Kirjoittaja Aihe: Katkelmia ajasta, K-11, S/R  (Luettu 2129 kertaa)

Puokki

  • ***
  • Viestejä: 57
Katkelmia ajasta, K-11, S/R
« : 19.02.2008 14:24:32 »
Nimi: Katkelmia ajasta
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Genre: Romance, angst
A/N: Fjalarille, uudelle kurpalle. Pidin sinusta jopa niin paljon että uhrasin pari lempilausettani tätä varten. Olen aika varma ettet pidä tästä, sillä tämä on niin ei sinun makuasi, mutta lue se ensimmäinen osa ainakin, se voisi sopia sinulle.
A/N2: Inspiraatiota musiikista, toisten ficeistä ja epävirallisesta Raamatusta. En oikein tiedä miten nämä kolme osaa sopii yhteen, mutta nauttikaa silti.
Juttu jolla kiinnitän huomionne Remus nauroi, ei kylmästi vaan nauroi oikeasti, samalla tavalla kuin nurmikon kutittaessa hänen poskeaan aamuhuurteen tullessa...

Katkelmia ajasta

Heidän aikansa oli yöllä. Hiippaillen pitkin käytäviä he ottivat jokaisen hetken jonka saivat, sillä päivisin se oli vain Remus siemaillen rauhassa teetään lehden ääressä vilkuillen Jamesin kanssa kinastelevaa Siriusta. Ehkä Sirius vahingossa katsoi Remusta, joka sattumalta nosti kulmakarvojaan hänelle ja kääntyi takaisin lehteensä hymyillen omahyväisesti. Mutta sitä se oli päivisin, silloin he olivat täysin normaaleita hormonikimppuja, jotka viettivät aikaansa ulkona järven reunalla. Remus tietysti kirjansa kanssa, jonka hän kyllä useimmiten siirsi syrjään jotta voisi joko luennoida tai nauraa ystävilleen. Yöllä he eivät olleet sitä, mitä sinä muka ajattelisit naistenmiehestä, jonka kädet seikkailivat toisen pojan paidan alla, vaeltaen pitkin rintakehää ilman rintoja?  Mitä sinä ajattelisit hiljaisesta pojasta, joka nauroi puolialastomana ruohikolla?  Sirius kääntyi Remukseen päin suudellen tätä ja hänen avonaiset huulensa olisivat voineet kuulua tytölle, mutta hän oli poika eikä synti ollut koskaan maistunut suloisemmalta. He makasivat siinä, katsellen samaa taivasta ja teeskentelivät, ettei aurinko koskaan nousisi.

---

Hän oli ensiksi hienovaraisesti vihjaillut siitä Remukselle, mutta tämä oli vain jatkanut mitä ikinä tekikään, ovela poika kun oli. Tieten tahtoen pakottanut Siriuksen sanomaan sen. Kymmenen päivää kepeästi kysymistä, kymmenen päivää inttämistä ja kymmenen päivää anelua. Aina Remus oli kieltäytynyt, hymy kasvoillaan tai kylmästi tokaisten. Joskus Remus pelkässä rehellisyydessäkin pelasi suhteiden tuomittua peliä. Myöhemmin hän oli tajunnut, että oli ansainnut sen, itse oli pakottanut Remuksen siihen. Ennen sitä hän oli vain turhautunut. "Se olisi oikeasti helpompaa, tiedäthän, jos olisi kämppäkaveri ja.." ja seuraa, josta hän piti, seuraa, jota hän halusi, seuraa, jota hän rakasti ja jonk.. Niin. Rakasti ilman sanomatta sitä. Viimeisen kerran hän oli kysynyt asemalla, keskellä kaikkia ja jokaisen kuultavana. "En" , hän oli vastannut, suudellut pikaisesti Siriuksen alahuulta ja kääntynyt matkalaukkuineen ja kirjaimellisesti hävinnyt keskellä ihmisvilinää portin läpi. Siriuksen tullessa siellä ei ollut enää ketään.

Kahvikuppi ei lämmittänyt käsiä samalla tavalla kuin toisen kädet. Hän olisi antanut ylpeytensä saadakseen viereensä jonkun kenen kanssa käpertyä vielä peiton alle aamuisin. Ikkunasta näkyi sama puolirisa aita kuin aina, tällä kertaa sillä istui neljä varista, raakkuen hänelle. Niiden takana nousi aurinko, kerrankin hän oli herännyt ajoissa. Hän tiesi että Remus olisi pitänyt siitä, mutta hänhän ei välittänyt siitä. Kuukausi koulun lopusta eikä hän ollut kuullut Remuksesta sanaakaan. Olkoon, hän saisi jännityksensä muualta, jonkun muun häiritsemään hänen elämisensä yksitoikkoista oravanpyörää. Jos Remus oli päättänyt aikuistua, lopettaa nuoruuden hulluttelut, niin mitä hän oli toista hidastamaan?

Valaistuminen, he sanoivat, tapahtuu hetkessä. Nytkin näköjään kävi niin, sillä hän purskahti nauruun tajutessaan ja ilmiintyi pois hetkessä, jättäen varikset rauhassa katselemaan aurinkoa. "Mistä sinä tiedät missä asun?" Hän ei oikeastaan ollut kylmä, vain välinpitämättömän utelias. "Pikkulinnut lauloivat", Sirius kuiskasi, käsi Remuksen olkapäällä ja huulet tämän korvaa vasten.  Remus hieman painautui häntä vasten, ääni vetäen luokseen "Ikävä alastomuutta vaatteiden alla?" ivaten Siriuksen vanhaa härskiä vitsiä. "Sinua. Minä rakastan sinua" , toivoen että oli tajunnut oikein. Remus nauroi, ei kylmästi vaan nauroi oikeasti, samalla tavalla kuin nurmikon kutittaessa hänen poskeaan aamuhuurteen tullessa. "Joten..."  vieden käsiään pitkin teräviä olkapäitä, kevyesti kävelyttäen sormia päivettyneellä iholla, Sirius sinetöi toisen tulevan vastauksen. "Tietenkin."

---

Talo oli liian hiljainen. Hän ei ollut tottunut kuulemaan omia askeliaan keskellä päivää, ei ollut tottunut kuulemaan tuulikellon kömpelöä soittoa tuulessa. Hän oli rakastanut äänettömyyttä aamuisin, ne lyhyet hetket omaa hiljaisuutta olivat pitäneet hänet tyytyväisenä kun hän ei ollut kestänyt Siriuksen loputonta puheliaisuutta. Hän oli pystynyt rauhassa juomaan teensä ja nauttimaan töihin menevien ihmisien askelista, vaikka ne muistuttivatkin häntä normaaleista rutiineista, joita hän ei pystyisi kokemaan. Sirius oli saanut aina välillä hanttihommia ties mistä, mutta ne olivat aina olleet iltaisin. Päivisin hän oli aina pysynyt olemaan kotona viihdyttämässä ja lopulta ajamassa Remusta hulluksi. Kuinka usein hän oli halunnutkaan heittää lasin tuota itserakasta hymyä kohti vain rikkoakseen sen. Mutta kuka sitten olisi valanut loputonta toivoa ihmisyyteen vain oman asenteensa kautta? Kenet muut hän olisi sitten pelastanut harvoin iskeviltä pimeiltä tuulilta? Ei ketään. James ja Lily olivat silloin jo sulkeutuneet omaan pieneen vaaleanpunaiseen unelmaansa, joka oli muuttunut pian vankikopiksi ja Peter oli muuttunut sulkeutuneemmaksi aina vain. Sirius oli suojellut Remusta yksinäisyydeltä ja hiljaisuudelta, omilta ajatuksilta, joihin eksyessään ei päässyt ehjänä takaisin.

Hän oli saanut uutiset aivan liian myöhään. Se oli ilta, joka tuomitsi hänet vuosien yksinäisyyteen ja hän oli viettänyt sen sängyssään odottamassa sadetta. Remus muisti sen oudon ilmapiirin, joka oli vaikuttanut häneen, mutta hän tiesi, että samanlainen ilmapiiri oli aina silloin, kun Sirius oli hanttihommissaan. Mutta se oli häivähdyksen erilainen, tai sitten hän oli vain muokannut omia muistojaan epätoivoissaan. Sitonut mielikuvan muiston päälle ja ommellut uudestaan ja uudestaan kunnes hämärä mieli tarkasteli niitä yhtenä. Hän oli saanut tietää vasta aamulla. Lehdestä. Hän muisti ja ei muistanut mitä oli sen jälkeen tehnyt. Lehden hän oli polttanut heti, mutta hän ei muista, oliko hän sitten huutanut vai ollut hiljaa. Täydellisen hiljaa palanut paperi edessään. Ehkä niin. Ehkä ei, ehkä Remus oli sittenkin särkenyt sen ainoan valokuvakehyksen koko asunnosta. Heillä molemmilla oli ollut yksi asia, jonka he halusivat muistaa, ja se oli kehystetty pieneksi seinälle. Se oli päätynyt, ajankohdasta hän ei ollut varma, lattialle. Ovelle oli ilmestynyt joku, aivan kuin hän ei tiennyt kuka. Hän ei ollut avannut, mutta tietysti toinen oli tullut oven läpi pakolla. Remus oli huutaen saanut lukittua hänen sanansa ulkopuolelle hetkeksi, mutta lopulta hän oli vain istunut ja leikkinyt kuuntelevansa.

Hänen olisi pitänyt olla vihainen Siriukselle. Hänen olisi pitänyt lopettaa kaipaamasta tätä ja vaalimasta muistoa hänen äänestään. Enimmäkseen hän oli vain surullinen kaikkien neljän puolesta. Kun ihminen kerran rakastuu, ei se rakkaus sammu vain koska rakkauden kohde olikin joku muu kuin ensin ilmeni. Rakkaus oli jo ottanut Siriuksen omakseen eikä päästäisi irti Remuksen mielenterveyden tähden. Jamesin ja Lilyn muistoa kunnioittaen ja pieni epäilys sisällään hän ei koskaan kuitenkaan mennyt tapaamaan Siriusta. Mutta hän siltikin tunsi itsensä enemmän luiden ja jänteiden kokoelmaksi kuin ihmiseksi. Eikä hän ollut edes virheetön kokoelma, sillä nyt täydenkuun aikana ei mikään pidätellyt häntä. Hänen talonsa oli raiskattu, lähes jokainen huonekalu raadeltu. Ja silti niin hiljaiset käytävät.
« Viimeksi muokattu: 04.01.2015 15:03:23 kirjoittanut Sansku »
These are moments of joy and happiness, moments of pain and sorrow, moments of wisdom and foolishness, these are moments of life."

Fjalar

  • ***
  • Viestejä: 6
Re: Katkelmia ajasta, PG-13, S/R
« Vastaus #1 : 23.02.2008 15:34:37 »
Oi.. Oi.. Rakastuin siihen. Helkkarin nättiä tekstiä ja ässärrää ^_^
Tykkäsin tästä (odotustesi vastaisesti, hähhäh) ihan tolkuttomasti ja vaadin lisää julkaistuja ficcejä! (rakentava kaappasi palautteen ja ne lähti... jonnekkin -_-') Kiitän ja kumarra kurppaantumisomistuksesta <3
Ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että oot kirjoittajana kehittynyt ihan älyttömästi.