Kirjoittaja: Odile
Ficin nimi: L'étoiles
Fandom: Les Misérables (2012)
Genre: angst, (romance tai joku fluffi emt)
Ikäraja: S
Paritus: (Javert/M. Madeleine), jos oikein lujaa yrittää
Yhteenveto: Javertin ajatuksia Monsieur Madeleinesta ja Jean Valjeanista.
Varoitukset: -
Vastuuvapaus: En omista mitään. Kirja on Victor Hugon, musikaali Schönberg-Boublil -duon ja leffa (josta tämä ficci siis varsinaisesti on kirjoitettu) on Tom Hooperin [ohjaama].
A/N: Osallistuu Hieman tuntemattomampia fandomeita II -haasteeseen.
No joo. Melkoisen turhaa tajunnanvirtaa taas, ei mitään kunnollista juonta, hajoaa käsiin loppua kohden. [/turha itsekriittisyys] (Niin ja siitäkin piti valittaa että ficin nimi osoittaa suurta luovuutta.) Oli muuten pienoinen kriisi tuon ikärajan kanssa, tässä nimittäin on uskonnollisia nimityksiä joita niin usein myös kirosanoina käytetään, mutta ajattelin, että koska ne nyt ovat tässä kuitenkin puhtaasti uskonnollisia niin menee koo seiskana.
Kahlitsematonta vihaa, puhtaalla liekillä palavaa raivoa. Minut on petetty, petetty. “Susi lampaan vaatteissa” ei riitä, kiroan Saatanaa Pyhän Franciscon kaavussa. Kuin Helvetin ilmiliekeissä seison selkä suorana, luottamukseni (ennen raudanluja) sulaen hohtavana metallijokena saappailleni. Leipävaras, mitätön pikkurikollinen, vaikkakin ehdonalaisensa rikkoja, mokoma karkuri, vaan silti kirottu petturi, ryöväri, murhaaja! Sillä jotakin veit minulta paetessasi, jotakin tapoit ja jätit kitumaan, sadistinen rikkoja!
~ ~ ~
Olin kuullut niin paljon hyvää, minulle olit puhdas, tuntematon mutta puhdas. Pelkästään tyhjää paperia hohkaavan rikosrekisterin takia en ole koskaan luottanut kehenkään, mutta olin ylpeä saadessani palvella henkilöä, joka oli lain, siis myös minun silmissäni kunnioitettava.
Ja sinä osoittauduit kunnioitukseni arvoiseksi. Aina yhtä täydellinen, synnitön, virheetön, aito, todellinen. “Jumalan ihme maan päällä”, ajattelin salaa, enkeleiden ja pyhimysten sukua. Ihminen, mutta enemmän, Kristuksen koskettama valo-olento rienaavien huorien ja saastaisten katujen keskellä. (Valheita, oi Isäni armeija, valheita!) Minä palvelin sinua kuten alaisen vain on sopivaa ja olin ylpeä voidessani täyttää velvollisuuteni (väärän!) pyhyytesi kaupungissa, jonka puhdistaja minä olin. (Jumalani, Jumalani, anna anteeksi eksyneelle...) Uskoin sinuun enemmän kuin mihinkään maalliseen konsanaan, uskoin sinuun. Olin vakaa tuossa uskossani, se, mitä olit silloin oli minulle totuus.
Totuus, tie ja elämä. Jumala, hänen lakinsa ja monsieur Madeleine. Kenelle tahansa muulle tällainen ajatuspiiri vaikuttaisi ahtaalta, mutta minulle se oli luonnollista: mitäpä muutakaan ajateltavaa minulla olisi ollut? Enkä tarkoita tätä mitenkään surkuteltavana tai säälittävänä.
Sekin totuus tosin hälveni, epäilys huojutti uskoni tornia. Haalea, lähes hävinnyt muisto heräsi täyteen elinvoimaan, kun näin sinut mudan keskellä, pelastamassa sitä kadunmiestä... Kuitenkin, kunnioitin sinua liikaa, en lausunut epäilystäni ääneen. Ei, olin raukka, epäluulon riivaama, en univormuni arvoinen, minä kantelin. Edelleen sieluani vihloo ajatella petturuuttani, vaikka olin oikeassa, Herra varjele, olin oikeassa!
~ ~ ~
Näky oli absurdi: poimit mukaasi tulipunaiseen verhotun loisruohon tuosta löyhkäävästä huoratarhasta. Minä kyllä näin tuon lannankatkuisen kukinnon piilotetut värit, mutta sinä kai näit hänessä hakatun ja poljetun ruusun, mistäpä minä tietäisin. En voinut sallia sitä, olit tekemässä virhettä.
Mutta kuitenkin minä annoin sinun tehdä sen. Sinussa se oli naiiviuden kuraa, jota ei mustasta kaavustasi edes erottaisi. Minussa, minussa se on tahra univormussani, epäkohta asemassani, synti, synti! Miten saatoin antaa esimieheni tehdä sellaisen virheen?
Mutta yksi huora ei todellakaan ollut todellinen huolenaiheeni. Se häpeä, joka todella viilsi rintaani oli petokseni, väärä valani. Kirje Pariisista vahvisti epäilyni; ei häntä vaan itseäni kohtaan. Vasta kirjeen luettuani ymmärsin todella tehneeni väärin ja raukkamaisesti. Ajatus satutti minua, pureutui takaraivooni syyttävänä jyskytyksenä... en kestänyt sitä. Jumalan edessä synnit ripitetään, joten ainut keinoni paeta syyllisyyttäni oli tunnustaminen. Se oli täysin luonnollista: Jumala, laki, Madeleine. Jos tunnustus auttaa kahden ensimmäisen edessä, miksei se auttaisi hänenkin kohdallaan?
Häpeän ja synnin tahrimana olin valmis polvistumaan eteesi, mutten anelemaan anteeksiantoa, sillä sitä en ansainnut. En alentuisi kerjäläiseksi, joka anoo itselleen jotakin, mikä ei hänelle kuulu. En koskaan! Olin täysin valmis vertauskuvallisen giljotiinin putoamiseen, arvoni (ja paikkani maailmassa) menettämiseen. Olin varma ansaitsevani ja jopa saavani halveksuntasi. Tämän maailmanlopunkin edessä olin suoraselkäinen, olin suunnitellut lähteväni kaupungista ja... niin, ehkä löytäväni jonkun maatilan, jossa tehdä työtä. Tai sitten nääntyä nälkään etsiessäni, sillä almuja en ottaisi vastaan ja kerjäämään en tietenkään ryhtyisi.
Mutta sinä... miten sitä nyt sanotaankaan? “Annoit armon käydä oikeudesta”. Pelkkä kielikuvakin on vastoin periaatteitani. En ymmärtänyt sinua silloin, enkä ymmärrä nytkään... en varsinkaan nyt. Sinun kaltaisesi roistot eivät muutu... Miten voi olla mahdollista, että et käyttänyt tilaisuutta tuhota elämääni, kun minä sen käsiisi asetin, minä, joka olin sinua monet kerrat ruoskinut, hakannut ja päällesi sylkenyt niin kauan sitten?
Saatoit minut täysin ymmälleni laupeudellasi. Logiikkasi hämmensi minua ja armollisuutesi sai syyllisyyteni polttamaan pahemmin kuin koskaan: osoitit, kuinka väärässä olinkaan epäillessäni sinua, ansaitsemattomani suopeus piinasi minua.
Sinä yönä sain unta vain pakottamalla itseni muistamaan, että minun oli herättävä aikaisin.
~ ~ ~
Sinunlaisesi miehet eivät muutu. Koskaan. Minunlaiseni miehet eivät muutu.
Tunnustus; sinäkin nöyrryit lain edessä... mutta vain hetkellisesti, roisto kun olet. Kun sain kuulla tunnustuksestasi, minulla kesti hetki koota itseni. Hetkeen en ymmärtänyt mistään mitään: “mitä tarkoitat, rikollinenko muka? Enkelimäinen M. Madeleine? Kunnioitettu esimieheni? Kaupunkinsa isä? Ei se voi olla mahdollista.” Muistin omat loukkaavat epäilykseni, ja aluksi ne vain sekoittivat minua lisää: hänhän itse osoitti ne vääriksi. Ajatukseni kiersivät kehää, kunnes pyyhkäisin koko roskan sivuun: rikollinen on tunnustanut, paljastanut oikeat kasvonsa. Olkoon kuka hyvänsä, lainrikkoja on pidätettävä ja saatava sinne, minne kuuluukin, telkien taakse -- pysyvästi.
Lähdin kohti sairaalaa, jossa arvasin-- ei, tiesin sinun olevan, kaltaisesi saastan kanssa, ja katkeruuteni kasvoi joka hetki. Petturi. Petturi, petturi! Olin tullut viemään sinut takaisin sinne, mistä olit tullutkin ja se päätös piti. Ja sinä kehtasit pyytää aikaa, aikaa mihin? Järjestääksesi katuhuoran pennulle paremman elinpaikan? Laupias taivas, et ole pelkästään lainrikkoja vaan myös idiootti! Et kai ymmärtänyt itsekään, mitä olit tekemässä, muuta selitystä ei ole. (Toinen häilyvä muisto nousee pintaan, muisto loasta pyhimyksen kaavussa... ei, ei ei!) Ei... onhan toinenkin selitys. Minähän se tässä idiootti olen... (Kuinka kehtaat edelleenkin hämmentää minua tällä tavoin?) Pelasit aikaa itsellesi! Viis äpärästä, itsesi tahdoit pelastaa!
Ja silti veit lapsen mukanasi... (Minä en ymmärrä enää yhtään mitään...)
Eihän. Kyllä minä vielä kasassa pysyn. Niin kauan kuin Jumala sytyttää tähdet taivaalle, ei Hän ole minua hylännyt. Jumala ja hänen lakinsa... en luota enää kehenkään.
Ja sinä, joka olet sekä minua, yhteiskuntaa että Kaikkivaltiasta vastaan rikkonut, joudut vastaamaan rikkeistäsi. Minä vannon.
A/N: aika sekava omasta mielestäni
