A/N: Tässä meni pidempi hetki kuin olin kuvitellut, mutta tässä vihdoin viimeinen osa. Tämä muodostui täysin erilaiseksi kuin mitä olin alkujaan suunnitellut, ja näin ollen tuntuu melkein huutavan jatkoa, joten mikä ettei, saatan palata kaksikon pariin joskus hamassa tulevaisuudessa. Kiitos kaikille lukijoille ♥
7 | Suudelma
Vaikka Tonks tietää, ettei koskaan kiittänyt, hän teeskentelee, ettei huomaakaan Hestiaa kävellessään tämän ohi myöhäisenä iltana Ministeriön pimeässä atriumissa.
Hän ei vieläkään tiedä mitä noita tekee työkseen, eikä mitä tämän mieli yleensä askartelee. Häntä pistää ajatella menetettyä mahdollisuutta saada tietää ja enemmänkin.
”Tonks.”
Hän jähmettyy.
”Olin katsomassa oikeudenkäyntiä.”
Tonks käännähtää piikit pystyssä. ”No, mitä pidit? Hyvä juttu. Kannattipa yrittää! Mikset päästä vain irti?”
”Minä tiedän. Sinä yritit.”
”Mutta siitä ei ollut apua.”
”Sinä yritit. Kun yritämme tarpeeksi, maailman on joskus ymmärrettävä.”
”Joskus minusta tuntuu”, Tonksin ääni säröilee, ”Että minun kuuluisi pelätä. Ja silloin toivon, että joku löisi minut hereille.”
Tonks kamppailee tunteitaan alas, Hestia kysyy uudenlaisella äänellä: ”Onko meidän mahdollista aloittaa alusta?”
Kun ei saa vastausta, tämä jatkaa. ”Pyydän anteeksi niitä kortteja –”
”Se on okei.”
”Anteeksi?”
”Aloitetaan alusta.”
Tonks ei ymmärrä aikailua kysymykseksi, vaan hyökkää suudelmaan kuin siepin perään, valmiina jakamaan kaljuseinäisen kämppänsä. Häntä ei haittaa olla asioiden edellä.