Kirjoittaja Aihe: Kapteeni Amerikka - Winter Soldier: Ase ei kaipaa empatiaa, k-11, Rumlow & Bucky, oneshot  (Luettu 651 kertaa)

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 198
  • "Ooh, ja tässä on varmaan maksaruohoa."
Ficin nimi: Ase ei kaipaa empatiaa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Kapteeni Amerikka – Winter Soldier
Genre: Hurt/comfort ja pientä angstidraamaa
Ikäraja: k-11
Päähenkilöt (voi myös halutessaan tulkita paritukseksi): Rumlow/Bucky (Winter Soldier)

Summary: Pelkkä Sotilaan hajanaisesti selitettyjen kokemuksien kuunteleminen sai hänet voimaan pahoin.

Varoitukset: Mainintaa terävistä leikkausveitsistä ja operaatiosta, joka suoritettiin potilaan ollessa valveilla.

A/N: Hmm, mitähän tästä sanoisin. Inspiraatio syntyi ihan puskista – jotenkin ajatus lähti siitä, että Rumlow esittelisi hieman hitusen myötätuntoisempaa puoltaan. Henkilökohtaisesti rakastan ajatusta suojelevasta Brockista (yhtä lailla myös narsistisesta kusipää-Brockista, mutta Sotilaan tapauksessa hän on ehkä vähän piilopehmo). Lisäksi tykkään kiusata lempihahmojani. :--( Aiheeltaan tämä on sarjassamme niitä, joita luen hyvin mielelläni, mutta joita löytyy valitettavan vähän. Rareparitusten kirous. Tässä tarinassa Rumlow on nuorempi kuin leffassa, suurin piirtein 28. Sillä ei sinänsä ole merkitystä juonen kannalta, mutta tulipa todettua. Toivottavasti tästä saa jotain kivaa irti. :D



***



”Agentti Rumlow”, lääkärintakkiin pukeutunut keski-ikäinen mies tervehti varautuneesti, kun hän saapui ankeaan kokoushuoneeseen. Brock ei ollut tietääkseen tavannut tätä aikaisemmin, kuten ei kahta muutakaan valkotakkista tyyppiä. Hänen silmänsä lukivat povitaskun metallisesta kyltistä nimen Hampton. Miehestä tuskin tulisi hänelle ketään läheistä tuttua, mutta oli aina helpompi olla tekemisissä jonkun kanssa, kun tiesi edes jonkinlaisen henkilöllisyyden.

”Mistä on kyse, tohtori Hampton?” Brock meni suoraan asiaan. Tapaamiseen täytyi olla erittäin hyvä syy, jos kerran hänet oli käsketty sairasvuoteelta ylös niin pian, että viimeiset morfiinitipat olivat juuri ja juuri ehtineet vaikuttaa tehokkaimman jaksonsa hänen kärsineessä kehossaan. Hän taisi pyöriä edelleen puoliksi kipulääkepilvessä, mutta pakotti itsensä esittämään aktiivista agenttia.

”Se koskee Sotilasta”, Hampton nielaisi ja loi pikaisen katseen naislääkäriin vieressään, joka näytti yhtä lailla hermostuneelta.

”Jos hän on kuollut, teidät nyljetään elävältä”, Brock tuumasi kuivasti ja rojahti kovaan tuoliin pöydän ääreen.

”Ei mitään sellaista.” Hampton kuulosti selkeästi helpottuneelta todetessaan sen. ”Hänet leikattiin heti, kun iskuryhmänne eloonjääneet oli saatu tuotua takaisin, ja operaatio oli onnistunut.”

Tapahtumien yksityiskohdat olivat hivenen hämäriä, mutta sen Brock muisti, että Sotilasta oli ammuttu. Hän itsekin oli saanut luodin hartiaansa ja seitsemän hengen ryhmästä ainoastaan kaksi muuta heidän lisäkseen oli jäänyt henkiin. Tehtävä oli ollut kaiken kaikkiaan menestyksekäs, mutta hinta siitä oli ollut kohtuullisen kova. Hydraa se ei toisaalta liikuttanut muuten kuin Sotilaan kohdalla. Heille olisi ollut yhdentekevää, jos muut olisi tapettu, kunhan vain tämä eläisi.

”Olenko täällä vain kuullakseni tuon?” Brock huokaisi kärsimättömänä ja yritti olla ajattelematta tehtävässä henkensä heittäneitä hyviä miehiä. Kuolleet olivat kuolleita, eivätkä tulleet takaisin, joten ikävöinti oli turhaa. Kuitenkin Brockin mieleen palasi, kuinka hän oli juuri ennen tehtävää ironisesti naureskellut agentti Blackin kanssa Hydran koituvan heidän kohtalokseen, ennen kuin ehtisivät ylittää kolmenkymmenen rajapyykin. Agentti Black olisi kaivannut vain vuoden lisää mittariin, jotta uhkaus olisi menettänyt merkityksensä.

Mahtoiko se johtua kipulääkkeen aiheuttamasta höttöisyydestä vai shokin laantumisesta, että hänen silmänurkkansa kostui ikävästi. Brock käski itseään lopettamaan ajatuksenjuoksunsa välittömästi ja käänsi tylyn katseensa jälleen muihin huoneessa olijoihin.

”Pyysimme sinut paikalle niin nopeasti kuin pääsit, sillä tarvitsemme apuasi Sotilaan kanssa”, Hampton selitti tilannetta ja istui häntä vastapäätä. ”Hän on käytökseltään epävakaa, eikä päästä ketään lähelleen.”

”Mitä minä asialle voin?” Brock töksäytti.

”Juuri sinähän annoit Sotilaalle käskyt tehtävän aikana ja valvoit häntä?” Hampton varmisti ja hän nyökäytti päätään myöntävästi. ”Hän kuuntelee sinua sen ansiosta.”

”Ilmeisesti niin”, Brock murahti välinpitämättömästi. Hänen päivän suunnitelmiinsa ei kyllä ollut lukeutunut lapsenvahtipuuhia. ”Miksi hän ylipäätään on sekava? Ja eikö hänen muistiaan voi pyyhkiä, niin kuin se tavan mukaan joka käänteessä tehdään?”

Hän taisi kuulostaa aika kitkerältä sanoessaan sen. Joka tehtävän päätteeksi ja joskus muulloinkin Sotilas istutettiin pahaenteiseen tuoliin ja seuraavaksi tämä jo huusikin tuskasta kumisen suukapulan läpi terävien sähkövirtojen pyyhkiessä kaiken tämän mielestä. Brock oli katsellut sitä kohtausta muutaman kerran, eikä hän ollut koskaan nähnyt mitään yhtä vastenmielistä, vaikka pitikin itseään kovaksikeitettynä.

Muistin pyyhkiminen tuntui olevan kelpo ratkaisu kaikkeen, mutta näköjään siinä tilanteessa ei. Pierce määräsi yleensä siitä, mutta sillä hetkellä miestä työllistivät muut asiat. Tuskin tämä oli vielä kuullutkaan tehtävän lopputuloksesta saati Sotilaan epävakaasta esiintymisestä.

”Ikävä kyllä se on tässä tilanteessa vielä liian riskialtista. Leikkaushaava saattaisi aueta niissä kouristuksissa ja siitä taas ei seuraisi mitään riemastuttavaa. Hänet täytyy jollain konstilla pitää ruodussa ainakin seuraavaan aamuun. Siksi tarvitsemme... leijonankesyttäjää”, Hampton tuumasi virnistäen pienesti ja tökkäsi kehyksettömiä silmälasejaan paremmin kyhmyiselle nenälleen. Muut lääkärit hymähtelivät.

Vai että sellainen lempinimi hänellä oli.

Brock kurtisti kulmiaan tympääntyneesti, mutta nousi tuolista osoittaen kuuliaisuutensa organisaatiolle jälleen kerran.

”Antakaa minulle ase kaiken varalta.”


**


Sotilas talsi levottomana ympäriinsä ankeassa sellissä, johon tämä oli suljettu. Brock veti raskaan oven perässään kiinni ja komensi itseään rauhoittumaan, vaikka huomasikin vaistomaisesti näpelöivänsä asetta vyöllään. Sotilas ei tekisi hänelle mitään ikävää. Kuten Hampton oli todennut, hänhän se nimenomaan käskytti tätä.

Selli oli ankea parinkymmenen neliön betonilaatikko, jossa ei ollut muuta kuin sänky. Lakanoiden kurttuisuudesta näki, että niiden päällä oli makoiltu, mutta ilmeisesti Sotilas oli sitten keksinyt parempaa tekemistä ja alkanut käveleskellä ympäriinsä päämäärättömästi. Tämä käännähti häntä kohti kuullessaan oven sulkeutuvan. Sotilaan hermostuneista silmistä näki, että tämä tunnisti hänet ja jo se pikkuseikka oli omiaan tyynnyttämään Brockin mieltä.

”Näytät aika aktiiviselta tyypiksi, joka sai vasta puoli vuorokautta sitten luodin sisuksiinsa”, hän kommentoi ja nojasi seinää vasten pysyäkseen paremmin pystyssä. Hartiavammasta toipumiseen tällä olisi kai mennyt vain muutama hassu tunti, kun taas hän oli saanut virua kipulääkekoukussa heidän paluustaan lähtien.

Sotilas pysyi vaiti, mutta tämän kiihtynyt hengitys ei jäänyt Brockilta huomiotta. Koko tämän olemus vaikutti jotenkin häiritsevän piinatulta; pinnallisten hengenvetojen lisäksi Sotilas hypisteli sormillaan avuttomasti paitansa helmaa ja tämän siniharmaissa silmissä oli niin tuskainen katse, että Brockia melkein huolestutti. Melkein.

”Mikä sinua vaivaa?”

”Toimintahäiriö”, Sotilas takersi vastaukseksi kuulostaen vähemmän mekaaniselta kuin yleensä.

”Näköjään.”

Kaikki merkit viittasivat Sotilaan kärsivän traumaperäisestä stressihäiriöstä, mutta siinä ei ollut järkeä. Miksi tämä juuri sillä kerralla olisi tuntenut kauhua siitä, mitä ympärillä tapahtui. Brock piti itseään sata kertaa tunteellisempana henkilönä Sotilaaseen verrattuna, eikä hänkään hätkähtänyt ihan jokaista asiaa, joka liittyi Hydran toimintatapoihin. Heidän suorittamansa tehtävä oli ollut kieltämättä lopputuloksesta huolimatta fiasko, mutta luulisi Sotilaan jo kauan sitten sumuisessa mielessään tottuneen ampumiseen ja kuoleman kanssa tanssahteluun. Toki tällä kertaa Sotilas oli saanut luodin vatsaansa, mutta miksi tämä silti olisi mennyt siitä noin sekaisin? Muutama vuosi sitten Sotilasta oli ammuttu käsivarteen, ja tämä itse oli vetänyt luodin pinseteillä ulos kenttäolosuhteissa. Se oli tietysti ollut yksinkertainen operaatio, mutta ei Sotilas silloinkaan ollut jäänyt tuumimaan sitä faktaa, että oli joutunut tappoyrityksen kohteeksi. Kivustakin huolimatta tämä esiintyi aina tyynen mitäänsanomattomana. Senhetkinen mielentila oli jotain ihan muuta.

”Hei, lopeta tuo, tai haava aukeaa”, Brock komensi, kun Sotilas ahdistuneisuudessaan painoi kätensä vatsalleen ja raapi hennosti paidan läpi. Käskyä toteltiin, mutta tämä jäi edelleen sormeilemaan paitansa helmaa ja selkeästi taisteli itsensä kanssa, ettei koskisi haavaan. Brock oli täysin ulalla siitä, miten tilanteeseen olisi pitänyt suhtautua ohjesääntöjä ajatellen. Sotilas ei ollut aggressiivinen, joten aseella uhkailusta ei ollut apua. Vaikutti paremminkin siltä, että tämä olisi kaivannut olkapäätä, jota vasten itkeä.

Jos Brock olisi saanut valita raivopäisen ja pelokkaan masentuneen väliltä, hän olisi epäröimättä valinnut ensimmäisen vaihtoehdon.

Brock lähestyi toista miestä samaan tapaan kuin tämä olisi kauhistunut pieni eläin. ”Osaatko kertoa, mikä on vialla?”

”Toimintahäiriö”, Sotilas toisti.

”Sen minä jo tiesin”, Brock totesi ja päätti kokeilla toisenlaista taktiikkaa. ”Raportti toimintahäiriöstä, Sotilas.” Jostain syystä häntä inhotti puhutella tätä niin piercemäiseen tapaan, mutta ikävä kyllä se toimi.

Sotilas kurtisti kulmiaan ja selkeästi ajatteli vimmatusti, vaikka verbaalisesti tämä ei ollutkaan lahjakkaimmasta päästä.

”Tämä.” mies painoi kämmenensä sydämensä kohdalle. ”Koko ajan.”

Tuskin Sotilas kohtausta sentään oli saamassa, Brock ajatteli kyynisesti.

”Sydän hakkaa?” hän arvasi ja vei sormensa miehen nihkeälle kaulalle kokeillakseen pulssia. Se todella oli hyvin korkea. ”Mistä se johtuu?”

Sotilas uppoutui taas hetkeksi omaan maailmaansa, ennen kuin kykeni vastaamaan. ”Kirkkaat valot sokaisivat.”

Se alkoi kuulostaa huonolta arvoitusleikiltä.

”Sairaalassa?”

”Kyllä”, kuului heikko vastaus.

Sen täytyi olla pisin dialogi, jonka hän oli koskaan käynyt Sotilaan kanssa. Jutteleminen oli kuitenkin varsin turhauttavaa, kun tämä ei voinut suoraan sanoa, mistä kenkä puristi. Tuskin olisi auttanut, vaikka hän olisi ravistellut hartioista ja karjunut suoraan korvaan.

”Sattui”, Sotilas sanoi ja tämän sormet hiiviskelivät jälleen ampumahaavan kohdalla.

”Luodeilla on tapana sattua”, Brock tuumasi puisevasti. ”Ei sen pitäisi sinulle mikään uusi juttu olla.”

”Ei ole”, tämä sanoi. Hän miltei hämmästyi saadessaan niinkin järjellisen vastauksen. Sotilas nielaisi tukalan kuuloisesti ja katsoi alaspäin. ”Leikkaus.”

”Tuskin sinulla siitä mitään tietoa on.”

Sotilas painoi jälleen vatsaansa, mutta Brock nykäisi tämän käden käskevästi pois ja puristi sen omaansa. Näköjään hänen auktoriteettinsa ei ollut niin aukoton kuin olisi ollut suotavaa. ”Älä. Koske. Siihen”, hän murahti kyllästyneenä.

”Kirkkaat valot sokaisivat”, Sotilas toisti. Hän näki miehen silmissä kyyneleitä. ”Eivät... puhuneet mitään.”

”Ketkä?”

”En tiedä.”

Mitä enemmän Sotilas puhui, sitä rauhattomammaksi tämä kävi. Tämä hengitti levottomasti ja naputteli rintakehäänsä etsien lisää sanoja. Puheet olivat oudolla tapaa karmivia, mutta Brock halusi kuulla.

”Lääkäritkö?” hän usutti toista jatkamaan. Sotilas katsoi suoraan hänen vihreänruskeisiin silmiinsä ja näytti pelokkaammalta kuin koskaan aiemmin.

”Veitsi. Se leikkasi auki.” Vapina hiipi tämän ääneen. ”Olin hereillä.”

Brock saattoi tuntea, kuinka hänen sisuskalunsa valuivat muljahtaen vatsaan. ”Mitäh?” hänen onnistui ähkäistä. Sotilaan hengitys alkoi muuttua jo hyperventiloinniksi.

”Liikkuminen mahdotonta. Ei sanaakaan. Ei itkua”, tämä sanoi ja antoi ahdistuksen kyyneleiden pudota vapaasti. ”Palaneen lihan haju. Vika korjattu: kaksi tuntia, seitsemän minuuttia.”

Brock oli vähällä oksentaa. Ei tuollaista ollutkaan.

Ensimmäistä kertaa hän aidosti hämmästyi, miten kuvottavasti Hydra loppujen lopuksi kohteli Sotilasta. Kuvittelivatko lääkärit todella tämän säilyttävän passiivisen mekaanisen käytöksensä muitta mutkitta, kun olivat ensin kiduttaneet tätä kaksi tuntia leikkaussalissa sokaisevien valojen alla? Ikään kuin se ei olisi merkinnyt mitään, että Sotilas oli kuullut ja ennen kaikkea tuntenut kaiken. Kyse oli kirurgeille vain aseen korjaamisesta.

Hydra syötti Sotilaalleen pajunköyttä, jonka mukaan tämä oli hyvin tärkeä ja kallis, mutta eivät voineet sen verran lunastaa sanojaan, että olisivat edes nukuttaneet tämän vaativan leikkauksen ajaksi. Jos kyse olisi ollut jostain toisesta henkilöstä, anestesialääke olisi ilman muuta annettu, eikä sitä olisi millään tavalla kyseenalaistettu. Brock ei olisi hämmästellyt, vaikka Sotilaalle olisi selvitetty tämän toheloineen tehtävän aikana, koska oli saanut luodista. Rangaistukseksi tämä sitten ansaitsi tuta nahoissaan, miltä tuntui, kun se kaivettiin ulos ja vaurioitunut kudos korjattiin ompelemalla ja polttamalla samalla, kun tämä makasi hereillä lääkkeellä halvaannutettuna ja avuttomana vain happimaski helpotuksenaan, jos sitäkään.

Jumavitunlauta.

Brock nielaisi kuvotuksen alas ja pidättäytyi ryntäämästä hetken mielijohteesta lääkärien pakeille ja hakkaamasta heitä tohjoksi.

Pierce ja muut eivät pitäneet Sotilasta ihmisenä, mutta kovin hämmästyttävästi se mies, jota hän parhaillaan katsoi suoraan silmiin, ei olisi voinut sillä hetkellä näyttää yhtään enempää inhimilliseltä olennolta.

”Se on nyt ohi”, Brock sanoi ja pyyhkäisi kyyneleet Sotilaan poskilta. ”Sinun täytyy levätä, jotta saat... rauhassa parantua”, hän kangersi nyökäten sänkyä kohti. ”Käy makuullesi.”

Hän toivoi, että hänen puheensa hälvensivät hieman Sotilasta riuduttavaa kauhua. Tämä asettui varoen vuoteelle. Peittoa ei tietenkään ollut tarjolla, mutta littana ja muhkurainen tyyny löytyi. Brock tunsi itsekin halua käydä makuulleen, sillä kipulääkkeiden ansiosta hän tunsi edelleen olonsa epävakaaksi ja lisäksi Sotilaan puheet olivat saaneet hänen jalkansa vapisemaan sekä ohimon hikoamaan entistä inhottavammin.

”Minä liityn seuraan”, Brock sanoi tarpeettomasti. Hän nosti Sotilaan jalkoja ja rojahti vuoteelle. Hän painoi päänsä kovaa betoniseinää vasten ja huokaisi syvään pyrkien pääsemään eroon pahoinvoinnista. Istuma-asento tuntui ihanan helpottavalta seisomiseen verrattuna. Hän laski kätensä Sotilaan sylissään lepääville säärille ja hieroskeli niitä kevyiden housujen läpi, jotta toinen kykenisi rentoutumaan paremmin. Brock pani merkille, että tällä oli vain yksi sukka. Mihin lie toinen kadonnut.

Miksi hän ajatteli jotain sellaista?

Brock ei osannut sanoa, kauanko he istuivat hiljaa synkkämielisiin ajatuksiinsa uppoutuneina. Sotilas tuskin kykeni pohtimaan mitään suureellisen rationaalista, mutta jopa tämä käsitti, millainen on pelon tunne. Jalkojen pienen kohoasennon ja kevyen hieronnan ansiosta Sotilaan hengitys ei enää kuulunut niin raskaana ja olisi jopa voinut sanoa, että koko olemus oli muuttunut astetta levollisemmaksi.

”Tiedätkö, en ole koskaan tavannut ketään yhtä urheaa kuin sinä”, Brock sanoi mietteliäänä ja myös tarkoitti sitä. "Jos minulta kysytään, heillä ei ollut oikeutta kohdella sinua sillä tavalla.”

”Minuun osui”, Sotilas sanoi ärsyttävän viattoman kuuloisesti.

”Rapatessa roiskuu”, Brock murahti synkkänä ja katsahti ohimennen omaa hartiavammaansa. ”Se oli haastavan sortin tehtävä ja sataprosenttisen sievä suoritus oli lähtökohtaisestikin mahdotonta.” Hydra ei tietenkään ollut viitsinyt mainita mitään sellaista, koska mikäpä olisikaan ollut vähemmän motivoivampaa kuin sanoa ääneen, että kaikki tuskin tulevat selviämään hengissä. ”Sinä et ole kentällä mikään helvetin keltanokka, joka imuroi itseensä jokaisen luodin matkalta. Sinä olet helkkarin mahtava ja tiedät mitä tehdä.”

”Virheitä ei sallita.”

”Tehtävän lopputulosta ajatellen se ei edes ollut virhe”, Brock huokaisi turhautuneena. Hänen pointtejaan ei selkeästi kyetty käsittämään. ”Pieni kauneusvirhe ehkä, jos halutaan saivarrella, mutta Piercen ja muiden sietäisi madella edessäsi sen jälkeen, miten suoriuduit kentällä.”

Hänen puheensa alkoi hieman sammaltaa loppua kohti eikä pitkien lauseiden artikulointi käynyt niin helposti kuin Brock olisi halunnut. Oikeastaan häntä ei edes huvittanut puhua, mutta hän koki sen tarpeelliseksi Sotilaan kannalta. Hän tunsi tarpeelliseksi puhua edes jotain. Erityisen empaattiseksi häntä ei voinut väittää kukaan, mutta Brock oli joka tapauksessa näköjään ainoa koko siinä saatanan organisaatiossa, joka tunsi tarvetta kohdella Sotilasta edes osapuilleen inhimillisesti.

”Anna kun katson tätä”, hän sanoi ja kurkotti hankalassa asennossaan nostamaan paidanhelmaa lempeästi arven päältä. Sotilas pysytteli passiivisen liikkumatta, mutta pieni säikky hengähdys pakeni tämän kurkusta. ”En koske siihen, ole ihan rauhassa. Minä en ole sellainen mulkero.”

Leikkauksesta oli jäänyt kymmenisen senttiä pitkä arpi, mutta kuin ihmeen kaupalla se oli alkanut jo hyvää vauhtia haalistua ja katoaisi parissa päivässä kokonaan. Jälleen kerran Brock sai hyvän muistutuksen siitä, ettei Sotilas todellakaan ollut tavallinen ihminen millään muotoa. Mitä ikinä Hydran kemistit olivatkin tähän pumpanneet, se oli osoittautunut hyödylliseksi.

”Sattuuko vielä?”

”Ei.”

Brock laski helman takaisin ja tutkaili toisen värittömiä kasvoja. Tämä näytti kaipaavan kipeästi unta, mutta pysytteli hereillä kaikesta huolimatta. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei Sotilas tuosta vain nukkuisi.

”Sinua varmasti väsyttää.” Toteamus oli typerä ja asia ilmiselvä. ”Sen kuin nukut.”

”Kuinka kauan?” Sotilas kysyi.

”En minä, perhana, tiedä”, Brock murahti ja nojasi betoniseinään kuin olisi pitänyt sitä pystyssä. ”Niin kauan kuin vain onnistuu, älä kysy noin vaikeita.”

Sotilas huokaisi syvään muutaman kerran ja painot raskaat silmäluomensa kiinni.

”Kiitos”, tämä sanoi hiljaa.

”Eipä kestä.”

Kunnollista unta oli aika lailla mahdotonta saada sellaisissa olosuhteissa ja puitteissa, mutta pienikin lepo oli tervetullutta luksusta. Sellin katossa palava loisteputkivalo oli tympeän kirkas, mutta katkaisijaa ei ollut asennettu huoneen puolelle. Keitä varten selli alun perin olikin rakennettu, Hydra oli näköjään halunnut varmistua siitä, että se saisi häirittyä asukkia mahdollisimman tehokkaasti jatkuvan valaistuksen avulla.


**


”Herätys, agentti Rumlow.”

Römeä ääni havahdutti hänet sekavasta unesta. Brock kähähti unenpöpperöisenä jotain epäselvää ja kirosi jäykkää niskaansa, joka oli levännyt betoniseinää vasten ties kuinka pitkään.

”Mitä nyt?” hän murahti silmiään siristellen ja alkoi hiljalleen saada jälleen selvää ympäristöstään. Selliin oli saapunut kolme henkilöä, joista yhden hän tunnisti agentti Lairiksi. Kaksi muuta kaivoi aseensa esiin ja vilkuili varuillaan Sotilasta, joka oli myös herännyt ja tuijotti vuoteelta miehiä ahdistetun eläimen katse silmissään. Pieni itseinho musertui Brockin kalloa vasten, kun hän laski tämän jalat sylistään samalla tönäisten kevyesti kehotuksena nousta. Sotilas kohottautui istumaan ja vilkaisi häntä alistuneen passiivisesti, mutta hän kieltäytyi vastaamasta katseeseen ja nousi haparoiden sellivuoteelta pyrkien antamaan itsestään viileän ammattimaisen kuvan. Oli jo tarpeeksi noloa, että hänet oli herätetty nokosilta.

”Olet saavuttanut kunnioitukseni, agentti Rumlow”, Lair totesi ja tarjosi kättään hänen puristettavakseen. Brock hieraisi silmiään väsyneenä, mutta kätteli joka tapauksessa. Agentti Lair oli palvellut Hydraa jo ainakin kolmekymmentä vuotta ja oli vakavasti otettava ja kunnioitettava henkilö. Pienimuotoinenkin myönteinen palaute oli kuin taivaan mannaa sellaiselta ylemmältä kollegalta. ”Ei minkäänlaista ikävää välikohtausta koko yönä. Sinulla on totisesti hyvä vaikutus tuohon”, tämä jatkoi viitaten Sotilaaseen.

”Tuohon?” Brock toisti hölmönä. Nimitys särähti tympeästi korvaan, vaikka kyllähän hän tiesi, että Lair näki Sotilaan ainoastaan elottomana objektina. Tämä oli vain Ase.

Agentti Lair naurahti. ”Taidat olla kahvikupin tarpeessa, kun kerran olet unohtanut jo missä olet ja minkä kanssa.”

Brock hymähti maailman huonoimmalle vitsille ja katseli vierestä, kun Lairin mukana tulleet miehet ohjasivat Sotilaan ulos kylmien sanojen ja tylyjen kosketusten saattamana. Tämä talsi eteenpäin eksyneen oloisesti ja ennen kuin Brock ehti kääntää silmiään takaisin Lairiin, heidän katseensa kohtasivat ohikiitäväksi hetkeksi.

Sotilaan surullisista silmistä kuvastui jokin, jonka olisi voinut laskea jonkinasteiseksi ikävöinniksi ja se sai Brockin niskavillat pystyyn. Ehkä hänen nimensä oli jollain tasolla tämän hatarassa muistissa, mutta siihen heidän henkinen yhteytensä sitten jäikin. Sen oli pakko jäädä. Hydra pyyhkisi muutenkin Sotilaan muistin välittömästi nyt kun ampumahaava oli parantunut riittävästi, joten pian tämän aivoista jäljellä olisi vain tyhjä valkoinen paperiarkki ja tämä istuisi aloillaan zombina odottamassa käskyjä. Sotilas oli ennen kaikkea Ase, eikä tätä kyennyt kunnolla määrittelemään ihmiseksi yhtä hyvin kuin koneeksi.

Vaikka se oli enemmän kuin vakituinen käytäntö, Brock vihasi sitä.

”Tuletko mukaan laboratorioon?”

Pelkkä ajatuskin kuvotti.

”Valitettavasti minulla oli muita suunnitelmia, sir.”

”Harmillista. Ajattelin, että ehkä olisit halunnut nähdä Aseen vielä ennen kuin se laitetaan takaisin jäihin”, Lair tuumasi ja kääntyi kohti auki jäänyttä ovea lähteäkseen.

”Eipä siinä mitään ihmeellistä katseltavaa ole, sir”, Brock murahti ja puri hammastaan ärsyyntyneenä agentti Lairin tavasta puhua Sotilaasta.

”Aprikoin sinun mahdollisesti halunneen jättää hyvästit, ennen kuin se taas unohtaa sinut, oikeammin sanottuna kaiken”, mies totesi asiallisesti heidän kävellessään kolhoa käytävää. Brock kohautti olkiaan välinpitämättömästi ja pysähtyi käytävän päähän kääntyäkseen kohti sairaalasiipeä. Oikeastaan hänellä ei ollut sen kummempaa suuntaa mietittynä, mutta lähelle labraa hän ei ainakaan menisi. Kenties hän voisi harkita jotain ruoan näköistä.

”Kauniiden hyvästien koskettavuus haihtuu, jos siitä ei jää mitään muistikuvaa”, Brock sanoi tarjoten pienen virneen, joka esti häntä näyttämästä niin synkältä kuin oikeasti oli. Agentti Lairille se kelpasi.

”Ehkä olet oikeassa. Teillä vain näytti synkkaavan, kun jaoitte saman vuoteen niin somasti”, tämä vastasi.

Aluksi Brock ajatteli herättäneensä epäluuloisuutta, mutta Lairin ilme oli niin piruilevan lupsakka, että kyse ei voinut olla muusta kuin huulen heitosta. Siltikin Brockin itsevarmuutta kalvoi.

”Niin, melkein”, hän heitti takaisin. ”Minusta tunnepuolen jutut ovat yliarvostettuja ja ennen kaikkea Sotilasta kohtaan on mahdoton tuntea muuta kuin pelkoa ja taitojen pohjalta johdettua ihailua.”

”Näin on, eikä muuta tarvita”, Lair hymähti viimeiseksi. Arvatenkin mies oli aikeissa marssia Sotilaan luokse. Laboratorio ei ollut kaukana ja jos Brock kunnolla pinnisti korviaan, hän saattoi etäisesti kuulla miehen tuskaisat huudot. Hän pakotti jalkansa liikkumaan mahdollisimman nopeasti toisaalle ja keskitti säntäilevät ajatuksensa vain ja ainoastaan kaurapuuroon ja voileipään.

Jos minulta kysyttäisiin, sinun ei tarvitsisi olla noin urhea, hän totesi itsekseen kyynisesti. Mutta minulta ei kysytä, joten jatka taistelua, Sotilas.

« Viimeksi muokattu: 13.08.2018 10:46:11 kirjoittanut Ayudara »
独り空想に遊ぶ
そこで思い描いたことまで
恥じるのかい

"Well, I like peanut butter, and I like peanut butter cookies, but I hate peanuts. They're so dry.
Also, I sweat a lot. I mean in general, unrelated to the peanuts."
- Katie "Pidge" Holt

Mythofan1

  • ***
  • Viestejä: 170
Tiesin kyllä että Hydra kidutti Buckya mitä julmimmilla tavoilla mut et leikkaus ilman nukutusta? Oikeesti! Mistä nää tyypit on oppinu tapansa? Yhdysvaltain sisällissodasta? Kaiken kaikkiaan todella hyvä tarina ja Bucky rukkaa kävi kyllä todella sääliksi. Olet todella hyvä

Voldemort

  • ***
  • Viestejä: 114
  • WTF?
Tunnustan ensimmäiseksi, että otsikko aiheutti minussa hilpeyttä ja vääriä mielikuvia, mutta se on ihan normaalia. Sisältö kylläkin oli paljon karumpaa, mutta tämä ei kyllä ihmetyttäisi yhtään, että ne toimisi näin, kun ihmisestä on tehty pelkkä uudelleenohjelmoitava ase. Ainoa positiivinen asia tässä oli, että Brockilla oli sentään myötätuntoa. Tähän fandomiin nähden olen myöhäisherännyt. Pitää ehkä kaivella Finin arkistoja.

Fiorella

  • ***
  • Viestejä: 3 024
  • Hyvän tuulen kotisatama
Voi kuinka haikeaa... Bucky ressukka. :( Hyvä että edes joku vähän säälii ja lohduttaa toista. Tämä oli karu mutta koskettava.
I´m kind and caring Hufflepuff!
~ Iltakävelylle Fiorellan ficcitarhaan? ~

Ayudara

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 1 198
  • "Ooh, ja tässä on varmaan maksaruohoa."
Mythofan1: Kiitosta kommentista! <3 Jaa-a, se onkin hyvä kysymys... Oletettavasti paljon vuosien varrella hyviksi havaittuja konsteja Buckyn kiusaamiseen. Voi reppanaa.

Voldemort: Nyt kun mietin otsikkoa pariin kertaan, tajusin ehkä, miksi se herätti hilpeyttä... Ei saa antaa kaiken maailman mielikuvia, varsinkaan kun en tämän neljän vuoden aikana ole koskaan itse tajunnut mitään. :-----D No mutta joo, sisältö oli sitten astetta harmaampaa. Oli kaikki sitten miten kieroa hyvänsä, ehkä Rumlow'ssa silti on pikkuinen inhimillisyyden kipinä olemassa. Ei sillä, etteikö se kipinä sitten tekisi kokonaisuudesta entistä monimutkaisempaa hahmon pään sisällä. Kiitoksia! <3

Fiorella: Kiitokset! <3 Karu mutta jollain tapaa koskettava, naulan kantaan. Siihen tämän kanssa pyrin, ja mahtavaa, jos pyrkimys onnistui. ^^

- Ayu
独り空想に遊ぶ
そこで思い描いたことまで
恥じるのかい

"Well, I like peanut butter, and I like peanut butter cookies, but I hate peanuts. They're so dry.
Also, I sweat a lot. I mean in general, unrelated to the peanuts."
- Katie "Pidge" Holt

Mythofan1

  • ***
  • Viestejä: 170
Ole hyvä vain <3. Bucky on muutenkin tosi kiinnostava hahmo