Kirjoittaja Aihe: Bleach: Katkennut miekka K-11 ByaIchi VALMIS  (Luettu 862 kertaa)

Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 448
Bleach: Katkennut miekka K-11 ByaIchi VALMIS
« : 23.10.2013 22:21:05 »
Title: Katkennut miekka
Author: Aimtist
Paritus: Byakuya/Ichigo
Fandom: Bleach
Rating: K-11
Genre: Drama, romance, tragedy, AU
Disclaimer: Kaikki mikä on tunnistettavissa Tite Kubon omaksi on hänen. Minä vain leikin.
AN: Sijoittuu jonnekin kauas menneisyyteen. Sen tarkemmin en osaa sanoa :D Japanissa on suuri sota-aika ja sodan tuoksinnassa nämä kaksi sitten tapaavatkin. Hahmot ovat enemmän tai vähemmän OoC ja näin. Päätin tehdä tästä kaksiosaisen (maksimissaan kolme). Toinen luku on vielä kirjoittamatta, mutta idea on valmiina. Toivotaan, että saan kirjoitettua sen pian :D Osallistuu haasteeseen OTP10 2.0


Luku
I

”On ihailtavaa, miten toiset eivät päästä irti miekastaan edes tajuttomina. He kuolevat miekka kädessään, tukeutuvat aseeseensa aina viimeiseen hetkeen asti. Ja viimeinen hetki heille on joko voitto tai kuolema taistelussa. Sellaiset ihmiset ovat todella ansainneet arvonimen samurai. Mikäli koskaan tapaat tällaisen henkilön, Byakuya, tee hänestä lähin palvelijasi, joukkojesi johtaja. Jokainen kunnon samurai on lojaali, mutta se ei vielä tee heistä sopivia palvelemaan Kuchikeja. Tällaiset soturit ovat syntyneet taistelemaan, heissä on potentiaalia olla jotain suurta. Jos onnistut kesyttämään tällaisen ylvään sielun tuot suurta kunniaa ja voimaa suvullesi”, niin hänen isoisänsä Ginrei oli vuosia sitten sanonut, kun Byakuya oli ollut vasta nuori poika ja aloittanut taistelutaitojen harjoittamisen Kuchikeja palvelevien samuraiden kanssa.

Byakuya oli kuunnellut isoisänsä puheitä mielenkiinnolla, mutta vuosien saatossa hän oli menettänyt uskonsa näiden ihmeellisten soturien olemassaoloon. Yksikään mies, jonka Byakuya oli elämänsä aikana nähnyt taistelevan, ei ollut kaatunut miekka kädessää. Heidän otteensa, luottamuksensa omiin aseisiinsa oli horjunut jossakin välissä taistelua, vaikka kuinka he vannoivat muuta.

Byakuya itse oli vuosien harjoituksen seurauksena oppinut luottamaan miekkaansa enemmän kuin useimmat, mutta edes hän ei hävinnyt taisteluitaan miekka kädessä. Vuosien varrella aatelinen oli ymmärtänyt, että kyseessä ei ollut taito, jonka voisi oppia. Ei, kyseessä oli taito, joka oli synnynnäistä. Äärimmäinen luottamus voittoon, lähes ylimielinen varmuus omiin kykyihinsä. Tällaiset soturit uskoivat voittoon, vaikka häviö olisi jo selvä. He eivät luovuttaneet, eivätkä siksi koskaan päästäneet irti miekastaan.

Mutta yhtäkään ei Byakuya vuosiensa aikana ollut tavannut. Ei vaikka hän harjoitteli säännöllisesti sukuaan palvelevien miesten kanssa ja oli taistellut jo monissa taisteluissa. Silti yksikään vihollinen tai puolulainen ei ollut onnistunut luottamaan miekkaansa täysin. Edes kaikista ylimielisimmät soturit menettivät uskonsa voittoon taistelun alkaessa osoittaa merkkejä varmasta häviöstä.

Siksi aatelisen oli mahdoton hillitä hämmästystään, kun taas yhden syttyneen sodan taistelun tuoksinnassa vastapuolen sotilaat kävivät siviilien kimppuun. Aatelinen ei ollut yllättynyt vastapuolen sotureiden alhaisuudesta, kunniattomuudesta, vaan siitä miten yksi siviili taisteli kaikin voimin sotureita vastaan, tasaväkisesti.

Byakuyaa selvästi ainakin puoli vuosikymmentä nuorempi poika piti puolensa ja kaiken lisäksi suojeli takanaan piilottelevaa pientä lapsijoukkoa. Vasta kun soturit saivat iskettyä pojan maahan ja olivat valmiit antamaan kuoliniskun, muisti Byakuya velvollisuutensa. Aatelinen liikkui niin nopeasti, että nämä alhaiset olennot vajosivat maahan ennen kuin ehtivät toteuttaa aikeensa.

Vihollisten iskeytyessä kuolleina maahan aatelinen tarkisti, ettei uusia ollut näkyvissä. Heidän onnekseen puiden ja talojen raunioiden peittämä alue oli ainakin vielä vihollisista vapaa. Siksi Byakuya laskeutui, lähes huoletta, maahan isketyn pojan vierelle tarkistamaan, oliko hänen arvostuksensa ansainnut nuorimies kunnossa. Sivummalla odottava pieni lapsijoukko seurasi hiljaa kahden miehen kuolleiden keskellä tapahtuvaa pikaista sananvaihtoa.

”Mikä on nimesi?” Byakuya kysyi pojalta, jonka kauneuden hän vasta silloin huomasi. Pojan hiukset olivat montaa eri oranssin sävyä saaden aikaan liekkimäisen illuusion. Sama tuli paistoi pojan ruskeista silmistä, jotka vastasivat Byakuyan omien harmaiden silmien katseeseen kiitollisina.

”Ichigo Kurosaki”, poika vastasi noustessaan veren tahrimasta maasta. Poika ravisteli tahmeaa soraa vaatteistaan ja käänsi selkänsä aateliselle saaden harmaat silmät leviämään yllätyksestä. Moni ei uskaltanut kääntää selkäänsä aatelisille, mutta Kurosaki asteli huoletta lapsijoukon luokse, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja puolestaan kyykistyi heidän puoleensa.

”Oletteko kunnossa?” kuului lempeä kysymys pojan huulilta.

Lasten nyökättyä vastaukseksi Ichigo jatkoi: ”Jos jatkatte jonkin matkaa tuohon suuntaan”, Ichigo viittoi puiden taakse, poispäin kaupungista, ”pääsette pienempään kylään. Saatte turvaa sieltä, he ovat hyvää väkeä. Viholliset tulivat lännestä, joten sinne ei luultavasti ole vielä hyökätty. Varoittakaa kylän vanhimpia, että osaavat kuitenkin varautua mahdollisiin hyökkäyksiin.”

Lapset nyökkäilivät uudelleen, ennen kuin kiiruhtivat oranssihiuksisen nuorukaisen viittomaan suuntaan, katosivat metsän siimekseen.

Byakuya oli tällä välin noussut ylös maasta ja myöskin ravistanut verisen soran omista vaatteistaan. Aatelinen tarkkaili ympäristöä herkeämättä, odotti seuraavien vihollisten ilmestymistä. Samalla hän kuitenkin ihaili Ichigo Kurosakin vahvaa ulkomuotoa. Ulkomuodon ihailun lisäksi hän arvioi myös pojan sanoja.

Lapsille annetut käskyt olivat lempeitä ja viisaita. Se sai aatelisen miettimään, miten hyvä johtaja Ichigo olisi. Käskyt annettiin ehdottomalla äänensävyllä, monikaan ei uskaltaisi kapinoida niitä vastaan. Silti poika oli lempeän oloinen, hän ei käyttäisi valtaansa väärin. Byakuya uskoi, että yksi Kurosakin arvoista oli oikeudenmukaisuus. Poika antaisi armoa niille, jotka sitä ansaitsisivat. Eikä hänen taidoissaan ollut valittamista, kyseessä oli ehkä hieman karkea voimankäyttö, mutta pojassa oli potentiaalia.

Mikäli Byakuya voisi luottaa Kurosakiin, ja Kurosaki häneen, sopisi nuorempi mies täydellisesti johtamaan Byakuyan joukkoja, taistelemaan aatelisen rinnalla.

Ajatuksistaan Byakuya heräsi oranssihiuksisen pojan astellessa lähemmäs. Aiemmin Byakuyan kasvoja peittänyt hämmästys palasi yleensä kovin ilmeettömille, taisteluiden kovittamille kasvoille, kun oranssihiuksinen nuorukainen polvistui aatelisen eteen osaksi veren peittämään maahan.

Hämmästys jäi kuitenkin nuoremmalta huomaamatta, koska poika oli kääntänyt kasvonsa maata kohti. Ja sitten hiljaiset sanat alkoivat virtaamaan nuoren Kurosakin huulilta, kauan ennen kuin Byakuya olisi saanut melkein järkytyksen mittoihin kasvaneelta hämmästykseltään sanottua mitään.

”Olen teille henkeni velkaa. Enkä vain omaani, pelastitte myös joukon lapsia, josta olen kiitollinen. Tiedän, ettei yksi henki riitä kattamaan velkaani, mutta muuta minulla ei ole. Siksi tarjoankin omaa henkeäni teille, kiitoksena vaivannäöstänne. On teidän päätettävissänne, mihin käytätte sitä”, poika puhui vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä, arvostuksen ja kiitoksen kuultaessa pojan sanoista ja äänensävystä.

Byakuya ei ollut odottanut niin kunniakkaita sanoja, ei sen jälkeen kun poika oli kääntänyt hänelle selkänsä, mitä jotkut aateliset pitivät lähes anteeksiantamattomana. Silti Kurosaki oli valmis luopumaan elämästään, ei vain kuolemaan, mikä olisi taistelussa ollut kunniakaskin tapa menettää elämänsä, vaan alentamaan itsensä toisen palvelijaksi. Hän ei ollut koskaan kuullut yhdenkään vapaan miehen tekevän sellaista omasta tahdostaan.

”Kuinka vanha olette, Kurosaki Ichigo?” Byakuya kysyi puhutellen poikaa yhtä suurella arvostuksella. Hänen silmissään poika oli ansainnut sen.

”Seitsemäntoista”, nuorukainen vastasi katse yhä maahan luotuna.

Aatelinen tuijotti kuusi vuotta nuorempaa miestä. Hän oli kysynyt toisen ikää vain tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. Mikäli poika olisi ollut nuorempi olisi aatelinen voinut käyttää sitä syynä kieltäytyä Kurosakin pyynnöstä. Valitettavasti hänen oli keksittävä toisenlaiset perustelut kieltäytymiselleen.

”Voitte nousta, Kurosaki Ichigo. En voi ottaa vastaan maksuanne. En usko, että perheenne arvostaisi tekoanne menettäessään teidät. Muutenkin tein vain velvollisuuteni soturina, sekä miehenä. Siksi joudun kieltäytymään maksustanne, mutta arvostan kiitostanne.”

Oranssihiuksinen nuorukainen pysyi itsepäisesti polvistuneena aatelisen eteen. Byakuya oli unohtanut, että Kurosakin taidoilla siunatut miehet eivät itsepäisyytensä vuoksi päästäneet irti miekastaan. Itsepäisyys ei ollut luonteenpiirre, joka tulee ilmi vain taisteluissa.

”Perheeni kuoli edellisen suuren taistelun aikana. Ettekä voi sanoa tehneenne vain velvollisuuttanne soturinsa ja miehenä, koska muussa tapauksessa eivät monetkaan sotien sankarit ole sotureita tai edes miehiä. Muussa tapauksessa monet naapurikylän heikoimmista olisivat vielä elossa. Ei, te olette ainutlaatuinen, Byakuya Kuchiki”, lausuessaan aatelisen nimen Ichigo nosti katseensa ja vastasi loimuavin silmin harmaiden yllättyneeseen katseeseen.

”Olette niittänyt mainetta uroteoillanne, oikeudenmukaisilla toimillanne. Nyt olen nähnyt ne itsekin, siksi pyydän, että otatte maksuni vastaan, annatte minun palvella teitä. Olette suuri mies, maailma tarvitsee teitä. Olette suojelleet ja pelastaneet monia, siksi en tiedä suurempaa kunniaa, kuin omistaa elämäni teille. Pyydän saada tehdä niin”, poika aneli kyynelten tahratessa kauniit kasvot. Nuorukaisen kädet tärisivät, ote miekasta oli herpaantumassa.

Byakuya katseli kyynelehtivää poikaa ja huokaisi. Hän selvästi voisi luottaa poikaan. Vaikka Kurosakin syynä selvästi olikin syyllisyys perheen kuolemasta, hän voisi luottaa nuorempaan mieheen.

Aatelinen jätti pienen kateuden ja muiden epämääräisten tunteiden pistoksen huomiotta sanoessaan: ”Niin kauan kun otteesi ei irtoa miekasta taistelun keskellä saat palvella sukuani. Sinusta tulee tulevaisuudessa joukkojeni johtaja, olet luotetuin mieheni, läheisin palvelijani, mutta henkesi on omasi. Minä en omista sinua, en nyt enkä koskaan. Olet palkkasotilaani, mutta vain niin kauan kun otteesi miekastasi pitää. Yhden herpaannuksen jälkeen vapautan sinut tehtävistäsi, riippumatta olitko tajuissasi vai et. Kun otteesi irtoaa miekastasi on velkasi maksettu. Onko tämä selvä, Kurosaki Ichigo?”

Poika nyökkäsi. ”Kyllä”, hän vielä vahvisti.

”Nouse siis ylös maasta ja osoita yläyttä, jota jokaisen Kuchikien klaania palvelevan miehen pitää näyttää”, Byakuya käski ja poika totteli parhaansa mukaan, mutta repaleisissa ja veren tahrimissa vaatteissa Ichigo ei ollut kovinkaan vaikuttava näky. Ote miekasta kuitenkin tiukkeni, nuori Kurosaki aikoi maksaa velkansa kunnolla takaisin.

Eikä Byakuyaa haitannut, vaikka Ichigo ei näyttänyt kuin muut hänen sukuaan palvelevat miehet. Nuorimies oli silti aatelisen mielestä kaunis, ei vain ulkonäöltään vaan myös luonteeltaan. Kurosaki olisi todellakin suuri voimalisä Kuchikien suvulle ja poika tulisi varmasti myös tuomaan kunniaa nimelle Kuchiki. Samalla nuorempi mies saisi purkaa turhaa syyllisyyttään päästessään suojelemaan muita. Sopimus hyödynsi kumpaakin osapuolta, mutta silti Byakuya ei ollut tyytyväinen.

Aatelinen ei olisi halunnut pojan palvelevan häntä vaan olevan hänen vierellään, saman arvoisena, kumppanina. Mutta hän ei voisi pakottaa nuorempaa miestä mihinkään, se ei olisi sama asia. Se ei tekisi kumpaakaan miestä onnelliseksi.

Byakuyan kaipuun täyttämät ajatukset keskeytyivät, kun sotahuuto kiiri miesten korviin. Lähestyvien vihollisten hahmot eivät olleet kaukana. Oli aika taistella.

”Nyt saat näyttää minulle taitosi, Kurosaki Ichigo. Taistele vierelläni.”

”Kyllä, Byakuya.”
« Viimeksi muokattu: 21.06.2015 23:10:59 kirjoittanut Beyond »
Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi 1. luku
« Vastaus #1 : 26.10.2013 09:35:21 »
Mukavaa aamulukemista. :) Tykkään samuraiden ajasta miljöönä ja hahmot sopivat sinne varsin hyvin, ei valittamista siinä. Helppo myös uskoa että Ichigo tekisi jotain sellaista kuin yrittäisi suojella lapsia mistään muusta välittämättä, ja myös huolehtisi heistä ensin vaikka pelastaja olisi ihan vieressä huomiota odottamassa. Vaikuttaa kiintoisalta tarinalta, jatkoa odotellessa. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 448
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi 2. luku
« Vastaus #2 : 27.10.2013 21:45:18 »
Kiitoksia Pics! :) Samuraiden aika on kiinnostavaa, vaikka oma tietämykseni onkin ainakin vielä melko vähäinen. Ja Ichigohan nyt on vain sellainen, että hänen mielestään "vanhemmat ja viisaammat" voivat odottaa :D

AN: Eli tässä tulee toinen luku. Tämä ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi vaan julkaisen vielä kolmannen osan, joka on kirjoitettu mutta vaatii vielä hienosäätöä. Joten sen julkaisu jää joko huomiselle tai ylihuomiselle. Mukavia lukuhetkiä!

Luku
II

Kuusi vuotta oli pitkä aika. Niihin mahtui paljon huonoa, jatkuva sotiminen ei ollut vieläkään loppunut, mutta niihin mahtui myös paljon hyvää. Ainakin Byakuyan ja Ichigon omiin vuosiin.

Miehet olivat taistelleet monesti rinta rinnan ja pelastaneet toisensa kiperistä tilanteista. Kertaakaan Ichigon ote miekasta ei ollut horjunut. Byakuya oli kuuden vuoden aikana saanut nähdä, mitä todellinen luottamus aseeseen ja omiin taitoihinsa oli. Ichigo ei ollut ylimielinen, nuorempi ei vain suostunut hyväksymään häviötä, koska se johtaisi jonkun hänelle rakkaan ihmisen kuolemaan.

Jossakin vaiheessa se oli alkanut tarkoittaa Byakuyaa. Joskus myöhemmin se tarkoitti myös Rukiaa ja Renjiä sekä heidän kohtaloitaan. Siksi Ichigolla ei ollut varaa olla heikko. Nuori Kurosaki ei voisi pettää palvelemaansa sukua.

Ichigo ei aluksi paljastanut sisällään kyteviä tunteita vaan hautasi ne, kuten Byakuya hautasi omansa. Kumpikin mies oli kuolla kaupauksesta, turhautuneisuudesta. Ainoa asia, mitä he halusivat oli aivan heidän edessän, mutta silti kaukana tavoittamattomissa.

Yhden taistelun myötä kaikki kuitenkin muuttui.

Ichigo ja Byakuya olivat kummatkin vihollisten saartamina, alakynnessä. Vastustajat olivat saaneet erotettua kaksikon, ja vaikka miten Ichigo yritti ei hän saanut raivattua tietään takaisin Byakuyan luo. Jokaisen voitetun vihollisen jälkeen uusi otti paikkansa miesten välissä. Maassa lojuvat ruumiit eivät vähentäneet heidän taistelutahtoaan, jos jotain niin se vain lisäsi miesten verenhimoa.

Muutamassa kuukaudessa Kuchikista ja Kurosakista oli tullut kuuluisia taistelukentällä, heidän taitojaan kehuttiin niin Kuchikien hallitsemilla alueilla kuin muuallakin Japanissa. He olivat eläviä legendoja jo nyt, mikä teki heistä myös useimpien hyökkääjien ensimmäisiä kohteita.

Siitä oli tullut peli Kuchikien suvun vastustajille. Se joka saisi kaadettua molemmat tai edes toisen tästä uskomattomasta kaksikosta saisi osakseen kunniaa, hänen nimensä tunnettaisiin kaikkialla. Monet tahot olivat jopa luvanneet palkkion sille, joka saisi työn tehtyä, koska se heikentäisi Kuchikien valtaa, tekisi kyseisen aatelissuvun alueista helpommat vallata.

Kaiken kaikkiaan legendojen kaksikko taisteli elämiensä aikana lukemattomia kertoja erilaisia vihollisia vastaan.

Sillä kertaa eräs oli ollut lähellä saada nimensä kaikkien tuntemaksi. Nakasawa Mikami. Vaikka hän jäikin maailmalle tuntemattomaksi, Ichigo ei hänen nimeään koskaan unohtaisi, tai kasvoja. Kuinka hän voisikaan, kun Nakasawa oli lähellä tappaa Ichigon rakastaman miehen. Aivan liian lähellä, jos nuorelta soturilta kysytään.

Kaksikon nuoremmasta oli tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt. Hieman ruostunut, muiden henkiä jo niittänyt terä lävisti Byakuyan vasemman kyljen. Veri valui kirkkaanpunaisena virtana, tahrasi aatelisen pahemmin kuin mikään muu siinä taistelussa. Harmaat silmät samenivat Nakasawan vetäessä miekkansa ulos Kuchikien suvun johtajan, legendan kyljestä.

Jalat pettivät aatelisen alta. Voitokas virne levisi vihollisen kasvoille. Riemunhuuto oli karkaamassa Nakasawan huulilta, mutta loppujen lopuksi mies sai aikaan vain pienen pihauksen. Vaaleanruskeat silmät laajenivat järkytyksestä, niiden katse laskeutui alemmas, vatsan tienoolle josta törrötti veren tahrima terä. Silmät, jotka olivat tummempaa ruskean sävyä, hohkasivat kylminä raivosta Nakasawan rojahtaessa kuolleena maahan.

Ichigo laskeutui pian Byakuyan vierelle ja teki parhaansa tyrehdyttääkseen verenvuodon, muut saisivat pitää huolen vihollisista. Silti oranssihiuksisen miehen ote punateräisestä miekasta ei heltynyt. Ei vaikka hän olikin hukkua mielessään vellovaan epätoivoon. Jos hän nyt päästäisi irti, hän menettäisi Byakuyan riippumatta jäisikö vanhempi mies henkiin vai ei.

”Byakuya”, Ichigo kuiskasi ääni särkyen.

Harmaiden silmien katse tuntui terävöityvän. Oli kuin hiljaisuus olisi laskeutunut taistelutantereen ylle, Byakuya oli kuuro maailmalle. Lähes sokeakin, koska hän ei Ichigon huolestuneiden kasvojen lisäksi nähnyt mitään. Hymy lipui aatelisen huulille. Mikä ihana tapa kuolla, suoraan rakastamansa ihmisen syleilyyn, lämpimät kädet vartalon ympärille kiedottuina ja maailman kauneimmat kasvot edessään.

”Ra-rakastan sinua, I-Ichigo Kurosaki”, aatelinen kuiskaa.

Ruskeat silmät leviävät, hiljaiset kyyneleet valuivat jo pitkin kalvenneita poskia. Niin surullinen ja silti niin kaunis, kuin surun murtama enkeli. Harmaat silmät painuvat kiinni. Ichigon kauhistunut huudahdus halkoo ilmaa: ”Byakuya!”

Taistelun äänet palaavat yhdellä rytinällä, ennen kuin kaikki taas hiljenee aatelisen menettäessä tajuntansa.

Kun aatelinen seuraavan kerran avasi silmänsä Ichigon ja hänen ensitapaamisen aikana koettu hämmennys ei ollut mitään verrattuna järkytykseen, jota Byakuya tunsi nyt. Hän oli uskonut kuolevansa kaupungin laitamille, sotatantereelle, vihollisten ruumiiden vierelle. Mies ei ollut odottanut jäävänsä henkiin, siksi hän olikin tunnustanut rakkautensa nuoremmalle miehelle. Byakuya ei tahtonut viedä rakkauttaan hautaan saakka, Ichigon piti saada tietää, niin aatelinen oli ajatellut ollessaan elämän ja kuoleman rajamailla. Mutta mitä nyt, kun hän olikin elossa ja Ichigo tiesi?

”Olet vihdoin hereillä, Byakuya.”

Oli vain yksi henkilö, joka puhutteli Byakuyaa sillä tavoin. Tuttavallisesti, ilman kunnioitusta osoittavia päätteitä. Ichigo.

Oranssihiuksinen soturi istui huoneen nurkassa, varjojen peittämänä. Kasvot olivat kalpeat ja silmänaluset tummat. Ruskeat silmät myrskysivät, lukemattomat tunteet velloivat rauhattomina, uupumus yhtenä niistä.

Byakuya tarkasteli Ichigon väsynyttä hahmoa, mutta silti mies ei huomannut helpotusta, joka loisti Ichigon silmien myrskystä muita tunteita vahvemmin. Byakuya oli liian huolestunut taistelun jälkeisistä tapahtumista ja pojan ilmiselvästä uupumuksesta.

Ichigo nousi ylös ja vaelsi hieman hoiperrellen Byakuyan vuoteen vierelle. Aatelinen huomasi nuoremman pitelevän vieläkin kiinni verisestä miekasta. Nähdessään vanhemman miehen kysyvän katseen, Ichigo lausui hiljaa: ”Sinä sanoit, etten saisi irrottaa otettani miekasta taistelun keskellä. Sinä kävit vielä taistelua elämästä ja kuolemasta, en olisi voinut päästää siitä irti rikkomatta sopimustamme.”

Pian miekka kuitenkin osui kolahtaen puulattiaan. Käsi joka oli pidellyt punateräistä asetta tarttui kiinni Byakuyan vaatteiden rinnuksista. Ichigo painoi huulensa vasten aatelisen omia. Lyhyt, pehmeä suudelma yllätti vanhemman miehen täysin. Suudelmaa seuraava ruskeiden silmien väsynyt ja surullinen mutta pehmeä katse oli aivan yhtä odottamaton.

Byakuya tuijotti enkeliään sanattomana, mikä oli hyvä, koska Ichigolla oli jotain tärkeää sanottavaa.

”Jos aiot vielä joskus yrittää kuolla käsivarsilleni, minkä estän jos minulla vain on siihen mahdollisuus, odota vastaustani”, nuorempi sanoi tuimasti.

Ichigo painoi huulensa vasten Byakuyan korvaa ja kuiskasi: ”Minäkin rakastan sinua.”

Aatelinen ei ollut odottanut samurainsa, palkkasoturinsa sanovan niin, mutta oli tyytyväinen. Hän ei edes murehtinut kaikkea sitä tuhlattua aikaa eikä epävarmaa tulevaa, nykyisyys oli se mikä merkitsi.

Sinä yönä miehet nukkuivat paremmin kuin pitkään aikaan, toistensa kädet vartaloidensa ympärille kiedottuina.

Se ilta oli Byakuyan elämän parhaimpia, kun taas nyt hän eli elämänsä hetkistä pahimpia.

Taisteluita toistensa jälkeen,  niille ei vain näyttänyt tulevan loppua. Oli ihme, että Ichigo ja Byakuya olivat selvinneet elossa kaikki ne vuodet, tarpeeksi kauan tunteakseen toisensa kuusi vuotta. Miehet olivat useita taisteluissa saatuja arpia rikkaampina, mutta silti hengissä. He olivat olleet onnekkaita.

Onnetar ei kuitenkaan ole uskollinen rakastajatar vaan yksi julmimmista naisista maailmassa. Kyllästessään kiero kaunotar vaihtaa seuraansa välittömästi, ja nyt hän oli valinnut itselleen uuden kavaljeerin. Mutta oliko edes ihme, että hekin saivat vuoronsa nuorina?

Sotia, niin muita valtioita vastaan, kuin klaanien välisiäkin sisällissotia, toinen toisensa jälkeen. Taisteluita, jotka veivät niin hyvät ja uskolliset kuin pahimmat petturitkin mukanaan. Kahden vuosikymmenen ajan se oli jatkunut lähes taukoamattomana ja korjannut satoaan. Ei Onnetar niin yksitoikkoisesta elämästä kauaa välitä.

Yksikään taistelu ei ollut samanlainen kuin edellinen, ei täysin. Silti jokainen niistä täytti samat piirteet, joka ainoaa niistä seurasi samanlainen tuska ja kuolema. Se olikin yksi syy, miksi Byakuya oli saanut uskoteltua itselleen niiden kaikkien olevan samanlaisia. Aatelinen tahtoi uskoa niin, koska silloin Ichigo, Byakuyan sisar Rukia ja Rukian aviomies Renji pysyisivät elossa. Jos tämä taistelu olisi samanlainen kuin eilinen he selviäisivät myös tästä päivästä. Niin aatelinen oli alkanut ajattelemaan. Mutta yksikään taistelu ei ollut samanlainen kuin edellinen, ei täysin.

Byakuya tiesi häviävänsä, kuolevansa sillä hetkellä, kun vihollinen sai hänet irrottamaan otteensa miekastaan. Vuosia aatelista palvellut miekka lensi mustahiuksisen miehen ulottumattomiin. Vakavailmeinen vihollinen ajoi aseettoman Kuchikien suvun johtajan vaivatta kiperään tilanteeseen, josta aatelisen oli mahdoton selvitä elossa. Terä välkehti juuri ennen arpien peittämän ihon lävistämistä.

Harmaat silmät levisivät punaisen nesteen tahratessa miehen vaatteet. Aatelinen ei kuitenkaan välittänyt. Kauhu paistoi miehen kasvoista, kun oranssihiuksinen nuorukainen kaatui hänen syliinsä. Byakuya laskeutui maahan vetäen Ichigon paremmin syleilyynsä.

Veri virtasi nopeasti. Niin nopeasti, että aatelinen tiesi taistelun olevan jo hävitty. Terä oli koskettanut nuoremman sydäntä, lävistänyt rinnan ja jättänyt ammottavan aukon jälkeensä. Byakuya tunsi kuinka poika hänen sylissään muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi, kuinka kalpeaksi enkelikasvot muuttuivat kun veri pakeni rinnan haavan kautta.

Kyyneleet valuivat harmaista silmistä. Toinen tärisevistä käsistä oli kiedottu pojan kivusta vapisevan vartalon ympärille, toinen silitteli oransseja hiuksia rakastavasti. ”Miksi?” muuta aatelinen ei pystynyt kysymään. Isku oli tarkoitettu hänelle, hänen kuului maata karkeassa hiekassa ruumiiden ja kuolleiden lehtien keskellä, ei Ichigon.

”Mi-minä sa-anoin e-e-stävä-ni sen jos vain vo-isin”, Ichigo kuiskasi juuri ja juuri kuultavasti. ”Ra-rakastan sinu-a, Bya- Byak- Byaku-ya. A-an-”, poika yritti takellella. Kyyneleet valuivat myös nuoremman miehen poskia pitkin, ehkä kivusta tai sitten siksi, että rakastavaiset joutuisivat eroamaan liiankin pian, Ichigo suri hyvästejä.

”Shh, sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää”, aatelinen rauhoitteli parhaansa mukaan, vaikka tuska raastoikin hänen sydäntään. ”Minäkin rakastan rinua, Ichigo. Tulen aina rakastamaan”, mies kuiskasi ja suuteli nuorempaa pehmeästi huulille.

Heikko huokaus karkasi oranssihiuksisen nuorukaisen huulilta tämän sulkiessa silmänsä ja vaipuessa ikuiseen uneen. Byakuya suuteli vielä kerran rakkaansa päälakea, eikä päästänyt irti Ichigon ruumiista. Miestä ympäröivällä taistelulla ei ollut väliä, ei nyt kun hän oli menettänyt rakastamansa miehen.

Hämärästi aatelinen tajusi, että poika puristi yhä miekkansa kahvaa. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, Ichigon päättäväisyys ei ollut pelastanut poikaa. Miehen uskollisuus oli vienyt nuoremman vain hautaan. Ja sillä hetkellä aatelinen toivoi, että Ichigo olisi vain päästänyt irti aseestaan eikä taistellut turhalla terällä, kuin katkenneella miekalla.

Ja niin sodan keskellä Byakuya suri rakastamansa miehen kuolemaa Ichigo syleilyynsä kiedottuna, niin sanottu katkennut miekka yhä pojan käsissä. Tämä taistelu ei muistuttanut lainkaan edellistä.
Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi 2. luku
« Vastaus #3 : 29.10.2013 15:24:49 »
Kerkesinpäs vihdoin lukemaan. Kivasti irrottautui työstressistä kotiin palaamisen jälkeen tällä.

Ihana tapa pariskunnalla vihdoin päätyä yhteen, ja uskottava. Helppo uskoa, että itsepäisyys vihdoin antaa vähän tilaa, kun kuvittelee kuolevansa. Angstista ja suloista samaan aikaan. Ja kuvailet taisteluita muuten hienosti, tapahtumat on helppo nähdä päässään.

Lainaus
”Sinä sanoit, etten saisi irrottaa otettani miekasta taistelun keskellä. Sinä kävit vielä taistelua elämästä ja kuolemasta, en olisi voinut päästää siitä irti rikkomatta sopimustamme.”

Jotenkin ihan Ichigoa olla näin jääräpäinen ja kirjaimellinen sen suhteen, mitä on sanottu. Nam.

Apua miten ihmeessä tämä voi vielä jatkua tuon toisen luvun lopun jälkeen? Seuraavaa lukua odotellessa kiitoksia tästä, tykkäilen. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 448
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi VALMIS
« Vastaus #4 : 29.10.2013 19:09:05 »
Pics, kiitoksia! :) Taistelukohtauksien kirjoittaminen on minulle melkoisen haasteellista, joten on kiva kuulla etteivät ne menneetkään ihan mönkään :D Ja Ichihän nyt on vain sellainen ihana jääräpää. Ainakin joskus :D

AN: Tässä tulee nyt sitten kolmas eli viimeinen luku ja epilogi. Kiitokset Draknessille, joka auttoi ideoimisessa. Ja sen pidemmittä puheitta, lukemisen iloa!

Luku
III

Byakuya istui polvillaan vuoteen ääressä. Huonetta valaisivat useat seinien vierustoille jätetyt kynttilät. Silti valo ei yltänyt sängyllä makaavan hahmon luo. Hämärä oli laskeutunut hienoimpiin silkkiliinoihin kiedotun kalpean nuorukaisen ja hänen vieressään lattialla istuvan aatelisen ylle.

Huoneen toiselta puolelta, avatun paperioven luota kuului hiljainen, empivä koputus. Byakuya nyökkäsi kutsuksi tulla peremmälle, mutta väsyneet harmaat silmät eivät hylänneet vuoteella makaavaa hahmoa.

Hieman vastahakoisesti Renji astui huoneeseen huomattuaan vaimonsa veljen tekemän eleen. ”Byakuya”, punapäinen mies kutsui varovasti saadakseen vanhemman miehen huomion.

Harmaat silmät eivät vieläkään jättäneet vuoteella makaavan Ichigon kalpeita, taistelun jälkeen pestyjä kasvoja, mutta tällä kertaa hän sentään vastasi ääneen: ”Oliko sinulla jotakin asiaa, Renji?”

Aatelisen kylmä äänensävy sai punapään säpsähtämään. Byakuya ei ollut koskaan puhutellut sisarensa miestä sillä tavoin, mutta Renji ymmärsi. Mikäli Rukia olisi kuollut, Renji ei välttämättä olisi edes elänyt tarpeeksi pitkään joutuakseen muiden häiritsemäksi. Tietenkin riippui tilanteesta, mutta jos Rukia kuolisi samalla tavalla kuin Ichigo, Renji ei olisi selviytynyt enää pois taistelukentältä. Hänkin olisi kohdannut loppunsa tumman taivaan alla vihollisen miekan lävistämänä.

Byakuya oli vahvempi kuin Renji olisi ollut hänen tilanteessaan, mutta nuorempi mies tiesi, ettei tumma aatelinen aikonut osoittaa voimiaan enää kauaa. Byakuya aikoi seurata Ichigoa, Renji oli varma siitä.

Punapää käveli rauhallisesti eteenpäin ja laski punaisen miekan aatelisen jalkojen juureen. Ase oli sama, joka oli vienyt Ichigon hengen. Renji oli surmannut vakavakasvoisen vihollisen, jonka nimi jäi hänelle mysteeriksi, ja vienyt parhaan ystävänsä tappaneen miekan.

Katanan kahvan silkkinyöritys oli kirkkaanpunainen ja puhdistamaton terä kuivuneen veren peitossa. Siksi toisen elävän legendan, tai eläneen legendan, kaatanut terä tunnettiin nyt nimellä ”Punainen yö”. Vaikka Ichigon tappajan nimi vaipuikin unholaan, sana Punaisesta yöstä kiiri pitkin Japania paenneiden vihollisten mukana. Pian kaikki tulisivat tuntemaan miekan, joka erotti Kuchikien suvun voittamattoman kaksikon.

Kalpeakasvoinen aatelinen tuijotti punaista miekkaa. Miehen kasvot olivat kylmät, eilisen kovettamat. Kyyneleet olivat jo aikaa sitten kuivuneet ja jättäneet jälkeensä vain kylmän maskin, joka peitti kaiken kivun, surun ja tuskan. Harmaat silmät olivat kuitenkin vielä jäätymättä. Myrsky mylläsi sielun peilien harmaata pintaa estäen niitä jäätymästä, kuten kaikki muu aatelisessa oli jäätynyt, kovettunut kuin poltettu savi.

Tai ehkä se oli miehen tapa muistella rakastaan, joka itse oli ollut silkkaa tulta ja tappuraa. Siksi kai normaalistikin tyyni aatelinen ei voinut antaa itsensä jäätyä kokonaan. Se olisi erottanut miehet pahemmin kuin kuolema, koska jää peittäisi myös rakkauden, jota aatelinen tunsi kuollutta rakastaan kohtaan. Turruttaisi ehkä kivun siinä samalla, mutta aatelinen tunsi mielummin tuhansien terien lävistävän itsensä, kuin kadottaisi Ichigoa kohtaan tuntemansa lämmön.

”Siinä on 'Punainen yö'. Miekka josta kaikki puhuvat, tuntevat eläneen legendan tappajana”, Renji puhui kuiskaten ja vilkaisi taakseen, kohti Ichigon levollisen näköistä hahmoa. Punapää tiesi vanhemman miehen tahtoneen kyseisen miekan käsiinsä, ja hän oli toteuttanut Rukian veljen toiveen osaanoton merkiksi.

”Kiitos, Renji”, tumma aatelinen sanoi hiljaa kohtaamatta lankonsa katsetta. Renji ymmärsi viestin ja hieman kumartaen jätti vanhemman miehen yksin huoneeseen. Ovella hän lausui hiljaiset hyvästit, joita kukaan muu kuin hän itse ei kuitenkaan kuullut. Punapäinen mies oli nähnyt aatelisen kasvoille nousseet varjot, aavisti Byakuyan aikeet. Renji tiesi ettei voisi, eikä hänellä olisi edes oikeutta, estää tummahiuksista miestä toteuttamasta suunnitelmiaan.

Suljettuaan oven perässään Renji lähti etsimään Rukiaa. Hänen vaimonsa tarvitsisi häntä kuullessaan uutiset, vaikka tatuoitu mies olikin varma ettei Rukia yllättyisi uutisista. Nuorempi Kuchiki oli älykäs nainen. Mutta tieto ei tekisi uutisista paljoa siedettävämpiä. Veisi vain järkytykseltä terän, kivulle se ei tekisi mitään. Punapää huokaisi. Sillä hetkellä hän halusi vain sulkea siron naisen syliinsä ja olla päästämättä koskaan irti.

Myrskyävät silmät jatkoivat punaisen katanan tuijottamista. Aatelinen oli ollut aikeissa pyytää, että joku toisi Punaisen yön hänelle, muttei ollut saanut vielä aikaiseksi sitä. Hänen vartalonsa oli ollut liian turta liikkumaan, toteuttamaan miehen toivetta seurata rakastajaansa toiselle puolelle. Miehen onneksi Renji oli tuonut miekan hänelle pyytämättä, tummahiuksinen aatelinen oli onnellinen, että oli muistanut myös kiittää lankoaan. Renji oli hyvä mies.

Punapää ei ollut tönäissyt aatelista liikkeelle, alas jyrkänteeltä kohti kuolemaa. Ei, Rukian aviomies oli sulattanut raajoja pakottavan jään, polttanut pois liikettä rajoittavat köydet. Renji oli antanut Byakuyalle takaisin mahdollisuuden valita, minkä aatelisen oma keho oli mieheltä riistänyt. Mutta mies ei halunnut olla paikalleen sidottu patsas, mielummin hän lensi vapaana jossain muualla.

Hieman tärisevin käsin mies nosti aseen maasta, tarttui moleemmin käsin kahvasta ja antoi terän koskettaa vaatteiden verhoamaa rintaa. Harmaat silmät hakeutuivat Ichigon levollisiin, mutta kuolleisiin kasvoihin. Käsien tärinä laantui, miestä ei pelottanut. Hän oli pääsemässä takaisin rakkaansa luo, miksi hän siis pelkäisi?

Suvun vanhimmat olisivat ehkä pettyneitä johtajansa ”kunniattomaan” kuolemaan, mutta Byakuya ei välittänyt. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta siinä samassa sotaisessa maailmassa elänyt mies ei välittänyt enää kunniasta. Hän oli saanut maistaa onnea ja rakkautta, ne kaksi jättivät kunnian varjoonsa koska vain.

Byakuya tiesi, että olisi voinut tehdä myös suvulleen mieliksi ja kuolla kunniakkaasti. Hän olisi voinut suorittaa seppukun, rituaali-itsemurhan. Renji olisi varmasti suostunut lankonsa avustajaksi, mutta Byakuya ei voinut pyytää sitä nuoremmalta mieheltä. Se teko olisi jättänyt taakan punapään harteille, iskenyt mahdolliseti kiilan hänen ja Rukian väliin, mikäli Rukia ei käsittelisi veljensä menetystä oikein.

Oikeastaan se voisi nytkin tehdä hallaa nuorten rakastavaisten suhteelle, koska Renji oli se, joka toi Punaisen yön hänelle. Mutta toisaalta Rukia oli viisas nainen. Byakuya oli varma, ettei hänen tekonsa tulisi yllätyksenä kummallekkaan kaksikosta ja näin monen menetyksen jälkeen ei hänen sisarensa ajaisi aviomiestään viereltään.

Mutta kaiken kaikkiaan Byakuya ei välittänyt, miten hän jättäisi tämän maailman taaksen, kunhan hän pian pääsisi rakkaansa luo. Sanottiin, että tilaisuus tekee varkaan. Olisiko se sopiva vertaus myös nyt? Periaatteessahan Byakuya varastaisi itse itseltään oman elämänsä.

Mutta oli aatelinen myös tyytyväinen, että sama ase joka oli tappanut Ichigon veisi myös hänen henkensä. Ehkä se vahvistaisi aatelisen todennäköisyyttä päästä Ichigon vierelle sinne, missä nuorempi mies nyt ikinä olikaan.

Mahdollisuus nähdä Ichigon kasvot viimeisenä asiana ennen kuolemaansa teki siitä kaikesta helpompaa. Hän oli tahtonut kuolla rakkaansa syleilyyn, mikä ei enää ollut mahdollista, koska toinen oli lähtenyt ennen häntä, mutta ainakin hän sai nähdä enkelinsä levolliset kasvot ennen kuolemaansa, ennen pimeyttä.

Kynttilöiden liekit saivat terän välähtämään, ennen kuin se hautautui Byakuyan rintaan. Punainen yö imi itseensä uuden kerroksen elämän nektaria tummentuneiden kohtien peittyessä kirkkaaseen punaan, josta osa valui lattialle jättäen vanan aatelisen vaatteille. Jalat pettivät miehen alta, enkelin kasvot mielessään hänen maailmansa pimeni, ennen iloisen naurun kuulumista ja huudahdusta:

”Sinä tulit, Byakuya!”

Lopuksi vain sisuksia lämmittävää onnea. Hän kuoli hymy huulillaan.



Epilogi

Hymy levisi Renjin huulille, kun hän katseli lastensa riemukkaita leikkejä. Rukia pudisteli aviomiehensä syleilyssä huvittuneena päätään. Pojat Haruo ja Junichi juoksentelivat porttia vartioivien samuraiden ympärillä saaden Ikkakun hetki hetkeltä pahemmalle tuulelle. Renji tiesi miehen purkavan sen myöhemmin, harjoitusten aikana toisiin sotureihin, mutta koska se paransi joukkojen taistelutaitoja antoi hän asian olla.

Sota oli päättynyt kuusi vuotta aiemmin, mutta Kuchikien suku tunnettiin heidän pessimistisyydestään, joka oli lopulta tarttunut myös Renjiin. Oli parempi katsoa kuin katua, mikäli samanlainen sotaisa aikakausi syttyisi uudelleen.

Myöhemmin Ruosteisena kuuna tunnettu kaksi vuosikymmentä kestänyt aikakausi loppui muutama kuukausi Byakuyan itsemurhan jälkeen. Hyökkäykset Kuchikien alueille lisääntyivät, kun huhut kummankin elävän legendan kuolemasta tavoittivat vastustajat. Aatelissuku piti kuitenkin pintansa ja lopulta rauhakin saatiin tavoitettua, mistä kaikki osapuolet olivat enemmän tai vähemmän tyytyväisiä.

Punainen yö josta oli tullut yhtä kuuluisa kuin elävistä legendoista, suljettiin yhteen Kuchikien suvun holviin muistoksi suvun entisestä johtajasta Byakuya Kuchikista ja hänen luotetuimmasta samuraistaan Ichigo Kurosakista. Veren peittämä terä jätettiin puhdistamatta osoittamaan kahden sankarin valtaa. Heistä kumpikaan ei ollut joutunut terän uhriksi, he olivat heittäytyneet vapaaehtoisesti sitä vasten, ja siksi heidän verensä peittivät terän. Se oli osoitus Ichgon ja Byakuyan voitosta kuolemaa vastaan käydyssä taistossa.

Hieman yli vuosi rauhan alkamisesta, keväisenä päivänä kirsikankukkien kukoistaessa Renjin ja Rukian esikoinen Haruo syntyi. Vain vuosi myöhemmin heillä kahdella olikin jo kädet täynnä kahden suloisen taaperon kanssa.

Ylpeät vanhemmat olivat helpottuneita, etteivät heidän poikansa joutuneet kasvamaan samanlaisessa maailmassa, kuin missä he olivat joutuneet. Poissa oli sota, hävitys, sellainen tuskan ja menetyksen määrä. Edessä olivat onnellisen rauhan ajat.

Renjin punertavat silmät siirtyivät hetkeksi Haruon ja Junichin leikeistä kartanon edustalla kasvavaan kukoistavaan kirsikkapuuhun. Irronneet vaaleanpunaiset terälehdet leijailivat ilmassa ennen kuin putosivat maahan. Kaksi muiden luota karannutta terälehteä kuitenkin leijaili Rukian syliin. Haikea hymy nousi vanhempien huulille, oliko ihmekään, kun Ichigon ja Byakuyan tuhkat oli ripoteltu samaisen puun juurille. Kaksikon oli kuitenkin myönnettävä, ettei samainen puu ollut koskaan ennen kukkinut niin koreasti.

Taas yksi asia, josta kiittää Ichigoa ja Byakuyaa, eläviä legendoja.

Haikeat muistot karistuivat kahden sota-ajan kasvatin mielistä melko nopeasti, koska pojat alkoivat vaatia vanhemmiltaan huomiota. Tällaiset hetket, kun heillä oli aikaa olla koko perhe koossa olivat kuitenkin melko harvinaisia.

Renji taputti Haruon punertavaa päätä samalla kun tuuli sotki Junichin auenneet, pitkät mustat hiukset täysin.

Koko perhe koolla, Renji ajatteli, kun samainen tuulenpuuska varasti vaaleanpunaiset terälehdet heidän luotaan, vei mukanaan taivaanrannan taa, toiselle puolelle.

Ainakin melkein.



AN2: Eli tässä nyt hieman yksityiskohtaisemmat kiitokset Draknessille. Hän auttoi minua keksimään, miten Byakuya kuolisi, itse kun leikittelin useilla eri ideoilla. Seppuku, myrkky, hyökkäys jne. :D Oli hänen mahtava ideansa, että rakastavaiset kuolisivat samasta terästä. Kiitokset ja kunnia siis hänelle siitä! :D Mutta kiitos ja kumarrus tältäkin suunnalta. Tämä on ensimmäinen valmis jatkikseni, joten fiilis on nyt aika mahtava :D Toivottavasti oli, tragediasta huolimatta, ilo lukea! :D
« Viimeksi muokattu: 01.12.2013 15:24:43 kirjoittanut Aimtist »
Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.

Kaatosade

  • pervektionisti
  • ***
  • Viestejä: 4 856
  • kiero ja sarkastinen
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi VALMIS
« Vastaus #5 : 31.10.2013 07:39:01 »
Hyvä että jemmasin jotain kivaa luettavaa aamulle, piristi hammaslääkäriä odotellessa.

Romanttinen ja angstinen loppu tarinalle. Tuo saman miekan käyttäminen oli tosiaan ideana kaunis, ja loppu oli lohdullinen kun Byakuyaa oli odotettu toisella puolen. Hän pääsi sitten takaisin rakkaansa luokse.

Pidin myös epilogista, joka oli oikein söpö ja jätti hyvän mielen. Renjin ja Rukian lapset olisivat varmasti suloisia ja rämäpäisiä tapauksia.

Kiitos tarinasta. <3
Mitä tarinoita kertoisin sinulle hämärän rannalla
että haihtuisi surusi, suloinen ja surullinen nukkeni.   (Pablo Neruda)


Aimtist

  • raremagneetti
  • ***
  • Viestejä: 448
Vs: Bleach: Katkennut miekka K-13 ByaIchi VALMIS
« Vastaus #6 : 03.11.2013 14:11:41 »
Kiitokset!

Draknessin idea on omastakin mielestäni ihana ja olihan minun pakko saattaa rakastavaiset takaisin yhteen noin lopuksi :D Epilogi ei ollut suunniteltu vaan se oikeastaan kirjoitti itse itsensä, koska kaipasin tuohon loppuun vielä jotain muuta. Mukava että pidit :) Ja joo, en usko että Renjin ja Rukian geeneistä kovinkaan rauhallisia lapsia saisi :D

Ole hyvä ja kiitos sinulle Pics! Ihana tunne, kun joku uskollisesti kommentoi jokaista lukua (: Kiitos!
Vain minä kärsin.
Keskellä kirsikankukkien,
vuodatan katkeran kyyneleen.
Valheitasi, siedä en.