa Chibitan kysymykselle. Niin. Miksi hänellä ei ollut kännykkää?

Hajamielisesti Karamatsu hyvästeli Chibitan antamatta tälle edes hyvänyönsuukkoa. Se oli poikkeuksellista, sillä heidän suhteensa oli jo pidemmän aikaa ollut sillä tasolla, jolla Karamatsu osoitti rakkauttaan ja välittämistään kaikin tavoin. Chibita kuitenkin päätti olla huolestumatta. Hän oli huomannut, että Karamatsu oli kadonnut jonnekin, mistä häntä ei voinut tavoittaa, ja jättänyt jälkeensä vain Matsuno-kuutosen kuoren. Kaikki olisi mitä todennäköisimmin huomenna taas niin kuin ennenkin.


***

Seuraavana päivänä Chibita huomasi olleensa ainakin kutakuinkin oikeassa saadessaan Karamatsulta puhelun. Karamatsu oli palannut maanpinnalle ja oli taas muiden tavoitettavissa. Tämä aloitti puhelunsa sanomalla jotain, josta Chibita ei saanut selvää (niin kävi lähes aina kun Karamatsu höpötti englanniksi) mutta oletti sen olevan jonkinlainen hellyydenosoitus. Niitä Karamatsun oli tapana jaella puhelimessakin välittämättä siitä, kuka kuulisi. Tosin eipä niitä oikeastaan kukaan ymmärtänyt, jos jotain sattui kuulemaankin.

Tällä kertaa Karamatsu ei höpötellyt turhanpäiväisiä juuri lainkaan vaan meni suoraan asiaan: Hän halusi Chibitan mukaansa kännykkäostoksille.
”Minut? Oletko varma?”
”Tietenkin olen, Chibita.”
”Mutta… eikö Todomatsu osaisi auttaa paremmin?”
”Me pärjäämme kahdestaankin, Chibita.”
”Jos niin sanot.”

Puhelu päättyi lyhyeen, vaikka Karamatsu pidensikin sitä hieman loppupäästä kiittelemällä ja julistamalla rakkauttaan.


Eikä kulunut aikaakaan, kun Chibita oli rumaan paljettipaitaan pukeutuneen Karamatsun seurassa täydessä kauppakeskuksessa. Chibita ei ollut koskaan ollut innokas shoppailija, ja kauppakeskukseen päätyminen muistutti häntä liiankin hyvin siitä, miksi niin oli. Kaikki paikat olivat täynnä ihmisiä, kaiuttimista kaikui tarjouksia yksi toisensa perään, musiikki soi, ja myyjät yrittivät houkutella asiakkaita sisään liikkeisiin ääntä säästelemättä. Oli ahdasta ja meluista, ja lyhyenä Chibitan oli vaikea nähdä yhtään minnekään ihmismeren yli. Hän ei pitänyt mistään siitä.

”Ollaan nopeita”, Chibita pyysi Karamatsulta.
”Totta kai”, tämä vastasi paljon rennommin kuin Chibita olisi koskaan voinut siinä tilanteessa.
”Kai tiedät, minne mennä”, Chibita sihahti. ”Minä näen hädintuskin mihinkään tässä ihmisvilinässä.”
”Heh, ei hätää”, Karamatsu vakuutti. ”Ota minusta kiinni.”

Chibita ei ehtinyt vastata mitenkään, kun Karamatsu jo tarttui häntä kädestä ja veti hänet perässään jonnekin. Chibita ei voinut muut kuin yrittää pysyä jaloillaan.

Karamatsu johdatti hänet hieman syrjempään, jossa ihmisiä ei juuri ollut. Chibita tunsi pystyvänsä viimein hengittämään kunnolla.
”No, mihin sitten?” Chibita kysyi.
”Hmmm… let me see”, Karamatsu sanoi hymyillen tähyillessään ympärilleen.
”Mitä helkkaria!? Älä vain sano, ettei sinulla ole hajuakaan, minne mennä”, Chibita sanoi pistävästi.
No problem.”
”Olisit vain pyytänyt Todomatsun mukaasi”, Chibita mutisi. ”Ja lopeta tuo englannin solkkaaminen!”
”Tottylla oli kiireitä”, Karamatsu vastasi vaihtaen tottelevaisesti japaniin. ”Ja kyllä me kahdestaankin pärjäämme.”

He seisoskelivat syrjässä jonkin aikaa, kunnes Karamatsu lähti harppomaan kuin merkin saaneena kohti jotain, mitä Chibita ei nähnyt.
”Karamatsu, mitä helvettiä?” Chibita älähti ja lähti äkkiä tämän perään.
”Mmm?” Karamatsu pysähtyi ja kääntyi ympäri. ”Ah, anteeksi, Chibita”, hän sanoi hivenen nolona nähdessään toisen happaman ilmeen. Hän ojensi tälle mitään sanomatta kätensä ja jatkoi matkaansa vasta, kun tunsi Chibitan käden omassaan.

Chibita oli melkoisen varma, että vakuutteluistaan huolimatta Karamatsu ei tiennyt, minne mennä. Hän ei itse tiennyt paljoakaan paremmin, joten ei voinut tehdä juuri muuta kuin luottaa Karamatsuun, niin riskialttiilta kuin se kuulostikin. Ehkä hän joskus kolmen vuoden kuluttua osaisi nauraa tällekin päivälle, kävi miten kävi.

Karamatsu veti Chibitan perässään pieneen myymälään mutta kääntyi ympäri lähes samantien huomattuaan, että kaupassa myytiinkin kännyköiden sijaan animefiguureita. Chibita ehti huomata vain rivin sateenkaaren joka värissä hohtavia pieniä muovikampauksia, ennen kuin Karamatsu oli kiskonut hänet ulos liikkeestä, ja tunne siitä, ettei Karamatsu tiennyt mitä teki, vain voimistui. Hän oli muutenkin aistivinaan Karamatsun olemuksessa häivän epävarmuutta, vaikka varsin hyvin tämä pitikin itsensä kasassa.

Ensimmäinen eksyminen jäi onneksi myös viimeiseksi. Karamatsu vaikutti tyytyväiseltä itseensä löydettyään niinkin nopeasti kännyköitä myyvän liikkeen.
”Täältä”, Karamatsu aloitti, ”täältä minä sen ostan.”
”Hyvä niin. Eipähän enää tarvitse juoksennella ympäriinsä. Mikä muuten on budjettisi?” Chibita kysyi mieleensä heränneen kysymyksen.
”Budjettini?”
”Niin. Paljonko otit rahaa mukaasi?”
”Kolmetuhatta jeniä.”
”MITÄ!?”
”Heh, se riittää kyllä. Katsoin internetistä kännyköiden hintoja, ja ne liikkuvat sadoissa.”
”Dollareissa ehkä, sadoissa DOLLAREISSA”, Chibita sanoi yrittäen samalla estää itseään takomasta päätään seinään. ”Ja kolmetuhatta jeniä ei ole edes sataa dollaria. Ei se riitä mihinkään. Sillä summalla saat korkeintaan suojakuoret kännykkään.”

Ehkä uskomattominta tilanteessa oli, ettei Karamatsu edes näyttänyt huolestuvan, vaikka oli juuri kuullut, etteivät hänen rahansa riittäisi läheskään.
”Heh, no problem”, Karamatsu sanoi hymyillen sitä hymyään, jota Chibita päivästä ja mielentilasta riippuen joko rakasti tai vihasi. Juuri nyt se ärsytti häntä suuresti. Karamatsu oli idiootti. Ja hän seurusteli tuon idiootin kanssa.
”No kyllä siinä vain on sellainen ongelma, ettet noilla rahoilla saa yhtäkään kännykkää ulos tästä liikkeestä”, Chibita vastasi hivenen kitkerästi. ”Laillisesti”, hän lisäsi sitten äkkiä, vaikka uskoikin, ettei Karamatsu yrittäisi varastaa itselleen kännykkää. Idiootti tämä oli, ja toimi paikoitellen hyvinkin kyseenalaisesti sekä yksin että veljiensä seurassa, mutta ei Karamatsusta sentään varkaaksi asti ollut.

”Kuten sanoin”, Karamatsu hymyili pitäessään dramaattisen tauon. ”No problem.
Sitten hän kaivoi lompakostaan esiin pienen muoviläpyskän, jota hän näytti Chibitalle.
”Isän luottokortti”, hän sanoi sitten, vaikka Chibita oli arvannutkin, että jostain sellaisesta oli kyse. Tämä päätti olla kysymättä, oliko Karamatsu lainannut korttia isänsä luvalla vaiko vain omallaan.

Ei kulunut kauaa, kun heidän luokseen laukkasi liikkeen myyjä kysymään, miten heitä voisi palvella. Karamatsu hymähti ja alkoi selittää myyjälle jotain käsittämätöntä älykkäistä puheluvälineistä. Chibitan oli vaikea uskoa korviaan, ja myyjäkin näytti hieman hämmentyneeltä. Tämä kuitenkin piti ammatillisuutensa hyvin pinnalla, ja alkoi esitellä Karamatsulle joitain puhelinmalleja.

”Onko jotain tiettyjä ominaisuuksia, joita toivotte puhelimelta?” myyjä kysyi, kun Karamatsu näytti olevan tasaisen kiinnostunut (tai epäkiinnostunut), kaikesta, mitä hän sanoi.
”Ominaisuuksia?” Karamatsu näytti siltä, kuin häneltä olisi kysytty valtion ensi vuoden talousarviota. ”E-ei kai...”
”Hyvä on”, myyjä nyökkäsi ja näytti Chibitasta hivenen siltä, että oli valmis maksamaan Karamatsulle yhdestäkin myyntiä edesauttavasta sanasta. ”Noh, minä esittelen teille liikkeemme suosituimmat mallit. Tulkaahan.”

Karamatsu ja Chibita seurasivat myyjää peremmälle liikkeeseen, lähemmäs kassoja. Yhtäkkiä Karamatsu kuitenkin pysähtyi, ja Chibita törmäsi hänen selkäänsä.
”Karamatsu! Mitä hel-”
”Tuo!” Karamatsu julisti. ”Tuon minä ostan! Tuon!”

Chibita hieroi otsaansa ja katsoi puhelinta, jota Karamatsu osoitti näkymätön koiranhäntä innokkaasti viuhuen. Se oli keskikokoinen, vaalean kullan värinen älypuhelin ja Chibitasta varsin tavanomaisen näköinen, eikä hän heti ymmärtänytkään, mikä siinä oli niin voittanut Karamatsun puolelleen. Sitten hän tajusi, että Karamatsuhan oli kuin harakka, johon kaikki kultainen ja kiiltävä vetosi kuin helppo raha Iyamiin.

”Tuo puhelin”, myyjä aloitti, ”on liik-”
”Minä ostan sen”, Karamatsu sanoi myyjän päälle epätavallisen päättäväisellä äänellä.
Myyjä tyytyi pysymään hiljaa ja ottamaan myyntitiskin alta Karamatsulle vielä laatikossaan olevan upouuden puhelimen.



Chibita ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt Karamatsun niin innoissaan jostain. Tämä oli heti kaupan ulkopuolella  ottanut uuden puhelimensa esiin laatikostaan ja ihasteli sen kiiltävää takakantta kuin tuore isä esikoistaan.

”Karamatsu hei, se on vain puhelin”, Chibita sanoi tietämättä lainkaan, miten suhtautua Karamatsun kännykänpalvontaan.
”Se on kaunis”, Karamatsu vastasi yksinkertaisesti ohittaen tyystin Chibitan hieman vähättelevän äänensävyn.
”No, ainakin sinulla nyt on kännykkä”, toinen totesi. ”Ja toivottavasti se on ominaisuuksiltaankin sellainen kuin haluat. Ellei pelkkä kultakuori pidä sinua tyytyväisenä”, hän lisäsi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Voi, olen minä tyytyväinen. Todella tyytyväinen.”
”Hyvä. Saat kuitenkin laittaa sen käyttökuntoon ilman minua. Menen illaksi töihin.”

Karamatsu pysähtyi äkisti ja katsahti Chibitaa.
”Käyttökuntoon?”
”Niin. Pitäähän siinä olla liittymät ja muut kunnossa ennen kuin sillä voi edes soittaa.”
Karamatsu kalpeni hitusen.
”Kai sinä sen tiesit?”
”Ti-tiesin, tiesin”, Karamatsu sanoi kuulostamatta kovinkaan vakuuttavalta. ”Ei se mitään. No problem. Minä hankin tähän kaikki liitokset ja muut tarvittavat!”

Chibita toivoi hiljaa mielessään, että Todomatsu auttaisi isoveljeään tietotekniikan ihmemaailmassa.


**

Ilta odenkojulla sujui melko rauhallisissa merkeissä. Asiakkaita riitti, mutta yksikään ei ollut äänekäs kuutonen, kännipäissään riitelevä idoli tai Iyami, ja siitä jos mistä Chibita oli tyytyväinen. Hän sai keskittyä siihen, mistä piti maailmassa kaikista eniten. Odeniin.

Chibitan keskittyminen katkesi hetkeksi, kun puhelin hänen taskussaan värisi. Ruudun yläreuna ilmoitti uudesta viestistä. Vaikka Chibitasta tuntuikin, että hän sai elämässä aniharvoin rauhaa, viestejä kännykkään tuli harvemmin. Tässä viestissä ei näkynyt lähettäjän nimeä, ja numerokin oli Chibitalle tuntematon, mutta heti viestin sisällön nähtyään hän tiesi, kuka sen oli lähettänyt.

Good night beautiful. I love you.

Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 7 040
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Tuskallisen noloja sanoja
Summary: Karamatsu ilmantuu taas vaihteeksi Chibitan odenkojulle. Hänellä on jotain asiaa, vai onko sittenkään?

A/N: Vihoviimeinen tähän heti perään. Aiheena Yhteiskunnan odotusten kosinta *-*



Tuskallisen noloja sanoja



Se oli ollut aivan tavallinen työpäivä Chibitalle. Odenkojulla oli käynyt paljon vakituisia asiakkaita, joista yksikään ei onneksi ollut sellainen, joka aiheutti hänelle päänsärkyä ja harmaita hiuksia (tai tarkemmin ottaen harmaan hiuksen). Ei oluesta liian helposti humaltuvia ukkoja, ei riehuvia idoleita, ei yhtäkään Matsunoa. Iyami kävi, mutta oli poikkeuksellinen asiallinen. Kertoili jostain suuresta suunnitelmastaan mahtipontiseen sävyyn, mutta ei haastanut riitaa muiden kanssa ja jopa maksoi syömänsä ruoan. Chibitan puolesta jokainen työpäivä voisi olla sellainen.

Chibita oli juuri tarjoilemassa odenia kahdelle kolmikymppiselle naiselle, kun tiskin ääreen istahti kolmaskin henkilö. Niistä aurinkolaseista, paljettivaatteista ja rikkirevityistä farkuista ei voinut erehtyä. Karamatsu. Matsuno ”Helvetin Tuskallisen Nolo” Karamatsu. Hänen helvetin nolo, mutta rakas, poikaystävänsä.

”Heh, hei Chibita”, Karamatsu sanoi hymyillen levästi aurinkolasiensa takaa.
Kuka idiootti piti aurinkolaseja alkuillan hämärässä?
”Iltaa neidit”, Karamatsu kumarsi sitten kevyesti naisten suuntaan. Nämä katsoivat sekä toisiaan että Karamatsua kummeksuen ja ehkä hivenen paheksuenkin.

”Kaunis ilta tänään”, Karamatsu sanoi tähyillen taivaisiin. ”Yön taika on tulossa luoksemme. Tiedän sen. Voin suorastaan haistaa sen.”

Jaahas, Karamatsu oli taas vaihteeksi tällä tuulella. Chibita ei voinut sanoa pitävänsä Karamatsun käsittämättömästä paskanjauhannasta, vaikka aina sen puuttuessa hän huomasikin kaipaavansa sitä. Se kuitenkin oli kiinteä osa Karamatsua.  Aivan niin kuin paljetit ja aurinkolasit pimeälläkin.

”Mutta kaikkein kauneinta maailmassa on rakkaus!” Karamatsu julisti pienelle, vastahakoiselle yleisölleen. ”Se kaunis tunne, kun on joku ihminen, josta välittää ja jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä.”
Puhuessaan Karamatsu katsoi silmäkulmastaan merkitsevästi Chibitaa, jonka mahassa muljahti epämieluisasti. Alkoiko tuo idiootti tosissaan flirttailla hänelle muiden edessä! Ja vielä hänen työaikanaan.

”Minä olen sinkku”, toinen naisista sanoi hivenen jäätävästi. ”Ja Norikon idioottipoikaystävä jätti juuri hänet.”
”A-ayame!” toinen tokaisi paheksuen ja hieman nolostuneena. ”Ei sitä tarvitse tuntemattomille kuuluttaa.”
”Olen pahoillani”, Karamatsu vastasi haudanvakavalla äänellä. ”Hän ei varmastikaan ollut veroisesi. Etsi vierellesi joku, joka täyttää sydämesi onnella, joka rakastaa sinua huonoinakin päivinä, joka ymmärtää sinua. Etsi rinnallesi Se Oikea.”

Naiset vaikenivat, mutta mulkoilivat Karamatsua kuin ketä tahansa oudosti käyttäytyvä kummajaista yleensä katsotaankin. He olivat ensin näyttäneet Chibitan mielestä siltä, kuin haluaisivat luikkia pakoon, mutta olivat kuitenkin jääneet paikoilleen. Chibita tosin oli aivan varma, että naiset eivät viivyttelisi syödessään. Nämä näyttivätkin syövän keskimääräistä nopeammin ja lähtevän niin pian kuin kehtasivat.

”Et varmaankaan tehnyt tuota tarkoituksella”, Chibita tokaisi Karamatsulle, joka hyräili itsekseen seuratessaan Chibitan työskentelyä. He olivat yksin.
”Tehnyt mitä?” Karamatsu kysyi yksinkertaisesti.
Chibita pudisti päätään ja alkoi paloitella daikonia isoiksi paloiksi.

”Heh, olemme nyt kahden”, Karamatsu totesi, kun hiljaisuutta oli kulunut hyvän tovin.
”Terävä havainto.”
”Chibita, sinä varmaan tiedät jo sen, mutta kun puhuin aiemmin rakkaudesta, puhuin...”
”Minusta”, Chibita sanoi ennen kuin Karamatsu ehti sanoa lauseensa loppuun. Hän hymyili pienesti. ”Minä tiedän.”
”Heh, niin Chibita. Sinä olet minulle Se Oikea.”

Chibita tunsi punastuvansa.

”Niin, sinut elämä on minulle antanut, enkä voisi olla onnellisempi. Olet elämäni valo. Se valo, joka valaisee tieni, kun on pimeää. My light in life.”
”Karamatsu...”
Oh my little Chibita, mitä?”
”Minä… äh… ei mitään, tollo.”

Chibita olisi halunnut pyytää Karamatsua lopettamaan, mutta hän ei saanut muodostettua mielessään järkevää, sitä ilmaisevaa pyyntöä. Kaikki tuntui liian tylyltä. Ja ehkä – ihan vain ehkä – hän jollain tapaa nautti Karamatsun sanoista, niin noloilta kuin tämän puheet ikinä kuulostivatkaan. Karamatsu oli kuin kävelevä aivan liian siirappinen rakkausromaani.

Kun Chibita ei kieltänyt Karamatsulta tämän omaperäisiä mutta samalla kovin kliseisiä rakkaudentunnustuksia, tämä tuntui saavan siitä vain uutta intoa.

”Kylläpä tähtitaivas voikaan olla kaunis”, Karamatsu sanoi. ”Niiden lumoava, kultainen taika sataa päällemme, ja koko maailma muuttuu kauniiksi maanpäälliseksi tähtitaivaaksi. So beautiful.”
Chibita tyytyi olemaan hiljaa.
”Sinäkin olet tänään erityisen kaunis, Chibita. Tai no, ainahan sinä olet kaunis, etkä vain ulkoa. Olet sisältäkin täyttä kultaa, kukkiva kirsikkapuu, utuinen auringonlasku, valossa hohtava jalokivi.”
”Ki-kiitos, Karabou”, Chibita sanoi katsomattakaan Karamatsuun päin. Hän ei kyennyt katsomaan tätä, muttei tiennyt, miksi.

”Noh, Chibita, muruseni, aiotko tehdä töitä vielä pitkään?”
”Se riippuu”, Chibita vastasi mitään oikeasti vastaamatta latoessaan ruokaa lautaselle. ”Olen melko varma, että karistat kaikki asiakkaat kilometrin säteellä, mutta siinä.”
Hän asetti odenlautasen Karamatsun eteen tiskille.
”Heh, thank you, darling.
”Alkoholia et sitten saa lainkaan. Et vaikka maksaisitkin siitä.”
Karamatsu ei esittänyt vastalauseita.

Chibita oli salaa toivonut, että ilmaninen ruoka pitäisi Karamatsun hiljaisena. Turha toivo. Tämä jatkoi suupalojen välissä omituista monologiaan rakkaudesta, sen ihmeellisyydestä ja siitä, miten kaikin puolin ihana ja rakas ja hyvä Chibita oli.

”Voisin kiivetä Fuji-vuoren huipulle ja kuuluttaa koko maalle, miten paljon rakastan sinua. ”
”Et kai sentään...”
”Chibita, säilyyhän se tunne? Minun tunteeni, sinun tunteesi?”
”Öö… Kyllä ne säilyvät, jos niistä pitää huolta.”

Chibita ojensi kätensä ottaakseen tyhjän lautasen Karamatsun edestä, mutta tämä tarttui siihen ja piti siitä tiukasti kiinni. Chibita nosti katseensa ja tavoitti Karamatsun tummat silmät. Aurinkolasit olivat valahtaneet Karamatsun nenälle, ja hän katsoi Chibitaa vakavasti, samaan aikaan tyynenä ja epävarmana, suoraan silmiin.

”Chibita, menetkö kanssani naimisiin?”

Chibitan pää löi tyhjää. Tämä oli kysymys, johon mikään ei olisi voinut valmistaa häntä. Chibita ei olisi osannut varautua tähän, vaikka Karamatsu olisi kanniskellut ympäriinsä sormusrasiaa ja kylttiä, jossa luki ”aion kosia sinua pian”.

”Mi-mitä?”
”Menetkö kanssani naimisiin?” Karamatsu toisti pakottaen äänensä pysymään tyynenä.
”Oletko tosissasi, Karabou? Siis, tämä, minä, äh...”
Chibita veti kätensä pois Karamatsun hieman heltyneestä otteesta. Hän siirsi katseensa maahan.

”Sinäkö ihan oikeasti kosit minua juuri äsken?”
”Niin.”
Chibita veti syvään henkeä, oli hiljaa ja mietti. Mitä ihmettä hän sanoisi? Pitihän hänen jokin vastaus antaa.

”Karamatsu”, hän sanoi kuin uskoen, että nimen ääneen lausuminen tarjoaisi hänelle tarpeeksi miettimisaikaa. ”Kai sinä tiedät, etteivät miehet voi mennä keskenään naimisiin?”
”Ei sillä ole mitään väliä”, Karamatsu sanoi välittömästi. ”Vain sinulla on. Ja sinun vastauksellasi.”
Viimeiset sanat Karamatsu lausui hiljaa, melkein kuiskaten. Chibitaa hymyilytti.
”Menen”, hän vastasi sitten, yksinkertaisesti, koruttomasti.
Karamatsu avasi suunsa mutta sulki sen heti perään. Hänen suupielensä pyrkivät nousemaan ylös muodostamaan hymyn, joka oli samaan aikaan iloinen, onnellinen, hämillään ja helpottunut. Chibita katsoi häntä lämpimästi. Hänen oma paljettipaitainen, tuskallinen idioottinsa.

”No”, Chibita sanoi sitten. ”Missä minun sormukseni on?”
”Sormus?”
”Niin.”
”Ei minulla ole sormusta.”
Chibita tirskahti. Hän oli esittänyt kysymyksensä silkkana vitsinä mutta ei tiennyt, miten vakavasti Karamatsu sen otti.
”Siinä tapauksessa minä otan nämä sopimuksemme merkiksi”, Chibita totesi napaten Karamatsun aurinkolasit sormiensa väliin. Hän laittoi ne päähänsä.
”Ne… sopivat sinulle”, Karamatsu sanoi helpottuneena.
”Valehtelija”, Chibita tuhahti hymyillen. ”Veljillesi et sitten sano sanaakaan. Etkä Iyamille. Et Totokolle, et Dekapanille. Etkä muillekaan, et kenellekään, tai hukutan sinut odenpataan.”
Karamatsu pudisti kuuliaisesti päätään jokaisen kiellon kohdalla.

”Mutta Fuji-vuorelle kiipeän ilmoittamaan tästä.”
Karamatsu ponkaisi salamannopeasti ylös penkiltä ja lähti pinkomaan pakoon. Chibita tuijotti hänen peräänsä noin kolme sekuntia, ennen kuin tajusi, mitä oli tapahtunut.

”Mitä helvet… Odota! Karamatsu! Sinä idiootti! Odota!”
« Viimeksi muokattu: 01.01.2018 00:01:38 kirjoittanut Larjus »
Lempikeksejä
Meidän kellarissa
Sivuun siitä!
Turpa on irti