Kirjoittaja Aihe: Amour Sucré: Kaulakorun johdattamana (S, Dajan/Li, oneshot)  (Luettu 1514 kertaa)

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 777
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Kaulakorun johdattamana
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Chapters: oneshot
Pairing: lievä Dajan/Li
Genre: drama, fluff, het
Rating: S
Disclaimer: Amour Sucré hahmoineen kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville.
Summary:  Varastettu kaulakoru tarjoaa Lille mahdollisuuden lähestyä uutta ihastustaan.

A/N: Viisi sivullista syöpää, olkaa hyvä. Halusin kirjottaa Listä, halusin kirjottaa Dajanista, ja aloin miettiä, että ne kaksi vois olla söpö pari vaikkei niillä about mitään yhteistä tunnu olevankaan.
Jakson 3 tapahtumat inspasivat pikkuisen.

Osallistuu Fluffy10:iin.



Kaulakorun johdattamana


Li ei kunnolla tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta jotenkin Ambre oli onnistunut raahaamaan sekä hänet että Charlotten mukanaan liikuntasalin oven taakse. Vaikka hän hädin tuskin oli edes huomannut seuraavansa blondia ystäväänsä koulun pihan poikki, hänen ei tarvinnut kysyä, miksi he olivat määränpäähänsä joutuneet. Kaikki oli Castielin syytä. Ambrella oli ollut pienestä pitäen toivoton ihastus – suoraan sanoen pakkomielle – Castieliin, ja se näkyi vielä lukioikäisenäkin tämän seuraamisena ja tästä puhumisena. Poika sattui kuulumaan lukion koripallokerhoon, jolla oli parhaillaan menossa harjoitukset, ja Ambre halusi ehdottomasti nähdä ihastuksensa oranssin pallon perässä. Litä ei voinut urheilu vähempää kiinnostaa, hän olisi ennemmin mennyt shoppailemaan kenkiä Ambren ja Charlotten kanssa, mutta eipä hänellä ollut varaa kieltäytyäkään. Ystävät pitivät yhtä.

Koripalloharjoitukset vaikuttivat olevan niin intensiiviset, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota kolmeen tyttöön, jotka eivät selvästikään olleet osallistumassa pallopeliin. He pysyttelivät syrjässä ihan varmuuden vuoksi, koska ainakaan periaatteessa heillä ei ollut saliin mitään asiaa, kun se oli varattu kerholle. Ambre viis veisasi säännöistä, eivätkä hänen ystävänsäkään mitään erityisen lainkuuliaisia olleet.
Li vilkuili sivusilmällä urheilevia teinejä tarkistaen samalla meikkinsä kuntoa taskupeilin avulla. Rajaukset olivat virheettömät eivätkä puuterit olleet karisseet poskilta. Hyvä. Hän katsahti jälleen salin suuntaan, vaikkei uskonutkaan näkevänsä siellä mitään mielenkiintoista. Hän oli kuitenkin väärässä.

Se poika ei käynyt Sweet Amorista, siitä Li oli varma. Hän ei ollut ennen nähnyt tätä. Tämä oli pitkä ja tumma ja eittämättä hyväkroppainen. Pojan mustat rastat oli sidottu niskaan punaisella nauhalla, ja vahvoilta näyttävät käsivarret kiiltelivät loisteputkien valossa. Tämä oli suorastaan upea. Niinkin upea, että Li unohti hetkeksi hengittää. Hän uppoutui katsomaan rastapäistä poikaa ja tämän taidokasta pelaamista. Aivan kuin hänen vatsansa olisi täynnä perhosia...

Lin teki mieli nykäistä Charlottea hihasta ja jakaa havaintonsa pojasta tämän kanssa, mutta brunette oli keskittynyt selaamaan puhelintaan, eikä Li sittenkään uskaltanut mennä ystävänsä ja tämän kännykän väliin. Ambre tuijotti herkeämättä saliin, ja Li oli varma, että tämän silmät olivat nauliutuneet Castieliin, kehen muuhunkaan.

Mutta hän oli väärässä, taas kerran. Voi, miten väärässä.


**


”Siis näittekö te sen harjoituksia vetäneen kundin? Miten söpö! Ja niin urheilullinen ja taitava koripallossa...”
Charlotte ei sanonut sanaakaan, eihän hän ollut kiinnittänyt koripallokerhoon mitään huomiota. Brunette välitti edelleen vain puhelimestaan. Li mutristi huuliaan eikä suostunut vastaamaan Ambren kysymykseen.
”Entä Castiel?” hän kysyi hivenen pistävästi.
”Castiel?” Ambre toisti. ”Ah, niin. Tietenkin Castiel on minulle ykkönen mutta...”
Tyttö heilautti vaalean kiharapilvensä olkansa yli.
”...Ainahan sitä voi pitää hauskaa muidenkin kanssa.”

Li ei ollut uskoa korviaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt älähtää sanaakaan vastalauseeksi, kun Ambre jo totesi isänsä tulleen hakemaan häntä. Charlottekin ilmoitti lähtevänsä kotiin, ja Li jäi yksin koulun pihalle. Hän katsoi loittonevan bruneten selkää ja niskassa heiluvaa poninhäntää ja mietti, pitäisikö hänen lähteä perään. Hän kuitenkin hylkäsi ajatuksen nopeasti. Charlotte asui ihan eri suunnassa kuin hän, ja mitä hyötyä hänen olisi kulkea samaa matkaa? Eihän hänellä ollut edes mitään tärkeää asiaa kerrottavana. Tai ehkä olikin, hän olisi halunnut puhua siitä, miten se tumma koripalloilija oli saanut hänen sydämensä lentoon ja vatsan rullalle, ja miten Ambren suorastaan omistava suhtautuminen poikaan oli kaikkea muuta kuin reilu, mutta hänestä tuntui, ettei Charlotte halunnut puhua hänen kanssaan. Charlotte ei muutenkaan juuri puhunut, lähinnä kuunteli. Ja vaikka Li kaipasikin nyt lähinnä kuuntelevaa korvaa, hän oli varma, ettei Charlotte halunnut kuunnella.

Hän antoi bruneten mennä menojaan. Tyttö seisoskeli hetken toimettomana katsellen ympärilleen. Kai hänenkin pitäisi mennä kotiin, vaikkei halunnutkaan. Hän olisi halunnut nähdä pojan vielä kerran... Ja miksipä ei voisi. Koripallokerhohan saattoi olla yhä salissa, Li ei ollut varma, koska hän oli Ambren ja Charlotten kanssa lähtenyt ennen harjoitusten loppumista. Hänhän voisi aivan hyvin mennä liikuntasaliin kerhotapaamisen viimeisiksi minuuteiksi.
Pieneen suunnitelmaansa tyytyväisenä Li lähti hiippailemaan takaisin salin suuntaan. Hänen sydämensä sykki kurkussa asti. Hengittäminen oli vaikeaa, hän yritti tasoittaa sitä turhaan. Jännitti ja jopa pelotti, mutta Li ei halunnut luovuttaa. Hän halusi nähdä pojan vielä kerran. Kuka tiesi, milloin hän näkisi tämän seuraavan kerran – jos edes ikinä?

Liikuntasalin ovet olivat jo lukossa. Li kohotti kasvonsa ja katsoi ylhäällä olevia kapeita ikkunoita epätoivoisesti. Hän olisi halunnut tarkistaa, oliko salissa enää ketään, mutta matka hänen ja ikkunoiden välillä oli liian suuri. Sitä erotusta ei kurottu kokoon korkokengillä. Tyttö huokaisi harmistuneena ja keskittyi kuuntelemaan ympäristöään. Oli hiljaista. Harjoitukset olivat luultavasti jo loppuneet, koska ainakin aikaisemmin pelistä kuulunut ääni oli kantautunut ulos asti. Hän oli myöhässä.

Tai ehkei ollutkaan. Kerholaiset saattoivat olla pukuhuoneissa. Vaikka Lillä oli kanttia mennä varattuun liikuntasaliin piittaamatta juurikaan sitä, oliko se sallittua vai ei, pukuhuoneisiin hän ei ilman asiaa astuisi mitenkään. Harjoitukset liikuntasalissa olivat suorastaan virallisia pikasuihkujen rinnalla. Pukuhuoneissa hiippailusta voisi oikeasti joutua ongelmiin, ja olisihan se erittäin noloa, jos muut luulisivat hänen tirkistelevän.

Pukuhuoneiden luona odottelu oli suorastaan karmivaa. Tai oikeastaan piileskely kuvasi Lin käyttäytymistä paremmin. Toimeeton norkoilu ovien edessä herättäisi vääränlaista huomiota, joten Li tyytyi tarkkailemaan tilannetta kulman takana kädessään kännykkä, jonka suojiin piiloutua, jos joku hänet huomaisi. Jos kukaan edes välitti. Eihän Li suoranaisesti tuntenut koripallokerhosta ketään. Se, että hänen muutama luokkalaisensa kuului siihen, ei ollut merkittävä tekijä.


Odottelu tuotti lopulta tulosta. Pukuhuoneisiin johtava ovi aukesi ja ihmisiä alkoi virrata ulos. Li seurasi kerholaisia kulman takana ja yritti varoa, ettei ainakaan Castiel huomaisi häntä. Punapää ei normaalisti kiinnittänyt häneen mitään huomiota – ja hyvä vain niin – mutta tässä tilanteessa hän ei kaivannut tämän kylmää katsetta itseensä kohdistettuna.

”Dajan, ala tulla jo!”
Lin korvissa särähti, kun hän kuuli ärsyttävän tutun äänen. Candy. Oliko sekin koripallokerhossa? Selvästikin oli, vaikkei Li häntä ollut salissa huomannutkaan. Toisaalta ihan kuin häntä joku uusi pyrkyri Sweet Amoriksessa kiinnosti.
”Tullaan, tullaan!”
Mustatukkaisen tytön katse liukui paikoillaan pomppivasta Candysta takaisin pukuhuoneiden ovelle. Hänen sydämensä tuntui käyvän pikaisesti kurkussa, kun hän huomasi, että tulija oli se rastapäinen poika, jonka taidokasta pelaamista (ja upeaa ulkonäköä) hän oli ihaillut hetkeä aikaisemmin. Pieni innostus muuttui kuitenkin hetkessä mustasukkaisuudeksi. Candy tunsi pojan, nimeltäkin. Toisin kuin hän. Li ei voinut olla ajattelematta, miten läheisiä nuo kaksi saattoivatkaan olla.

Li ei halunnut, että Candy huomaisi hänet. Tai Dajan, varsinkaan nyt, kun tämä oli Candyn seurassa. Eikä hänellä ollut enää syytä norkua pukuhuoneillakaan, kun hänen ainoa intressinsä siellä loittoni koko ajan. Li käänsi katseensa vielä kerran haikailevasti Dajanin suuntaan (hän yritti olla kiinnittämättä mitään huomiota Candyyn) ja suuntasi kotiin.

Hän tunsi itsensä tyhjäksi.


**

Seuraavana päivänä Ambre vaikutti Listä epänormaalin ylpeältä. Ainahan blondi kulki nokka pystyssä ja oli ylpeämpi itsestään kuin mistään muusta, mutta tämän nykyinen olemus meni senkin yli. Tai ehkä Listä vain tuntui siltä, koska hän itse oli normaalia alakuloisempi, mistä hän kiitti mielessään Dajanin käsipuolessa roikkunutta Candya. Ambre kuitenkin vaikutti palavan halusta kertoa jotain, joten Li päätyikin välitunnilla esittämään ilmaan aiheeseen sopivan kysymyksen. Ehkä hän saisi sillä ajatuksensa muualle.

”Aivan kuin olisit voittanut kauneuskilpailun. Onko jotain erityistä tapahtunut?”
”Kappas kun kysyit”, Ambre näytti suorastaan riemastuvan. ”Ei, eipä oikeastaan”, hän sanoi sitten.
Litä ei huvittanut palata aiheeseen enempää. Hän avasi laukkunsa ottaakseen esiin meikkipussinsa. Meikin virheettömyys oli tarkistettava säännöllisesti. Lin tutkaillessa puuterinsa tasaisuutta Ambre ujutti hänen ja taskupeilin väliin jotain, joka kiilsi valoa vasten.
”Mikä se on?” Li siirsi katseensa heijastuksestaan Ambreen.
”Etkö muka näe?” blondi naurahti. ”Se on kaulakoru.”
”Ja miten se liittyy mihinkään?`”
”Muistatko sen pitkän tumman koripalloilijan eiliseltä? Tämä on hänen.”
Ambre hymyili voitonriemuisesti ja heilutteli riipusta edessään kuin se olisi ollut saalis ryöstöretkiltä.
”Mitä? Mistä sinä sen tiedät?”
”Se oli hänen pukukopissaan. Otin sen pieneksi muistoksi aamulla.”

Li ei saanut sanaakaan suustaan, ei sillä, että hän edes yritti sanoa mitään. Mitä hän muka olisi sanonut? Mustasukkaisuus ja kateus saivat hänen verensä kiehumaan vihan ja pettymyksen lisäksi. Pieni osa hänestä olisi halunnut riuhtoa kaulakorun Ambren kädestä ja ottaa sen itselleen, mutta hänen moraalinsa oli sitä vastaan ja äänettömästi moitti Ambreta. Miten tämä oli saattanut viedä jotain niin upealta henkilöltä? Eikö tämä lainkaan hävennyt?

Ambren koruvarkaus kaihersi Lin mieltä koko päivän. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi tehdä asialle jotain. Aivan kuin hänkin olisi syyllinen. Dajan-parka. Koruhan saattoi olla vaikka miten arvokas! Ja sitten Ambre oli tullut ja varastanut sen itselleen muistoksi, mikä oli väärin. Ambrehan piti haikailla vain Castielin perään! Eikä tämä olisi saanut viedä Dajanilta mitään arvokasta ilman lupaa.

Lopulta Li teki päätöksensä. Hän anastaisi kaulakorun Ambrelta ja palauttaisi sen tavalla tai toisella Dajanille. Li oli nähnyt blondin vievän riipuksen lokeroonsa, josta se olisi helppo viedä, koska hän tiesi lukon avaavan numeroyhdistelmän. Monen vuoden ystävyydestä ja luottamuksesta Ambren kanssa oli selvästikin hyötyä. Suunnitelman ensimmäinen osakaan ei paljoa vaatinut. Lin oli helppo valehdella ystävilleen menevänsä vessaan ja sen sijaan livahtaa autiolle käytävälle välitunnilla, kun kaikki muut viettivät vapaa-ajan ulkona nauttien lämpimästä auringonpaisteesta. Tai no, Armin pysytteli sisällä mutta oli niin pelikonsolinsa lumoissa, ettei hän uhrannut ajatustakaan satunnaiselle käytävällä kulkijalle.

Riipus oli Lin onneksi edelleen lokerossa ja juuri siinä kohdassa, mihin Ambre oli sen jättänytkin. Oli toimittava nopeasti. Vaikka käytävä oli autio pelaavaa Arminia lukuun ottamatta, ei voinut koskaan tietää, milloin paikalle ilmestyisi joku opettaja – tai pahempaa, Ambre itse. Li rutisti kaulakorun nyrkkiinsä ja työnsi sen housujensa taskuun. Se toivon mukaan pysyisi siellä tallessa siihen asti, kun hän voisi antaa sen Dajanille – milloin sekin hetki sitten ikinä koittaisikaan. Toivottavasti pian, ettei Ambre alkaisi kaivata varastamaansa korua.

Kaulakoru tuntui polttelevan Lin reittä koko koulupäivän ajan. Hänen sydäntään poltteli myös, etenkin, kun hän kuuli Candyn tiedustelevan muutamalta heidän luokkalaiseltaan, olivatko nämä sattuneet näkemään korua, jonka kuvaus sopi tismalleen Lin taskussa olevaan riipukseen. Dajan siis selvästi kaipasi koruaan. Lin olisi tehnyt mieli kysyä Candylta, missä Dajan oli, jotta voisi viedä korun tälle, mutta koska tytöt eivät olleet hyvissä väleissä keskenään, hän pysyi hiljaa. Periaatteessa hän olisi voinut myös antaa riipuksen Candylle ja pyytää tätä toimittamaan se oikealle omistajalleen, mutta se olisi vielä huonompi vaihtoehto. Se saisi koko tilanteen vaikuttamaan helposti siltä, että Li olisi syypää korun katoamiseen, koska mistä hän tiesi, mitä pajunköyttä Candy Dajanille syöttäisi. Varmasti tämä kehittelisi tarinasta mahdollisimman itseään imartelevan, eikä Li saisi nähdä pojan iloa ja kuulla kaunista kiitosta tämän sitäkin kauniimmilta kasvoilta...


Kun iltapäivän tunnit lopulta loppuivat, Li säntäsi luokasta ulos ensimmäisenä. Hän ei jäänyt odottamaan ystäviään kuten yleensä. Hän ei jäisi seuraamaan paikan päälle seuraamaan, kuinka Ambre huomaisi korun kadonneen ja syyttäisi siitä kaikkia sivullisia. Sen sijaan hän yrittäisi löytää Dajanin, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, miten hän sen tekisi. Koripallokerho ja liikuntasali olivat hänen ainoat vihjeensä.

Salin edessä pihalla ei ollut ketään. Li kuitenkin huomasi sisälle vievän olevan raollaan. Uteliaisuus heräsi hänen sisällään ja liittyi jännityksen seuraan. Tyttö siirtyi hitaasti ovelle ja kurkisti sisään. Sydän kiristi tahtiaan, ja hetken Lin oli jopa vaikea hengittää sen vuoksi. Hän ei kuitenkaan aikonut perääntyä. Ei nyt, ei enää.
Sali oli tyhjä lukuun ottamatta poikaa, joka pompotteli lattiaa vasten koripalloa. Li tunnisti pojan heti Dajaniksi. Tämä käsitteli palloa taitavasti, Likin huomasi sen, vaikkei tiennytkään urheilusta käytännössä mitään. Hän ei myöskään normaalisti ollut kiinnostunut siitä tuon taivaallista mutta yllätyksekseen huomasi seuraavansa Dajanin yksinpeluuta innoissaan. Hän ei kuitenkaan ollut tullut katsomaan Dajania pelaamassa, niin miellyttävää kuin se olikin. Hänen oli suoritettava tehtävä, jota hän ei kuitenkaan tuntunut uskaltavan tehdä.

Epäröinti ei voittanut Lille kuin hieman aikaa. Dajanin katse siirtyi pallottelun aikana hetkeksi ulko-ovelle, ja hän huomasi välittömästi ovenraossa kurkkivan tytön. Poika lopetti pelaamisen ja lähestyi ovea pallo kädessään. Li vinkaisi, mutta niin hiljaa, ettei Dajan voinut sitä kuulla. Onneksi.
”Hei”, poika tervehti Litä, kun oli tullut lähemmäs.
”Öh, hei”, Li sopersi.
”Etsitkö jotakuta?”

Lin sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hänen teki samaan aikaan mieli sekä luikkia pakoon että hypätä Dajanin vahvoille käsivarsille. Ja silti hän oli myös aivan jäässä. Kumpaakaan haaveistaan hän ei kykenyt senhetkisessä tilassaan toteuttamaan. Hän sai hädin tuskin suunsa auki puhuakseen.
”M-minä...” hän aloitti horjuen. ”Etsin-n... sinua.”
Dajan näytti hivenen yllättyneeltä mutta hymyili kuitenkin lämpimästi. Se hymy sai Lin vatsanpohjan sulamaan.
”No, onneksi olkoon, löysit minut”, Dajan vastasi hyväntuulisesti. ”Tule ihmeessä pois sieltä oven takaa ja kerro, mitä asiasi koskee.”
Li pakotti jalkansa toimimaan voidaakseen noudattaa pojan pyyntöä. Hän asteli hitaasti poikaa kohti aivan kuin hänen jalkansa pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Lähestyessään Dajania Li otti taskustaan esiin riipuksen. Dajanin silmät laajenivat hänen nähdessään korun tytön kädessä.

”M-mistä...” Dajan aloitti.
”Tämä taitaa olla sinun”, Li sanoi hiljaa. ”Minä... löysin sen.”
Hän ei koskaan kertoisi Dajanille totuutta. Vaikka hän olikin vihainen Ambrelle tämän teoista, hän ei koskaan kantelisi tästä muille. Hän ei pettäisi ystäviään.
”Ja sitten kuulin Candylta, että tällainen koru on kateissa ja että sinä etsit sitä, joten...”
Li jätti lauseensa kesken. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten jatkaa tarinaansa. Sen sijaan hänestä jostain syystä tuntui, että hän purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. Hän painoi katseensa tiukasti lattiaan, jottei Dajan varmastikaan näkisi, miten hän taisteli kyyneleitä vastaan.
”Kiitos.”
Li unohti välittömästi päätöksensä tuijottaa lattiaa. Hän kohotti päänsä Dajanin puoleen ja kohtasi tämän meripihkaisten silmien lämpimän katseen. Se suorastaan lumosi tytön.

”Taisit nähdä paljon vaivaa vuokseni”, Dajan totesi. ”Emmehän me ole ennen tavannetkaan. Miten osasit etsiä minua?”
”Olen nähnyt sinun pelaavan”, Li sanoi hiljaa. Hän lähestyi Dajania muutaman askeleen. ”Olet taitava.”
Hän ojensi riipusta Dajania kohti ja laski sen tämän kädelle.
”Kiitos”, poika sanoi uudelleen hymyillen läpimästi. Li tunsi punastuvansa. ”Kiitos, kun näit niin paljon vaivaa vuokseni.”
”Tietenkin!” Li sanoi välittömästi saaden Dajanin säpsähtämään hieman. ”Näin sinun pelaavan, ja halusin tulla puhumaan sinulle, esittelemään itseni, mutten uskaltanut... Mutta sitten löysin tämän korun, ja tiesin, että minun on tuotava se sinulle...”
Li ei enää pystynyt pidättämään kyyneleitään. Hänen silmäkulmansa kostuivat hieman.

”Se oli kauniisti tehty”, Dajan sanoi. Hän ojensi kättään Litä kohti mutta veti sen kuitenkin hetkessä takaisin. ”Ja uskalsit nyt sittenkin tulla puhumaan minulle.”
”Niin...” Li sanoi posket helottaen. ”Minä olen Li.”
”Ja minä olen Dajan”, poika vastasi. ”Mutta sen varmaan tiesitkin jo, kun kuulit Candylta, että kadotin koruni. Kiitos vielä kerran sen löytämisestä. Se koru on minulle todella tärkeä.”
”Hyvä sitten, että se löysi takaisin oikealle omistajalleen”, Li henkäisi. ”Tuota... mitä se muuten esittää? En saanut selvää sen muodosta.”
”Se on Martinique-saari”, Dajan kertoi. ”Vietin lapsuuteni siellä. Isoäitini antoi sen minulle, kun muutin vanhempieni kanssa Ranskaan.”
”Ai. Ei ihme, että se on sinulle tärkeä.”

Dajan laittoi riipuksen kaulaansa ja hymyili pienesti.
”Haluan hyvittää tämän jotenkin sinulle.”
”Mitä!? E-ei sinun tarvitse...”
”Minä vaadin”, Dajan vastasi. ”Saanko tarjota sinulle jokin päivä illallisen?”
”Ah..!” Li jäi tuijottamaan poikaa haltioissaan suu auki. Hänen teki mieli huutaa ”totta kai” ja syöksyä pojan syliin, mutta hän oli taas kerran jäässä.
Jää kuitenkin särkyi nopeasti, kun salin toisessa päässä oleva ovi aukesi päästäen muutaman oppilaan sisään. Koripallokerhon harjoitukset alkaisivat aivan niillä minuuteilla.
”Äh, muut tulivat”, Dajan totesi hiljaa nostaen kätensä tervehdykseksi kerholaisille. Hänen katseensa kuitenkin pysyi Lissä.
”Vielä kun minulla on hieman aikaa...” poika aloitti, ”lainaisitko puhelintasi hetkeksi?”
”Okei”, Li nyökkäsi pienesti ojentaen kännykkänsä Dajanille. Tämä näpytteli sitä aikansa ennen kuin antoi sen takaisin.
”Numeroni”, hän selitti. ”Soita minulle joku päivä, jos vain ehdit. Minä todellakin haluan hyvittää tämän kaiken sinulle.”
Li ei sanonut mitään, nyökkäsi vain uudestaan leveästi hymyillen. Ihan niin kuin äiti oli opettanut naisten toimivan silloin, kun heillä ei ollut mitään sanottavaa.
”Mieti asiaa”, Dajan pyysi.

Li tiesi, ettei hänen tarvinnut edes miettiä asiaa. Totta kai hän soittaisi Dajanille, hankkisi siihen aikaa vaikka väkisin. Kaikista eniten hän kuitenkin toivoi, että sitä aikaa olisi voinut olla nyt. Mutta kun ei voinut.

”Sinun pitää valitettavasti lähteä”, Dajan pahoitteli. ”Harjoitukset alkavat.”
”Ah! Ei se mitään! Totta kai minä lähden”, Li vastasi sulloen puhelimensa laukkuunsa.
Dajan saattoi hänet uloskäynnille asti piittaamatta lainkaan muiden koripallokerholaisten hämmennyksestä. Li tunsi itsensä suorastaan prinsessaksi kulkiessaan pojan vierellä. Kun tämä ovelle saapuessa puristi tytön kättä hellästi ja hymyili lämpimästi, tytöstä tuntui, kuin hän olisi sittenkin keisarinna.
”Toivottavasti näemme pian”, Dajan sanoi. ”Jään odottamaan soittoasi.”
”Minä soitan”, Li lupasi saman tien.

Salin ulkopuolella Li kaivoi puhelimensa laukustaan esiin värisevin käsin. Hän ei voinut itselleen mitään, hänen oli pakko tarkistaa Dajanin tallentama numero.  Luettelosta sitä ei kuitenkaan löytynyt, mikä sai Lin sydämen kyynelehtimään. Epätoivoinen puhelimen selaaminen kuitenkin ratkaisi tilanteen: tallennettuihin viesteihin oli ilmestynyt yksi uusi. Li pidätti hengitystään avatessaan viestin. Hän pystyi hengittämään vasta luettuaan sen muutamaan otteeseen. Viesti alkoi numerolla, joka oli varmasti Dajanin. Missään muussa ei ollut järjeä. Numeron perään oli kirjoitettu muutama rivi, jotka saivat Lin sydämen tykyttämään kaksi kertaa nopeammin ja hymyn kohoamaan huulille.

En tiedä, oliko tapaamisemme sattumaa vai kohtalon oikku, mutta olen silti iloinen, että niin kävi. Toivottavasti tapaamme taas pian.
 
Li oli otettu Dajanin kirjoittamasta viestistä, mutta samaan aikaan hän ei voinut olla tuntematta pientä vahingoniloa Ambrea kohtaan. Tämä voisi pitää hieman hauskaa muidenkin kuin Castielin kanssa. Sillä aikaa hän itse olisi seitsemännessä taivaassa.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2020 21:50:38 kirjoittanut Larjus »
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Siis aaaaws, tää oli jotenkin niin söpö <3 Vaikka Li ei kuulukaan omiin suosikeihin (kiitos Amberille), niin silti tuntui älyttömän hyvältä Lin puolesta, että näinkin hyvin kävi :) Voisi juuri olla se Lin puoli, jota me ei vain nähdä, koska Li on Amberin kaveri ja oikeastaan jo siksikin "pakko" vihata Candya. Tai joo, olihan tässäkin sitä kateutta Candya kohtaan, mutta että onko Lillä ja Charlottella ollut syytä alkaa vihata Candya kunnolla missään vaiheessa?

Ah, ja että toi Dajan oli jotenkin ihana <3 En kestä x) Ja musta se otti just jotenkin ihanasti ton Lin vastaan <3 Äwäwäwwww, en kestä xD

Ja mä en tie miks, mutta mun tekis taas mieli kirjottaa jotain söpöö Nath/Candya ^^' En osaa oikein muistakaan kirjottaa...

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 777
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Äwäwäää, kiitos muru <3 Musta oli kiva kirjoittaa Listä juurikin sen takia, ettei siitä loppujen lopuksi tiedetä oikein mitään. Ja silleen. Sivuhahmot on kivoja, kun niillä on niin paljon auki :D Mäki oon miettinyt tota, miks Li ja Charlottekin suhtautuu nihkeesti Candyyn, mut kai siinä yhdistyy oma ylpeys (et Candy ei oo tarpeeks hyvä heidän porukkaan) ja sit just Ambren esimerkki.

Dajan on ihana :D Ei siitä voi muunlaista edes kirjoittaa. Kiva että se ihanuus tuli ilmi sullekin :D

Ja joo, kirjoita kirjoita! Mulle kelpais sellainen luettavaks <3
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Zoeve

  • ***
  • Viestejä: 9
OOH! En ollut huomannut tätä aiemmin!

En osaa sanoin kuvailla miten ihana tämä oli!
Dajanin kommentit ovat täydellisiä ja juuri sellaisia, mitä voisin kuvitella kuulevani pelissäkin!
Paritus osui hyvin. Listä en tiedä paljon mitään, eikä kai vielä muutenkaan. Tämä toi uutta ulottuvuutta hahmoon ja...

Awws... Tykkään!
"La saggezza è a volte indicato come notificato al cuore.
 Questo vuol dire che l'amore di passione per il più alto illustra la nostra ragione di servire i nostri cari meglio"