Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)  (Luettu 4319 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Nimi: Pulssi
Fandom: BBC!Sherlock
Genre: drama, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock Holmes / John Watson
Vastuuvapaus: en omista hahmoja enkä hyödy kirjoittamisesta taloudellisesti

Yhteenveto: “En huomaa kaikkea”, hän sanoo ja lisää vielä, varmuuden vuoksi, “John.”

John tuijottaa häntä. “Huomaathan. Etkö mitannut pulssiani?”



A/N: No niin! Pari viikkoa BBC:n Sherlock -tv-sarjan fanitusta ja vihdoin sain kirjoitettua ficin suomeksi. Suunnittelin kirjoittavani pitkää, hitaasti etenevää draamaa. Tämä on nyt jotain ihan muuta.

Tämä ficci spoilaa The Abominable Bride -erikoisjaksoa, tavallaan. Tai eikä spoilaa. Mutta sen jättämissä fiiliksissä kirjoitin tämän ja tämä, hmmm, hyödyntää sen aihepiiriä, joten jos haluat pelata varman päälle, älä lue tätä (vielä).


**

Pulssi


"Watson?”

“Holmes?”

“Olisitteko niin ystävällinen, että ojentaisitte suolapurkin?”

“Toki, Holmes.”

Sherlock ojentaa kätensä. Suolapurkkia ei kuulu. Keskustelu kuitenkin jatkuu.

“Mihin tarvitsette suolapurkkia, Holmes?” John kysyy.

“Toivoinkin, että kysyisitte sitä, Watson”, Sherlock kuulee sanovansa. “Suoritan erästä koetta. Tarkoitukseni on selvittää, kuinka suolaliuokseen säilöminen vaikuttaa irrotettujen ruumiinjäsenten esteettisiin ominaisuuksiin.”

“Eli meillä on kolme viikkoa jääkaapissa kulhollinen suolattuja sormia”, Johnin ääni toteaa kuivasti.

Sherlock ei vaivaudu vastaamaan. 1800-luvun lopulla ei vielä ole jääkaappeja. Ja sitä paitsi suolapurkkia ei edelleenkään kuulu. Hän odottaa käsi ojennettuna mutta mitään ei tapahdu. Kun hän lopulta nostaa katseensa sanomalehdestä, hän tajuaa, että Johnin nojatuoli on tyhjä.

Ei. Ei tätä.

Sherlock räpyttelee silmiään. Kuva ei muutu. Olohuone näyttää monin tavoin samalta kuin 2000-luvulla, mutta läppärit puuttuvat ja sivupöydällä on kynttilöitä. Johnin nojatuoli on tyhjä.

Johnin nojatuoli on tyhjä molemmissa olohuoneissa.

Sherlock sulkee silmänsä tiukasti kiinni.

“Watson hyvä”, hän sanoo Johnille, jolla on kiemuralle taivutellut viikset ja jonka ilme on jotenkin… jähmeämpi kuin oikean Johnin, “ei jääkaappia ole vielä keksitty.”

John tuijottaa häntä takaisin pää kallistuneena vasemmalla kuudentoista sentin kulmassa. Johnia ei kiinnosta pätkääkään, milloin jääkaappi keksitään. John vain tuijottaa Sherlockia, John ja Sherlock, minuutista toiseen, ja Sherlock siristää silmiään yrittäessään miettiä, mitä hän on unohtanut lukea Johnin kasvoilta.

Johnin kasvoilla on niin paljon informaatiota. John on käynyt kirjastossa ja mennyt sen jälkeen Maryn kanssa lounaalle. He ovat kumartuneet toisiaan kohti pöydän yli ja -

Ei, nyt hän kyllä kuvittelee. Tämä on jo mielikuvitusta.

Joka tapauksessa John on vaihtunut. Tämä John on tutumpi. Tämä tuijottaa Sherlockia huolestunut ilme kasvoillaan - ja jotain muuta myös, mitä se on, miksi hän ei koskaan osaa lukea sitä - ja ravistaa häntä samalla käsivarresta. Sherlock haluaisi sanoa, että ei tarvitse, ei hän kuole, ei hänellä ole hätää. Ehkä hän otti vähän liikaa, mutta ei paljon. Huomenna hän on jo kunnossa. Hän yrittää, mutta hänen suunsa ei aukea.

Sen sijaan toinen John raapaisee tulitikun ja sytyttää yhden sivupöydällä olleista kynttilöistä. Sherlock ei sano mitään, kun John tuo kynttilän lähemmäksi hänen kasvojaan ja tuijottaa häntä tuimasti sen takaa, otsa syvillä juonteilla, ne naurettavat viikset vähän vinksottaen.

“Miksi herran tähden - “ John aloittaa ja yskähtää sitten näyttäen vähän järkyttyneeltä, “ - anteeksi, miksi ihmeessä ette sytyttänyt kynttilää? On ollut pimeä jo melkein kolme tuntia.”

“En huomannut”, Sherlock sanoo.

John istuutuu nojatuolilleen, lopultakin. “Ette huomannut? Sherlock Holmes?

Tässä ei nyt puhuta pimeästä.

Sherlock painaa silmänsä kiinni niin päättäväisesti, että ne todella sulkeutuvat. Hetkeen hän ei näe mitään. Sitten Johnin kasvot ilmestyvät hänen eteensä, todellisen Johnin, ja hän avaa taas silmänsä katsoakseen kynttilää pitelevää miestä, joka on melkein kuin aito mutta ei kuitenkaan.

“En huomaa kaikkea”, hän sanoo ja lisää vielä, varmuuden vuoksi, “John.”

John - hän ei ole aivan varma kumpi heistä - tuijottaa häntä hellittämättömällä katseella. “Huomaathan. Etkö mitannut pulssiani?”

Sherlock pudistelee päätään. Mittasiko hän? Miksi hän ei muista? Ja toisaalta: miksi hän olisi? Miksi hän olisi ollut kiinnostunut Johnin pulssista? Mihin kysymykseen hän olisi yrittänyt vastata?”

“Etkö nähnyt pupillejani?” John kysyy. “Kerro minulle. Ovatko ne laajentuneet?”

Sherlock painautuu tuolinsa selkänojaa vasten. “En tiedä.”

“Et tiedä?” John toistaa ja nauraa naurua, joka on niin aito, että hetken Sherlock kuvittelee olevansa hereillä. Ei hän tietenkään ole. Kestää vielä monta tuntia, ennen kuin keskushermoston toiminta palautuu aivan entiselleen. Hän tosiaan otti hieman liikaa. Ensi kerralla hän on varovaisempi. Ensi kertaa ei ehkä tulekaan. Eihän tässä ole mitään tolkkua. Hänen pitäisi selvittää, mitä Moriarty tekee televisioruuduissa, ja hän vain ajattelee Johnia, uutta Johnia, vanhaa Johnia, kaikkia Johneja joilla on aivan sama nauru ja laajentuneet pupillit.

Sherlock kääntää katseensa pois. John ei kuitenkaan anna periksi, vaan rikkoo sääntöjä ja nousee nojatuolilta, kävelee Sherockin eteen ja pysähtyy siihen. Johnin käsivarret ovat ristissä rinnan päällä ja silmissä on odottava katse. Sherlock nojaa vielä kauemmas Johnista, vielä vähän kauemmas, ja nojatuoli kaatuu. Hän makaa selällään lattialla. John kumartuu lähemmäs häntä.

“Etkö tiedä?” John kysyy, ei enää lainkaan huvittuneena. “Etkö todellakaan tiedä?”

Totta kai hänen pitäisi tietää. Hän on kuitenkin Sherlock Holmes.

“Menin naimisiin”, John sanoo. Johnilla on päällään se harmaa villapusero ja viikset ovat kadonneet. Jossain soi kännykkä. Sherlock makaa sairaalan sängyssä, valkoisessa ja upottavassa, niin syvässä, että John tuntuu olevan jossain kaukana hänen yläpuolellaan.

John pitelee toisella kädellään Marya hellästi vyötäröltä, mutta silmät tuijottavat Sherlockia. Mitä hänen pitäisi lukea? Mitä John yrittää kertoa?

Johnin silmät pystyvät samaan aikaan heijastamaan niin montaa eri asiaa, ja harvaa niistä voi mitata. Sherlock ei tiedä, mistä aloittaisi. Hän ei tiennyt koskaan. Ja nyt hän joutuu vain katselemaan, miten John vetää Maryn lähemmäksi ja pitää toista kättään tämän vyötäröllä ja tuijottaa samalla Sherlockia. Johnin sydämenlyönnit sekoittuvat sairaalan koneiden piipitykseen. Molemmat hakkaavat liian lujaa. Eikö hän tosiaan mitannut Johnin pulssia?

“Menin naimisiin sinun takiasi”, John sanoo. “Olit Sherlock Holmes. Sinun oli pakko tietää. Sinun oli pakko huomata. Vaikka en tiennyt itse.”

“Etkö tiennyt?” Sherlock tajuaa kysyvänsä. “Etkö tiedä?”

Mary on poissa. Johnin molemmat kädet pitelevät nyt Sherlockia ranteiden yläpuolelta tiukalla otteella, josta tulee mieleen entinen sotilas, Afganistan, psykosomaattinen polvivamma, ja nyt hän harhailee taas. Hän yrittää keskittyä. John puristaa lujempaa.

“En tietenkään”, John sanoo. “Sinun olisi pitänyt tietää. Sinä tiesit. Menin naimisiin, koska sinä tiesit etkä tehnyt mitään.”

Väsynyt huokaus karkaa Sherlockin huulilta. John pudistelee päätään, mutta Sherlock ei nyt jaksa, hän antaa katseensa lipua kattoon. Muutaman tunnin päästä hän on taas kunnossa. Mutta… tiesikö hän? Miksi hän ei olisi tehnyt mitään? Tiesikö hän tosiaan?

Kyllähän hän mittasi Johnin pulssin.

Ei nyt sentään heti ensimmäisellä kerralla, kun he tapasivat, ei vaan vähän myöhemmin. Hän ei muista tarkkaa iltaa, eikä syytä, joka tosin on ilmeinen. Tilanteen hän muistaa. John oli työntämässä kättään kylpyhuoneen lavuaariin, jossa luuli olevan vettä, vaikka siinä todellisuudessa oli happoa, johon Sherlock oli juuri syövyttänyt kuolleen rotan. Hän oli kyllä jättänyt etiketin näkyviin. John oli huutanut hänelle ja tärissytkin ja hän oli painanut sormensa Johnin ranteen läpi tuntuvia sydämenlyöntejä vasten samalla, kun veti Johnin käden kauemmas haposta.

Kyllä, hän oli tehnyt sen.

“En voi uskoa tätä”, John sanoo ja taivuttelee kummallisia vanhanaikaisia viiksiään paremmin kiemuralle. Sherlock irvistää, mutta ei jostain syystä pysty kääntämään katsettaan pois, vähän niin kuin tavalliset ihmiset onnettomuuspaikalla. “Kuinka epäkohteliasta. Mitata pulssini. Vaikka olimme vasta tutustuneet toisiimme. Arvelitteko jo silloin jotain tällaista?”

“Millaista?” Sherlock kysyy.

John istuu 221B:n sohvalla ja katsoo telkkaria. “Sherlock, onko sinulla minun läppärini?”

“On”, Sherlock vastaa. Todellisuudessa hän ei ehkä vaivautuisi.

“Vaihdoin salasanan eilen”, John sanoo. “Miksi helvetissä et voi käyttää omaasi?”

“Millaista?” Sherlock kysyy uudestaan. “Kerro minulle. En osaa lukea kaikkea.”

“Ei kukaan osaa”, John sanoo, “mutta on vain pakko yrittää, tiedätkö, hypätä, ottaa loikka tuntemattomaan. Ottaa riski että sydän särkyy.”

Sherlock nauraa ajatukselle, vaikka häntä ei oikeastaan naurata.

“Holmes? Olette elävä mies, lihaa ja verta. Varmasti teillä on ollut… kokemuksia.”

“Onko sinulla sitten sellaista? Tyttöystävää? Tai poikaystävää?”

“John”, Sherlock sanoo molemmille Johneille samaan aikaan, “mitä sinä yrität sanoa?”

“On liian myöhäistä”, Mary sanoo. Hän seisoo valkoisessa mekossa Sherlockin sairaalasängyn vieressä, kauniina ja älykkäänä ja täynnä salaisuuksia, melkein yhtä paljon salaisuuksia kuin Johnilla. Johnin salaisuus on siinä ilmeessä, siinä, jota Sherlock ei osaa lukea, vaikka näkee sen kyllä.

“On liian myöhäistä”, John sanoo. Hän seisoo uima-altaan reunalla ja raottaa takkiaan.

Sherlock ryntää Johnin luo ja riisuu räjähteet, heittää koko takin niin kauas heistä kuin pystyy. Se putoaa uima-altaaseen ja räjähtää. Hän kaatuu Johnin päälle, tarrautuu Johnin hartioihin ja jotenkin onnistuu estämään pirstoutuvia kaakelinpalasia halkaisemasta Johnin päätä.

Jossain erilaisessa unessa hän ehkä yrittäisi suudella Johnia nyt, mutta ei tässä. He olisivat hengissä. Adrenaliinitaso kohoaisi hänen veressään. John pujottaisi sormensa hänen hiuksiinsa.

John tuijottaa häntä, mutta hän ei osaa lukea sitä katsetta, ei vaan osaa.

“Sherlock”, John sanoo.

“John”, Sherlock sanoo.

“Sherlock”, John sanoo, “sinä mänttipää. Koettaisit tajuta.”

“En tajua”, Sherlock sanoo, “jokin palanen puuttuu.”

Sitten hän katsoo itseään peilistä. Hän näyttää väsyneeltä. Silmien ympärillä on renkaat. Otsan rypyt ovat syvempiä kuin yleensä. Suupieleen ilmestyy juonne, kun hän yrittää hymyillä. Oikea puoli ylähuulesta on turvoksissa, kummallista kyllä.

Ja hän tuijottaa.

Hänen pupillinsa ovat laajentuneet.

Ja hänen sydämensä hakkaa.

Helvetti, hän ajattelee, on liian myöhäistä.

“Katso minuun”, hän sanoo Johnille, joka seisoo alhaalla kadulla ja odottaa, että hän hyppää sen kerrostalon katolta ja kuolee.

“Älä”, John sanoo.

Hän ei hyppää.

Ja hyppää kuitenkin. Eikä palaa takaisin ennen kuin kahden vuoden päästä, ja sitten on jo liian myöhäistä, miksi sitten on liian myöhäistä? Mary katsoo häntä surullisesti. John katsoo muualle.

Hevoskärryt kolisevat kadulla ja kynttilä on sammunut. Sherlock makaa yhä lattialla ja tajuaa hämärästi, että hänen päälleen on asetettu lampaanvillasta kaksikymmentäkolme vuotta sitten valmistettu kotikutoinen huopa, jota on aiemmin pidetty perheessä, jossa on ollut kolme kissaa. Kummallista.

“Holmes”, Johnin ääni sanoo näennäisen vakaasti jostain pimeyden keskeltä, “olette minulle tärkeä. Kerrassaan tärkeä.”

“Watson”, Sherlock sanoo, ja sitten ei mitään.

“Lienee parasta, että palaan kotiin”, John sanoo, “Mary on uskoakseni valmistanut minulle iltapalaa.”

“Älä mene”, Sherlock sanoo.

“Älä mene”, hän sanoo Johnille, joka katsoo häntä sängyn reunalta.

John ojentaa kätensä hänelle. Hän tarttuu siihen.

“Tiesin vastauksen koko ajan”, hän sanoo, “mutta en uskaltanut kysyä.”

John katsoo häntä. “On liian myöhäistä.”

Hän puristaa Johnin sormia. Neljä minuuttia näin voimakasta puristusta voisi jo aiheuttaa hermoille pysyvää vahinkoa, mutta nyt sekunnit ovat pitkiä ja John vain hymyilee.

Sherlockin kasvot ovat märät. Hänen tosiaan pitäisi käyttää pienempiä annoksia.

“Eikä ole”, hän sanoo.


**

A/N: Hei jos luit tänne asti, jätä ihmeessä kommentti ;)
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 21:04:38 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Helyanwe

  • ***
  • Viestejä: 121
Vs: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)
« Vastaus #1 : 09.01.2016 12:39:01 »
Kävin kyllä katsomassa sen spesiaalin, vaikka siitä jäikin vähän ristiriitaiset fiilikset. Siitä huolimatta tykkäsin tästä tosi paljon, olit onnistunut hyvin saamaan sen elokuvan tunnelman tähän ficciin. Tässä oli sellaista samanlaista sekavuutta (:D) ja kaikki muuttuu koko ajan. Siirrytään toiseen aikaan, paikkaan, hetkeen ja tunnelmaan, ja samalla se vaihto on todella sujuva. Menin vaan tarinan mukana aina uuteen hetkeen vaivattomasti.

Koska puhelimella on vähän hankala noita lainauksia tehdä niin en nyt siihen rupea (+siitä tulisi vaan kunnon lainausten syöksykierre). Luen tän varmasti vielä uudestaan (kuten aion katsoa spesiaalinkin toistamiseen), joten kiitos tästä <3
"Makuasioista ei voi kiistellä, mutta huonosta mausta on velvollisuus huomauttaa."

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 390
Vs: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)
« Vastaus #2 : 09.01.2016 13:05:03 »
Ihana. Ei tätä kyllä ymmärtäisi, jos ei olisi nähnyt spesiaalia, sillä sen verran ihmeellisesti (ihmeellisen hienosti poukkoillen ja polveillen) tämä on kirjoitettu. Aivot on vain nyt sellaista mössönmöötä, etten osaa sanoa juuri mitään, mutta ah, Johnlock ja pulssin mittaaminen ja onpas suloista. Tällaiset saavat taas toivomaan Maryn pitkälle kuusennokkaan, sillä ei voi olla vielä liian myöhäistä!

Jostain paksusuolen yläpuolelta puristaminen oli ehkä vähän liikaa, mutta muuten tykkäsin kieliasuista ja kielestä ja kaikesta. Ihanaa vaihtelua ja poukkoilua vanhan ja uuden ajan välillä, ja vielä uuden ajan tapahtumienkin välillä. Selvästi Sherlockin olisi pitänyt ottaa enemmän jo aiemmin, jotta olisi tajunnut ja ettei olisi tullut liian myöhäistä.

Kiitos tästä! Ihana.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

chitaur

  • Lukuholisti
  • ***
  • Viestejä: 227
Vs: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)
« Vastaus #3 : 09.01.2016 17:08:32 »
Nyt harmittaa, etten pulittanut sitä kahdeksaatoista euroa sen spesiaalisen näkemisestä. Olin itsepäinen (ja köyhä), joten päätin odottaa siihen asti, että se tulee televisiosta (esi viikon sunnuntaina, jee!). Tästä olisi luultavasti saanut huomattavasti enemmän irti, jos olisi käynyt katsomassa spesiaalin, Arten kommentin ja oman lukukokemuksen perusteella.

Vajavaisesta ymmärtämisestä huolimatta tämä oli erittäin hyvä. Vaihtelu nykyajan ja menneisyyden välillä oli toteutettu todella sulavasti, hädin tuskin edes huomasi tämän tapahtumista. Paitsi sitten kun alettiin puhumaan jääkaapeista. Lupaan lukea tämän uudelleen läpi kun olen jakson nähnyt, niin voin kommentoida jotain muutakin kuin Johnlockin ihkutuksta.

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 381
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)
« Vastaus #4 : 10.01.2016 09:42:05 »
Tuntuu jotenkin malttamattomalta vastata kommentteihin jo seuraavana päivänä, mutta en ole julkaissut ficciä vuoteen (ja sitä ennen kolmeen vuoteen) joten pistän tämän hätäilyni nyt ihan täysin sen piikkiin :')

Helyanwe, kiitos! Mullekin jäi ristiriitaiset fiilikset spesiaalista, mutta olen iloinen että tämä tuntui saavuttavan samaa fiilistä ja että poukkoilevaa kerrontaa oli helppo seurata! Tätä oli kyllä hauska kirjoittaa, silmät ristissä nukkumaanmenoajan jälkeen. Yritin pehmentää jatkuvaa ajasta ja paikasta toiseen vaihtamista ehkä sillä, että muuten teema pyöri jatkuvasti saman asian ympärillä. Jonkun pulssikohdan tuolta sitten poistinkin ennen julkaisua kun niitä alkoi olla jo vähän liikaa  :D

Arte, hahaa, musta on ilmeisesti tullut herkkähipiäinen, koska rupesin heti miettimään että sen paksusuolenhan vois fiksata pois tuolta tekstistä, ja sitten illemmalla vähän muutinkin sitä kohtaa :D Tosin puolustaudun sillä että siinä kohdassa oli muutenkin jotain mikä vaivasi, Johnin ja Sherlockin liikkuminen siinä ei jotenkin ihan pelannut. Mutta siis, jee, kiitos kommentista! Ja ei tosiaan voi olla liian myöhäistä vielä. Olen nyt pari viikkoa kuvitellut rupeavani kirjoittamaan sellaista pitkää Johnlock-ficciä joka selittää kaiken, myös sen miten Mary saadaan onnellisesti ulos, mutta jotenkin edes aloittaminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi :')

chitaur, kiitos kommentista! :) Kiva kuulla että tämän pystyi lukemaan myös ilman TAB:n näkemistä, ja olisi myös mielenkiintoista kuulla miten jakson näkeminen muuttaa tämän ficin lukukokemusta vai muuttaako ollenkaan. Tätä kirjoittaessa taisin olla eniten huolissani siitä, onko nykyajan ja menneisyyden välillä poukkoiilu liian hankalaa tai epäloogista seurattavaa, mutta toisaalta sitä lukuunottamattahan tämä on hyvin suoraviivainen ficci, eihän tässä puhuta yhtään mistään muusta kuin siitä tärkeimmästä eli että tykkääkö Sherlock ja John toisistaan  ;D Ja Johnlock-ihkutus on mainio lisä mihin tahansa kommenttiin!
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Vs: BBC!Sherlock: Pulssi (John/Sherlock, K-11, one-shot)
« Vastaus #5 : 31.10.2022 11:59:13 »
Edelleen tykkään tosi kovasti The Abominable Bridesta ja siitä millaisia näkymiä se tarjosi Sherlockin syvimpiin toiveisiin ja pelkoihin. Pitäisi sörkkiä aihetta joskus ihan kunnolla! Sellaista aikaa odotellessa oli ilo lukea taas tämä sun fikki, oon lukenut tämän monesti aiemminkin, mutta nytpä myös kommentoin ja nostelen tämän aarteen taas pinnalle, koska tämä on kerrassaan ihana.

Lainaus
John tuijottaa häntä takaisin pää kallistuneena vasemmalla kuudentoista sentin kulmassa. Johnia ei kiinnosta pätkääkään, milloin jääkaappi keksitään. John vain tuijottaa Sherlockia, John ja Sherlock, minuutista toiseen, ja Sherlock siristää silmiään yrittäessään miettiä, mitä hän on unohtanut lukea Johnin kasvoilta.

Voi Sherlock! En edes tiedä miksi tämä kohta riipii niin erityisen paljon, ehkä koska tässä todetaan ansiokkaasti, että Johnia ei tietenkään kiinnosta jääkaapit tai muut Sherlockin yritykset kartella kohtaamasta sitä mikä olisi tälläkin kertaa olennaista, että John vain tuijottaa Sherlockia, odottaa Sherlockia, ja se odotus on jatkuvaa ja niin painostavaa, kun samaan aikaan Sherlock koettaa kuumeisesti miettiä, mitä hän on unohtanut lukea Johnin kasvoilta (eli mitä hän kyllä pystyy niillä kasvoilla näkemään jos vain yrittää!!).

Lainaus
“En huomannut”, Sherlock sanoo.

John istuutuu nojatuolilleen, lopultakin. “Ette huomannut? Sherlock Holmes?”

Tässä ei nyt puhuta pimeästä.

Oi herran tähden, ei niin! Aah, en kestä tätä aiheen ja totuuden liepeillä tanssahtelua ja samaan aikaan rakastan tällaista palavasti, etenkin kun Sherlock koko ajan kuitenkin tiedostaa, mistä tässä oikeasti yritetään puhua. Siispä mielenkiintoista on, kenelle Sherlock esittää, Johnille vai itselleen (ja onko sillä väliäkään, Johnkin kun on osin mielikuvituksen tuotetta) ja miksi! Yhyy, miksi miesrukka pelkäät. </3

Lainaus
“Etkö nähnyt pupillejani?” John kysyy. “Kerro minulle. Ovatko ne laajentuneet?”

Sherlock painautuu tuolinsa selkänojaa vasten. “En tiedä.”

“Et tiedä?” John toistaa ja nauraa naurua, joka on niin aito, että hetken Sherlock kuvittelee olevansa hereillä. Ei hän tietenkään ole. Kestää vielä monta tuntia, ennen kuin keskushermoston toiminta palautuu aivan entiselleen. Hän tosiaan otti hieman liikaa. Ensi kerralla hän on varovaisempi. Ensi kertaa ei ehkä tulekaan. Eihän tässä ole mitään tolkkua. Hänen pitäisi selvittää, mitä Moriarty tekee televisioruuduissa, ja hän vain ajattelee Johnia, uutta Johnia, vanhaa Johnia, kaikkia Johneja joilla on aivan sama nauru ja laajentuneet pupillit.

AAAAHHH. Voihan pupillit ja pulssit ja voi ei Johnin naurua. En kestä. Tai siis kestän. Musta on ehdottomasti erinomaista että John nauraa, meen tästä ihan sykkyrälle, koska se nauru on tässä sekä ihastuttavaa että epäreilua ja ugghh, okei, en kestäkään tätä tunteen määrää.

Lainaus
Johnin molemmat kädet pitelevät nyt Sherlockia ranteiden yläpuolelta tiukalla otteella, josta tulee mieleen entinen sotilas, Afganistan, psykosomaattinen polvivamma, ja nyt hän harhailee taas. Hän yrittää keskittyä. John puristaa lujempaa.

“En tietenkään”, John sanoo. “Sinun olisi pitänyt tietää. Sinä tiesit. Menin naimisiin, koska sinä tiesit etkä tehnyt mitään.”

!!! Aika hirveitä itsesyytöksiä. Ja aivan uskottavia. Ja aahhhh, en kestä tätä Johnin otetta Sherlockista. Johnin otetta Sherlockista ylipäätään. (Tai siis totta kai kestän, koska se on sydäntä vääntävyydessään aivan parasta!!).

Lainaus
“Ei kukaan osaa”, John sanoo, “mutta on vain pakko yrittää, tiedätkö, hypätä, ottaa loikka tuntemattomaan. Ottaa riski että sydän särkyy.”

Sherlock nauraa ajatukselle, vaikka häntä ei oikeastaan naurata.

Ymmärrän fiiliksen, Sherlock! </3 Tää on niin intensiivistä ja ihanaa menoa koko fikki, ettei todellakaan tiedä itkeäkö vai nauraa. Tyydyn siis hysteerisesti inisemään, onneksi ihan keskenäni. :’)

Lainaus
John tuijottaa häntä, mutta hän ei osaa lukea sitä katsetta, ei vaan osaa.

“Sherlock”, John sanoo.

“John”, Sherlock sanoo.

“Sherlock”, John sanoo, “sinä mänttipää. Koettaisit tajuta.”

Tykkään tästä unelma!Johnin kielenkäytöstä, oih mikä beibe. <3 Tykkäsin myös hirmuisesti tästä klassisesta nimitoistelusta, siihen ei kyllästy koskaan.

Eniten tykkään tässä fikissä tämän toiveikkaasta lopusta, Sherlockista joka kuitenkin uskaltautuu kohtaamaan Johnin ja kurkottamaan tätä kohti (puristamaan jopa sormia!!). Tällaista käännettä saati loppua ei sarja osannut tai halunnut tarjota. :’( Onneksi sä halusit! Aih oih, onpas pää nyt pyörällä tästä rakkaustrombista. Upea fikki. Terävä ja hyvin intensiivinen ja niin aito että sattuu.
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!