nannu: Oi, kivaa nähdä uusiakin kasvoja! Noh, ensitapaaminen liittyy varkauteen hyvinkin vahvasti (eli pohjustuu kokonaan sille) joten taidat saada haluamasi kummin päin vain :3 Ja Tatuuu <3 Ihanaa kun tyksit ja kiitos kommentista!
Wisteria: Aww, mäkin hymyilen täällä sun kommentille! ^^ Markus on vähän ronski, mutta ei se pahaa tarkoita. Jeii, kiva ettei oo liian hidasta, koska välistä mietin, että jaksaakohan näitä lukea kun mitään sen suurempaa ei ikinä tapahdu
mutta hyvä kuulla, että toimii just näin. Kiitos älyttömästi kommentista!
A/N: Erityiskiitos
night eaglelle (en osaa taivuttaa sun nimimerkkiä!) joka auttoi mua suunnittelemaan Jooan supermegamahtavat kengät ja nimesi kaupan päälle vielä Tanelinkin ^^ Kiitti, että uhrasit yöstäsi hetken mun mitättömiin ongelmiin
Ja sniikkarit on siis sneakers, koska mun suomi on tällaista ja en tiedä käytetäänkö sitä yleisesti, mutta tässäpä käytetään. Ja ajallisesti tämä tapahtui vuosi sitten. Eli pojut/miehet/jätkät/söpöliinit ovat tunteneet toisensa vuoden :3
18. Kenkävaras
S
draama
200+300+250 sanaa
Jooa
”Riisukaa kenkänne ennen kuin tulette saliin!” nainen kuulutti ja seisoi barrikadina oven edessä, ettei kukaan kengällinen ihmisolento voinut livahtaa saliin. Mä ymmärsin miksi, koska ulkona oli uusinta tapauksesta Nooa ja arkki – ilman arkkia. Mutaa ja kuraa oli senkin edestä. Kadut lainehtivat ja kangaskenkäisillä oli suru puserossa. Alkusyksystä niitä oli edelleen paljon ja talvenkin yli kaduilla käveli aina jokunen urhoollinen sielu. Mä olisin ollut kai yksi niistä, ellen olisi saanut poikaystävältäni – iki-ihanalta Tanelilta – vastikään uusia, supercooleja kenkiä, jotka olivat vertaansa vailla, ja just eikä melkeen mun näköiset.
Toinen, oikeanpuoleinen kenkä oli värjätty liukuvärjäystekniikalla indigonsinisellä ja violetilla. Siinä oli hopeiset nauhat ja hohtavanvalkoinen pohja. Vasen kenkä taas oli marjanpunainen mustalla pohjalla ja turkooseilla nauhoilla. Ne kengät oli tuunattu tylsistä, tavallisista valkoisista sniikkareista enkä halunnut päästää niitä silmistäni, mutta ei auttanut itku eikä raivarit. Yliopiston ekaa infotilaisuutta ei sopinut jättää kuulematta, ja jos ne vaati sisäänmenoa ilman kenkiä, niin pakko kai siihen oli alistua.
Mustin mielin riisuin mun kengät ja asettelin ne seinän viereen, paikkaan, josta varmasti löytäisin ne. Tuskin täällä kukaan kenkiä olisi pöllimässä, edes tällaisia taideteoksia. Kaikki olisivat kuuntelemassa tiedotteita. Mä luotin siihen ja ihmisten yleiseen moraalintajuun.
”Isi tulee takaisin ihan kohta”, lupasin kengille ja menin sukkasillani muiden vanavedessä peremmälle saliin.
*
Neljänkymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko karata kuselle. Livahdin käytävälle ja aloin tähyillä vessaa, kunnes jokin kiinnitti mun huomion käytävän päässä. Mun kengät olivat lähteneet toisen miehen matkaan. Mitä helvettiä? Katsahdin seinän viereen ja sain varmistuksen – jep, ne todellakin olivat mun kengät. Oli jollakulla sitten otsaa vain tulla ja viedä jonkun jalkineet. Vieläpä tällaisella säällä. Onneksi kenkävarkaalla ei näyttänyt olevan kiire ja mä pystyin pinkaisemaan sen perään.
Oli ehkä hyväkin, ettei mulla ollut kenkiä. Sukkasillaan mun juoksuaskeleet olivat niin pehmeät, ettei varas kuullut mun tulevan ennen kuin oli liian myöhäistä. Tarrasin jätkää käsivarresta ja säikäytin sen pahanpäiväisesti. Olin melkein pahoillani, kun näin sen kasvot, koska se oli aika hyvännäköinen sellaisessa suloisella, vähän naapurinpoikatyyppisellä tavalla. Sillä oli haaleansiniset silmät, ruskea tukka, suora nenä ja kivat kasvot. Ne eivät olleet yhtään epäilyttävät tai epärehelliset vaan suorastaan viattomat, mutta tosiasioita ei voinut kiistää. Se oli häpeilemättä ottanut mun kengät ja mulla oli oikeus olla sille vihainen.
”Noi on mun kengät”, ilmoitin sille tylysti. Siihen tapaan, etten todellakaan katsonut hyvällä sen röyhkeää varkautta. Päästessään yli säikähdyksestään poika – olisikohan jotakin kahdenkympin paikkeilla, vuosi sinne tai tänne – katsoi mua silmiin ja kohotti kulmiaan. Hämmennyin siitä, miten rennosti se otti koko tilanteen.
”Ai? Ei niissä kyllä sun nimeä lukenut.”
”Aikamoinen asenne”, kommentoin. ”Mutta sä saat valita. Riisut noi kengät joko itse tai mä revin ne sun jalasta.”
”Ota iisisti. Jäin jo kiinni”, poika hymyili, ihan tosissaan hymyili. ”Mutta ne oli vaan niin makeet, ymmärrätkö?”
”Enpä voi sanoa ymmärtäväni varkaita”, tokaisin ja ihmettelin vilpittömästi, miten sennäköinen jätkä saattoi ollakin niin häikäilemätön söpön ulkokuorensa alla.
”Ymmärrän”, poika huokaisi ja riisui mun kengät. ”Mutta makeet kengät joka tapauksessa. Oli kiva omistaa ne edes pari minuuttia.”
Jätkä hymyili taas ja oli jo menossa – ilman kenkiä.
”Oota!” huusin sen perään. Jätkä kääntyi ja jossakin hetken mielenhäiriössä mä sanoin:
”Tuutko mun kaa kahville?”
*
Olin kenkävarkaan kanssa kahvilla. Nyt senkin tyyni ulkokuori rakoili ja jätkä vaikutti hyvin hämmentyneeltä. Silti se vain siemaili kahviaan, vilkuili mua kysyvänä ja näin miten se nytkytti jalkojaan. Sitä taisi hermostuttaa, että mitä mä tekisin sen kanssa.
”Shoppailetko sä useinkin tällä lailla?” tiedustelin. En pitänyt varkaista, mutta sellaisen kohdatessani olin auttamatta kiinnostunut, että miten moiseen elämäntyyliin oikein päädyttiin. Varsinkin, kun jätkä oikein huokui kokemusta ja varmuutta. Se ei todellakaan tehnyt tätä ensimmäistä kertaa.
”Aina tilaisuuden tullen joo”, se vastasi ja mä olin ihan ymmyrkäisenä sen tyyneydestä. Tyyppi ei todellakaan hävennyt tai anellut multa, että oli tapahtunut väärinkäsitys. Se tiesi olevansa varas ja kantoi manttelia lähes ylpeänä.
”Miksi? Eikö sulla ole ihan oikeasti rahaa vai onko kleptomaanikärpänen purrut?”
”Oon köyhästä perheestä”, se vastasi äänessään todellista kylmyyttä ja katse muuttui kovaksi. ”Enkä ole kleptomaani. Varastan vain sen, minkä tarvitsen. Kleptomaani ei voi hillitä itseään ja se on tuhoisa ominaisuus, jos haluaa olla hyvä.”
”Et säkään kauhean hyvä oo, kun jäit kiinni”, mutisin. Mun yllätykseksi poika nauroi. Mun vatsassa hypähti, kun huomasin sen hymykuopat. Ei hitto, kun se oli söpö.
”Näh, sulla kävi vaan tuuri”, se hymähti. ”Mutta etkö ihan totta tuomitse ton enempää? Etkö aio tehdä musta ilmoitusta?”
”Ehkä mun pitäisi”, sanoin hitaasti, ”mutta jostain syystä en halua.”
”Tosi kilttiä”, se sanoi eikä ivannut yhtään vaan näytti vilpittömän ilahtuneelta ja tiesin jo silloin, että meistä tulisi kavereita.
”Mä olen Jooa”, esittelin itseni ja ojensin käteni pöydän ylitse. Se tarttui siihen varmalla otteella.
”Eetu”, poika sanoi ja mä sain taas nähdä sen hymykuopat.
