Kaapo: Se on mustakin aika helkutin söpö aloitus ^^ Eetun ja sun yhtäläisyydet ovat kyllä aika huimia ja täysin tahattomia. Toivottavasti ei raasta liikaa lukea samoissa teemoissa liikkuvaa stooria. Jooa on aarre ja Eetu alkaa vasta vähitellen näkemään sen kunnolla. Kiitos kommentista! ♥
takkuinen: Ei Jooa lähde karkuun, vaikka Eetu yrittikin niin kovasti sysiä sitä ulos asunnostaan. Jääräpäisyys kuitenkin palkittiin ja Eetukin saa viimein avautua kokemuksistaan. Jooa puhui rakastumisesta vakuuttaakseen Eetun, että nyt on tosi kyseessä, että se todella on hyvin, hyvin tärkeä Jooalle. Vaikka se ei olisikaan samanlaista rakkautta ja kiintymystä kuin vaikka mitä parin vuoden kuluttua voisi olla, voivat tunteet olla omalla tavallaan vahvat ja aidot näinkin aikaisessa vaiheessa. Joihinkin ihmisiin on helpompi rakastua ja Jooan kiintymyksentaso on varmaan tullut ainakin lukijoille esille. Nyt oli Eetun vuoro kuulla osuutensa. Kiitos kommentista!
A/N: Raapaleisiin mahduttaminen on joskus aikamoinen haaste. Toivon syvästi, että tämä ei vaikuta niin sekavalta ja pintapuoliselta kuin mitä pelkään sen olevan. Sanojen puitteissa kuitenkin mennään ja toivon tosiaan, että ikäraja käy edelleen, vaikka tässä onkin aika rankkaa tavaraa.
24. Irti muistoista, vapaaksi kahleista
K-11
angst
300+300+300+200 sanaa
Eetu
Yritin kertoa kaiken mahdollisimman yksinkertaisesti ja neutraalisti. Se kuitenkin osoittautui mahdottomaksi, koska se ajanjakso itsessään oli ollut niin sekopäistä säätöä ja poukkoilua. Niinpä mä vaan puhuin ja kerroin Jooalle kaiken sen, mistä olin kerran vannomalla vannonut vaikenevani. Rikoin kaikki lupaukseni ja helvetti, miten hyvältä se tuntui. Puhua, kertoa ja jakaa kaikki niistä kahdesta hirveästä vuodesta, joina Jussi oli mua riepotellut. Jooa oli siinä ja kuunteli. Sitä kiinnosti tietää. Se välitti ja ehkä mä saatoinkin luottaa siihen. Jooa ei ollut lähdössä ja jättämässä mua, koska siihen sillä oli ihan liian vankka selkäranka ja omanarvontunto.
Kun mä ja Jussi oltiin tavattu, olin ollut 16-vuotias ja Jussi 20-vuotias. Me tutustuttiin mua pari vuotta vanhemman kaverin kautta. Se oli ottanut mut mukaan ”isojen poikien” illanistujaisiin. Eli siellä kitattiin kaljaa ja pelattiin biljardia. Se kaveri oli ollut kai vähän ihastunut muhun silloin ja meille olisi voinut ehkä tullakin jotain, mutta sen illan jälkeen mä en nähnyt muita kuin Jussin. Enkä mä vieläkään oikein tajunnut, mikä siinä oli iskenyt muhun niin lujaa. Se ei ollut ollut porukan komein tai äänekkäin. Suurimman osan ajasta se vain oli istunut hiljaa ja tarkkaillut kaikkea tummilla silmillään.
Kun Jussi oli sanonut jotain, porukka oli hiljennyt kuuntelemaan nasevia sanoja, joissa oli aina ollut jokin nokkela kommentti tai huomio. Tyypit olivat joko nauraneet tai käskeneet sen juoda lisää rentoutuakseen, ettei se olisi ollut niin kova ja teräväkulmainen. Kukaan ei halunnut kuulla totuuksia siihen tyyliin, miten Jussi niitä oli laukonut. Silloin olin ihaillut sitä sen takia. Myöhemmin kironnut, itkenyt ja vihannut, mutta eikö nämä jutut aina menneet sillä tavoin? Ensin ihastui ja näki vian erikoislaatuisena piirteenä. Vika paljastui vasta, kun se iski itseen henkilökohtaisella tavalla. Satutti, yhä uudestaan ja uudestaan. Jussin sanomina mikään ei ollut ikinä samantekevää. Kaikki oli iskenyt yhtä lujaa kuin ensimmäisellä kerralla.
Mun virhe oli ollut jäädä laskemaan niitä kertoja.
*
Jussi oli ollut ailahtelevainen. Joskus sulava, pehmeä ja lähes hellä. Silloin se oli vetänyt mut syliinsä, silitellyt ja kuiskaillut kauniita asioita. Mä olin rakastanut sitä niin paljon. Ne hetket olivat muistuttaneet mua yhä uudelleen, että miksi jaksoin olla sen kanssa. Paskimpinakin päivinä mä olin muistanut sen puolen Jussista, mutta mitä enemmän aikaa oli kulunut, sitä lujemmin mulle oli varmistunut, että hellyys oli ollut Jussille pelkkä mielenhäiriö.
Kaikki muu paska oli ollut sen todellista itseä. Kun Jussi oli pettänyt tai haukkunut mua, sen kasvot olivat olleet vakaammat ja rehellisemmät kuin ikinä sen hyväillessä ja helliessä mua. Kun mä olin löytänyt sen kourimassa muiden jätkien perseitä, Jussi oli vain kohottanut kulmiaan vähät välittämättä. Se oli jättänyt mut ja etsinyt uudestaan käsiinsä. Se oli sanonut rakastavansa ja pyydellyt anteeksi. Mä olin antanut, ja hetken se oli käyttäytynyt hyvin, hyvitellyt ja kehunut mua ja sanonut, että sillä oli ollut ikävä. Jussi oli osannut puhua niin kauniisti. Kun se valehteli, se oli ollut hellimmillään. Totuudessa se oli aina ollut karu, kova ja kylmä. Ja armoton, kerta toisensa jälkeen.
Kahden vuoden ajan Jussi puhui musta paskaa, oltiin me yhdessä tai ei. Se oli väittänyt huoraksi ja siipeilijäksi. Mä olin menettänyt kavereita niiden puheiden takia. Musta oli tullut riippuvainen, liian särkynyt seisoakseni omilla jaloillani ja vähitellen mä olin alkanut uskoa niitä puheita. Jussin suustahan oli kuullut aina totuuden, eikö niin? Kaikista kamaluuksista huolimatta en ollut osannut olla ilman sitä. Se oli alistanut mut ja kieputtanut tiukasti pikkusormensa ympärille. Olin ollut loukussa. Liian nuori, naiivi ja alistettu tajuamaan, miten paljon pahaa se oli mulle tehnyt ja miten paljon se oli mua satuttanut. Ottanut vaan eikä ikinä antanut mitään vastineeksi. Se oli piitannut vaan mun ruumiista, ei mielestä eikä tunteista. Se oli ollut kamala, vääristynyt ja sairas todellisuus, mutta sitä Jussi oli aina ollut eikä se ikinä ollut katunut.
*
Mun piina oli päättynyt, kun mun kaveri – se sama, joka oli meidät esitellytkin – ja sen kaverit olivat hakanneet Jussin sairaalakuntoon. Sitten se oli napannut mut itselleen kuin palkinnon ja ilmeisesti kuvitellut, että mä suunnattoman kiitollisuudenvelan valtaamana rakastun siihen korviani myöten. Se oli pitänyt mua hyvänä, hellinyt ja hoivannut. Pahoitellut, että oli seurannut näin kauan vierestä ja antanut Jussin satuttaa mua yhä uudelleen. Mä en ollut juuri kuunnellut. Olin ikävöinyt Jussia, kaikkia sen kamalia sanoja ja asioita, mitä se oli musta sanonut. Olin uneksinut sen kylmästä ja kovasta naurusta ja toisen miehen käsi mun ympärillä oli saanut mut voimaan pahoin. Mun piti päästä pois ja olin päässytkin, mutta en tyhjin käsin.
Olin varastanut mun kaverilta kaiken, mitä siltä olin saanut. Rahat, pari arvoesinettä ja vaatteita. Sitten olin häipynyt keskellä yötä ja melkein palannut Jussin luo, mutta taivaan kiitos, olin tullut järkiini ja mennyt punkkaamaan mun isosiskon luo. Sen, joka ei tuominnut mua, vaikka olisin murhannut jonkun. Jussista kertoessani se oli ollut itse valmis siihen kylmäveriseen murhaan. Kumpikaan meistä ei ollut mennyt päästämään Jussia hengestään. Joku oli hoitanut sen homman meidän puolesta.
Se oli se mun kaveri, joka oli varmaan niin murtunut mun tempusta, että oli vetänyt päänsä täyteen ja pumpannut suoniinsa ties mitä piristeitä. Se oli etsinyt Jussin, ne olivat tapelleet ja pudonneet hyiseen, tammikuiseen mereen. Tiedä sitten, mitä Jussi oli satamassa tehnyt. Jussi hukkui. Mun kaveri selvisi, vaikkakin sai hypotermian ja tuomion törkeästä kuolemantuottamuksesta, mutta se oli päästänyt Jussin päiviltä eikä se ikinä syyttänyt mua mistään. Olisinpa rakastunut siihen Jussin sijaan. Ehkä me oltaisiin nyt onnellisia eikä mulla olisi näitä arpia kannettavana tunne-elämässäni. Eikä tarvitsisi selittää Jooalle, miksi sen hellyys ja läheisyys saivat mut paniikin partaalle. Olin tuntenut viimeksi jotain tällaista Jussia kohtaan. Pelkäsin historian toistavan itseään, vaikka Jooa oli niin kaukana Jussista kuin toinen ihminen voi olla, suorasukaisuudestaan huolimatta.
*
Kerroin Jooalle kaiken tämän ja lopetettuni en halunnut sanoa enää sanaakaan. Jooan kasvoilla oli vilissyt tunteiden kirjo: kauhua, pahaa oloa, raivoa, surua ja epätoivon säväyttämää voimattomuutta. Loppujen lopuksi sen ei tarvinnut sanoa paljon mitään. Jooa oli pahoillaan, taisi se sen sanoa ääneenkin.
”Mä en tiiä, pystytkö sä suhtautumaan tähän vakavasti, niin, että uskoisit mua”, Jooa sanoi hiljaa ja otti mun kasvot käsiensä väliin. Ne olivat lämpimät, vankat, mutta myös hellät. ”Mutta mun on pakko yrittää vakuuttaa sut, että mä en ikinä – ”
”Kyllä mä tiiän”, keskeytin sen. ”Aikaisemmin en tiennyt, mutta kun sä jäit, vaikka mä käyttäydyin kuin kusipää. Se avasi mun silmät. Sä ihan oikeasti välität.”
”Totta kai välitän”, Jooa puhahti melkein vihaisesti. ”Mä en vaan halunnut, että sä luulet mun olevan seksin perässä. Siksi yritin ottaa iisisti, en siksi, etten olisi varma tunteistani, koska kyllä mä oon. En muista, että olisin ollut näin varma mistään. Haluun sut, Eetu enkä ketään muuta. Jos sä vaan kelpuutat tällaisen sählärin ja hölösuun.”
Mun poskilla kirvelsivät kyyneleet, mutta Jooan nöyryys ja vilpittömyys saivat mut taas hymyilemään. Silitin sen leijonanvaaleaa tukka ja suutelin sitä pehmeästi. Jooa veti mut takaisin syliinsä enkä mä vastustellut. Antauduin sen hellittäväksi ja vähitellen luovuin mua vuosia kahlinneesta pelosta.
