Kirjoittaja Aihe: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-11) Jatkoa 8.8!  (Luettu 5851 kertaa)

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Nimi: Tahdon pitää kii
Author: yhyy
Rating: K-11
Pairing: Ron/Hermione, Harry/OC
Genre: Aikamoinen sekasotku, mutta lähimpänä varmasti drama, romance, angst ja humour
Beta: Leonor
Summary: Kertoo Harryn, Ronin ja Hermionen seitsemännestä kouluvuodesta, jota ovat värittämässä pari OC-hahmoa. Valitettavasti tätä lukiessanne joudutte unohtamaan osan PP:n tapahtumista, kuten hirnyrkkien olemassaolon ja Dumbledoren kuoleman (uskokaa pois, tämä ei olisi toiminut, jos ne olisivat olleet mukana!)
A/N: Päätin aloittaa moniosaisen ficin kirjoittamisen, koska aloin kyllästyä one-shottejen aiheiden keksimiseen. Halusin vain kirjoittaa Harryn ja kumppaneiden seitsemännestä lukuvuodesta, jota olisi piristämässä ja vaikeuttamassakin uudenlaiset ihmissuhteet. Ficin nimeä mietin kauan ja lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa mietin kamalasti, että onko viimeinen sana "kii" vai "kiinni". Päädyin kuitenkin tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska se kuulosti korvaani huomattavasti paremmalta.Toivottavasti annatte kommenttia, ne ovat aina tarpeen! :>


***

Luku 1

Auringonsäteet tunkeutuivat huoneeseen ohuiden ja risaisten verhojen lävitse, ne leikittelivät huoneen kalusteilla ja paljastivat ilmassa leijailevat, yleensä vaikeasti havaittavissa olevat pölyhiukkaset. Huonetta täytti rauhallinen ja syvä hengitys, lattialla oli avonainen matka-arkku, jonka sisältö oli levittäytynyt ympäri huonetta ja vierekkäisissä häkeissä nukkui kaksi pöllöä, jotka olivat uuvuksissa alkuöisestä hiirenmetsästyksestä. Huoneen seinät oli vuorattu Kadlein Kanuunoiden julisteilla, joissa heiluvat pelaajat tekivät huoneesta hieman levottoman näköisen. Julisteiden huispauspelaajat siristelivät silmiään ja huitoivat käsillään auringonsäteiden vaikutuksesta, vaikkakin heidän kasvonsa sädehtivät poseeraustenomaisten hymyjen kera. Aamu oli kaikin tavoin tyypillinen elokuulle: lämpötila kohosi aste kerrallaan kohti hellelukemia, aurinko paistoi korkealta taivaalta ja pihakasvit rehottivat rehottamistaan lintujen viserrellessä parvissaan.

Harry avasi silmänsä varovasti, mutta siristi ne välittömästi kiinni ymmärtäessään kuinka suuri huoneen täyttävä valomäärä oli. Silmät täyttyivät kivusta, kun auringonsäteet osuivat niihin ja unihiekan rippeet tuntuivat raastavan silmän sisäpintoja heti, kun niitä yritti aukaista. Harry otti haparoivin ottein silmälasinsa viereiseltä yöpöydältä ja asetti ne päähänsä yrittäen samalla karistaa viimeisetkin väsymyksen rippeet silmistään räpyttelemällä niitä tiheään tahtiin. Hän vilkaisi kelloaan noustessaan samalla istuma-asentoon sängyllään ja potki kuumaa peittoaan kohti sängynpäätyä. Kello näytti olevan kymmenen, mikä sai Harryn hymyilemään. Dursleyt eivät olleet antaneet hänen nukkua koko kesänä niin pitkään, joten Kotikoloon saapuminen oli ollut ehdottomasti loistava idea. Harry yritti nousta sängystään mahdollisimman hiljaisesti, mutta sängyn narinan takia hän joutui tyytymään hieman äänekkäämpään nousuun. Vilkaistuaan yhä nukkuvaa Ronia hän veti sukat jalkaansa ja hiipi ulos huoneesta hymähtäen samalla julisteelle, jossa Kadlein Kanuunoiden pelaajat olivat alkaneet esitellä huispaustaitojaan.

Harry suuntasi askeleensa suoraan kohti keittiötä, josta kuuli kattiloiden ja patojen kolinaa. Päästessään keittiön avonaiselle oviaukolle hän näki Fred ja George Weasleyn säheltämässä taikasauvojensa kanssa, kattiloiden lentelemässä ilmassa ja ruoka-aineiden aiheuttaman sotkun lattialla. Näky oli yksinkertaisesti kammottava – jollain tapaa jopa pelottava, sillä kaksoset todellakin onnistuivat aiheuttamaan mitä ihmeellisimpiä onnettomuuksia yrittäessään tehdä jotain vähänkin inhimillistä.
”Fred! Missä vaiheessa kananmunat ovat rikkoutuneet lattialle? Ja minä kun tosissani luulin, että osaat valmistaa munakkaan”, Georgen pettynyt ääni sanoi vallaten keittiön.
”En minä niitä pudottanut! Osoitin vain sauvallani hetkellisesti hieman muualle – ”
”Muualle? No ehkei Harry huomaa, jos vain varovasti kaavimme kananmunat lattialta pannulle”, George sanoi mietiskellen ja kuulostaen osittain siltä, että puhui ainoastaan itselleen.

Kuultuaan Georgen viimeiset sanat Harry tuli siihen tulokseen, että oli parempi vain ilmoittaa läsnäolostaan ennen kuin kuulisi lisää karmivia yksityiskohtia aamiaiseensa liittyen. Hän astui sisemmälle keittiöön leveä hymy huulillaan ja naurahti huvittuneella äänensävyllä:
”Kiitos vain, mutta taidan jättää tarjouksenne väliin. Osaan kyllä tehdä munakkaani itsekin ja sitä paitsi pöllönhöyheniä ja rotankarvoja täynnä oleva munakas ei kuulosta sangen houkuttelevalta.”
”Et kai sinä vain väitä lattiamme olevan niin likainen?” Fred totesi vitsinomaisesti leveä virne kasvoillan ja tökkäsi Harrya toverillisesti olkapäähän nauraen samalla vilpittömästi onnelliselta kuulostavaa nauruaan.

Huono omatunto pisti pikaisesti Harryn sydäntä: hän oli tarkoittanut pöllönhöyhenet lähinnä vitsiksi, muttei ollut ymmärtänyt ajatella Kotikolon hieman ränsistynyttä ja itse asiassa likaistakin olemusta, mikä sai pienen pelonhäivähdyksen käväisemään Harryn mielessä hänen ajatellessaan kaksosten mahdollisesti ottaneen vitsin tosissaan. Harry kuitenkin onnistui karistamaan ajatuksensa pois mielestään saman tien, sillä kaksosten huumorintaju oli lyömätön eikä tulisi todennäköisesti pettämään tälläkään kertaa. Harry tuuppasi nauraen Frediä olkapäähän samalla tavalla kuin tämä oli tehnyt hänelle ja mumisi naurunsa seasta jotain ”pelkästä vitsistä”.

Kun Harry oli saanut valmistettua itselleen kutakuinkin syömiskelpoisen munakkaan ja päässyt nauttimaan sen antimista, hänellä oli vihdoin aikaa katsella kunnolla ympärilleen. Kotikolon keittiö näytti tismalleen samanlaiselta kuin ennenkin: se oli täynnä mitä erikoisempia esineitä, jotka oli loihdittu tekemään asioita itsekseen ja huoneen sisällöstä huomasi hetki hetkeltä enemmän pieniä, mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ilmassa leijaili rauhallisesti välkehtien äärettömän pieniä, hopeisia hiukkasia, joita kutsuttiin pölysieppareiksi. Niiden tarkoituksena oli imeä ilmassa leijailevia pölyhiukkasia itseensä ja kadota sitten olemattomiin. Harry oli nähnyt niitä viime vuonna myynnissä Viistokujalla tarjouserissä ja epäilemättä Molly oli käynyt ostamassa muutaman purnukallisen. Harryn silmät olivat tarkentuneet hopeisena kimaltelevaan hiukkasparveen, eikä hän heti huomannut keittiöön saapunutta unisennäköistä, yöpaidassa kulkevaa Ronia.
”Huomenta, Harry. Oletko jo keksinyt tälle päivälle jotain tähdellistä tekemistä?” Ron kysyi haukotuksen valloittamalla äänellään ja lysähti istumaan Harrya vastapäätä.
”Eikö meillä ollut tarkoituksena tavata Hermione?”

***

Hyvä neiti Granger,

minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa, että teidät on nimetty tämän vuoden johtajatytöksi. Johtajapoikana toimii herra Malfoy ja tulette saamaan tarkemmat toimintaohjeet lukukauden ensimmäisenä päivänä Tylypahkan pikajunan vaunusta numero kuusi. Haluaisin vielä muistuttaa, että lukukausi alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Ohessa vielä lista uusista oppikirjoista ja johtajatytön merkkisi.

Parahin terveisin,
Minerva McGarmiwa
Vararehtori


Kirje putosi Hermionen kädestä ja lähti laskeutumaan edestakaisin liikkein kohti lattiaa. Se putosi pellavamatolle, jonka päälle se jäi makaamaan arvokkaan ja lähes koskemattoman näköisenä. Hermionen suusta pääsi ulos iloinen, järkytyksen mukanaan tuoma naurahdus, joka imeytyi pian hänen melko yksinkertaiselta näyttävän huoneensa seiniin. Hermione ei voinut ymmärtää, että hänen sisällään kytenyt pieni, salainen toive oli vihdoin totta – hän oli johtajatyttö. Hänen työpariansa ei voinut kutsua millään tapaa miellyttäväksi, pikemminkin inhottavimmaksi ihmiseksi koko koulussa, mutta Hermionen vaihtoehdot näyttivät olevan olemattomat. Nuorempana Hermione oli yrittänyt noudattaa äitinsä neuvoa, jonka mukaan kaikkien kanssa oli tultava toimeen, mutta Malfoyn kohdalla yritys oli aina ollut äärettömän surkea.

Hermione riensi innostuksissaan hakemaan pergamenttia, sulan ja mustetta kertoakseen iloisista uutisista Harrylle ja Ronille, mutta tajusi hetkeä ennen kirjeensä lähettämistä tulevansa näkemään pojat muutaman tunnin sisällä, mikä sai hänet hylkäämään ajatuksensa koskien kirjeen lähettämistä. Hermione istahti sängylleen risti-istuntaan ja kaivoi tyynynsä alta viimevuotisen taikuudenhistorian kirjan, jota hän oli lukenut kevyenä iltalukemisena kertauksen vuoksi. Hermione oli tuntenut koko kesän ajan suurta kertaamisentarvetta oppiaineiden suhteen, sillä olihan hänellä edessään viimeinen vuosi Tylypahkassa, josta tulisi suoriutua täydellisesti. Hermione selasi kirjan jo hieman kuluneita sivuja rauhalliseen tahtiin, mutta huomasi pian, ettei omaksunut mitään lukemaansa, vaan antoi silmiensä vain lipua sanojen ohitse ajatellen samalla johtajatytön pestiä ja tulevia ongelmia Malfoyn kanssa. Hermione työnsi kirjan takaisin tyynynsä alle huokaisten samalla syvään pieni hymynkare kasvoillaan, nappasi uuden kirjalistan mukaansa ja ilmiintyi Viistokujalle.


Viistokuja oli tulvillaan noitia ja velhoja: kaupat olivat tupaten täynnä taikaväkeä, kadut näyttivät värejä viliseviltä tuotehihnoilta ja tunnelma oli kaikin puolin tiivis. Pienimpien kauppojen tilat eivät riittäneet kaikkien velhojen kulutettaviksi, joten jonot ulottuivat ulos asti ja osa taikaväestä alkoi näyttää kärttyiseltä seisottuaan kuumassa auringonpaisteessa koko päivän. Liikkeiden työntekijät yrittivät selvitä runsaista asiakasmääristä kunniakkaasti, mutta edes parhaimmat kauppiaat eivät kyenneet pitämään koko asiakaskuntaansa tyytyväisenä – ihmiset luovuttivat ja ilmiintyivät poksahtaen pois useiden tuntien jonotuksen jälkeen jättäen haluamansa tavarat ostamatta. Suurin syy päivän kaaosmaisuuteen oli todennäköisesti Tylypahkan kirjeissä, jotka olivat saavuttaneet usean velhoperheen kyseisenä päivänä pitkien ostoslistojen kera. Myös Viistokujan perinteiset alkusyksyn alennusmyynnit olivat parhaassa iskussaan, mikä aiheutti suurten velhosukujen saapumista ostoksille jopa ulkomailta. Ainakaan tänä päivänä Voldemortin nouseva valta ei ollut näkyvissä, mikä piristi koko Viistokujaa huomattavasti.

Hermione oli jonotellut uusien koulukirjojensa kanssa jo lähes tunnin, eikä jono tuntunut liikkuneen juuri yhtään. Hän vaihteli painoaan jalalta toiselle hieman levottoman oloisena samalla vilkuillen ympärilleen ja etsien katseellaan Harrya ja Ronia. Jono hänen takanaan oli kasvanut jo melkoisesti, eikä Hermione voinut kuin sääliä jonon hännillä olevia ihmisiä, joilla osalla oli mukanaan väsymyksestä itkeviä ja oikuttelevia lapsia. Säilä & Imupaperi ei ollut koskaan näyttänyt niin täydeltä: kirjahyllyjä oli lähes mahdotonta nähdä valtavan ihmisjoukon takaa ja kassalla työskentelevät kaksi pientä velhoa olivat hukkua asiakkaiden suurien kirjapinojen sekaan. Yhtäkkiä Hermione tunsi voimakkaan töytäisyn olkapäätänsä vasten ja samassa mustahiuksinen tyttö pyyhälsi hänen ohitseen harppoen kohti jonon etupäätä kirjapino käsivarsillaan.

”Herranjestas Maya, et voi ohittaa toisia noin vain!” vaaleahiuksinen tyttö huudahti juosten samalla Mayaksi kutsutun mustahiuksisen henkilön perään ja saavutettuaan tämän tarttui tyttöä käsivarresta.
”No herrajestas itsellesi, Ashlee! Minä voin tahtoessani ohittaa jokaisen jonossa seisojan ilman minkäänlaisia omantunnontuskia tai tuntematta itseäni epäoikeudenmukaiseksi!” tummahiuksinen tyttö vastasi tiuskaisten, riuhtaisi itsensä irti vaaleahiuksisen tytön otteesta työntäen samalla kirjapinkkansa tämän syliin ja poistui kaupasta kovaäänisin askelin.
Hermione katsoi kirjapinon kanssa seisovaa tyttöä hieman säälien ja hymyili tälle varovaisesti. Kuin hymyn rohkaisemana, tyttö käveli Hermionen luokse ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä.
”Hei, olen Ashlee. Olen pahoillani siskoni tönäisystä, toivottavasti sinuun ei sattunut. Hän on vain joskus hieman äkkipikainen – ”, tyttö selitti, ja hänen äänestään pystyi havaitsemaan pientä hätääntyneisyyttä ja häpeää.
”Ei minulla ole mitään hätää, ihmiset ovat tönineet täällä ruuhkassa toisiaan koko päivän ajan. Ainiin, anteeksi, olen Hermione.”

Samassa Hermione näki Harryn ja Ronin saapuvan sisään Säilä & Imupaperin ovista ja leveä hymy kohosi hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä nähdä pojat pitkästä aikaa, viime kerrasta olikin kulunut jo reilu kuukausi ja parhaita kavereita alkoi ikävöidä jo huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Ron oli selvästi huomannut Hermionen, koska lähti harppomaan tätä kohti kädet upotettuna taskujensa uumeniin ja näyttäen äärimmäisen iloiselta. Ronin ilme koki kuitenkin hetkellisen kolauksen, kun hän huomasi Hermionen vieressä seisovan, vaivaantuneenoloisen Ashleen.
”Ai... Luulin, että aiot tulla yksin. Et olekaan ennen tuonut jästikavereitasi Viistokujalle”, Ron aloitti epäröiden ja nyökkäsi huomaamattomasti kohti Ashleeta, joka pyöräytti päätään kiusaantuneen näköisenä Ronin sanat kuultuaan.
”Itse asiassa hän ei ole kaverini, ja on sitä paitsi käsitykseni mukaan noita”, Hermione vastasi huvittuneena.
”Kyllä, olen noita. Olen itse asiassa ostamassa koulukirjoja seuraavaa ja viimeistä lukuvuottani varten, jonka aloitan uudessa koulussa – Tylypahkassa”, Ashlee vastasi saaden ääneensä mukaan jo hieman itsevarmuutta, vaikkakin hänen poskillaan helotti kevyt puna. Ashleen poskien väri ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna Ronin kirkkaanpunaisiin poskiin, joiden väristä pystyi päättelemään pojan häpeävän sanojaan älyttömän paljon.
”Tylypahkassa? Mekin olemme siellä”, kuului Harryn yllättynyt ääni kolmikon takaa. Ron näytti vajoavan häpeässään hetki hetkeltä alemmas ja loi kiusaantuneita katseita Harryyn päin yrittäen kertoa katseellaan tahtovansa tilanteesta äkkiä pois. Käyttäytyminen oli Ronille hyvin tyypillistä – poika meni täysin lukkoon joka kerta nolatessaan itsensä.
”Oi, tuletko tosiaan Tylypahkaan?” Hermionen vilpittömästi innostunut ääni kysyi. ”Olen Tylypahkan johtajatyttö.”
”MITÄ? Oletko?” Ron huudahti selvästi yllättyneenä äänellä, jota seurasi hieman pettymyksensävytteinen kysymys: ”Mikset ole kertonut?”

Hermionen kasvot säteilivät onnellisuudesta hänen selittäessään, kuinka oli saanut tiedon vasta kyseisenä päivänä ja aikeistaan lähettää kirjeen. Hermionen selostusta seurasi Harryn onnentoivotukset, jotka Ron oli unohtanut tyystin alkaessaan udella johtajapojan henkilöllisyyttä ja suunnitellessaan kuinka Hermione voisi napsia luihuisilta pisteitä koko vuoden ajan. Ashlee näytti sulkeutuneen koko keskustelun ulkopuolelle – hän pöyhi tuuheita, vaaleita hiuksiaan hermostuneena ja laski kirjapinkan käsistään viereiselle pöydälle.
”Taidankin palata tänne jonain toisena päivänä, on ehkä parasta että lähden siskoni perään. Oli kivaa tavata, nähdään Tylypahkassa!” Ashlee sanoi kaunis hymy kasvoillaan ja lähti kohti liikkeen ovea samalla vilkuttaen muille.

***

”Ihanaa nähdä teitä pitkästä aikaa! Miten kesäsi sujui Dursleylla, Harry?” Hermione kysyi säteillen istuessaan limonadinsa kanssa Viistokujan uusimman kahvilan (Noita Nyhverön Nautittavat) terassilla sijaitsevan pöydän ääreen.
”Samoin kuin ennenkin. Dudleysta oli tullut entistäkin valtavampi ja rumempi, mikä alkoi jo kuitenkin olla hyödykseni, koska Dudleyn kunto ei enää kestänyt perässäni juoksemista. Vernon taas oli sama, typerä mies kuin aina ennenkin ja Petunia hössötti koko kesän puutarhansa kimpussa. Jäin sinne muutamaksi päiväksi syntymäpäivieni jälkeen ja aiheutin heille pienoisia ongelmia taikasauvani kanssa – he taitavat yhä tapella syljeskelevän vessanpöntön ja itsestään tuleen syttyvän uunin kanssa”, Harry selitti naurahtaen.
”Se on heille ihan oikein. Miten sinä olet viettänyt kesäsi, Hermione?” Ron kysyi hymyillen ja oli purskauttaa juomansa ulos suustaan kuullessaan Hermionen matkasta Islantiin, jossa oli ystävystynyt jonkun uuden miespuolisen henkilön kanssa. Pieni vihantunne valtasi Ronin mielen hänen ajatellessaan Viktor Krum numero kakkosta – upeaa, sinisilmäistä jäämiestä Islannista. Ron karisti ajatuksen pois mielestään, muttei pystynyt hillitsemään ärtynyttä äänensävyään kysellessään lisää matkasta Hermionelta.
”Ron, et kai vain ole mustasukkainen? Hermionehan sanoi juuri, että he ovat vain ystäviä”, Harry kysyi Ronilta ivansävytteisellä äänellä samalla, kun tökkäsi tätä toverillisesti olkapäähän.
”Hmh, en tietenkään! Mitä sinä oikein kuvittelet? En vain halua kuulla toisesta, ällöttävän siirappisesta, huonosti englantia puhuvasta Krumista!”
”Ron, sinä se ensimmäinen olit, joka palvoi Viktoria. Ja sitä paitsi, hänen nimensä ei ole Viktor Krum vaan Jón Larsson”, Hermione selitti hieman kiihtyneellä äänensävyllä ja paukautti lasinsa suurella voimalla kohti pöytää. Ron tuhahti pyöräyttäen silmiään liioitellusti ja alkoi mulkoilla Hermionea kulmiensa alta.
”Älkää jaksako riidellä jo ennen koulun alkua!” Harry puhahti turhautuneesti katsoen kumpaakin kaveriansa vuorotellen vaativa pilke silmissään.
”Äh, Harry, olet oikeassa, unohdetaan koko juttu.”

Puolen tunnin kuluttua aurinko alkoi paahtaa pöytään niin kuumasti, että kolmikon oli pakko nousta ja lähteä kiertelemään Viistokujan kauppoja viileämpiä tiloja etsien. Liikkeissä tuli vastaan mitä mielenkiintoisempia asioita, joten aika tuntui lentävän kuin siivillä ja he roikkuivat Viistokujalla iltaan asti, kunnes Hermionen oli määrä lähteä kotiinsa. Harry ja Ron hyvästelivät Hermionen toivottaen tälle hyvää kesän loppua ja ilmiintyivät takaisin Kotikoloon, jonka ympärillä välkkyi jo kaunis tähtitaivas painostaen ihmisiä menemään unten maille.

***

A/N: Tämä luku on ehkä hieman lyhyt, mutta yritän saada jatkossa niihin hieman lisää pituutta. Toivoisin kommentteja sydämeni pohjasta, joten olkaa ihania ja kommentoikaa.:>
« Viimeksi muokattu: 14.03.2015 23:49:48 kirjoittanut Kaapo »

usvapupu

  • ***
  • Viestejä: 72
    • the crime scene
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13)
« Vastaus #1 : 10.02.2008 22:48:40 »
Pidin. Tulin hunajaherttuaan ja ajattelin lueka ensimmäisen ficin, eli tämän. Otsikkokin on mielenkiintoinen, lähinnä tuon puhekielessä olevan sanan "kii" takia. Olit tehnyt hienoja vertauksia ficissä, ja niistä oli hauska kehitellä mielessään mitä kummallisimpia teorioita. Niin, ja kun harrylla näyttää olevan OC parituksena, niin ettei vaan olisi jompikumpi noista siskoksista? No saa nähdä. en löytänyt kirjoitusvirheitä lainkaan ja sitten vielä mainitsemisen arvoista.oli hauskaa ja mukavaa ja kaikkea kivaa, kun olit keksinyt Viistokujalle uuden paikan! En olekkaan enne sellaisene törmännyt lainkaan.

Jatkoa? :D
hey god, are you ready

Herski

  • Malfoyn vaimo
  • ***
  • Viestejä: 350
  • Dramione ♥
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13)
« Vastaus #2 : 11.02.2008 13:50:54 »
Pidin tästä! :) Mukava kun joku kirjoittaa Ron/Hermione ficciä!
Toinen lempi parituksistani,heti D/Hr jälkeen. :D
Piristi päivääni oikein mukavasti. Kiitos siitä. :D
Ron hieman mustasukkanen Hermionen uudesta ystävästä. ;)
Mutta, toivottavasti laitat pian jatkoa! Odottelen.  :P
DRAMIONE ♥

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13)
« Vastaus #3 : 12.02.2008 22:08:11 »
usvapupu: Kiitos kommentistasi! Ihanaa, että pidit ja kommentoit! En paljasta Harryn tulevasta kumppanista vielä mitään, selviää sitten jatkossa. ;>
Herski: Kiitos myös sinulle kommentista! :>


A/N: Tässäpä olisi nyt siis toinen osa, kommentteja odottelen yhä, sillä ne antavat huomattavan paljon kirjoitusintoa ja on kivaa saada palautetta. :> Olkaa ihania ja kommentoikaa.<3 (Ja betana edelleen Lenonor.:>)

***

Luku 2

Ronin matka-arkku näytti jo melko täyteen ahdatulta: se mahtui vain nipin napin kiinni ja sen välistä roikkui huolimattomasti pakattu, musta sukka. Ronin mielestä etenkin Tylypahkaan lähtöä varten pakkaaminen oli äärimmäisen turhauttavaa arkun yhtenään avaamisen ja sulkemisen takia, sillä hän hoksasi jatkuvasti lisää pakkaamatta jääneitä tavaroita. Ronin pakkausurakka olikin jäänyt Tylypahkaan lähtöä edeltävälle illalle, eikä hän voinut kuin kirota itseään päätöksestään. Kotikolossa loppukesän viettänyt Harry taas oli ottanut itseään niskasta kiinni päivää ennen Ronia, mikä sai Ronin turhautumaan pakkaushetkellä kaksinkertaisesti ja miettimään, miksi ihmisluonto oli niin nautinnonhaluinen ja helposti altis siirtämään tympeitä asioita eteenpäin. Eniten pakkaukseen keskittymistä olivat kuitenkin häirinneet hänen sekalaiset ajatuksensa koskien Hermionea, sillä hän ei vieläkään ollut varma millaisissa väleissä he olivat eronneet kaksi viikkoa sitten Viistokujalla. He olivat kyllä unohtaneet kytemään alkaneen riidanpoikasen, mutta heidän välinsä olivat jääneet osittain nihkeiksi. Eniten Ronia kuitenkin hämäsi se, että hän todella ymmärsi Hermionen kiihtymistä paremmin kuin omaa mustasukkaisuuttaan. Hän tunsi mustasukkaisuutta islantilaista kohtaan tahtomattaan eikä oikeastaan osannut sanoa mistä se johtui tai saatikaan hallita sitä. Ron nosti matka-arkkunsa pystyyn asettaen Posityyhtysen häkin sen päälle tukevasti, katsoi aikaansaannostaan tyytyväinen ilme kasvoillaan ja meni nukkumaan.

***

”Ginny, pojat, YLÖS!”
Aamuaurinko sarasti huoneeseen samoin kuin aiempinakin aamuina ja rouva Weasleyn huuto kaikui ympäri taloa korvia särkevällä voimakkuudella. Ron avasi silmänsä mutisten samalla nähneensä hyvää unta ja vilkaisi kohti Harryn sänkyä, jolla poika istui väsyneenä ja asetteli silmälasejaan päähänsä.
”Tuntuu oudolta lähteä tänään Tylypahkaan”, Ron sanoi hieman nukkumisen johdosta painuneella äänellään ja näpräsi peittonsa kulmaa.
”POJAT NYT YLÖS!” Molly Weasleyn vihainen ääni kuului uudelleen alakerrasta.
”Äh, äiti. Me ollaan jo hereillä!” Ron huusi turhautuneena takaisin, nousi sängystään ja lähti laahustamaan kohti keittiötä, jossa aamupala odottikin jo valmiina.

Harry ja Ron söivät aamiaisensa hyvällä ruokahalulla kuunnellen samalla Arthur Weasleyn viimeisiä yrityksiä kasvattaa heidän opiskeluintoaan viimeistä vuotta varten. Ginny istui pöydän päässä yrittäen syödä leipäänsä, mikä ei kuitenkaan kaksosten kehittelemän kutituskoneen takia ollut kovin helppoa – Ginny sai välillä hysteerisiä naurukohtauksia, kun pieni, lentelevä laite tökki hänen kylkeään. Ginny oli käyttäytynyt Harrya kohtaan aluksi hieman varautuneesti ja hiljaisesti, mutta parin viikon aikana heidän välinsä olivat muuttuneet lähes normaaleiksi. Ginny loi yhä pitkiä ja haaveilevia katseita Harryyn päin, mutta näytti siitä huolimatta tajunneen, että he olivat tosiaan eronneet.
Molly taas juoksi ympäri taloa vaatien kolmikolta yhtenään varmistusta siitä, että kaikki tavarat oli varmasti pakattuna ja valmiina lähtöä varten. Mollyn käyttäytyminen oli muutenkin hädän ja huolen täyttämää – hän kävi lisäämässä jokaisen matkatavaroihin puhtaita alusvaatteita ja muita sattumanvaraisia vaatekappaleita. Kun lähdön hetki vihdoin koitti, Arthur, Molly, Harry, Ron ja Ginny pakkautuivat ministeriöltä lainattuun autoon, joka oli odottanut jo tovin Kotikolon pihassa. Harry, Ron ja Ginny loivat hieman haikeita katseita kohti taloa ja kaksosia, jotka vilkuttivat pihalla iloisina ja esittivät täydellisesti imitoiden Voroa ja vihaista McGarmiwaa kuin toivottaen omalla tavallaan nuoremmilleen hyvää lukuvuotta. Ministeriön auto lähti pihasta vaimean äänen saattelemana ja pian Kotikolo jäi taakse, kun auton keula otti suunnan kohti King’s Crossin juna-asemaa.

”Harry, anteeksi kun kysyn, mutta mikä tämä jännä nappi tässä auton ovessa on?” Arthur kysyi innostuksen ja kummastuksen sekoittamalla äänensävyllä hivellessään sormellaan auton ovea ja sen eri osia.
”Sitä painamalla voit aukaista ikkunan”, Harry vastasi lievästi huvittuneena.
”Aah, tosiaan. Niinpä tietenkin, kekseliäitä nämä jästit”, Arthur sanoi ihailevalla äänellä. ”Joskus tekisi mieli päästä ajamaan autoa itsekin, eikä vain olla ministeriön kuskien kuljetettavana”, hän jatkoi hiljenevällä äänellä ja tuntui puhuvan osittain itsekseen.
”Arthur, milloin suostut uskomaan, että on kaikkien parhaaksi, kun istut rauhallisesti takapenkillä?” Molly sanoi närkästyneesti ja kohensi ryhtiään penkillä. Arthur joko teeskenteli, ettei ollut kuullut rouva Weasleyn sanoja tai sitten oli yksinkertaisesti liian keskittynyt auton sisätilojen tutkimiseen.
”Harry... Entäs tämä katossa oleva nappi?”
”Siitä saat napin vieressä sijaitsevan lampun päälle.”
”Nerokasta! Jästit jaksavat yllättää yhtenään”, Arthur sanoi selvästi iloisella äänellä ja nyökkäili hyväksyvästi, kun katseli ympäriinsä auton takapenkillä.
”Arthur kulta, yrittäisit nyt käyttäytyä.”
 
***

Ministeriön auto kaarsi King’s Crossin asemalle ja kuljettajat jäivät odottamaan herra ja rouva Weasleyta parkkipaikalle, kun he lähtivät saattamaan Harrya, Ronia ja Ginnyä laiturille. Molly käveli eteenpäin käsi Ginnyn hartioilla ja puristi tämän olkapäätä Arthurin työntäessä valtavaa kärryä, joka oli lastattu matka-arkuilla ja pöllönhäkeillä. He näkivät edessään Hermionen, jonka rinnassa koreili johtajatytön merkki ja joka seisoi normaalia ryhdikkäämpänä ja säteilevämpänä kuin yleensä.
”Ihanaa nähdä teitä, herra ja rouva Weasley”, Hermione sanoi ystävälliseen sävyyn ja katsoi Ginnyn ja Ronin vanhempia lämpimästi.
”Ihanaa nähdä myös sinua kultaseni”, Molly vastasi lempeästi ja halasi Hermionea onnitellen samalla tätä johtajatytön paikasta. Ron seisoi hieman vaivaantuneen näköisenä Ginnyn vieressä ja yritti välttää Hermionen katsetta mahdollisimman pitkään, mutta tajusi lopulta näyttävänsä typerältä. Asemalla vilisi paljon nuoria noitia ja velhoja vanhempineen. Osa ihmisistä oli selvästi Tylypahkan tulevia ensiluokkalaisia – he näyttivät äärettömän pieniltä ja jännittyneiltä, mutta heidän ilmeistään pystyi lukemaan myös vilpitöntä innostusta ja tietämättömyyttä tulevaa vuotta kohtaan.
”Olkaahan lapset sitten kunnolla. Harry ja Ron, kuten olen edellisinäkin vuosina sanonut, yrittäkää olla törmäämättä millään välineellä Tällipajuun, en vastaanota mielelläni kirjeitä koulun alueiden tuhoamisesta –”, Molly selitti nopealla temmolla ilman ainuttakaan hengenvetoa.
”Äiti, todennäköisesti emme lentele enää autolla, joten luulen, että voit olla huoletta”, Ron vastasi hieman närkästyneenä, ja hänen äänessään oli havaittavissa pienoista häpeää.
”Ja Ginny, muistathan varmasti –”
”Lukea kokeisiin, pitää Ronia silmällä, valita poikaystäväni huolellisesti, olla koskematta epäilyttäviin esineisiin, kirjoittaa kotiin. Kyllä, muistan äiti”, Ginny vastasi hieman sarkastisesti ja virnisti Harrylle.
”Meillä tulee Arthurin kanssa teitä kaikkia kamala ikävä”, Molly sanoi ja rutisti Ronia, Ginnyä, Harrya ja Hermionea lujasti. Arthur tyytyi nyökkäilemään, taputtamaan nuoria olkapäille ja vilkuttamaan, kun nelikko juoksi vauhdikkaasti laitureiden 9 ja 10 välissä olevaa seinää päin kadoten sen taakse.

***

Hermionen vietyä tavaransa samaan vaunuun kuin muutkin hän lähti saman tien etsimään rehtorin vaunua, jonne hänen oli tarkoituksena mennä vastaanottamaan ohjeita koskien johtajatytön töitä. Vaunu löytyi selkeän numeroinnin takia helposti ja Hermione tunsi ylpeyttä ollessaan paikalla ennen Malfoyta – ajoissa oleminen oli varmasti rehtorin mielestä arvostuksen arvoinen asia. Rehtori Dumbledore hymyili lempeästi Hermionelle, hänen elämänkokemuksesta viestivät silmänsä tuikkivat silmälasien takaa ja hän viittasi viereistä penkkiä osoittaakseen, että siihen sai istua. Dumbledore näytti ehkä hieman vanhemmalta kuin aiemmin, mutta rehtorista paistoi sama iloisuus ja lempeys kuin aina ennenkin, mikä sai Hermionen tuntemaan itsensä välittömästi rentoutuneeksi ja halutuksi vieraaksi.
”Saisiko olla sitruunatoffeeta?” Dumbledore kysyi keveällä äänellä, mutta joutui pian kääntymään kohti vaunun ovea, sillä Draco Malfoy seisoi sen luona ryhdikkäänä.
”Aah, herra Malfoy. Istu sinäkin ihmeessä alas, jotta keskustelumme ei tunnu millään tapaa epämukavalta”, Dumbledore kehotti ja sai sanoillansa Malfoyn istuutumaan sanaakaan sanomatta.
”Ensiksi haluaisin vilpittömästi onnitella teitä johtajapojan ja –tytön paikoista. Edustatte eri tupia ja luulette todennäköisesti olevanne tyystin erilaisia, mutta teissä on paljon samaa ja näen teidät loisteliaana työparina.”
Hermionen mieli koki kolauksen kuullessaan, että joku todella väitti hänen omistavan samanlaisia piirteitä kuin Malfoy. Ajatus puistatti, mutta Hermione ei antanut sen näkyä ulospäin vaan tyytyi tuijottamaan ilmeettömänä kohti rehtoria.

”Kuten todennäköisesti tiedätte, teillä on oikeus vaikuttaa tupien pistemääriin, mutta toivoisin, ettette käytä oikeuttanne väärin. Tulette myös vuoden aikana avustamaan juhlien järjestämisessä, välittämään tietoja opettajilta oppilaille, auttamaan koulun oppilaita heidän ongelmissaan ja asioissaan ja järjestämään myös pieniä asioita, joita opettajat teille antavat. Minusta on mukavaa pyytää johtajatyttö ja –poika välillä iltateelle juttelemaan arkipäiväisistä asioista ja tarjota heille lempimakeisiani – ai niin tosiaan, unohdin ne sitruunatoffeet.” Dumbledore heilautti taikasauvaansa ja ilmaan ilmestyi kulhollinen sitruunatoffeita. Kulho tökki Hermionea käteen niin kauan, kunnes hän otti käteensä pari sitruunatoffeeta ja laittoi ne suuhunsa hieman vaivaantuneesti.
”Saatatte ihmetellä, mitä minä teen junassa – yleensähän odotan oppilaitani koululla. Olen kuitenkin ollut oppaana kahdelle uudelle oppilaallemme, joiden auttaminen onkin ensimmäinen asia, jonka saatte hoidettavaksenne. Kuten siis sanoin, olemme saaneet kaksi uutta, vanhempaa oppilasta Tylypahkaan. Tarkoitan vanhemmilla nyt siis sitä, etteivät he ole ensiluokkalaisia ja Tylypahkan säädösten mukaan heitä ei myöskään silloin voi laittaa lajitteluun normaalein menetelmin. Olemme tehneet parina edeltävänä iltana kyseisille oppilaille muutamia luonnetestejä, jotka ovat antaneet meille hieman osviittaa siitä, mitkä tuvat ovat heille parhaiten sopivia. Toiselle heistä Rohkelikko oli äärimmäisen selkeä valinta – se vastasi aikalailla tupaa, jossa hän oli myös edellisessä koulussaan. Toinen tapaus taas oli vaikeampi – meillä ei ole Tylypahkassa tupaa, joka edustaisi hänen entisen tupansa ominaisuuksia ja luonnetestien tulokset olivat hyvin epämääräiset. Kuitenkin Luihuinen tuntui parhaalta vaihtoehdolta, vaikkei sekään tule tarjoamaan tytölle parasta oppimisympäristöä. Kuitenkin tarkoituksenani oli sanoa, että on onni, että kyseiset henkilöt sattuivat sijoittumaan teidän omiin tupiinne. Etsitte henkilöt käsiinne heti saavuttuamme perille ja ohjaatte heidät juhlasaliin, josta jatkatte seremonian jälkeen oleskeluhuoneisiinne. Jos asia on selvä, voitte poistua. Mutta muistakaa, höpsöys on valttia.”
Hermione naurahti pirteästi rehtorin viimeisille sanoille, vaikkei hänellä ollut hajuakaan, mitä tämä oli mahtanut tarkoittaa. Dumbledore oli aina ollut omalaatuinen ja joskus hänen suustaan vilisi ulos asioita, joista ei ollut todennäköisesti edes mahdollisuutta ottaa selvää. Hermione kiitti rehtoria neuvoista ja lähti kohti valvojaoppilaiden vaunua, jonne hänen oli määrä siirtyä loppumatkaksi, kuten edellisenäkin vuonna.

***

Harry, Ginny, Neville ja Luna istuivat vaunussaan nelistään. Ron oli painunut välittömästi valvojaoppilaiden vaunuun, kun Hermione taas oli kadonnut vauhdilla mutisten jotain johtajatytön velvollisuuksista. Harry katseli ystäviään hymyillen, sillä tuntui hyvältä nähdä heitä pitkästä aikaa ja kuulla toisten kesälomasta. Pellot vilisivät ulkona ja juna mutkitteli pienen puron vierellä hurjaa vauhtia viheltäen välillä kimeästi. Pellot olivat täynnä värikkäitä kukkia, jotka vavahtelivat tuulessa rauhallisesti ja aurinko paistoi korkealta taivaalta tehden pelloista valomeriä.
”Neville, miten kesäsi sujui?” Harry kysyi.
”Vietimme isoäitini kanssa pari viikkoa melko kaukaisilla sukulaisillamme. Se oli painajainen – isoäiti onnistui saamaan aikaiseksi useita riitoja suorapuheisuutensa takia ja Trevor katosi kymmeniä kertoja sukulaisteni valtavalle pihalle. En nauttinut siitä lainkaan”, Neville tuhahti, ja kuin vaistonomaisesti puristi rupisammakkoaan käsissään niin, että se näytti litistyvän.
”Neville, sammakkosi –”
”Oi, anteeksi Trevor! Eihän käynyt kuinkaan?” Neville huudahti hätääntyneenä, kun huomasi sammakkonsa näyttävän oikeasti hieman siltä, ettei se ollut hengittänyt muutamaan sekuntiin kunnolla.
”Sammakot selviävät kyllä. Eivät ne sentään ole houskuja”, sanoi Luna Saivartelija-lehtensä lomasta äärimmäisen rauhallisella äänellään. Harry ei todellakaan tiennyt, mitä houskut olivat tai oliko niitä edes olemassa, mutta hän oli jo tottunut Lunan ihmeellisiin huomautuksiin ja uskomuksiin. Hän tyytyi vain vaihtamaan puheenaiheen tulevaan lukuvuoteen ja huispaukseen, joka jaksoi kiinnostaa häntä tarkalleen yhtä paljon kuin ennenkin. Etenkin Ginny innostui huispauskeskustelusta, josta riittikin puheenaihetta pitkäksi aikaa ja sai Harryn mielessä aina aikaan suurta kotoisuuden ja mielihyvän tunnetta. Kesken huispauskauden traagisimpien tapahtumien kertauksen vaunun ovi avautui hitaasti, ja sen takaa paljastui kaksi henkilöä.

”Anteeksi, mutta kaikki vaunut olivat varattuja. Mahtuisimmeko me tänne?” kysyi kaunis, vaaleahiuksinen tyttö, jonka Harry muisti nähneensä pari viikkoa sitten Säilässä & Imupaperissa - Ashlee. Hänen takanaan seisoi turhautuneen näköinen, mustahiuksinen, hieman Ashleeta lyhempi tyttö, joka näytti äärimmäisen tympääntyneeltä vapaan vaunun etsimiseen.
”Totta kai, tulkaa vain”, Harry vastasi.
”Oi, kiitos. Taisimmekin tavata silloin Viistokujalla. Olen siis Ashlee Wilson ja tässä on siskoni Maya”, tyttö sanoi säteilevästi ja istuutui Lunan viereen selvästi itsevarmemman oloisena kuin pari viikkoa sitten. Ashleen sinisistä silmistä paistoi lempeys ja kiltteys, joka sai tytön näyttämään äärimmäisen herttaiselta ja suloiselta tapaukselta. Mayan ulkokuori taas viestitti täysin erilaisia piirteitä – tytön kasvoilla oli tympääntynyt ilme, tämä ei edes yrittänyt hymyillä ja katsoi vaunutovereitaan enemmän halveksuen kuin ystävällisesti.
”Silmälasisi ovat rumat”, Maya tokaisi kädet puuskassa Harrylle ja käänsi katseensa kohti Harryn vieressä istuvaa Ginnya. ”Sinun pisamasi taas tekevät sinusta lapsellisen näköisen”, Maya jatkoi kääntäen seuraavaksi katseensa Lunaan, ”ja Saivartelija on surkea.” Lunan ilme ei värähtänytkään Mayan sanoista, mutta Ginnyn nyrkit puristuivat hiljalleen nyrkkiin, ja tämän ilme kiristyi kuin märkä vaate, jota revittiin vastakkaisiin suuntiin. Maya käänsi katseensa Nevilleen, joka katsoi tyttöä valmiiksi kauhistuneella ilmeellä ja näytti siltä kuin olisi odottanut kuolemantuomiotaan.
”Sammakkosi on ällöttävä.”

Ashlee vajosi paikallaan hetki hetkeltä alemmas ja tästä näki välittömästi, että hän häpesi siskonsa käytöstä suunnattomasti. Harrya tilanne alkoi naurattaa ja hänen huuliltaan karkasi hämmästyksen ja hilpeyden sekainen naurahdus, joka kuitenkin loppui kuin seinään Mayan mulkaistessa tätä kulmiensa alta. Harry käänsi katseensa taas ulos ja seurasi nyt junan ikkunoiden ohi viliseviä puita ja pensasrykelmiä, joiden ympärillä surisi valtavia kimalaisparvia etsien sopivia ruoanlähteitä. Harrysta tuntui ahdistavalta kääntyä taas vaunutovereihinsa päin, sillä tunnelma oli silminnähden vaivaantunutta ja Harrysta tuntui, kuin koko vaunua olisi peittänyt ahdistuksenverho. Harry sai kuitenkin revittyä katseensa irti ikkunasta ja kääntyi katsomaan Nevilleä, jonka kasvot punoittivat lähes kilpailuvertaisina Ashleen kasvojen kanssa. Luna luki yhä Saivartelijaa tyynen rauhallisesti eikä näyttänyt kiinnittävän ympäristöönsä mitään huomiota, välillä hänen kätensä kohosi koskettamaan lehden pintaa tai hänen korvakorujaan, jotka näyttivät tällä kertaa olevan valmistetut porkkanasta. Ashlee oli painanut katseensa käsiinsä ja näpersi niillä eväspakettinsa kulmaa, jonka seurauksena vaunun täytti hiljainen rapsutuksen ääni. Maya istui siskonsa vieressä ylevän näköisesti, muttei kuitenkaan näyttänyt ilkeältä – enemmänkin itsevarmalta ja lähinnä siltä, että oli tyytyväinen hiljaisuuteen, jonka oli saanut kommenteillaan aikaan.

Matka alkoi olla jo lopuillaan ja Harry lähti vaihtamaan koulukaapuaan junan vessaan, sillä lähes tuntemattomien edessä riisuuntuminen ei kuulunut hänen lempipuuhiinsa. Junan käytävät täyttyivät kummallisesta suhinasta ja kolinasta, joka syntyi junan painaessa valtavalla painollaan ratakiskoja allaan. Harryn täytyi ottaa tukea seinästä, sillä välillä juna tuntui kaartavan kummallisen jyrkästi – niin jyrkästi, että Harry olisi voinut vaikka vannoa, etteivät jästijunat kyenneet samaan. Hän eteni heiveröisin askelin, mutta löysi lopulta tiensä vessaan, joka onneksi sattui olemaan vapaa. Saatuaan koulukaapunsa päälle hän lähti takaisin kohti vaunuaan, mutta sattui törmäämään matkallaan rehtori Dumbledoreen, joka kyseli innostuneena oliko Harry suunnitellut kesän aikana uusia taktiikoita Rohkelikon huispausjoukkueelle. Lopuksi rehtori vielä vakuutteli olevansa ilman muuta täysin puolueeton huispauksen suhteen ja iski Harrylle silmää, mikä sai Harryn naurahtamaan keveästi ja tajuamaan, kuinka hän olikin kaivannut Dumbledorea. Harry palasi vaunuun, jossa Ashlee oli innostunut keskustelemaan Ginnyn kanssa ja tunnelma vaikutti muutenkin huomattavasti rentoutuneemmalta kuin aiemmin. Tuntui, kuin muut olisivat voittaneet Mayan ympärilleen tuoneen vaivaantuneisuuden ja työntäneet sitä hiljalleen takaisin kohti tyttöä, joka istui nyt itse hieman vaivaantuneen näköisenä paikallaan pyöritellen taikasauvaansa keveästi käsissään.

Loppumatka sujui mukavasti – kaikki Lunaa ja Mayaa lukuun ottamatta juttelivat innokkaasti tulevasta vuodesta, todennäköisestä uudesta pimeyden voimilta suojautumisen opettajasta ja huispauksesta. Kun juna vihelsi merkiksi saapumisestaan Tylyahoon, Harry tunsi vatsanpohjassaan pienen jännityksenpistoksen, jonka syytä hän ei osannut sanoa. Hän kuitenkin tiesi, ettei kyseessä ollut lainkaan huono jännitys, vaan pieni, hyvältä tuntuva kutkutus. He nousivat pois junasta, ja Ashlee ja Maya lähtivät ohjeiden mukaisesti etsimään Hermionea ja Malfoyta, joiden oli määrä ohjata heidät koululle ja omiin tupiinsa. Harryssa herätti suurta kummastusta Mayan joutuminen Luihuiseen, sillä hän ei osannut kuvitella tyttöä sentään niin julmaksi – vaikkakin Ashlee oli kertonut Mayan puolesta, ettei tälle ollut meinannut löytyä sopivaa tupaa ollenkaan. Harry naurahti itsekseen kuvitellessaan Hermionen istuvan samassa koululle menevässä vaunussa Malfoyn, Mayan ja Ashleen kanssa ja lähti kävelemään itsekin vaunuille johtavaa tietä, joka poikitteli läpi Tylyahon. Kylä oli jo iltahämärän täyttämä, tähdet tuikkivat taivaalla, ilmassa oli hieman sumua ja hän kuuli ympäriltään innokasta puheensorinaa, joka oli lähtöisin Tylypahkan oppilaista. Hymy kohosi Harryn kasvoille väkisin hänen katsellessaan Nevillen ja Lunan kävelyä edellään ja kaukana edessään kohoavia Tylypahkan torneja – hän oli taas kotona.

Herski

  • Malfoyn vaimo
  • ***
  • Viestejä: 350
  • Dramione ♥
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) 2.luku 12.2
« Vastaus #4 : 13.02.2008 15:24:38 »
Vau jatkoa! :) pidin tästä(kin) luvusta! :D
Toivottavasti Ronille ja Herminelle tulee pian säpinää. ;) Heh heh.
Mutta jatkoa odottelen!
DRAMIONE ♥

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) 2.luku 12.2
« Vastaus #5 : 18.02.2008 17:29:22 »
Herski: Kiitos jälleen kommentistasi! :> Kivaa tietää, että jaksat ainakin toistaiseksi lukea! :>

A/N: Tämän luvun kirjoittaminen meinasi aluksi tökkiä kovasti, mutta pääsin sitten lopulta vauhtiin! Etenkin lopun kirjoittaminen oli todella hauskaa, toivottavasti tekin pidätte.:> Maya ei saanut oikeastaan tilaa tässä luvussa ollenkaan, mutta seuraavassa luvussa päästään hieman Mayankin elämään mukaan.

***

Luku 3

Ensimmäinen ilta Tylypahkassa oli sujunut rauhallisesti: lajitteluseremonian jälkeen oppilaat olivat kokoontuneet oleskeluhuoneisiinsa viettämään iltaa rennon tunnelman säestämänä ja keskustelu oli jatkunut jokaisessa oleskeluhuoneessa myöhään yöhön asti. Tylypahkan ikkunoista loisti valo vielä aamun pikkutunneilla ja koko linna näytti rauhoittuneen vasta hieman ennen herätystä. Yön aikana linnaa piiskasi rankka vesisade, joka sai linnan sisätilat tuntumaan entistäkin kotoisammilta ja lämpimämmiltä ja oppilaat vetämään peittojaan unissaan hetki hetkeltä paremmin päälleen. Kun tiistaiaamu vihdoin koitti hellittävän vesisateen kera, useiden oppilaiden olemuksessa oli näkyvissä syvää väsymystä ja ärtyneisyyttä siitä, että olivat antaneet itsensä valvoa edellisenä yönä niin luvattoman pitkään. Auringon pihalle mukanaan tuoman sateenkaaren ansioista päivä kuitenkin alkoi tuntua pikku hiljaa piristävämmältä ja hyvältä vaihtelulta kesäloman ajoittain tylsiinkin päiviin.


”Ron, herää. Lähdetään aamiaiselle”, Harry sanoi heittäen samalla Ronia tyynyllä ja aiheuttaen pojassa voimakkaan säpsähdyksen.
”Ummhhh – ei vielä”, Ron sai mutistua lakanoidensa välistä ja käänsi kylkeään raukean näköisenä. Harry heitti poikaa uudelleen tyynyllä, mikä sai Ronin nousemaan tahtomattaan ylös ja pukemaan vaatteensa päälleen väsymyksen vallitessa hänen liikkeitään. Kun he laskeutuivat makuusalista oleskeluhuoneeseen johtavia portaita alas, he näkivät oleskeluhuoneessa ujoina kyyhöttävät ykkösluokkalaiset, jotka näyttivät lähinnä siltä, etteivät tienneet mitä tehdä. Pojat katsoivat toisiaan leveä virne naamallaan, kuin huvittuneena pienempien jännityksestä ja siitä havainnosta, että he todellakin kuuluisivat nykyään Tylypahkan vanhimpiin oppilaisiin. Harry ja Ron kävelivät kohti suurta salia hymyillen ja nauttien ajatuksesta, että pääsisivät jatkossa syömään Tylypahkan melko monipuolisia ja maukkaita ruokia päivittäin. Suuri sali oli täynnä oppilaita, jotka nauttivat aamupalastaan ja näyttivät enemmän tai vähemmän väsyneiltä. Tuvanjohtajat kiersivät tupapöytiä jakaen uusia lukujärjestyksiä ja neuvotellen joidenkin oppilaiden kanssa V.I.P. -arvosanoista ja niiden rajoittamista ainevalinnoista seuraavaa vuotta koskien. Hermione oli saanut haltuunsa myös Harryn ja Ronin lukujärjestykset, jotka hän ojensi pojille hymyillen.

”Ihanaa päästä jälleen opiskelemaan!” Hermione sanoi iloa hehkuen ja tämän silmistä pystyi näkemään aitoa innostusta asiaa kohtaan.
”Et voi olla tosissasi”, Hermionen vieressä istuva Ginny sanoi järkyttyneen näköisenä ja oli kaataa murot kulhonsa ohitse. Hermione ei kiinnittänyt tytön huomautukseen minkäänlaista huomiota ja jatkoi aamiaisensa syömistä yli-innostunut ilme kasvoillaan.
”Heti ensimmäisenä muodonmuutoksia! En haluaisi nähdä McGarmiwaa heti aamusta – henkinen mielentilani ei kestä sellaista kidutusta”, Ron mutisi masentuneena puristaessaan lukujärjestystään kädessään.
”Eihän sitä tiedä, vaikka McGarmiwasta olisi tullut kesän aikana... noh, lempeä”, Harry sanoi virnistäen.
”McGarmiwa? LEMPEÄ? Ei ikinä!” Ron huudahti järkyttyneenä.
”Taidat olla oikeassa”, Harry naurahti, ”se nainen on luotu tiukkapipoiseksi”.
”Oletteko muuten ihmetelleet sitä, että Maya joutui Luihuiseen, vaikka Ashlee on Rohkelikossa?” Hermione kysyi yhtäkkiä kummastellen ja näpersi sormillaan lusikkaansa.
”Se tyttö on raivostuttava! Sen junakohtaamisen jälkeen en todellakaan ihmettele, että hän on Luihuisessa. Hän oli kaiken lisäksi itse äärettömän lapsellinen kommentteineen ja minusta tuntuu, etten tule ikinä sietämään häntä. Minkä ikäinen hän on?” Ginny puuttui keskusteluun kiihtyneenä ja sai käännettyä muutaman Rohkelikon kummastuneen katseen itseensä.
”Sain eilen Ashleelta sellaisen käsityksen, että Maya on kuudennella”, Hermione vastasi hieman mietteliäällä äänensävyllä. ”Mitä junassa sitten tapahtui?”

Ginny selitti junan tapahtumat Hermionelle kiihtyneenä ja hänen poskensa punehtuivat hetki hetkeltä enemmän. Ginnyn puhenopeus oli huomattavasti normaalia nopeampi, ja tytön ilmeestä huomasi tämän todella loukkaantuneen Mayan kommenteista.
”Ai... No ehkä hän vain oli jollain tapaa jännittynyt uusista ihmisistä eikä vain osannut luoda kunnollista ensivaikutelmaa. Sehän on toisaalta ihan inhimillistä”, Hermione sanoi tyypillisesti tietävään tapaansa, vaikka kuulostikin hieman siltä, ettei uskonut itsekään täysin sanoihinsa.
”Inhimillistä?” Ginny naurahti. ”Sitten, kun toisten pilkkaamisesta tulee inhimillistä, minä muutan Siperiaan.”
”Ginny, älä ole typerä”, Hermione sanoi huvittuneena, ”anna Mayalle mahdollisuus paikata sanomisiaan.”

Välittömästi Hermionen sanojen jälkeen Maya käveli sisään suureen saliin perässään kaksi muuta kuudesluokkalaista luihuistyttöä. Maya oli kiinnittänyt mustat, laimeasti kihartuvat hiuksensa hiussoljella kiinni ja kaksi muuta tyttöä olivat ottaneet Mayan tämänpäiväisestä hiustyylistä mallia ja sitoneet omat hiuksensa samalla tavalla.
”Siinä paha, missä mainitaan”, Ginny tokaisi töykeästi luoden Mayaan halveksuvan katseen. ”Hän on näköjään saanut kiedottua yön aikana kaksi tyttöä pikkusormensa ympärille – en edes tahdo tietää, mitä keinoja hän on käyttänyt.”
”Äh, älä ole ennakkoluuloinen. Mayahan on saattanut tuntea nuo tytöt jo ennen koulun alkamista”, Hermione sanoi ja katsoi luihuisten pöytään istunutta kolmikkoa tulkitsematon ilme kasvoillaan.
”Miten ihmeessä te jaksatte puida noin ilmiselvää asiaa?” Ron puuttui keskusteluun haukaten samalla leivästään suuren palan. ”Mayahan on luihuinen, eikä heiltä tunnetusti voi odottaa kovin inhimillisiä tekoja.”
”Puhutteko siskostani?” Ashleen ystävällinen ääni kuului yhtäkkiä Ronin takaa ja sai tämän säpsähtämään.
”E-eei. Me puhuimme Malfoysta, siitä johtajapojasta. Hän oli kuulemma ostanut uuden, tuliterän huispausluudan ja pohdimme vain Rohkelikon mahdollisuuksia voittaa huispauspokaali”, Harry puuttui hätäisesti keskusteluun ja mulkaisi Ronia nopeasti. Ashlee kurtisti hieman kulmiaan, eikä hänen ilmeestään pystynyt päättelemään oliko tämä uskonut selitystä vai ei. Tyttö istui pöydän toiselle puolelle, teki itselleen voileivän ja alkoi syödä sitä hieman huonolla ruokahalulla.
”Nukuitko yösi hyvin, Ashlee?” Hermione kysyi ystävälliseen sävyyn ja katsoi tyttöä lämpimästi.
”Sano vain Ash”, tyttö hymähti, ”ja kyllä, nukuin hyvin. Tosin jossain vaiheessa yötä olin täysin varma, että ihmiset olisivat pelanneet oleskeluhuoneessa Portugalilaista rakkausarvuutusta, mutta se taisikin olla vain unta”, tyttö jatkoi naureskellen.
”Mitä on Portugalilainen rak-”, Ron aloitti, mutta joutui saman tien Ashleen keskeyttämäksi.
”Ah, tosiaan! Se ei taidakaan olla aivan yleinen leikki tällä seudulla. Voin selittää teille illalla, voimme jopa pelata sitä, jos saamme tarpeeksi osallistujia mukaan”, Ashlee sanoi pirteästi kohauttaen olkiaan ja kääntyi katsomaan taaksensa, sillä McGarmiwa ojensi tälle uutta lukujärjestystä. Harry, Ron ja Hermione lähtivät kohti muodonmuutosluokkaa, sillä Ashlee uppoutui keskustelemaan McGarmiwan kanssa ensimmäisestä Tylypahkan illastaan ja Ginny painui kohti Kalkaroksen opettamia taikajuomia.

***

”Olette edenneet muodonmuutosten viimeiselle opiskeluvuodelle, mikä merkitsee sitä, että opintonne tarvitsevat täydellisen keskittymisenne ja tahtonne läpäistä ne. Enää emme muuta neulatyynyä siiliksi vaan siirrymme huomattavasti vaikeampiin muodonmuutoksiin – tulette tämän vuoden aikana osoittamaan taikasauvoillanne toisianne ja toivomaan toverienne opiskelleen läksynsä huolellisesti”, McGarmiwan terävä ääni kaikui luokassa ja sai oppilat vilkuilemaan toisiaan hieman hätääntyneenä. Hermione kirjoitti opiskelutavoitteita ylös kynä sauhuten, kun muut tyytyivät tekemään jotain vähemmän tähdellistä ja keskittymään enemmän kelloon kuin muistiinpanoihin. Harry ja Ron istuivat vierekkäin luokan keskivaiheilla ja Hermione istui Ashleen vieressä heidän edessään. Istumajärjestys sai kuitenkin pian kyytiä, kun Minerva pyysi jakoa kahteen ja oppilaat jakaantuivat luokan toisille puolille kahteen ryhmään.
”Nyt valitkaa ryhmästänne itsellenne tuleva vierustoverinne. Tämä käytäntö siksi, että nyt todennäköisesti ette istu parhaan ystävänne vieressä, mikä takaa sen, että voitte keskittyä opiskeluihinne huomattavasti paremmin”, Minerva sanoi luokan edestä ja aiheutti oppilaissa kummastuneita katseita tiukkuutensa takia. Harry katsoi nopeasti ryhmäänsä, joka oli täynnä hänelle hieman tuntemattomampia henkilöitä. Ihmiset kiirehtivät pareiksi vikkelään ja pian Harry huomasi seisovansa hymyilevän Ashleen vieressä ja tajusi, ettei hänellä tainnut olla enää paljoa valinnanvaraa. Luokan toisella puolella Hermione ja Ron olivat lyöttäytyneet pariksi ja Harry loi kaksikkoon osittain epätoivoisia katseita – Ashlee tuntui aivan liian pirteältä siedettäväksi koko vuoden ajaksi.  Harry sai osakseen etenkin Ronilta sääliviä katseita, mutta Harry yritti uskotella itselleen, että näin opiskelu tulisi sujumaan paljon paremmin. Oppilaat alkoivat valua parejensa kanssa uusille paikoille, ja Harry riensi Ashlee mukanaan Ronin ja Hermionen taakse – näin ainakin muut kaverit olisivat lähellä. Minerva alkoi välittömästi oppilaiden istuttua kertoa, mitä täydellisen muodonmuutoksen langettaminen edellytti ja myös Ashlee kaivoi muistiinpanovälineensä esille ja alkoi kirjoittaa, vaikkakin oli huomattavasti epäinnokkaampi kuin edessä istuva Hermione.

Tunnin loppupuolella oppilaat saivat aikaa harjoitella pareittain kilpikonnan muuttamista kameleontiksi ja toisinpäin, mikä osoittautui oletettua hankalammaksi. Kilpikonna meinasi välillä puraista sauvan pään poikki ja kameleontti taas häiriintyi ympärillä olevasta hälinästä ja pyöri pöydällä levottomana ympäriinsä. Harry yllättyi Ashleen taitamattomuudesta – hän olisi olettanut tytön olevan ainakin lähes Hermionen tasoinen, mutta Ashlee vaikutti jopa Harrya itseään surkeammalta. Tyttö onnistui tökkäämään kameleonttia sauvallaan silmään, muuttamaan sen liskoksi ja vaihtamaan kilpikonnan kuoren väriä, muttei tekemään sille muuta. Harry onnistui muuttamaan kilpikonnan kameleontiksi, muttei onnistunut saamaan siitä enää kilpikonnaa – kameleontille kyllä muodostui upea kilpi, mutta muuten se jäi täysin kameleonttimaiseksi. Edessä harjoitteleva Hermione teki täydellisiä muodonmuutoksia ja Ron katsoi tätä kateellisena ja kyseli turhaantuneena neuvoja tytöltä. Harrya nauratti Ronin yrittäessä muuttaa kilpikonnaa kameleontiksi – ainoa Ronin aikaansaama muutos oli se, että kilpikonnan häntä piteni muutamalla sentillä. McGarmiwa kierteli luokassa ohjeita antaen ja tunnin loputtua antoi läksyksi kirjoittaa aineen muodonmuutoksien vaatimista ominaisuuksista ja asioista, jotka edistävät muodonmuutosten onnistumista. Lopuksi hän pyysi Harrya, Ronia ja Hermionea jäämään luokkaan ja muiden poistumaan, mikä aiheutti monissa oppilaissa suurta ihmetystä – lukuunotettuna kolmikossa itsessään.

”Istukaa vain vielä alas, sillä tässä saattaa vierähtää hetki. Minua on pyydetty puhumaan tästä asiasta kanssanne, joten yrittäkää malttaa kuunnella. Te olette jokainen täyttäneet seitsemäntoista, mikä merkitsee sitä, että teillä on nyt virallisesti lupa liittyä Feeniksin kiltaan –”
”VIHDOINKIN!”
”Hiljaa, Potter. Feeniksiin kiltaan liittyminen edellyttää kuvailemattoman suurta tahtoa, omistautumista ja mielenlujuutta, sekä tuo mukanaan kasan vaikeuksia. Liittyminen kasvattaa kuolemanriskiä huomattavasti ja tuo mukanaan mieltä ahdistavia asioita, jotka häiritsevät päivin ja öin. Etenkin Molly toivoo kovasti, että harkitsette liittymispäätöstänne kunnolla - Feeniksin kiltaan liittyminen ei tuo oikeuksia, ei suojaa, eikä ylpeilemisen aihetta, vaan rajotteita, sääntöjä ja kuria elämään. En halua, että liitytte vain mukana olemisen ja tiedon saamisen ilosta, vaan vankkaasta tahdostanne olla osallisena tuhoamassa Voldemortia. Jos joku teistä haluaa jäädä Killan ulkopuolelle, osaamme arvostaa päätöstänne eikä se tee teistä pelkureita. Haluan teidän miettivän asiaa kunnolla ja ilmoittavan sitten, kun olette valmiita.”
”Eihän tässä ole mitään mietittävää! Olen yrittänyt päästä mukaan jo ties kuinka kauan, joten –”
”Harry, en ota liittymispäätöksiä vastaan tänään”, Minerva sanoi tiukasti. ”Luulen, että asiani tuli melkolailla selväksi, joten voitte mennä”, Minerva sanoi ja hänen katseessaan pystyi näkemään surullisuutta – aivan kuin hän ei olisi halunnut käydä koko keskustelua.

***

Loppupäivän tunnit vierähtivät ohitse yllättävän nopeasti – todennäköisesti sen takia, että koko kolmikon ajatukset pyörivät Feeniksin killassa ja siihen liittymisessä. Etenkin Harry oli liittymisestään täysin varma, eikä hänen tarvinnut miettiä päätöstään sekuntiakaan – hänen ajatuksensa keskittyivät lähinnä Killan toimintaan ja odotukseen siitä, että saisi olla osana sitä. Ron ja Hermione olivat päätöksistään myös melko varmoja, mutta etenkin Hermione aikoi miettiä päätöstään kunnolla ennen liittymistään. Tuntien loputtua kolmikko jutteli asiasta hiljaisesti oleskeluhuoneessa ja jokainen näytti olevan asiasta innoissaan. Keskustelu kuitenkin loppui heti alkuunsa, kun oleskeluhuone alkoi täyttyä muista oppilaista ja iltaa myöten oleskeluhuoneen väki vain lisääntyi. Kun ilta oli jo niin pitkällä, että nuorimmat oppilaat olivat menneet nukkumaan, Ashlee uskaltautui juttelemaan Harrylle, Hermionelle, Ronille ja paikalle saapuneelle Ginnylle.

”Mietin sitä Portugalilaista rakkausarvuutusta, josta puhuin aamiaisella. Jos haluatte, voisimme pelata sitä. Kysyin jo Lavenderin ja Parvatin mukaan ja Seamus ja Dean taitavat tulla muutaman kuudesluokkalaisen kera myös”, Ashlee selitti hieman epäröiden.
”Totta kai! Millainen peli se on?” Hermione kysyi välittömästi innostuneena.
”Itse asiassa se on sellainen, jossa tulee hieman intiimimpiäkin hetkiä”, Ashlee sanoi hiljenevällä äänellä, mutta jatkoi nauraen: ”Pullonpyöritystä pahimmillaan!”
Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan epäröiden, eivätkä tienneet pitäisikö tilanteesta olla huvittunut vai enemmänkin järkyttynyt. He päättivät kuitenkin mennä peliin mukaan, sillä ilta tuntui hieman tylsältä eivätkä päivän aikana saadut läksytkään tuntuneet kovin houkuttelevilta.


”Elikkäs, pelin idea on melko yksinkertainen. Otamme käyttöön kaksi huonetta: oleskeluhuoneen ja poikien makuusalin, koska käsittääkseni myös tytöt pääsevät sinne. Jokainen menee vuorollaan makuusaliin yksin, ja muut jäävät odottamaan oleskeluhuoneeseen. Oleskeluhuoneessa otetaan ihmisten kesken kilpailu, joka on hyvin yksinkertainen: se, joka sytyttää nopeimmin edessään olevan soihdun tuleen taikasauvallaan, saa päättää, kuka menee huoneessa olevan seuraksi. Nopeimmin soihdun sytyttänyt saa myös päättää, mitä he siellä tekevät. Se saa periaatteessa olla mitä vain, mutta yritetään karsia täydet mauttomuudet pois. Yleisimpiä asioita ovat ilman muuta halaus ja erilaiset suudelmat, mutta mielikuvituksen käyttö on sallittua”, Ashlee selitti.
”Saako nopeimmin soihtunsa sytyttänyt valita itseään?” Ginny kysyi virnistäen ja sai myöntävän vastauksen.
”Kun saatu homma on hoidettu makuusalissa, sinne laitetaan seuraava ihminen. Jokainen joutuu sinne jossain vaiheessa, joten pelin pitäisi olla melko reilu kaikkia kohtaan. Minä voin olla ensimmäisenä pelinvalvoja, joka ei periaatteessa osallistu peliin. Hän loihtii jokaiselle soihdun, hoitaa lähtölaskennan sen sytyttämistä varten ja pitää huolen, että jokainen joutuu huoneeseen jossain vaiheessa. Ovatko säännöt selvät?”

Ashlee sai osakseen nyökkäilyjä ja virnistyksiä, mutta joidenkin kasvoilla näkyi myös pientä jännittyneisyyttä ja häpeää. Ashlee loihti jokaisen pelaajan eteen keskikokoisen, mutta vankan näköisen tulisoihdun, joka odotti lämmittäviä liekkejä nuolemaan pintaansa.
”Onko kukaan vapaaehtoinen menemään huoneeseen ensimmäisenä?” Ashlee kysyi naurahtaen ja antoi katseensa kiertää osallistujissa.
”Minä voin mennä”, Ginny sanoi iloisesti naurahtaen ja lähti kiipeämään makuusaliin johtavia portaita ylös. Harryn mahassa muljahti – hän ei missään nimessä haluaisi joutua huoneeseen Ginnyn kanssa. Hän ei haluaisi tuoda tytön mieleen vanhoja muistoja, jotka saattaisivat alkaa häiritä heidän nykyisiä, hyviä ja kaverillisia välejään.
”Hienoa, että meillä on edes yksi näin innokas pelaaja! Noniin, nopeimmin soihdun sytyttänyt siis saa päättää, kuka menee Ginnyn seuraksi huoneeseen. Än, yy, tee, NYT!” Ashlee kiljui innoissaan ja reilut kymmenen oranssia loitsua syöksyi kilpailijoiden taikasauvoista kohti soihtuja. Hermionen soihtu roihahti tuleen selvästi ensimmäisenä, mitä seurasi noin kymmenen muun soihdun peräkkäinen syttyminen. Hermione kiljahti innostuksesta ja valitsi Ginnyn seuraksi huoneeseen Deanin. Hermione mietti tovin asiaa, jonka haluaisi Deanin ja Ginnyn suorittavan ja päätyi lopulta harmittomaan poskisuudelmaan. Dean nyökkäsi virnistäen ja kipusi portaat ylös makuuhuoneeseen, josta he pian Ginnyn kanssa laskeutuivat virnistellen alas.

Seuraavana huoneeseen joutui kuudesluokkalainen poika, joka näytti hieman hermostuneelta. Ashlee suoritti lähtölaskennan ja jälleen oleskeluhuoneen täytti loitsujen langettamisen aiheuttamat huudot ja valonvälähdykset. Kisa oli täpärä, mutta tällä kertaa Harryn soihtu sai kunnian syttyä tuleen ensimmäisenä, ja Harry valitsi Lavenderin pojan pariksi ja antoi tälle virnistellen tehtäväksi laulaa pojalle serenadi. Harryn annettua tehtävän Ron alkoi nauraa hervottomasti ja iski Harrylle toverillisesti silmää hyvän tehtävänannon ansiosta. Lavenderin poskilla helotti kevyt puna, mutta tyttö nousi portaat rohkeasti ylös ja tuli pian pojan kanssa portaita alas yhdessä.
”Muuten, mitä jos huoneessa huijaa? Jos ei teekään saamaansa tehtävää, tai valehtelee sen olevan eri kuin se oikeasti olikaan?” Hermione kysyi ihmetellen ja sai Ashleelta tarkan selostuksen siitä, että pelinvalvojalla oli tapana langettaa huoneeseen loitsu, joka viesti valvojalle, jos joku yritti huijata. Seuraavana huoneeseen meni Ron, joka näytti kadottaneen osan itseluottamuksestaan heti, kun oli kuullut joutuvansa huoneeseen. Hän lähti kohti portaita epäröiden, muttei kuitenkaan sanonut sanaakaan vastaan – korkeintaan mutisi huomaamattomasti Harryn ohittaessaan, että tämän olisi parasta voittaa ja keksiä jotain ei-niin-kamalaa. Ronin onneksi Harry sattuikin voittamaan, mutta Harrysta valinta tuntui äärettömän vaikealta. Hän oli ollut aistivinaan Ronista jo useiden vuosien ajan pieniä merkkejä, jotka viittaisivat tämän ihastuksesta Hermioneen, mutta kuitenkin Hermionen valitseminen tuntui ahdistavalta. Harry päätti kuitenkin ottaa riskin ja valita Hermionen ja antaa parille tehtäväksi suudella toisiaan. Hermionen kasvoilta oli luettavissa silkkaa järkytystä Harryn päätöksen kuultuaan ja Harryn teki mieli perua sanansa välittömästi. Hän kuitenkin pysyi hiljaa ja toivoi, että Ron olisi tyytyväinen päätökseen eikä tuntisi itseään täysin nolatuksi.

***

Ron istui makuusalissa sängynreunallaan ja odotti jännittyneenä, kuka ovesta astuisi sisään. Hänellä ei ollut aavistustakaan oleskeluhuoneen tapahtumista ja pieni hermostus valtasi hänen mieltään valloittaen hetki hetkeltä suurempia alueita hänen ajatuksistaan. Hän kuuli vaimeita askelia portaikosta, kohensi ryhtiään ja oli jo valmis odottamaan oven takaa paljastuvan jotain kamalaa, kuten Ginny tai joku miespuolinen henkilö, mutta sisään astuikin Hermione. Tyttö näytti huoneeseen paistavan kuun valossa kauniilta: Hermionen hiukset laskeutuivat tämän olkapäille luonnollisesti ja tytön kasvoilla oli hieman häpeällinen ilme.
”Mitä meidän täytyy tehdä?” Ron kysyi hieman epäröiden, mutta yritti saada ääneensä mahdollisimman paljon toverillista sävyä.
”Öhm, tuota... Minun täytyy – tai siis, meidän täytyy... suudella”, Hermione sanoi änkyttäen, mutta naurahti lopuksi kuin yrittäen tehdä tilanteesta jollain tapaa huvittavan ja normaalin. Ron naurahti tökerösti takaisin ja nousi seisomaan ottaen muutaman askeleen kohti Hermionea.
”No sitähän me olemme tehneet jo vuosikaudet”, Ron yritti vitsailla ja tehdä tilanteesta rennomman ja saikin Hermionen naurahtamaan jo hieman rentoutuneemmin. Tyttö kuitenkin vakavoitui pian Ronin koskettaessa tämän leukaa hellästi ja painaessa huulensa tämän huulia vasten. Ronista tunne tuntui ihanalta – tätä hän oli halunnut jo kauan. Poika irrottautui tytöstä kuitenkin pian ja sai sanottua naurahtaen jotain, joka kuulosti epäilyttävästi ”homma on hoidettu” -tapaiselta.
”Tämä kyllä kostetaan Harrylle”, Hermione virnisti ja sai Ronin suun loksahtamaan auki.
”Harrykö tämän aiheutti?” hän huudahti. ”Se senkin pikku –”
”Noinko kamalaa se oli?”, Hermione kysyi. ”Tiedän kyllä olevani huomattavasti parempi opiskelussa kuin suutelussa, mutta –”
”Ei, ei, ei! En minä sitä tarkoittanut. Mietin vain, että mistä ihmeestä Harry arvasi, että minä –”
”Sinä mitä?”
”Ei mitään, unohda koko juttu”, Ron hymähti vaivaantuneesti ja hänen poskensa punehtuivat.
”Voisin yrittää päästä Ashleen tilalle pelinvalvojaksi ja sinä voisit puolestasi yrittää voittaa kilpailun ja tunkea Harryn huoneeseen jonkun pariksi”, Hermione suunnitteli hänelle epätavalliseen sävyyn ja hymyili Ronille, joka nyökkäsi ilkikurinen virne naamallaan.

***

Hermione onnistui kuin onnistuikin pääsemään Ashleen tilalle pelinvalvojaksi, mutta Ronin suoritus ei ollut yhtä vakuuttava. Hän ei ikinä onnistunut sytyttämään soihtua ensimmäisenä ja joutui kärsimään useasta häpeällisestä hetkestä huoneessa, ennen kuin onnistui tavoitteessaan. Ron tuuletti suurieleisesti, vilkaisi Hermioneen tyytyväinen ilme kasvoillaan ja passitti Harryn Ashleen seuraksi huoneeseen. Hän antoi parille saman tehtävän kuin oli itse saanut Harrylta aiemmin ja virnisteli tyytyväisenä Harryn epätoivoisen ilmeen nähdessään.

Harry lähti epätoivoisesta ja ahdistuneesta olostaan huolimatta kohti makuusalia ja yritti vakuutella itselleen koko jutun olevan vain leikkiä. Hän nousi portaat ylös hitaasti, pysähtyi oven eteen ja avasi sen varovasti. Ashlee istui Seamusin sängyllä sievästi hymyillen ja näytti yksinkertaisesti säteilevältä huoneeseen lankeavassa kuun ja tähtien valossa. Harry hymyili Ashleelle hieman hermostuneesti ja selitti tälle, mitä heidän pitäisi tehdä. Ashlee suhtautui tietoon rauhallisesti ja sai Harryn ajattelemaan, että tytön oli täytynyt pelata kyseistä peliä lukuisia kertoja ennenkin. Ashlee ei noussut sängyltä, joten Harry päätyi istumaan tämän vierelle ja tuijottamaan tytön sinisiin silmiin tulkitsematon ilme kasvoillaan. Harry kallisti päätään hieman ja nojautui kohti Ashleeta, mutta säpsähti nopeasti takaisinpäin tytön avatessa suunsa.
”Ei vielä, Harry”, Ashlee sanoi rauhallisesti ja sai Harryn kurtistamaan kulmiaan ja ihmettelemään, mitä oli tehnyt väärin.
”Haluaisin ensin puhua kanssasi hetken, sillä minusta tuntuu, etten pysty puhumaan täällä kenellekään muulle”, tyttö jatkoi hiljaisesti ja painoi päänsä alas. Harry kurtisti kulmiaan entisestään ja oli totaalisen hämmästynyt Ashleen sanoista - miten ihmeessä tyttö ajatteli, että pystyisi puhumaan hänelle paremmin kuin muille? ”Taidat pitää minua ärsyttävänä?”, tyttö naurahti surun ja säälittävyyden säestämällä äänellä katsellen yhä jalkoihinsa ja pyöritellen hiussuortuvaa sormiensa lomassa. Harry oli juuri avaamassa suutaan ja vastaamassa jotain, josta ei itsekään ollut täysin varma, mutta ei ehtinyt sanoa sanaakaan ennen Ashleen jatkamista. ”Ei se mitään, niin muutkin pitävät. Tai kyllä se oikeastaan minua ahdistaa, sillä kukaan ei taida ymmärtää millainen olen oikeasti. Ihmiset ajattelevat minut tekopirteänä, ylitsepääsemättömän iloista esittävänä tyttönä, jolle ulkonäkö on kaikki kaikessa. En minä ole sellainen. Olen kyllä iloinen, mutten pysty ymmärtämään, mitä ärsyttävää siinä on – parempi kai sekin, kuin jatkuva valitus ja kitinä. Tosin taidan kuulostaa juuri nyt siltä – valittavalta ja kitisevältä lapselta, joka ei saa kaikkea mitä haluaa”, Ashlee mutisi nauraen ja kohotti katsettaan. Harry näki tytön silmien välkehtivän silmiin kihoavien kyynelten ansioista ja pyyhkäisi silmäkulmasta karanneen kyyneleen sormellaan pois Ashleen kasvoilta. Hän ei osannut sanoa sanakaan, eikä ymmärtänyt, mistä Ashleen yllättävä purkaantuminen oli johtunut – se tuntui kuitenkin jollain tapaa hyvältä, hän oli onnellinen huomatessaan Ashleessa inhimillisen puolen ja tämän kasvoilla ilmeen, jota ei vallinnut ihoa kiristävä kestohymy. Hän halasi Ashleeta ja suuteli tätä varovasti eikä joutunut tällä kertaa tytön keskeyttämäksi. Suudelman jälkeen Harry puristi hiljalleen itkevän Ashleen itseään vasten eikä voinut olla ihmettelemättä, miten oli joutunut jo toisena Tylypahkan iltanaan tällaiseen tilanteeseen – kuuntelemaan hänelle oikeasti täysin tuntemattoman tytön purkaantumista ja kaikenlisäksi suutelemaan tätä. Eihän hän oikeastaan ollut edes ehtinyt muodostaa Ashleesta kunnollista mielipidettä ja nyt tämä jo oli itkemässä sitä, että Harry piti tätä ärsyttävänä. Tilanne alkoi huvittaa Harrya ja hän alkoi nousta varovasti Ashleen alta ja hymyili tälle rohkaisevasti. Ashlee pyyhki loputkin kyyneleet silmistään ja tämän posket alkoivat punoittaa häpeästä.
”Anteeksi.”
”Ei se mitään, kaikki on ihan hyvin.”

***

”Miten ihmeessä teillä kesti niin älyttömän kauan?” Ron kysyi Harrylta kuiskaten yöllä poikien makuusalissa.
”En oikeastaan tiedä. Ashlee vain... Hän jollain tapaa vain murtui”, Harry vastasi kummastuneena.
”Murtui? Lyyhistyi osissa lattialle?” Ron kysyi järkyttyneenä ja nousi kyynärpäidensä varaan sängyllään.
”Äh, en nyt tarkoittanut ihan kirjaimellisesti. Hän alkoi yhtäkkiä itkeä sitä, kuinka kukaan ei pidä hänestä eikä hän ole sellainen, kuin kaikki luulevat. Hänhän on ollut täällä vasta yhden päivän ja olettaa jo nyt jotain tuollaista! En ehkä ikinä opi ymmärtämään naisia”, Harry sanoi lopuksi virnistäen ja loi Roniin ”tiedät-kyllä-mitä-tarkoitan” -katseen. Ron naurahti sängyllään rennosti ja sammutti yövalonsa viereiseltä pöydältä.
”En minäkään. Hyvää yötä.”
”Öitä.”

***

A/N2: Tiedän, että Ashleen itkukohtaus oli melko yllättävä ja epärealistinenkin, mutta yrittäkää kestää. Siihen oikeastaan liittyy pienoinen asia Ashleen menneisyydestä, joka tulee vielä ficin aikana selville.;> Kommentteja otan yhä enemmän kuin mielelläni vastaan! :>

Herski

  • Malfoyn vaimo
  • ***
  • Viestejä: 350
  • Dramione ♥
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) 2.luku 12.2
« Vastaus #6 : 18.02.2008 21:30:32 »
Kiitos ihanasta luvusta! Minä pidin tästä oiken kovasti!
Varsinkin siitä Ron ja Hermione kohtauksesta siellä poikienmakuusalissa. ;D Hehheh...
Mutta kokonaisuudessaan luku oli upea. :D
Harryllä ja tolla Ashleellä taitaa tulla jotain juttua? Olenko oikeassa? ;)
Mutta niinkuin jo sanoinkin niin pidin tästä luvusta kovasti ja toivon että laitat pian jatkoa! =)
DRAMIONE ♥

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Re: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) 2.luku 12.2
« Vastaus #7 : 24.02.2008 23:06:54 »
Herski: Kiitos jälleen kommentistasi!:> Harryn ja Ashleen tilanne selviää pikkuhiljaa.;>

A/N: Itse olen kohtalaisen tyytyväinen tähän lukuun. Yksi kohta hieman häiritsee, mutta annoin sen kuitenkin olla. Toivottavasti annatte kommenttia, etenkin OC-hahmoista olisi kiva kuulla jotain. Mitä pidätte? Onko niistä kivaa lukea vai hyppisittekö sellaiset kohdat mieluummin vain ylitse? :>

***

Luku 4


Helvetti, olen taas myöhässä.

Maya riensi pitkin Tylypahkan sokkeloisia käytäviä pää kolmantena jalkana eikä halunnut millään myöntää itselleen eksyneensä jälleen. Tylypahkan käytävät onnistuivat yllättämään yhtenään – välillä tyttö oli aivan varma menevänsä oikeaan suuntaan, mutta huomasikin yhtäkkiä joutuneensa jälleen umpikujaan tai käytävään, jonka seiniltä löytyi vain visusti lukittuja ovia. Maya jupisi itsekseen turhautuneena tullessaan jo kolmatta kertaa samanlaiseen aulaan, jonka seinät oli vuorattu kirjahyllyillä ja keskellä huonetta oli pari samettista sohvaa. Hän ei voinut käsittää, miten Tylypahkan oppilaat pystyivät paikantamaan itsensä hetkessä, vaikka kaikkialla näytti niin samanlaiselta ja portaatkin liikkuivat miten sattuu – oli kuulemma myös olemassa portaita, jotka johtivat eri päivinä eri paikkoihin. Mayalla oli tarkoituksena löytää tiensä taikuudenhistorian luokkaan, mutta tehtävä tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta, eikä hän voinut olla kiroamatta sitä, että oli käskenyt muiden mennä edeltä hänen hidastellessaan aamiaisensa kanssa. Maya hidasti väsyneenä vauhtiaan ja käveli pitkin käytävää, joka näytti jo epäilyttävän tutulta, ja hän oli varma kävelleensä sitä pitkin jo useita kertoja.

”Oletko eksynyt?” huvittunut ääni kysyi yhtäkkiä Mayan selän takaa ja tyttö näki Draco Malfoyn istuvan rennosti käytävällä sijaitsevalla sohvalla.
”No en tietenkään!” Maya kivahti ja sai Dracon nauramaan hieman ylimielisenkuuloisesti.
”Olet kävellyt tästä jo kolmesti”, poika sanoi huvittuneena, ”mutta jos et ole eksynyt, niin voit varmasti jatkaa matkaasi.”
Maya avasi nopeasti suunsa, mutta päätyikin huokaisemaan raskaasti ja mutisemaan jotain sokkeloisista käytävistä ja taikuudenhistorian luokasta. Draco virnisti tietäväisenä, nousi sohvalta ja lähti opastamaan Mayalle tietä luokkaan.
”En yleensä ole näin ystävällinen, joten älä saa väärää käsitystä. Yleensä olisin tyytynyt nauramaan sinulle sohvalta, mutta minulla onkin sinulta hieman kysyttävää”, poika selitti kylmällä äänellä.
”No alahan sitten kysellä – ja yritä olla nopea, sillä haluan ehdottomasti ehtiä kuulemaan 1500-luvun noitarovioista”, tyttö sanoi äkkipikaisesti, eikä Draco tiennyt oliko Mayan lausahdus ollut sarkasmia vai ei.
”Satuin vain kuulemaan isäni ja yhden hänen vaikutusvaltaisen tuttavansa keskustelun. Onko isäsi nimi Jerry Wilson?” Malfoy kysyi ja katsoi Mayaa vaativasti silmiin. Tytön kasvoilla vuorotteli hämmästynyt ja mietteliäs ilme, mikä sai Dracon virnistämään ilkikurisesti ja kohottamaan kulmiaan. ”Arvasin.”
Mayan ilme kiristyi ja tyttö näytti siltä, kuin olisi vetänyt ympärilleen suojakuoren, jonka läpi ei pystynyt aistimaan tytön tunteita eikä ajatuksia. ”Mitä isästäni?”
”Ei mitään ihmeellistä – hänen olisi vain parasta alkaa tajuta, mikä on hänen parhaakseen.”

***

”Vuonna 1567 noidat ja velhot perustivat yhdistyksen, jonka tarkoituksena oli suunnitella keinoja noitien ja velhojen olojen parantamiseksi sen aikaisessa yhteiskunnassa”, professori Binns selitti yksitoikkoisella ja matelevalla äänellään hiljaiselle luokalle. Maya näpersi tyhjänä loistavan muistiinpanovihkonsa reunaa mietteliäänä eikä keskittynyt opetukseen edes sen vertaa, että olisi tiennyt mistä puhuttiin. Maya olikin aina ollut äärimmäisen laiska oppilas – hän ei keskittynyt tunneilla koskaan ja pohti mieluummin omia asioitaan kuin vanhanajan velhojen ongelmia, jotka he kaikenlisäksi olivat pitkälti itse aiheuttaneet huolimattomuutensa takia. Hänen ajatuksensa harhailivat pitkälti Dracon sanoissa, joita poika ei ollut suostunut selventämään Mayan yrityksestä huolimatta. Lopulta tyttö oli lakannut yrittämästä ja päättänyt esittää, ettei ollut edes kiinnostunut koko asiasta, vaan oli huomattavasti innokkaampi menemään oppitunnille.

Maya tunsi syvää pettymystä itseään kohtaan, sillä Draco oli saanut hänet huolestuneeksi, mikä todennäköisesti oli ollut pojan tarkoituskin. Hän oli jo vuosia onnistuneesti peittänyt todelliset tunteensa kylmän kuoren alle, eikä kukaan aikoihin ollut nähnyt hänen todellisia mielialojaan - ei ennen tätä päivää, ei ennen Malfoyta. Ihmiset ajattelivat hänet usein ilkeänä ja töykeänä, sillä siltä hän muiden silmissä halusi näyttää. Neutraalilta, jota kukaan ei ajattelisi heikkona, johon kukaan ei vahingossakaan kiinnittäisi liikaa huomiota tai pahempaa, alkaisi penkoa hänen asioitaan. Maya kyllä myönsi oikeastikin omistavansa hieman äkkipikaisen ja oikuttelevan luonteen, jota täydensi sarkastisuus ja pieni piikittelyn tarve, mutta ilkeäksi hän ei itseään kuitenkaan kutsunut.

”... mikä sai aikaan suuren kapinan velhojen keskuudessa”, professori Binnsin ääni valtasi luokan jokaisen nurkan kantavana, mutta yksisävytteisenä. Maya nojasi käteensä väsyneenä ja vilkuili kelloa, mutta yritti kuitenkin keskittyä kaikin voimin professorin puheeseen ja painaa tärkeimpiä asioita mieleensä. Muut oppilaat näyttivät yhtä väsyneiltä kuin Mayakin, ja suurin osa makasi pulpettiensa päällä silmäluomet painuen raskaina kiinni itsestään, kunnes ne taas rävähtivät tahdon voimasta auki ja olivat valmiit painumaan kiinni aina uudelleen ja uudelleen.

***

Ron, Harry ja Hermione nojailivat seinää vasten ennen pimeyden voimilta suojautumisen tuntia ja pohtivat innostuneina, millainen uusi opettaja tulisi olemaan. He olivat nähneet hänestä vilauksen aamiaisella: kyseessä oli ollut nuori miespuolinen henkilö, josta ei ollut pystynyt tekemään sen kummempia johtopäätöksiä niin nopealla näkemisellä. Käytävällä odotti monia oppilaita, sillä pimeyden voimilta suojautuminen oli suosittu oppiaine ja tämänvuotisessa ryhmässä näytti olevan henkilöitä jokaisesta tuvasta. Lyhyen odottelun jälkeen kulman takaa astuikin esiin melko pitkä mies, joka hymyili oppilailleen, mutta pysyi vaiti. Hän avasi luokanoven oppilaille, odotti heidän aloilleen asettumistaan ja istahti opettajanpöydän reunalle rentoon asentoon ottaen samalla taikasauvansa käteensä ja alkoi pyöritellä sitä käsissänsä taitavan näköisesti.

”Hyvää päivää. Olen teidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajanne, Sam Stanwood”, mies aloitti ja antoi katseensa kiertää pitkin luokkaa ja uteliaana kuuntelevia oppilaita. ”En ala kertomaan itsestäni mitään teitä pitkästyttäviä yksityiskohtia, joten annan teille vapauden kysyä minulta jotain, mitä haluatte tietää. Joten, onko kenelläkään kysyttävää? Ja mielellään jotain muuta kuin puhelinnumeroni ja kotiosoitteeni”, mies jatkoi virnistäen ja sai oppilaat katsomaan toisiaan huvittuneena.
”Eikö tosiaan kukaan tahdo kysyä mitään? Voimmehan me toki aloittaa suoraan opiskelun...”, Sam sanoi vihjaten ja saikin yhden epäröivän käden nousemaan. ”Niin?”
”Missä työskentelit ennen?”
Professori Stanwood irvisti kummallisesti ja naurahti. ”Tuo on yksi niistä kysymyksistä, joihin en vastaa.”
Oppilaiden kasvoille kohosi kummastuneita ilmeitä, mutta tunnin alkamisen venyttämiseksi yhä useampia käsiä nousi pystyyn – ensin hieman epäröiden, mutta pian innokkaasti ilmaa halkoen. Professori Stanwood antoi oppilaille vastausvuoroja joko nyökäten heihin päin tai osoittaen heitä taikasauvallaan, mikä sai osan oppilaista hätkähtämään säikähtäneenä.
”Osaatko tehdä anteeksiantamattomia kirouksia?”
”Osaan kyllä, mutta en käytä niitä mielelläni. Vältän niiden käyttöä viimeiseen asti”, mies vastasi vakavana ja sai heikkoluontoisimmat oppilaat pyörimään epämukavasti paikoillaan ja luomaan professoriin pelokkaita katseita.
”Onko sinulla tyttöystävää?” Puuskupuhissa opiskeleva tyttö kysyi ja punehtui korviaan myöten heti kysymyksen esitettyään. Kysymys sai miespuoliset henkilöt virnistämään ja parantamaan ryhtiään pulpeteillaan ja koko luokka odotti vastausta hymyillen ilkikurisesti.
”Ei ole”, Sam vastasi naurahtaen, ”minulla ei ole ollut aikaa sellaisille. Mutta nyt kysymykset saavat riittää, avatkaa oppikirjanne sivulta 3.”

Oppilaat näyttivät pettyneiltä kaivaessaan kirjansa laukuistaan ja avatessaan ne vastahakoisesti. Sivulta paljastui otsikko ”Hallitse torjuntasi täydellisesti” ja professori Stanwood näpäytti taikasauvallaan muutaman kerran taulua, jolle alkoi ilmestyä tekstiä koskien kirousten torjumista ja siihen liittyviä vihjeitä. Tunnin edetessä oppilaat huomasivat, että uusi opettaja oli melko tiukka ja vaati täydellistä hiljaisuutta, mutta osasi kertoa asiat mielenkiintoisesti ja heittäen väliin hyviä, sarkastisia kommentteja ja vitsejä.

Ron keskittyi opetukseen tarkemmin kuin yleensä, sillä professori Stanwood hallitsi kuulijan huomion kiinnittämisen ja mielenkiintoisen kerrontatyylin täydellisesti – hän kertoi väliin omia kokemuksiaan ja vihjeitä koskien opetettavaa asiaa. Ron ei saanut katsettaan irti opettajasta, joka käytti kertoessaan luonnollista elekieltä ja otti oppilaita mukaan opetukseen kysymysten avulla. Tunnin loppupuolella hän harjoitteli kirousten torjumista Harryn kanssa, mikä osoittautui melko hankalaksi Harryn taitojen ansiosta. Professori Stanwood kierteli luokassa neuvoen oppilaita ja korjaten pienimmätkin virheet – mies halusi selvästi oppilaidensa keskittyvän tekemiseensä täydellisesti, ja hän halusi myös tuloksia. Kun oli Ronin vuoro yrittää iskeä Harrya kirouksilla, Stanwood tuli poikien luokse ja kehui Harryn sulavaa liikkumista ja nopeita refleksejä, joiden avulla poika ehti torjua jokaisen Ronin liikkeelle lähettämän kirouksen. Hän huomautti kuitenkin Harrylle liiallisesta katsekontaktin kadottamisesta vihollisensa, joka oli tässä tapauksessa Ron, kanssa, sillä se saattaisi vakavammassa tilanteessa kostautua kohtalokkaasti. Tunnin jälkeen Ron tunsi olonsa hirvittävän tyytyväiseksi ja hänestä todella tuntui siltä, että tulisi oppimaan tulevan vuoden aikana professori Stanwoodilta paljon. Miehen opetustyyli oli täydellinen – tiukka ja vaativa, mutta siltikin jollain tapaa rentouttava ja mielenkiintoinen.


Harrylla, Ronilla ja Hermionella oli seuraavaksi hyppytunti, jonka he ajattelivat käyttää rennosti leväten ja nauttien viimeisistä kesäpäivistä. Tietenkin Hermione oli ensiksi yrittänyt kivenkovaa saada Harryn ja Ronin kirjoittamaan muodonmuutosaineitaan, mutta pojat olivat kuitenkin saaneet puhuttua tytön ympäri ja uskomaan, että sen voisi kirjoittaa myöhemminkin. Harrylla oli aikomuksena pitää Rohkelikon huispausjoukkueen karsinnat tänä iltana, ja joukkueeseen oli tarkoituksena löytää ainakin uusi jahtaaja, koska Katie Bell oli jättänyt Tylypahkan viime vuoden jälkeen. Hän halusi myös selvittää, löytyisikö vanhoille pelaajille mahdollisesti parempia korvaajia, joten Harry päätti lähteä tekemään asiasta ilmoitusta Rohkelikon oleskeluhuoneen ilmoitustaululle. Hermione ja Ron taas päättivät mennä kahdestaan nauttimaan kesäisestä ilmasta järven rannalle, jossa he voisivat jutella rauhallisessa tunnelmassa ja ottaa lämpimästä päivästä kaiken irti. He kävelivät läpi Tylypahkan tiluksien rauhoittavan hiljaisuuden vallitessa, eikä hiljaa oleminen tuntunut lainkaan vaivaantuneelta tai ahdistavalta. Linnut halkoivat ilmaa siivillään lentäessään nopeasti läpi Tylypahkan pihamaan ja viserrellen keskenään mitä eriskummallisimmilla äänillä. Hermione antoi katseensa kiertää vihreällä pihalla ja taivaalla lentävissä linnuissa hymyillen ja käveli rauhallisin askelin kohti rantaa Ron perässään. Rannalle saavuttuaan he istuivat pehmeälle nurmikolle ja Ron alkoi epähuomiossa nyppiä ruohotupsuja irti maasta ja heitellä niitä rantaveteen, jonka pinnalle ne jäivät kellumaan rauhallisesti. Aurinko heijasti kevyesti aaltoilevasta veden pinnasta kauniisti ja sai Hermionen ja Ronin siristelemään silmiään ja kadottamaan Ronin heittämät ruohotupsut näköpiiristään.

”Ihana ilma”, Hermione henkäisi ja katsoi Ronia hymyillen. Ron hymyili tytölle takaisin, mutta pysyi vaiti – säästä puhuminen ei kuulunut poikien tapoihin.
”Mitä pidit Stanwoodista?” Ron kysyi Hermionelta vaihtaen puheenaiheen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaan ja katsoi tyttöä silmiään siristellen.
”Hän oli... taitava. Ja mukava. Pidin hänestä kovasti, vaikka hänen vaatimustasonsa olikin hurjan korkea”, tyttö vastasi tuijottaen järven pintaa. ”Minua vain jäi mietityttämään hänen entinen työnsä, mikä se olisi voinut olla?”
”Äh, en tiedä. Ei sillä niin väliä”, Ron vastasi. Hän oli kerrankin päässyt juttelemaan Hermionen kanssa kahdestaan eikä ollut kovin innokas miettimään uuden opettajansa entistä työpaikkaa – hän olisi paljon mieluummin vain viettänyt laatuaikaa tytön kanssa ja nauttinut syysauringon vielä lämmittävistä säteistä. Kaksikko vaipui taas hiljaisuuteen ja Hermione asettui makoilemaan selälleen nurmikolle ja sulki silmänsä. Ron katseli tytön rauhallista olemusta, mutta käänsi katseensa nopeasti pois Hermionen noustessa takaisin istuma-asentoon selkää painaneen kiven takia. Ron olisi halunnut hivuttautua lähemmäs Hermionea, muttei kehdannut liikkua, vaan päätyi miettimään, mikä olisi hyvä tekosyy päästä lähemmäs tyttöä.

”Hiuksissasi on muurahainen”, Ron tyytyi sanomaan ja tajusi saman tien itsekin, ettei hänen keksintönsä ollut ollut paras mahdollinen, sillä se sai Hermionen kirkaisemaan säikähdyksestä ja huutamaan hysteerisenä, että Ronin täytyisi ottaa se pois. Ron oli onnellinen, ettei hiuksissa oikeasti ollut mitään, sillä muurahaiset olivat hämähäkkien ohella melko ällöttäviä eikä hän olisi kovin mielellään kaivanut sellaista pois Hermionen tuuheista hiuksista.
”RON, ÄKKIÄ!” Hermione huusi kiemurrellen, kuin peläten olemattoman muurahaisen tippuvan hänen niskaansa. Ron virnisti tytön selän takana ja koski kevyesti tämän hiuksiin kuin ottaen niistä jotain pois. ”Sinne meni. Mistä lähtien olet pelännyt viattomia muurahaisia?”
”Siitä lähtien, kun sinä kerrot sellaisen olevan hiuksissani ja on vaara, että olet luullut jotain oikeasti vaarallista taikamaailman ötökkää muurahaiseksi ja sellaisella on vaara pudota vaatteideni sisään. En luota hyönteistietouteesi”, Hermione selitti kiivaasti, mutta päätyi lopulta virnistämään pojalle tietäväisenä.
”Minä kuule osaan nimetä jokaisen maailman öttiäisen vaikka unissani!” Ron huudahti, mutta naurahti sitten ja pörrötti Hermionen hiuksia kädellään. ”Ja sitä paitsi ei hiuksissasi enää ole mitään.”
Hermione hymyili Ronille katsoen tätä silmiin ja asettui sanaakaan sanomatta makoilemaan maahan niin, että tämän pää oli Ronin sylissä. ”Nyt muurahaiset eivät pääse hiuksiini”, hän totesi ja sulki silmänsä. Ron katsoi tyttöä hämmästyneenä, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän laski toisen kätensä Hermionen pään päälle ja pyöritteli tämän hiussuortuvaa sormiensa lomassa hiljaisena.
”Onko tyttöjen hiuksissa aina takkuja?”

***

”Oletko kiinnostunut huispauksesta? Haluaisitko olla osallisena taistelemassa huispauspokaalista?
Rohkelikon huispausjoukkueen karsinnat pidetään TÄNÄ ILTANA välittömästi Luihuisten karsinnoiden jälkeen, joiden oletetaan loppuvan noin kello 20.00. Haussa on etenkin uusi jahtaaja, mutta myös muille paikoille voi yrittää pyrkiä. Toivoisin hakijoilta kunnollista lentotaitoa ja tietoa huispauksesta, etteivät karsinnat kestäisi koko yötä. Jos olet kiinnostunut, laita nimesi alle ja ilmesty huispauskentälle sovittuna kelloaikana.
Terveisin: Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, Harry Potter”


Harry katsoi ilmoitustaan tyytyväisenä ja oli itsekin hämmästynyt siitä, että sai sen niin nopeasti valmiiksi ja kaikenlisäksi kelvollisin lopputuloksin. Hän halusi ilmoittaa karsinnoista mahdollisimman viime tingassa sen takia, että ykkösluokkalaiset eivät yleensä tajunneet lukea ilmoitustaulua jokaisella kerralla sen ohittaessaan – näin Harry välttäisi taidottomien ensiluokkalaisten karsintoihin saapumisen. Totta kai pelkona oli menettää joku äärimmäinen lahjakkuus, mutta hän oletti lahjakkaan oppilaan ottavan selvää karsintojen ajankohdasta itse. Hän nyökkäsi vielä hyväksyvästi ilmoitukselleen ja päätti lähteä Ronin ja Hermionen luokse rannalle, jonne he olivat ilmoittaneet menevänsä. Heti hänen väistyttyään ilmoitustaulun luota muutama oppilas ryntäsi innokkaana sen luokse lukemaan karsintojen ajankohdan ja kirjoittamaan nimensä listaan. Harry huokaisi ajatellen tulevaa, rankkaa iltaa ja poistui oleskeluhuoneesta.

Kun Harry oli saanut selvitettyä tiensä pihalle asti, hän otti suunnan kohti rantaa, jossa näkikin kaksi ihmistä. Päästyään lähemmäs hän varmistui kaksikon henkilöllisyydestä, mutta kurtisti saman tien kulmiaan tajutessaan Ronin ja Hermionen asennon – Hermione makasi pää Ronin sylissä ja Ron silitteli tämän päätä rauhallisesti. Näky oli yksinkertaisesti kummallinen, sillä Harry ei ollut tottunut näkemään kaksikkoa noinkaan läheisissä tunnelmissa ja hän mietti jopa hetken, olisiko parasta antaa heidän olla vain kahdestaan, mutta päätyi kuitenkin menemään ystäviensä luokse.
”Öhm, sain ilmoituksen valmiiksi”, Harry sanoi hieman epäröiden ja istahti maahan Ronin vierelle.
”Ai hei, Harry”, Hermione sanoi hätäisesti ja nousi istumaan. Hän asetteli hiuksiaan hetken, mutta tajusi sitten, ettei niitä saanut laitettua sen kummemmin ja käänsi katseensa kohti linnaa, jonka luota tuli muutama nelosluokkalainen rohkelikko. Tyttöporukka istui muutaman metrin päähän Ronista, Harrysta ja Hermionesta ja tytöt hihittelivät hermostuneena ja tökkivät toisiaan nauraen. Kolmikko katsoi hetken tyttöjä kummastuneena, mutta uppoutuivat pian keskusteluun illan huispauskarsinnoista, joita Ron jännitti ja Harry puolestaan pelkäsi, ettei löytäisi kunnollista jahtaajaa. Ron tunsi ohimollaan kevyen kosketuksen kesken illan mahdollisten tapahtumien puinnin ja käänsi katseensa maahan, jossa lojui palloksi rutistettu paperi. Muutaman metrin päässä istuvat tytöt hihittelivät hermostuneena ja Ron mulkaisi tyttöjä avaten paperin Harryn ja Hermionen uteliaiden katseiden alaisena.

”Hei! Milloin Rohkelikon huispauskarsinnat ovat? Kuulimme huhua, että tänään, mutta ajattelimme nyt kaiken varalta vielä tarkistaa. Päätimme heittää sinua tällä paperilla, koska olisi ollut liian nöyryyttävää kysyä suoraan kapteenilta (joka on Joannasta hyvännäköinen)!”
”Harry, sinulla taitaa olla ihailija”, Ron virnisti ja ojensi paperin Harrylle, ”ainakin olettaisin jonkun noista tytöistä olevan Joanna.”
Harry luki paperin nopeasti läpi ja käänsi katseensa tyttöihin. Yksi heistä oli painanut häpeissään päänsä käsiinsä, mistä pystyi päättelemään, että mitä todennäköisimmin juuri hän oli kyseinen Joanna. Harry ei jaksanut olla lapsellinen ja kirjoittaa vastausta paperille, vaan tyytyi huutamaan tytöille huispauskarsinnoiden ajankohdan, jonka kuultuaan tytöt lähtivät hihitellen pois paikalta.
”Voi herran jestas, toivottavasti nuo eivät ole siellä!”

***

Maya käveli ripein askelin hieman hämärtävällä ja hetki hetkeltä viilenevällä pihalla ja puristi luutaansa tiukasti otteessaan. Luihuisten huispauskarsintojen oli määrä alkaa pian ja hän oli vakaasti päättänyt yrittää päästä joukkueen jahtaajaksi. Mayaa puistatti, kun hän näki Draco Malfoyn seisovan keskellä huispauskenttää omahyväinen virne naamallaan – pojasta oli tullut huispauskapteeni ja päättäisi tämänvuotisen joukkueen kokoonpanon. Karsinnat alkoivat luihuisille tyypilliseen tapaan: kokelaat nousivat luutineen ilmaan ja saivat käskyn yrittää pudottaa toisiaan luudiltaan kyynärpäätaktiikan avulla. Kaikki yrittivät lentää matalalla mahdollisen putoamisen takia ja tehtävä sai nuorimmat kokelaat luovuttamaan heti kättelyssä. Maya lensi taitavasti: hän väisteli muita nopeasti, iski muutamaa kilpailijaansa kyynärpäällään kylkeen ja sai itse osakseen vain pari iskua, jotka nekään eivät onnistuneet pudottamaan häntä luudaltaan. Pillin vihellyksestä hän laskeutui alas ja meni samaan ryhmään niiden henkilöiden kanssa, jotka olivat myös hakemassa jahtaajan paikkaa. Yhtäkkiä Maya pisti merkille, että oli karsintojen ainoa tyttö ja sai myös ala-arvoisia ja sääliviä katseita osakseen luihuispojilta, jotka luulivat selvästikin olevansa häntä parempia. Uudesta pillinvihellyksestä hänen ryhmänsä nousi kaadon kanssa ilmaan ja alkoi syötellä sitä toisilleen nopealla tempolla. Draco huusi ärtyneenä yli puolet ryhmästä pois surkeiden heittojen ja kiinniottojen takia ja Maya oli tyytyväinen itseensä: yhä mukana taistelemassa jahtaajan paikasta, ei yhtään tehtyä virhettä eikä yhtään syytä, jolla Malfoy olisi voinut potkia hänet pois.

Karsintojen loputtua Maya huomasi olevansa aivan poikki, mutta koelento oli sujunut aivan loistavasti – hän oli ollut ehdottomasti karsintojen parhaimmistoa. Hän nojaili rentona luutaansa vasten muun jahtaajaryhmän kanssa ja odotti, että Draco saapuisi kertomaan päätöksistään. Ei mennyt kauaakaan, kun Dracon hahmo jo käveli heitä kohden toiselta puolen kenttää varmoin askelin ja koko ryhmä kohensi ryhtiään jännittyneenä.
”Menen nyt suoraan asiaan, sillä rohkelikot alkavat valua pikkuhiljaa paikalle enkä halua heidän näkevän uutta kokoonpanoamme. Harper, Greengrass ja Wilson – olette joukkueemme uudet jahtaajat”, Draco sanoi vakavana ja sai Mayan hymyilemään omahyväisenä – jahtaajana huispausjoukkueessa, ei hassumpaa. Draco kääntyi tyttöön päin ja tuijotti tämän silmiin kylmä ilme kasvoillaan. ”En olisi halunnut valita sinua, mutta ei minulla taida olla paljon vaihtoehtoja. Luihuisten joukkueessa ei ole koskaan aiemmin ollut tyttöä, joten sinun on parasta olla hyvä”, hän sanoi kylmästi kääntäen tytölle selkänsä ja lähti harppomaan kohti kentän toista päätyä.

Maya lähti kohti linnaa puristaen luutaansa nyt vielä lujemmin kuin tullessaan. Hänen kasvoiltaan ei pystynyt lukemaan onnellisuutta tai iloisuutta, vaan lähinnä tietämystä ja päättäväisyyttä ja tyttö näytti luutansa kanssa jopa hieman ylimieliseltä. Häntä vastaan virtasi rohkelikkoja, joiden huispauskarsintojen oli määrä alkaa välittömästi heidän jälkeensä, ja Maya katseli oppilaita arvioiden. Hän näki suoraan edessään luutansa kanssa henkilön, joka oli hänelle äärimmäisen tuttu – Ashlee Wilson. Ashleen kasvoille nousi hymy, kun tämä näki Mayan, mutta Mayan ilme pysyi lukemattomana ja neutraalina, ja tyttö näytti lähinnä siltä kuin ei olisi edes tunnistanut siskoaan. Hän keskittyi lähinnä vain siihen, mitä ihmettä Ashlee teki rohkelikon huispauskarsinnoissa – tyttö ei nimittäin ollut läheskään tarpeeksi taitava huispausjoukkueeseen.
”Hei Maya! Pyritkö sinäkin joukkueeseen?” Ashlee kysyi siskoltaan innostuneena ja tämän kasvoilta näki tytön jännittävän edessä odottavaa koelentoaan.
”Pyrin. Pääsin jahtaajaksi”, Maya vastasi kylmällä äänellä ja tuijotti siskonsa sinisiin silmiin vakuuttavasti.
”Oi, sehän on hienoa! Onneksi olkoon!” Ashlee huudahti innostuneena heittäen luutansa maahan ja hyökkäsi siskonsa kaulaan. Maya ei liikahtanutkaan, vaikka Ashlee roikkui tämän kaulassa, vaan odotti rauhallisesti siskonsa erkaantumista ja rauhoittumista.
”Kiitos.”
Maya kiitti ihmisiä nykyään harvoin. Kyseinen sana karkasi hänen huuliltaan vain silloin, kun hän oli myös itse tyytyväinen suoritukseensa ja ansaitsi onnittelut myös omasta mielestään. Ashlee tunsi siskonsa läpikotaisin ja virnisti tietäväisenä. ”Taisit lentää hyvin?”
”Tarpeeksi hyvin”, Maya vastasi vakavana eikä vastannut siskonsa hymyyn, mikä sai Ashleen ilmeen kulahtamaan ja tytön nostamaan luutansa varovaisesti maasta. ”Onnea koelennolle”, Maya sai kuitenkin sanottua, vaikka tiesikin Ashleen lentävän liian huonosti joukkueeseen päästäkseen, ja jätti Ashleen seisomaan keskelle pihaa lähtiessään kohti linnaa.

***

”Tulkaa kaikki lähemmäs, jotta kuulette puheeni”, Harry huusi suurelle ihmismäärälle, joka oli saapunut karsintoihin. Paikalla oli oppilaita jokaiselta ikäluokalta, mutta Harryn onneksi ensi- ja toisluokkalaisia ei ollut paikalla kovinkaan montaa. Harry näki Joannan seisovan luutansa kanssa hermostuneena ja tämän kaverit tytön ympärillä puhumassa tälle kannustavasti ja antamassa rohkaisua. Joanna punastui huomatessaan Harryn katsovan tätä, mikä sai Harryn huokaisemaan turhautuneena ja kääntämään katseensa pois.
”Haluaisin ensiksi nähdä, kun kierrätte huispauskenttää luudillanne aivan tavallisesti lentäen. Ensimmäisenä voisivat lentää kaikki, joiden sukunimi alkaa kirjaimella väliltä A-D”, Harry sanoi voimakkaalla äänellä ja vihelsi pilliin, jonka voimasta muutama oppilas nousi luutinensa ilmaan. Pari nuorempaa yrittäjää putosi luudiltaan saman tien ja yksi ampaisi hirvittävää vauhtia kohti Kiellettyä metsää, kun ei pystynyt hallitsemaan luutaansa. Harry pudisteli päätänsä ja lähetti lisää oppilaita ilmaan.

Pian hän oli karsinut joukosta ne, joiden lentotaidot olivat tyystin olemattomat. Hän käski oppilaiden jakaantua ryhmiin sen mukaan, mitä paikkaa he olivat hakemassa. Ensiksi Harry lähetti ilmaan kolme jahtaajaksi pyrkivää ja yhden pitäjäksi haluavan – jahtaajien tehtävänä oli yrittää ilman muuta tehdä maali ja pitäjän täytyi yrittää estää se. Ashleekin oli saapunut karsintoihin ja yritti päästä jahtaajaksi, mutta tyttö lensi surkeasti ja onnistui tiputtamaan kaadon kolme kertaa maahan, mitä seurasi se, että Harryn täytyi pyytää tyttöä poistumaan kentältä. Harry käski pelaajia kentältä pois kovin ottein ja huomasi pian jäljellä olevan enää viimevuotisen joukkueensa kokoonpanon sekä vain kaksi uutta jahtaajaksi pyrkivää, joista toinen oli Joanna. Harry pyysi Joannaa ja toista jahtaajaksi tahtovaa nousemaan ilmaan ja heittelemään kaatoa toisilleen lujassa vauhdissa ja toivoi salaa, että Joanna mokaisi jotain – hän ei halunnut rasittavasti hihittelevää faniaan joukkueeseensa. Joanna kuitenkin heitteli kaatoa täydellisesti ja Harryn oli pakko myöntää, että tytöllä oli pelisilmää eikä lentokaan sujunut hullummin: tyttö oli nopea ja pienikokoinen, joka teki tytöstä ketterän liikkujan kentällä. Toinen jahtaajaksi pyrkijä taas oli hivenen osaamattomampi: hän ei ollut puoleksikaan yhtä nopea kuin Joanna ja onnistui pudottamaan kaadon kerran, vaikka ehtikin napata sen uudelleen kiinni. Harry vihelsi pilliinsä merkiksi siitä, että pelaajat voisivat tulla alas ja että karsinnat olivat päättyneet.

”Suurin osa teistä lensi hienosti, muttei kuitenkaan tarpeeksi taidokkaasti päästäkseen joukkueeseen. Rohkelikon joukkueen kokoonpano tulee pysymään samana kuin viime vuonnakin, mutta otamme mukaan uuden jahtaajan, joka on Joanna Adams. Pyytäisin vanhaa joukkuetta ottamaan Joannan ystävällisesti vastaan, hän on lahjakas ja tulee olemaan suurena apuna tulevan kauden aikana”, Harry ilmoitti ja käänsi katseensa syvästi punoittavaan Joannaan, joka oli kolmen kaverinsa ryhmähalauksen keskellä. Ronin kasvoilta paistoi silkka helpotus, mutta Ronin lähettyvillä seisovan Ashleen kasvot säteilevät pettymyksestä, mikä sai Harryn kurtistamaan kulmiaan. Harry ei ollut edes ajatellut, että Ashlee voisi olla pettynyt, sillä tyttö ei todellakaan ollut lentänyt vaadittavan tasoisesti ja Harry olisi olettanut tytön ymmärtäneen sen itsekin.
”Voitte lähteä. Joukkueelle tiedoksi, että pidämme ensimmäiset harjoitukset viikon kuluttua”, Harry sanoi ja jäi katsomaan poistuvien ihmisten perään. Yhtäkkiä Harry tunsi kevyen kopautuksen olkapäällään ja kääntyi katsomaan taaksensa, missä näki Sam Stanwoodin seisovan virnistellen.

”Kokosit hienon joukkueen”, professori aloitti, ”seurasin karsintojanne sivusta.” Harry katsoi opettajaansa hämmästyneenä eikä voinut käsittää, miksi professori oli halunnut nähdä Rohkelikon huispausjoukkueen tulevan kokoonpanon.
”Eh, kiitos”, Harry sai vastattua. ”Mutta... miksi olitte katsomassa karsintoja?”
”Halusin seurata hyvännäköisten tyttöjen lentoa”, Sam vastasi iskien Harrylle silmää, mutta alkoi nauraa nähtyään Harryn järkyttyneen ilmeen. ”Ei nyt sentään. Minulla vain on ollut ikävä huispausta – olin aikoinaan itsekin koulujoukkueen kapteeni. Minua haviteltiin koulunkäyntini jälkeen liigajoukkueisiinkin, mutta muut työt estivät liittymiseni”, professori sanoi haikealla äänellä ja antoi katseensa kiertää pimeällä pihamaalla. Harry nyökkäsi hämmästyneenä opettajallensa ja yritti miettiä, oliko professori käynyt jotain muuta koulua kuin Tylypahkaa, sillä ei muistanut koskaan kuulleensa tästä.
”Tyttöystäväsi taitaa odottaa sinua”, Sam sanoi huvittuneena ja nyökkäsi kentän toiselle laidalle, jossa Ashlee seisoskeli katsellen ympärilleen.
”Hän ei kyllä ole tyttöystäväni, mutta minun taitaa täytyä mennä. Suotko anteeksi, jos...”
”Mene vain”, Sam vastasi naurahtaen, ja Harry nyökkäsi tälle nopeasti ja lähti kohti kentän laidalla odottavaa Ashleeta.

”Mitä sinä täällä teet?”, Harry kysyi tytöltä kummastellen ja laski luutansa varovaisesti maahan Ashleen käyttämän koululuudan vierelle.
”Ajattelin vain odottaa sinua”, tyttö vastasi ja painoi katseensa maahan. ”Oikeastaan ajattelin pyytää sinulta anteeksi sitä eilistä purkaantumistani, taisin olla hieman säälittävä”, hän jatkoi ja nosti katseensa virnistäen Harrylle.
”Äh, mitäs pienestä. Etkä sinä nyt niin säälittävä ollut”, Harry vastasi ja oli helpottunut siitä, että Ashlee oli itsekin tajunnut olleensa vähän kummallinen edeltävänä iltana, jolloin he olivat pelanneet Portugalilaista rakkausarvuutusta.
”Älä valehtele”, Ashlee vastasi naurahtaen ja tökkäsi Harrya olkapäähän. ”Olin kamala”, hän jatkoi nauraen.
”Et sentään. Minunkin pitäisi varmaan pyytää sinulta anteeksi sitä, ettet päässyt joukkueeseen –”
”Mitä anteeksi pyydettävää siinä on? En vain ollut tarpeeksi hyvä”, tyttö sanoi ja nosti niin oman kuin Harrynkin luudan maasta, ojensi Harrylle toisen luudista ja lähti kävelemään kohti koulua Harry vierellään.
”Niin kai. Mutta en minäkään ollut eilen tarpeeksi hyvä lohduttamaan sinua”, Harry vastasi virnistäen ja katsoi Ashleen sinisinä tuikkiviin silmiin.
”No miten olisit edes voinut olla, kun en edes kunnolla kertonut, mikä minua vaivasi?” Ashlee kysyi kääntäen samalla katseensa kohti linnaa, joka näytti oikealta valomereltä illan pimeydessä.
”No mikä sinua sitten vaivasi?” Harry kysyi hämmästyneenä ja oli heti kysymyksensä jälkeen valmis hakkaamaan itseään suorasukaisuutensa takia.
”Äh, ei mikään. Minun on parempi olla vain hiljaa, jottet saa minusta liian tuttavallista kuvaa”, tyttö vastasi pitäen katseensa yhä linnassa. Harry kurtisti hieman kulmiaan, muttei sanonut mitään. He kävelivät Ashleen kanssa hiljaisuuden vallitessa oleskeluhuoneeseen asti, jonne saavuttuaan erkanivat omiin makuuhuoneisiinsa ja antoivat silmiensä painua vihdoinkin rankan päivän jälkeen kiinni ja ajatustensa karata unien maailmaan.
« Viimeksi muokattu: 04.03.2008 16:08:47 kirjoittanut yhyy »

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) 4.luku 24.2
« Vastaus #8 : 04.03.2008 15:58:52 »
A/N: En ole tähän lukuun ihan täysin tyytyväinen, mutta eiköhän se ihan kelvollinen ole. :>

***

Luku 5

Kauniisti punertava vaahteranlehti piti puun oksasta viimeisillä voimillaan kiinni syysauringon lähettäessä säteitään sen kiiltelevälle pinnalle. Lehti vavahteli tuulen mukana ja rapisi toisia lehtiä vasten vaimeasti, kuin tahtoen niiltä tukea pian edessä häämöttävää pudotusta varten. Raju tuulenpuuska riepotteli lehteä edestakaisin saaden sen voimat viimein loppumaan ja lehden irrottamaan otteensa oksasta ja antautumaan tuulen riepoteltavaksi. Se pyöri tuulen mukana useita kertoja ympäri, kunnes viimein saavutti maanpinnan, joka oli peittynyt jo kirjavilla lehdillä, jotka olivat antautuneet syksyn tulolle jo aiemmin.

Hermione käveli syksyisellä pihalla ripein askelin kohti Hagridin mökkiä ja antoi tuulen riepotella hiuksiaan ja piiskata niitä kasvojaan vasten. Hän veti kaapuaan tiukemmin ympärillensä, vaikka ilma ei ollutkaan kylmä ja aurinko paistoi yhä lämpöä tuovalla tavalla. Hermione tunsi tuulen tunkeutuvan vaatteidensa lävitse, mikä sai hänen vartalossaan aikaiseksi tahattomia väristyksiä. Välillä satunnaisesti lentelevät puunlehdet hivelivät hänen kaapunsa pintaa ja Hermione joutui irrottamaan hiuksiinsa takertuneita kappaleita hellin ottein.

”Odota!” tytölle kuuluva ääni huusi ja sai Hermionen pysähtymään ja katsomaan taakseen. Hermione onnistui tunnistamaan häntä rauhallisesti kohden kävelevän tytön Mayaksi, jolle ei ollut puhunut kertaakaan. Maya puristi kädessään paperinpalaa, joka oli rypistynyt tytön vahvan otteen ansioista, ja tytön kasvoilla oli vakava ilme.
”Tiedätkö siskoani?” Maya töksäytti kyllästyneellä äänellä ja tunki kädessään olleen paperinpalasen Hermionen käteen ennen kuin tämä ehti edes vastata.
”Anna tämä hänelle”, Maya sanoi kääntäen välittömästi selkänsä Hermionelle ja lähtien harppomaan takaisin linnaan päin ja jättäen Hermionen seisomaan paikalleen hämmästyneenä ja nyökkäämään loittonevalle selälle. Hermione tunki paperilapun taskunsa pohjalle vilkaisemattakaan siinä lukevaa tekstiä, se olisi tuntunut hänestä liian tunkeilevalta, ja lähti jatkamaan matkaansa kohti Hagridin mökkiä.

”Ai hei, Hermione”, Hagrid sanoi tytölle avatessaan mökkinsä oven Hermionelle, joka oli koputtanut siihen kolmesti nyrkillään. ”Oonkin oottanu, että tuut käymään. Missä Harry ja Ron on?”
”He jäivät linnaan kirjoittamaan muodonmuutosaineitaan. Oikeastaan pakotin heidät jäämään, sillä aineiden täytyy olla valmiina huomenna”, Hermione vastasi ylpeänä ja astui sisään Hagridin pieneen mökkiin.
”Ai, harmi – olis ollu kivaa nähä pojatki. Keitin just teetä, saisko olla?” Hagrid kysyi Hermionelta pitäen kädessään valtavaa teepannua, joka höyrysi hiljalleen ja levitti hyvältä tuoksuvan teen aromia ympärilleen.
”Kyllä, kiitos”, Hermione vastasi hymyillen ja istuutui hänelle liian korkean pöydän ääreen, joka sijaitsi melko keskellä Hagridin mökkiä. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Mulle kuuluu kuule oikeen hyvää. Mitä nyt on ollu vähän ongelmia kentaurejen kanssa, mutta nekin alkaa jo rauhottua. Kuulin, että susta on tullu johtajatyttö – onneks olkoon, arvasin että susta on siihen!” Hagrid vastasi innostuneen kuuloisena ja ojensi Hermionelle suuren mukin, joka oli täynnä kuumuuttaan höyryävää teetä. Mukin ojentamisen jälkeen Hagrid käveli Hermionen taakse ja läimäytti tätä lujasti olkapäälle onnitellakseen tyttöä, ja Hermione oli tipahtaa voimakkaan lyönnin seurauksesta lattialle. Hagrid ei näyttänyt huomanneen voimiensa vaikutusta, vaan nappasi pöydältä käytetyn mukin ja kaatoi myös sen täyteen juomaa istahtaen Hermionea vastapäätä pöydän toiselle puolen.

”Miten on viimenen kouluvuosi lähteny käyntiin?”
”Ihan hyvin. Ensimmäinen kouluviikko on kyllä mennyt todella nopeasti ohitse!” Hermione henkäisi ja puhalsi hiljalleen mukiinsa teen jäähtymisen toivossa.
”Mulla tulee teitä kolmea kyllä hirmunen ikävä sitten ku lähette”, Hagrid totesi ja hörppäsi teensä yhdellä kerralla alas, minkä johdosta miehen posket saivat helakanpunaisen värin. ”Vaikka onhan siihen vielä onneksi aikaa.”
Hermione hymyili Hagridille ja käänsi sitten katseensa teehensä, jota hämmensi lusikallaan myötäpäivään. ”Minulla oli oikeastaan asiaakin. En oikeastaan tiedä, miksi kysyn tätä sinulta, mutta onko Tiedät-kai-kenestä kuulunut lähiaikoina mitään? Tai siis, mielestäni kesän aikana ei tapahtunut mitään epäilyttävää.”
Hagrid huokaisi raskaasti ja avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien ja huokaisi uudelleen. ”On ja ei. Anteeksi Hermione, mutten oikeastaan voi kertoa sinulle mitään, etten vain lipsauta Killan asioita.”
”Kuulun Kiltaan pian itsekin, Hagrid.”
”No sitten saat tietää myös Tiedät-kai-kenestä pian”, Hagrid vastasi ja sai Hermionen pyörähtämään tuolillaan turhautuneena ja huokaisemaan. ”Sinusta ei taida saada mitään irti?”
”Ei, tahon olla Dumbledoren luottamuksen arvonen.”

***

Ashlee piti silmiään kiinni ja hieroi ohimoitaan pyörivin liikkein. Hänen edessään oli lähes tyhjyyttä loistava pergamentti ja sulkakynä, joka makasi pergamentin päällä poikittain. Päivän oppitunnit olivat verottaneet hänen voimansa, ja pitkän aineen kirjoittaminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta väsymyksen ja pääsäryn kera. Tyttö katsoi ympärilleen ja näki Harryn ja Ronin, jotka olivat molemmat samaisen aineen kimpussa: Ron tuijotti eteensä lasittunein silmin ja Harry selasi oppikirjaansa tarpeellisten vihjeiden toivossa. Ashleen kasvoille nousi pienoinen hymy, sillä näytti epäilyttävästi siltä, ettei pojilla sujunut paljon paremmin kuin hänelläkään. Ashlee huokaisi kääntäen katseensa taas pergamenttiin ja kirjoitti sille muutaman sanan, minkä jälkeen kopautti pergamenttia tuhahtaen taikasauvallaan saadakseen vasta kirjoitetut sanat katoamaan. Ashleen tuhahdus oli saanut Ronin kääntämään katseensa tyttöön, jota tämä nyt tuijotti kummastuneena.
”Eikö sinullakaan onnistu?” Ron kysyi ihmeissään ja katsoi vuorotellen tytön pergamenttia ja tämän taikasauvaa, joka odotti seuraavaa käyttökertaansa pergamentin vierellä pöydällä. Ashlee pudisti päätään suu mutrulla ja huokaisi jo ties monettako kertaa.
”Ai, olisin luullut sinun olevan hyvä”, Ron töksäytti ja sai Ashleen naurahtamaan keveästi.
”Niin useimmat luulevatkin minusta aluksi. Oikeasti olen melko surkea oppilas, enkä meinaa saada kouluhommia hoidettua millään ajallaan”, tyttö naurahti. ”Kouluasioissa olen hyvin paljon siskoni kaltainen: olemme molemmat melko laiskoja niiden suhteen. Tosin Maya on aivan loistava pimeyden voimilta suojautumisessa ja huispauksessa, ja minä taas hallitsen yrttitiedon ja liemet, mutta muut asiat menevät aivan yli ymmärrykseni”, Ashlee selitti ja sai Harrynkin nostamaan katseen kirjastaan, jota oli selaillut jo tovin. Harry avasi suunsa sanoakseen jotain todennäköisesti kouluun liittyvää, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Hermionen ääni kuului oleskeluhuoneen ovelta.

”Ashlee? Ash? Oletko täällä?”
Ashlee kurtisti hetkellisesti kulmiaan, kääntyi sitten katsomaan taakseen ja viittasi Hermionen luokseen.
”Ah, siinähän sinä oletkin! Sain siskoltasi jonkun paperinpalasen, jonka hän pyysi antamaan sinulle”, Hermione sanoi kaivaen taskunsa pohjalta paperinpalasen, jonka ojensi sitten Ashleelle hymyillen. Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan nopeasti ihmetellen ja kulmiaan kurtistellen ja käänsivät sitten katseensa takaisin tyttöihin.
”Ai, kiitos.” Ashlee avasi taitellun paperilappusen hitaasti ja luki sen nopeasti läpi, minkä jälkeen nosti katseensa hieman kummastuneena jääden tuijottamaan eteensä. Hän laski paperinpalan pöydälle hieman huolimattomasti, minkä seurauksena se leijaili hitaasti lattialle, ja Ashlee alkoi tuijottaa sitä pyöritellen samalla hiussuortuvaa sormissansa.
”Onko kaikki hyvin?” Hermione kysyi tytöltä huolestuneena ja vilkuili Harryyn ja Roniin päin, jotka olivat jääneet seuraamaan tilannetta kiinnostuneina.
”Joo, kaikki on ihan hyvin”, Ashlee vastasi ja käänsi katseensa Hermioneen yrittäen samalla luoda kasvoilleen hymyntapaisen, joka olisi todistanut sanat todeksi, mutta onnistui saamaan kasvoilleen vain pienen, teennäisen hymynkareen.

***

Feeniksin kiltaan liittyminen oli mietityttänyt Harrya, Ronia ja Hermionea jo lähes viikon ajan, ja he olivat yhdessä pohtineet myös sitä, milloin olisi hyvä aika ilmoittaa päätöksestään. Viikon olisi luullut olevan tarpeeksi pitkä miettimisaika myös McGarmiwan makuun, joten kolmikko oli päättänyt lähteä metsästämään vararehtoria koulun käytäviltä päätöksien välittämiseksi. Ronin mielestä satunnaisia käytäviä pitkin kävely oli turhauttavaa ja olisi ollut paljon helpompaa vain odottaa seuraavan päivän muodonmuutostuntia, mutta Harrylle päätöksen kertominen tuntui olevan niin tärkeää, ettei se voinut odottaa enää päivääkään. Koulun käytävät olivat jo melko autioita, sillä illan pimeys alkoi ajaa oppilaita jo kohti oleskeluhuoneita ja mahdollisia läksypinoja, jotka odottivat vaativasti oppilaiden tarttuvan niihin ja hoitavan ne pois altaan. Tuuli puski läpi satunnaisten ikkunoiden reunoista ja sai aikaiseksi viheltävää ääntä, joka täytti käytäviä painostavaa hiljaisuutta muutamien oppilaiden askelten ohessa. Harry, Ron ja Hermione olivat juuri kävelemässä kohti muodonmuutosluokkaa, josta McGarmiwa olisi mahdollisesti voinut löytyä, kun he kuulivat kulman takaa kovaa huutoa.

”VAIVIHKAA KORVAAN VASTAUKSET KUISKAAVA MEHILÄINEN? KOULUSSA?!” Ääni oli tuttuakin tutumpi: kyseessä oli ehdottomasti äärettömän vihainen Minerva McGarmiwa.
”No eiköhän se koulussa juuri ole melko kätevä –”, kuului melko hiljainen ja alistunut ääni. Harry ja Ron virnistivät toisilleen huvittuneina, minkä seurauksesta Hermione läpsäisi kumpaakin poikaa rintakehälle. Kun kolmikko pääsi käännöksen tekevän käytävän päähän, ja näki edessään vihaisen McGarmiwan ja päänsä alas painaneen ensiluokkalaisen puuskupuhin, joka piti kädessään pientä ja keinotekoista, mutta hämäävän oikealta näyttävää mehiläistä, Harryn ja Ronin virneet levenivät entisestään ja poikien piti purra huuliaan estääkseen tuloillaan olevan naurunremakan. Professori McGarmiwa vilkaisi kolmikkoa nopeasti, otti Puuskupuhin tuvalta muutaman pisteen pois ja takavarikoi mehiläisen päästäen punaisena helottavan pojan viimein menemään.
”Mitäs te vaeltelette vielä tähän aikaan?” McGarmiwa kysyi vielä äkäisyyden sävyttämällä äänellään.
”Ajattelimme ilmoittaa sinulle päätöksemme koskien Kiltaa”, Harry vastasi ja katsoi opettajaansa tiiviisti silmiin.
”Tosiaan”, McGarmiwa vastasi, ”mennään rehtorin luokse – voitte kertoa päätöksenne suoraan hänelle.”

Harry, Ron ja Hermione seurasivat McGarmiwaa hiljaisuuden vallitessa kohti rehtorinkansliaa ja vilkuilivat välillä toisiaan yhä huvittuneena pienestä puuskupuhista, joka oli saanut kokea McGarmiwan täyden raivon. Saapuessaan Dumbledoren huoneen ovelle he kuulivat sisältä vaimeaa keskustelua, mutta McGarmiwa koputti oveen siitä huolimatta. Ovi aukeni itsestään, todennäköisesti Dumbledoren tahdosta, ja he astuivat sisään huoneeseen, jossa oli rehtorin lisäksi pimeyden voimilta suojautumista opettava professori Sam Stanwood. Professori Stanwood selitti keskittyneesti jotain Dumbledorelle: hän istui tuolinsa reunalla jalat pienessä haara-asennossa, nojasi etukumarassa kyynärpäillä polviinsa ja elehti käsillään puhuessaan. Samin selitys kuitenkin keskeytyi tämän huomatessa Dumbledoren harhailevan katseen, hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Harryn, Ronin ja Hermionen tuvanjohtajansa kanssa. Sam vilkaisi Dumbledorea, joka hymyili tulijoille lempeästi ja loihti kättään heilauttaen huoneeseen lisää tuoleja, jotka asettautuivat riviin professori Stanwoodin tuolin vierelle.

”Hyvää iltaa”, Dumbledore toivotti hymyillen, ”olimmekin juuri lopettelemassa professori Stanwoodin kanssa.”
”Totta, olimmekin jo loppupuolella. Ei sentään mitään kovin intiimiä, älkää huoliko”, Sam virnisti ja alkoi nousta tuoliltaan saaden rehtorin naurahtamaan.
”Nuoret miehet”, Dumbledore totesi hymyillen ja katsoi Samin perään, joka nyökkäsi tervehdykseksi yhä ovella seisoville tulijoille ja lähti huoneesta. ”Tulkaa ihmeessä sisään, en minä noita tuoleja turhaan loihtinut”, Dumbledore sanoi lempeästi, ”voisin varmaan olettaa, että tulitte puhumaan Feeniksin killasta?”
”He haluavat kertoa päätöksensä koskien siihen liittymistä, joten toin heidät luoksesi. Voisin jättää teidät tänne keskenänne, jotta voitte puhua tarpeellisista asioista”, McGarmiwa sanoi ja katsoi rehtoria pitkään silmiin saaden tämän nyökkäämään hymyillen.
”Kiitos, Minerva.”
McGarmiwa jätti huoneen ja Harry, Ron ja Hermione istuutuivat tuoleille, jotka olivat Dumbledorea vastapäätä. Huone oli täynnä esineitä, joiden käyttötarkoituksista kolmikolla ei ollut tietoakaan ja edelliset rehtorit kurottelivat kehyksissään uteliaina parempaa näköyhteyttä tavoitellen.

”Mihin tulokseen olette tulleet? Harry?”
”Rehtori, olen tiennyt vastaukseni jo kahden vuoden ajan. Liityn ehdottomasti”, Harry vastasi vakavana.
”Myös minä liityn”, Ron sanoi kohentaen ryhtiään tuolillaan.
”Ja minä”, Hermione totesi asiallisesti. Dumbledoren kasvoille kohosi jälleen hymy, joka oli kuitenkin jollain tapaa erilainen kuin ennen. Hän huokaisi syvään ja heilautti taikasauvaansa huomaamattomasti pöydän alla, vaikkei se aiheuttanutkaan mitään seurauksia.

”Olen teistä todella ylpeä, vaikka jollain tapaa olisin jopa toivonut, että olisitte kieltäytyneet. Kiltaan kuuluminen on vaarallista ja sen palveluksessa on kuollut useita noitia ja velhoja. Tosin epäilinkin teidän haluavan liittyä, sillä teissä on samoja ominaisuuksia kuin muissakin kiltalaisissa”, Dumbledore sanoi ja antoi katseensa kiertää kolmikossa. ”Toivon, että olette miettineet päätöksiänne tarkkaan ja olette valmistautuneet siihen, että Kiltaan kuuluminen tulee muuttamaan elämäänne. Se tekee teistä aikuisia: ette ole enää lapsia, jotka käyvät rauhallisesti viimeistä lukuvuottaan koulussa huvitellen, vaan aikuisia, jotka käyvät koulun ohella raskaassa työssä. Työssä, joka on äärimmäisen vaarallinen ja vaatii tekijältään paljon. Työssä, jossa ei ole säännöllisiä työaikoja, joiden jälkeen voitte keskittyä rentoutumaan, vaan se pyörii mielessänne jatkuvasti. Alastoria lainatakseni:  alituinen valppaus – joudutte keskittymään tekemiseenne huomattavasti enemmän kuin nykyään. Joudutte selittelemään menemisiänne, varomaan puheitanne ja suojelemaan tietojanne”, Dubledore selitti vakavana, muttei saanut selityksellään aikaiseksi kolmikossa minkäänlaisia katumuksen tunteita. ”En kuitenkaan halua pelotella teitä, sillä Kiltaan kuuluminen on etuoikeus ja viestii hienoista piirteistä ihmisessä”, Dubledore lisäsi hymyillen ja näytti olevan ylpeä kolmikosta. ”Luulen, että tiedätte Killan tarkoituksen, joten minun on varmasti turhaa kertoa sitä. Tänä iltana sattuu olemaan Killan kokous, johon voitte osallistua”, Dumbledore sanoi ja sai Harryn vilkuilemaan ystäviään innostuneena. ”Meillä on Killassa eri tyyppisiä kokouksia: on pelkkiä keskustelukokouksia, harjoittelukokouksia, joissa harjoitellaan mm. kaksintaistelua, ja yhdistettyjä keskustelu- ja harjoittelukokouksia. Tämän iltainen kokoontuminen edustaa viimeistä vaihtoehtoa, joten ottakaa taikasauvanne mukaan ja tulkaa huoneeseeni yhdeksältä illalla, jotta voimme matkustaa kokoontumistiloihin yhdessä”, Dumbledore selitti silmät tuikkien lasiensa takaa. ”Olisiko teillä jotain kysyttävää?”
”Kuinka monta ihmistä Kiltaan kuuluu?” Hermione kysyi hieman epäröivällä äänellä ja sai Dumbledoren kasvoille vielä lempeämmän hymyn kuin aiemmin.
”Kiltaan kuuluvien tarkkaa lukumäärää on vaikeaa sanoa, sillä osa Kiltalaisista toimii erilaisissa tehtävissä kuin toiset ja on vaikeaa sanoa, kuka on täyspäiväinen Kiltalainen ja kuka ei. Kiltalaisia on ympäri maata ja osa toimii myös välillä ulkomailla, mutta meitä on reilu parikymmentä”, Dumbledore sanoi ja katsoi Hermionea syvälle silmiin saaden tämän nyökkäämään. ”Onko muuta kysyttävää?”
Harry, Ron ja Hermione pudistelivat kukin päätään, ja Dumbledore nousi ylös tuoliltaan ja heilautti kättään oven avautumiseksi. ”Ehdottaisin, että ette yrittäisi puhua Killan asioista muille. Puhuminen ei itse asiassa edes onnistuisi, mutta yrittämiselläkin on huonot seuraukset”, hän sanoi, ”ja Hermione, sinun ja Dracon tulisi aloittaa kurpitsajuhlan valmistelu piakkoin. Toivoisin, ettette unohda kurpitsaleivoksia – ne ovat herkkuani.”

***

Ashlee riensi pitkin käytäviä puristaen taikasauvaa kädessään: Maya oli käskenyt pitää huolen siitä, ettei kukaan ylimääräinen pääsisi kuulemaan keskustelua, joten Ashlee oli nähnyt parhaakseen ottaa taikasauvansa mukaan. Hän ei oikeastaan tiennyt, olisiko todella kironnut vastaantulevan oppilaan, mutta ainakin Mayaa varten taikasauva oli jonkinlainen kulissi – eihän Maya olisi tiennyt, vaikkei hän sillä olisi mitään tehnytkään. Heidän oli määrä tavata Kielletyn metsän reunalla ja Maya oli ilmoittanut asian koskevan heidän isäänsä. Tieto oli aiheuttanut Ashleessa valtavan huolestumisen tunteen, sillä Maya oli vaikuttanut viestissään itsekin huolestuneelta, jota tyttö ei yleensä ollut koskaan. Kun Ashlee pääsi linnan ovista ulos ja tuuli tarttui välittömästi hänen vaatteisiinsa, hän kiskoi kaapuaan tiukemmin ympärillensä ja nopeutti askeliaan entisestään. Ulkona vallitsi jo synkkä pimeys ja puiden lehdet kieppuivat tuulessa piiskaten välillä Ashleen kasvoja. Taivaalla oli pilviä, jotka enteilivät mahdollista sadetta, mutta kuunvalo pääsi välillä osumaan maahan paksujen pilvien välistä. Ashlee näki metsän reunalla tumman, liikkumattoman hahmon, joka oli todennäköisesti Maya, ja Ashlee kiihdytti askeleensa jo melkein juoksuun. Saavuttaessaan metsän laidalla seisovan tytön Ashlee henkäisi tälle nopean tervehdyksen ja pikaisen mielipiteen kummallisesta tapauspaikasta.

”Ehdinkin jo miettiä, että veikö se tyttö viestiäni perille”, Maya sanoi tulkitsemattomalla äänellä, joka ei kuulostanut vihaiselta, muttei liiemmin iloiseltakaan.
”Onko isällä kaikki hyvin?” Ashlee kysyi nopeasta tulovauhdistaan hengästyneenä ja laittoi taikasauvansa taskuunsa.
”En tiedä”, Maya sanoi ja painoi päänsä alas, mikä ei ollut tytölle lainkaan normaalia – yleensä hän kulki pää pystyssä tilanteesta riippumatta. ”Tiedäthän sen johtajapojan, Malfoyn?” Maya kysyi ja sai Ashleen nyökkäämään nopeasti. ”Olen kuullut hänestä luihuisten oleskeluhuoneessa melko paljon juttuja: hänen perheensä on todella vaikutusvaltainen velhoyhteisössä – etenkin Voldemortin piireissä. Juttelin Dracon kanssa muutama päivä sitten ja hän vihjasi, että isän täytyisi pian ymmärtää, mikä hänelle on hyväksi. Mietin asiaa muutaman päivän itsekseni, koska en halunnut huolestua Dracon sanoista, mutta ajattelin parhaaksi kertoa myös sinulle. Luulen, että isällä on ongelmia pimeyden lordin kanssa”, Maya sanoi katkeralla äänensävyllä ja kohotti katseensa syvälle siskonsa silmiin. Ashlee henkäisi ja pudisteli päätään epätoivoisena, minkä jälkeen kyykistyi nopeasti, painoi päänsä käsiinsä ja hengitteli syviä hengenvetoja, kuin rauhoittaakseen itseään.

”En kestäisi menettää äidin lisäksi isääkin”, Ashlee henkäisi vapisevalla äänellä ja sai Mayan puremaan huultaan ja potkaisemaan lähellä olevan pienen kiven ilmaan voimakkaasti. Maya käveli viereisen puun vierelle, laittoi molemmat kätensä sitä vasten ja nojasi päällään puuhun purren yhä huultaan. Siskokset olivat hiljaa useita minuutteja: vain satunnaiset rasahdukset metsästä ja tuulen humina rikkoivat pihalla vallitsevaa hiljaisuutta, jota täydensi nyt myös Ashleen ja Mayan hetkellinen yhteenkuuluvuus – tällaisilla hetkillä he ymmärsivät olevansa läheisiä.
”May, mitä meidän pitäisi tehdä?” Ashlee kysyi hiljaisella äänellä yhä kyykyssä ollessaan ja puristaessaan hiuksiaan tiukasti ja sai Mayan hätkähtämään: Ashlee oli käyttänyt hänen lempinimeään, jonka käytön tyttö oli kieltänyt ankarasti samoihin aikoihin kuin oli alkanut muuttua kylmemmäksi.
”En tiedä... Ash”, Maya vastasi. Ashlee vavahti ja nosti katseensa hitaasti siskoonsa, joka seisoi hänen vierellään potkien kengällään maahan kuoppaa, joka syveni hetki hetkeltä.
”Meidän täytyy puhua Dumbledorelle”, Ashlee sanoi päättäväisenä ja nousi seisomaan. Maya haroi hiuksiaan ja tytön ilmeestä näki, ettei tämä pitänyt ehdotusta millään tapaa loistavana, muttei keksinyt itse parempaakaan, joten tyttö tyytyi nyökkäämään.
”Hoidetaan se huomenna.”

***

Kello oli viittä vaille yhdeksän ja Harry, Ron ja Hermione olivat matkalla kohti Dumbledoren huonetta, josta heidän kaikkien oli tarkoitus lähteä Feeniksin killan kokoukseen. He yrittivät vältellä kaikin keinoin mahdollisia vastaantulevia opettajia, jotka olisivat todennäköisesti käskeneet heidän vaihtaa suuntansa kohti oleskeluhuonetta. He saapuivat kivihirviötä esittävän patsaan luo, jolle oli tarkoitus sanoa tunnussana, jotta se päästäisi kolmikon rehtorin huoneeseen. Kauhukseen Harry, Ron ja Hermione tajusivat, etteivät tienneet tunnussanaa, eikä kukaan heistä ollut sattunut kuuntelemaan sitä aiemmin päivällä McGarmiwan sanomana.

”Mikä hemmetti se voi olla?” Ron kysyi turhautuneena ja yritti kosketella patsasta joka puolelta löytääkseen sieltä jonkun mahdollisesti piilotetun salakytkimen.
”Äh, Ron, ei tuosta ole mitään hyötyä”, Hermione sanoi ja veti Ronia hihasta taaksepäin.
”Sanoiko Dumbledore meille mitään, josta voisimme päätellä tunnussanan?” Harry kysyi kurtistaen kulmiaan ja sai myös Hermionen ja Ronin vaipumaan hiljaisuuteen ja miettimään aiempaa keskustelua rehtorin kanssa.
”NYT TIEDÄN!” Hermione huudahti innostuneena hetken hiljaisuuden jälkeen, astui patsaan eteen ja sanoi tunnussanan: ”Kurpitsaleivos.” Patsas alkoi vavahdella ja avasi heille reitin rehtorin huoneeseen. Kolmikko nousi nopeasti edessä olevat kierreportaat ylös ja koputti Dumbledoren huoneen oveen, joka aukesi hieman naristen.

”Hienoa, että tulitte”, rehtori sanoi hymyillen lempeästi ja viittasi kolmikon sisään huoneeseen.
”Olemme siis menossa Killan kokoontumiseen, joka pidetään minun kodissani”, Dumbledore sanoi ja sai Harryn vilkuilemaan ympärilleen kummastuneena. ”Kyllä Harry, minullakin on koti”, Dumbledore naurahti huvittuneena ja käveli huoneessaan olevan takan luo. ”Käytämme hormiverkkoa, johon kotini liitetään aina lyhyeksi ajaksi ennen Killan kokoontumisia. Ottakaa vain minusta mallia.”
Dumbledore otti käteensä kourallisen hormipulveria, heitti sen takkaan ja sanoi selkeällä äänellä ”Arkivelhonkuja 5.”
Dumbledoren kadottua Ron naurahti kepeästi ja sanoi ennen takkaan astumistaan: ”Dumbledore ei kyllä ole ihan arkivelho – melko ristiriitainen osoite.” Harry ja Hermione naurahtivat Ronin lausahdukselle ja katsoivat tämän katoamista takkaan.

Kun myös Harry ja Hermione olivat päässeet Arkivelhonkujalle, he näkivät edessään valtavan, hieman vanhanaikaisen rakennuksen, joka kohosi korkeuksiin valtavan pihan keskeltä. Pihaa ympäröi valkoinen aitaus ja pihalle johdattavan portin vieressä oli kyltti, jossa luki The white manor.

”Valkoinen kartano? Jopas on vaatimaton nimi”, Ron pukahti Harryn ja Hermionen vierestä ja osoitti rakennuksen ovelle, jossa rehtori Dumbledore seisoi hymyillen. He astuivat sisään portista, mutta puolessa välissä pihaa he eivät voineet liikkua enää yhtään eteenpäin. He kuulivat Dumbledoren vaimean äänen huutavan tarvittavan tunnussanan (sitruunavanukas), jotta näkymätön muuri päästäisi heidät lävitseen ja jatkamaan matkaansa.
”Rakennusta suojelee lukuisat muutkin taiat, mutta olen purkanut ne hetkellisesti pois, jotta kiltalaiset pääsevät paikalle”, rehtori sanoi ja avasi rakennuksen oven. ”Tervetuloa valkoiseen kartanoon.”

Harry, Ron ja Hermione astuivat rakennukseen varovaisesti sisään. Sisustus oli vanhanaikainen ja hienostunut, muttei vaikuttanut kuitenkaan liian pröystäilevältä – päinvastoin, huoneet olivat kodikkaita ja huonekalujen pinnat olivat jo hieman kuluneita, mikä viesti siitä, ettei omistaja ollut liian tarkka ympäristönsä suhteen. Dumbledore johdatti heidät huoneeseen, jossa oli useita nojatuoleja ja sohvia, ja huoneen etualalla oli puhujanpönttö. Huoneessa oli useita tuttuja naamoja, jotka katsoivat tulijoita hymyillen. Lähes kaikki tuolit olivat varattu, mutta kolmikko löysi itselleen pienen ja mukavan pehmeän sohvan, jolle he istuutuivat vierekkäin. Dumbledore käveli suoraan puhujanpöntön luokse ja aloitti puheensa esittelemällä Harryn, Ronin ja Hermionen muille kiltalaisille ja he saivat osakseen kannustavia hymyjä ja hillityt taputukset. Dumbledore jatkoi puhettaan kertoen uusimpia tietoja liittyen Voldemortin ja kuolonsyöjien toimiin. Voldemort oli kuulemma levittänyt valtaansa myös ulkomaille ja hänellä oli Britannian ulkopuolellakin lukuisia kuolonsyöjiä. Dumbledore piti uutista äärettömän vakavana ja tärkeänä jatkoa ajatellen, sillä hän epäili Voldemortin yrittävän suistaa taikaministeriön raiteiltaan lopullisesti. Halukkaat kiltalaiset pääsivät sanomaan mielipiteensä ja omat tietonsa puhujanpöntössä, jossa myös Kalkaros kävi sanomassa uusimmat tiedot, jotka oli selvittänyt itse suoraan Voldemortilta. Harryssa Kalkaros aiheutti yhä voimakkaita väristyksiä – hän oli vieläkin täysin varma Kalkaroksen pahuudesta, vaikka Dumbledore väittikin luottavan Kalkarokseen sataprosenttisesti ja tämän toimivan ainoastaan vakoojana Killalle. Harry oli sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, ettei Kalkaros opettanut enää pimeyden voimilta suojautumista, kuten viime vuonna, vaan oli siirtynyt takaisin taikajuomien pariin. Kalkaros kertoi Voldemortin viettävän merkittävää hiljaiseloa, joka saattaisi saada tavalliset kansalaiset uskomaan Voldemortin voimien hiipumiseen, mikä ei kuitenkaan valitettavasti pitänyt paikkaansa – Kalkaros epäili Dumbledoren ohella Voldemortin suunnittelevan jotain suurempaa, josta ei ollut vain vielä informoinut edes lähimpiä kuolonsyöjiään.

Kun kokoontumisen keskusteluosuus oli ohitse, kiltalaiset siirtyivät kookkaaseen ja tyhjään saliin, joka toimi kaksintaistelun harjoittelun toimessa. Kiltalaiset jakaantuivat pareihin ja aloittivat Dumbledoren ohjeistuksella kaksintaistelun toisiaan vastaan: kiroukset lentelivät salissa ja koko huone näytti värien sekamelskalta. Sieltä täältä kuului huudahduksia ja tömähdyksiä, kun joku onnistui yllättämään parinsa ja saamaan tämän lentämään maahan. Harrylle, Ronille ja Hermionelle harjoittelukerta oli hieman erilainen kuin muille kiltalaisille, sillä heille opetettiin hieman yksinkertaisempia asioita ja jo ennestään opittujen kirousten taidon vahvistamista ja rutinoimista. He olivat siirtyneet salin reunalle, ja heidän ympärilleen oli luotu vahinkojen estämiseksi suoja, joka esti kirousten läpi pääsyn. Remus Lupin opetti heitä käyttämään episkius-loitsua, joka paransi pieniä haavautumia ja vammoja, mistä voisi olla hyötyä taistelun tiimellyksessä, vaikkei loitsulla ihmeitä saanutkaan aikaan. Kolmikosta tuntui ihanalta nähdä Remusta pitkästä aikaa ja etenkin Harry olisi halunnut päästä juttelemaan entisen opettajansa kanssa enemmänkin.
”Oletteko nyt tyytyväisiä, kun saitte vihdoinkin luvan liittyä Kiltaan?” Remus kysyi hymyillen kolmikolta samalla, kun neuvoi hyviä vinkkejä siihen, kuinka pysyä pitkään valppaana kaksintaistelussa.
”Ehdottomasti”, Harry virnisti ja sai tuekseen myös Ronin ja Hermionen innokkaat nyökkäilyt. ”Tosin olisin jo halunnut päästä kokeilemaan kaksintaistelua toisia kiltalaisia vastaan”, Harry sanoi hieman pettyneenä ja sai Remuksen nauramaan.
”En halua tuottaa pettymystä, mutta kiltalaiset ovat äärimmäisen taidokkaita kaksintaistelijoita, ettekä te ole vielä valmiita taistelemaan heitä vastaan. Te tulette todennäköisesti käymään harjoittelemassa täällä muita useammin, jotta pääsette lähemmäs heidän tasoaan”, Remus selitti hymyillen ja taputti Harrya olkapäälle. Pienen keskustelunpätkän jälkeen Remus syventyi opettamiseen entistäkin enemmän ja miehestä näki tämän nauttivan työstään: hänen kasvoillaan oli keskittynyt ilme, hän teki jokaisen esimerkki liikkeensä täydellisesti ja korjaili pienimmätkin virheet, joita Harry, Ron ja Hermione tekivät. Hän opetti kolmikolle erilaisia tapoja käyttää sauvaa, ja tapoja näytti löytyvän tilanteeseen kuin tilanteeseen. Remus näytti kiroamista selän takaa, pään yläpuolelta ja jopa jalkojen välistä – erilaisilla tavoilla vastustajan sai kuulemma yllätettyä huomattavasti helpommin ja osa tavoista oli nopeampia tehdä taistelun vilskeessä. Kun Dumbledore ilmoitti harjoitukset päättyneeksi, Remus taputti Harrya olkapäälle ja sanoi: ”Isäsi olisi ollut sinusta ylpeä.”

Harjoitusten päätyttyä Harry tunsi olonsa täysin uupuneeksi. He eivät olleet harjoitelleet mitään kovin vaativaa, mutta opetustahti oli ollut nopea ja heiltä oli vaadittu nopeaa reagoimista erilaisiin loitsuihin, mikä oli saanut Harryn keskittymään tekemiseensä niin paljon, että hänen voimansa olivat aivan lopussa. He juttelivat harjoitusten loppupuolella hetken Ronin perheen kanssa ja Molly rutisti uusia tulijoita niin pitkästi ja tiukasti, että Weasleyn kaksosten piti käydä pelastamassa Harry, Ron ja Hermione tukehtumiskuolemalta.
”Äiti, haluatko todella tappaa poikasi ja hänen ystävänsä?” George kysyi rouva Weasleylta virnistäen ja läpsäisi niin Harrya, kuin Ronia ja Hermioneakin tervehdykseksi olkapäille.
”Äiti on vain vähän... kovaotteinen”, paikalle saapunut Fred sanoi ja sai kaikki paikallaolijat nauramaan. ”Onko Tylypahkassa tapahtunut mitään mielenkiintoista?”
”Eipä juuri. Tänään satuimme näkemään jonkun ensiluokkalaisen jäävän kiinni käyttämästä mehiläistä, joka kuiskasi tämän korvaan oikeita vastauksia kysymyksiin”, Harry naurahti ja sai Fredissä ja Georgessa aikaiseksi kamalan naurunremakan.
”Se oli Fredin keksintö!” George sai sanottua naurunsa lomasta. ”Kaljuunan ja kaksi sirppiä kappale.”

***

Kun Harry, Ron ja Hermione palasivat myöhään illalla Rohkelikon oleskeluhuoneeseen, he näkivät ikkunan takana istuvan pöllön, joka koputti ikkunaan terävästi nokallaan. Hermione avasi pöllölle ikkunan ja se lennähti sisään nopeasti ja asettui Hermionen vierellä olevalle pöydälle ojentaen tälle jalkaansa, johon oli sidottu kirje. Hermione irrotti kirjeen varovasti pöllön jalasta, minkä jälkeen pöllö lennähti nopeasti ulos ikkunasta linnaa ympäröivään synkkyyteen. Hermione avasi kirjeen ja alkoi lukea sitä rauhallisesti vaihtelevat ilmeet kasvoillaan.

”Hei, Hermione.
En ole kuullut sinusta pitkään aikaan, joten ajattelin ottaa yhteyttä. Kuinka voit?
Olen tapellut isäni kanssa kesäisistä tapahtumista lähes päivittäin ja minusta tuntuu, että alan jo pelätä häntä. Hän käyttäytyy nykyisin todella kummallisesti ja olen lähes täysin varma epäilyjemme olevan oikeita. Toivon, että olet yhteydessä. Ainiin, ilma on täällä jo hyytävän kylmä, joten kuumat lähteet alkavat todellakin olla tarpeen.
Terveisin, Jón Larsson”


Hermione hymähti kirjeen luettuaan ja nosti katseensa sohvaan nojaileviin Roniin ja Harryyn, jotka katsoivat tyttöä kysyvästi.
”Kirje oli Jónilta – siltä islantilaiselta, jonka tapasin kesällä”, Hermione sanoi ja sai aikaiseksi Ronin nyrkkien tiiviin yhteen puristumisen. Harry huomasi uhkaavan tilanteen, toivotti ystävilleen hyvät yöt ja painui makuusaliin pakoon alkavaa riitaa.
”No, jopas te olette hyviä tuttuja”, Ron mutisi nojaillen yhä sohvaa vasten ja katsoi Hermionea vaativasti.
”Älä viitsi, Ron! Miksi ihmeessä loukkaannut heti, kun juttelen jollekin toiselle miespuoliselle henkilölle kuin sinulle?”
”Enhän minä loukkaannu silloinkaan, kun juttelet Harrylle”, Ron sanoi itsepäisesti ja risti kätensä puuskaan.
”Koska Harry on aina ollut kiinnostunut jostain muusta tytöstä kuin minusta! Ensin Cho ja sitten Ginny – sinulla ei ole ollut syytä loukkaantua!” Hermione huudahti kiivastuneena ja rypisti kädessään olevan kirjeen pieneksi palloksi. Ron avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien ja näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa. Hermione käveli edestakaisin oleskeluhuoneessa kiivastunein askelin ja mulkoili Ronia kulmiensa alta.
”Hemmetti Ron, mikä sinua vaivaa?” tyttö sai kysyttyä hetken hiljaisuuden ja pohdinnan jälkeen.
”NO, HEMMETTI ITSELLESI, HERMIONE! LUULISI SINUN JO TAJUNNEEN, MUTTA EI!” Ron huusi hermostuneena ja sai Hermionen hätkähtämään ja miettimään, miksi poika oli joutunut niin suunnattoman raivon valtaan. Hermione änkytti jotain, muttei saanut suustaan aikaiseksi ainuttakaan järkevää sanaa ja myös Ron oli säikähtänyt omaa äkillistä purkaantumistaan, ja tämä käänsi katseensa kohti lattiaa.
”Anteeksi, minun ei olisi pitänyt huutaa. Sinä et vain tajua, että minä vain haluaisin... haluaisin vain... hemmetti”, Ron änkytti ja sai Hermionen katsomaan tätä kummastuneena. ”Haluaisin vain olla kanssasi”, Ron sai lopulta töksäytettyä. ”Voi pyhä Merlin, siinä se tuli”, Ron sanoi nopeasti tunnustuksensa perään ja lehahti kasvoiltaan punaiseksi nostaessaan katseensa kohti Hermionea järkyttyneenä ja silmät pullistuneina. Hermione näytti järkyttyneeltä ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta kohti makuusaliaan: hän harppoi portaat ylös ja jätti Ronin yksin oleskeluhuoneeseen, jota valaisivat ainoastaan satunnaiset kuunsäteet.

"Hei Jón,
Voin hyvin, kiitos. Kuulin tosin äsken melko kummallisen jutun, joka sai minut täysin hämmästyneeksi.
Valitettavasti luulen myös, että epäilyksemme isääsi koskien ovat osuneet oikeaan. Tiedät-kai-kuka on ilmeisesti laajentamassa piirejään Britannian ulkopuolellekin, mutten voi kertoa siitä enempää. Satuin vain kuulemaan kyseisen tiedon yhdeltä ohikulkijalta, joten ei se välttämättä edes merkitse mitään.
Hyvää syksyä toivottaen,
Hermione"



***

A/N2: Viimeksi ei tullut kommenttia, joten toivottavasti tällä kertaa tulisi sitten kommentteja viime kerrankin edestä! Oikeasti, olkaa ihania ja kommentoikaa, ne piristävät mieltä niin kovasti! :> Voitte sanoa mielipiteitänne vaikka OC-hahmoista, jos ette muuta keksi - niistä on niin kovin kivaa kuulla mielipiteitä. Toki ihan millainen palaute vain on mieleen! Kiltit? :>

feak

  • ***
  • Viestejä: 4
  • Ron/Rupert fani!
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 4.3!
« Vastaus #9 : 06.03.2008 14:58:12 »
Todella hyvä,pidän ron hermione parituksesta.Jatkoa vaan

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 4.3!
« Vastaus #10 : 13.03.2008 22:18:50 »
feak: Kiitos kommentistasi! :>

***

Luku 6

Tylypahkan vahtimestari Voro juoksi kolmosluokkalaisen luihuisen perässä puuskuttaen ja huudellen pojan perään litanian uhkauksia käheällä äänellään. Oikeastaan Voron liikkumistapaa ei voinut kutsua juoksuksi: se oli pikemminkin kankeaa, nopeatempoista, hyppelyltä näyttävää liikkumista, jonka takia vahtimestari jäi koko ajan enemmän jälkeen nopeasti juoksevasta oppilaasta. Pari minuuttia kestäneen juoksumaratonin jälkeen Voron polvea alkoi kolottaa niin pahasti, että tämän täytyi yksinkertaisesti luovuttaa ja päästää oppilas menemään. Hän tuhahti raivoisaan ja lähti kävelemään mutisten takaisin aulaan, joka oli kärsinyt luihuispojan taikasauvan ansioista. Aula lainehti vedestä ja keskelle huonetta oli ilmestynyt lippu, jossa luki suttuisella tekstillä ”Rohkelikkojen huispausjoukkue on surkea!”. Voro oli kyllästynyt luihuisten ja rohkelikkojen ainaiseen taisteluun: se aiheutti hänelle vain jatkuvasti lisää työtä ja päänsärkyä. Hän käveli turhautuneena läheiseen siivouskomeroon, veti sieltä esiin mopin ja useita luutuja ja alkoi luututa lattiaa sen kuivumisen toivossa. Ohi kulkevat oppilaat virnistelivät vetisessä aulassa työskentelevälle vahtimestarille ja imitoivat tämän kuivaustapoja toisilleen naureskellen. Voro mulkoili oppilaita kulmiensa alta ja ärähti satunnaisesti, kun oppilaat alkoivat käydä liikaa tämän hermoille. Välillä hän istuutui odottamaan aulassa sijaitsevalle tuolille lattian kuivumista ja silppusi luihuisten loihtimaa lippua aikansa kuluksi mitättömän pieniksi paloiksi. Ei ole aina helppoa olla vahtimestari.

***

Harry pöyhötti tukkaansa ajatuksissaan ja yritti näyttää keskittyneeltä McGarmiwan vaativan katseen alla. Muodonmuutostunti oli aluillaan ja McGarmiwa piti parhaillaan luentoa siitä, kannattiko räiskeperäistä sisuliskoa muuttaa lohikäärmeeksi vai ei. Opettaja oli sitä mieltä, että muutoksen mennessä pieleen aikaansaannos olisi erittäin vaarallinen olento, joka onnistuisi pahimmassa tapauksessa tuottamaan tulta niin etu- kuin takapäästäänkin. Ajatus sai useat oppilaat naureskelemaan paikoillaan; mukaan lukien Ashleen, joka istui Harryn vieressä puutteelliset muistiinpanot edessään, joita Harry katseli huvittuneena verraten omiinsa, jotka olivat yhtä surkeat kuin Ashleenkin. Ashlee oli ilmeisesti tuntenut Harryn katseen kohdistuneen itseensä ja tämä käänsi päätään Harryyn päin, mikä sai Harryn kääntämään katseensa nopeasti pois tytöstä kohti edessään istuvia Hermionea ja Ronia. Kaksikko istui toisistaan mahdollisimman kaukana: Ron oli vetänyt tuolinsa aivan edessä olevan pöydän oikeaan reunaan ja Hermione vastaavasti vasempaan. Ron oli kertonut edellisenä iltana Harrylle heidän riidastaan, joka oli lopulta päätynyt siihen, kun Ron oli tunnustanut Hermionelle pitävänsä tästä – tosin poika oli kertonut sen hieman omalla tyylillään ja saanut Hermionen ilmeisesti säikähtämään. Harry ei ollut oikeastaan vieläkään varma, miksi kaksikko vihoitteli toisilleen, mutta Harry oli ehtinyt tottua siihen jo aiempien vuosien aikana eikä jaksanut enää liiemmin puuttua asiaan.

Kun McGarmiwa antoi tehtäväksi toimia pareittain ja muuttaa marsu kolminkertaisen kokoiseksi, Hermione nosti kätensä ylös puheenvuoron saamisen toivossa.
”Neiti Granger?”
”Opettaja, minä vain mietin, että olisiko mahdollista vaihtaa pareja?” Hermione kysyi asiallisesti ja vilkaisi Ronia nopeasti.
”Ei, emme ala vaihtaa pareja. Olisin odottanut etenkin sinulta, Granger, toimeen tulemista muiden oppilaiden kanssa. Olet sentään johtajatyttö”, McGarmiwa sanoi tiukasti ja käänsi katseensa käsissään oleviin papereihin saaden Hermionen kasvoille nousemaan syvän punan. Hermione kääntyi vastahakoisesti kohti Ronia ja heidän yhteistä marsuaan, joka vapisi peloissaan keskellä pöytää, ja taikoi sen suuremmaksi vilkaisemattakaan vieressä istuvaa poikaa. Tämän tehtyään Hermione risti kätensä puuskaan ja käänsi katseensa muualle antaakseen Ronin vuorostaan yrittää.

Ashlee katseli tytön touhuja kummastuneena ja unohtui tuijottamaan Ronin ärtyneitä silmänpyöräytyksiä, jotka oli kohdistettu Hermionen selälle. Harry tökkäsi sormellaan Ashleen kättä saadakseen jälleen tytön huomion kohdistumaan marsuun ja heilautti kättään ilmassa sanoakseen, ettei edessä istuvasta kaksikosta kannattanut välittää.
”He näyttävät olevan kuin vanha aviopari”, Ashlee kuiskasi virnistäen ja nyökkäsi kohti Ronia ja Hermionea.
”He ovat käyttäytyneet vanhan avioparin tapaan yksitoistavuotiaista lähtien”, Harry virnisti leveästi ja osoitti taikasauvallaan marsua, joka alkoi paisua kookkaisiin mittoihin. Ashlee katsoi Harryn työskentelyä tarkasti ja raapi huomaamatta niskaansa kerratessaan samalla mielessään loitsua, jota oli tarkoituksena käyttää. Kun Harry oli muuttanut marsun takaisin ennalleen, poika kohotti katseensa Ashleehen ja nyökkäsi tälle ilmoittaakseen, että oli tytön vuoro.
”Voit kyllä yrittää ensin itsekin uudelleen – ”, tyttö ehdotti Harrylle raaviskellessaan edelleenkin niskaansa ja sai Harryn naurahtamaan.
”Yritähän nyt vain – ei se haittaa, jos et osaa.”
”Oliko yritykseni noin läpinäkyvä?” Ashlee kysyi nauraen, mutta kohotti kuitenkin sauvansa ja mutisi ”kolmistus”, jonka seurauksena marsu alkoi paisua jälleen. Se näytti aluksi melko vastenmieliseltä, sillä sen kehosta pullistui liikkuvia ja suuria patteja, jotka asettuivat aloilleen vasta marsun suurennuttua. Marsu vinkui pelokkaana ja yritti juosta pakoon pöydällä, mutta pysähtyi sen reunalle jääden kyhjöttämään paikalleen täristen. Sen koko ei ollut saavuttanut ihan kolminkertaisia mittoja, ja se jäi hieman pienemmäksi kuin Harrylla aiemmin, mutta marsu oli kuitenkin jo pienen kissan kokoinen. Se uikutti paikallaan ja hengitti niin kiivaasti, että sen keho kohoili sydämen vilkkaassa tahdissa nopeasti ylös ja alas.
”Aika säälittävä otus”, Ashlee sanoi virnistäen Harrylle, ja poika nyökkäsi kohottaen sauvansa ja pienentäen marsun takaisin normaalin kokoiseksi. Kaikki jyrsijät toivat Harryn mieleen Matohännän animaagimuodon, eikä hän käsitellyt mielellään eläimiä, jotka muistuttivat häntä ihmisestä, joka oli pettänyt hänen vanhempansa ja aiheuttanut heidän kuolemansa.
”Ihan hyvinhän tuo muutos sujui”, Harry sanoi hymyillen Ashleelle.
”Taisi olla vain tuurista kiinni”, Ashlee virnisti, ”loitsujeni onnistuminen on yhtä epävarmaa kuin kahden sokean hevoskotkan lepyttäminen.”

***

”Tänään harjoittelette kaksintaistelua”, professori Stanwoodin ääni sanoi vallaten luokan kauttaaltaan ja sai aikaan innokkaita katseita.”Tämänpäiväinen harjoitus ei ole kirouksiltaan vaativa, mutta tarkoituksena onkin harjoitella nopeita refleksejä”, professori sanoi istuen tapansa mukaan pöytänsä kulmalla ja pyöritellen taikasauvaansa käsissään. ”Nopeat refleksit – ne todella ovat nopeita”, hän sanoi ottaen salamannopeasti taikasauvastaan kunnon otteen ja lähetti äänettömän kirouksen kohti lähimpää oppilasta, joka sai hillittömän naurukohtauksen. ”Refleksejään voi parantaa, niiden nopeutta voi harjoitella”, Sam sanoi vakuuttavasti oppilaan naurun lomasta ja nousi seisomaan. Hän käänsi selkänsä oppilaille ja alkoi selata paperinippua, joka lepäsi hänen pöydällään, mutta kääntyikin todella nopeasti ja osoitti nauravaa oppilasta jälleen sauvallaan. Nauru loppui kuin seinään.
”Olen pahoillani äskeisestä”, professori sanoi virnistäen oppilaalle, joka oli joutunut kutitusloitsun kohteeksi ja sai tämän kasvoille heleän punan. ”Jakautukaa kahteen jonoon”, Sam sanoi ja heilautti taikasauvaansa, minkä johdosta luokassa olevat pulpetit ja tuolit alkoivat siirtyä itsekseen luokan reunoille ja oppilaat nousivat tuoleiltaan säikähtäneinä ylös. ”Tarkoituksena on siis olla mahdollisimman nopea: oikeanpuoleisessa jonossa olevat lähettävät tainnutuskirouksia vastapäätä olevia oppilaita kohden ja nämä yrittävät torjua niitä mahdollisimman nopeasti. Myöhemmin vaihdamme sitten puolia. Odottakaa vuoroanne jonossa, vain kaksi oppilasta kerrallaan”, professori selitti seisoessaan keskellä luokkaa ja osoitti aloittajiksi Rohkelikon Dean Thomasin ja Korpinkynnen Luna Lovekivan. Dean lähetti tainnutuskirouksen kohti Lunaa välittömästi Samin osoituksen jälkeen ja Luna torjui sen täpärästi. Heti Lunan torjunnan jälkeen häntä kohden lensi uusi tainnutuskirous, jota Luna ei ehtinyt estää taikakeinoin, vaan tyttö meni nopeasti kyykkyyn lattialle ja sai professori Stanwoodin virnistämään. ”Lovekiva, käyhän se toki noinkin, mutta tarkoituksena oli lähinnä harjoittaa refleksejään taikomalla.”
Muutama luihuinen nauroi Lunalle osoitellen tätä, mutta tyttö ei näyttänyt välittävän katseista, vaan nousi reippaasti ylös pyyhkäisten lattialta tarttuneita pölypalleroita pois kaapunsa helmasta. Stanwood naureskeli tytölle pudistellen päätään, mutta vaihtoi äänensävynsä hetkessä huvittuneesta asialliseksi ja pyysi paria yrittämään uudelleen. Juuri kun Dean oli langettanut tainnutuskirouksen kohti Lunaa, joku koputti oveen ja Luna ehti torjua kirouksen nipin napin ennen kuin ovesta astui sisään kaksi henkilöä. Toinen saapuneista oli Luihuisen tuvanjohtaja Severus Kalkaros, ja tällä oli mukanaan yksi Luihuisen oppilaista: Maya Wilson. Kalkaroksen käsi puristi Mayan olkapäätä ja miehen kasvoilla oli tiukka ilme – parivaljakon ulkoisesta olemuksesta olisi voinut päätellä Mayan tehneen jotain pahaa, mutta jollain tapaa molemmat osapuolet näyttivät kuitenkin tyytyväisiltä tilanteeseen. He harppoivat keskelle huonetta, lähelle Sam Stanwoodia, joka katsoi tulijoita keskeytyksestä ärsyyntynyt, kysyvä ilme kasvoillaan.

”Maya Wilson liittyy ryhmäänne”, Kalkaros sanoi kylmällä äänellään tuijottaen Samin silmiä tylyyn sävyyn.
”Käsitykseni mukaan hän on vasta kuudennella”, Sam vastasi tuijottaen Kalkaroksen silmiä vähintään yhtä tylysti ja kylmästi, eikä suonut ainuttakaan katsetta vieressä seisovaan Mayaan. Muut huoneessa olijat pystyivät havaitsemaan ilmassa selkeää inhoa ja vastenmielisyyttä, joka oli vallannut huoneen keveän tunnelman välittömästi Kalkaroksen astuttua sisään.
”Käsityksesi on täysin oikea”, Kalkaros vastasi ja jatkoi vaimealla äänellä, ”kerrankin. Maya on ikäisekseen harvinaisen taitava: hän vain haaskaa aikaansa oman ikäistensä tasolla.”
”Luulisi kuitenkin, että päätös on loppujen lopuksi minun käsissäni”, Sam vastasi ja vilkaisi vihdoinkin Mayaa, joka seisoskeli tiiviisti Kalkaroksen vierellä katsellen ympärilleen.
”Luihuisten tuvanjohtajana minulla on oikeus auttaa oppilaitani opiskeluissaan.”
”Jos olet varma, että tyttö tulee pärjäämään”, Sam sanoi nyökäten Mayaan päin, ”hän voi liittyä tähän ryhmään. Mutta muista, että ehdotit tätä itse.”

Kalkaros taputti Mayan olkapäätä ja kääntyi nopeasti viitta heilahtaen jättäen Mayan seisomaan ylpeänä professori Stanwoodin vierelle. Maya vilkuili ympärilleen ja näki siskonsa Ashleen, sekä muutamia seitsemäsluokkalaisia luhuisia – tyttö näytti epäröivän hetken, mutta käveli lopulta omien tupalaistensa luo jättäen siskonsa katsomaan kummastuneena peräänsä. Professori Stanwood rykäisi ja pyysi seuraavaksi luokan keskelle Hermionen ja Vincent Grabben, joka vilkuili hermostuneena taaksensa saadakseen henkistä tukea kavereiltaan. Hermione otti sauvastaan tiukan otteen ja kasvoilleen keskittyneen ilmeen ja laukoi useita tainnutuskirouksia kohti Grabbea, joka pystyi torjumaan niistä muutaman, mutta kolahti pian tainnutettuna lattiaan. Hermione virnisti tyytyväisenä ja iski silmää luokan reunalla seisoville Harrylle ja Ashleelle, jotka tekivät hänelle kannustavia käsimerkkejä innoissaan. Ron seisoi kaksikon vieressä vältellen Hermionen katsetta ja näytti katselevan erittäin tarkkaavaisesti luokan seinässä olevaa pientä tahraa. Sam katsoi Hermionea tyytyväinen ilme kasvoillaan, mutta pyysi tätä kiinnittämään huomiotaan vielä enemmän kirousten tähtäämiseen ja pyysi seuraavaksi pariksi Mayan ja Puuskupuhin Hannah Abbottin. Luihuiset viheltelivät ja taputtivat Mayalle, joka käveli luokan keskelle kylmän rauhallisesti, kohdisti ryhtinsä ja odotti saapuvia kirouksia sauva koholla. Kun kiroukset alkoivat syöksyä tyttöä kohti, tämä torjui jokaisen niistä helpolla – tyttö näytti enemmänkin siltä, kuin olisi tehnyt kyseistä hommaa aina työkseen ja se olisi hoitunut häneltä vaikka silmät sidottuina.
”Sehän meni hienosti”, professori Stanwood sanoi hillityllä äänensävyllä. ”Tosin vilkuilit välillä muualle, joka ei ole koskaan hyväksi kaksintaistelussa. Kaikki huomio täytyy keskittää omaan pariinsa, oli hän minkä tasoinen tahansa”, Sam jatkoi. Oveen koputettiin jälleen ja professori avasi sen heilauttamalla sauvaansa. Sisään astui Neville Longbottom, joka mutisi pahoittelunsa myöhästymisestään ja selitti olleensa tapaamassa professori Versoa.
”Tapaamassa professori Versoa puoli tuntia?” Sam kysyi ja alkoi nauraa. ”Höpö höpö, niinhän kaikki - myös minä - yrittävät sanoa, vaikka ovatkin oikeasti seuranneet vain hyvännäköisen tytön takamusta pitkin käytäviä ja huomanneet eksyneensä”, professori jatkoi ja iski Nevillelle silmää hymyillen tälle tavalla, joka olisi sulattanut vähintäänkin koko Cosmonoidat-lehden toimituksen.

***

Dumbledore istui Tylypahkan rehtorin kansliassa pöytänsä äärellä ja selaili paksua paperinippua, jonka paperit näyttivät jo hieman kärsineiltä ja vanhoilta. Välillä Dumbledore kastoi kädessään pitelemäänsä sulkakynää mustepullossa ja alleviivasi papereista hieman tärisevällä kädellään tärkeitä asioita ja kirjoitti marginaaleihin pienellä käsialalla muistiinpanoja. Aurinko paistoi sisään ikkunasta ja lämmitti rehtorin selkää säteillään, ja välillä ikkunan ohitse lensi pöllöjä, jotka nauttivat kevyestä tuulenvireestä, jonka matkassa oli helppoa lentää. Välillä rehtori laski sulkakynän vierelleen ja siveli kädellään pitkää partaansa, joka hohti hopeana auringonsäteiden ansiosta. Feenikslintu istui orrellaan Dumbledoren pöydän vierellä ja nokki välillä omia sulkiaan, jotka loistivat kauniilla punaisen sävyillä tuoden huoneeseen mukavan säväyksen. Huoneen täytti rauhallinen kuorsaus, joka oli peräisin Tylypahkan entisten rehtoreiden muotokuvista ja solina, joka kantautui hyllyllä sijaitsevasta koristepurosta, jonka neste oli kultaista. Huoneen rauhallisen tunnelman keskeytti ääni, joka kantautui rehtorin pöydällä olevasta laitteesta, joka näytti huomattavan paljon jästilasten itkuhälyttimeltä.

”Äh, tämä patsas taitaa vaatia jonkun hemmetin tunnussanan –”
”Miksi tämän koulun täytyy olla niin hankala? Onko todellakin mahdotonta päästä tapaamaan rehtoria?”

Dumbledore havahtui ääniin ja tämän kasvoille kohosi huvittunut hymy. Hän oli loitsinut vuosia sitten huonettaan vartioivan patsaan luokse pienen tunnistimen, jonka avulla hän kuuli kaikki keskustelut, jotka patsaan luona käytiin. Rehtorin mielestä oppilaiden tuskailut tunnussanojen kanssa olivat vain hupaisia ja ne piristivät päiviä hämmästyttävästi – yleensä hän antoi oppilaiden arvailla tunnussanoja hetkisen ja vaikkeivät oppilaat osuisikaan oikeaan, hän avasi heille reitin painamalla nappia huoneensa pöydällä. Oppilaat olivat aina kovin hyvillään luullessaan arvanneensa tunnussanan oikein, eikä rehtori tämän takia potenut huonoa omatuntoa itsensä piristämisestä oppilaiden kustannuksella.
"Tylypahka? Oleskeluhuone? Suklaavanukas? Merlinin parta? Kotitonttu? Silkkiset sukkahousut?” Kuului äärimmäisen turhautunut ja epätoivon sävyttämä ääni pöydällä sijaitsevasta laitteesta.
”Äh, anna minä! Tuliviski? Lakritsapiippu? Pöllö? Noita nyhverön naposteltavat? Viistokujan treffipalvelu? Hei katso, se aukeaa! Minähän sanoin, että se mies on aina ollut kieroutunut”, toinen ääni vastasi mutisten.

Dumbledore naureskeli yksikseen huoneessaan ja katsoi ovea sinisillä silmillään odottaen valmiiksi koputusta, joka tulisi sitä pian iskemään. Hän avasi oven kättään heilauttaen jo valmiiksi raolleen, josta pian putkahti sisään Ashlee ja Maya Wilson: Ashlee näytti melko apealta ja jännittyneeltä ja puristi sisarensa kättä niin, että tämän rystyset hohtivat valkoisina; Mayan ilme taas oli melko kireä, mutta hän näytti huomattavasti siskoaan rauhallisemmalta.
”Hyvää päivää”, Dumbledore sanoi lempeästi tervehtien sisaruksia. ”Istukaa vain alas ja ottakaa sitruunatoffeeta”, rehtori jatkoi ja loihti pöydälle kulhollisen karkkeja. ”Milläs asialla te liikutte?”
”Isä on vaikeuksissa”, Ashlee sanoi hiljaisella ja hieman tärisevällä äänellä puristaen yhä siskonsa kättä rehtorin pöydän alla. Dumbledore hymyili Ashleelle rohkaisevasti ja nyökkäsi rauhallisesti kuin kehottaakseen tyttöä jatkamaan. Ashlee änkytti jotain epäselvää ja Maya katsoi tätä kurtistaen kulmiaan ja jatkoi:
”Kuulin jotain sellaista yhdeltä tupani oppilaalta. Isän pitäisi kuulemma ymmärtää, mikä on hänen parhaakseen. Kuulosti siltä, kuin isä olisi vastustanut jotain asiaa ja vastustaminen saattaisi päättyä hänelle hieman... kohtalokkaasti”, Maya selitti ja vilkaisi nopeasti siskoaan, joka puri tämän vieressä huultaan yrittäen estää itkun tuloa. ”Siskoni ehdotti puhumista sinulle, vaikka yritinkin estää ja arvasin ettei sinusta ole mitään apua –”
”Olen erittäin ylpeä siskostasi”, Dumbledore sanoi ja käänsi katseensa Ashleehen, joka sai vetisten silmiensä lomasta aikaiseksi pienen hymynkareen. ”Lupaan selvittää isänne tilanteen, Jerryhän hänen nimensä on?” Dumbledore kysyi lempeästi tytöiltä ja Maya nyökkäsi tälle vakavana.
”Isällänne ei ole varmasti mitään hätää. Lähetän jonkun tutkimaan tilanteen välittömästi ja ilmoitan teille heti, kun tiedän jotain. Siinä saattaa mennä tosin päiviä – ajankuluminen on hyvin tapauskohtaista, kuten varmaan osaattekin päätellä”, rehtori sanoi hymyillen. ”Emme halua hänelle käyvän kuten äidillenne”, rehtori jatkoi ja otti kasvoilleen vakavamman ilmeen, vaikka sanat olikin tarkoitettu lähinnä lohdutukseksi. Ashlee purskahti itkuun ja painoi päänsä käsiinsä, ja myös Maya puri huultaan tiukasti ja tämän silmiin kohosi kyyneliä, jotka hän kuitenkin räpsytteli pois välittömästi.
”Kiitos”, Maya sanoi vakavana nousten tuoliltaan ja nosti kevyesti Ashleen kättä, jotta saisi tämänkin nousemaan paikaltaan. Tytöt kävelivät ulos huoneesta sulkien oven hiljaa perässään, ja Dumbledore jäi istumaan paikalleen ja katsomaan tyttöjen perään vakavana. Hän otti käteensä tyhjän pergamentin ja kirjoitti sille lyhyen viestin, jota tutkaili hetken mietteliäänä ja nyökkäsi sille lopulta hyväksyvästi. Dumbledore kääntyi ikkunaan päin avaten sen, vihelsi lujasti ja pian häntä kohden lensi suuri, valkea pöllö, joka istui ikkunalaudalle ojentaen valmiiksi jalkansa, johon Dumbledore kiinnitti viestin. ”Vie se Lupinille”, Dumbledore sanoi ja pöllö huhuili rauhallisesti, lennähti ulos avonaisesta ikkunasta ja katosi pian korkealle taivaalle, josta sitä oli enää mahdotonta erottaa häikäisevien auringonsäteiden takia. Dumbledore hengitteli hetken raikasta ulkoilmaa, mutta sulki sitten ikkunan ja istuutui takaisin paikalleen ottaen esille taas saman paperinipun kuin aiemminkin. Huoneen hiljaisuutta rikkoi Mayan terävä ääni, joka kuului rehtorin pöydällä sijaitsevasta laitteesta hiljaisella voimakkuudella.
”Sillä miehellä on aina kestohymy päällä.”

***

Hermione ja Ron astuivat sanaakaan toisilleen sanomatta sisälle suureen saliin, jossa suuri osa valvojaoppilaista jo odottikin istuskellen tylsistyneinä paikoillaan ja keskustellen hiljaisesti keskenään. Hermionen saapuminen sai muutaman valvojaoppilaan katsomaan häntä innostuneena ohjeiden toivossa ja tyttö tervehtikin muita iloisesti kävellen suoraan Malfoyn luokse salin etuosaan Ronin mennessä istumaan. Muiden valvojaoppilaiden ilmeet kulahtivat uudelleen ja he nojasivat kyllästyneinä käsiinsä, kun he huomasivat Hermionen ja Malfoyn uponneen keskenään pienimuotoiseen kinasteluun siitä, kuinka kurpitsajuhlien järjestely tuli hoitaa.
”Et sinä voi vain komennella heitä! Juhlien järjestäminen on meidän vastuullamme ja he ovat vain auttamassa –”
”Äh, pää kiinni. Teen mitä tahdon”, Malfoy vastasi Hermionelle kyllästyneellä äänellä ja käänsi tytölle selkänsä, kun lähti kävelemään kohti luihuisten tupapöytää.
”No niin Merlinin nimessä näytät tekevän, vaikkei sinulla olisi syytäkään!” Hermione huusi kiivastuksissaan pojan perään, joka oli istunut laiskasti luihuisten pöydän ääreen.
”Olisit jo hemmetti vie hiljaa!” Malfoy karjaisi laskien kätensä pöydälle, painaen päänsä niihin ja esittäen alkavansa nukkua. Hermione pyöräytti pojalle silmiään ja käveli valvojaoppilaiden luokse, joille jakoi tehtäviä koskien juhlien järjestelyä ja alkoi itse suunnitella juhlien ohjelmaa mulkoillen välillä Ronia, jonka kanssa oli yhä riidoissa. Hermione oli hyvillään, koska kaikki avustajat, Malfoyta lukuun ottamatta, näyttivät suhtautuvan juhlien suunnitteluun kunnolla eikä kukaan valittanut saamistaan tehtävistä. Luihuisten valvojaoppilaat katselivat välillä Malfoyta pelokkaina, kuin peläten pojan pian käskevän heidät luokseen ja käskevän heidät tekemään jotain kamalaa. Toisaalta heidän ilmeistään oli kuitenkin havaittavissa jonkinlaista kunnioitusta, ja he näyttivät miettivän olisiko kuitenkin parasta mennä itse Malfoyn luokse paremman aseman saavuttamiseksi pojan silmissä. Malfoyn kanssa väleissä oleminen oli kuitenkin aina etuoikeus, sillä pojan perhe oli hyvin vaikutusvaltainen velhoyhteisössä. Luihuisten valvojaoppilaiden ajatukset näyttivät kuitenkin jäävän ainoastaan ajatuksiksi, sillä hekin uppoutuivat pian tehtäviinsä unohtaen pöytää vasten nuokkuvan Malfoyn. Suunnittelu eteni rivakkaan tahtiin, vaikka koristeluita suunnitteleva pari olikin ajautunut äänekkääseen väittelyyn siitä, kannattaisiko mustia koristeita käyttää vai ei. Toinen oli vahvasti sitä mieltä, että musta väri kuului Halloweeniin ja sitä tulisi käyttää myös koristeissa, mutta toinen piti mustia koristeita liian huomaamattomina. Muut katselivat kinastelevaa parivaljakkoa huvittuneina ja erimielisyys päätyi lopulta siihen, kun joku päätti, ettei kokomustia koristeita saanut käyttää, mutta mustaa sai esiintyä muiden värien kanssa.
Suuri sali oli täynnä pöydille levitettyjä papereita, joille valvojaoppilaat kirjasivat ideoitaan ja piirsivät ehdotuksiaan muiden nähtäväksi, ja lukuisat sulkakynät lepäsivät papereiden seassa. Välillä ympäriltä kuului turhaantuneita äänähdyksiä suunnittelijoiden etsiessä oikeita papereita ja tuskaillessaan juhlan järjestämisen kanssa. Juuri kun yksi valvojaoppilaista oli valmiina repimään vähintäänkin hiukset päästään, kuului salin ovelta kenkien kopinaa, joka sai valvojaoppilaiden päät kääntymään välittömästi. Saliin oli astunut pienikokoinen professori Lipetit, joka katseli oppilaita hymyillen ja levitellen käsiään innostuneena.

”Iltaa professori”, Hermione sanoi hymyillen ohjelmasuunnitelmansa edestä ja sai Lipetitiltä osakseen kevyen hymyn professorin lähtiessä kävelemään kohti Hermionea.
”Kylläpäs on ihanaa nähdä oppilaat työn touhussa”, pienikokoinen professori sanoi levitelleen jälleen käsiään innokkaasti. ”Miten olette edistyneet?”
”Oikein hyvin. Teen parhaillani juhlien ohjelmaa, joka on jo piakkoin valmis”, Hermione vastasi opettajalle kohteliaan sävyyn ja hymyili. Muutamat valvojaoppilaat vilkuilivat toisiaan, sillä näytti lähinnä siltä kuin Hermione olisi mielistellyt opettajaa ylikohteliaalla äänellään ja innokkalla hymyllään.
”Loistavaa!” Professori Lipetit sanoi hieman kimeällä äänellään ja antoi katseensa kiertää salin vallottaineissa paperiarkeissa ja sulkakynissä. ”Taidan jättää teidät nyt kuitenkin työn touhuun. Halusin vain käydä vilkaisemassa”, hän jatkoi ja antoi katseensa pysähtyä yhä pöytää vasten nuokkuvaan Dracoon, joka ei näyttänyt olevan professorin tulosta moksiskaan. Lipetit kurtisti kulmiaan hieman katsellessaan poikaa, mutta pysyi vaiti ja jätti salin vielä kurkkien välillä taakseen.

Kun juhlan suunnittelun parissa oli aherrettu pari tuntia, Hermione kiitti valvojaoppilaita avusta ja pyysi heitä tulemaan jatkamaan suunnittelua viikon kuluttua. Kaikki poistuivat salista ripeästi, mukaan lukien mieltään osoittava Ron ja Malfoy, joka ei ollut tehnyt kahden tunnin aikana mitään, ja Hermione lähti tyytyväisenä salista viimeisenä kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.

***

Pillistä kuului kimeä, korviasärkevä vihellys. Kuusi huispauspelaajaa laskeutui maahan Harryn luokse ja hyppäsi pois luudiltaan nojaillen niihin kevyesti kuunnellessaan Harryn ohjeita. Sää oli muuttunut iltaa kohden aurinkoisesta sateiseksi ja taivaalta tippui kevyitä vesipisaroita, jotka leikittelivät pelaajien kasvoilla. Välillä vesisade yltyi piiskaten huispaajien vaatteita ja kasvoja, ja välillä se taas muuttui rauhalliseksi ripotteluksi, joka lähinnä kutitti päänahalla. Harry pyysi pelaajia kiertämään kenttää ympäri kiihdyttäen välillä vauhtiaan ja sitten vuorostaan hiljentäen sitä – se auttoi pelaajia pysymään lämpiminä koleassa ilmassa, eikä kylmyys päässyt yllättämään. Joukkue lensi hyvin ja Harry katsoi pelaajia hymyillen tyytyväisenä luutansa selässä, jolle oli noussut tarkkailemaan pelaajiensa lentotyylejä ja huutamaan neuvoja lentoasentojen parantamiseksi. Uuden jahtaajan Joannan lentoasento oli hieman liian jäykkä ja pystyasennossa, mutta tyttö lensi siitäkin huolimatta todella nopeasti – todennäköisesti Joannan vauhti vain lujenisi ensimmäistä ottelua kohden, koska Harrylla oli vielä aikaa parantaa tytön lentoasento täydelliseksi. Kun pelaajat olivat kiertäneet kentän muutaman kerran ympäri, Harry lensi maahan ja vapautti siepin ja kaksi ryhmyä sekä heitti kaadon Ginnylle, joka nappasi sen taidokkaasti ja heitti sen välittömästi eteenpäin Demelza Robinsille. Harry huusi jahtaajille, että heidän tulisi harjoitella syöttelyä ja maalintekoa Ronin suojelemien tankojen lävitse, ja lyöjille, että hakisivat nopeasti mailansa ja alkaisivat paiskoa niillä ryhmyjä poispäin kentältä. Harry itse nousi korkealle ilmaan tähyilemään kultaista sieppiä, jonka näkeminen oli normaaliakin vaikeampaa sateisella ilmalla. Hän kierteli ympäri kenttää rauhallisesti ja siepin etsimisen lomassa tarkkaili joukkueensa pelaajien toimintaa hieman matalampana, jossa he viilettivät luudillaan nopeaa vauhtia. Joanna yritti juuri tehdä maalia, mutta Ron sai torjuttua kaadon nipin napin taitavalla kurotuksellaan, jollaiset onnistuivat pojalla lähinnä vain harjoituksissa – valitettavasti. Ron oli kuitenkin alkanut saada itseluottamusta huispauksenkin suhteen, joten tänä vuonna asiat saattaisivat olla täysin erilailla kuin edellisinä vuosina. Harry näki sivusilmällä nopean kultaisen vilahduksen ja kääntyi nopeasti ympäri: sieppi lenteli parinkymmenen metrin päässä hänestä kevyin liikkein. Harry kiihdytti vauhtinsa maksiminopeuteen, ojensi kätensä ja puristi pian kädessään pientä, kultaista palloa.

feak

  • ***
  • Viestejä: 4
  • Ron/Rupert fani!
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 13.3!
« Vastaus #11 : 13.03.2008 22:44:53 »
Tämä luku oli hyvä jatkoa vaan.

RilluMaRei

  • ***
  • Viestejä: 16
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 13.3!
« Vastaus #12 : 17.03.2008 18:27:34 »
Kiinnostus heräsi. Luin kaikki kerralla, mutta eräs kohta jäi mietityttämään. Hehän menivät hormipulverilla Dumbledoren kotiin. Miten he päätyivät portin eteen. Muuten tosi hyvä. Odotan innolla jatkoa ;)

Dinella

  • Leijonakuningas
  • ***
  • Viestejä: 726
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 13.3!
« Vastaus #13 : 26.03.2008 17:31:32 »
Odotan malttamattomana (onko tuo oikeasti sana?) jatkoa :)
« Viimeksi muokattu: 27.03.2008 16:27:09 kirjoittanut Dina »
and never, never, never stop for anyone

ava by raitakarkki

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 13.3!
« Vastaus #14 : 30.04.2008 14:42:22 »
feak, RilluMaRei ja Dina, kiitos paljon kommenteistanne!<3

***


A/N:
Tämän luvun kanssa oli ongelmia. En vain yksinkertaisesti meinannut saada tätä millään valmiiksi ja tämä onkin kirjoitettu hyvin pienissä osissa. Se saattaa näkyä tekstistä, mutta toivon ettei tämä kuitenkaan tunnu ihan hirmu pirstaleiselta. Tässä on kohtia, joihin en täysin tyytyväinen ole, mutta kokonaisuutena tämä luku on mielestäni ihan kelvollinen. Ashlee on ärsyttänyt minua jo vaikka kuinka kauan, mutta tämän luvun ansiosta hän sai osan myötätunnostani takaisin ja tyttö tuntuu jälleen ihan kohtuu siedettävältä, vaikka osaakin välillä olla hieman raivostuttava. Luku on aika pitkä ja loppu ehkä hieman liian hätäinen, mutta yrittäkää kestää. :D Toivoisin teiltä jälleen kommentteja, sillä tämän luvun kanssa oli niin hirmu vaikeaa - tahtoisin tietää näkyykö se tekstistä ja muutenkin on aina kivaa kuulla, että mitä lukijat ovat ajatelleet! :>

***

Luku 7


Remus Lupin käveli hiljaisella kadulla, joka oli äänetön lukuun ottamatta vesisateen ropinaa talojen kattoja ja kovaa maata vasten. Hän veti huppuaan paremmin suojakseen ja pyyhki märkiä hiuksia pois silmiltään pitääkseen näkökykynsä vielä hallinnassaan. Lupin kuuli ukkosen jyrisevän muutaman kilometrin päässä ja tunsi sen tulevan hetki hetkeltä lähemmäs. Sade piiskasi hänen vaatteitaan, jotka olivat kastumisensa takia liimautuneet kiinni hänen vartaloonsa, ja Lupin tunsi olonsa kaikin puolin epämukavaksi. Ukkospilvet leijuivat korkealla taivaalla valtavina ja hallitsevina, ja välillä niistä purkaantui komeita salamoita, jotka halkoivat taivasta aggressiivisina. Lupin näki edessään vaalean talon, jonka ikkunoista loisti lämpimästi hohtavaa valoa, ja hän nopeutti askeliaan. Saavuttaessaan taloa ympäröivän portin hän avasi sen varovasti ja sai aikaan hiljaista narinaa portin ruostuneista saranoista. Hän katseli ympärilleen valtavalla, hyvin hoidetulla pihalla ja pisti merkille suuren möykyn, joka oli sijoitettu keskelle pihaa. Salama valaisi pihaa nopeasti ja Lupin tunnisti möykyn hautakiveksi, jonka luokse oli viety kukkia, jotka kukoistivat yhä kauniina. Kylmät väreet kulkivat pitkin Lupinin selkää hänen ajatellessaan kuolleen ihmisen omaisia, ja hän käveli talon ulkoportaille, jotka oli valmistettu mattapintaisista laatoista. Lupin soitti ovikelloa ja kuuli pian sisältä ripeitä askelia ja koiran matalaa haukuntaa, joka vaimeni lopulta kokonaan. Oven avasi hieman kalpeakasvoinen, lyhyt ja yllättyneeltä näyttävä mies, joka oli pukeutunut pyjaman housuihin ja tohveleihin. Mies piti taikasauvaansa koholla kädessään, mutta laski kätensä välittömästi Lupinin nähdessään.

”Anteeksi häiriö, toivottavasti en herättänyt”, Lupin aloitti hymyillen ja ojensi kätensä esitelläkseen itsensä.
”Olen Remus Lupin, ja minut lähetettiin tänne Dumbledoren pyynnöstä. Anteeksi tunkeiluni, mutta voisinko päästä sisälle, täällä on hieman märkää ja –”
”Oh, anteeksi”, mies sanoi avaten ovea enemmän ja astuessaan pois tieltä. ”Kyllähän minä sinut muistan, Remus”, mies jatkoi ja tämän toinen suupieli kohosi varovasti ylöspäin.
”Oletkin tosiaan tainnut tavata minut muutamaan otteeseen Mungossa”, Lupin sanoi kuivatessaan samalla itsensä napauttamalla vaatteitaan taikasauvallaan. Mies nyökkäsi hymyillen yhä varovasti ja johdatti Lupinin olohuoneeseen, jonka nurkassa makasi suuri koira. Olohuoneessa oli kevyt ja lämmin valaistus, joka korosti huoneen vaaleata sisustusta, ja keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli sijoitettu valokuva kauniista vaaleahiuksisesta naisesta, joka vilkutti hymyillen. Mies loi valokuvaan pitkän katseen ja johdatti Lupinin istumaan olohuoneen sohvalle, jolle istui myös itse loihtien heille lasilliset tuliviskiä.

”Sanoit olevasi Dumbledoren asialla?” mies kysyi varovasti pitäen lasiaan kädessään.
”Niin sanoin. Mitä elämääsi kuuluu nykyään, Jerry?” Lupin kysyi ja katsoi miestä syvälle silmiin. Jerry joi tuliviskilasillisensa yhdellä kulauksella alas, ja se täyttyi saman tien itsestään.
”Ei mitään ihmeellistä. Töitä lähinnä”, hän sanoi.
”Oletko varma, ettei lähiaikoina ole tapahtunut mitään epänormaalia?” Lupin jatkoi johdattelevasti ja joi rauhallisesti tuliviskiään.
”Olen. Mitä sinä nyt oikein ajat takaa?” Jerry kysyi kummastuneena ja tuijotti Lupinin silmiä, jotka katsoivat häntä takaisin vaativasti.
”Tyttäresi olivat jutelleet Dumbledoren kanssa –”
”Ashlee ja Maya!” Jerry huudahti keskeyttäen Lupinin. ”Onko tytöillä kaikki hyvin?”
”Tytöt voivat oikein mainiosti Tylypahkassa”, Lupin sanoi rauhallisesti. ”En kuitenkaan tullut puhumaan tyttäristäsi, vaan sinusta. Tyttäresi ja Dumbledore ovat sinusta huolissaan.”
”Minusta? Minähän voin niin hyvin kuin parantaja vain voi voida!” mies huudahti ja heilautti jalkaansa niin, että tohveli tippui lattialle tämän jalasta. Mies tuhahti turhautuneena ja nosti vaaleanruskean tohvelin lattialta asettaen sen uudelleen paljaaseen jalkaansa.
”En valitettavasti menisi tuosta aivan takuuseen. Mitä tiedät Lucius Malfoysta?”
Mies kalpeni ja joi toisenkin tuliviskilasillisensa tyhjäksi kipristellen sen jälkeen kasvojaan juoman väkevyyden takia. ”En ole kuullutkaan”, hän sai lopulta sanottua.
”Jerry... olisin vilpittömästi onnellinen, jos en joutuisi haaskaamaan koko yötä täällä ja voisit kertoa totuuden välittömästi”, Lupin sanoi huokaisten. ”Olen seurannut tekemisiäsi parin päivän ajan ja tiedän kyllä liikkeistäsi.”
”En ymmärrä miksi sitten kyselet”, Jerry tokaisi rapsuttaen koiraansa, joka oli tullut istumaan miehen eteen haukotellen.
”Koska haluan tietää syyn toimintaasi. Tuskin haluat tyttäriesi elävän siinä uskossa, että olet kuolonsyöjä.”
”KUOLONSYÖJÄ?”, mies huudahti, ”MINÄKÖ?”
”Minun on vaikeaa vastata tuohon – luulisin, että paras vastaus kysymykseen löytyy sinulta itseltäsi”, Lupin sanoi jo lähes raivostuttavan rauhallisesti ja hörppäsi pienen kulauksen lasistaan. Jerry huokaisi syvään ja komensi koiran takaisin makuualustalleen, joka sijaitsi huoneen nurkassa. Jerry kaivoi taskustaan sikariaskin, otti siitä yhden sikarin ja asetti sen suuhunsa. Hän ojensi askin kohti Lupinia, mutta tämä pudisti päätään, minkä seurauksesta Jerry tunki askin takaisin taskuunsa ja sytytti sikarin sauvallansa.

”Hyvä on. Minua kiristetään”, mies totesi lopulta ja puhalsi keuhkonsa tyhjäksi savusta. Huoneeseen leijaili pehmeä sikarintuoksu, joka leijui ilmassa rauhallisesti ja hälveni pikkuhiljaa olemattomaksi.
”Niin ajattelinkin”, Lupin sanoi ottaen myös Jerryn tuliviskilasin käteensä ja laski molemmat lasit viereiselle sohvapöydälle. ”Olisi myös sinun parhaaksesi, jos kertoisit koko tarinan alusta lähtien. Minä ja Dumbledore voimme todennäköisesti auttaa sinua.”
Jerry huokaisi syvään, mutta avasi kuitenkin suunsa ja alkoi puhua rauhallisella äänellä, joka kuulosti kuitenkin välillä tuliviskin voimasta hieman sammaltavalta – lasit olivat olleet normaaleja tuliviskilaseja suurempia ja kaksi lasillista parilla kulauksella juotuna näytti olleen hieman liikaa pienikokoiselle miehelle. Miehen puhe keskeytyi välillä tämän imaistessa sikariaan, mutta mies kuitenkin jatkoi tarinaansa Lupinin vaativan katseen alla tauoista huolimatta.
”Kaikki alkoi siitä, kun eräänä työpäivänäni Lucius saapui Pyhään Mungoon. Kuten varmasti tiedät, Lucius Malfoyta ei ole varmistettu kuolonsyöjäksi, joten hän voi käydä Mungossakin huoletta. Satuin olemaan sinä päivänä potilasvastaavana ja jouduin käväisemään vilkaisemassa myös Luciuksen vahingoittunutta kättä. Lucius tunnisti nimeni rinnassani olleesta nimilapusta ja yhdisti sen välittömästi vaimooni”, mies selitti ja loi jälleen katseen valokuvaan, jossa vaalea nainen vilkutti onnellisen näköisenä. ”Siinä vaiheessa nimeni salaaminen oli jo liian myöhäistä – hän arvasi minun olevan vihainen kuolonsyöjille, jotka murhasivat Natashan ja ymmärsi minun olevan heikko lenkki. Kun tutkin Luciuksen vahingoittunutta kättä, hän tarrasi ranteeseeni vapaalla kädellään ja veti minut lähemmäs itseään. Hän ehdotti minulle sopimusta, jonka rikkoessani hän uhkasi murhata myös tyttäreni – ihan huvin vuoksi vain”, Jerry jatkoi ja hikkasi.
”Mitä sopimus sisälsi?” Lupin kysyi ja katsoi Jerryä vakavasti.
”Tiedäthän, etteivät monet tunnistetut kuolonsyöjät kykene käymään sairaalassa? Heidät lähetettäisiin saman tien Azkabaniin, jonne heillä ei tietenkään ole mitään aikomusta päätyä. Kuolonsyöjät kuitenkin vahingoittuvat hyökkäyksissään useasti, ja he tarvitsevat taitavaa parantajaa”, Jerry selitti hieman uupuneesti ja havitteli tuliviskilasiaan takaisin käteensä. Lupin kuitenkin tarrasi miehen käteen varovasti ja ohjasi sen takaisin sohvan käsinojalle.
”Eli he halusivat sinun hoitavan heidän vaivojaan tarvittaessa?” Lupin kysyi ja Jerry nyökkäsi.
”Pomoni on uhannut erottaa minut jo ties kuinka monesti yhtäkkisten katoamisteni takia. Olen tietenkin yrittänyt vastustaa kuolonsyöjien auttamista, mutta sen seurauksesta Ashleeta ja Mayaa kohtaan on ladeltu useita tappouhkauksia. Tytöt eivät tietenkään tiedä asiasta mitään ja hyvä niin”, mies jatkoi ja painoi silmänsä kiinni avaten ne pian uudestaan. ”Olen joutunut myös valmistamaan heille useita litroja monijuomalientä.”
Lupinin ilme näytti huolestuneelta, ja tämä nyökkäsi miehelle. ”Olen tyytyväinen, että kerroit totuuden. Olen nähnyt sinun kaikkoontuvan sairaalan edustalta useaan otteeseen, mihin aina ilmiinnyt?”
”Yhdelle hautausmaalle. Yleensä saan sieltä ohjeet ja tarkemman sijainnin paikasta, jonne minun täytyy mennä. Tosin joskus olen joutunut hakemaan loukkaantuneen kuolonsyöjän sairaalan takaa ja kuljettamaan hänet huomaamattomasti sairaalaan, jossa olen hoitanut häntä salaa. Yritin kerran olla tottelematta heidän käskyään, mutta olin saada osani tappokirouksesta.”
Lupin nyökkäsi miehelle vielä kerran ja nousi ylös hitaasti. Jerrykin alkoi nousta ylös sohvalta, mutta Lupin painoi tämän kevyesti takaisin istumaan ja sanoi löytävänsä ovelle itsekin. ”Olit viisas puhuessasi totta, vaikka tiedänkin, ettei tässä ollut vielä kaikki. Palaan toisena päivänä”, Lupin sanoi kääntäen selkänsä hämmästyneelle Jerrylle ja käveli ulko-ovelle, josta astui pihalle jälleen ukkosen riepoteltavaksi.

***

”No niin, nyt selvitetään tämä asia”, Harry sanoi turhautuneena saatuaan Ronin ja Hermionen viimein istumaan Rohkelikon oleskeluhuoneen sohvalle suurista vastoinkäymisistä huolimatta. Oleskeluhuoneessa oli heidän lisäkseen enää muutama oppilas, jotka olivat kukin uppoutuneet korkeiden läksypinojensa ääreen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän kolmikon käytökseen huomiota. Huoneen tunnelma oli rauhallinen ja ilmassa oli aistittavissa opiskelun makua – opettajilla oli tapana antaa joululomaa edeltävinä kuukausina tuplasti läksyjä, minkä takia oppilaiden yksinkertaisesti täytyi viettää suurin osa vapaa-ajastaan koulukirjojen äärellä.

”Miksi ihmeessä te riitelette? Tai itse asiassa se ei kiinnosta minua, vaan se, mistä te riitelette. Ajattelin ensin, etten aio puuttua koko juttuun, mutta en vain yksinkertaisesti jaksa tätä tilannetta enää. Ron valittaa iltaisin, ette puhu toisillenne... se vaikeuttaa asioita!” Harry huudahti kävellessään sohvan edessä edestakaisin ja mulkoillen välillä istuvia kavereitaan. Ron oli ristinyt kätensä puuskaan ja vilkuili vuorotellen Harrya ja vieressään istuvaa Hermionea tympääntyneenä. Ronilla oli päällään ruskea neule, joka oli jo hieman kulunut ja nukkaantunut, ja sen hihansuut olivat rispaantuneet. Ron pyöritteli sormillaan hihasta purkaantumaan lähtenyttä langanpätkää ja pyöritti sen välillä tiukasti sormensa ympärille, minkä seurauksesta koko sormen pää muuttui hehkuvan punaiseksi.

”Kysy tuolta”, Ron tokaisi ja nyökkäsi päällään kohti Hermionea, joka mulkaisi poikaa vihaisena. Harry käänsi katseensa vaativasti kohti Hermionea ja odotti tältä vastausta, jota ei kuitenkaan alkanut kuulua.
”Hermione... oikeasti yritä nyt sanoa jotain, sillä en jaksa tätä enää. Te käyttäydytte älyttömän lapsellisesti!”
”Äh, tiedetään. Luin kerran yhdestä jästien kirjasta, että ihmiset käyttäytyvät usein itselleen epätyypilliseen tapaan, kun ovat vihaisia tai jonkun muun vahvan tunteen alaisina. Olen miettinyt päteekö se minuunkin, vaikka pystynkin yleensä mielestäni olemaan melko hillitty, ja nyt kun sanoit minun ja Ronin käytöstä lapselliseksi, niin se kieltämättä saa minut ajattelemaan olenko todella –”
”Anteeksi, mutta mitä hemmettiä sinä selität?” Ron kysyi tiuskaisten ja käänsi päänsä kohti Hermionea. Pojan kulmat olivat kurtistuneet, ja hänen katseensa näytti voimakkaalta: vaativalta, määrätietoiselta ja tiukalta. Kysymys sai Hermionen kohottamaan kulmiaan ivallisesti ja tytön kasvoille hänelle epätyypillisen omahyväisen virneen.
”Kuulinko väärin, vai sanoitko sinä todella anteeksi?”
”Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, etten tarkoittanut sitä sillä tavalla!” Ron huudahti närkästyneenä ja läimäytti kädellään sohvan pintaa turhautuneena. Äänekäs tumahdus sai muutaman oppilaan nostamaan katseensa kirjoistaan ja Harryn polkaisemaan jalallaan lattiaa, minkä seurauksesta ahkerimmat oppilaat kurtistelivat jo kulmiaan ja pudistelivat päitään.
”Nyt lopetatte molemmat!” Harry huudahti ja sai Ronin katkaisemaan selityksensä siitä, kuinka ihmiset monesti käyttävät epähuomiossa vääriä sanavalintoja, ja että se oli täysin inhimillistä.
”Yrittäkää nyt saada se kolmiodraamanne laantumaan”, Dean naurahti toiselta puolen Rohkelikon oleskeluhuonetta ja sai muutamia myhäilyjä osakseen. Ron kääntyi sohvalla niin, että näki takanaan virnistelevän Deanin, joka nosti peukkunsa korkealle ilmaan. Ron katsoi Deania muodostaen huulillaan sanat ”olen voitolla” ja sai Deanin nauramaan rehevästi ja pudistelemaan päätään koko tilanteelle ja sen koomisuudelle. Kun Ron käänsi katseensa taas Hermioneen, hänen kasvoillaan oli yhä leveä virne, joka oli tarttunut niille iloiselta Deanilta, mutta hymy katosi kuin taikaiskusta Hermionen pyöräyttäessä silmiään liioitellusti – aivan kuin vasta se olisi saanut Ronin muistamaan, ettei hän todellakaan ollut voittanut vielä mitään.

”Olen vain kyllästynyt Ronin mustasukkaisuuteen!” Hermione tiuskaisi yhtäkkiä levittäen kätensä havainnollistamaan ja painottamaan sanomaansa.
”MUSTASUKKAISUUTEEN?” Ron huudahti raivostuneena. ”Minä kun luulin, että tämä johtui jostain ihan muusta!” Ron jatkoi turhautuneena ja käänsi vartalonsa kohti Hermionea, joka katsoi poikaa melkein säikähtäneenä.
”No mitä sinä muka luulit?”
”Ajattelin, että suutuit siitä, kun sanoin haluavani olla kanssasi... noh, sillä tavalla”, Ron sanoi jo hieman rauhoittuneena ja pöyhi hiuksiaan huolimattomasti saaden ne sojottamaan. Hermione katsoi poikaa järkyttyneenä ja tytön ilme sai Ronin säpsähtämään ja tämän silmät rävähtämään epänormaalin suuriksi. ”Eikun siis ei! Ei siis sillä tavalla! Tarkoitin, että... enemmän kuin ystäviä! Voi Merlin, miten tämä onkin niin vaikeaa –” Ron jatkoi ja kuuli Harryn mutisevan jotain, joka kuulosti epäilyttävästi ”tumpelolta”.
”Joo joo, kyllä minä muistan, mitä sanoit silloin. Mutta et kai sinä tosissasi luule, että suuttuisin sellaisesta? Eihän sellaisesta voi suuttua”, Hermione sanoi rypistäen otsaansa ja kulmiansa ja katsoi Ronia kummastellen. ”Olen vain niin äärettömän kyllästynyt siihen, ettet anna minun edes vilkaista ketään toista sukupuolta edustavaa ihmistä! Minua turhautti, kun vedit omia johtopäätöksiäsi myös Jónista, enkä tiennyt miten reagoida koko asiaan, joten –”
”Joten näit parhaaksesi pitää mykkäkoulua?” Ron kysyi kulmiaan kurtistellen ja kääntyi katsomaan Harrya epätoivoinen ilme kasvoillaan. Harrya alkoi naurattaa koko tilanne, ja poika yritti purra huultaan estääkseen tuloillaan olevan naurunpyrskähdyksen, joka yritti kutkutella tämän kurkussa päästääkseen ulos.
”Omaatte kieltämättä loistavat kommunikaatiotaidot”, Harry sanoi. ”Painun nukkumaan, tuletko sinä Ron?”
”En ihan vielä”, Ron vastasi ja katsoi Harrya pitkästi yrittäen viestiä haluavansa jutella vielä Hermionen kanssa. Harry nyökkäsi pojalle ja Hermionen katsellessa muualle nosti Ronille peukkuaan toivottaakseen hyvää onnea. Harry käänsi kaksikolle selkänsä toivottaen hyvät yöt, harppoi portaat nopeasti ylös makuusaliin ja vilkaisi porraskäytävän kapeasta ikkunasta ulkona mollottavaa kuuta. Ronin ja Hermionen välillä vallitsi vaivaantunut hiljaisuus molempien istuessa paikoillaan tuijotellen täysin vastakkaisiin suuntiin ja yrittäen löytää oleskeluhuoneesta jotain tuijottelemisen arvoista. Ronin katse oli naulautunut seinäverhoon, jossa komeili Rohkelikon tupamerkki, ja poika tuijotti sitä kuin viimeistä päivää yrittäen epätoivoisesti etsiä siitä jotain mielenkiintoista. Hermione vastaavasti tuijotti vaiteliaana takkaa, jossa liekit roihusivat aiheuttaen välillä vaimeita poksahduksia ja kipinöiden lentelyä vasten takan seiniä. Yhtäkkiä Hermione kuitenkin kääntyi kohti Ronia ja avasi suunsa päästäen ilmoille epämääräisen äännähdyksen, mutta sulki sen saman tien, veti syvään henkeä ja avasi uudelleen.

”Ron, anteeksi. Tiedän, että käyttäydyin typerästi”, tyttö sanoi ja yritti vaativasti tavoittaa Ronin katsetta, joka oli yhä nauliintuneena seinäverhoon. Hermionen sanojen voimasta Ron kuitenkin käänsi katseensa ja tuijotti Hermionea yllättyneenä, kuin ihmetellen sitä, että Hermione oli pyytänyt anteeksi häntä ennen.
”Minäkin kai sitten ylireagoin sen islantilaisen suhteen –”
”No niin kyllä teit!” Hermione huudahti naurahtaen. ”Tämä riita oli kyllä kaikin puolin lapsellinen, joten luulen, että se olisi hyvä lopettaa jo tähän”, Hermione jatkoi ja sai Ronin nyökkäämään hymyillen.
”Sovittu.”
”Sovittu.”

Raikuvat aplodit täyttivät oleskeluhuoneen. Ron ja Hermione katsoivat säikähtäneinä ympärilleen ja näkivät kaikkien oleskeluhuoneessa olijoiden taputtavan ja vislaavan ivallisina hymyillen: Dean seisoi pöydän päällä pitäen molempia peukkujaan yhä pystyssä ja heiluen virnistellen. Eräällä neljäsluokkalaisella pojalla oli kädessään pergamentti, jossa luki paksulla ”Pusu!”, ja poika piti lappua korkealla ilmassa nauraen. Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan kummastuneena ja kummankin kasvoille kohosi kevyt puna.
”Ette te voi kuunnella toisten henkilökohtaisia keskusteluja!” Hermione huudahti yrittäen kuulostaa vihaiselta, mutta päästi huuliltaan kuitenkin häpeän aiheuttaman naurahduksen.
”Henkilökohtaisia?” Seamus naurahti. ”Eihän sitä edes voinut olla kuulematta, vaikka olisi halunnut!”
Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan uudelleen ja kuin yhteisestä päätöksestä tarttuivat salamannopeasti taikasauvoihinsa ja osoittivat niillä ihmisiä makeasti nauraen. Kiljunta ja nauru täyttivät oleskeluhuoneen, kun ihmiset nousivat nopeasti tuoleiltaan ja yrittivät juosta mahdollisimman nopeasti pakoon makuusaleihin. Ron ja Hermione nauroivat ja kangistuskiroukset täyttivät huoneen.

***

”Hei Harry, Ron ja Hermione,
saapukaa taikasauvojenne kera huoneeseeni tänä iltana kello 21.00 – tiedätte kyllä, minne menemme.
Terveisin, rehtori Dumbledore”


Kirjeen tuonut pöllö lehahti puunoksalta lentoon ja lensi suoraan yhdelle linnan ikkunoista, joka avautui välittömästi päästäen pöllön sisään. Jos olisi katsonut tarkkaan, olisi voinut havaita hopean parran vilahduksen ikkunan takana ja nähdä ikääntyneen käden salpaavan ikkunan jälleen visusti kiinni. Tuuli ujelsi linnan tornien välissä ja maa oli täynnä erivärisiä lehtiä, jotka saivat ympäristön näyttämään kauniilta: kuin taidemaalaukselta, jossa värien kirjoa oli liioiteltu ja siveltimeen oli aina otettu liian kirkas väri, jota oli kuitenkin käytetty osana maalausta.

”Killan kokous ilmeisesti”, Hermione sanoi ja lukitsi katseensa Harryn silmiin, jotka näyttivät normaaliakin vihreämmiltä ja kirkkaammilta matalalta paistavan syysauringon valossa. Harry nyökkäsi tytölle kevyesti hymyillen, mutta hymy katosi pojan kasvoilta välittömästi Hermionen katseen kadottua Harryn kasvoilta.
”Kivaa nähdä taas muita”, Ron sanoi sulloessaan kirjettä taskunsa pohjalle ja pidellen toisessa kädessään huispausluutaansa.
”Mmm”, Harry mumisi etäisenä ja tuijotti lasittuneena suoraan edessään häämöttävää huispauskenttää, jonka päädyissä olevat maalisalot halkoivat ilmaa korkealla taivaalla. Hermione vilkaisi Ronia nopeasti kummastunut ilme kasvoillaan ja käänsi sitten katseensa Harryyn, joka ei edes huomannut tytön tuijotusta itsessään, vaan piti katseensa naulittuna eteensä.
”Onko kaikki hyvin, Harry?” Hermione kysyi hieman varovaisella äänensävyllä ja yritti hakea katsekontaktia pojan kanssa. Harry säpsähti ja näytti siltä, kuin olisi havahtunut ajatuksistaan, joita yritti nyt työntää voimakkaasti pois mielestään ja keskittyä ympäristöönsä täysin voimin.
”On, miten niin?”
”Näytit vain hieman – poissaolevalta.”
”Ai... Kaikki on kyllä ihan hyvin”, poika vastasi tuijottaen yhä tiiviisti eteensä ja esittäessään tuijottavansa huispauskentän laidalla seisovaa hahmoa, jonka ympärillä kiljui innostunut tyttölauma. ”Kuka tuo oikein on?” Harry kysyi yrittäen vaihtaa puheenaihetta ja sai Ronissa ja Hermionessa aikaan turhautuneita katseita.
”Äh, tiedät tytön olevan Joanna yhtä hyvin kuin minä tiedän, että lohikäärmeet syöksevät tulta!” Ron tuhahti ja heilautti käsiään liioitellusti. ”Sano nyt vain, mikä sinua vaivaa!” Harry käänsi katseensa Roniin ja tuijotti tämän silmiä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan: katseesta ei voinut sanoa viestikö se enemmän ärtyneisyyttä vai yllättyneisyyttä – vai kenties jotain ihan muuta.
”Hyvä on”, Harry sanoi hieman tiuskaisten, mutta huokaisi sitten syvään kootakseen ajatuksensa ja saadakseen äänensävynsä jälleen normaaliksi. ”Mietin vain tätä iltaa ja sitä, keitä kaikkia Killan kokouksessa voisi tänäänkin olla, elleivät he olisi jo kuolleet”, Harry sanoi ja käänsi katseensa taas suoraan eteensä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Harry tuhahti. ”No niin, onko nyt hyvä mieli, kun kuulitte, mikä vaivaa?” Poika kysyi tiukalla äänensävyllä tuijottaen eteensä, muttei saanut vastausta. Ilmapiiri muuttui häkellyttävän nopeasti: tilanne tuntui epämukavalta ja vaivaantuneelta, kolmikkoa ympäröi painostava hiljaisuus eikä kukaan osannut sanoa enää mitään. Kuolleista ihmisistä, etenkin Harryn vanhemmista, puhuminen teki tunnelmasta aina ahdistavan – kukaan heistä ei ollut vielä oppinut, mitä tuollaisissa tilanteissa tulisi sanoa tai miten tulisi käyttäytyä. Hiljaisuus oli niin painostava, että sitä olisi voinut leikata veitsellä ja repiä kappaleiksi olon helpottamiseksi ja vaivaantuneisuuden kadottamiseksi, mutta tuntui siltä, ettei kellään ollut oikeita välineitä käytettävissään tunnelman keventämiseksi.

Kolmikko käveli huispauskentän laidalle ainoana sanottuna asiana Hermionen myötätuntoa pulpunnut ”Voi Harry...” ja tervehtivät Joannaa ja tämän yli-innokkaita kavereita ystävällisesti. Hermione suuntasi suoraan istumaan katsomon alimmaiselle penkille, joka oli tehty kuluneesta puusta ja sai pian kaverikseen Joannan kolme kaveria, jotka eivät malttaneet pysyä paikoillaan jännittäessään Joannan toisia huispausharjoituksia. Pitkä penkki heilui epämukavasti Joannan ystävien noustessa siltä nopeasti ylös ja läsähtäessä sitten taas voimakkaasti istumaan, minkä takia Hermionen täytyi sulkea silmänsä ja hengitellä syvään, jottei olisi räjähtänyt vieressään hyppivälle kolmikolle.
Harry seisoskeli keskellä kenttää ja piirsi taikasauvallaan ilmaan suunnittelemiaan huispauskuvioita odotellessaan muita joukkueenjäseniä saapuviksi. Kun hän näki ihmisiä tulevan kohti huispauskenttää, hän viittoi heille suurin elein saadakseen joukkuelaisiinsa hieman vauhtia ja huispausharjoitukset mahdollisimman nopeasti käyntiin. Pian kenttä olikin saanut täytettä Rohkelikon huispausjoukkueen kokoonpanosta ja pelaajat istuivat nurmikolla kuunnellen Harryn selostusta tulevan kauden taktiikoista ja pelikuvioista: Ginny makoili nurmella pitkällään nojaten ainoastaan käsiinsä; Joanna tuijotti Harrya ihaillen istuen risti-istunnassa aivan Harryn jalkojen juurella, kun tämän vieressä istuva Demelza taas pyöritteli huispauskaapunsa reunaa sormissaan, eikä näyttänyt kuuntelevan; Ron tuijotti Harrya keskittyneenä, mutta vilkuili välillä siskoaan tarkkaillen, ettei tämä luonut Harryyn enää rakkautta tihkuvia katseita, ja Ritchie ja Jimmy pyörittelivät jahtaajan mailoja käsissään ja hakkasivat niillä epähuomiossa maahan matalia kuoppia.

”Haluaisin pitää yhden jahtaajista kentän keskellä niin, ettei hän nousisi edes hyökkäystilanteissa kohti maalisankoja”, Harry sanoi ja antoi katseensa kiertää jahtaajakolmikossa. ”Näin esimerkiksi epäonnistuneen maaliyrityksen jälkeen – jonka yhteydessä vastustaja joukkue on saanut kaadon – keskikentällä olisi yksi jahtaaja, joka voisi yrittää napata kaadon jälleen omalle joukkueellensa”, Harry selitti vakavana ja huitoi samalla taikasauvallaan, jonka päästä purkaantui mustaa ainetta, joka asettui ilmaan Harryn haluamiin kohtiin ja muodosti Harryn selitystä vastaavan kuvan. Jahtaajakolmikko vilkuili toisiaan ja Harryn hiljennyttyä aloitti vaitonaisen keskustelun yrittäessään selvittää, olisiko keskikentän jahtaajan paikalle vapaaehtoista henkilöä. Pian Joannan yli-innokas ääni hihkaisikin Harryn jalkojen juurelta, että tyttö olisi valmis toimimaan kyseisellä paikalla ja tekemään asiat kapteenin haluamalla tavalla.
”Okei, hieno homma. Nouskaahan nyt ylös, niin lähdetään lämmittelemään luutien kanssa”, Harry sanoi viitaten samalla kädellään muita nousemaan ja nousi luutansa selkään. Joanna oli pystyssä välittömästi ja nappasi luutansa maasta niin reippaasti, että sai muilta joukkuelaisilta kummastuneita katseita osakseen – etenkin Ginnyn katse viesti ärtymystä ja tyttö pyöräytti Joannalle silmiään liioitellusti.

Hermione katseli kuinka koko joukkue oli pian ilmassa ja kiersi hurjaa vauhtia ympäri kenttää. Ilta-aurinko sai pelaajien punaiset huispauskaavut leiskumaan oranssinvivahteisina ja pelaajat näyttämään lentäviltä tulipalloilta, jotka näyttivät kiihdyttävän vauhtiaan hetki hetkeltä enemmän. Ihmissilmällä oli lähes mahdotonta erottaa kuka pelaajista oli kukin, mutta välillä Hermione sai tarkennettua katseensa Ginnyn punaisina leiskuviin hiuksiin tai Harryn silmälaseihin ja hymyili lämpimästi katsoessaan ystäviensä taidokasta lentoa.

***

Ashlee otti matka-arkustaan pienen kaktuksen näköisen kasvin, jonka pinta kohoili ja laski tasaiseen tahtiin. Tyttö pärski märistä käsistään sen pinnalle vesipisaroita saaden kasvin värähtelemään ja vihertämään aiempaa kirkkaampana. Ashlee puhalsi kevyesti ylimääräiset mullat ruukun reunoilta lattialle ja lähti oleskeluhuoneeseen kantaen kasviruukkua varovasti käsissään. Neville istui oleskeluhuoneessa pöydän ääressä ja tämän silmiin näytti syttyvän kirkas valo, kun poika näki kasvin, jota Ashlee kantoi ja jonka tyttö laski varovaisesti pöydälle Nevillen eteen.
”Portugalilainen piikkilehtimö”, Neville huokaisi ihaillen ja kurottautui penkiltään lähemmäs kasvia. ”Olen nähnyt tällaisia vain kirjoissa.”
”Sen nimi on Rufus. Se on oppinut nimensä jo täydellisesti – kokeile vaikka”, Ashlee sanoi hymyillen ja katsoi, kun Neville lausui kasvin nimen rauhallisella äänensävyllä. Kun kasvi oli kuullut nimensä, se alkoi keinua edestakaisin ja pitää vaimeaa ääntä, joka kuulosti tarkkaan kuunneltuna kauniilta ja monipuoliselta melodialta. ”Sitä oppii ymmärtämään, kun sen kanssa viettää tarpeeksi aikaa”, Ashlee jatkoi kohauttaen olkapäitään ja istuutui pöydän toiselle puolen Nevilleä vastapäätä.
”Uskomaton!” Neville henkäisi. ”Mistä olet löytänyt sille tarpeeksi pimeän paikan kasvaa?”
”Matka-arkustani. Sinne ei pääse valoa ollenkaan ja se taitaa viihtyä – tosin olen pitänyt sitä myös päivittäin tunnin matka-arkun ulkopuolella, jotta se saisi vähän raikkaampaakin ilmaa”, Ashlee selitti tuijottaen heiluvaa kasviaan, jossa oli niin lehtiä kuin terävältä näyttäviä piikkejäkin. Neville ja Ashlee tuijottivat kasvia sanaakaan sanomatta ja kuuntelivat, kuinka sen aiheuttamat vaimeat sävelet alkoivat hiljetä ja katosivat pian olemattomiin. Pöydän toisessa päässä istuva Ginnykin oli kohottanut katseensa kasviin ja tuijotti sitä hieman kummastellen ja käännellen päätään kevyesti puolelta toiselle.

”Taidat pitää minua ihan outona, kun olen niin hurahtanut yrttitietouteen”, Ashlee sanoi katsoen pöydän päässä istuvaa Ginnyä ja alkoi jo hieman katua sitä, että oli tuonut kasvinsa näytille. Tyttö tiesi, että muilla rohkelikoilla oli hänestä täysin väärä kuva: hän tiesi muiden ajattelevan hänet täysin erilaiseksi kuin hän oikeasti oli. Se, että Ashlee ymmärsi kasvinsa puhetta ja oli kiintynyt siihen kovasti, antoi hänestä varmasti hyvin kummallisen kuvan, vaikkei hän sitä ainakaan omasta mielestään ollut. Toisaalta kasviin kiintyminen oli melko persoonallinen piirre ja Ashlee oli aina pitänyt persoonallisuudesta: se teki ihmisistä erilaisia ja omalaatuisia, mikä oli tytön mielestä vain hyvä asia. Ashlee piti itseäänkin persoonallisena. Tosin ei sitä Ashleeta, joka oli ollut esillä Tylypahkassa – se Ash omisti suojakuoren, joka peitti tämän oikeat tunteet ja teki hänestä täysin erilaisen kuin hän olisi halunnut olla. Suojakuoren, joka oli ympäröinyt hänet heti äidin kuoleman jälkeen, ja jota vastaan hän yritti taistella, mutta huomasi häviävänsä sille päivä toisensa jälkeen. Persoonallisuus piili sen alla siinä Ashleessa, joka oli ollut esillä vielä vuosi sitten. Sen hän halusi takaisin – se ansaitsi jo palata.

”En oikeastaan”, Ginny vastasi mietteliäänä. ”Ihmisellä on hyvä olla kiinnostuksenkohteita”, tyttö sanoi ja painoi katseensa takaisin pöydällä makaavaan luutaansa, jota hän kunnosti huispausharjoitusten jäljiltä. Ashlee hymyili tytölle kevyesti ja käänsi katseensa takaisin Nevilleen, joka tuijotti pöydällä rauhallisena olevaa kasvia uppoutuneena ja silminnähden ihaillen.
”Se on upea...”

***

Dumbledoren huone näytti tismalleen samanlaiselta kuin aina ennenkin. Harrysta itse asiassa tuntui, ettei huone ollut muuttunut tippaakaan niiden kuuden vuoden aikana, jotka hän oli Tylypahkassa viettänyt, ja ajatus sai Harryssa aikaiseksi lämpöä ja kotoisuutta. Dumbledore hymyili heidän edessään lempeästi ja puristi kädessään hormipulveripussia, joka näytti vasta täytetyltä ja pullotti pyöreänä.

”Tänään kyseessä ei ole normaali killan kokous, vaan koulutuskerta teitä kolmea varten”, Dumbledore ilmoitti hymyillen.
”Kuka meitä opettaa?” Harry kysyi välittömästi rehtorilta ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
”Minä, Lupin ja Vauhkomieli. Loistavaa opetusta siis luvassa”, Dumbledore sanoi naurahtaen ja sai kolmikonkin hymyilemään tyytyväisenä. ”Onko teillä mitään kysyttävää, vai oletteko valmiita lähtemään?”
”Tämä ei nyt liity ihan aiheeseen, mutta huomasin viimeksi, että vaikka käytimme hormiverkkoa, emme tulleet ulos takasta, vaan ilmestyimme pihaportillesi... Miten se on mahdollista?” Hermione kysyi epäröiden ja käänsi vaivaantuneena katseensa pois Dumbledoren sinisinä tuikkivista silmistä.
”Se on minun käsialaani. Pitkä ja monimutkainen loitsu, mutta se vähentää riskiä jäädä napatuksi hormiverkosta”, Dumbledore sanoi ja avasi pulveripussin suuta kiinni pitäneen narun. ”Menkää te edeltä, tulen heti perässä”, rehtori jatkoi ja ojensi pussin ensiksi Ronille, joka katosi pian takkaan sanoen selkeällä äänellä ”Arkivelhonkuja 5”. Harry ja Hermione menivät heti Ronin perään ja huomasivat pian seisovansa jälleen valkoisen kartanon portin edessä. Pihan kasvit näyttivät rehottavan enemmän kuin viime kerralla: talon ulkoseinää pitkin kasvoi vihreä, köynnösmäinen kasvi, joka yritti selvästikin levitä mahdollisimman suurelle alalle ja peittää koko rakennuksen valkoisen seinustan vihreillä lehdillään. Pihan pensaat rehottivat epäsiisteinä, niissä oli ylipitkiä oksia ja niiden juurien lomasta kasvoi korkeita heiniä, jotka olisi täytynyt nyppiä pois.

”Miten puutarha voi alkaa rehottaa noin paljon muutaman päivän aikana?” Ron kysyi kummastellen ja antoi katseensa kiertää aidan toisella puolella loistavaa pihaa.
”Taikakasvit ovat petollisia”, Dumbledoren ääni kuului kolmikon selän takaa ja sai Ronin säpsähtämään. Dumbledore hymyili tyypilliseen tapaansa, otti taikasauvansa taskustaan ja mutisi monimutkaisia loitsuja, jotka purkivat suojataiat talon ympäriltä. ”Noniin, menkäähän sisään.”
Harry, Ron ja Hermione astuivat sisään portista varovaisesti, kuin odottaen törmäävänsä pian näkymättömään seinään tai saavansa osakseen jostain ikävästä kirouksesta. Vaistonvaraisesti Harry kohotti toista kättään välttyäkseen törmäämästä mihinkään yllättävään ja käveli epäröivin ja varovaisin askelin eteenpäin – näytti kuin pojan silmät olisivat olleet sidotut ja tämä olisi yrittänyt hapuilla oikeaa reittiä käsiensä avulla. Muutaman haparoivan askeleen jälkeen poika näytti kuitenkin tajunneen, että Dumbledore oli todella poistanut suojausloitsut ja pihan poikki oli täysin turvallista kävellä. Maa jalkojen alla oli epätasainen: siinä oli matalia kuoppia ja kumpuja, puista pudonneita oksia ja epätasaisia ruohomättäitä, jotka tuntuivat jalan alla epämukavilta.

Kun Harry, Ron, Hermione ja Dumbledore viimein pääsivät talon ovelle, se avautui itsestään vaimeasti naristen ja nelikon astuttua sisään sulkeutui hitaasti. Eteinen oli vanhanaikainen ja siisti: seinän vierustalla oli komean kookas kaappi, joka hallitsi koko tilaa massiivisuudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Seinän toiselta puolelta kuului vaimeita askelia ja pian eteisestä lähtevälle käytävälle ilmestyi Alastor Vauhkomieli, jonka olemus oli rähjäinen, mutta jollain tapaa arvokas. Miehellä ei ollut päällään velhokaapua, vaan rähjäinen neule, jonka kaula-aukossa oli vetoketju, ja housut, jotka olivat väriltään maantienharmaat ja joiden lahkeet olivat rispaantuneet ja repeilleet. Vauhkomielen taikasilmä pyöri miehen päässä vinhaa vauhtia eikä näyttänyt tarkentuvan hetkeksikään. Vauhkomieli nosti toisen kätensä ja kopautti sillä kevyesti ohimoansa, minkä seurauksesta silmä hidasti vauhtiaan ja pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sisään tullutta nelikkoa.

”Iltaa”, Vauhkomieli murahti matalalla ja möreällä äänellään kääntäessään selkänsä tulijoille ja lähtiessään kävelemään kohti pitkän käytävän toista päätä.
”Hyvää Iltaa, Alastor”, Dumbledore tervehti asiallisesti. ”Osasinkin odottaa, että olisit jo paikalla. Onko Remus vielä saapunut?”
”Ilmoitti, ettei tule. Muita kiireitä kuulemma”, Vauhkomieli totesi kohauttaen olkiaan kevyesti ja kääntyi käytävän päässä vasemmalla puolella sijaitsevaan huoneeseen. Dumbledore, Harry, Ron ja Hermione seurasivat miestä vaitonaisina ja ainoa ääni, joka huonetta täytti, oli puulattian vaimea narina. Huone, johon he saapuivat, oli keskikokoinen ja niukasti kalustettu. Huoneen reunoilla oli muutama samettinen nojatuoli, pari yöpöydän kokoista tasoa ja seiniä kehystivät valtavat maalaukset. Muuten huone oli tyhjä ja Harry ajatteli sen olevan harjoittelusali – aivan kuten sekin, jossa he harjoittelivat viimeksi, mutta tämä oli vain sitä huomattavasti pienempikokoinen. Vauhkomieli ja Dumbledore vetäytyivät huoneen perälle keskustelemaan, eikä Harry tiennyt oliko puheenaiheena tämäniltainen koulutus vai Lupinin poissaolo. Oli keskustelu mikä hyvänsä, se ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja pian Harry, Ron ja Hermione olivatkin niin fyysisen kuin psyykkisenkin rasituksen alaisina. Kiroukset ja loitsut vaativat keskittymistä ja se tuntui raastavan aivosoluja kappaleiksi, venyttävän niitä äärimmilleen ja aiheuttavan tuskaa.

Kaksintaistelun harjoitteleminen oli helvettiä. Harry, Ron ja Hermione tiesivät, että Vauhkomieli ja Dumbledore antoivat taisteluun vain kymmenesosan taidoistaan ja silti he saivat näännytettyä kolmikon täysin. Kumpi tahansa opettajista olisi saanut kaksintaistelun päätökseen heti halutessaan, mutta se ei ollut tarkoituksena: tarkoitus oli harjoituttaa kolmikkoa, opettaa heidät taistelemaan henkihieverissä ja olemaan luovuttamatta, vaikka mahdollisuudet voittoon olisivatkin olemattomat. Lupinin poissaolo helpotti koulutusta hieman: sen ansiosta yksi kolmikosta sai aina levähtää hetken, kun kaksi muuta taistelivat opettajiaan vastaan ja yrittivät antaa kaikkensa. Nyt he viimeistään tajusivat kuinka paljon parannettavaa heillä vielä olisi: Harryn, Ronin ja Hermionen liikkeet näyttivät hidastetuilta verrattuna Vauhkomielen ja Dumbledoren liikkumiseen, heidän refleksinsä olivat ainakin kolme kertaa hitaampia ja loitsujen voimakkuus oli vain murto-osa siitä, mitä se oli kahdella kokeneemmalla. Koko juttu tuntui melkein säälittävältä, sillä olisi voinut helposti kuvitella, että kahden vanhan ihmisen refleksit ja liikkuminen olisivat hidastuneet iän myötä. Niin ne varmasti olivatkin, mikä tuntui vielä enemmän säälittävältä: oli yksinkertaisesti masentavaa ajatella, että joskus toisten ominaisuudet olivat olleet nykyisiäkin parempia ja vahvempia.

”Teillä on vielä paljon harjoiteltavaa”, Vauhkomieli murahti harjoitusten loputtua. Harry, Ron ja Hermione mutisivat epäselvän vastauksen hengästyneiden puuskutustensa lomasta ja istuutuivat uupuneina huoneen nojatuoleille.
”Teillä meni loistavasti. Olen ylpeä teistä”, Dumbledore totesi. Hän heilautti taikasauvaansa ja pian seinän takaa kuului kevyttä kilinää, kun viisi teemukia ja sokeriastia pyyhälsivät ilman halki jokaisen käteen. Muki oli täynnä höyryävää teetä ja tuoksu oli niin pehmeä ja aistikas, ettei tee varmasti ollut ihan normaalia.
”Se palauttaa voimat nopeasti”, Dumbledore jatkoi ja iski kolmikolle silmäänsä. Vauhkomieli laski mukinsa koskemattomana viereiselle tasolle ja nousi vaivalloisen näköisesti ylös nojatuoliltaan.
”Anteeksi, mutta minun on aika lähteä. Hyvää yötä, nähdään taas ensiviikolla”, Vauhkomieli sanoi ja nyökkäsi kevyesti päällään kohti Dumbledorea, minkä seurauksesta myös Dumbledore nyökkäsi Vauhkomielelle kiitoksen ja hyvästelyn merkiksi. Vauhkomielen selkä loittoni pois huoneesta ja pian hänen askeleensa olivat vaimenneet olemattomiin, joten mies oli todennäköisesti poistunut talosta.

Dinella

  • Leijonakuningas
  • ***
  • Viestejä: 726
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 1.5!
« Vastaus #15 : 17.06.2008 18:01:19 »
Voi ei! En ollut huomannut, että jatkoa oli tullut ja ajat sitten  :o Miten kukaan ei ole kommentoinut? Mukavaa tekstiä, jatka ehdottomasti kirjoittamista!
and never, never, never stop for anyone

ava by raitakarkki

yhyy

  • ***
  • Viestejä: 20
Vs: Tahdon pitää kii (R/Hrm, H/OC, K-13) Jatkoa 1.5!
« Vastaus #16 : 08.08.2008 22:46:47 »
Dina, kiitoksia kommentista! :> Täällä Finin puolella tosiaan kommentteja ei tule juuri yhtään, joten oli kivaa, että tiedän että tällä on täälläkin ainakin yksi lukija! :> Tämä luku on ilmestynyt Vuotiksen puolella jo varmaan viikko sitten, mutta olin tyystin unohtanut lisätä sen tänne! Tässäpä se nyt kuitenkin tulisi:

A/N: Anteeksi, tämän luvun kanssa kesti taas tuhottoman kauan! :/ Kurpitsajuhla-kohtauksesta en pidä, mutta muuten olen tähän kohtuu tyytyväinen. Toivottavasti pidätte ja jaksatte antaa palautetta näinkin pitkän tauon jälkeen! Yhdeksäs luku on jo ihan hyvässä vaiheessa ja saatte sen luettavaksenne varmaan ensi viikolla.

***

Syksy oli edennyt jo lokakuun viimeiselle päivälle ja vuosittaiset kurpitsajuhlat olivat alkamaisillaan. Salin koristelut olivat hienommat kuin minään aiempana vuonna ja ne lumosivat etenkin Tylypahkan ensiluokkalaiset, jotka eivät todennäköisesti olleet koskaan nähneet mitään yhtä hienoa lukuun ottamatta uusinta Nimbus-luudan versiota, joka oli viime kesänä ilmestynyt Hienojen huispausvarusteiden näyteikkunaan. Jokainen tupa oli saanut juhlan ajaksi uudenlaisen, valtavankokoisen tupamerkin, joka leijui tupapöydän yläpuolella tuoden saliin täysin uudenlaisen ilmeen. Sali ei ollutkaan enää sinisen, punaisen, vihreän ja keltaisen sekamelska, vaan täysin oranssi, mikä näytti katsojan silmiin levolliselta ja tyylikkäältä. Jokaisessa tupamerkissä komeili kurpitsa, jota sävyttivät tuvasta riippuen erilaiset ominaisuudet: korpinkynsien kurpitsan päällä istui kotka, puuskupuhien kurpitsan vierelle oli käpertynyt mäyrä, rohkelikkojen kurpitsan vierellä istui ylväs leijona ja luihuisten kurpitsan päällä kiemurteli käärme. Pöydät oli katettu mustilla astioilla, koristeltu kynttilöillä ja salaattikulhojen sijaa toimittivat puolikkaat, kaiverretut kurpitsat. Koulun käytävillä oli ollut jo viikon ajan suuria ilmoituksia tulevista ohjelmanumeroista ja myös osallistujalistoja innokkaita oppilaita varten. Pari ilmoitusta oli jätetty salin seinille ja niihin oli kohdistettu valot, jotka saivat ohjelmanumerojärjestyksen loistamaan hämärästi valaistussa salissa. Salin etuosaan oli järjestetty esiintymislava, joka oli valaistu näyttävästi ja koristeltu kiiltävällä mustalla kankaalla.

”Eikö olekin upeaa?” Hermione kysyi säteilevänä. Harry ja Ron vilkuilivat ympärilleen uteliaina ja suunnistivat sitten välittömästi kohti Rohkelikon tupapöytää jättäen Hermionen seisomaan suuren salin ovelle kummastuneena. Tyttö tuhahti, säntäsi poikien perään ja istuutui heitä vastapäätä.
”Minähän sanoin, että Rohkelikkojen tämäniltainen tupamerkki on loistava!” Hermione huudahti innoissaan ja nosti katseensa yläpuolellaan leijuvaan kankaaseen.
”Niinhän sinä tosiaan sanoit”, Ron mutisi, ”et sinä oikeastaan muusta viime viikolla puhunutkaan kuin...”
”... koristeluista”, Harry jatkoi, ”ja...”
”... siitä, ettei Malfoy tehnyt mitään”, Ron sanoi ja virnisti Harrylle.
”Niin ja unohdinko mainita jo koristelut?” Harry jatkoi piikittelevästi.
”Minä en ainakaan muistanut sanoa vielä Malfoysta mitään, hänestäkin sinä nimittäin jaksoit puhua!” Ron huudahti. ”Tosin”, hän jatkoi, ”ihastuksestaanhan on aina mahdottoman vaikeaa olla puhumatta.” Harry ja Ron rämähtivät rönsyilevään nauruun ja saivat Hermionen ristimään kätensä itsepäisesti puuskaan.
”Äh, lopettakaa!” Hermione sanoi turhautuneena ja vahvistukseksi potkaisi jalallaan lattiaa.


Hermione oli valvojaoppilaiden avustuksella järjestänyt juhlaan paljon erilaisia ohjelmanumeroita, joissa hän toimi Dracon kanssa juontajana. Luihuinen oli sählännyt vuorosanojensa kanssa pitkin iltaa, sillä poika ei ollut nähnyt paljoakaan vaivaa osuuksiensa harjoitteluun, vaan oli keskittynyt lähinnä miettimään minkä lukuisista juhlakaavuistaan pukisi ylleen. Kun oppilaat olivat saaneet nähdä valvojaoppilaiden näyttelemän esityksen "Merlin ja oikutteleva hevoskotka" (jossa Ron oli näytellyt loistavasti hevoskotkaa), tanssineet Nightspellin tahdissa ja nauraneet vatsansa kipeiksi katsoessaan valvojaoppilaiden järjestämää Tylypahkan tietovisaa, oli vuorossa Tylypahkan laulukilpailu, johon oli kerätty osallistujia käytävillä sijainneilla ilmoittautumislistoilla.

Hermione ja Draco seisoivat lavalla kahdestaan juhlakaapuihin pukeutuneina ja pyysivät ensimmäisen esiintyjän lavalle. Poika oli kolmosluokkalainen ja näytti hermostuneelta räpeltäessään hihansuutaan ja asettuessaan keskelle lavaa valmiina laulamaan. Sali hiljeni ja poika avasi suunsa.
”Velho Nooa, velho Nooa oli kunnon mies. Kun hän meni kouluun, oppi uuden loitsun. Velho Nooa, velho Nooa oli kunnon mies.” Laulu sai aikaan vaimeat taputukset ja poika poistui lavalta punastellen. Hermione ja Draco nousivat jälleen lavalle – Hermione hymyillen ja Draco lähinnä vilkuillen luihuispöytään ja lyöden nyrkillään ilmaan, kun luihuiset vislasivat ja taputtivat tälle.
”Sehän oli hieno esitys! Seuraava osallistuja on seitsemäsluokkalainen luihuinen –” Hermione aloitti ja odotti selvästi, että Draco olisi jatkanut. Poika oli kuitenkin liian keskittynyt näyttämään lavalla hyvältä eikä sanonut mitään, minkä seurauksesta Hermione tökkäsi tätä – tosin tökkäys ei näyttänyt läheskään niin huomaamattomalta kuin Hermione olisi halunnut ja muutamat oppilaat virnuilivat kaksikolle. Draco murahti ja mulkaisi Hermionea ärtyneenä saaden Ronin toteamaan rohkelikkojen pöydässä kuluneen sanonnan: ”Rakkaudesta se Merlinkin taikoo”.
”Niin joo, Crabbe, laulamaan sieltä”, Draco sai kuitenkin sanottua ja Crabbe nousi luihuisten pöydästä virnuillen. Koko pöytä antoi tälle jo valmiiksi raikuvat aplodit, kun koko muu sali oli revennyt raikuvaan nauruun. Crabbe ei välittänyt ristiriitaisesta vastaanotosta, vaan käveli lavaa kohti yllättävän itsevarmana napaten samalla mukaansa tuolin. Hän asetti sen keskelle lavaa, istuutui sille ja sulki silmänsä. Salin täytti rauhallinen musiikki, jota sävytti myös yleisön nauru, joka raikui etenkin Rohkelikko-pöydässä. Jo ensi säveliltä suurin osa oppilaista tajusi, että kyseessä oli Aeromagicin kuuluisa kappale "I don't want to miss a fight".

"Dont want to close my eyes
I dont want to feel afraid
Cause I handle magic
And I don't want to miss a fight
Cause even when I make a spell
The sweetest spell I can do
I still feel afraid
And I don't want to miss a fight"


Crabbe lauloi yllättävän hyvin ja pojan laulu oli saanut salinkin hiljenemään. Oppilaat katselivat toisiaan kummastuneina ja näyttivät pettyneiltä, kun Crabbe olikin ollut kaikkia odotuksia vastaan taitava. Kun musiikki alkoi hiljetä ja Crabbe lopetti laulamisen, hänen kasvoilleen kohosi virne ja hän totesi kyseen olleen pelkästä vedosta, jonka mukaan hänen piti laulaa balladi koko koulun edessä. Crabbe oli onnistunut tehtävässään kadehdittavan hyvin ja etenkin kolmos- ja nelosluokkalaisten luihuistyttöjen silmissä kiilsi selkeä ihailu. Crabbe poistui lavalta selvästi itseensä tyytyväisenä ja sai etenkin Harryn ja Ronin ihmettelemään sitä, miten poika oli uskaltanut ryhtyä moiseen. Pojat eivät olisi ikipäivänä uskoneet Crabben uskaltautuvan koko koulun eteen pelkän vedon vuoksi - etenkään laulamaan. He eivät olisi myöskään voineet kuvitella näkevänsä Crabbea noin itsevarmana, ja sama ajatus taisi vaivata myös muiden oppilaiden mieltä - ainakin heidän ilmeistään päätellen. Hermione ja Draco nousivat jälleen lavalle ja Hermionen kasvoilla oli epäuskoinen ilme, josta Harry ja Ron päättelivät myös tämän olevan yllättynyt.
"Ja se veto oli muuten minulta lähtöisin", Draco sanoi ensitöikseen ja virnisti omahyväisesti. Pojan ilme kuitenkin vaihtui yllättäen nyrpeäksi kuin poika olisi vasta nyt ymmärtänyt hävinneensä vedon. Dracon ilme sai rohkelikot nauramaan ja joku heistä huusi kuuluvalla äänellä "Kannattiko paljastaa?", mikä sai koko loppu salinkin, paria luihuista lukuun ottamatta, nauramaan.

Loppujen lopuksi kilpailun voittajaksi ratkesi eräs viidesluokkalainen puuskupuh, joka oli kerännyt laulullaan yli puolet kaikista äänistä. Kilpailun jälkeen tupapöydät täyttyivät erilaisista ruokalajeista, jotka jaksoivat ihastuttaa oppilaita jokaisessa juhlassa, jonka he Tylypahkassa viettivät. Ateriointi sujui rauhallisissa merkeissä, ja kun kaikki olivat syöneet ruokansa, Dumbledore käveli salin eteen ja pyysi oppilaiden huomiota.

"Ensinnäkin haluaisin kiittää johtajapoikaa ja -tyttöä, sekä kaikkia valvojaoppilaita näiden juhlien järjestämisestä", Dumbledore aloitti ja alkoi taputtaa käsiään. Pikkuhiljaa myös muut opettajat ja oppilaat yhtyivät taputukseen ja pian koko sali raikui äänekkäistä aplodeista, jotka juhlien järjestäjät olivat myös ehdottomasti ansainneet.
"Minulla on teille ilmoitusluontoista asiaa. Professori Stanwood on mainitsemattomista syistä kykenemätön opetukseen määrittelemättömän ajanjakson ajan. Häntä tulee korvaamaan Martha Stanwood, Samin äiti." Salissa kohahti. Ensiksi todennäköisesti sen takia, että Sam oli lähtenyt ainakin hetkeksi, ja toiseksi siksi, että tämän korvaaja olisi hänen äitinsä. "Martha Stanwood saapuu Tylypahkaan huomenna, ja toivon, että otatte hänet vastaan lämpimästi. Hyvää yötä ja iloista kurpitsajuhlan loppua!" Dumbledore sanoi hymyillen ja palasi opettajienpöytään.

***

Remus Lupin astui sisään samasta narisevasta portista, jota oli käyttänyt viimeksi noin viikko sitten. Hän oli matkalla tapaamaan herra Wilsonia, jota varten osa Killan jäsenistä oli kehittänyt suojelujärjestelmän, joka oli määrä käynnistää sinä iltana. Talo näytti pimeältä ja ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, mutta silti Remus tunsi sisimmissään, että talossa oli joku. Hän soitti ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Lupin soitti ovikelloa myös toisen, kolmannen ja neljännen kerran, sillä hän olisi voinut vaikka vannoa nähneensä olohuoneen verhon heilahtaneen toisen soittokerran jälkeen. Koska kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan, pieni huoli alkoi hiipiä Lupinin mieleen, ja hän näki parhaakseen murtaa talon lukon taikakeinoin. Lukko naksahti kevyesti auki ja hän astui sisälle taloon, joka oli täysin pimeä ja äänetön.

"Onko täällä ketään?" Lupin huuteli eteisestä, sillä hänestä tuntui kohtuuttomalta kävellä taloon sisälle noin vain. Mies ei saanut vastausta, joten hän sytytti valon sauvansa päähän ja käveli olohuoneeseen, joka avautui hänen oikealle puolelleen. Olohuoneessa vallitsi sekamelska. Lipastojen laatikot oli revitty lattialle, matot olivat rytyssä, kirjahyllyt oli kaadettu ja lattia oli täynnä kaikenlaista tavaraa, jota olohuoneesta vain voi kuvitella löytävänsä. Oli päivänselvää, ettei kaikki ollut kohdallaan.
"Jerry?" Lupin huhuili, mutta tuloksetta. Hän käveli keittiöön, jossa vallitsi samanlainen kaaos kuin olohuoneessa, paitsi nyt lattialla oli myös astioiden sirpaleita ja vanhentuneita Päivän profeettoja.
"Entistus", Lupin mutisi osoittaen sauvallaan paria rikkoontunutta lautasta, jotka hiljalleen korjaantuivat ja leijailivat paikoilleen. Lupin pisti merkille huonosti suljetun vesihanan, josta tippui hiljalleen vesipisaroita aiheuttaen keittiöön vaimean, yhtenäisen äänen. Mies jatkoi matkaansa ruokasaliin, joka näytti kuitenkin lähes koskemattomalta. Ainoa asia, joka ruokasalissa oli epätavallista, oli kokonaan avonainen ikkuna ja normaalia kosteampi ilma, joka johtui todennäköisesti sateisesta säästä. Huoneessa oli viileää ja ohuet verhot lepattivat tuulen ansiosta valtoimenaan saaden huoneen näyttämään oikeastaan melko aavemaiselta. Juuri kun Lupin oli kävelemässä ikkunaa kohden kurkistaakseen ulos, hän kuuli äänen olohuoneen suunnalta. Remus käännähti ympäri salaman nopeasti ja otti taikasauvastaan tiukemman otteen lähtiessään kulkemaan hiljaisesti kohti olohuonetta ja kolisevaa ääntä. Hän käveli keittiöön ja yritti kurkistaa olohuoneeseen huomaamattomasti, sillä mies ei ollut enää lainkaan varma, oliko talossa oleva henkilö edes Jerry. Olohuoneessa ei näkynyt ketään, ja Lupin tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi pamppailla hetki hetkeltä lujempaa.

"Jerryäkö sinä etsit?" karhea ääni kysyi. Lupin säpsähti ja pyörähti nopeasti ympäri. Hänen takanaan, keittiössä, seisoi melko pienikokoinen mies, jonka viitta oli repaleinen ja Lupin pystyi erottamaan repaleisen hihan takaa pimeän piirron.
"Tainnu-", Lupin huusi, mutta samassa tämän sauva riistäytyi hänen kädestään ja lensi kauniilla kaarella kuolonsyöjän kämmenelle. Pienikokoinen mies naurahti ja pyöräytti Lupinin sauvaa sormiensa varassa kevyesti ympäri.
”Säälittävä yritys, Remus”, mies totesi ja sai Lupinin säpsähtämään. Reaktio sai miehen naurahtamaan kolkosti ja tämän ääni kaikui talon seinissä kylmänä ja karheana. Hän osoitti Lupinia omalla sauvallaan ja loihti tämän ranteiden ympärille köydet, jotka puristivat Lupinin kädet tiukasti kiinni toisiinsa. Kuolonsyöjä pakotti Lupinin istumaan ruokailusalin pöydän ääreen ja sitoi hänet kiinni tuoliin, joka näytti kallisarvoiselta antiikkikalusteelta. Mies käveli pöydän toiselle puolen omahyväisesti virnuillen ja pyöritellen molempia sauvoja käsissään katsellessaan Lupinin tyhjää katsetta, josta pystyi havaitsemaan syvää halveksuntaa ja vihaa.
”En minä sinua alun perin tullut hakemaan”, mies aloitti, ”mutta kelpaat paljon paremmin kuin se saastainen kuraverinen, joka näytti kaikenlisäksi olevan vielä saatananmoinen pelkuri.” Lupin nytkähti tuolillaan ja tunsi, kuinka köydet hankasivat hänen ranteensa verille. Hän oletti kuolonsyöjän puhuvan Jerrystä, joka oli ilmeisimmin paennut talosta – se olisikin ainakin osittain selittänyt talossa valitsevaa sekamelskaa.
”Onhan se toki myös kunniallista napata joku Killasta, etenkin kun suoritin sen homman yksin -”
”Käyttämällä karkotaseet-loitsua? Vakuuttavaa”, Lupin totesi piikitellen ja riuhtoi tuolillaan. ”Mitä olet tehnyt Jerrylle? Ja kuka hemmetti sinä edes olet?”
Kuolonsyöjä naurahti. ”Alfred Cook, vaikket sinä sillä tiedolla teekään mitään, sillä taidat saada kuolemankirouksen rintaasi heti, kun olet luovuttanut Pimeyden lordille tarvittavat tiedot. Ja Jerrylle minä en ole tehnyt mitään – olisin itsekin niin mielelläni tavannut hänet tänään... Pelkuri pakeni ihan itse. Sitä paitsi, Remus, minulla ei ole mitään syytä selitellä tekemisiäni sinulle. Kidutu!” Viiltävä kipu valtasi Lupinin jokaisen solun: tuska tuntui kaikkialla. Hän huusi kivusta niin lujaa kuin oli mahdollista ja riuhtoi tuolillaan niin paljon, että se kaatui kyljelleen aiheuttaen valtavan kolahduksen.
”Älä nyt helvetissä ala riehumaan!” Alfred tiuskaisi hermostuneena, laski sauvansa ja käveli pöydän ympäri Lupinin luo. Hän nosti toista jalkaansa ja asetti sen tarkasti Lupinin oikealle poskelle. Sitten hän astui sille lähes koko painollaan saaden tuskaisen huudon jatkumaan.


”Tuntuuko teistäkin, ettei tuo ole ihan normaalia?” George kysyi kuunnellessaan äänekästä huutoa, joka kantautui herra Wilsonin talosta. Hän antoi katseensa kiertää Fredissä ja Vauhkomielessä, jotka kyyhöttivät hänen tapaansa Wilsoneiden takapihan pensasaidan suojissa. Vauhkomieli murahti.
”Pojat, odottakaa tässä. En tajua, mikä siellä voisi olla pielessä, mutta ehkei Jerry uskalla lähteä suunnitelmaamme mukaan – olisihan se pitänyt arvata. Käyn tarkistamassa, ja jos liikutte sentinkään, revin sukukalleutenne irti.” Vauhkomieli nousi seisomaan ja lähti kömpelöin askelin kohti takaovea, joka johti suoraan yhteen makuuhuoneista. Kun hän kääntyi talon vasemmalle sivulle, pois Fredin ja Georgen näkyvistä, hän huomasi avonaisen ikkunan ja tuulen takia lepattavat verhot.
Ja nyt me kuule lähetään tästä kuraverisen pesästä vähän muille maille”, Vauhkomieli kuuli vieraan äänen sanovan. Hän otti taikasauvastaan tiukan otteen ja valmistautui hyökkäämään ikkunasta, mutta kuuli sisältä vaimean poksahduksen, jonka tiesi aiheutuvan kaikkoontumisesta. Vauhkomieli potkaisi raivostuneena talon seinää ja lähetti suojeliuksensa Dumbledorelle viemään viestiä. Lupin oli siepattu.

***

Harry ahersi Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa läksyjensä parissa sillä välin, kun Ron ja Hermione olivat kuljeksimassa Tylypahkan käytävillä. Oli heidän vuoronsa pitää iltavahtia ja varmistaa, että kaikki oppilaat olivat tuvissansa ja myös pysyisivät niissä aamunkoittoon saakka. Vahtivuoro ei tosin ollut tuntia pidempi, sillä ymmärrettävästi myös valvojaoppilaiden täytyi saada nukutuksi, ja se antoikin oppilaille mahdollisuuden livahtaa tuvistansa yön pimeyden koittaessa. Voro ja Norriska olivat tietysti esteenä läpi yön, sillä Norriskalla oli kaikkia oppilaita kummastuttava taito viestiä Vorolle sääntöjä rikkovista oppilaista ja saada mies paikalle alta aikayksikön. Harrya Ronin ja Hermionen satunnainen vahtivuoro helpotti siinä mielin, että hän sai olla edes hetken yksikseen ja sai aikaa ajatella. Oleskeluhuone oli Harrya ja Nevilleä lukuun ottamatta tyhjä, sillä kello näytti jo lähes kahtatoista ja suurin osa oppilaista katosi makuusaleihin yhdentoista aikoihin. Harry oli ottanut käyttöönsä neljälle hengelle tarkoitetun pöydän, jolle oli levittänyt kasan pergamentteja, oppikirjoja ja papereita, joista sai apua läksyihinsä. Neville puolestaan oli vetäytynyt eri päätyyn huonetta kuin Harry ja uppoutunut täysin johonkin yrttitietoa käsittelevään kirjaan, jonka oli saanut lahjaksi isoäidiltään. Harry huokaili äänekkäästi läksykirjojensa parissa, vilkuili kelloa yhtenään ja pysähtyi välillä ainoastaan antaakseen ajatuksiensa karata muualle. Sinä iltana hän oli tuntenut olonsa jostain syystä tyhjäksi ja jollain tapaa surulliseksikin, vaikkei osannutkaan yhdistää tunnetta mihinkään. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ajoittain osannut puhua Ronille ja Hermionelle täysin vapaasti, kun kaksikko näytti hetkittäin keskittyvän ainoastaan toisiinsa, vaikkeivät seurustelleetkaan. Harry tarvitsi jonkun, jolle puhua ja jonka kanssa olla silloin, kun tunsi itsensä kolmanneksi pyöräksi Ronin ja Hermionen seurassa. Lisäksi siitä tuntui olevan aivan liian kauan, kun poika oli viimeksi saanut hurvitella ja nauttia elämästään täysin siemauksin ilman mielessä kummittelevaa läksypinoa ja huispausaikataulua. Harry huokaisi ja jatkoi oppikirjansa selaamista.

Ashlee laskeutui makuusaliin johtavia portaita alaspäin väsyneen näköisenä ja sekaisin olevaa tukkaansa pöyhien. Tyttö pysähtyi portaiden alapäähän ja katseli ympärilleen rauhallisena ja hieman hämmentyneen näköisenä, mutta huomattuaan Harryn käveli tämän luokse ja istuutui pöydän päähän. Ashlee ei sanonut mitään, vaan painoi ainoastaan päänsä käsiinsä ja sulki silmänsä.

”Onko kaikki hyvin?” Harry kysyi kirjansa lomasta ja käänsi sivua.
”Joo, olen vain väsynyt, mutta uni ei siltikään ota tullakseen”, Ashlee vastasi ja tämän ääni kuulosti vaimealta tytön käsiä vasten. Harry nosti katseensa kirjasta suoraan eteensä ja pojan silmät näyttivät kirkastuvan silminnähden.
”Haluaisitko tehdä jotain hauskaa?” Harry kysyi innostuksen värittämällä äänellä.
”No hemmetti vie, totta kai haluaisin, mutta hauskuus on tämän rakennuksen sisällä melkoisen kaukana”, Ashlee tuhahti yhä käsiinsä nojaten.
”Siksipä täältä täytyykin päästä pois”, Harry sanoi ja sulki kirjan kannen äänekkäästi.
”Jos siihen olisi keino, olisin jo menossa”, Ashlee totesi ja naurahti pienesti. Harry oli kuulevinaan tytön naurussa pienen toiveen häivähdyksen ja pojan sydän sykähti, kun tämä tiesi voivansa tehdä asialle jotain.
”Odota siinä”, Harry sanoi ja pinkoi poikien makuusaliin. Hän avasi oven hitaasti, jottei herättäisi muita ja hiipi matka-arkkunsa luo varovaisin askelin. Hän nappasi mukaansa näkymättömyysviitan ja kelmienkartan, kuljetti ne Ashleen luo ja hymyili innoissaan.
”En ole tehnyt tätä aikoihin”, Harry aloitti, ”mutta tajusin juuri, että viimeisestä vuodesta on otettava kaikki mahdollinen irti. Eikö?”
”Joo, mutta -”
”Shh, ei mitään muttia”, Harry totesi ja vilkaisi huoneen toisella puolella istuvaa Nevilleä. ”Tule äkkiä viitan alle, Neville on niin uppoutunut kirjaansa, ettei tajua vaikka katoaisimme.”
”Mitä ihmettä yksi viitta auttaa?” Ashlee kysyi naurahtaen, mutta totteli Harryn mieliksi poikaa ja tuli näkymättömyysviitan suojiin.
”Selitän myöhemmin, mennään”, Harry sanoi, asetteli viitan paremmin kaksikon päälle ja puristi kelmienkartan tiiviisti nyrkkiinsä. Kaksikko käveli ulos muotokuvasta ja Harry teki tarvittavat toimenpiteet saadakseen kelmienkartan toimintaan. Kartta herätti Ashleessä suurta ihmetystä ja tyttö tuijotti karttaa haltioituneena koko matkan eteishalliin asti. Ashlee ei ollut edes ehtinyt kysyä minne Harry oli tätä viemässä, sillä tyttö oli keskittynyt tuijottamaan kelmienkartasta Voron liikkeitä, eikä meinannut enää saada silmiään irti Voron hitaasti liikkuvasta täplästä. Näkymättömyytensä Ashlee oli tajunnut viidennen kerroksen kohdalla, kun he olivat ohittaneet suuren peilin, ja viitta ihmetytti tyttöä ehkä karttaakin enemmän.

”Mistä sinä olet saanut nämä?”
”Äh, pitkä juttu. Osaatko arvata minne ollaan matkalla?” Harry kysyi ja katsoi Ashleen sinisiä silmiä, joista loisti innostus.
”Eteenpäin?” tyttö kysyi sarkastisesti ja sai Harryn nauramaan. Se tuntui pojasta vapauttavalta: hän sai olla pitkästä aikaa näkymätön, huoleton ja täysin rentoutunut ilman minkäänlaista stressiä. Harry avasi eteishallin valtavan oven varovasti ja irvisti, kun ovi aiheutti äänekkään, narisevan äänen. Ashlee naurahti huolettomasti ja sulki oven vielä äänekkäämmin saaden Harryn tajuamaan, että Ashlee oli täydellinen karkukumppani, joka ei kysellyt turhia eikä jännittänyt liikaa. Poika oli jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka rennosti Ashlee suhtautui sääntöjen rikkomiseen ja kuinka vähän tämä kyseli asioita, mutta totesi mielessään tytön asenteen olevan ihannoitava ja rentouttava. He kävelivät läpi tilusten ja vilkuilivat välillä toisiaan typerästi hymyillen kuun loistaessa korkealla taivaalla. Kaksikko saapui nopeasti tällipajun luo ja Harry poimi maasta kiven, jolla heitti tottuneesti puun rungossa olevaa kyhmyä saaden puun jähmettymään.

”Vau, Portugalissa ei ollut mitään tällaista”, Ashlee totesi.
”Portugalissa?” Harry kysyi kummastellen samalla, kun veti viitan varovasti pois kaksikon yltä. ”Mene edeltä.”
”Niin”, Ashlee sanoi kömpiessään sisään salakäytävään, ”asuin ennen siellä. Äiti oli portugalilainen noita.”
”Ai, en tiennytkään”, Harry totesi ja astui sisään salakäytävään Ashleen perässä.
”En kai ole koskaan tullut kertoneeksi”, Ashlee sanoi hymähtäen kävellessään Harry vierellään eteenpäin.
”Miksi muutitte pois?” Harry kysyi kiinnostuneena ja napautti kelmienkarttaa saaden sen tyhjentymään.
”Kuolonsyöjät tappoivat äidin”, Ashlee sanoi haikeana kääntäen katseensa maahan, mutta yritti sitten hymyillä Harrylle rohkeasti.
”Tiedän olevani kohtuuton, kun kysyn, mutta tämä olisi oikeasti todella tärkeää. Ei sinun tietenkään tarvitse vastata, mutta -”
”Kysy vain”, Ashlee totesi ja nyökkäsi Harrylle rohkaisevasti.
”Miksi?”
”En minä tiedä. Luulen, että äiti tiesi jotain, joka olisi kuolonsyöjille hyödyksi – tai haitaksi.”
”Olen pahoillani”, Harry sanoi. Ashlee hymähti ja otti kasvoilleen iloisemman ilmeen.
”Vaihdetaan puheenaihetta”, tyttö sanoi reippaasti, ”meillähän oli tarkoituksena tehdä jotain hauskaa.”

Kaksikko käveli läpi Rääkyvän röttelön Tylyahon typötyhjään keskustaan. Ashlee ei ollut käynyt Tylyahossa ennen, sillä Tylypahkan järjestämä vierailukin häämötti vielä muutaman viikon päässä. Tyttö ihaili kuun valaisemaa kylää ja vierivieressä olevia pieniä, idyllisiä taloja, jotka kaikki kuuluivat noidille tai velhoille. Sekä Ashlee että Harry olivat yhtä hymyä, kun pääsivät vihdoin hieman tuulettumaan linnasta ja näkemään ympärillään hieman erilaisia näkymiä kuin viimeisten kahden kuukauden aikana. He kävelivät ympäri Tylyahoa tuoksutellen raikasta ilmaa ja nauttien tuulesta, joka lennätti keltaisia ja punaisia lehtiä ympäri kylää. Harry ja Ashlee puhuivat kaikesta maan ja taivaan välillä, istuivat hetken pienen puiston penkillä ja kävelivät edestakaisin unohtaen ajankulun täysin. Taivas oli pilvetön, joten kuu ja tähdet valaisivat muuten valotonta kylää tehden tunnelmasta kaikin puolin rauhallisen. Kun Harry ja Ashlee määrittelemättömän, mutta pitkän ajan päästä lähtivät takaisin kohti Tylypahkaa, Harry huomasi pitävänsä kiinni Ashleen kädestä ja tuntevansa olonsa paremmaksi kuin aikoihin.

***

Seuraavana aamuna oppilaat odottivat uutta pimeyden voimilta suojautumisen opettajaa luokan edessä kärsimättöminä. Kaikki paloivat halusta nähdä professori Sam Stanwoodin äidin Marthan, joka tuuraisi poikaansa niin kauan kuin oli tarvetta. Osa oppilaista oli silminnähden masentuneita, sillä Sam oli ehdottomasti ollut taidokkain ja hauskin opettaja, joka heillä koskaan oli ollut, mutta osa oletti automaattisesti Marthan olevan poikaansakin taidokkaampi ja hulvattomampi, kun tämä kerta oli osittain Samin geenien lähde. Ei mennyt kauaakaan, kun kulman takaa kuului kummallisen kumisevia askelia ja Martha Stanwood astui odottavien oppilaiden eteen herttaisesti hymyillen. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi ehdottomasti naisen vaatteisiin: hän ei käyttänytkään tavalliseen tapaan velhokaapua, vaan oli vetänyt päälleen oranssin villapaidan, kookkaat vihreät housut ja kumisaappaat.

”Hyvää huomenta”, Martha totesi äidillisesti hymyillen. Hän heilautti sauvaansa ja lattialle ilmestyi valtava kasa erivärisiä villapaitoja, housuja ja kumisaappaita. ”Ottakaa jokainen itsellenne kunnollinen varustus tupavärinne mukaan, pidämme oppitunnin ulkona. Siellä on niin loistava sääkin, että emmehän me missään nimessä voi istua sisällä!” Oppilaat katsoivat naista kummastuneina ja osa jopa huvittuneina, mutta kävivät kuitenkin hakemassa itselleen lämpimämmän varustuksen syysilmaa varten. He naureskelivat hermostuneina, kun eivät aluksi viitsineet pukea päälleen liian suuria vaatteita, mutta Marthan kevyellä painostuksella kaikki olivat pian pukeissa ja lähtivät kohti tiluksia. He kävelivät aivan Kielletyn metsän reunalle ja kasaantuivat Marthan eteen ajatellen pettyneinä, ettei alku lupaillut kovin hyvää.

”Odottakaas, niin saatte vähän vilttejä, joiden päälle voitte istua”, Martha sanoi heilauttaen taikasauvaansa ja taikoen maahan muutaman viltin. Nainen oli melko pyöreä ja kasvoiltaan hyvin äidillisen näköinen. ”Haluaisin, että kutsutte minua ainoastaan Marthaksi, sillä 'professori Stanwood' aiheuttaisi kultaisen poikani takia turhia sekaannuksia. Voitte halutessanne kysyä minulta jotain, sillä olen melko varma, ettei teitä kiinnosta kuulla miten suklaabanaanikakku tehdään – minulla kun on aina ollut tapana kertoa sen resepti alkutöikseni”, Martha sanoi hymyillen. ”Mutta siis, otan kysymyksiä vastaan.” Oppilaat kurtistelivat opettajalleen kulmiaan, mutta toisin kuin Samin ensimmäisellä oppitunnilla, nyt käsiä nousi ilmaan välittömästi valtava määrä.

”Ohhoh, olettepas te innokkaita lapsosia! Aivan kuin poikani pienenä”, nainen totesi yllättyneenä ja tämän oranssilla huulipunalla maalatuille huulille kohosi kaihoisa hymy. ”Aloitetaan vaikka sinusta.”
”Missä Sam on?” Eräs korpinkynsi kysyi ja sai lähes puolet käsistä laskemaan välittömästi.
”Minä en valitettavasti pysty puhumaan siitä”, Martha totesi ja näytti silminnähden olevan pahoillaan. ”Haluaisin kyllä kovasti, sillä Sam on aina ollut kova poika menemään”, nainen aloitti haltioituneena. ”Pienempänä hänellä oli tapana karata ja häntä sai olla etsimässä koko kylän voimin. Sam saikin lempinimekseen moottoriperä, sillä poika osasi kadota niin nopeasti, etten ehtinyt noitaa sanoa. Kerrankin hän -”, Martha aloitti ja selitti seuraavat viisitoista minuuttia siitä, kuinka Sam oli kiivennyt talon katolle ja katsellut, kun hänen äitinsä oli koonnut valtavan etsintäpartion. Martha puhui pojastaan ihaillen ja tämän ääntä sävytti haikeus, mutta kaikesta päätellen nainen oli ylpeä kaikesta, mitä Sam oli elämänsä aikana tehnyt. ”Siitä minulle muistuikin mieleen toinen tarina, joka liittyy Samiin!” Martha sanoi ja läimäytti kätensä yhteen innostuneena. ”Etsintäpartiossa oli tuolloin eräs Samia vanhempi tyttö, Meredia”, Martha aloitti ja sai oppilaat virnistämään ja kohentamaan asentojaan. ”Meredia oli kaunis kuin niittykukka, mutta poikani ei kiinnostanut häntä tippaakaan. Sam oli kuitenkin palavasti ihastunut Merediaan”, nainen selitti ja sai oppilaat nauramaan ääneen, ”ja Sam päättikin ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän huomasi Meredian sotkeutuneen puseron ja päätti pudottaa tämän päälle sangollisen talon katon kouruun satanutta vettä luullen sitä hyväksi teoksi”, Martha kertoi ja nauroi pudistellen päätään. ”Valloittava poika.”

Koko loppu tunti menikin oppilaiden kuunnellessa mitä hulvattomampia juttuja Samista ja Marthan selittäessä niitä luokalle niin innostuneena, että todennäköisesti unohti täysin sen, mitä varten oli alunperin tullut Tylypahkaan. Tunnin sisältö ei asettunut millään ”Pimeyden voimilta suojautumisen” alle, vaan kuvaavampi nimike olisi todennäköisesti ollut ”Samin lapsuus ja nuoruusvuodet”. Kun tuntia oli jäljellä enää viisi minuuttia (ja esitettyjä kysymyksiä oli ollut yksi), Martha katsoi kelloaan ja päivitteli suureen ääneen sitä, kuinka oppitunnin pituus oli selvästi aivan liian lyhyt ja totesi, ettei siinä ajassa ehtinyt edes kuulumisia vaihtaa. Hän päätti kertoa syyn oppitunnin ulkona pitämiseen vasta ensi kerralla ja pyysi oppilaita ottamaan vaatteet mukaansa, sillä niille tulisi olemaan käyttöä seuraavillakin tunneilla (tosin oppilaat eivät voineet käsittää, mitä käyttöä niillä oli silläkään tunnilla ollut, mutta kukaan ei kehdannut kysyä). Kun oppilaat olivat päässeet tarpeeksi kauas Marthasta, suurimman osan suusta kantautuivat ensimmäisenä sanat ”herttaisa, mutta kerrassaan toivoton”.

***

Voldemort istui samettisella nojatuolilla suuressa kartanossa. Nagini oli käpertynyt tämän vierelle ja Voldemort siveli sen päätä pitkällä sormellaan.

Välähti ja kaikki muuttui valkoiseksi. Ainoa asia, jonka pystyi näkemään, oli rypistynyt pergamentti, jolla loistivat kirjaimet NVYJ. Ainoa tunne, jonka pystyi tuntemaan, oli viha. Ainoa ääni, jonka pystyi kuulemaan, oli huuto.

Harry heräsi syvästi huohottaen ja huomasi sänkynsä vierellä hätääntyneeltä näyttävän Ronin. ”Näyt ovat palanneet.”