Nimi: Monimutkainen proseduuri
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Ihan hivenen haikeasävytteistä söpöstelyä. Ficlet.
Ikäraja: S
Paritus: Dean Winchester/Castiel
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämän ficin suurimpana innoittajana toimi äitini nykyinen mies, jonka mielestä solmion oppii solmimaan ihan hyvin pelkän sanallisen opastuksen perusteella.
Monimutkainen proseduuri
”Kuule, minä näytän tämän tasan yhden kerran, että pistä nyt kunnolla mieleesi”, sanoi Dean tuimasti ja nykäisi Castielin tummansinisen solmion yhdellä vedolla kaulasta. Hän mittasi muutaman dollarin kangassuikaletta silmämääräisesti ensin tasan, kiertäen sen sitten oikein päin niskan ympäri.
Dean napitti Castielin valkoisen, yhtä lailla halvan toimistohiiren kauluspaidan ylimmäisen napin enkelin katsellessa alas surumielisen uteliaana. Deanista kai tuntui, että Castiel pidätti hengitystään, mutta toisaalta, hän ei ollut varma hengittivätkö enkelit ylipäätänsä normaalisti, vai teeskentelivätkö vain.
Jos asioita olisi katsonut Castielin näkövinkkelistä, niin kiusallinen toljottaminen ja paikallaan pönöttäminen ei olisi vaikuttanut ollenkaan niin kummalliselta käytökseltä. Ihmisillä katsos on kokonainen omaperäinen kosketusten koodisto, jollaisista enkelit eivät tienneet mitään. Kaikelle kaikkein ohimenevimmistä hipaisuista tulisiin suudelmiin asti oli omat sääntönsä, joita harvoin sanottiin ääneen. Jokaisessa kehonkielisessä viestissä on omat vaistomaisesti ymmärrettävät merkityksensä, mutta enkeleitä puuttuivat moiset vaistot kokonaan.
Oli oikeastaan huomattavasti helpompi olla indikoimatta yhtään mitään, sillä liian usein kun Castiel oli yrittänyt osoittaa myötätuntoa - tai jotain sen sellaista - hänen eleensä tulivat tulkituksi aina väärin. Aidosti ystävälliseksi tarkoitetut lähestymisyritykset olivat joko liian uhkaavia tai pelottavia. Deanikin veti melkein aina päänsä pois kun Castiel olisi halunnut vain lähelle.
Mutta tällä kertaa aloite tuli Deanilta itseltään! Castiel ei millään käsittänyt mikä ero oli solmionsitomisen ja tuhansien muiden kosketusten välillä, mutta ilmeisesti näin oli oikein.
”Tällä tavalla isä opetti minua ja minä se opetin Samia, niin eiköhän tässä yksi enkeli mene jonon jatkoksi. Ensiksikin katso, että että tätä paksumpaa päätä jää vähän enemmän. Näetkö?” Dean heilutti solmion toista päätä ja Castiel nyökkäsi.
”Viedään tämä paksumpi pää ohuemman yli ja kiepautetaan se ympäri. Sitten se pujotetaan täältä leuan alta - tällä tavalla - niin tähän tulee tämmöinen luuppi, mistä tämä pienempi pää menee läpi. Pysytkö kärryillä?” Dean neuvoi tottunein ottein.
”Kyllä Dean”, Castiel sanoi. Hän seurasi Deanin opastusta vaihe vaiheelta, vaikkei oikeastaan osannut sanoa miten solmio oikeastaan on parempi suorassa kuin vinossa. Koko maailmankaikkeuden mittakaavassa yksi sininen solmio ei vaikuttanut yhtään tarpeelliselta, mutta eipä Castiel ollut koskaan ymmärtänyt minkä takia maailmassa oli kahtakymmentä lajia pingviinejä, kun pari kolme olisi äkkiseltään kuulostanut kohtuulliselta määrältä tämän kokoiselle siniselle planeetalle.
Dean kiristi solmua ja mittaili jälkeä arvioiden. Deanilla on tapana rutistaa alaluomia miettiessään, mikä teki hänen silmistään viirumaisemmat ja puolikuun muotoiset. Castiel oli pannut merkille.
”Se pitää vetää vähän tiukemmalle, muttei liikaa. Ei saa jäädä löysää. Sitten tulee se kaikkein vaikein kohta”, Dean varoitti ja Castiel olisi nyökännyt, ellei Dean olisi pitänyt hänen leukaansa kämmenellä pystyssä.
”Eli viet tämän palan taas yli tämän pienemmän kaistaleen kauluksen ali, mutta toiselta puolelta. Ja tämän uuden lenkin alta vain vedät tämän paksun päällyksen ja kiristät. Ja sitten se on hieno ja hyvä. Selkenikö?”
Castielin olisi tehnyt mieli sanoa, että ei, ei oikeastaan.
”Monimutkainen proseduuri näin vaatimattomalle vaatekappaleelle”, hän joka tapauksessa totesi parempaakaan keksimättä, vilkaisten samalla itseään peilistä.
Castiel oli tarkkaillessaan myös huomannut Deanin ja Samin molempien harovan hiuksiaan aina silloin kun he katsoivat peiliin. Varovaisesti hänkin kohotti oikeaa kättään ja sipaisi ohimoaan koko ajan Deanin reaktiota sivusilmällä seuraillen.
”Hei, tuo nyt on solmuista sieltä helpoimmasta päästä. Kysy vaikka Sammylta, se vitun hienohelma osaa kaiken maailman fransmannien pelleilyjä”, Dean tuhahti ja siitä päätellen Castiel oletti elehtivänsä peilin edessä oikein. Ehkä hänkin voisi hankkia itselleen taskukamman ja kampailla tukkaansa aina silloin tällöin.
”Mutta näin solmittu on siis paras?” hän varmisti ja olisi sisällyttänyt ääneensä arvelevaa sävyä jos olisi osannut. Dean teki sen sellaisen ilmeen, jossa hän rutisti kulmia kuin olisi vihainen, mutta hymyili silti.
”Todellakin”, hän sanoi ja olisi ollut tyhmää olla uskomatta asiantuntijaa.
FIN
