Kirjoittaja Aihe: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-11, Johnlock  (Luettu 2558 kertaa)

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Kirjoittaja: Hallahäive

Ikäraja: K-11

Beta: Lupus Daemonis (kiitokset vielä tuhannesti kun saavuit apuuni lyhyellä varoituksella)

Fandom: BBC!Sherlock

Paritus: Johnlock

Genre: Angstinen AU, maybe

A/N: Hyvää syntymäpäivää Mustekehrääjä! Paljon onnea rakas kurpitsainen, toivottavasti saat kivoja lahjoja (pirteitä sellaisia...) ja lähetän täältä ison halin. Ensi alkuun on pakko sanoa, että sori, yritin Jarenea, mutta en vaan osannut. Joten saat sen sijaan angstista Johnlockia! Hieno vaihtokauppa, eikö? *menee nurkkaan häpeämään* Leikin tän kanssa ilmesti peliä nimeltä kuka osaa kehittää abstrakteimman otsikon...

Tämä teksti on pyörinyt päässäni jo pidempään, vaikka toteutuksen kanssa tulikin hieman kiire. Kommentteja olisi kiva kuulla jos jollakulla vaikka sattuu olemaan tylsää. Plus lienee aiheellista varoittaa että tekstin teema ei ehkä sovi kaikista herkimmille. Lukuiloa <3


Lopussa hukut siniseen


My eyes feel like I’m asleep
stuck inside an empty dream.
Question if this is even real
a cliché way for me to feel.
Unfinished messages to send
I told you I never want to end.
– More Than Friends, Gabrielle Aplin



Taivaan läpi kulkee punaisia juovia, hehkuvan keltaisia pisteitä vasten mustaa kanvaasia. Kuin paraskin Van Goghin maalaus. Se on kaunista huolimatta maanpinnalla olevasta sekasorrosta. Alhaalla ihmisiä vaeltaa eksyneinä ympäriinsä ja useimpien katse on suunnattu ylöspäin. Tämä maalaus vangitsee kriittisimmänkin katseen. Liikenne on jumissa, autoja on hylätty ympäri kaupunkia, kauppakasseja tiputettu pimeille jalkakäytäville. Kuuluu nyyhkintää, taivaan lailla kipinöivää raivoa ja kuiskattuja lohdutuksia. Rakastan sinua, rakastan sinua.

Sherlock katsoo tätä kaikkea sälekaihtimien lävitse. Viulu roikkuu hänen sormissaan, välillä hän vetää esiin vaimean nuotin tärisevällä kädellään. Asunto on liian hiljainen nyt, kun rouva Hudson on lähtenyt sisarensa luokse ja tv hiljennyt yhteyksien katketessa. Rouva Hudsonko lähtisi Baker Streetiltä? Englanti kaatuisi. Niin Sherlock kerran totesi. Hän ei olisi tahtonut olla oikeassa.

Mycroft oli soittanut kaksi tuntia aiemmin ääni käheänä ja ehdottanut bunkkeriin lähtöä heidän vanhempiensa kanssa. Ota Watsonit mukaasi. Tämä on ainut mahdollisuus, ymmärrätkö pikkuveli? Sherlock oli vastannut kuolevansa mieluummin kotona. Mycroftin ääni oli särähtänyt hyvästien kohdalla Sherlockin tuijottaessa aina vain värikkäämmäksi muuttuvaa taivasta mitään näkemättömin silmin.  Ensimmäistä kertaa vuosiin hän oli tuntenut halua halata isoveljeään niin kuin silloin aikoinaan kaiken vielä ollessa yksinkertaista. Mycroftille oli aina ollut helppoa lyödä luuri korvaan, mutta sillä kertaa... sillä vihoviimeisellä kerralla Sherlock ei ollut pystynyt siihen. Hän oli vain painanut päälle kaiuttimen ja asettanut puhelimensa pöydälle. Kesti kolme minuuttia hiljaisuutta ennen tuuttauksen alkamista. Hyvästi, Mycroft.

Sherlockin oli ollut pakko kaivaa esiin viulunsa taistellakseen hiljaisuuden painoa vastaan. Mutta sen tuoma lohtu on kovin häilyväinen sointujen kuollessa liian aikaisin lämpimänä väreilevään ilmaan.

Ei enää kauaa.

Ei enää kauaa.

Sherlock ei koskaan ollut uskonut sen tapahtuvan tällä tapaa. Luoti rintakehään, verta kokolattiamatolla. Makaaberin violetti kaulakoru henkitorven yllä. Märältä katolta liukastuva askel tai kenties suonissa polttavaa myrkkyä, vahvempaa kuin seitsemänprosenttinen. Ne ovat vaihtoehtoja, joita Sherlock oli harkinnut, jopa syleillyt.

Nyt hän katsoo taivaalle ja toivoo ettei olisi deletoinut kaikkea astronomiaan liittyvää. Toisaalta, paljonpa lohtua se tieto enää toisi.

(”Mutta se on aurinkokunta!”

Viime vuosina Sherlock ei ollut uskonut kuolevansa yksin.
)

Hän on niin syvällä päänsä sisällä, ettei huomaa vierastaan ennen kuin tämä tarttuu hänen ranteeseensa ja irrottaa viulun hänen väljästä otteestaan. Sherlock säpsähtää lämpimien sormien otteessa.

”Hei.”

Sherlock nielaisee. ”Sinä tulit.”

John päästää pienen, vaivaantuneen naurahduksen. ”Mitä oikein odotit?”

John irrottaa otteensa ja asettaa viulun koteloonsa. Se tulee pirstoutumaan lähes samaan aikaan kuin heidän luunsakin, mutta John käsittelee sitä yhä hellästi ja sulkee kiiltävän puun suojaan tumman sametin keskelle. Sherlockin ihoa kihelmöi yhä, vielä hän on elossa, elossa ja sentimentaalinen, ja jossain ulkopuolella taivaalta sataa alas tähtipölyä. Varmasti.

Sherlock kohauttaa harteitaan. ”Onko vielä jotain odottamisen arvoista?” hän kysyy näennäisen kevyesti.

”Sinua pelottaa”, John toteaa ja nojaa ikkunalautaa vasten hänen vieressään. Johnin takin hartiat on kuorrutettu harmailla laastin palasilla. Ne olivat sataneet hänen ylleen ensimmäisten meteoriitin palojen osuessa rakennuksiin joiden vierestä tämä käveli. Kenties. Sherlock ei halua tuhlata aikaa päättelyihin (jotain mitä hän ei koskaan uskonut ajattelevansa).

”Ja sinuako ei? Urhea sotilas. Oletko muka vain valmis...”

”Minua pelotti vain etten ehtisi tänne ajoissa”, John vastaa. ”Ettet haluaisi minua tänne.”

Sherlock kohtaa hänen katseensa epäuskoisesti. Hänen otsansa kurtistuu. ”Sinä et sanoisi noin”, hän mumisee. ”John. Sinä et...”

John katsoo häneen vakavana. ”Enkö? Mitä sinä sitten tahtoisit minun sanovan?”

Sherlock puristaa kätensä nyrkkiin ja sulkee silmänsä. ”En tiedä”, hän valehtelee. Johnin käsi laskeutuu hänen hartialleen.

”Ei mene enää kauaa. Kuulitko tuon rysähdyksen?”

”Tietenkin kuulin”, Sherlock vastaa kireällä äänellä. Johnin käsi alkaa sivellä pehmeitä kaaria hänen kauluksensa ylle.

”Joten... mitä sinä haluat minun sanovan? Mitä sinä kadut ettet itse sanonut? Lupaan ettei meidän tarvitse puhua näistä asioista huomenna”, John lisää leikillisellä äänellä. Valo lankeaa hänen kasvoilleen pehmeinä pisaroina. Hermot Sherlockin sormenpäissä kihisevät.

”Huomista ei ole tulossa”, Sherlock huomauttaa. Hän nojautuu hieman lähemmäs Johnia, tämän lämmintä kättä. Hän mittasi tämän pulssin palattuaan karkotuksestaan, eikä tiennyt oliko se koholla pidätellystä raivosta (et aikonut palata) vai jostakin muusta tunteesta.

”Juuri niin”, John sanoo. Hänen äänensä on takkatulta, syrjäkujilla kylki kylkeä vasten valvottuja öitä. Se lähettää väreitä alas pitkin Sherlockin selkää. Olisi niin helppoa seurata Johnin ehdotusta ja antaa tukahdutettujen sanojen räiskyä ilmaan. Mutta...

”Mutta sinä et ole siinä oikeasti.”

Johnin käsi pysähtyy. ”Mitä?”

”Jos minä avaan silmäni. Todella avaan ne…” Sherlock nielaisee. ”Sinä et enää ole siinä.”

Johnin sormet puristuvat nyrkkiin ja aukeavat sitten yksi kerrallaan. Kuin terälehdet. Kerran eräiden epäonnistuneiden treffiensä jälkeen John antoi Sherlockille kukkia. Sinä teet niillä enemmän kuin minä. Sytytä vaikka tuleen koko puska jos haluat. John ei varmastikaan ollut tiennyt mitä punaiset krysanteemit merkitsivät (rakastan. Voisitko todella, John?).

”Sinä et ole siinä mielenpalatsini ulkopuolella”, Sherlock toistaa. ”Olet heidän kanssaan.”

John huokaa. ”Kyllähän sinä tiedät että…” Hänen sormensa soljuvat auki ja kiinni, eikä Sherlock kohtaa hänen katsettaan. ”En ole hyvä sanomaan näitä asioita. Me emme ole hyviä sanomaan näitä asioita”, John jatkaa.

Valot räpsähtävät pois päältä ja he jäävät hämärään. Kaupungissa ei kuuluisi nähdä tähtiä.

Ei kauaa. Ei kauaa enää. John rykäisee. ”Olisin täällä jos voisin. Ja… sinä olisit voinut olla meidän kanssamme. Mikset tullut?” Hän kysyy hieman ärhäkästi. Sherlock luo häneen paljon puhuvan katseen.

”Tiedät miksen.”

John pudistaa päätään. ”En tiedä”, hän sanoo.

Sherlockin suupielet nytkähtävät ilottomasti. ”Et ansaitse nähdä minun kuolevan enää toiste”, hän tyytyy sanomaan. Enkä edes tiedä olisitko halunnut että… Ja olisit katsonut hänen silmiinsä, et minun, enkä olisi kestänyt sitä.

Idiootti”, John sanoo ja se kuulostaa juuri sellaiselta kuin voisi kuvitellakin. Tietenkin. ”Luulin että sanoit ’me kaksi maailmaa vastaan’. Sinä kuuluisit minun luokseni.”

”John”, Sherlock sanoo, ja se on samaan aikaan varoitus ja vaarallisen kaipaava henkäys. 

”Sano mitä haluat minun sanovan”, Johnin kuvajainen pyytää uudelleen. Sherlock sulkee silmänsä. Ei enää kauaa ja hän on niin heikko. Eikä John saa koskaan tietää.

Sherlock tarttuu kiinni Johnin kädestä. Hän on aina pitänyt Johnin käsistä. Ne ovat pienet hänen omiinsa verrattuna, kompaktin kokoiset ja näppärät kaikkialla muulla kuin näppäimistöllä. Niiden kosketus on aina saanut Sherlockin pulssin soimaan.

(hän kuvitteli soittaneensa jäähyväisensä häissä, mutta sinfonia ei vieläkään ehdy hänen suonissaan)

Sherlock suuntaa istumaan tuoliinsa ja John seuraa hänen perässään kuulumattomin askelein. John kyykistyy hänen eteensä.

”John”, Sherlock kuiskaa.

Yksi sana riittää. John kaartaa vapaan kätensä sormet Sherlockin leukaluun ympärille. He hengittävät ja hitaasti väli katoaa.

Myöhäistä

Johnin huulet maistuvat sateelta. Sherlockin kasvot ovat kosteat ja aika pakenee heidän sormiensa välistä.

Myöhäistä

Hiljalleen koko huone täyttyy ulkoa tulvivasta valosta. Se maalaa Johnin silmäripset hopeisiksi.

Myöhäistä

Sen olisi pitänyt tapahtua tapauksen jälkeen, suloisen adrenaliinin kihistessä ja naurun olisi pitänyt tulvia 221B:n käytäville. Sen olisi pitänyt tapahtua, Sherlock ajattelee. Hänen sormensa puristavat Johnin hiuksia tiukasti. Valo kasvaa ja korventava kuumuus täyttää hänen luunsa.

John”, hän kähähtää punaisten pilkkujen vilistessä luomillaan. Hän pakottaa ne auki.

Sherlock.

Maailma päättyy siniseen.


« Viimeksi muokattu: 20.02.2015 00:57:33 kirjoittanut Kaapo »
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Dolls

  • ***
  • Viestejä: 2 081
Vs: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-13, Johnlock
« Vastaus #1 : 11.11.2014 22:08:18 »
Hui.

Se oli eka asia, mitä tuli mieleeni. Tekstin miljöö oli tosi pysäyttävä, tuhoutuva maailma (tosin en täysin ymmärtänyt että miksi, mutta oliko sillä väliä? tuskinpa) ja Lontoon sammuminen. Et kuvaillut hirveästi muuta kuin taivasta, minusta se oli nättiä, tuli sellainen kuva että kaupunki oli tyhjä, kuolemaisillaan ja taivas oli ainoa kuvailun arvoinen. Muutenkin kuvailusi oli kaunista, puheet tähtipölystä ja kuinka ääni oli takkatulta, paljon omaperäistä kielenkäyttöä, muttei liian monimutkaista tai tulkinnanvaraista.

Lainaus
Rouva Hudsonko lähtisi Baker Streetiltä? Englanti kaatuisi. Niin Sherlock kerran totesi. Hän ei olisi tahtonut olla oikeassa.
Pidin tästä kovasti. Pidin myös siitä, kuinka monipuolisesti mainitsit kaikkia hahmoja. Moriarty erityisesti, viimeinen puhelu oli kaunista luettavaa ja jotenkin erittäin IC.

En oikein välitä tästä parituksesta, joten en osaa heidän välisestä keskustelustaan oikein antaa palautetta. Koko keskustelun ajat hahmot olivat minusta erittäin epäitsejään (voiko noin sanoa), mutta se johtuu vahvasti siitä etten shippaa heitä yhdessä. Joten jätän syvemmän analysoinnin asiasta sikseen, koska mitään rakentavaa ei tulisi.

Lainaus
Se maalaa Johnin silmäripset hopeisiksi.

Lainaus
Kaupungissa ei kuuluisi nähdä tähtiä.

Lainaus
ja näppärät kaikkialla muulla kuin näppäimistöllä

Pidin näistä erittäin paljon. Teksti oikein vilisiä kauniita lauseita ja hienoja viittauksia sarjaan. Tämä oli tämmöinen, minkä voisi kuvitella tapahtuvan sarjassa (ilman paritusta siis).

Kiitos!
darling i'm a nightmare dressed like a daydream

Saphira

  • ***
  • Viestejä: 304
  • One Last Time
Vs: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-11, Johnlock
« Vastaus #2 : 25.01.2016 22:13:30 »
Voi apua

Minusta maailman tuhoutumisen ajatteleminen on aina ollut ahdistavaa, onnistuit hyvin kuvaamaan sen kaltaisen tilanteen. Olin aluksi ihan innoissani siitä, että John valitsi sittenkin Sherlockin ja tuli hänen luokseen. Mutta ei ;(
Teksti oli kamalan kaunis ja surullinen. Voi miten toivon, että John olisi oikeasti mennyt Baker Streetille. Kiitos erilaisesta lukukokemuksesta.
Sé onr sverdar sitja hvass!

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 719
Vs: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-11, Johnlock
« Vastaus #3 : 28.01.2016 15:51:42 »
Dolls: Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että pidit miljööstä ja kuvailusta. Paritukset on tietenkin makuasia, joten ymmärrän, ettei siltä osin sykähdyttänyt. Kiva, että kuitenkin pääsit loppuun saakka ja kiitos kun kommentoit.

Saphira: Aihe ei joo ollut tässä kaikista kevyin, mutta hienoa, että onnistuin mielestäsi sen kuvauksessa. Ja niin, kyllähän se John sinne Baker Streetille olisi kuulunut oikeastikin... Kiitos kovasti kommentistasi, oli hauska nähdä että joku näinkin vanhaan ficciin oli tarttunut :)
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Vs: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-11, Johnlock
« Vastaus #4 : 02.08.2020 16:16:48 »
Menin taas tänään muistamaan tämän ficin ja kuinka upea se on. Miksi kummassa en ole kommentoinut tätä aiemmin? Käsittämätöntä. On kuitenkin hyvin tyydyttävää nostaa tämä etusivulle nyt! <3

... mutta mitä tästä voi sanoa! Ainakin sen, että olen ihastellut ja rakastanut tätä tekstiä vuosia! Tämä on tosi vahva sekä siinä, miten se kuvaa maailmanloppua, että siinä, miten se kuvaa Sherlockin tunteita. Ja heti perään, minusta Sherlock oli älyttömän uskottava. Kaikki tässä oli tosi uskottavaa, mutta Saphiran tavoin olisin kyllä toivonut, että John olisi oikeasti tullut Sherlockin luo ennen kaiken loppua. Järkytys ja suru on joka kerta melkoinen, kun John onkin vain Sherlockin kuvitelmaa. :'(

Lainaus
Johnin sormet puristuvat nyrkkiin ja aukeavat sitten yksi kerrallaan. Kuin terälehdet. Kerran eräiden epäonnistuneiden treffiensä jälkeen John antoi Sherlockille kukkia. Sinä teet niillä enemmän kuin minä. Sytytä vaikka tuleen koko puska jos haluat. John ei varmastikaan ollut tiennyt mitä punaiset krysanteemit merkitsivät (rakastan. Voisitko todella, John?).
Näitä mun suosikkikohtia on useampia, ja jos olisi järkevää lainata koko ficciä, lainaisin kyllä koko ficin. Mutta kukat ja kukkasymboliikka saa polveni veteliksi. Ja tuo, voisitko todella, John? <3

Lainaus
”Sinä et ole siinä mielenpalatsini ulkopuolella”, Sherlock toistaa. ”Olet heidän kanssaan.”

John huokaa. ”Kyllähän sinä tiedät että…” Hänen sormensa soljuvat auki ja kiinni, eikä Sherlock kohtaa hänen katsettaan. ”En ole hyvä sanomaan näitä asioita. Me emme ole hyviä sanomaan näitä asioita”, John jatkaa.
Siinä se tragedia on tyylikkäässä paketissa. Tekisi mieli heitellä kannettavaa, mutta ehkä tyydyn keittämään kahvia ja tirauttamaan sen joukkoon pari kyyneltä!

Lainaus
Sherlockin suupielet nytkähtävät ilottomasti. ”Et ansaitse nähdä minun kuolevan enää toiste”, hän tyytyy sanomaan. Enkä edes tiedä olisitko halunnut että… Ja olisit katsonut hänen silmiinsä, et minun, enkä olisi kestänyt sitä.
Niinpä. En olisi kestänyt minäkään. Mutta en kestä tätäkään. Ei ole hyviä vaihtoehtoja, tässä todellisuudessa.

On tietyllä vähän kieroutuneella tavalla lohdullista, että maailma loppuu, tämä maailma, jossa John on valinnut Maryn eikä Sherlockia. Sellainen saakin loppua! Sherlock saa viimein tietynlaisen rauhan. Apua. Kuinka katkera sitä voi lukija olla. Aika katkera. Tämä on tosi fantastinen teksti, joka saa tuntemaan koko vuoristoradallisen tunteita. Kiitos tuhannesti kun olet kirjoittanut tämän(kin)!

// Aaah, mahtava tulkinta tuosta sinisestä, Ricolette! Tahdon ajatella samoin!

/// EI VITSIT, mähän olen lukenut ja kommentoinut tämän ao3:n puolella! Siellä on tästä enkkuversiokin! Maailmassa on taas järkeä! Kiitos ja anteeksi. ;D
« Viimeksi muokattu: 07.08.2020 10:43:10 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Vs: BBC!Sherlock: Lopussa hukut siniseen, K-11, Johnlock
« Vastaus #5 : 02.08.2020 22:51:38 »
Oh, oi. Onpas upea. Menin aika sanattomaksi! Kauniisti ja surullisesti kirjoitettu, todellakin. Mutta kuulkaa, miksi mä luen tuon lopun aivan eri tavalla kuin edellä kommentoineet! Sherlock avaa silmänsä, näkee sinistä. SINISTÄ! Johnin silmien sinistä! Vai olenko se vain minä, joka on toiveikas ja lukee tämän haluamallaan tavalla? Toki se ei poista sitä, etteikö dialogi olisi ollut vain kuvitelmaa. Mutta on se silti pienikin lohtu lopun edessä.

Ihana kamala maailmanloppu. Asteroidi ehkä? Tai ehkä aurinko nielaisee maapallon? Tosi voimakas kuitenkin tuo mielikuva Sherlockista soittamassa viulua ja jättämässä puhelimen auki pöydälle. Oh, tässä on niin paljon kaikkea mikä vääntää sydäntä, niin kuin että viime vuosina Sherlock ei ajatellut kuolevansa yksin. Kiitos, että kirjoitit tämän! (Ja kiitos Sisiljalle, joka vinkkasi mut tänne.)
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)