Kirjoittaja Aihe: Salatut elämät | Luodinkestävä | S | Saku Salin/Kalle Laitela | angst, romance, slash, oneshot  (Luettu 1599 kertaa)

Bambitar

  • hirvikiikaroija
  • ***
  • Viestejä: 59
Nimi: Luodinkestävä
Kirjoittaja: Bambitar
Fandom: Salatut elämät
Paritus: Saku Salin/Kalle Laitela
Ikäraja: S
Genre: Angst (?), romance, slash
Disclaimer: En omista mitään muuta kuin mielikuvitukseni D:
Warnings: mainintoja väkivallasta

A/N: Idean sain viime yönä, ja näistä kahdesta ei ole ficcejä - muutenkin vanhojen salkkujen nostalgia viehättää.




Miltään kanavalta ei tullut mitään, vaikka kello oli vajaa kymmenen illalla. Kukaan ei ollut kotona, joten mulla ei ollut edes juttuseuraa. Enkä mä todellakaan itse aikonut soittaa kellekään, sillä mä toisaalta halusin keskittyä siihen harvinaiseen rauhaan joka meillä vallitsi juuri nyt.
Silja oli Miian kanssa jossain kaupungilla ja menisivät varmaan sen jälkeen pitämään jotain tyttöjen meikkibileitä tai jotain, en mä oikein edes tiennyt. Faija oli lähtenyt Hanna kainalossaan ravintolaan ja kukaan ei tulisi kotiin ennen aamua.

Ja sitten oli Aleksi, joka ei ollut asunut täällä kuukauteen riitauduttuaan Hannan kanssa, ja se oli onnistunut pitämään itsensä poissa Salinien sekopäisestä perheyhteisöstä jollain lailla. Välillä mä kaipasin sen viisaita sanoja ja  kannustamista koulun suhteen, se oli ainoa joka oikeasti uskoi että musta voisi joskus tulla jotain muuta kuin sossun luukulla elelevä katupummi.

Mä vilkaisin ohjelmatietoja tulevista ohjelmista, ja ilmeisesti sieltä olisi jossain vaiheessa tulossa joku ihan kiinnostavalta kuulostava leffa. Vanha kuin mikä mutta kiinnostava.
Vaikka mulla olikin tyynyjä seuranani sohvalla, oli jotenkin karmivaa olla yksin. Sade piiskasi ikkunoita melko raivoisasti, ja aina kun mä olin kuulevinani ukkosen jyrinää, mä hätkähdin ja rutistin tiukemmin tyynyä rintaani vasten. Hitto, mun pitäisi aikuistua ja koota itseni. En mä pentunakaan pelännyt mitään muuta kuin pimeää. Kummituksiin mä en ole koskaan uskonut, vaikka Aleksi pelottelikin mua ahkerasti. Kaikki johtui varmasti siitä, ettei mulla ollut ketään jonka puheisiin olisin voinut keskittyä. Jopa Siljan kotkotus päihitti yksinäisyyden.

Mä tajusin etten ollut syönyt mitään ainakaan neljään tuntiin, mutta mä en olisi millään viitsinyt nousta sohvalta. Mulla oli hyvä asento ja tästä pääsisi kätevästi avaamaan oven jos mun rakkaat perheenjäseneni tupsahtaisivat yhtäkkiä kotiin. Tai no, paskat mä mitään menisin avaamaan. Saavat jäädä rappukäytävään jos unohtivat avaimet, mulla oli hyvä olla tässä ja kukaan ei pystyisi pilaamaan tätä hetkeä jota mä vietin Ostos-tv:n parissa. Kaipa tollainen kokoontaitettava matkapölynimuri olisi ihan kätevä, ainakin sellaiselle jolla oli rahaa kaikkeen turhaan roskaan.

Television puuduttavan tylsä miehen ääni sekoittui kiirehtiviin askeliin rappukäytävässä, ja ne tuntuivat lähestyvän meidän kerrosta. Meidän ovea. Meidän asuntoa. Ja joku soitti melko kiihtyneenä ovikelloa, ikään kuin tyyppi tietäisi mun olevan kotona. Viimeistään siinä vaiheessa kun mä kuulin ehkä maailman tutuimman äänen kutsuvan mun nimeä, mä tajusin nousta ylös. Sen äänen kuuleminen sai mut ryntäämään ovelle kuin seonnut ja mulla meni hetki painaa ovenkahva alas. Mä olin jostain syystä hermostunut, eikä käsi tuntunut saavan otetta siitä saamarin rivasta.

Kallen ei tarvinnut sanoa yhtään mitään, kun mä jo tiesin miksi se oli päätynyt tänne. Pelkästään sinertävänvioletti alue sen silmän ympärillä kertoi jo liikaa, enemmän kuin mä olisin halunnut tietää. Luojan kiitos Miia oli Siljan seurassa, kaksi hakattua Laitelaa oli joskus uuvuttava duo - riippuen tottakai siitä, miten pahasti oli tullut turpaan.
Tuntui oudolta tuijottaa sitä silmiin. Se katsoi mua takaisin sen näköisenä kuin ei olisi ollut tietoinen omasta mustelmastaan, se katsoi sillä tavalla kuin aina ennen. Ehkä me oltiin vain kummatkin kasvettu ja tultu kypsemmiksi, mutta Kalle ei todellakaan ollut muuttunut täysin. Se oli vieläkin ihailtavan itsevarma eikä Ismon kuittailut sen suuntautumisesta horjuttaneet sen mieltä mitenkään.

 Toisinaan se oli niin ärsyttävän luodinkestävä, se pystyi ottamaan vastaan millaista paskaa tahansa ja silti kohteli muita paremmin kuin itseään. Sen takia oli vaikeaa katsoa sitä silmiin ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jotenkin oli vaikea sulattaa sitä, että mun paras kaveri saattoi olla ihastunut muhun ja ties mitä vääriä signaaleja mä olin sen mieleen aiheuttanut.

”Älä nyt siinä eteisessä kyki”, mä tokaisin pitkän hiljaisuuden jälkeen ja suljin oven sen takana. Mä päädyin kuitenkin vilkaisemaan Kallea vielä kerran, sillä oli kengät tungettu huonosti jalkaan ja takin se oli jättänyt kotiin. Jotenkin kamalaa ajatella, että sen täytyi paeta omasta kodistaan jotta ei päätyisi sairaalaan. Ja sillä oli täysi luotto muhun, se jostain syystä tiesi että mä olisin täällä. Toisaalta ei se kenenkään muunkaan luokse olisi mennyt. Meillä oli jonkinlainen sanaton sopimus, jos toisella on ongelmia niin toinen majoittaa. Mä olin aina ihmetellyt, miten Ismo jaksoi olla välittämättä siitä miten mä roikuin Laiteloiden luona. Harvoin se oli käskenyt mua häipymään, mutta kai sen oli pakko sietää mua.

Kalle ei vieläkään oikein sanonut mitään, se vain pysyi hiljaa ja toimi. Se potkaisi tottuneesti kengät mun omien viereen ja asteli olohuoneeseen. Hetken ajan koko ihminen tuntui ihan vieraalta, kuin mä en olisi koskaan ollut tavannut sitä aikaisemmin. Se saattoi tosin vain olla äärimmäisen uuvuksissa Ismon kanssa taistelemisen jälkeen. Se näytti siltä kuin elämänilo olisi kaikonnut kuin tuhka tuuleen ja että sielu olisi myyty.
Ja yllättäen mä kuulin sen suusta jotain muutakin kuin oman nimeni.

”Mä oon niin kyllästyny siihen”, Kalle sanoi viimein ikuisuuden jälkeen ja katsahti muhun päin. Se alkoi jo näyttää normaalimmalta, tutummalta. Ja mä tajusin heti mitä se tarkoitti. Se oli kestänyt isänsä väkivaltaisuutta ja vihanhallintaongelmia liian pitkään, eikä äijä viitsinyt hankkia apua itselleen.
”Sun ei tarvitse sietää sellasta”, mä huomautin ties kuinka monennen kerran. Se katsoi mua samalla tavalla kuin äsken, se tiesi mun olevan oikeassa.
”Miiaki on ihan kypsyny koko äijään ja yrittäny kaikkee. Se muutti jopa hetkeks Mikan luo, jotta sen ei olis tarvinnu katella faijaa vähään aikaan”, mun paras ja ainoa aito ystävä vastasi ohittaen mun kommentin, se tuijotti seinää ja istui sohvalla, tasan siinä kohdassa jonka mä olin hetki sitten asuttanut. Me pysyttiin taas hiljaa, mä en tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa.
”Mutta miten sulla menee?” se kysyi yllättäen ja mä menin ihan vaikeaksi. Tosiaan, mitä mä voin vastata? Perhe on ennallaan, Miia vihaa ja samoin koko muu hameväki Helsingissä. Koulun kanssa ei kehumista. Mutsi soittelee kännissä ja yrittää liehitellä Jukkaa kännisellä, viinanhajuisella olemuksellaan. Mahtavastihan mulla meni.
”Ei mitään uutta Salinien keskuudesta, sitä samaa mitä ennenkin”, mä vastasin mietittyäni mahdollisimman tavallista vastausta. En mä jaksanut selitellä sille mitään, sillä oli suurempia huolia. Tulisi aina olemaan.


Kahden tunnin päästä mä heräsin sohvalta, mun pää nojasi Kallen olkapäähän. Se oli joutunut olemaan samassa asennossa koko ajan. Mutta nyt se kuitenkin nukkui vielä syvempää unta kuin mä, se näytti niin... viattomalta. Mä en millään halunnut herättää sitä, ehkä oli parempikin että se saisi ajatuksensa rauhoitettua kaiken kokemansa jälkeen.

Telkkarista tuli joku psykologinen trilleri, joka oli juuri alkanut. Mä mietin hetken, viitsisinkö katsoa sitä yksin Kallen nukkuessa – mutta mitä pelättävää mulla muka olisi? Tai sitten mä olin vain väsynyt tai tulossa kipeeksi. En mä tiedä.
Mä päätin keskittyä siihen leffaan. Okei, joku sadistinen ja raaka sarjamurhaaja joka tappaa epäinhimillisen näköisesti repii sisäelimiä ulos ja... ei, en mä ole ennenkään hätkähtänyt tällaista. Saku Eliel Salin, yritä edes, mä mumisin hiljaa itsekseni, mutta mun ajatukset risteilivät sinne sun tänne ja mun oli pakko sulkea telkkari. Mitä hittoa mä teen?

Mä katsahdin Kalleen ja annoin itseni tuijottaa sitä. Miten helvetissä me edes tultiin toimeen? Meidän ystävyys on ollut täynnä mitä uskomattomimpia sattumuksia, asioita joista me ollaan molemmat kärsitty tai asioita joiden ansiosta mä olen ansainnut Kallelle liikaa hankaluuksia. Mun takia Mika hakkasi sen, mun takia se meinasi kuolla niihin Karin pillereihin. Mä muistaisin loppuikäni Hannan pitämän saarnan ja joka ainoan sanan siitä. Miksi se välitti niin paljon? Miksi?

Jotenkin mä luulin tietäväni syyn. Silloin kun Kalle tuli kaapista, mä tajusin miksi se oli ollut mua kohtaan niin omituinen. Se oli estänyt Mikaa lyömästä mua, melkein valehdellut poliisien kuulusteluissa kun se naapurin mummo potkaisi tyhjää ja pitänyt mun puolia kaikessa. Se olisi ansainnut tuhat kertaa parempaa mutta se pysyi silti aina mun matkassa. Mä en ikinä ollut käsittänyt, miten se jaksaa ja haluaa olla niin lojaali. Jos mä paljastuisin joksikin murhaajaksi ja ties miksi, se varmaan pysyisi mun ystävänä kunnes tulisi mun vuoro päätyä multien alle makoilemaan.

Kalle pysyi yhä samassa asennossa mihin oli nukahtanut, sen rintakehä kohoili tasaisesti ja koko ihminen näytti ihan erilaiselta. Kalle näytti paljon aikuisemmalta, se näytti niin huolettomalta ja siltä ettei sen olisi tarvinnut huolehtia mistään. Se näytti samalta kuin Miia nukkuessaan, vaikka muuten ne kaksi eivät muistuttaneet toisiaan kovinkaan paljon. Mä kosketin varovasti sen kättä kuin tarkistaakseni, reagoiko se mihinkään. Se vavahti hieman mutta pysyi silti unessa. Musta tuntui että mä olin liian lähellä, mä en halunnut antaa sille mitään ajatuksia siitä, että meistä voisi tulla jotain. Tai no mistä hitosta mä edes tiesin mitä mä halusin? Mun elämä oli ollut yhtä vuoristorataa.

Ja toisaalta mä olin liian kaukana Kallesta, mä tunsin oloni turvalliseksi nukahtaessani sen lämpöä hohkaavaa kehoa vasten.
Mä olin nukkunut ne pari tuntia ja mua väsytti ihan liikaa, joten mä koin ainoaksi vaihtoehdokseni painautua takaisin Kallen turvallisuutta vasten ja huokaisin helvetin syvään. Mä en sulkenut silmiäni vaan tuijotin kattoa. Tässä maailmassa piti olla tietynlainen jotta pärjäisi. Tai ainakin tässä taloyhtiössä. Naapurit kyttäsivät elämää jatkuvasti, etenkin se Taalasmaan Ulla. Jumankauta miten utelias muija.
"Miks kaiken pitää olla niin helvetin vaikeeta?" mä mumisin itsekseni ja huokaisin taas. Tällä kertaa Kalle kuuli sen, mutta se vastasi ainoastaan pörröttämällä mun jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan sojottavia hiuksia ja kietomalla kätensä mun ympäri niin, ettei pakeneminen ollut mahdollista. Mutta en mä ehkä siitä halunnutkaan lähteä.

Mä nostin päätäni sen verran että näkisin Kallen kasvot, mutta  se tuskin oli avannut silmiään kertaakaan. Mä tarkastelin aikani kuluksi sen piirteitä - ja huomasin ettei se sittenkään muistuttanut sen perheenjäseniä. Tai no, saattoihan se tietenkin näyttää mutsiltaan, mutta en mä ole sitä koskaan nähnyt. Ja Kallekaan tuskin enää muistaisi koko naista, se oli kuollut ennen kuin Kalle oli ehtinyt edes kouluikään. Aika sääli, että siltä vain vietiin toinen vanhempi tosta noin vaan. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa ansaitakseen sellasta.

Mä jäin miettimään Kallen elämää ja sitä, minkä kaiken paskan läpi se on kahlannut tähän asti. Sillä kuoli äiti kun se oli ihan juniori, isä melkein seonnut täysin ja väkivaltainen kuten myös riippuvainen uhkapeleistä. Koulussa se tunnettiin tylsänä nörttinä - vaikka se olikin kaikkea muuta - siskon poikaystävä oli antanut sille turpaan, se oli päätynyt jostain syystä myymään itseään ja joutunut vaikeuksiin sen takia. Kukaan ei jättänyt sitä rauhaan silloin, kun totuus sen suuntautumisesta tuli julki. Se oli joutunut puolustamaan Miiaa isäänsä vastaan ja ollut valmis ottamaan selkään senkin puolesta. Se kunnioitti ja arvosti siskoaan silloinkin, kun Miia moitti sitä siitä ettei se kuulemma koskaan osoittanut mitä mieltä oli Ismosta tai hakannut faijaansa lasarettiin.

Ja sitten mä, jonka olisi pitänyt olla sen paras kaveri ja ihminen johon kykeni aina luottamaan - tosiasiassa mä en ollut läheskään Kallen arvoinen enkä ikimaailmassa olisi ansainnut sen ystävyyttä. Mä olin kohdellut sitä ahdasmielisesti ja vältellyt sitä, kun se oli luultavasti monta viikkoa miettinyt viitsisikö kertoa homoudestaan mulle.

Silloinkin kun mä en vielä tiennyt, mä tein sille oharit liian monta kertaa ja se tyytyi vain sanomaan että joo ei haittaa, joskus toiste sitten. Mä yritin saada sen tekemään kaikkea tyhmää ja vastuutonta, koska en uskaltanut yksin. Uskomattomin tyyppi varmaan ikinä.
Mä käännyin hieman ja valuin makaamaan vatsalleni sohvalla, mä samalla katsahdin kaveriini. Se nukkui taas samalla lailla kuten äskenkin. Miksen mä koskaan ollut tajunnut sitä, että kaikki mikä oikeasti merkkasi jotain olikin koko ajan asustanut kerrosta alempana? Mä olin täysin omissa ajatuksissani enkä miettinyt yhtään pidemmälle, kun mä huomasin olevani miljoona kertaa lähempänä kuin äsken. En kai mä vain ollut tekemässä mitään tyhmää? Mä en kuitenkaan välittänyt, mun mieli koostui lähinnä omantunnon sydäntäsärkevästä urputuksesta, kuinka huono ystävä mä olin eräälle Laitelalle ollut.

Mitä vittua, Salin, lopeta, mun aivot tolkuttivat kun mä hetken mielijohteesta painoin huuleni Kallen omille. Mun oli ihan pakko ottaa selvää, mikä miehen suutelemisessa oli niin paljon erilaista verrattuna naisiin. Ja herranjumala, paljonkin, mä huomasin - Kalle oli täysin rentona eikä tuntunut pitävän sitä juurikaan erikoisena asiana. Ne naiset, joiden kanssa mä olin joskus sylkeä vaihtanut, olivat innostuneet niin että tunkivat mielipuolisesti kielen kurkkuun. Jumalauta.

Mä olin ilmeisesti herättänyt Kallen, se ihmetteli pari sekuntia ennen kuin vastasi mun suudelmaan. Mä toivoin hartaasti ettei kukaan ihanasta perheestäni ilmaantuisi kotiin ainakaan hetkeen.
Kalle suuteli mua takaisin ja sen tyyli alkoi muuttua koko ajan intohimoisemmaksi. Sen tajuttuaan se vetäytyi kauemmas ja siirsi katseensa pois.
"Sori", se sanoi purren huultaan ja sen kasvot helottivat punertavana.
"Ei oo mitään anteekspyydettävää", mä tokaisin vastaukseksi ja hymyilin ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ja vaikka mä en taaskaan ajatellut sanoessani niin, mä huomasin tarkoittavani sitä tosissani.




« Viimeksi muokattu: 14.09.2018 00:04:02 kirjoittanut Bambitar »
mun sydän tarvii glamouria

Varja

  • ***
  • Viestejä: 250
Mä tykkäsin tästä tosi paljon, olis mukava lukea enemmän näistä vanhemmista hahmoista.
It's not what you said,
It's the way you say it
It's not what you did,
It's the way you do it

Uusi Tokio Hotel Routine-foorumi

Bambitar

  • hirvikiikaroija
  • ***
  • Viestejä: 59
Voi kiitos! <3 Joo, mustakin olisi, mutta ehkä vaan on niin että harvempi on katsonut vanhempia Salkkareita D: Sääli kyllä.
mun sydän tarvii glamouria

Sensey

  • ***
  • Viestejä: 5
Löysin ihan sattumalta tämän ficin ja en voinu aluksi uskoa silmiäni luettuani otsikon - tai lähinnä, mistä parituksesta on kyse.

Oon jo vuosia tullut miettineeksi, että oonko oikeasti jopa ainut, joka leikittelee tällä Saku/Kalle -parituksella ja siksi tällainen reagointi, kun ficcisi sattui osumaan silmään. ;D Henkilökohtaisesti en ole ikinä välittänyt Saku/Miia -parituksesta ja sarjassa tämän Kallen ihastumisen myötä tämä kyseinen ajatus tästä parituksesta syntyikin. Ihanaa siis, että toit sen tässä ficissä esille. ♥ Pidin erityisesti tässä siitä, että kirjoitit tämän Sakun näkökulmasta.

Toivottavasti tulevaisuudessa innostut kirjoittelemaan lisää, vaikka kommentoinkin huimat neljä vuotta myöhässä... Hups.
« Viimeksi muokattu: 18.08.2018 03:01:55 kirjoittanut Sensey »

Bambitar

  • hirvikiikaroija
  • ***
  • Viestejä: 59
Voi apua, kiitos Sensey! <3 Ihana saada tällaista palautetta (vaikka sitten neljän vuoden jälkeenkin...), oon kovin suolainen siitä miten Sakun ja Kallen välit kirjoitettiin myöhemmin ennen Sakun poistumista. Kiitos kovasti ihanasta kommentista! <3
mun sydän tarvii glamouria