Kirjoittaja Aihe: Captain America: Tunnetko ukkosen, K-11  (Luettu 2333 kertaa)

theycallmeHeaven

  • Death Eater
  • ***
  • Viestejä: 282
  • Team Sass
Captain America: Tunnetko ukkosen, K-11
« : 30.06.2013 22:25:41 »
Nimi: Tunnetko ukkosen
Author: Heaven
Fandom: Captain America
Genre: UST/Angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Bucky Barnes/Steve Rogers
Disclaimer: Marvel ja tekijät omistavat kaiken.
Summary: Steve ei ole muuttunut lainkaan. Kaikki se fyysinen voima, jonka hän on saavuttanut, ei ole muuttanut voimaa, joka hänessä on aina ollut.
A/N: Tämä teksti on osa UST-3 -haastetta, ja kuuluu Vain ihminen -ficcini universumiin. Beta on lomalla, eli kaikki virheet ovat omiani, ja mieluusti otan vastaan kielioppinatseilun ja muunkin kommentin ja kritiikin. :)





Tunnetko ukkosen
- preludi tekstiin Vain ihminen


Steve oli ollut aina heistä pienempi. Hän oli ollut se, joka käpertyi kylkeen, kun yö oli kylmä, ja kamina huoneen nurkassa kolisi pakkasen iskiessä ikkunoihin huurua. Hiilet hiipuivat hitaasti palaessaan, mutta kumpikaan heistä ei uskaltanut rikkoa hiljaisuutta nousemalla lisäämään lämpöä. Ja ruumiinlämpö oli hellää ja helpottavaa päivien palelemisen jälkeen. He eivät koskaan sanoneet mitään heidän tarpeestaan käpertyä vierekkäin. Se oli vain mitä he olivat, Steve ja Bucky, hiili ja kamina lämmittämässä toisiaan ohuiden vilttien alla. Toisiinsa kietoutuneet vartalot olivat ainoa asia, joka sai heidät nukahtamaan, ja uniset aamuhetket syy nousta auringon mukana. He tunsivat vilun väreet kiinni ihossaan heti peiton alta ujuttauduttua, mutta eivät voineet jäädä sänkyyn kahdestaan, vaikka he kuinka halusivat. Vaikka kumpikaan ei koskaan sanonut, että halusi jäädä vierekkäin. Brooklynin kaduilla elämä on kovaa, mutta epämukavalla patjalla jalkojen sekoittuessa kylmyys oli helpompi kestää.

Nyt Steve katsoo Buckya hieman alaspäin. Ei paljoa, heidän koissaan ei ole niin suurta eroa, mutta tarpeeksi, jotta Bucky tajuaa, että toinen on kasvanut pidemmäksi. Vihdoin heidän hartiansa ovat lähes yhtä leveät. Kumpikaan ei piilota toista varjoonsa, ainakaan fyysisesti. Kapteeni Amerikka varjostaa muita. Se, joka Steve on pukiessaan ylleen sen kammottavan, joskin imartelevan asun. Päihittää muut täydellisyydellään, ihanteellisuudellaan, sillä melkein aggressiivisella hyvyyden ja kunnollisuuden määrällä, mutta Bucky on rauhallinen, sillä hän tietää, että Steve ei arvostele häntä. He ovat molemmat vieneet henkiä, he molemmat tietävät miltä se tuntuu. Tosin Steven syyt siihenkin olivat luonnollisesti jalompia kuin Buckyn.

He seisovat leirin ulkopuolelle. Eivät kaukana, he kuulevat vielä miesten väsyneen puheen, puiden räksähtelyn liekeissä. He ovat silti tarpeeksi yksin, jotta he uskaltavat katsoa toisiinsa pitkään ja miettiä mitä nyt tapahtuu.

"Sinä olet kasvanut." Bucky katselee Steven vartaloa, ja pidempi mies punastuu. Yön harmaus piilottaa värit, mutta Bucky näkee sen. Kuinka Steven posket muuttuvat vaalean harmaista hieman tummemmksi. Lyhyempi mies virnistää. "Olet myös kasvattanut aikamoiset lihakset. Sain melkein sätkyn, kun pystyit raahaamaan minut ulos siitä laboratoriosta."

"Minä olen silti vain minä." Steve pudistaa päätään. Häntä pelottaa mitä nyt tapahtuu. Hän tuntee sitä samaa ujoutta kuin silloin, kun hän oli kömpelö teinipoika, joka vasta alkoi ymmärtää itseään. Kun hän viimein tajusi, että hänen moraalikäsityksensä oli vahvempi kuin muilla, ja siitä seurasi selkäsaunoja, turpaanvetoja, ja Buckyn ylihuolehtivaisuutta. Joskus he valvoivat aamuyöhön, koska Bucky puhdisti Steven haavoja, piti astmakohtaukset kurissa, helpotti hänen oloaan. "Minä olen edelleen se laiha, astmaattinen poika Brooklynista, joka tarvitsee sinun apuasi."

Bucky hymähtää. "Et sinä koskaan todella minun apuani tarvinnut. Olit vahvempi kuin minä jo silloin." Hän katselee Steveä kulmiensa alta. Niin paljon tukahdutettuja tunteita, ajatuksia, joita hän ei ole kertonut kenellekään. Hän on aina ollut kokeilunhaluinen. Hän tietää mistä pitää, mikä saa hänet voihkimaan nautinnosta, mutta useimmiten hänen mielensä luo hänelle kuvan jostakusta muusta kuin siitä, jonka kanssa hän toteuttaa näitä nautintoja. Niin kauan kuin hän on jotain seksuaalisuudesta ymmärtänyt, hänen kiinnostuksensa on ansainnut vain yksi ihminen. Ja vielä sitä pidempää hänen rakkautensa, on omistanut vain yksi. Mitään tästä hän ei kuitenkaan kerro Stevelle. Kaikessa kauneudessaan vaalea mies on puhdas, jotakin saavuttamatonta. Amerikan hyveiden kulminaatio, eikä tähän imagoon sovi homoseksuaalisuuden synti parhaan ystävän kanssa. Joten kaikessa hiljaisuudessaan Bucky päättää kärsiä, ei vieläkään kerro mikä hänelle on tärkeämpää kuin elämä. Ei kerro, että ainut syy hänen liittymiseensä armeijaan, oli tehdä Steve ylpeäksi, saada hänen kunnioituksensa. Joten hän jatkaa: "Et sinä paras ystäväni sattumalta ole. Olet aina tehnyt minusta paremman miehen. Kaikella sillä ärsyttävällä kunniakkuudella ja lojaaliudella olet saanut minunkin rääväsuuni rauhoittumaan."

"Kuvitteleko sinä, että minä olen todella tehnyt sinusta paremman ihmisen? Houritko sinä?" Steve katsoo Buckya kummastuneena ja astuu lähemmäs. "Miten sinä voit kuvitella sellaista? Sinä olet aina ollut se, joka saa minut järkiini. Sinä olet saanut minut ulos kuorestani."  Steve huokaisee laskien katseensa. Vaikka hän on kasvanut, hän tuntee itsensä aivan yhtä pieneksi kuin ennen seerumia. Buckylla on se vaikutus häneen. Polvia vavisuttava vaikutus, joka on pelottavampaa kuin yksikään natsien hyökkäys koskaan tulee olemaan. Sillä parhaan ystävänsä edessä, Steve ei voi piiloutua asunsa ja kilpensä taakse. Bucky tuntee hänet. Kaikki hänen vikansa ja virheensä, eikä hän vieläkään ymmärrä miksi tämä mies on antanut hänen roikkua mukanaan koko elämänsä.

"No eipä se ole paljoa vaatinut. Sanon vain jotain eettisesti hämäräperäistä ja saan nyrkistä saman tein." Bucky virnuilee ja tuuppaa Steveä hartiaan. Leikkisä kosketus, mutta pidemmän miehen aisteissa se tuntuu salamaniskulta.

"Bucky..." Hän sanoo varovasti. Ei edes tiedä mitä on alkamassa sanoa, haluaa vain saada tämän pakottavan tunteen pois kylkiluidensa välistä. Hän unohtaa itsensä hetkeksi, hukkaa tilanteen, miettii voisiko salama iskeä jonnekin muuallekin hänen kehoonsa. Jos hän nojautuisi eteen päin, siihen tuttuun lämpöön, joka on saanut hänet rauhoittumaan, kun mikään muu ei ole toiminut. Jos hän koskettaisi. Ei niin kuin ystävää kosketaan, vaan niin kuin hän haluaa koskettaa Buckya.

"Steve?" Hymyn hahtuvat leijuvat pois Buckyn kasvoilta. Tämä äänensävy on tosissaan, jäljellä ei ole heidän normaalia kujeiluaan. Mutta onko tämä ihmekään, he ovat vasta selvinneet pakoon melkein varmasta kuolemasta, saaneet toisensa takaisin. Ystävinä, on jälkihuomautus Buckyn aivoissa. Vaan ystävyys ei ole se mitä tumma mies haluaa. Ei hän mitään koskaan tule tekemään. Hän ei voisi tehdä sitä Stevelle, viattomalle neitsyt-Stevelle. Steve ansaitsee kaiken mitä voi saada, ei vain suudelmia piilossa muulta maailmalta tai julkistettua kuolemaa. Ja silti ajatus miehen varastamisesta kokonaan itselle, turvassa pitäminen ihmisten julmuudelta, on houkutteleva.

Jylisevä nauru kantautuu leiripaikalta, ja he molemmat kääntävät katseensa äänen suuntaan. Kukaan ei kuitenkaan lähesty heitä. Vasta vapautuneet miehet nauttivat aukeasta taivaasta, ei muuta. Ja vaikka joku tänne päin eksyisikin, metsä paljastaisi saapujan.

Steve tarkkailee edelleen mahdollisia lähestyjiä, mikä antaa Buckylle mahdollisuuden tarkkailla häntä. Ensimmäistä kertaa hänellä on tilaisuus sisäistää muutos, joka hänen sairaanloisessa ystävässään on tapahtunut. Mikään aikaisempi määrittely ei vain tunnu enää sopivan Steveen. Hän ei ole enää lyhyt ja laiha. Buckysta tuntuu, että hän voisi vihdoin tarttua mieheen ilman, että hän tarvitsee pelätä, että hän rikkoo tämän. Lihaksikas vartalo on sulava, kaunis katsella. Ihailevin silmin lyhyempi mies katsoo pidempää, ja on iloinen, että hän voi pimeyden turvin piirtää jokaisen kehon kaaren mieleensä, niin kuin Steve piirtää viivoja paperilleen. Ja mikä vielä ihmeellisempää, Steven hiukset tuntuvat kultaisemmilta, silmät sinisemmiltä ja iho pehmeämmältä, vaikka parkkiintuneita kohtia miehen käsissä on tarpeeksi. Voi, jos hän saisi koskettaa, saisi maistaa. Niinpä hän astuu lähemmäs, ei paljoa, mutta niin, että tuuli puhaltaa tuoksun hänen kasvoilleen. Kuvitelma ja läheisyys aiheuttavat lämpimän huokauksen.

Vaalea mies kääntää katseensa Buckyyn. Syvä henkäys sai hänet unohtamaan leirinuotion, miehet matkan päässä. Hän näkee tyytyväisyyden ystävänsä kasvoilla, mutta ei tiedä mikä sen toi pintaan. "Mitä?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään." Bucky hymyilee pehmeästi, hän näkee sen nyt. Steve ei ole muuttunut lainkaan. Kaikki se fyysinen voima, jonka hän on saavuttanut, ei ole muuttanut voimaa, joka hänessä on aina ollut. "Olen vain iloinen, että olen täällä. Tosin hieman käy ylpeyden päälle, että sinä pelastit minut." Tumma mies nauraa, astuu lähemmäs, ja kietaisee käensä Steven hartioille. Ennen hän joutui kumartumaan, jotta tämä onnistui, nyt hän katsoo silmiin, jotka ovat hänen omiaan korkeammalla. Tutut silti. Kauniimmat kuin hän muisti.

"Voit laskea sen vastapalvelukseksi kaikista niistä kerroista, kun sinä olet auttanut minua." Steve hymyilee varovasti ja koettaa olla kiinnittämättä huomiota lämpöön, joka leviää Buckyn kehosta.

"Phah! Sinun ei tarvitse maksaa mitään takaisin. Ei menneistä, eikä tulevista. Kaiken mitä teen, teen vain, koska rakastan sinua." Käsi pörröttää vaaleita hiuksia.

Halu sanoa "niin minäkin sinua" jumittuu kurkkuun. Halu kietoa kädet toisen kaulalle, pitää kiinni niin kovaa kuin seerumin vahvistamilla lihaksilla pystyy. Painaa kasvot kaulalle, vihdoinkin tuntea se tuoksu niin lähellä. Jos hän olisi rohkeampi, vahvempi, uskaltaisi ottaa riskin. Mutta tässä maailmassa liikkeet, joita hän haluaa tehdä, ovat kiellettyjä. Liikkeet, joita hän haluaisi tuntea kehollaan, sisällään. Kun sota loppuu, hän lupaa itselleen. Kun me olemme kotona, siinä komeroon kokoisessa asunnossa, jossa vuode natisee ja kamina paukkuu talven pimeimmällä hetkelle. Siellä, turvassa, hän kertoo. Silloin hän voi uskaltaa, luottaa toisen rakkauteen niin, että varovainen suudelma on mahdollinen. Ilman pelkoa siitä, että toinen työntää kauemmas, pois luotaan, hylkää. Silloin hän voi olla rehellinen, vaikka se rehellisyys ei johdakaan mihinkään. Mutta ei nyt, ei tulituksen keskellä, jossa heidän on oltava valmiina kaikkeen.

Buckyn käsi valuu hitaasti alas. Tekikö hän jotain väärää? Miksei Steve vastaa mitään? Menikö hän liian pitkälle? Hänen ei olisi pitänyt sanoa, että hän rakastaa Steveä. Hänen yskäisee varovasti. "Voisimme varmaan palata leiriin. Sinua varmaan kaivataan. Minusta tuntuu, että vaikka kuinka väsyneitä kaikki ovatkaan, he haluavat kiittää sinua kunnolla." Bucky hymyilee varovasti, kysyvästi. Onko kaikki kunnossa meidän välillämme?

"Niin meidän varmaan pitäisi." Vaalean miehen hymy on varovainen, mutta aito. "Ja kiitos."

"Kiitos mistä?"

"Siitä, ettet kuollut. Ja kiitos siitä, että olet aina ollut minun puolellani. Se on minulle tärkeää." He katsovat toisiaan silmiin.

"Äh." Bucky ohittaa sentimentaalisuuden kädenheilautuksella ja kääntää katseensa. "Niin parhaat ystävät tekevät. Alas tulla sitten, nilkki." Hän läimäisee käden Steven selkään ja alkaa ohjata tätä kohti leiriä. Sinne missä on ihmisiä. Sinne missä hän ei voi sanoa tai tehdä sitä mitä hän haluaisi. Joukossa on helpompi piiloutua.

"Hyvä on sitten." Steve suostuu liikkeelle, mutta ei ennen kuin on saanut sanoa viimeisen sanansa: "Ääliö."

Buckyn nauru on lämmin ja kutsuvat, niin ominainen, että sen kuuleminen saa Steven tuntemaan olonsa kotoisaksi. Yhdessä he kulkevat takaisin leiritulen ääreen, eikä Bucky siirrä kättään ystävänsä selältä ennen kuin he astuvat tulen värisevään kajoon.
Kylmimpien kuorien alta löytyy eniten hillittävää intohimoa.

Mythofan1

  • ***
  • Viestejä: 219
Vs: Captain America: Tunnetko ukkosen, K-11
« Vastaus #1 : 26.08.2018 10:50:45 »
Tää oli todella kiva tarina :). Steve ja Bucky sopivat vain niin hyvin yhteen. Tykkään tyylistäsi

Sylikisu

  • Höttöilijä
  • ***
  • Viestejä: 236
  • Mitähän tänään mailansa kanssa tekisi?
Vs: Captain America: Tunnetko ukkosen, K-11
« Vastaus #2 : 05.10.2020 11:52:44 »
Etsiskelin lounaan ajaksi luettavaa ja sattumalta päädyin tähän. Olipa hyvä, koska tämä oli jotenkin aivan ihanan jännitteinen ja kuitenkin todella suloinen ficci, jota luki hengitystä vähän pidätellen. Buckyn rakkaudentunnustus oli niin ihana ja herttainen. Oon varma, että Steve aikoi sanoa samoin, mutta jokin esti. Ehkä se sota. Haikeaksi mielen vetää ajatus, etteivät pääsisikään yhdessä takaisin, mutta haluan ajatella, että pääsevät ja tunnustavat rakkauttaan kaminan edessä.  :) Kiitos, tämä oli tosi mieltä lämmittävä teksti.